Ritari Helmer tuijotti tarkkaavaisesti jokaista saksalaista kaupanvälittäjää joka joutui hänen näköpiiriinsä, ja huomatessaan yhäti pettyneensä hän suuttui niin silmittömästi, että hän oli vähällä loukata näitä ihmisiä, jotka ahkerissa kauppatoimissaan aina vähän päästä tunkeilivat hänen ohitseen. "Nuo kirotut pippurisaksat saattavat minut hulluksi!" huudahti hän lopulta polkaisten jalkaa. "Ensimäiseltä joka vastaani tulee, minä nitistän kaulan poikki."
"Se on oikein ja kohtuullista, ankara herra", sanoi asepoika. "Aina kun näen jonkun noista miehistä alkavat sormeni syhyä. Jos he tahtovat olla munkkeja, niin heidän ei tarvitse juoksennella keskipäivällä tuijottamassa tyttöjä silmiin. He ovat paljon hullumpia naisväen perään kuin — olinpa vähällä sanoa kuin joku tonsuuriksi ajeltu — pyhä Anton suokoon syntini anteeksi! — Kas, tuolla on taas yksi. Näittekö miten hän pullisteli silmiään voidakseen tuijottaa tuohon kauniiseen kaalikoria kantavaan piikatyttöön? Työntäsenkö hänet kissanraatojen joukkoon Kissansalmeen, ankara herra?"
"Herra varjelkoon, elä suinkaan, sinä hurjapää", vastasi Helmer suuttuneena. "Koettakaamme olla vähän järkevämpiä. Jää sinä odottamaan tänne sataman olutkapakkaan ja vartioi ettei lainsuojaton pääse hiipimään takaisin laivaan. Jos täällä laki ja oikeus vallitsevat, niin hän ei pääse käsistämme. Tunnet kai sinä hänet?"
"Kyllä, aivan varmasti. Suuriarpinen Susi-Kagge, hän, jolta ritarikunnia pyyhkäistiin mestauslavalla; hänet minä tuntisin vaikka tuhannen roiston joukosta, myöskin hänen mustan hevosensa. Minä säälin sitä kaunista eläintä."
"Ehkäpä oli Jumalan tahto, että me jouduimme tänne, vaikkakin vasten tahtoamme", sanoi Helmer. "Rooman punalakki kuuluu täällä olevan hieromassa sovintoa kuninkaan ja Hammerhuusin pakolais-piispan välillä. He istuvat nyt täällä linnassa kieritellen pienen piispa Juhanan sormiensa ympäri. Siitä nyt ei tule kerrassaan mitään. Mutta jos kuningas tulee tänne, missä Roeskilden piispa hallitsee, niin hän tulee tarvitsemaan sekä meidän silmämme että meidän miekkamme. Mutta mitä ihmettä tuolla on tekeillä? Katsoppas miten ihmisiä keräytyy tuonne." Nyt vasta ritari Helmer huomasi kaupungin asukasten olevan omituisen kuohunnan ja levottomuuden vallassa. Oli paljon enemmän ihmisiä kaduilla kuin tavallisesti näki tiheimminkin asutuissa kaupungeissa. Hän astui edemmäs ja katseli edelleenkin ympärilleen lainsuojatonta pakolaista etsien. Nyt hän kuuli ohikulkevien porvarien ja käsityöläisten äänekkäästi ilmaisevan katkeroituneen suuttumuksensa kaupungin herraa, piispa Juhanaa, ja hänen aatelisia vieraitaan vastaan Axelhuusissa. Kokoonnuttiin joukkoihin kaduille ja erottiin muristen ja nuristen, kun joukko asestettuja sotilaita lähestyi. "Voudin väkeä! Piispan palvelijoita!" mutistiin varoittaen toisilleen. — "Menkää syrjään — erotkaa, toverit — ei ole vielä aika — Alas Gammelstrandille!"
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Helmer asepojalle, joka vielä seurasi häntä satamakatua, uteliaasti ympärilleen katsoen. "Näyttääpä siltä kuin syntyisi täällä kapina."
"Millä oikeudella te kannatte aseita täällä piispojen kaupungissa? Ettekö te tunne satama-asetuksia ja kaupunginlakia?" kuului nyt voimakas ääni heidän takaansa. He kääntyivät ja näkivät miehen, joka puvusta päättäen oli porvari, mutta jolla väljän takkinsa yllä oli jonkinlainen airutviitta ja kädessä Roskilden piispan merkillä varustettu valkoinen sauva. Häntä saattoi joukko piispan sotureita.
"Minä olen kuninkaan ritari ja henkivartija, niinkuin hyvinkin näette", vastasi Helmer. "Minulla ei ole mitään tekemistä teidän piispanne eikä hänen lakiensa kanssa."
"No, no, uljas herrani", vastasi airut. "Pistäkää kauniisti sormenne maahan ja tutkikaa missä olette. Te tulette varmasti maallisista kaupungeista ja herraslinnoista, missä ei ole kurinpitoa eikä järjestystä. Mikä on teidän nimenne, herra henkivartija?"
"Helmer Blå, Kogsböllestä", vastasi ritari laskien kätensä miekan kahvalleen. "Oletteko kuullut sen nimen ennen, tai opetanko minä teidät sen tuntemaan?"
"Teidän luvallanne, ankara herra", jatkoi airut lempeämmällä äänellä ja katseli häntä ihmeissään, "oletteko te tuo kuuluisa ritari Helmer, joka löi nuo kuusi veljeä yhdellä kertaa ja joista koko maa laulaa laulua: 'Hän vapaana orhilla ratsastaa?'"
"Sitä minä en koskaan kiellä", vastasi Helmer itserakkaasti nyökäyttäen. "Se, joka minusta on tämän laulun kirjoittanut, ei ole valehdellut. Kuitenkaan minä en tahdo ylpeillä siitä taistelusta", lisäsi hän. "Olihan kysymyksessä vain minun oma elämäni ja onneni. Te, uljaat köpenhaminalaiset, olette saavuttaneet yhtä suuren kunnian Stig-marskin otteluissa, ja luulenpa meidän ymmärtävän toisemme."
"Niin minäkin luulisin, häpeän sen nyt sanoa, herra Helmer", sanoi porvarillinen airut avomielisesti ja ojensi hänelle iloisesti kätensä. "Yhtävähän minä tahdon loukata teitä kuin teidän herraanne, meidän uljasta nuorta kuningastamme. Yhtä vapaasti kuin ratsastatte oriillanne hänen rinnallaan, saatte kernaasti kulkea täällä omilla jaloillanne. Mutta meillä on kova edessämme täällä näinä päivinä. Täällä on kapina piispaa vasten, kuten näette. Minun täytyy neuvoston nimessä vaatia maallisen tuomioistuimen eteen ja Andabothin käräjille jokaisen, joka kantaa aseita. Mutta kuninkaan ritarin, ja erityisesti teidänlaisenne ritarin suhteen, luulen kuitenkin herra piispan tekevän poikkeuksen."
