KUUDES LUKU.
Kjögeen saavuttaessa oli jo kulunut kolme tuntia iltamessusta, ja oli aikoja sitten maatapano aika porvarillisten tapojen mukaan. Tässä kaupungissa ei silloin vielä ollut fransiskanien eikä karmeliittien suuria luostareita, jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi. Matkustavaisten täytyi siis tyytyä yhteen niistä yksinkertaisista majapaikoista kuningas Eerik Silmänräpyttäjän ajoilta, joita usein pilalla kutsuttiin koiranluoliksi, (äyrityistuviksi), tai silmänräpytyshökkeleiksi, eikä ketään viekoiteltu siellä rikkomaan luostarissavierailu-kieltoa. Kahden viimeisen vuoden aikana oli kaupungissa usein käynyt hansalaisia kauppiaita, senjälkeen kun Eerik kuningas oli laajentanut heidän kauppaoikeuksiaan, ja milloin nämä toimeliaat kauppiaat saapuivat tai palasivat suurilta Skanörin ja Falsterbon markkinoilta, taikka sillinpyynnöstä Skånen rannikolla, poikkesivat he usein Kjögen poukamaan kauppalaivoineen odottamaan sopivampaa tuulta, tai lastaamaan tavaroitaan Kjögen porvareille. Lahti oli nyt täynnä hansalaisia kauppalaivoja, ja oli komeaa katsella lukuisien lyhtyjen valaisemia laivoja. Drotsi Åken oli vaikeaa saada sijaa seurueineen niin kutsutussa saksalaisessa krouvissa lähellä satamaa. Vieraiden joukossa, suuressa yleisessä tarjoiluhuoneessa, jossa myöhään yöhön saakka huviteltiin juomingeilla ja lautapelillä, vallitsi drotsin ja hänen ritariensa saapuessa kova meteli ja äänekäs puhe, joka kuitenkin heti lakkasi komeasti puettujen ritarien astuessa sisään, sillä heidät heti tunnettiin kuninkaan miehiksi ja henkivartijoiksi. Pitkän kiinnipaalutetun tammipöydän päässä istui paksu, kookas mies, päässään sopulinnahalla reunustettu lakki ja yllään lyhyt takki; se oli rikkaudestaan ja ylpeydestään kuuluisa Berner Kopman Rostokista, joka oli uhannut kuningasta Sjöborgissa. Hän pöyhisteli ylpeänä penkillään ja oli vielä suuremmaksi mukavuudekseen asettanut toisen säärensä pöydälle. Hänen suuret kasvonsa hehkuivat viinistä; hän piti hopeapikaria kädessään ja vieressään oli hänellä suuri viinikannu. Hänen sivullaan istui hänen hyvä ystävänsä ja kauppatoverinsa, Henrik Gullansfar Visbystä, suuri rahakukkaro kädessään, josta hän heitti muutamia kolikoita isännän hattuun. Heidän välissään oli lautapeli, jonka nappulat uivat oluessa ja viinissä ja jonka Berner Kopman potkaisi syrjään saadakseen sijaa raskaalle jalalleen. He istuivat täällä, ympärillään joukko hansalaisia kauppiaita, laivureita ja merimiehiä, jotka kaikki samoin kuin hekin, olivat varustetut leveillä lyömämiekoilla ja iloisesti joivat heidän menestyksekseen. Drotsin ja hänen miehensä tullessa sisään, jäivät nämä molemmat herrat istumaan mukaviin asentoihin, eivätkä vastanneet ritarien tervehdykseen, jolloin vieraiden joukossa syntyi tyytymätöntä kuiskailua ja mutinaa.
Krouvihuoneen vähemmin valaistussa osastossa istui kaksi miestä, Pyhän-Hengen-veljeskunnan risti, mustilla matkaviitoillaan. Toinen heistä veti äkkiä päähineen otsalleen, nousi ylös ja katosi pian hengellisen virkaveljensä seurassa vieraiden joukkoon, jotka tulvivat ulos ja sisään. Ritari Helmer Blå oli huomannut tämän Pyhän-Hengen-veljen käyttäytymisen ja lähestyi sukkelasti Åkea kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta drotsi, joka oli tuntenut molemmat hansalaiset kauppiaat, kiinnitti koko huomionsa heihin ja näytti miettivän itsekseen, missä määrin olisi tarpeellista puuttua asiaan, taikka antaa voimattomalle uhkaukselle jotakin arvoa.
"Kerta kaikkiaan, ystäväni" tarttui roteva rostokkilaiskauppias puheeseen sammaltavalla kielellä, iskien saappaankorolla pöytään, pyytääkseen vaitioloa ja näyttäen olevan harmissaan keskustelunsa katkeamisesta, "lauenburgilaisen ritarin oli pakko pyristellä uudessa hirsipuussamme, huolimatta hänen asemastaan ja korkeasta sukuperästään, ja korkeasukuinen Saksin herttua Albert oli vähällä haljeta harmista. Juuri siksi suojelee ja kiihoittaa hän näitä jalosukuisia ryöväreitä. Mutta me emme anna enää kauemmin ritarien ja ruhtinaiden kostamatta ryöstää meitä ja ratsastaa nenällemme. — Me näytämme kyllä kerran näille mahtaileville herroille, minne taikasauva on kaivettu — se punainen, siunattu taikasauva, joka maailmaa hallitsee — ja mitä rikas, yksimielinen Hansaliitto saa aikaan. Me kauppamiehet ja pikkuväki olemme myös oppineet sota- ja valtiotaitoa, ja se, joka astuu meidän liikavarpaillemme, saa varoa Lybekin oikeutta ja Rostokin teillä. Eläköön vapaus kaikissa töissä ja toimissa. Helvettiin kaikki itsevaltiaat ja ylimykset!" Näin sanoen potkaisi paksu Berner Kopman tyhjän viinikannun pöydältä ja asetti jalkansa lattialle nousten hoiperrellen pystyyn, pikari huulillaan. Vieraat kauppiaat joivat riemuiten. Henrik Gullandsfar pudisti päätään, ja nykäistyään juopunutta virkaveljeään käsivarresta, katsahti hän salaa drotsiin ja kuninkaan henkivartijoihin.
"Minä annan heidät kuoleman ja pirun haltuun! Voinhan ostaa heidät nahkoineen ja karvoineen, sekä vielä esi-isät kaupanpäälle", mutisi suurikasvuinen rostokilaisylimys, antaen kuitenkin selvän ja varovaisen Gotlantilaisen saattaa itsensä ulos oluttuvasta. Toiset kauppiaat ja laivurit poistuivat myös toinen toisensa jälestä laulaen ja viheltäen. Åke oli heti huomannut pöyhkeiden hansalaisten käytöksessä olevan uhman ja ivan; mutta hän oli itse pari vuotta sitten, ollessaan drotsina, kuninkaan neuvostossa, varustanut sinetillä ne suuret vapautukset, jotka näille kauppiaille oli suotu, ja laki kielsi kaiken väkivallan näitä vieraita kohtaan, niinkauan kuin he itse olivat siivolla. Åke vaikeni halveksivasti hymyillen ja viittasi suuttuneille ritareille pysymään levollisina. Mutta ritari Helmerin veri kiehui; nähtyään äskenmainitun Pyhän-Hengen-veljen oli hän seisonut kuin tulisilla hiilillä. Hansalaisen laivaväen jättäessä majapaikan, luuli hän avonaisesta ovesta taas näkevänsä saman olennon hoilottavassa, vilisevässä laivoihin kiirehtivässä ihmisjoukossa. Hän kuiskasi äkkiä pari sanaa drotsin korvaan ja juoksi ulos tarjoiluhuoneesta. Åke katseli totisena ja miettiväisenä hänen jälkeensä, mutta antoi salaa merkin parille varovaisemmalle ritarille seurata häntä, käskien muiden jäädä sinne. Asetuttiin nyt melkein tyhjän pöydän ääreen. Nöyrä ja palvelevainen isäntä kiiruhti sitä kattamaan ja poistamaan tyhjät viinikannut ja oluthaarikat. Vaivoin pidätetty harmi oli tehnyt ritarit mykiksi, ja heidän mielialaansa kuvastivat vain yksityiset pistopuheet ja hyökkäykset niin sanottuja rihkamaritareja kohtaan. Huomasi helposti, ettei ylpeän Berner Kopmanin katkeruus ollut aiheeton ritarisäätyä kohtaan, joka halveksui ja oli vihamielisessä suhteessa toimeliaaseen ja hyvinvoivaan porvarissäätyyn. Ritarilinnat Tanskassa eivät tosin olleet ryövärilinnoja kuten Saksassa, ja ulkolainen kauppamies nautti siellä mitä suurinta turvallisuutta, olipa hänellä vielä suurempiakin oikeuksia kuin maan omilla porvareilla; mutta ritarit pitivät usein pilanaan asestettujen kaupustelijoiden kömpelöä ja hienostumatonta sotilasolentoa. Eipä drotsi Åkekaan voinut, huolimatta kaikesta hillitsemiskyvystään ja siitä kaikesta, jota hän yhdessä valtakunnanneuvoston ja kuninkaan kanssa oli toiminut kaupan ja porvarillisten elinkeinojen kehittämiseksi, kokonaan kieltää säätynsä ylimysmielistä halveksumista tämän luokan ihmisiä kohtaan, joiden lisääntyvä hyvinvointi ja rikkaus usein olivat yhtyneet raakuuteen ja kateelliseen ylimielisyyteen, synnyttäen ja ylläpitäen molemminpuolista vihamielisyyttä.
Åken ja ritarien mielenkiinto suuntautui kuitenkin pian kahteen eriskummalliseen vieraaseen, jotka vielä istuivat heidän vierellään pöydän ääressä. Toinen oli nuori, rotevakasvuinen mies, jolla oli erittäin vilkkaat kasvot. Hänellä oli yllään tummanvihreä ja jokseenkin kulunut maallikkoviitta, mutta hänen tonsuurikalottinsa ja kaniikkihattunsa näyttivät osoittavan hänet hengelliseksi herraksi. Hän puhui milloin latinaa, islantia, milloin tanskaa vierustoverinsa kanssa, jota hän kutsui mestariksi, osoittaen hänelle erittäin suurta kunnioitusta. Kun nuori pappi puhui tanskaa, korosti hän usein väärin sanoja. Väliin näytti hän joutuvan innostuksiin, lausuen silloin säkeitä niinhyvin klassikoista kuin muinaisista Pohjolan lauluista. Hänen naapurinsa oli pieni muodoton mies, jolla oli suuri kyömy selässä, hienot kulmikkaat kasvot ja viisaat läpitunkevat silmät. Hänen päänsä oli syvällä hartioiden välissä, ulottuen tuskin pöydän tasalle; mutta hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja laihat. Hän asetti joskus parin suuria, lyijyyn valettuja laseja silmilleen, ja hänellä oli joukko kummallisia koneita ja rasioita edessään pöydällä. Hänen sinisen maallikkovelitakkinsa yllä oli tulipunainen, turkiksilla reunustettu viitta ja päässään helakanpunainen kultareunuksilla ja tupsuilla koristettu myssy. Tässä komeilevassa puvussa, joka teki hänen muodottomuutensa vieläkin huomattavammaksi, muistutti hän melkein jotakin näistä ulkomaalaisista markkinahuijareista ja puoskareista, jotka suurilla markkinoilla tekivät temppuja rahvaalle ja möivät pyhäinkuvia, amuletteja ja yleislääkkeitä kaikkia sairauksia vastaan, vaikka tällä herralla olikin paljoa ylhäisempi ja oppineempi ulkomuoto. Se oli sama pieni punaviittainen mies, joka ritari Brockin ja herra Papaen seurassa oli ollut yöllisellä vierailulla junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa. Ritari Palle oli kuolinhetkellään kuvaillut hänet drotsille, kun hän tuskissaan oli ilmoittanut tälle kaikki salaisuutensa. Kuitenkaan ei drotsi ollut koskaan nähnyt tätä olentoa, eikä myöskään nyt muistanut Pallen sekavaa kuvausta.