"Jos piispa haluaa pitää partansa, niin suokoon silloin myöskin ritarin pitää miekkansa", sanoi Helmer. "Jos hän on lähettänyt teidät estämään epäjärjestyksiä ja rikoksia, niin auttakaa minua paremmin etsimään erästä lainsuojatonta rikoksentekijää, joka on päästetty maihin tuosta rostokkilaislaivasta. Hän on puikahtanut saksalaisen pippurisaksan vaatteisiin. Hän uhkaa kuninkaan henkeä ja hänet helposti tuntee, — mies on iso arpinen Kagge. Jos tuotte hänet tänne elävänä tai kuolleena, niin minä tahdon kiittää teitä uskolliseksi tanskalaiseksi mieheksi ja kuninkaan rehelliseksi alamaiseksi."
"Sitähän me kaikki olemme täällä, ankara herra", vastasi airut hillityllä äänellä katsellen varovaisesti ympärilleen ja annettuaan asestetulle seurueelleen viittauksen vetäytymään etemmäksi. "Niinkuin te äsken itse sanoitte, olemme me hyvinkin rehellisesti osoittaneet uskollisuutemme kuninkaalle taistelussamme Stig-marskia vastaan. Kuningas onkin siitä meitä kiittänyt. Hän on rehellisesti auttanut meitä linnoittamaan oivallista kaupunkiamme sekä avustanut lautapaalutuksen rakentamisessa. Jokainen rehellinen ihminen täällä haminassa tottelisikin mieluimmin häntä kuin hengellistä herrautta; mutta jos me täällä tahdomme puhua ääneen muista herroista kuin piispasta, niin me olisimme pakoitetut jättämään kaiken omaisuutemme hänen rahastoonsa ja itse meidän täytyisi kodittomina lähteä kaupungista. Menkää rauhassa, herra Helmer, mutta piilottakaa miekkanne viittanne alle. Jos minä tapaan pahantekijän, jota etsitte, niin minä otan varmasti hänet kiinni ja manaan hänet teidän nimessänne käräjiin. Missä minä tapaan teidät itse?"
"Täällä majatalossa pyhän Klemensin kirkon luona. Sanokaa minulle rehellisesti, kansalainen, olisiko siitä mitään hyötyä, jos minä menisin kaupunginvoudin tai teidän piispanne luo tuon kysymyksessä olevan pahantekijän vuoksi? Hän on yksi noista kirotuista kuninkaanmurhaajista. Epäilenpä pahasti myöskin tuota kerskailevaa rostokkilaista; hän kulettaa maahan väärää rahaa ja on uhannut kuningasta. Minä tiedän muutakin hänestä, mutta sen suhteen olen luvannut vaieta; mutta missä hänet tavannenkin, joutuu hän minun kanssani tekemisiin."
"Kuninkaan vihollisia vastaan te ette saa täällä minkäänlaista avustusta, herra ritari", kuiskasi airut. "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani niin pysytelkää niin kaukana piispasta ja hänen voudistaan kuin mahdollista. Kuninkaan ystävät eivät juuri ole heidän eivätkä saa näyttää olevan meidänkään. Jos ei minulla olisi vaimo ja lapsia, niin tuskinpa olisitte nähneet minua tämä keppi kädessä. Jos te tahdotte ahdistella pippurisaksoja", lisäsi hän toisen silmänsä sulkien, "niin etsikää heidät lautapelin äärestä oluttuvista. Siitä ei sakoteta jos heille siellä jotakin sattuu; mutta satamassa ja sillalla ei kukaan uskalla heihin kajota. Eteenpäin, pojat, vieras herra on puhunut minulle kunnon miehen lailla!" huusi airut käskevällä äänellä ja astui edelleen asestetun joukkonsa etunenässä.
Helmer katsahti hänen jälkeensä ja sanoi asepojalle: "Reipasta väkeä nuo kööpenhaminalaiset", sanoi hän, "onpa synti ja häpeä että heidän täytyy totella piispan käskyjä. Kuitenkaan ei minua oikein miellytä tuo hänen neuvonsa nurkkakapakoista ja lautapeleistä. Kiittäkäämme kuitenkin ensin pyhää Yrjänää ja pyhää Klemensiä pelastuksestamme; voimmehan sitten hyvällä omalla tunnolla ratkaista asiamme noiden roistojen kanssa kun heidät tapaamme." Hän lähestyi pyhän Klemensin kirkkoa, mutta se oli suljettu ja suuri, musta risti oli maalattu sen ovelle. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko täällä rutto herran huoneessa?"
"Suljettu, interdikti, veilekonstitutionin Cum Ecclesia Dacianan [alkusanat paavillisessa käskykirjeessä interdiktista] johdosta", vastasi vanha dominikaani, joka oltuaan polvistuneena suljetun kirkonoven luona olevan kiviristin edessä nyt nousi. "Mahtavien rikoksia saavat nyt huonompiosaiset sovittaa. Meidän hurskas herra piispamme ei ole voinut enää siirtää suuren maanrangaistuksen täytäntöönpanoa, jonka pyhä isä on määrännyt arkkipiispan rikollisen vangitsemisen johdosta vastoin määräyksiä ja kaikkia pyhiä lakeja. Virgo amata ora pro nobis!" mutisi hän liittäen yhteen kätensä.
"Piru vieköön kaikki latinalaiset lait, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari. "Onhan arkkipiispa nyt vapaa. Onko nyt sopiva aika rangaista maata ja kansaa kuninkaan vanhan synnin vuoksi, jos hän sellaiseen oli syyllinen?"
"Varmasti hän teki suuren synnin ja vääryyden", vastasi munkki. "Mutta rangaistus on liian kova, se on totta — ja siitä joutuvat nyt viattomatkin kärsimään. Kansa tulee siitä vain jumalattomaksi ja kapinalliseksi; senhän me nyt näemme joka päivä. Jos ei kuningas nyt ole tullut tänne katumusta tekemään, niin tässä alkaa meille kaikille kurjat olot."
"Onko hän tullut?" kysyi Helmer äkkiä.
"Ei tänne kaupunkiin, mutta Sorretslövin kuningaskartanoon. Hänen valtuutettunsa ovat jo Axelhuusissa. Niin, niin, kyllä hänen jo olisi aika myöntyä ennenkuin interdikti saattaa koko kansan kapinaan ja kadotukseen. Ora pro nobis!" mutisi munkki taas ja kääntyi ristiinnaulitun kuvaa kohti.