Pikku mies istui viinikannu edessään ja näytti puuhailevan syvämietteisissä tutkimuksissa viininsä kokoonpanosta. "Huonosti väärennettyä!" hän sanoi nyt islantilaiselle tanskaksi, samoin myös vieraasti ja islantilaisesti ääntäen ja terävää nenäänsä nyrpistäen. "Näettekö tätä sekoitusta, herra Laurentius — taiteen ja tieteen valolle täytyy totuuden siis aina tulla ilmi, niin suuressa kuin vähässäkin. Heureka!" jatkoi hän itserakkaasti hymyillen. "Mitähän suuri mestarini Roger olisi sanonut, jos hänen eteensä olisi asetettu kannu tällaista viiniä? Jopa ilman näitä konstikkaita tutkijasilmiä, joista osaksi saan kiittää hänen suuria optillisia keksintöjään — vaikka syyllä voin omistaa kunnian niiden käytännöllisestä toteuttamisesta — niin ilman minun ihmeellisiä näkölasejani hän olisi ehkä voinut keksiä sen, johon minä vielä tarvitsen koko tämän laitoksen. Myrskyjen luonne on kätketty ja salaperäinen, herra Laurentius", lisäsi hän hillityllä äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että jokainen voi sen kuulla, "ja ei ainoastaan elämän ja terveyden säilyttämiseksi, vaan vielä enemmän tieteen ja taiteen itsensä vuoksi, on meillä tieto olion sisäisestä olennosta erittäin tärkeä. Kuitenkin välitetään täällä Pohjolassa vähät sellaisesta; niellään kaikki sieluttomien eläinten tavalla, omistamatta kuitenkaan niiden viisasta vaistoa ja tukematta viisaudella ja taidolla rajoitettua fyysillistä luontoamme. Meneehän kaikki oppi täällä hukkaan teoloogisiin viisasteluihin ja niin kutsuttuihin jumalallisiin asioihin, joista he tyhmät raukat tietävät kuitenkin yhtä vähän. Meidän oppineemme märehtivät vielä skolastikojen ja mystikojen hyödyttömiä oppeja ja tuota kuivaa, kulunutta Aristotelesta. Tietämättömyys kaikesta hyödyllisestä johtaa siihen, että petkuttajat ja väärentäjät voivat täällä olla aivan rauhassa, jotta nämä pöyhkeät kauppiaat voivat mielensä mukaan rikastua tietämättömän kansan kustannuksella. Tässä näette yhden heidän uusista rahoistaan. Minä olen tutkinut sen kokoonpanon, ja se sisältää enemmän lyijyä ja tinaa kuin hopeaa. Tanskan kuninkaan merkki ja kuva ovat siinä kylläkin, ja kuninkaallisten rahojen suuruus on niillä myöskin, niitä menee neljä yhteen hopea markkaan ja ne ovat kuusi kertaa arvottomampia. Kuinka suunnattoman voiton täytyy yhdenkään laivalastin tuollaisia rahoja tuottaa niille miehille."
Drotsi Åke oli tullut tarkkaavaksi, ja löysi vieraan viimeisessä arvelussa tärkeän vahvistuksen suurimpaan valitukseen, joita oli tehty rostokkilaisia kauppiaita vastaan.
Drotsin ja ritarien tarkkaavaisuus ei näyttänyt olevan pienelle viisaalle miehelle vastenmielistä. Hän tosin ei ollut heitä huomaavinaankaan, vaan puhui edelleenkin nuoren papin kanssa tanskaa, ja huolimatta siitä, että se tuntui kuiskaamiselta, lausui hän kuitenkin jokaisen sanan erittäin terävällä ja läpitunkevalla äänellä. "Tieteessä ja luonnossa ei mikään ole arvotonta", jatkoi hän. "Pieninkin voi täällä johtaa suurimpaan. Jokaiseen heinänkorteen sisältyy kokonainen maailma. Kuinkahan kauan tahdotaan sulkea silmät jumalallisuuden suurelta ja ainoalta todelliselta ilmestykseltä luonnon ihmeissä ja pyhässä kirjoituksessa? Pane mieleesi, nuori ystäväni, se aika on tuleva, jolloin tämä tietämättömyyden, raakuuden ja hulluuden patsas on luhistuva, joka on pystytetty luonnon haudalle, ja jota on palveltu vuosisatoja. Niinkuin tapahtuu maallisille asioille, samoin käy henkisillekin. Pysähdys on kuolemaa ja mädännystä. Me olemme jääneet vanhalle ja kuluneelle kannalle; voimakas elämänkuohunta on pysähtynyt elämä, pilaantunut ja mädäntynyt. Mitä muuta se olisi, kuin mieletöntä, itämaisten seikkailuja ja sukumme lapsuusunelmia, jotka nyt lähes kolme vuosisataa ovat sekoittaneet ihmisten ymmärryksen ja loitontaneet meidät luonnosta ja totisesta viisauden lähteestä. Pakanat olivat paljoa korkeammalla kannalla. Mitä olemme tehneet tieteiden ja taiteiden hyväksi verrattuna egyptiläisiin ja kreikkalaisiin. Ja kuitenkin olivat hekin harhassa. Heillä oli myöskin epäjumalansa, kuvittelunsa ja unelmansa Tartaruksesta ja Elysiumista, ja muista typeryyksistä, joita vieläkin palvellaan runoudessa. —"
"Seis, viisas mestarini", keskeytti hänet nuori islantilainen innokkaasti. "Nyt ryhdytte minun pyhimpääni solvaisemaan. Antakaa maailman muuttua mielensä mukaan. Antaa ajan syödä omat lapsensa, kuten muinaisessa tarussa. Mutta mitä jokainen aikakausi on pitänyt kauniina, sitä ei voi kukaan hävittää. Se ilmenee aina uusissa muodoissa. Aina tuores runous on pelastava ja säilyttävä kaiken sen, missä on ollut kauneutta, niin meidän aikanamme, kuin muinaisuudessakin. Kauneuden esikuvaa ja jälkimaailman arvostelua ei mikään selvittelevä viisaus voi haihduttaa.
"Hullu kuolee, viisas kuolee, aika itsekin häviää.
Yhden siedän,
aina elämän,
Tuomion kuolleesta miehestä."
"Aivan niin", sanoi pieni mies ivanaurulla. "Tuomio ei kuole; arvosteleva taito on ainoa kuolematon. Kaikkien aikojen runous katoaa, niinpian kuin maailma ymmärtää itseään ja omia ajatuksiaan. Kun sydän on löydetty, voimme heittää kuoren lapsille leikkikaluksi, se oli kuitenkin tosi sana tuolta vanhalta pakanarunoilijalta: tuomio kuolleesta miehestä ei kuole. Mutta kun meidän aikamme on mennyt, ja jälkeentulevaiset sitä arvostelevat, hymyilevät lapset isiensä teoille ja siitä, jota nyt palvellaan, on tuleva tulevien sukupolvien harmi. Sellaista en kuitenkaan mielelläni kuuntele, herra Laurentius. Totuuden ydin on karvas; ja se joka vie sitä toisille kaupaksi, voi helposti joutua valheen ystävien ja sokean ennakkoluulon palvelijoiden kivittämäksi. Koko maailma tietää, mitä suuri mestarini Roger sai kärsiä. Vaikka hän ei itse löytänytkään viisasten kiveä, on hän kuitenkin osoittanut, mistä sitä on etsittävä, ja mikä jäi hänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, ei siltä tarvitse olla hänen seuraajiltaan salassa." Näin sanoen pieni viisas mies nousi ylös ylpeän ja tärkeän näköisenä. Hän poistui ohimennen kumarrettuaan drotsille ja hänen miehilleen, joiden kasvoilla hän mielihyvällä huomasi hämmästyksen, jota erittäinkin hänen viimeinen paheensa viisasten kivestä oli herättänyt.
Nuori pappismies tulipunaisessa kauhtanassa oli jäänyt jälelle ja kääntyi nyt drotsi Åken puoleen, jonka arvon ja nimen hän oli tuntenut. Hän ilmoitti itsensä drotsille islantilaiseksi teoloogiksi, lakimieheksi ja runoilijaksi, joka palavasta tiedonhalusta oli jättänyt kehnon paikkansa pappina Pyhän Olavin kirkossa ja poenitentiariuksensa [poenitentiarius = hengellinen virka] Nidarosin arkkipiispan luona, etsiäkseen vieraita yliopistoja. Parisissa hän oli hiljattain tutustunut oppineeseen maanmieheensä maisteri Trand Fisilieriin eli Ilotulittajaan, joka omien sanojensa mukaan oli kuuluisan Roger Baconin oppilas, jota hengenmiehet olivat häpeällisesti vainonneet hänen erinomaisten tietojensa ja vapaiden mielipiteidensä vuoksi, ja joka monivuotisen vankeutensa jälkeen oli kuollut pari vuotta sitten Englannissa. Nuori pappi aikoi nyt oppineen matkatoverinsa kera käydä Tanskan hovissa, missä hän itse toivoi löytävänsä kuninkaassa armollisen kuulijan omille ja vanhoille pohjoismaisille lauluilleen, ja hänen matkatoverinsa tahtoi näyttää kuninkaalle ihmeellisiä temppujaan ja muutamia erittäin tärkeitä luonnontieteellisiä keksintöjä, joista voisi koitua arvaamatonta hyötyä sekä sodassa että rauhan aikana. Huhu nuoren kuningas Eerikin erinomaisesta tieteiden harrastuksesta ja erittäinkin se rohkeus, millä hän oli asettunut roomalaisen hovin papiston määräyksiä vastustamaan, oli saanut oppineen mestari Trandin etsimään turvaa ja suojelusta Tanskasta.
"Epäilemättä olette molemmat tervetulleita kuninkaan luo", vastasi Åke katsellen häntä tarkasti "sillä hän suosii ja suojelee kaikkia hyödyllisiä tieteitä. Teidän toverinne ei ole mikään tavallinen tusinataiteilija, niinhyvin kuin minä voin huomata. Jos hän voi todistaa sen mitä väittää vääristä rahoista, joita tuodaan maahan, niin voi hänen oppinsa olla erittäin tärkeä. Mutta koska olette teoloogi ja kirjanoppinut mies, herra Laurentius, niin tahdon kysyä teiltä yhden asian", jatkoi Åke. "Eikö toverillanne ole harhaanviepiä oppeja pyhistä ja jumalallisista seikoista? Hänen puheensa tuntui minusta hieman kummalliselta, vaikkakin maallikkona en sellaista ymmärrä. Tiedättehän hyvin, että niinkutsutuita Leccar-veljiä, jotka tosin sanovat uskovansa Herraamme, mutta ei Jumalan Poikaan, eikä hänen pyhään Äitiinsä taikka Pyhään Henkeen ja yleiseen kristilliseen kirkkoon, yhtä vähän kärsitään täällä kuin muuallakaan kristikunnassa. Elkää missään tapauksessa luulko, että kuninkaamme epäsopu Lundin arkkipiispan ja paavin hovin kanssa jollain tavalla muuttaisi hänen mielipidettään omasta ja kansansa autuudesta."
"Leccarilaisten erehdyksistä katson itseni vapaaksi", vastasi nuori islantilainen hieman hämillään. "Täytyy tunnustaa, että matkatoverini teologiasta en ole suuriakaan välittänyt, koska hän on maallinen viisas eikä erityisesti jumaluusoppinut. Jaloa runoustaidetta ei hän myöskään ymmärrä; minä ihailen häntä ainoastaan hänen harvinaisten tietojensa vuoksi luonnon salaisuuksista."
"Jos hän on harhaoppineen ainoassa tarpeellisessa tiedossa, korkeimmassa jumalallisessa totuudessa ja muutenkin pitää hullutuksena kaikkea jaloa ja kaunista", huomautti Åke, "niin en paljoakaan luota hänen tietoihinsa muissa vähemmin tärkeissä aineissa, enkä maksaisi paljoakaan koko hänen muustakaan viisaudestaan."
"Samoin tuomitsin minäkin kerran tieteistä ja taiteista, jotka opettivat ainoastaan maallisia asioita", vastasi islantilainen. "Mutta vieraissa yliopistoissa on toinen valkeus koittanut minulle. Kaukana siitä, että oppineen matkatoverini tavoin pitäisin jumalallisuuden ilmennystä luonnossa ainoana totuutena, josta hän tässä juuri, kuten aivan oikein huomautitte, ajattelemattomassa innossa esitti erittäin harhaanvievän ja poikkeavan mielipiteen; mutta eipä pakanoidenkaan viisautta maallisissa asioissa ole halveksittava, ja minä en ole nähnyt mitään maailmassa, joka olisi enemmän lisännyt uskoani kolmiyhteisen Jumalan kaikkivaltaan ja viisauteen, kuin ne ihmeelliset luonnonvoimien vaikutukset, joihin tämä kummallinen mies on minut tutustuttanut."
"Mitä on hän sitten näyttänyt teille, joka voi olla niin tärkeätä, kunnianarvoisa herra Laurentius?" kysyi Åke.
"Minä olen nähnyt hänen taitonsa tuloksia, joita minä tietämättömän rahvaan ja ennakkoluuloisten virkaveljieni asemassa olisin pitänyt taikuutena ja paholaisen töinä", vastasi islantilainen innokkaasti, "jollei hän olisi selittänyt niitä luonnonlakien nojalla ja suuren, väärin tuomitun Roger Baconin teoksen Opus Majuksen avulla, josta hänellä, on mukanaan harvinainen ja arvokas jäljennös. En tahdo puhua hänen tiedoistaan kasviseläinten ja metallien sisäisestä luonnosta ja kokoonpanosta; mikä eniten on minua miellyttänyt, on kaikki, joka viittaa inhimillisen hengen ylivaltaan ajan ja katoavaisuuden yli. Hän väittää ilman yliluonnollista apua, ainoastaan omalla taidollaan, voineensa säilyttää nuoruutensa ja vastustaa vanhuuden heikkouksia; hän tuntee taivaan kappalten kulun ja astraaliset vaikutukset ihmiselämään; hänellä on joukko ihmeellisiä laseja, joilla hän varmasti voi nähdä näkymättömän; mutta hänen kummallisin taitonsa on sammuttamattoman tulen valmistaminen, joka muistuttaa taivaan ukkosta ja salamaa ja josta hän on näyttänyt minulle kokeita, jotka ovat minua kauhistuttaneet. Yhdellä ainoalla kourallisella tätä tuliainetta voi hän saada aikaan niin kauhean pamauksen, että vahvinkin muuri hajoaisi siitä, ja sellaisen hävittävän tulipurkauksen, että sillä, oikein ohjattuna, voisi musertaa kokonaisen sotajoukon ja hävittää linnoja ja kaupunkeja."
Kaikki ritarit tuijottivat hämmästyneinä islantilaiseen ja muutamat tekivät ristinmerkin. "Se on mahdotonta — sellaista ei voi tehdä kukaan ihminen. — Se ei koskaan voi tapahtua luonnollisesti. — Siinä täytyy olla noituutta ja pirunvehkeitä!" sanoi yksi toisensa jälkeen.
Drotsi Åke vaikeni luoden islantilaiseen terävän ja vakavan katseen. "En pidä teitä tyhmänä miehenä, enkä taipuvaisena valheeseen ja petokseen, kunnianarvoisa herra Laurentius", jatkoi hän vihdoin puhettaan, "vaikka kertomuksenne oppineesta matkatoveristanne tuntuukin uskomattomalta. Etteköhän itse ole erehtynyt? Omien sanojenne mukaan olette ainoastaan sangen lyhyen ajan tuntenut tämän ihmeiden-tekijän; ihaillessanne hänen ihmetemppujaan ja harvinaisia tietojansa luonnon salaisuuksista te ette ole suuriakaan välittänyt hänen luonteestaan ja ajatustavastaan, joita kuitenkin pidän ihmisen tärkeimpinä ominaisuuksina, olkoon hän oppinut tai oppimaton; ja jos hän ei ole petkuttaja ja suurkehuja, pelkään hänen olevan jotakin paljoa pahempaa. Hän olisi kyllä mielellään uskotellut meille maallikoille löytäneensä viisasten kiven. Ne jotka puhuvat ääneensä sellaista ovat tavallisesti haavelijoita tai petkuttajia."
"Mitä emme itse ymmärrä, herra drotsi", vastasi islantilainen, "sitä olemme liiankin usein taipuvaiset pitämään hulluutena ja huonojen ihmisten keksintönä. Siihen on kuitenkin oma rikkiviisautemme ja turhamaisuutemme syypää. Se, jota maailman viisaimmat miehet niin kauan ovat etsineet, ei totisesti voi olla petosta ja mielikuvitusta, enkä ollenkaan epäile, ettei viisasten kiveä kerran löydetä, — jos ei sitä vielä ole löydetty. Ehkäpä näemme toisemme jälleen Skanörin markkinoilla, herra drotsi", lisäsi hän ja nousi ylös poistuakseen. "Minun oppinut ystäväni ja matkatoverini ei käy ainoastaan ruhtinasten ja suurten herrojen luona; tietämättömän rahvaan sivistäminen on hänelle vielä rakkaampaa. Minä seuraan häntä amanuenssina, tilapäisen puutteen takia, jota en häpeä tunnustaa, ja tässä maallisessa puvussa, etten herättäisi ennakkoluuloisten virkaveljien suuttumusta; kuitenkin on minulla sen ohessa paljon oppimista, ja kuten sanottu, tältä maalliselta kiertomatkalta aijon palata tietorikkaampana takaisin pyhän Olavin palvelukseen kunnianarvoisan ystäväni ja suojelijani luo Nidarosiin, joka pian voinee tarvita apua taistelussaan niskoittelevia kaniikkejaan vastaan."
Keskustelun islantilaisen papin kanssa keskeytti Helmer Blå, joka melkein hengettömänä syöksyi tarjoiluhuoneeseen. "Drotsi, se oli Kagge! Siitä ei ole epäilystäkään!" huudahti Helmer. "Mutta kirottua, hän on jo rostokkilaisaluksella."
"Kuka? Kuollut Kaggeko? Uneksitteko Helmer? Häntäkö tarkoitatte?"
"Häntä, enkä ketään muuta, tuota kunniatonta kuninkaanmurhaajaa — ja niin totta kun minulla on korvat ja silmät. Hän on saanut partansa ja silmäripsensä ajelluiksi; mutta minä tunsin hänen ketunkasvonsa ja räkättävän äänensä. Humalapäissään ja uhmaillessaan mainitsi se tyhmä rostokkilainen hänen nimensäkin. He tekivät pilaa minusta ja meistä kaikista tavallisella kolhomaisella tavalla, jota en tahdo kuvailla; sekä lähtivät vesille lainsuojaton mukanaan aivan nenäni edestä."
"Tapaamme hänet varmaankin Skanörissä huomenna", vastasi Åke, "jos rikollinen on rostokkilaisaluksella on hänen elämänsä turvassa hansalipun ja Lybekin oikeuden suojassa; mutta jos hän astuu jalallaan Tanskan maalle, on hän kuoleman oma. Sellaisten myrkyllisten tavaroiden lastaamiseen laivoistaan ei Hansalla ole etuoikeutta." Näin sanoen meni hän levolle. Islantilainen pappi oli poistunut, eikä enää nähty häntä, eikä oppinutta Trand Fisilieriä. Se mitä oli kuultu tästä ihmeidentekijästä, oli kuitenkin myöhään yöhön saakka ritarien puheenaineena juomapöydän ääressä.
Drotsi Åke vaikeni ja meni levolle, mutta odotti turhaan unta. Hän ei ollut aivan varma siitä, olisiko hänen pitänyt heti vangita molemmat pöyhkeät hansalaiset heidän röyhkeytensä takia Sjöborgissa. Täällä eivät he enää olleet lähettiläitä ja loukkaamattomia henkilöitä. Jos he kerran olivat saattaneet vääriä rahoja liikkeeseen ja silminnähtävästi suojelleet lainsuojatonta tanskalaisella maaperällä, niin voitaisiin heidät hyvällä syyllä saattaa vastaamaan teostaan. Että lainsuojaton Kagge oli elossa, teki hänet myöskin levottomaksi; mutta mikä vielä enemmän karkoitti unen drotsin silmistä, oli muisto salaperäisestä mestari Trandista ja hänen tavattomista tempuistaan. Voisiko ihminen omistaa sellaisen voiman luonnon yli että hän voisi matkia taivaan ukkosta ja salamaa ja sen kauheita hävityksiä, Olisipa se eriskummallinen ihme! Mutta se mitä innostunut herra Laurentius oli maininnut mestarinsa vielä syvemmistä tiedoista, nuoruuden säilyttämisestä salaisilla keinoilla ja viisasten kivestä, olivat erityisesti saattaneet totisen ja hieman haaveellisen drotsin kummallisen aavistavaan mielentilaan. Pienen muodottoman temppujentekijän kasvot ja oikeaa markkinahuijaria muistuttava ulkomuoto, olivat tosin herättäneet suurta epäilystä hänen rehellisyydestään, ja se minkä Åke oli ymmärtänyt hänen puheistaan, tuntui hänestä yhtä kummalliselta kuin sekavalta, eikä ollenkaan sopusointuiselta nuoruutensa uskon kanssa korkeimmasta ja ikuisesta totuudesta, jossa häntä hänen rippi-isänsä Petrus de Dacia, onnettomasta pannajulistuksesta huolimatta, oli häntä vahvistanut ja saattanut hänet rauhaan ja selvyyteen itsensä ja kirkon suhteen. Mutta islantilaisen papin vilkas ihastus mestari Trandiin ja hänen maalliseen viisauteensa eivät jääneet ilman vaikutusta, ja Åken täytyi tunnustaa, että pienen tuhattaiturin silmistä loisti terävyys ja viisaus, jonka vertaista hän ei ollut tavannut kellään tuntemallaan hurskaalla oppineella. Laurentiuksen avomieliset ja rehelliset kasvot puhuivat hänen vakuutuksensa todenmukaisuuden puolesta, siitä mitä oli nähnyt ja ihaillut kuuluisan Roger Baconin oppilaassa; ja mitä kauemmin Åke ajatteli kuulemaansa, sitä enemmän epäilyksiä ja uusia kummallisia ajatuksia syntyi hänessä. Mestari Trandin halveksiminen koko aikakauttaan kohtaan ja etenkin hänen varmat puheensa luonnon ainoasta totisesta ilmennyksestä, johon hän ennen kaikkea oli vihitty, olivat herättäneet kummallisen kalvavan levottomuuden Åken sielussa. Raskasmielinen ritari oli itsekin usein, tuntiessaan rauhattomuuden pannaanjulistuksesta, etsinyt yksinäisinä öinä lepoa ja rauhaa tarkastamalla luontoa, suuren levollisen tähtitaivaan alla, saamatta kuitenkaan lepoa ja lohdutusta. Hän seisoi nyt makuuhuoneessaan tuijottaen kädet ristissä tummaan yötaivaaseen. "Voisiko se olla mahdollista", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä minä ja koko aikakauteni harhailemme täällä sumussa ja yössä? Emmekö tunne luontoa itsessämme ja sisässämme? Ovatko meidän puuhamme ja pyrkimyksemme täällä vain sokean hapuilemista, ilman tietä ja päämäärää? Onkohan sekin aika tuleva, jolloin lapsemme nauravat meille kuten eksyneille mielipuolille, jotka pelkäsivät olematonta ja iloitsivat tyhjästä ilveilystä? Onko se mahdollista? Voisiko korkein ja jumalallisin, johon me sekä meidän isämme olemme uskoneet ja jonka puolesta olemme eläneet — se, jonka puolesta tuhannet pyhimykset ovat ihastuksella kuolleet, kasvonsa pyhimyskehän kirkastamina — se, jonka tähden pyhiinvaeltajamme ja ristisoturimme vaeltavat Jorsalaan ja luopuvat kaikista maailman rikkauksista ja aarteista — se, joka oli sieluna isiemme elämässä, samoin kuin se on meidänkin elämässämme — se, joka teki heidät sankareiksi ja lannistumattomiksi voitonherroiksi elämässä ja kuolemassa — voisikohan kaikki tämä olla unelmaa ja ilveilyä, tietämättömyyttä ja petosta? Voisivatkohan kokonaisten vuosisatojen elämä ja harrastukset olla yhtä ainoata suurta, ääretöntä valhetta? — Ei, ei! Jos se mies ei ole valehtelija ja petturi, niin ei ole olemassa mitään totuutta, ei elämää, ei sankaritekoja, ei pelastusta, eikä autuutta!" Omat kauheat ajatuksensa puistattivat häntä. Silloin tunkeutui hänen korvaansa ääni, joka tänä hetkenä kauhistutti häntä. Hän luuli taaskin kuulevansa salaperäisen muukalaisen äänen ja aivan läheltä.