"Uskotteko te hänen tulleen tänne nöyrtymään ja matelemaan arkkipiispan jalkoihin, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari, "silloin ei teidän uskonne ole paljonkaan arvoinen. Minun huomatakseni tämä kapinaliike ei koske kuningasta, vaan teidän pientä piispaanne ja hänen ylpeitä vieraitaan. Kyllä kai tuolle typerälle kirkon sulkemiselle joku keino keksitään. Hullu on se kansa, joka antaa sulkea itsensä Herran huoneesta niin kauan kun täällä on kunnon kirveitä ja rautatankoja maassa."
"Oi, te maailman lapset ja te maalliset herrat! Te tahdotte toteuttaa kaikki vallalla ja väkipakolla. Jos vain voisitte niin tahtoisitte lopulta murtaa auki taivaanvaltakunnankin portit", huokaili munkki. "Suuret ja mahtavat aiheuttavat kaiken uhkamielisyyden ja suuttumuksen, ja soaistu kansaparka se kuuntelee liiankin mielellään jumalattomien hurjia neuvoja. Kas, tuolla tulee taas joukko eksyneitä lampaita, jotka ovat sudeksi muuttuneet. Heillä on aseina keihäät ja tangot niinkuin niillä, jotka seurasivat Judasta, tuota vihan lasta. Kuule, kuinka he meluavat ja kirkuvat! Jumala armahtakoon, he hyökkäävät tänne! Nyt he varmaankin aikovat avata kirkon väkivallalla."
Pelästynyt dominikaani näytti aikovan paeta, mutta kapinalliset asettuivat hänen tielleen.
"Odota vähän, hurskas isä", huusi joukkojen johtaja, pitkä salvumies, kädessään suuri kirves. "Sinun täytyy lukea meille pyhä messu pyhän Klemensin alttarilta; me emme ole kuulleet Avea eikä messua kolmeen päivään. Murtakaa auki kirkonovi, toverit!"
"Oletteko mielettömiä?" huusi munkki. "Teettekö väkivaltaa Jumalan huoneelle?"
"Ei mitään puhetta! Työntäkää auki ovi, miehet!" huusi johtaja. "Ei pyhä Pietari eikä Neitsyt Maria ole meihin suuttunut; pyhän Nikolauksen luona me tahdomme kuulla messumme. Hyvä on, lapset, nyt on se kirkkolaki kumottu!" Kirkonoven olivat voimakkaat lyönnit murtaneet auki. Kapinalliset virtailivat hurjin voitonhuudoin kirkkoon vetäen dominikaanin mukanaan.
"Taitaapa tästä tulla hiukan rauhaton hartaushetki, ankara herra", sanoi asepoika. "Säästäkäämme mieluummin hurskauden vaatimuksemme toiseen kertaan. Katsokaa, tuolta tulee uutta väkeä! Ei, näettekö, heillä on keihäät ja miekat mukanaan. Luulenpa heidän aikovan hyökätä Axelhuusiin."
"Se on minulle mieleen", huudahti ritari Helmer iloisesti. "Itsevaltiaan piispan sortovaltaa eivät tanskalaiset kauempaa jaksa kestää. Taisinpa tulla tänne sopivaan aikaan: saan täällä kylläkin toimintaa. Jos he aikovat ampua piispanpesää, niin minä opetan heidän tekemään sen niin että osuvat. Jää sinä tänne satamaan pitämään silmällä pippurisaksaa, Knuut. — Minä menen uljaitten porvarien avuksi." Tämän sanottuaan ritari Helmer kiirehti nopein askelin Gammelstrandille, missä levottomat pyövelijoukot törmäsivät yhteen hurjin kapinahuudoin.
YHDEKSÄS LUKU.
Axelhuusissa näyttiin jotenkin huolettomasti ylenkatsottavan näitä kaupungissa ilmeneviä levottomuuksia, jotka olivat jo kestäneet pari päivää, vaikka lievemmässä muodossa. Piispan hyvin varustettu linna oli eristettynä saarella, ja ne lautat, joita tavallisesti käytettiin ylikulkiessa, olivat näinä levottomina aikoina satamassa linnan korkeiden muurien suojassa, joten kaikki yhteys linnansaaren ja kaupungin välillä oli katkaistu. Etäisyys kaupungista ei kuitenkaan ollut sen suurempi kuin että Axelhuusia voitiin ampua Gammelstrandilta, sekä nuolilla että lingoilla, kun nämä vaaralliset sotakoneet ymmärryksellä asetettiin toimimaan. Axelhuusin parvekesalissa istui kaupungin hengellinen ja maallinen herra, Roskilden mahtava piispa Juhana, vakavasti keskustellen korkeiden vieraittensa, arkkipiispa Grandin ja kardinaali Isarnuksen kanssa. Arkkipiispan oikealla sivulla istui hänen uskollinen ystävänsä, Metsäluostarin mahtava apotti. Grandin valtuutettu, kaniikki Nikolaus Bunkeflad Roskildestä oli myöskin läsnä, samoin kuin kööpenhaminalainen kaniikki Hans Rodis, joka oli auttanut häntä pakenemaan Sjöborgista. Parvekesalin suuren pöydän ympärillä istuivat myöskin kardinaalin famulus ja hänen kirjurinsa, sekä kaksi italialaista pappia, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa. Muukalaisen kardinaalin vuoksi keskusteltiin latinaksi. Linnan herra, vähäpätöinen roskildelainen piispa, näytti, mahtavasta ja käskevästä ryhdistään päättäen, ottaneen esikuvakseen arkkipiispan, jonka rinnalla hän kuitenkin näytti hyvinkin mitättömältä, vaikka hän täällä olikin sekä suuren Grandin että kardinaalin suojelijana. Hän heitti silloin tällöin tarkkaavan katseen ikkunasta kaupungille ja yhä lisääntyvään kansan vilinään Gammelstrandenilla, siltä ilmaisematta pelkoaan ja levottomuuttaan. Arkkipiispa Grand ei ollut vielä toipunut kovan vankeutensa tuottamista seurauksista. Hänen pöhöttyneet jalkansa lepäsivät pehmeällä jakkaralla, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli synkän katkera ilme. Jokainen liike näytti tuottavan hänelle tuskaa, koko hänen elinvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt suuriin leimuaviin silmiin. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti vaieten eteensä. Salaperäinen hymyily pienissä silmissään luki kardinaali kirjelmää, jonka hänen kirjurinsa juuri äsken oli laatinut.
"Elkää uskoko häntä, kunnianarvoisa herra veli", kuiskasi Metsäluostarin apotti arkkipiispan korvaan. "Hän on salaisesti kuninkaan puolella, minä tiedän sen — hän tavoittelee teidän arkkipiispanistuintanne."