"Etkö uskalla vieläkään katsoa paljastettua totuutta silmiin, rakas Laurentius?" kuului todellakin taiteilijan terävä ääni lausuvan hitaasti ja juhlallisesti viereisestä huoneesta ohuen lautaseinän läpi. "Epäiletkö astua Leccar-veljesten ja luonnonpappien pyhään veljeskuntaan? Pelkäätkö sinä yhtyä siihen suureen maailmankirkkoon, jossa me kaikki eroituksetta olemme pappeja, me, joilla on silmä nähdä totuus ja uskallus julistaa sitä huolimatta kolmeatoista vuosisadan hullujen toistuvista huudoista. Katso, minä avaan sinulle tuon suuren pyhätön, totuuden ja tieteen nimessä ja sen jumalallisen silmän edessä, joka piilee jokaisen vihityn omassa rinnassa. Heitä luotasi aikasi typerät ennakkoluulot! Särje se harhakuva, jota kutsut kirkoksi ja ainoaksi autuaaksi tekeväksi uskoksi, yhtä voimakkaasti kuin heitit luotasi pakanakansojen epätodelliset myytit! Heitä luotasi kaikki mikä ei ollut sinulle annettu tullessasi ihmiseksi. Puhdistaudu ja vapaudu kaikkien näiden vanhettuneiden kuvien sekasotkusta! Heitä luotasi nuo alaikäisten aikojen mielikuvitelmat ja unikuvat, joita sinä kutsut ilmestykseksi. Luovu tuon niin kutsumasi runouden luomista vääristä häikäisykuvista! Katso sitten vapaasti ympärillesi, ja sano mitä on jälellä."
"Ei mitään, — ei mitään, arvoisa mestari", vastasi nuoren islantilaisen ääni tuskallisesti värähdellen.
"Kyllä varmasti", kuului vastaus. "Sinä itse, sekä iäti suuri luonto ovat jälellä, ja, jos niin tahdot, suuri voimallinen jumaluus, joka on tämän luonnon henki ja sielu, ja josta sinä itse olet osa. Kaikki totuus, kaikki viisaus uinuu sinne kätkettynä. Herätä se, jos voit. Herätä jumaluus itsessäsi ja luonnossa! Kysy rohkeasti ja pakota se vastaamaan!"
"Siihen en kykene, viisas mestarini!" kuului nuori islantilainen vastaavan. "Mutta jos minä voisin herättää kuolleen luonnon ja pakottaa sen ratkaisemaan arvoituksen jota mietiskelen, niin antaisikohan se minulle muuta kuin saman vastauksen minkä kaikki kuolleet ovat antaneet eläville, minkä kuollut Vola antoi Odinille meidän vanhoissa lauluissamme, minkä Samuelin henki antoi Saulille loihtijanaisen luona Endorissa: sinun täytyy kuolla, sinun täytyy kuolla huomenna."
"Hyvä on", jatkoi viisas mies, "vaikka vastaus ei olisikaan ilahduttavampi, niin, jos se on totuus, voisiko silloin filosoofi, leccar-veli, luonnon ja totuuden pappi milloinkaan vaatia tai pyytää muuta? Mutta kaikki te rakastatte mielistelyä; te haluatte tulla petetyiksi: senvuoksi olettekin niin kiintyneet mielistelevään valheeseen, mutta te vihaatte ja vainoatte totuutta jumalattomuutena, epäuskona ja perkeleen juonina. Senvuoksi voivatkin vielä paavit ja piispat, niin kuin muinoin profeetat ja evankelistat, ynnä kaikenlaiset uskontojenperustajat ja haaveilijat, viedä koko ihmiskunnan erhetysten umpikujaan, vuosisadan toisensa jälkeen, kunnes ihmiset vihdoinkin saavat silmänsä auki, huomaten seisovansa siellä missä heidän sokeat isänsä seisoivat, luonnon suletun kirjan edessä, jonka he, vuosisatojen unelmien vuoksi, ovat unohtaneet avata. Katso, tuossa sinä seisot nyt, oppilaani, ja olet joutua epätoivoon nähdessäsi kaiken tuon narripelin kadonneen ja tulleen poispuhalletuksi minun suuni kautta kuin hämähäkin verkon tai saippuakuplan — ja senvuoksi, että sinä et näe muuta kuin äärettömän suuren ruumiin, jota minä kutsun luonnoksi. Mutta katso, tuo suuri ruumis herää — se on jumaluus, mutta kuitenkin meidän orjamme, alistuen meissä piilevän suuremman jumaluusvoiman alle. Vain meidän kauttamme voi luonnon jumaluus tulla itsetietoisuuteen; — vain meissä itsessämme elää ainoa ja suuri totinen Jumala, jota meidän on toteltava. — Rohkeutta, Laurentius, rohkeutta! — Totuuden täytyy päästä esille — piilossa uinuva luonnonjumala on herätettävä ja paljastettava; se avatkoon meille sisimmät syvyytensä; sen täytyy antaa meille takaisin mitä on ryöstänyt meiltä ja piilossa pitänyt — viisauden kivi on löydettävä, vaikka sen vaikutukset näyttäisivätkin meistä iankaikkiselta kuolemalta ja kivettymiseltä."
Senjälkeen vallitsi hiljaisuus sivuhuoneessa. Åke oli tuskissaan työntäissyt auki ikkunan, ja viileä yöilma virtasi häntä vastaan. Ilma oli kirkastunut. Åke kohotti katseensa tähtitaivasta kohti ja liitti kätensä yhteen miekkansa kahvalle. — Tuntui niinkuin vuorten painostus hänen rinnallaan. Hän notkisti polvensa hiljaiseen rukoukseen ja nousi virkistyneenä, mieli rohkaistuna ja iloisena. "Kiitos olkoon Jumalalle, minä tiedän sen kuitenkin paremmin!" sanoi hän lohdutettuna. "Hän tuolla sisällä on yhtä varmasti valehtelija ja petturi, kuin Hän tuolla ylhäällä on rakkaus itse — ja se jonka Hän lähetti meille oli tie, totuus ja elämä."
Hän aikoi nyt tyynesti mennä levolle, mutta silloin hän taas kuuli oppineen mestari Trandin äänen. Nuorta islantilaista hän ei enää kuullut. Siellä puheltiin nyt saksaa, mutta hiljaa ja kuiskaamalla ja, niinkuin näytti, maallisista asioista. Åke koetti olla sitä kuulematta, sillä hänelle oli vastenmielistä, ja hänestä oli epärehellistä ja alhaista kuunnella piilosta toisten salaisuuksia. Hän aikoi jollakin kolinalla ilmaista läsnäolonsa ja lautaseinän rakenteen. Mutta samassa hän kuuli "mestari Grandin" nimen mainittavan, ja hän säpsähti. Siellä kuiskailtiin vielä kauan, ja hän kuuli yksityisiä sanoja, jotka saattoivat hänet mitä levottomimpaan mielentilaan. Siellä puhuttiin kuninkaasta, junkkari Kristofferista, lainsuojattomista, kuolemasta ja häviöstä; mutta asian perille hän ei kuitenkaan voinut päästä. Viimeinkin oli kaikki hiljaista. Tuntui siltä kuin hänen oudot naapurinsa olisivat poistuneet majatalosta, ja aamupuolella Åke vaipui uneen. Kun hänen asepoikansa aamulla herätti hänet joutuakseen Skanöriin menevään laivaan, oli hän nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia. Hän oli nähnyt aivan muuttuneen maailman, missä ei ollut luostareita eikä munkkeja, ei kirkkoja eikä ristiinnaulitun kuvia, ei kuninkaita eikä valtaistuimia, ei edes naisia eikä lapsia, vaan ainoastaan miehiä, joiden katse oli viisas ja tuijottava ja ruumis vaivainen kuin mestari Trandin. Lopuksi näytti hänestä siltä kuin aurinkokin olisi loppuunpalanut riippuen suurena mustana pallona hänen päänsä päällä, ja niinkuin kuu ja kaikki tähdet olisivat olleet revityt alas ja kasatut aidaksi pienille kuihtuneille kaalimaille. Kaikki puut ja kukkaset olivat juurineen maasta vedetyt ja revityt rikki. Kaikki linnut ja eläimet makasivat kuolleina ja raadeltuina, ja nuo pienet, viisaat kyttyräselkäiset miehet istuivat suuret silmälasit nenällä tutkien löyhkähteleviä raatoja. Kaikki mitä hän näki, koko tuo hävitetty, hajaannustilassa oleva maailma näytti hänestä lopuksi muuttuneen suunnattoman suureksi kiviröykkiöksi, ja kammottava ääni huusi yli tuon kivettyneen maailman: "Katso, tämä on sinun maailmasi, tämä on sinun Jumalasi, tämä on viisauden kivi!" Tuota ääntä pelästyen Åke oli herännyt juuri asepojan naputtaessa ovelle, ja hän oli vielä niin hätääntynyt unesta, ettei hän aluksi voinut erottaa untaan siitä mitä oli kuullut vieraiden äänten puhelevan seinän takana.
SEITSEMÄS LUKU.
Skanörin markkinoille oli kokoontunut suuri joukko kaikensäätyistä kansaa. Siellä vilisi laivureita ja kauppiaita kaikilta maailman kulmilta, mutta erittäinkin Hampurista, Lybekistä, Rostokista, Deventeristä ja Overysselistä. Nämä viimemainitut olivat enimmäkseen ryytikauppiaita; he toivat Veneziasta ja Genuasta kallisarvoisimpia ryytejä markkinoille. Nähtiin tavaroita Intiasta, Persiasta ja Egyptistä, jotka toimekkaat kauppiaat olivat tuoneet Rheiniä myöten tänne Pohjolaan asti. Täällä oli monta viinillä lastattua englantilaista laivaa. Mutta eniten pistivät silmään moniväriset uhkeat verat, jotka liehuivat lippuina satamassa olevista laivoista, ja joita oli suurissa kääröissä kaduille pystytettyjen telttojen ja puusuojusten pöydillä.