Grand vavahti, pui suonenvetoisesti nyrkkiä, mutta vaikeni ja loi tutkivan katseen paavilliseen nuntioon.
"Pyhän isän nimessä ja hänen puolestaan", alkoi nyt kardinaali ja kohotti punaista tonsuurihattua, "ennenkuin kuninkaalliset lähetit astuvat eteemme, kehoitan minä vielä kerran loukkaantunutta veljeä myönnytyksiin ja jonkinlaiseen tyyntymiseen. Siinä sopimuksessa, jonka minä olen antanut ennakolta laatia, ja jonka sisällyksen te nyt tiedätte, arkkipiispa Grand, olen minä, teidän omia vaatimuksia noudattaen, ankarimpien hengellisten oikeuskäsitteiden mukaan, määrännyt Tanskan kuninkaan antamaan teille niin suuren korvauksen kylistä, kaupungeista, linnoista ja maallisista tiluksista, että arvelenpa hänen hylkäävän esityksemme."
"Ja minä hylkään sen myöskin, näilläkin ehdoilla", vastasi arkkipiispa kiivaasti. "Rikkomistansa minua ja minun pyhää säätyäni vastaan, ei kuningas Eerik voi sovittaa täydellisesti edes kruununsa menettämisellä."
"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle, arvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on kunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin alhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?" kysyi kardinaali, täydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. "Mitä hänen sielunsa autuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin mahdollista."
"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on kruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja uskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen hengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti kristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu tehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä Pohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa jotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa ristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä ja painavilta", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. "Jos kuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä tosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä viisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin toivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa tapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi — jos te voisitte suostua sitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan — ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että kirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten estämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa Lundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan, kauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne maallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä sanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja turvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme maallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta teillä on ollut tuntuvat todisteet."
"Vai niin, korkea-arvoisa herra", huudahti Grand mitä katkerimman suuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän nousi, "näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte minut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan veriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne minut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun hurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä hallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta pettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen sitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on saattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän ylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa Herran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän minun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut itsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan ja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu petokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani ja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä vain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin kapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä ja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti minä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät että teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä paavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te olisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. —"
"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli", keskeytti Isarnus hänet kylmästi ja tyynesti. "Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat toimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä tarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja haluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen —"
"Ei, ei iankaikkisesti ei!" huudahti arkkipiispa kiivaasti. "Ja minä nauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen edessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen isänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä perustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain paha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin tuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin Eerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan valtaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon vieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan samoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien kanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa — olkoon se sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana, tai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas Eerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. —"
"Tahdotteko te myöskin korkeimman tuomioistuimen edessä puolustaa mitä te nyt olette sanonut, arvoisa veli?" kysyi Isarnus yhtä tyynesti ja kylmästi kuin ennenkin ja melkein huomaamattomasti hymyillen. "Kuitenkin on luettava teidän ruumiillisen heikkoutenne viaksi ettette oikein aina voi hillitä kiivauttanne ja kieltänne. Nyt minä olen kuullut teidän selityksenne; ylenmääräisessä liioittelussaan se kuitenkin yhdessä kohden on yhtäpitävä sekä pyhän isän että kuninkaan tahdon kanssa: teidän asianne on jätettävä kokonaan paavillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sallittakoon kuninkaan lähettiläiden siltä astua esiin, arvoisa veli", sanoi hän piispa Juhanalle, joka heti nousi ja poistui salista.
Syntyi hetken hiljaisuus. Grand oli istuutunut entiselle paikalleen. Hän nojasi ison leukansa nyrkissä olevaan käteensä ja häntä näytti suututtavan äskeinen kuvastumisensa sekä kardinaalin kylmyys. Kohta senjälkeen astui piispa Juhana sisään kahden hengellisen herran seuraamana. Nämät olivat kuninkaan lähetit, dominikaanien maakuntapriori, mestari Olaus, kaunis, hopeahapsinen vanhus, sekä kaniikki Esger Juule Riibestä, nuori lakitaitoinen, viisaan ja rohkean näköinen pappi. He olivat jo monta tuntia odottaneet vastaanottoa. He tervehtivät nyt korkeita hengellisiä herroja kunnioittavasti, ja kardinaali nousi puoleksi istualtaan vastatakseen heidän tervehdykseensä; mutta arkkipiispa jäi istumaan synkkiin ajatuksiin vaipuneena. Piispa Juhana pyysi valtuutettuja istuutumaan. Maakuntapriori istuutui, mutta kaniikki jäi seisomaan ja alkoi puhua seuraavaan tapaan: "Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ja te, korkeasti oppinut arkkipiispa, sekä te kaikki kunnioitettavat arvoisat herrat, jos minulla täällä on sana sanottavana, joka ei miellytä teitä. Minä en esiinny täällä kirkon vaan kuninkaan, minun maallisen herrani palvelijana ja lähettinä, minun täytyy täällä lausua mitä hän on käskenyt, vaikka en uskaltaisikaan itselleni omaksua niitä ajatuksia ja mielipiteitä, joiden tulkiksi olen ruvennut —."
"Puhukaa vapaasti, veli kanonikus. Teidän valtakirjanne on minulle selitetty", keskeytti kardinaali hänet hyväksyvästi päällään nyökäyttäen, ja kaniikki jatkoi: "Minun herrani ja kuninkaani on pari tuntia sitten saapunut kuningaskartanoonsa tänne Sorretslövin kylään, Hamnin kaupungin ulkopuolelle, voidakseen henkilökohtaisesti vahvistaa ja varmentaa sen mikä täällä hänen suostumuksellaan päätetään, voidakseen myöskin tarpeen vaatiessa kuninkaallisella vallallaan ja voimallaan estää ne levottomuudet, jotka arkkipiispa Grandin läsnäolo voi aiheuttaa, jos hän panee interdiktin täytäntöön. Hän ei tahdo silmiensä edessä nähdä miestä, jonka hän tietää osalliseksi autuaan isävainajansa murhaan, ja joka on uskaltanut julistaa kirkon pannaan hänen oman kuninkaallisen päänsä; mutta sen rauhan ja suojeluksen lupauksen, jonka hän on luvannut vastustajalleen, tahtoo hän rehellisesti ja ritarillisesti pitää. Kuningas on erityisesti käskenyt minun selittää, ettei hän puolusta sitä mihin hänen välttämättömyyden pakosta arkkipiispa Grandia vangitessa täytyi ryhtyä vastoin kanonista lakia ja veilekonstitutsionia. Sen asian uskoo hän voivansa todistaa oikeaksi kristillisen tuomioistuimen edessä; hän on täällä maanvaltiaana yleistä rauhaa palauttamassa sekä erehtyneen arkkipiispan syyttäjänä hänen ylhäisyytensä, paavillisen nuntiuksen luona. Minun herrani ja kuninkaani hylkää jyrkästi kaikki sovittelut tässä maassa majesteettirikoksesta tuomitun prelaatin kanssa; mutta hän sallii vastustajansa vapaasti ja rauhassa matkustaa Roomaan, minne hän jo itse on lähettänyt lähettiläänsä, ja missä hän odottaa syytetyn saavan oikeutetun tuomionsa. Siihen asti kunnes tuomio on langetettu vaatii hän pannaanjulistuksen katsottavan laittomaksi, mihin vangittu maankavaltaja on julistanut hänet, — nämät eivät ole minun vaan kuninkaan sanoja —; hän vaatii myös maan ja valtakunnan vapautettaviksi siitä interdiktistä, mihin Veilen, Roskilden ja Lundin konciliot ovat julistaneet hänen uskollisen ja viattoman kansansa. Roskilden tuomiokapituli on pannut juhlallisen vastalauseensa tätä koncilioitten ja asianomaisten piispojen laitonta tekoa vastaan, mihin he ovat ryhtyneet ilman kapitulin ja muun papiston suostumusta, ja on dominikaanien provinsialipriori, kunnianarvoisa maisteri Olaus, henkilökohtaisesti täällä läsnä vahvistaakseen tämän."