Skanörin asema oli edullinen kaupalle. Kaupunki oli Falsterbon ja Malmön välillä skånelaisella ranta-alueella; se oli pohjoisempana Falsterbosta, ja oli sekä suurempi että paljon vanhempi kuin tämä kaupunki. Vanhan kaupunginportin yläpuolella oli kivi, mihin vanhemmalla skånelaisella murteella oli piirretty runo, joka ilmaisi kaupungin iän, sen uudempi runomuoto olisi seuraava:
Kun Kristus maailmahan syntyi jo silloin Lund ja Skanör perustuksen sai.
Kaupungin suuret markkinat olivat hyvin kuuluisat, ja markkina-aikana oli liikenneyhteys Själlannin kanssa keskeymätön, niinkuin yleisesti liikenne Skånen ja muiden tanskalaisten alusmaiden välillä oli paljoa vilkkaampi niihin aikoihin kuin myöhemmin senjälkeen kun tämä kaunis Själlannin kanssa läheisessä sukulaisuudessa oleva alusmaa tuli irroitetuksi emämaasta. Markkinaväen vilinässä nähtiin useita ritareita, munkkeja ja kauppakaupunkien porvareita sekä Själlannista että Skånesta, ja repaleisten kerjäläisten ja skånelaisiin ja hollantilaisiin kansallispukuihin pukeutuneitten talonpoikaistyttöjen ohella kuljeskeli siellä ritarirouvia ja komeita neitosia, palvelustyttöjä ja renkipoikia lähiseudun herraskartanoista. Kaikkialla vilisi pelimanneja ja jos jonkinmoisia ilvehtijöitä. Rukousnauhoja ja pieniä pyhimyksenkuvia tarjoiltiin siellä kaupaksi kaikenlaisten maallisten ja ulkolaisten ylellisyystavaroiden rinnalla. Torilla olevien molempien komeimpien verkatelttojen yli liehuivat Henrik Gullandsfarin ja Berner Kopmanin tunnetut lippumerkit, käärme ja lohikäärme, jotka yhteen köytettyjen keihäiden kanssa, lybekkiläinen oikeus kynsissä puolustivat heidän aarteitaan naurettavan näköistä ritaripukuista ryövärijoukkoa vasten. Ylhäiset kauppiaat eivät olleet myömässä, sillä heillä oli kaupungissa vakituiset kaupittelijansa. Sensijaan he olivat läsnä tavaroita laivoista purettaessa, katsoakseen ettei vaadittaisi minkäänlaista tullia, joka soti heidän kauppavapauttaan vastaan. Kaikista majapaikoista ja krouveista kuului soittoa ja tanssia. Saksalaista olutta ja viiniä tarjoiltiin runsaasti rikkaille markkinavieraille, jotavastoin köyhät saivat tyytyä skånelaiseen ja själlantilaiseen maalaisolueeseen. Illempana nähtiin jo paljon humaltuneita; siellä täällä syntyi riitoja ja tappeluita, niin että kaupungin voudin täytyi usein yövartijoiden ja asestettujen miesten avulla sekaantua siihen.
Eniten kuitenkin veti tällä kertaa Skanörin markkinoilla huomion puoleensa värillisten lyhtyjen koristama markkinakoju aivan laivasillan vieressä, missä näyteltiin ilotulitustemppuja ja kaikenlaisia uusia ihmeellisiä asioita, joita ihmeteltiin ja joita katsellessa moni teki ristinmerkin ikäänkun näky olisi pettänyt. Tänne oli oppinut Trand Filisier pystyttänyt optillisen teatterinsa. Hän seisoi itse korokkeella ja piti kansalle puhetta taidetemppujensa harvinaisuudesta ja niiden suurista eduista verrattuina kaikenlaisiin pyhienjäännöksiin, amuletteihin ja väärennettyihin yleislääkkeisiin, millä he antoivat ulkolaisten markkinaveijarien ja petturien itseään peijata. Etupäässä hän kiitteli temppujensa luonnollisuutta ja vaarattomuutta ja kehoitti ennakkoluulottoman ja järkevän yleisön pelkäämättä astumaan lähemmäksi ja katsomaan mitä hän näytti ja selitti heille, tehden sen enemmän tieteen ja totuuden vuoksi, kuin maallisen voiton halusta. Hänen jumaluusopillinen ihailijansa, nuori herra Laurentius, jota punaisen kauhtanansa vuoksi ei arvattu hengenmieheksi, auttoi innokkaasti häntä temppuja tehdessä, kooten vähän takaa haavin täyteen rahoja katsojilta, kuitenkin tehden sen tavalla, josta huomasi hänen häpeävän tätä tointa, mihin hän kyllä, vaikka toisessa ja hurskaassa tarkoituksessa, oli tottunut, kootessaan Pyhän Olavin kirkkoveroon almuja poenitentiaruksena ollessaan suuressa kirkkojuhlassa Nidaroksessa.
Aivan lähellä tämän markkinaveijarin telttaa paloi lyhty pienessä kappelissa olevan madonnankuvan edessä, missä myöskin nähtiin suuri seinään kiinnitetty ja raudoitettu köyhiensäästölaatikko. Ei ainoakaan kauppias eikä laivuri kulkenut laivaan tai sieltä pois, ennenkuin oli polvistunut täällä ja pistänyt rovon köyhien ja pyhän neitsyen kirkkoveroon. Tämän niinkutsutun laivasiltakappelin luona seisoivat illempana ritari Helmer Blå ja drotsin asepoika, Knuut Fynbo, sekä muutamia drotsin seurueeseen kuuluvia nuoria ritareita, tarkasti silmäten jokaista laivasillalta tulijaa. Heillä oli ollut vastatuuli koko päivän, ja olivat senvuoksi vasta äsken nousseet maihin. Berner Kopmanin rostokilais-laiva oli ankkuroituna satamassa aivan heidän silmäinsä edessä. Se oli saapunut Skanöriin hyvässä myötätuulessa jo päivää ennen. Toimelias laivanomistaja oli koko päivän pysynyt laivallaan ja tarkastanut tavaroiden maihinvientiä, mutta jo ennen pimeän tuloa oli ritari Helmer luullut huomanneensa lainsuojattoman pakolaisen hänen rinnallaan laivassa. Jos pakolainen aikoisi maihin oli ryhdytty toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen, josta oli ilmoitettu kaupunginvoudille; mutta pakolaisella ei näyttänyt olevan halua jättää turvapaikkaansa. Iltamessun jälkeen saapuivat Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar maihin ylvästellen ja lukuisan asestetun merimiesjoukon saattamana. He eivät laiminlyöneet pysähtyä rukouskappelin luo, missä he pistivät muutamia kovasti kilahtavia rahoja köyhäin säästökirstuun, ja astuivat sitten ylpeinä ja uhkamielisinä ritarien ohi.
"Tahtoisinpa tietää montako väärää hopearahaa jo on kilahtanut tähänkin säästölaatikkoon?" sanoi ritari Helmer ääneen. Lihava rostokkilainen kääntyi häneen vimmastuneena, mutta gotlantilainen työntäsi häntä merkitsevästi käsivarteen, ja he astuivat edelleen. Helmer sekä nuo muut nuoret ritarit seurasivat heitä, ja heillä näytti olevan palava halu masentaa kauppiaitten ylvästelyä.
Drotsi Åke ei ollut laiminlyönyt käyntiä Trand Fisilierin teltassa, missä tämä huvitteli ihmetteleviä markkinavieraita näyttämällä heille kaikenlaisia temppuja ja optillisia näytelmiä. Drotsi oli ostanut taiteilijalta muutamia hänen ihmeellisimmistä tavaroistaan sekä antanut selittää itselleen niiden käytön. Hän ei voinut olla ihmettelemättä Roger Bacon kuuluisia keksintöjä, ja hän katseli tarkkaavaisesti kaikkea mitä näytettiin. Enimmäkseen oli siellä pieniä katselukaappeja, joissa suurennuslasin vaikutukset esitettiin tähän asti Pohjolassa tuntemattomalla tavalla, ja joilla taiteilija herätti suurta ihmettelyä. Näissä pienissä katselukaapeissa ei esitetty ainoastaan pienten eläinten muuttumista kamaliksi petoeläimiksi, vaan nähtiin niissä kuvilla esitettynä kokonainen maailman mullistus mestari Trandin maun mukaan. Siellä esitettiin hullunkurisella tavalla pyhimykset ja martyyrit, ihmenäyt ja legendakuvaukset, munkkisaattueet, madonnaliput ja ristiinnaulitun kuvat kreikkalaisten ja roomalaisten jumalien rakkaustarinoiden rinnalla. Kaikki nämä kulkivat liikkuvina ivakuvina katsojien silmien ohi, päättyen loistavaan kuvasarjaan, missä esiintyivät vertauksellisesti kuvattuina totuus, viisaus, filosofia, vapaus, porvarilliset ammatit, valtiohoito, luonnontiede ynnä muuta. Pimeän tultua näytteli mestari Trand pieniä palavia pyöriä, monivärisesti säteileviä tähtiä ja aurinkoja, jotka lennähtivät ilmaan kirkkaina valojuovina ja sammuivat äkkiä heikosti pamahtaen.
Tämä viimeksi mainittu oli drotsista sekä kaunista että ihmeellistä; mutta ne olivat kuitenkin vain pikku asioita verrattuina siihen, mitä herra Laurentius oli kertonut tämän ihmetaiturin suurista ja mailmaa mullistavista keksinnöistä. Noiden pienten tähtien ja aurinkojen näkeminen, jotka singahtivat meren yli, sammuen tyynen iltataivaan alle, oli jotakin aivan uutta ja outoa, mikä huvitti katsojia aivan äärettömästi. Mutta huomatessaan kansan ihastuneen tähän häikäisevään ilotulitusleikkiin, ja ihaillessaan itsekin tätä salaperäistä ilmanäytelmää, kävi drotsi Åke omituisen vakavaksi. Tämä välähdys uudesta ja pyhästä taiteesta, jonka salatuista ja valtavista vaikutuksista hän jo oli kuullut puhuttavan, tuntui hänestä sen uudenaikakauden lähetiltä, josta salaperäinen taiteilija ennusti, ja jossa kaikki käsitteet ja mielipiteet laajentuisivat ja muuntuisivat ja kaikki vanha katoaisi, niinkuin kaikki nämä tähdet ja auringot, jotka nyt katosivat ja sammuivat mereen. Drotsi Åke ei voinut unohtaa sitä ihmeellistä taiteilijan ja hänen oppilaansa keskustelua, jonka hän äsken oli kuullut, siitä suuresta unesta ja erhetyksestä, missä koko kristitty maailma vielä hoippuili. Hänen mielestään olivat oppineen mestari Trandin aivan omat käsitykset kuuluisan Leccar-lahkon opeista vain ylvästelevää ja uhmailevaa järjettömyyttä, jotka, jos ne joskus tulisivat yleisiksi ja vallitseviksi, kumoaisivat kaiken kauniin, totisen ja jumalallisen maan päältä. Hänen oma unensa kivettyneestä maailmasta väikkyi vielä kammottavana hänen sielunsa silmissä. Hänen ympärillään vallitseva ilo ja kansan melu kävi hänelle lopulta sietämättömäksi; nuo tuskalliset mielikuvat painoivat häntä, ja hän pakeni etsimään rauhaa ja lepoa pienestä laivasillankappelista. Hän notkisti polvea pyhän neitsyen maalatulle puukuvalle, joka täällä tuttuun tapaansa oli esitetty Jesuslapsi käsivarrella, ja lapsen kädessä ristihuippuinen maapallo kuin valtakunnan omena. Åke oli liittänyt kätensä rukoukseen. Mutta luodessaan nyt katseensa kuvaan, valaisi sen äkkiä ilotulitusteltasta singahtava tulikuula, ja pyhän neitsyen kuva näytti hänestä räikeässä valaistuksessa ilkeästi irvistelevältä epäjumalankuvalta. Samassa hän kuuli ilmasta kovan paukahduksen melkein kuin ukkosen jyrähdyksen, jota seurasi naisten ja lasten kauhistuttava huuto. Pieni kappeli tärähti; vanha laho neitsyt Marian kuva horjahti ja putosi hänen jalkoihinsa. Hän hypähti ylös ja kiiruhti ulos kappelista. Kansan ilo oli muuttunut kauhuksi ja kiukuksi. Muutamia naisia oli pyörtynyt; erään kapucinimunkin parran oli tuli kärventänyt. "Noituutta! Perkeleenjuonia!" huusivat kaikki sekaisin. "Kivittäkää hänet! Polttakaa tuo kirottu noitamestari! — Hän on kerettiläinen!" huusivat muutamat. "Jumalanpilkkaaja!" huusivat toiset. "Hän kehuu itsensä niin taitavaksi ihmeidentekijäksi ettei kenenkään enää tarvitse välittää ei pyhästä neitsyestä eikä muista pyhimyksistä! — Hän kehuu ajavansa kilpaa itse Jumalan kanssa! — Kivittäkää hänet! — Repikää alas tuo noidanhökkeli!"