Nyt nousi iäkäs provinsialipriori. "Pyhän veljeskuntani ja Roskilden tuomiokapitulin nimessä julistan minä koncilioitten määräykset tässä asiassa laittomiksi ja tehottomiksi", alkoi hän kirkkaalla ja tyynellä äänellä puhua. "Minun käsitykseni on etteivät kapitulit ja tanskalainen papisto ole velvoitettuja lopettamaan jumalanpalveluksia, ja minä vaadin teidän, Roskilden piispa Juhana, niin pian kuin mahdollista peruuttamaan sen onnettoman kirkkokiellon, joka jo on synnyttänyt niin paljon sekaannuksia tässä kaupungissa, missä te itse hallitsette ja määräätte. Jos jumalanpalvelukset lopetetaan, niin kyllä silloin varmasti alkaa perkeleen palveleminen kaikkine rikoksineen ja paheineen; riitaisuuksia ja hajaannuksia syntyy paimenen ja lauman välille; ei silloin enää ole hengellistä eikä ruumiillista rauhaa ja turvallisuutta, eikä ainoakaan pappi enää ole varma hengestään. Haaveilijat, lahkolaiset, jumalankieltäjät ja leccarilaiset tulvivat maahan sokaisten kansan; maallikot ja humaltuneet kiltaveljet ottavat johtaakseen kansaa, niinkuin täällä jo näyttää alkaneen. Ei tahdo kirkko eikä pyhä isä, että me, ylläpitääksemme ankaraa ja epätodellista veilekonstitutsionia, kumoaisimme kaiken järjestyksen ja jumalanpelon Tanskasta, kansan vaipuessa raakuuteen ja mitä suurimpiin erhetyksiin, jopa pakanallisuuteen ja perkeleen palvelukseen. Minä panen Tanskan papiston nimessä juhlallisesti vastalauseeni interdiktiä vastaan; kuitenkaan minä en tällä vastalauseellani halua loukata kirkon vapautta tai soimata teitä, meidän korkeastioppinut arkkipiispamme, enkä ketään muutakaan hengellisistä päämiehistäni. Kirkko käyttäköön vain vapautensa ja voimansa niin, että me, sen palvelijat, emme turmele emmekä johda harhaan meidän haltuumme uskottuja sieluja sensijaan että johtaisimme heidät Jumalan rauhan tuntemiseen ja iäiseen pelastukseen. Dixi et liberavi animam. Tehkää nyt päätöksenne niin että voitte siitä vastata Jumalalle ja omilletunnoillenne, arvoisat herrat, sillä te saatte täällä ja toisella puolen haudan vastata seurauksista — ne voivat olla verisiä ja kauheita."
Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin voimakas kivi- ja nuolisade voimakkaasti rusahtaen löi muuria vasten, murskasi ikkunat lennähtäen parvekesaliin pelästyneiden hengellisten herrojen keskelle, jotka hypähtivät paikoiltaan etsien suojaa leveiden ikkunapilarien ja salin paksujen muurien takaa. Myöskin kardinaali jätti paikkansa, mutta arkkipiispa jäi uhkamielisen näköisenä paikoilleen.
"Näinkö se jumalaton belialikuningas rikkoo turvallisuuslupauksensa", huudahti Grand. "Näinkö minut ja minun uskolliset ystäväni nyt kivitetään tänne, niinkuin profeetat ja martyyrit, että meidän veremme huutaisi taivaisiin ja kutsuisi iankaikkisen kadotuksen salamanleimauksen hänen päänsä yli?"
"Minä vakuutan Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei kuninkaalla ole minkäänlaista osaa tässä hyökkäyksessä", alkoi provinsialipriori taas puhua jääden seisomaan. "Kun hän saa tästä kuulla, on hän varmaan ankarasti moittiva tämänlaista häpeämätöntä rauhanrikkomista. Mutta tässä jo näette interdiktin seuraukset, arvoisat herrat. Koko kaupunki on ilmikapinassa; tänne tullessamme väkijoukot hyökkäsivät pyhän Pietarin ja Neitsyt Marian suljettuja kirkkoja kohti. Jos te ette nyt pakostakin myönny, piispa Juhana, on ehkä Axelhuus valloitettu hyökkäyksellä ja hävitetty maan tasalle ennen keskiyötä. —"
Uusi kivi- ja nuolisade keskeytti provinsialipriorin puheen; hän teki ristinmerkin ja peräytyi. Suuri linkokivi putosi aivan arkkipiispan kasvojen eteen murskaten pöydän. Grand nousi nyt suuttuneena ja poistui vaaralliselta paikalta.
"Seuratkaa minua, hyvät herrat ja vieraat", kehoitti pieni piispa Juhana kirkuvalla äänellä ja avasi nopeasti oven. "Jos vain vahingoittumatta pääsemme pohjoisen käytävän kautta torniin, niin ei meihin enää ulotu ainoakaan kivi eikä nuoli. Linna kestää sekä piirityksen että hyökkäyksen. Minä näytän teille, etten anna kapinallisen roistojoukon pakottaa itseäni. Mutta meidän täytyy kiirehtiä; täällä me olemme mitä suurimman vaaran alaisia." Näin sanoen hän ensimäisenä kiirehti poistumaan parvekesalista. Kaikki seurasivat häntä pitkää käytävää myöten varmempaan olopaikkaan. Hyökkäys linnaan kävi kuitenkin joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi, ja koko pohjoisessa osassa linnaa, joka oli kaupungin puolella, ei ollut yhtään turvapaikkaa nuolilta ja kiviltä. Muutamat huusivat ja kirkuivat olevansa haavoitettuja; juostiin umpimähkään eteenpäin ja työnnettiin kumoon toisensa; jokaisen huolenpito omasta turvallisuudesta oli kokonaan syrjäyttänyt kaikki arvo ja sääty rajat; ja useimmat hengelliset herrat kiirehtivät sekä arkkipiispan että kardinaalin ohi. Provinsialipriorin ja Esger Juulen saattamana pääsi paavillinen nuntius kuitenkin nopeasti ja vahingoittumatta käytävän läpi. Hitaasti ja vaivaloisesti astuvaa arkkipiispa Grandia tuki Metsäluostarin apotti, jonka kömpelö ruumis ei myöskään sallinut kiirehtimistä. Sillä pitkällä käytävällä, jonka läpi heidän oli kulettava, oli yhdellä sivulla avoin goottilaisten kaaripylväitten reunustama paksu, muurattu rintavarustus; ja sen yli lensi tuhka tiheään joukko nuolia ja kiviä, ja pakenevien prelaatien täytyi kulkea lyyhistyneinä ja melkein konttaamalla rintavarustusten suojassa.
"Jumalan tuomio kirotulle petturikuninkaalle!" ähkyi arkkipiispa. "Kapinoiva roskajoukko on hänen kätyreitään. Nyt hän iloitsee meidän pulaanjoutumisestamme, haluten käyttää sen meidän nöyryytykseksemme."
"Pyhä Benediktus ja pyhä Pietari meitä auttakoot! — Kumartukaa syvempään", huudahti paksu apotti ryömien rintavarustusten suojaan, "tuolla lensi taas linkokivi. Armias taivas, mikä ihmispaljous", jatkoi hän katsahtaessaan kaupungille. "Kuulkaa miten he huutavat! He nimittävät teidän nimenne, arvoisa veli, jumalattomasti kiroten. — Ne kulkevat edestakaisin veneillä — ne vetävät esiin yhä enemmän hyökkäyskoneita. — Minä näen heidän joukossaan yhden kuninkaan henkivartijoista."
"Katsokaa, se on kuitenkin tuon uskottoman itsevaltiaan alkuunpanema", huusi arkkipiispa Grand. "Hän yksin on syypää meidän ja koko maan onnettomuuteen. Haa, lähetä murhaenkelisi, vanhurskas Jumala! Nujerra juuriltansa kurja valapatto!"
"Tämän kautta, arvoisat herrat, ja te olette turvassa", kuulivat he onton äänen kuiskaavan heille käytävän päästä, ja kalpea, kookas mies, kasvoilla hurjistunut ilme, näyttäytyi käytävän perältä. Hänellä oli yllään saksalaisen kaupanvälittäjän puku, ja hänen otsassaan oli suuri, punainen arpi.
"Minun luostarivieraani — teidän ahdistettu ystävänne ja kostajanne!" kuiskasi Metsäluostarin apotti. "Kiitettyjä olkoot pyhä Benediktus ja Pyhä Pietari! Vanhurskas Jumala on kuullut meidän rukouksemme: murhaenkeli on täällä."
Ovella seisova kookas olento laski sormen suulleen ja katosi mukanaan molemmat prelaatit, jonka jälkeen käytävän ovi suljettiin.
KYMMENES LUKU.
Hyökkäys Axelhuusiin oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Tyvenimmät ja rauhallisimmatkin porvarit eivät voineet salata iloaan siitä, ja useat heistä ottivat julkisesti osaa kapinaan. Ne hurjat ilohuudot, jotka kuultiin aina kun uusi kivisade romahti linnaa vasten, osoittivat selvästi miten yleinen suuttumus oli sekä piispalliseen kaupunginhallitukseen että etupäässä arkkipiispaan, jonka tähden ja jonka mahtavasta vaikutuksesta tuo onneton kirkkokielto oli säädetty. Grandin nimi oli tunnussanana jokaista uutta hyökkäystä aljettaessa. Turhaan yrittelivät kaupunginvouti ja hänen asestetut apulaisensa palauttaa järjestystä ja rauhaa. Missä vain hän näyttäytyi, mukanaan piispalliset sotamiehet, sieltä katkeroitunut väkijoukko heti ajoi hänet pois. Huhut kuninkaan saapumisesta Sorretslöviin, sekä hänen kireä suhteensa Axelhuusin herroihin, olivat antaneet kapinalle uutta vauhtia ja samalla sille jonkinlaisen laillisuuden leiman, kun nyt luultiin hengellisiä herroja vastaan hyökätessä oltavan yhteisissä asioissa kuninkaan kanssa hänen ja maan yhteistä vihollista ahdistettaessa. Kaupunginvouti oli antanut sulkea kaikki kaupungin portit, mutta kapinalliset olivat murtaneet ne auki ja joukottain ihmisiä, suurimmaksi osaksi kaupungin varakkaimpia ja rauhallisempia asukkaita, jotka pelkäsivät kapinan laittomia seurauksia, kiirehtivät pohjoisen portin kautta Sorretslöviin saadakseen nähdä kuninkaan ja pyytää häneltä apua. Toinen joukko virtaili Neitsyt Mariankirkon tornille soittamaan hälyytyskelloa. "Pois linnasta, tekopyhät sudet!" kaikui kapinallisten huuto kaikkialta kaduilta. Rauhoitetun käräjähuoneen edustalla, mihin neuvosto oli kuletettu, oli hirvittävä meteli; vaadittiin vankien vapauttamista, ja uhattiin pistää raatihuone tuleen. Myöskin Kissansalmen rannalla vallitsi peloittava rähinä. "Veneisiin!" huudettiin. "Heittäkää ulos nuo kaupustelijakeikarit! Pahus vieköön pippurisaksat! Sytyttäkää linna tuleen! Ei saa päästää ketään pakoon! — Kuolema kuninkaan ja maan vihollisille!"
Kuitenkin oli useimmissa paikoin enemmän huutoa ja melua kuin tositoimintaa, ja hurjistuneet kansanjoukot liikkuivat sekaisin sinne tänne mitä eriävimpiin suuntiin. Mutta Gammelstrandin rannalla oli mies, joka oli saanut hyökkäyksen siellä suunnitelluksi ja järjestetyksi. Se oli ritari Helmer Blå, joka sotaintonsa elähyttämänä sijoitti sotakoneet rannalle ja opetti porvarit käyttämään järkiperäisesti ja ymmärryksellä näitä aseita. Monta tuntia hän seisoi väsymättömänä ohjaten tätä rakkainta tointansa, ja missä hän johti hyökkäystä, siellä aiheutui linnalle suuria vahinkoja.