Meluten hyökkäsi kiukustunut joukko ilotulitustelttaa kohti. Pieni, onneton taiteilija oli apulaisensa kera piiloutunut siellä olevien kirstujen väliin. Pari hurjistunutta talonpoikaa ja maallikkoa veti heidät esiin sieltä, jättääkseen heidät väkijoukon pahoinpideltäviksi. Kaupunginvouti ja hänen apulaisensa koettivat turhaan estää näitä väkivaltaisuuksia. Vihdoinkin joutui drotsi Åke hätään ja huusi kuuluvalla äänellä: "Seis, maamiehet! Hiljaa, kuninkaan nimessä! Sitokaa nämä veijarit, mutta elkää kajotko ainoaankaan hiuskarvaan heidän päässään. Heidät viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi maalain mukaan, jos he eivät voi puhdistautua. Kaikki mitä he ovat meille näyttäneet on ollut aivan luonnollista, kansalaiset. Nämä miehet ymmärtävät enemmän luonnon voimista kuin me; mutta he käyttävät väärin viisautensa ivaten ja uhmaillen kaikkea mikä on pyhää."
Kiukustunut väkijoukko tyyntyi samassa kun se kuuli kuninkaan nimen mainittavan ja tunsi hänen ja kansan suosikin. Kaupungin voudin miehet sitoivat heti Trand Fisilierin ja hänen apulaisensa, ja suuren väkijoukon saattamana vietiin heidät kaikkine kampsuineen laivarantaan. Drotsi Åke saattoi itse heidät kuninkaalliseen pitkälaivaan, jonka seuraavana päivänä oli määrä lähteä Helsingborgiin, ja laivanpäällikön oli määrä asestetun miehistönsä avulla suojella vankeja kaikilta hyökkäyksiltä.
Kun vangittu tuhattaituri kuuli olevansa turvassa, mutta joutuvansa vankilaan, loi hän ympärilleen ylpeilevän katseen. "Minun korkea vainottu mestarini oli kuitenkin oikeassa", sanoi hän, "vielä ei ole meidän eikä meidän hengenheimolaistemme aika. On vaarallista olla viisas hullujen huoneessa. Pieninkin välähdys siitä valosta, joka on tuleva, on vielä liian voimakas näille heikkonäköisille raakalaisille. Nero ei tullut ensi kertaa vuosisataa liian aikaisin."
"Vaikene, kurja suupaltti!" huudahti Åke. "Se suuri mies, jota häväiset kutsumalla häntä mestariksesi, oli hurskas ja viisas luostariveli, niin minulle on kerrottu, hän ei ollut markkinahuijari eikä itsetekemänsä pappi. Kiitä pyhää neitsyttä ja hänen poikaansa, jotka sinä tänään kielsit, siitä, että olet elossa! Minä en antanut vangita sinua viisautesi vuoksi, vaan sen harhaopin vuoksi, jota sinä tahdoit levittää kansaan."
Ennenkuin drotsi Åke poistui pitkälaivasta, vei hän vangitun herra Laurentiuksen syrjään ja katseli häntä osanottavasti ja vakavasti. "Te olette liian hyvä tämän veijarin kätyriksi ja seuralaiseksi", sanoi hän. "Sokeasti ihaillessanne hänen tietojansa maallisista ja katoovaisista asioista, te olette tullut kieltäneeksi ja häväisseeksi oman pyhän säätynne ja korkean kutsumuksenne, mihin te olette vihitty. Te olette hyljännyt pyhän Olavin ja teille uskotut sielut, tämän vaivaisen helvetintulitaiteilijan vuoksi. Teidän ei tarvitse enää puutteen ja hädän pakoittamana alentaa itseänne. Pitkälaivan päällikkö on käsketty huolehtimaan tarpeistanne; Helsingborgissa hän hankkii teille säätynne mukaiset vaatteet sekä matkarahat. Pelastaakseni teidän henkenne, herra Laurentius, olen minä ollut pakoitettu kohtelemaan teitä kovemmin kuin olisin toivonut. Kun te tulette Helsingborgiin, olette te vapaa ja oma herranne; mutta teidän epäiltävän seuralaisenne täytyy valtiovankina odottaa kuninkaan saapumista ja puhdistautua hänelle jos voi. Minä tiedän hänen olevan leccar-veljen, ja sellaisena hänet on kielletty tässä maassa vapaana kiertelemästä ja kansaa villitsemästä. Minä tiedän myöskin hänen koetelleen viekoitella teitä lahkoonsa; mutta minä vannotan teitä sen jumalallisen herran ja mestarin nimessä, jonka te olitte vähällä pettää — peräytykää, arvoisa herra Laurentius, ja suojelkaa kuolematon sielunne kadotukseen joutumasta! Se on varmasti kutsuttu johonkin korkeampaan ja jalompaan, elleivät vain teidän kasvonne ja lämmin innostuksenne kaikkeen kauniiseen ja pyhään olisi pettäneet minua. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Åke poistui laivasta odottamatta syvästi liikutetun nuoren miehen vastausta, joka kyynelsilmin turhaan koetti ojentaa hänelle nuoriin köytettyä kättään.
Drotsi souti takaisin Skanöriin laivasillalle. Yö oli pimeä, ja laivasillalla vallitsi hirveä melu ja rähinä. Vakava ottelu oli syntynyt drotsin ritarien ja hansalaisten kauppiaitten välillä, jotka oli ajettu pois majatalosta ja paenneet alas satamaan. Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar laivamiehineen hosuivat rohkeasti ympärilleen, mutta eivät kuitenkaan asetaidossa vetäneet vertoja ritari Helmerille ja muille kiukustuneille, nuorille ritareille, joita Skanörin porvarit avustivat. "Lyökää maahan senkin väärentäjät — petturit — ylpeät koirat!" huudettiin. — "He ovat tuoneet vääriä rahoja tänne markkinoille! Heillä on lainsuojattomia laivassaan!" Ottelu oli vakava ja verinen. Hansalaiset vetäytyivät taistellen takaisin veneisiinsä. Åken oli mahdoton saada rauhoitetuksi heitä. Muukalaiset kauppamiehet ja suurin osa heidän laivaväkeänsä pääsi viimeinkin pakenemaan laivoihin pimeän avustamana. He nostivat heti purjeensa, ja vasta kun he olivat kaukana merellä, alettiin rannalla kaivata ritari Helmeriä ja drotsin urheaa asepoikaa, Knuut Fyenbota.
Drotsi Åken täytyi aamulla aikaisin jatkaa matkaansa eikä ehtinyt siten etsiä ritari Helmeriä eikä asepoikaansa. Kun drotsi ja kuninkaalliset henkivartijat jättivät Skanörin, seurasi heitä kadulla suuri joukko ihmisiä. Näytti siltä kuin porvarit olisivat arvanneet tämän loistavan matkueen tarkoituksen:
"Eestä Eerik kuninkaamme!"
laulettiin täälläkin. "Eläköön kuningas ja hänen urhoolliset miehensä!" huudettiin. "Tuokaa hänelle ja Tanskalle Dagmar, rakkaat herrat!"
KAHDEKSAS LUKU.
Ritari Helmer Blå oli toisten nuorten ritarien kanssa seurannut kerskailevaa rostokkilaista ja hänen laivaväkeään heidän majataloonsa; he olivat sopineet keskenään, että he omin päin kurittaisivat ja nöyryyttäisivät ylimieliset hansalaiset. Majatalossa oli drotsin asepoika näytellyt väärää rahaa, millä erästä talonpoikaa oli petetty Berner Kopmanin markkinateltassa, ja väitettiinpä rostokkilaisten tuoneen mukanaan monta kirstullista näitä samoja rahoja. Väitettiin näiden väärien rahojen olevan lainsuojattomien lyömiä, sillä he olivat edellisenä vuonna saaneet käsiinsä muutaman kuninkaan parhaista rahanlyöjistä. Usein ennen oli kuultu valitettavan vääriä rahoja olevan liikkeellä, ja kun nyt kuultiin rostokkilaisten tuoneen niitä oikein tynnyrittäin, niin oli suuttumus heti kohonnut ylimmilleen, ja pian oli syntynyt tappelu kauppiaitten ja laivurien kesken. Hansalaisia Skanörin laivasillalta karkoittaessa oli ritari Helmer hyvin tulisesti ahdistaen seurannut asestettua laivaväkeä ja oli auttanut vyöryttämään mereen muutamia heidän kirstuistaan, jotka sisälsivät väärää rahaa. Lopulta hän ja drotsin asepoika, rohkea Knuut Fyenbo, olivat hyökänneet venheeseen heidän jälestään, estääkseen heitä pakenemasta; mutta täällä ylivoima heidät sai vangituksi, ja heidät laahattiin rostokkilaisten laivaan.
Pahoin haavoitettuna, kädet ja jalat sidottuina oli Helmer ja hänen toverinsa heitetty laivaruumaan. Täällä he saivat koko yön maata oluttynnyrien, silakkanelikoiden ja ryytisäkkien keskellä, joita ei vielä oltu purettu laivasta. Laiva keinui aikatavalla; oli alkanut pahanlainen rajuilma ja näytti olevan vaikea pelastaa sekä laiva että lasti. Viimein kuitenkin talttui myrsky. Laivan rajut liikkeet asettuivat, vähitellen se alkoi liukua eteenpäin hitaasti ja melkein huomaamattomasti, ja pian vallitsi kannella hiljaisuus. Uupunut laivaväki tuntui nukkuvan. Ritari Helmer huomasi nyt heikon valojuovan päänsä yläpuolelta; aluksi hän arveli sen päivänvaloksi, mutta hän huomasikin pian kuun paistavan alas luokseen kannessa olevasta raosta. Yläpuoleltaan hän kuuli yön hiljaisuudessa kahden miesäänen puhelevan, jotka hän pian tunsi Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ääniksi. "Minä en saa nukutuksi suuttumukselta ja polttavilta haavoiltani", murisi rostokkilainen. "Katsokaa, tässä on nyt se kauppavapaus ja turvallisuus, joka on meille kirjeellä ja takuilla vakuutettu, tässä on rauha, joka on odotettavissa silloin kun kananpoika istuu valtaistuimella, ja oikeus saavutetaan ritarien keihäänheitolla. Rutto ja kirous pöyhistyneille ritariroistoille! senkin matelevat kuninkaanorjat ja lautastennuolijat! He ovat puolustavinaan kansaa ja porvaristoa, senkin mokomat, vaikka he taistelevatkin vain itsensä ja korkean herransa puolesta. Jos minä en olisi lausunut noita rohkeita sanoja pöyhistyneelle ritarikuninkaalle Sjöborgissa, ja jos minä en olisi ottanut tuota lainsuojatonta kuninkaallista metsäriistaa laivaani, niin olisivatpa tainneet meidän rahamme olla heille yhtä hyviä nyt kuin ennenkin. He ovat kaikki oikeata ryövärijoukkoa, nämä roistot, jotka kutsuvat itseään ritareiksi ja aatelismiehiksi sekä täällä että Saksassa. Niin kauan kun on valtaistuimia ja linnoja maailmassa, ei kauppa eikä porvaristo pääse oikeuksiinsa. Heti auringon noustua hirtetään nuo molemmat äsken vangitut roistot isoon mastoon."