Neuvoston oli täytynyt käräjähuoneelta vapauttaa vangit. Suuri osa neuvostosta oli yhtynyt kapinallisten puolueeseen ja ryhtynyt aseisiin piispaa vastaan. Jälellä olevat raatiherrat olivat henkensä kaupalla paenneet, ja muutamien heistä oli onnistunut yhdessä kaupunginvoudin kanssa päästä ulos pohjoisesta portista ihmisvirran mukana ja he saavuttivat onnellisesti Sorretslövin kuningaskartanon, missä he jo tapasivat kuninkaan ratsunsa selässä ritariensa ja sotilaittensa etunenässä, valmiina lähtemään kaupunkiin kapinaa hillitsemään.
Alkoi jo hämärtää. Levottomuudet olivat siihen määrin kiihtyneet, että useimmat porvareista kauhistuivat omaa alkuunpanemaansa yllytystä, ja jokainen kaupungissa asuva mies epäili omaisuutensa ja perheensä turvallisuutta kun hillitön roskajoukko uskoi olevansa vapautettu kaikista järjestys- ja siveellisyyslaeista. Kuningas ratsasti nyt kreivi Henrikin rinnalla sisään pohjoisesta portista ritarijoukkonsa etunenässä, pitkien komeiden, keihäänkantajien saattamana, jotka olivat hänen henkivartioitaan. Pyhän Pietarin kirkon luona, lähellä pohjoista kaupunginporttia, sekä Neitsyt: Mariankirkon luona oli väentungos niin suuri, ettei kuningas tahtonut päästä eteenpäin. Molemmista kirkoista olivat kapinalliset murtaneet auki kirkonovet ja pakoittaneet papit messunpitoon. Hurjien kapinahuutojen mellakassa kaikuivat kirkosta kuuluvat hengelliset laulut hyvin omituisilta ja tuskallisilta.
"Tuo hartaus johtuu enemmän uhkamielisyydestä kuin jumalanpelosta", sanoi kuningas kreivi Henrikille. "Kuitenkin, jumalanpalvelusta ei kukaan saa heiltä kieltää, mutta se on toimitettava tosi hartaudella." Estääkseen kaikki epäjärjestykset hän antoi panna vahdit molemmille kirkoille ja ratsasti edelleen. Minne vain hän ratsasti, vastaanotettiin hänet riemuhuudoin ja innokkaasti tervehtien. Ne, jotka innokkaimmin huusivat, hiljensivät hiukan ääntään huomatessaan kaupunginvoudin ja kaksi raatimiestä hänen lähimmässä seurueessaan. Levotonta mutinaa kuului sieltä täältä, ja rähisijöille alkoi selvetä, ettei kuningas ollut tullut tänne kapinallisia avustamaan, vaan ainoastaan suojelemaan kaupungin laillista hallitusta ja palauttamaan yleistä rauhaa.
"Hiljaa, lapset! Menkää kukin askareihinne ja riisukaa aseenne", sanoi kuningas totisella mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä, vastatessaan kansan tervehdyksiin ja seisattaessaan hevosensa. Kaikki olivat hiljaa, tunkeuduttiin vain lähemmäksi että kuultaisiin hänen puheensa. "Minä tulen tänne sekä suojelemaan teitä että ylläpitämään lakia ja oikeutta valtakunnassani", jatkoi hän. "Piispa myöntäköön teille sen mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditte. Kirkonsulkemiset peruutetaan, sen minä lupaan teille. Muuten tulee teidän totella ylivaltaa", lisäsi hän ankarasti, "ja sen johdosta mitä täällä on tapahtunut toimitetaan laillinen tutkimus. Rauha ja järjestys vallitkoon täällä. Joka tästä hetkestä lähtien harjoittaa oman käden oikeutta on kuoleman oma", ja niin pitkälle kuin nämät sanat kuuluivat, vallitsi hetken hiljaisuus. Kapinalliset, sekä kaikki aseilla varustetut poistuivat; mutta suuri joukko aseettomia porvareita saattoi kuningasta äänekkäin riemuhuudoin katuja pitkin.
Gammelstrandilta ammuttiin Axelhuusia vielä hyvin kiihkeästi. Linnansaarta ympäröivät venheet olivat täynnä jousimiehiä ja soihdunkantajia; valmistauduttiin hyökkäämään linnaan ja sytyttämään sitä tuleen. Taistelu oli molemminpuolinen, ja linnan torneista ammuttiin sekä jousipyssyillä että puolustuskoneilla.
"Kuningas, kuningas, vouti ja raatimiehet!" kajahti nyt suusta suuhun, ja näytti siltä kuin ukkosen nuoli olisi lamauttanut jokaisen käsivarren. "Eläköön kuningas!" huusivat kapinalliset, ja moni heitti luotaan aseensa. "Ei enää taistelua — kuningas tuomitkoon meidän ja piispan välillä!" Kuului jo lähenevien hevosten kavioiden kapse; ihmisvirta aaltoili joka puolelle tehdäkseen tilaa kuninkaalle ja hänen ritareilleen. Huudettiin ja viittailtiin jousimiehille ja soihtujenkantajille, jotka lukemattomilla kauppalotjilla olivat ympäröineet Linnansaaren. Silmänräpäyksessä olivat melkein kaikki soihdut sammutetut veteen, ja nyt soudettiin kiireellä takaisin piiritetystä linnasta. Yhdestä linkopatterista jatkui kuitenkin vielä ampumista ja täällä juuri ritari Helmer Blå seisoi. Hän oli niin touhuissaan linkojen lataamisesta, ettei hän huomannut mitään muuta. Hän arveli jousimiesten ja soihdunkantajien tulleen pakoon ajetuiksi, mutta hän ei huomannut taistelun yleisesti tauonneen tai kuninkaan saapuneen. "Rivakasti, miehet!" huusi hän. "Rohkeutta vain, te uljaat kööpenhaminalaiset! Tahdotteko antaa piispan sotilaineen kärventää itsenne? Alas heidän torninsa ja muurinsa!" Hän jakeli vielä muutamia voimakkaita käskysanoja linkoojille, mutta kuuli samassa ihmeekseen kuninkaan äänen päänsä päältä.
"Mitä näenkään? Ritari Helmer Blå — tekö täällä? Ja kapinallisten keskellä? Näinkö te seuraatte kuningasta Tukholmaan? Tällä tavoinko te palvelette ja tottelette teidän kuningastanne? Hän on teidän vankinne, kreivi Henrik."