"Kuuleppas, poikani?" kuiskasi Helmer Blå laivaruumassa fyeniläiselle vankeustoverilleen. "Taitavatpa puhua meistä! Hullusti tässä käy! Jospa vain voisimme porata laivan upoksiin ennen heitä ja hukuttaa kerskuvat ryytikaupustelijat, niin voisimme kuitenkin tyytyväisinä mennä hautaan heidän seurassaan."
"Vähän siitä olisi iloa ja vielä vähemmän huvia, herra Helmer, mutta olisihan se kuitenkin parempi kuin antaa noiden veitikoiden hirttää meidät", vastasi asepoika. "Minä olen hangannut vasemman käteni vereslihalle", jatkoi hän, "mutta olenpa onnistunut pian vetämään sen pois ansasta. Jos vielä saisin jatkaa puolen tuntia, niin saisin meidän siteemme irroitetuiksi. Minulla on hyvä puukko taskussani; tässä on suuri laivapora ja kirves. Monta haavaa tässä; vielä isketään ennenkuin he saavat nuoran silmun kaulaamme."
"Jumala ja pyhä Yrjänä meitä auttakoon!" kuiskasi Helmer, ja vetäisi syvään henkeä. "Jos pääsen elävänä täältä ja saan vielä kerran nähdä rakkaan Annani", lisäsi hän salaa huoaten, "niin minä lupaan pyhälle Yrjänälle uuden alttarivaatteen, ja jokaisen pitkänenäisen hansalaisen otsan, jonka tapaan, minä lyön veriseksi."
"Sepä vasta olikin hurskas lupaus, ankara herra", kuiskasi asepoika, "saattepa nähdä sen auttavan. Nyt minun käteni luisuu silmukasta, mutta kylläpä ottaakin kovalle."
"Hiljaa!" kuiskasi Helmer ja vieritti itseään lähemmäksi ruuman katossa olevaa rakoa.
"Sanoinhan minä tuosta rahakaupasta koituvan vain harmia, samoin kuin yhteydestänne lainsuojattomien kanssa", kuului nyt Henrik Gullandsfarin pitkäveteisempi ääni ritarien pään päältä. "Sellaisella on aina pahat seuraukset; se heikontaa luottoa, ja harvoin se ajan pitkään itsensä maksaa, herra Berner. Ei, puhtaalla hopealla ja kullalla meidän on maailmaa hallittava, ja tyynesti ja viisaasti on kultavaltikkaa kannettava! sen minä aina olen sanonut. Jos olisimme olleet maltillisempia, niin ehkä kauppamme kuitenkin olisi onnistunut paremminkin Skanörin markkinoilla; mutta te tahdotte aina toimia väkivaltaisesti, herra Berner."
"Väkivalta väkivaltaa vastaan, siinä minun vakituinen neuvoni neuvostossa", vastasi rostokkilainen. "Kulta- ja hopeavaltikkaan nähden te ehkä olette oikeassa; ja kunhan vain kukaan ei huomaa niin voi aina hiukan kuparia ja tinaa sekottaa siihen; mutta kirkkaalla teräksellä sitä on suojeltava. Siihen asti kunnes voimme asettaa miekkamme vaakalaudalle koko maailman kruunuja ja vaakunamerkkejä vastaan, on meidän suunnitelmamme vain loistava ilmalinna."
"Odottakaa, herra Berner", jatkoi gotlantilainen, "ylpeää Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä ja kuitenkin siitä tuli maailman valtias. Antakaa meidän ensin puhdistaa meri ja maantiet pienistä rosvoilijoista, kyllä vielä tulee linnoissa ja valtaistuimilla istujienkin vuoro. Kunhan ensin saamme maailmanmeren käsiimme, kyllä silloin tavaramme tulvivat maailmalle — se kasaa kultavuoret meille ja huuhtasee edestämme jokaisen linnan tai valtaistuimen, joka on meidän tiellämme. Kultaa ja viisautta seuraa myöskin valta. Me visbyläiset kyllä asumme Tanskan kuninkaan naapureina; meidän täytyy olla varovaisia, vaikka me viisaina kauppamiehinä uskallammekin nitistää maaväen hengiltä. Te rostokkilaiset olette liian kiihkeitä. Vallassaolijoiden kanssa ei pidä liian aikaisin ryhtyä käsikähmään. Tuo teidän uhkauksenne Sjöborgissa oli typerä teko. Vain teidän vuoksi vaikenin ja lainasin nimeni teille. Ei kannata uhata, ellei samalla voi lyödä, yhtävähän kuin kannattaa lyödä ennenkuin on varma vahvemmuudestaan."
"Vähät minä teidän varovaisuudestanne!" murisi rostokkilainen. "Kyllä meillä voimia riittää kun vain niitä haluamme käyttää; saammehan rahalla niin monta sielua palvelukseemme kuin vain tahdomme."
"Mutta ihmissielut ovat kallista kauppatavaraa", huomautti gotlantilainen, "joka sitäpaitsi usein on vahingoittunutta ja turmeltunutta. Miten monta mitallista hopeaa onkaan tuo lurjus tuolla ylhäällä jo maksanut teille! Ja onhan hän kuitenkin vain kunniaton mies ja luopio meidän korkea-aatelisten verivihollistemme joukosta. Siihen joukkioon ei kenenkään kunnon porvarin pitäisi luottaa."
"Sellainen mies juuri onkin kullan arvoinen", sanoi rostokkilainen naurahtaen. "Nielkööt nyt itsensä senkin ylimysmieliset pedot. Paras rottienhävittäjä maailmassa on nälkiintynyt rottaylimys, jolta on häntä leikattu. Lainsuojaton ja kuolemaan tuomittu ritari, vailla linnaa ja tiluksia, ja jolta kaiken lisäksi on kunnia ja nimikin riistetty — häntä parempaa kuningas-ahmaria ei ole. Hänellä tuolla on jo harjaannusta siihen ammattiin; hän oli mukana Finnerupin ladossa. Minä päästän hänet maihin ensi satamassa. Kohta saamme kalastella sameassa vedessä. Eipä kääntänyt tuo kruunattu kananpoika meille turhaan selkäänsä Sjöborgissa. Saatpas nähdä, kohta hänellä on muutakin ajattelemista kuin häittensä viettämistä kesällä."
"Niin pitkälle ei kuitenkaan ulotu meidän neuvostolta saamamme valtakirja", huomautti gotlantilainen. "Tämän ritarin kostonaikeet olkoot hänen omina asioinaan; hänen ja teidän yhteiset salaiset hankkeenne eivät kuulu liitolle. Minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen laisensa heittiön kanssa. Silloin kun on kysymyksessä koko liiton menestys ja sellainen laajalle ulottuva hallitussuunnitelma kuin meidän, pitäisi meidän viisaasti syrjäyttää yksityinen kostomme ja kaikki pienet henkilökohtaiset pyyteemme."
"Te peräydytte? Te pelkäätte, virkaveljeni? No hyvä, se salakuljetus olkoon minun asiani, jos niin tahdotte", murahti Berner Kopman alkaen tulla kovaääniseksi. "Elkää olko huolissanne, viisas herra Henrik! Teidän ei tarvitse vanhalle laskumestarille ruveta opettamaan suuruuden ja pienuuden suhteita. Minä voin yhtähyvin kuin te eroittaa sen mihin ryhdyn Hansaliiton nimessä ja mihin uskaltaudun omassani. Jos yritykseni ei onnistu, on tappio Berner Kopmanin. Minä tiedän, että sen miehen selkä kestää enemmänkin. Ja te olette oikeassa: se ei kuulu neuvostolle."
"Sen epäonnistuminen voi kuitenkin jossakin määrin vahingoittaa meidän kauppaamme ja yrityksiämme", vastasi gotlantilainen tyynen harkitsevasti. "Miettikääpäs vain sitä asiaa, herra Berner! Kaikki tämän maan satamat ovat nyt meille avoinna. Kuningas on ylpeä ja arvostaan pitävä, mutta hän suosii meitä kuitenkin paljon enemmän kuin voisi odottaa. Ovathan meidän miehemme ja välittäjämme turvatut hänen merikaupungeissaan; meidän kauppamme on täällä vapaampi ja verrattomampi kuin missään. Ei juolahda ainoankaan tanskalaisen mieleen, kuningasta itseä lukuunottamatta, jolta sen kuulimme, että tie suolaan ja pippuriin, olueen ja saksalaiseen verkaan on yhtä leveä ja tasainen kaikille, ja että tanskalainen vilja ja tanskalainen karja hyvästi voivat maksaa sekä rahdin että tullin. Pyhälle Nikolaukselle ja pyhälle Hermannille olkoon kiitos, meriliike on vielä meidän hallussamme; he ovat liian hitaita ja mukavuutta rakastavia ymmärtääkseen omaa etuansa. Talonpoika tyytyy heikkoon olueen ja kauppalanporvari kuorittuun maitoon, ja he antavat meidän viedä pois maltaansa ja kermansa. Mutta jos uhkauksessanne on totta, olkoon se salainen tai julkinen, ja jos täällä tapahtuu jotakin tärkeämpää, missä joku Hansaliiton jäsenistä on osallinen, niin ehkä heidän silmänsä aukeaisivat näkemään, ja silloin meidän kauppavaltamme täällä Pohjolassa on loppunut."
"Juuri ne silmät, jotka voisivat tulla meille vaarallisiksi, jos ne tyystin avautuisivat, ne minä tahdon sulkea", mutisi rostokkilainen. "Suurempaa palvelusta tuskin voitaisiin tehdä Hansalle näissä maissa ja valtakunnissa. Mutta hiljaa, mikä se oli? Minä kuulin jotakin kolinaa altamme. Eiväthän vain vangit ole päässeet irti?"
"Vangit! Kuolema ja kirous!" huudahti gotlantilainen. "Jos heidät on heitetty ruumaan niin tietävät he ehkä nyt enemmän kuin yhdenkään elävän ihmisen tulisi tietää."
"Elkää siitä välittäkö, herra virkaveli", virkkoi Berner hohottaen. "He eivät pääse tietoineen pitemmälle kuin isoon mastoon. Nyt nousee aurinko punaisena kuin punaisin kulta. Sen näyn he saavat nähdä viimeisen kerran. Hohoi, perämies!" huudahti hän "miten pitkällä ollaan?"
"Jos tuuli paranee, niin ehdimme Kallebohon ennenkuin Hamnissa iltamessuun soitetaan", vastasi käheä ääni peräsimen luota.
"Hyvä. Pidetään sitten aamurukous ja laivaoikeus omalla pohjalla, ennenkuin piispa anastaa lybekkiläisen oikeuden käsistämme. — Ylös, kaikki miehet! Soittakaa suurella kellolla."
Malmikellon ääni kutsui pian koko miehistön kannelle.
"Tuo vangit tänne ylös, laivuri", jatkoi laivaherra. "Ja laulakaa, pojat! Virittäkää 'armahda meitä syntisiä!' Antaapas tanskalaisten veijarien kuulla, että me olemme hyviä kristityitä, ja antaa heidän koiransielujensa mennä helvettiin laulun voimalla."
Sillaikaa kun laivaväki hirvittävällä ulvonnalla alkoi laulaa jonkinlaista hengellistä laulua syntisen erosta ajallisesta elämästä, ja kaksi rotevaa miestä tervaisissa takeissa välinpitämättömästi kiinnitti kahta nuoraa mastoon, avattiin laivan eturuuman luukku ja sinne astui eräs laivamiehistä, mukanaan kaksi aseellista merimiestä. Alhaalta ruumasta kuului huutoa ja melua, ja sitten oli taas kaikki hiljaista; mutta ei laivamies eivätkä hänen seuralaisensa palanneet ylös sieltä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Berner Kopman ihmeissään. "Mitä he
tekevät? Nuo tanskalaiset helvetinkoirat ovat päässeet vapaiksi. —
Alas heitä hakemaan, miehet! Tuokaa heidät ylös elävinä tai kuolleina!
Joutuun alas, tai saatte selkäänne maston luona!"
Koko laivaväki oli lähtenyt liikkeelle. Virtailtiin luukulle, mutta ei kellään näyttänyt olevan halua astua alas, huolimatta ankaran laivaherran uhkauksista.
"Ensimäinen, joka astuu jalallaan tänne on kuoleman oma!" karahti nyt ritari Helmerin ääni laivaruumasta. "Ennenkuin minä ja toverini annamme henkemme kauppiasten käsiin, saatte te kaikki, pyhän Mikaelin ja hänen säkenöivän miekkansa kautta, seurata meitä meren pohjaan. Minä hetkenä vain tahdon, olemme me kaikki kadotuksen omat: me olemme poranneet pohjan irti, ja voimme irroittaa laudan yhdellä ainoalla nykäyksellä."
"Senkin saatana!" huudahti rostokkilainen, valahtaen kalman kalpeaksi.
"Me olemme kaikki hänen vallassaan. Mitä nyt on tehtävä?"
"Meidän täytyy tinkiä heidän kanssaan", vastasi gotlantilainen. "Pois tieltä, kaikki miehet! Antakaa minun puhua näiden herrojen kanssa. Olette tainneet keksiä sukkelan sotajuonen, jalo herra ritari", alkoi nyt herra Henrik kohteliaasti. "Mutta koska me hengenvaaratta emme voi ottaa asiasta selvää, niin me tyydymme olosuhteiden pakoittamina tunnustamaan teidän tällä kertaa ovelasti yllättäneen meidät. Minne meidän kolme miestämme ovat joutuneet, arvoisa herra?"
"He ovat saaneet palkkansa ja makaavat täällä kuolleina", vastasi ritari. "Ja niin käy teille kaikille, jos tahdotte ilman vilppiä kanssamme taistella. Me otamme vastaan kolme kerrallaan kuiviltaan; mutta jos tulee useampia, niin otamme veden avuksi. Heittäkää nyt heti tänne alas meidän omat hyvät miekkamme, tai muuten saamme koetella kuka on paras uimari."
"Te olette kunnialla voittanut vapautenne, jalo ritari", vastasi gotlantilainen. "Jos te tahdotte luottaa sanaani, niin voitte vapaasti astua tänne meidän joukkoomme; me olemme rauhallista väkeä emmekä me halua kilpailla teidän kanssanne asetaidossa. Aseenne te saatte heti, mutta yhdellä ehdolla, ankara herra ritari, te saatte käyttää niitä vain puolustukseksenne, mutta ette saa hyökätä meidän päällemme niin kauan kun olette täällä laivassa. Siitä minä vaadin takeiksi teidän ritarillisen kunniasananne."
"Se olkoon teille annettu kunniani kautta!" huusi Helmer, ja heti kaksi miekkaa heitettiin alas heille.
"Me viemme teidät vahingoittumatta maihin Köpenhavnin satamaan, jalo herra", jatkoi Henrik Gullandsfar, "jos te vain lupaatte vaieta kaikesta siitä, minkä enkä olette sattunut kuulemaan, ja mikä voisi saattaa meidän suosiomme ylemmillä ilmoilla horjumaan sekä vahingoittamaan kauppaamme ja liikettämme."
"Kielellään taistelkoot kaupustelijat ja lain väärentäjät", vastasi ritari ylpeästi. "Minä en viitsisi uhrata sanaakaan juorutakseni siitä mitä olen kuullut teidän mainioista aikeistanne ja suunnitelmistanne; mutta tästä hetkestä asti julistan teille kaikille taistelun elämän ja kuoleman uhalla. Siihen asti kunnes olen astunut maihin olkaa rauhassa, mutta senjälkeen kun olemme eronneet saatte varoa itseänne."
"Aivan niin", sanoi gotlantilainen. "Me suostumme ainakin aluksi ehdoitukseenne. Pysykää nyt vain hiljaa, niin pääsette parin tunnin kuluttua maihin."
Laivalta kuului äkäistä ja levotonta murinaa. Muutamat rohkeimmista merimiehistä nurisivat häpeällisen rauhan tulleen solmituksi molempien vankien kanssa, ja Henrik Gullandsfaria syytettiin raukkamaisuudesta ja petoksesta; mutta ei kellään ollut halua laskeutua laivaruumaan ja uskaltautua taisteluun urhokasten vankien kanssa, joilla oli sekä laiva, että miehistö vallassaan. Lopulta oli kaikkien pakko alistua. Berner Kopman oli vaiti, ja viisas gotlantilainen oli ottanut päällikkyyden. Hän käski jokaisen menemään aivan tyynesti töihinsä, ja häntä toteltiin vastustelematta. Laivaherra itse seisoi kokassa hehkuvin poskin ja silmät pyörien, ja hän koetti suurella ruumiillaan peittää miestä, jolla, oli yllään musta munkinviitta, ja joka kuiskasi salaa hänelle ja käänsi alati selän laivan perää kohti.
Alkoi tuulla rivakammin. Tuuli oli suotuisa, ja ennen päivällistä liukui laiva Kallebonrannalle, Amager saaren ja Solbjergin vihreiden niittyjen välille, mihin Köpenhaminan etukaupunki Västerbro sittemmin perustettiin. Oli kaunis kevät päivä. Itäiseltä puolelta, niinkutsutulta Tioniemeltä eli Linnasaarelta, kohosi auringonpaisteessa veteen kuvastuen ylevä, äsken uudelleen rakennettu Axelhuus, muureineen ja tornineen. Tänne rakennettuna oli linna aivan erillään kaupungista, ja kun sinne ei ollut minkäänlaista siltaa, kulettiin sinne vain veneillä ja lautoilla. Linnasaaren takaa näkyi kaksi muuta tiheästi rakennettua pikkusaarta, minne näytti olevan vilkas veneliike. Se oli kauppalaivurien lastauspaikka Bremerholm (sittemmin Hammelholm), missä Bremerkauppiaiden pakkahuoneet kohosivat melkein Axelhuusin korkuisiksi. Rostokkilaislaivaa ei ohjattu suureen satamaan, josta kaupunki oli saanut nimensä, vaan se kulki Kissansalmen kautta. Tämä sittemmin täytetty ja asutettu Kallebonrannan lahti ulottui osaksi myöhemmin syntyneille Raatimiehen- ja Länsikadulle asti, muodostaen tähän kaupungin laitaan oivallisen sataman kauppiaslaivoille. Molemminpuolin kissansalmea nähtiin joukko pieniä rakennuksia, seinät savella rapatut ja katot oljista tai kaisloista; rakennusten välissä oli kaalimaat ja pienet puutarhat, aidan ja orjantappurapensaikon ympäröiminä. Laivasillan lähellä oli pyhän Klemensin pieni kirkko.
Heti laivan laskiessa rantasiltaan, pisti ritari Helmer päänsä eturuuman luukusta ja huomasi miehen hyvin kiireesti hypähtävän maihin kokasta. Helmer näki hänet vain selästä, hänellä oli yllään saksalaisen kauppapalvelijan puku; mutta hän oli melkein varma siitä, että tuo mies oli lainsuojaton Kagge. Pyhän-Annan veljeskunnan viitta oli heitetty etummaisen soutupenkin alle. Paljastettu miekka kädessä juoksi ritari Helmer Blå kannelle drotsin asepojan seuraamana, joka oli käärinyt vasemman kätensä viittaansa. Heidän vaatteensa olivat hiukan repaleiset ja veriset; kuitenkin näytti heillä olleen aikaa sitoa toistensa haavat, jopa siistiä pukujaankin. Sanaakaan sanomatta he astuivat aseellisen laivaväen ohi, jäykästi kumartaen Henrik Gullandsfarille ja ivallisesti hymyillen pahasti kiukustuneelle rostokkilaiselle, jonka suuret kasvot olivat kuparinpunaiset suuttumuksesta. Laivasillalla Helmer ja asepoika heti pistivät miekat tuppeen, ja se joka näki heidän kulkevan sillalla, huomaamatta veritahroja heidän vaatteissaan, luuli heitä rauhallisiksi matkustajiksi, jotka olivat saapuneet rostokkilaislaivalla.
"Pippurisaksa! Pidä silmällä häntä, Knuut", kuiskasi ritari Helmer asepojalle, kun he molemmat kiireisin askelin kulkivat laivasillalta pyhän Klemensin kirkkoa kohti, koko ajan tähystellen ympärilleen. "Minne hän joutui? Tuonne? — Ei, se oli toinen — Haa, tuolla hän on! — Ei taaskin toinen."
Aina vähän päästä he luulivat tuntevansa valepukuisen lainsuojattoman, mutta yhäti samankaltaiset puvut heitä pettivät. Saksalaisia kaupanvälittäjiä vilisi hätiköitsevinä laivasillalla ja Kissansalmen laivojen luona, missä heillä alati oli asioita toimitettavana sekä joukko kantajia työssä. Nämä vanhemmat kauppapalvelijat eli niinkutsutut asiamiehet olivat tavallisesti vanhempia, naimattomia miehiä, joiden kasvojen ilme useimmiten oli happamen ikävä, ja puku sekä käytös pikkumaisen tarkkaa ja jäykkää. Ja koska pippuri oli heidän pienten kauppapuotiensa päätavaraa, kutsuttiin heitä yleisesti pippurisaksoiksi, ehkäpä sillä kuitenkin samalla viitattiin heidän epämiellyttävän ärsyttävään olentoonsa. Erityisesti huomattavat olivat heidän pitkien verkatakkiensa suuret hopeanapit. Venäläinen villahattu ja pitkä kultanuppuinen keppi, joka samalla oli heillä kyynärpuuna, kuului useimmiten heidän koristeitansa, ja he olivat niin tunnettuja siitä käytöksensä ja liikkeittensä jäykkyydestä, joka johtui heidän hajanaisista elintavoistaan ja yksipuolisesta askartelustaan, että he joutuivat usein väkijoukon viattoman pilan esineeksi, etenkin koska heidän naimattomuutensa saattoi heidät alttiiksi kiusauksille, jonka kautta he usein joutuivat enemmän naurettaviksi kuin siveellisesti vaarallisiksi. Useat heidän verka- ja ryytikaupoistaan olivat Kissansalmen ja Hyrkestäden varrella olevissa pienissä taloissa ja vajoissa, joista tämä katu oli saanut nimensä. Näiden kaupanvälittäjien naimattomuuden olivat heidän hansalaiset herransa määränneet, ja sen teki heidän asemansa välttämättömäksi, koska he olivat vieraina muukalaisessa kaupungissa, mihin heillä ei ollut oikeutta asettua asumaan perheellisinä.