"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti ritari Helmer ojentaen käsivartensa kuningasta kohti, joka ankarana ja uhkaavana pysäytti korkean valkoisen ratsunsa hänen eteensä, "kuulkaa minua, minä rukoilen teitä —"
"Ei sanaakaan!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Tahdotteko te tehdä minusta valapattoisen petturin? Linnassa, jota te nyt ammutte, minä olen luvannut veriviholliselleni rauhallisen suojapaikan. Minä en riko sanaani, vaikka sen olisin antanut itse paholaiselle. Jos täällä vain on hiuskarvaakaan kärvennetty hänen päästään, niin saatte sen kalliisti maksaa. Ottakaa henkivartijoita mukaanne, kreivi Henrik, ja jättäkää hänet ritarilliseksi vangiksi linnaan. Huomenna tuomitaan hänen laiton menettelynsä. Viekää piispalle ja kardinaalille minun rauhan tervehdykseni", lisäsi hän hiljemmin. "Viekää Grandille viimeinen sanani ja varoitukseni. Te vastaatte minulle siitä että suojeluslupaus pidetään."
"Tapahtukoon teidän tahtonne, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik ja hypähti ratsunsa selästä. "Seuratkaa rauhallisesti minua, ritari Helmer", kuiskasi hän levottomalle ja kiivaalle linkoilijapäällikölle, "huomenna te voitte puolustautua, nyt teidän täytyy vaieten totella."
Helmer purasi suuttuneena huuleensa ojentaessaan kreivi Henrikille miekkansa ja seuratessaan häntä mykkänä. Mukanaan lukuisasti ritareita ja henkivartijoita kreivi Henrik otti heti huostaansa erään lautan, jolta kapinalliset äsken olivat poistuneet. Hän nostatti kokkaan valkoisen lipun ja suorittautui lähtemään salmen yli Linnasaarelle. Kuningas jäi kaupunkia rauhoittamaan ratsastaen jälelle jääneen seurueensa kanssa rannikkoa pitkin kaupunkiin suurten väkijoukkojen läpi, jotka osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätuntoisuudesta edelleenkin seurasivat häntä. Hyökkäyskoneet vietiin heti pois rannalta; myöskin täällä olivat aseelliset levottomuuden aiheuttajat poistuneet, ja kuninkaan ankaruus yhtä hänen lempiritariansa kohtaan näytti pelästyttäneen heitä kaikkia.
Pyhän Nikolain kirkon luona aivan pienen saaren kohdalla, jota kutsuttiin Laivurikariksi, pysäytti kuninkaan taas uusi, levoton kansanjoukko, joiden joukossa oli monta hurjan ja uhkaavan näköistä miestä: nämä mutisivat rukouksia ja lauloivat virsiä, välillä sadatellen ja uhkaillen pappeja ja piispoja. Kuninkaan saapuessa melu lakkasi, ja hänen käskystään katosivat aseet suurimmaksi osaksi. Täälläkin oli kirkonovi aukimurrettu, ja kaikki kirkonpalvelijat sekä hengelliset olivat paenneet. Seurakunta oli itse soittanut kelloa iltamessuun, ja paavin ja piispan kiellosta välittämättä oli eräs munkki laahattu kirkkoon, missä hänet pakotettiin messuamaan.
Kuningas laskeutui heti ratsunsa selästä ja astui kirkkoon. Pelästyksestä tupertuneena, kuolema silmien edessä, seisoi vanha munkki revityin vaattein pääalttarin edessä ja koetteli turhaan pysytellä tyynenä ja arvokkaana voidakseen laulaa tavallisen iltarukouksen. Levoton väkijoukko seisoi hänen ympärillään hurjistunut, uhkaava ilme kasvoilla, soihdut, ja välkkyvät kirveet kädessä. Joukko lahtareita ja puoleksi humaltuneita käsityöläisiä, pitkä kirvesmies etummaisena, seisoivat lähinnä alttaria keskeyttäen usein munkin uhkauksin ja ivasanoin.
"Rauha tänne Herran pyhään huoneeseen!" sanoi kuningas kuuluvalla äänellä astuessaan kirkkoon, "Polvistukaa kaikki ja rukoilkaa armiaalta Jumalalta anteeksiantoa. — Mene rauhassa, hurskas isä, jos et uskalla rukoilla meidän sielujemme puolesta. Jumala kuulee meitä kuitenkin kaikista kirouksista huolimatta, kun vain pysymme totuudessa, Vanhurskas Jumala olkoon meille kaikille armollinen ja antakoon anteeksi meidän syntimme!" Näin sanoen kuningas polvistui alttarin eteen, ja kaikki vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä. Silmänräpäyksen ajan vallitsi haudanhiljaisuus.
Nyt näytti siltä kuin vanha dominikaani äkkiä olisi rohkaissut mielensä ja hänet valtasi jalo innostus. Juhlallisella äänellä hän aloitti Glorian ja sitten pyhän Aven, mihin kuningas ja koko seurakunta yhtyivät. Senjälkeen kuningas nousi ja poistui ääneti ja tyynenä kirkosta. Hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti edelleen. Vielä kauan kaikui hiljaa ja juhlallisesti polvistuneen seurakunnan laulu pyhän Nikolain kirkosta:
"Pyhä neitsyt, rukoile puolestamme!"
Kun kuningas ratsasti takaisin Rantakatua, aivan linnan editse, palatakseen taas kuningaskartanoonsa Sorretslövessä, oli rauha täydellisesti palautettu. Hiljaisessa kevätyössä loistivat valot useimmista Axelhuusin ikkunoista, missä kaikki nyt näytti rauhalliselta. Kreivi Henrik oli lähettänyt kaupunginvoudin ja molemmat raatiherrat pienellä venheellä edeltäpäin ilmoittamaan tulostaan piispalle, sillaikaa kun kreivi itse seurueineen suurella lautalla hitain aironvedoin läheni Linnasaarta.
Ritari Helmer Blå seisoi ääneti ja miettiväisenä kreivi Henrikin vieressä suutuksissaan siitä, että hänet nyt vietiin vankeuteen siihen linnaan, jota hän äsken voitollisena sotapäällikkönä oli auttanut porvaria ampumaan. Hän huomasi kyllä toimineensa hyvin ajattelemattomasti ottaessaan osaa kapinaan, mutta hänen mielestään kohteli kuningas häntä liian ankarasti; hänen kasvonilmeensä ja hehkuvat; poskensa osoittivat että hänen ylpeyttään oli syvästi loukattu. Juuri hänen seisoessaan siinä näihin ajatuksiin vaipuneena, souti vene Linnasaarelta kovaa vauhtia heitä kohti, suunnaten aivan lautan vieritse. "Haa, pippurisaksa!" huudahti ritari Helmer äkkiä ja hyppäsi kuin hurjistunut vieraaseen veneeseen. Kreivi Henrik näki ihmeekseen vankinsa painiskelevan veneen perällä saksalaisen kaupanvälittäjän kanssa sekä syöksyvän vastustajansa kanssa syvään virtaan, vieraan veneen kadotessa nuolen nopeudella pimeyteen.
"Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet!" huusi kreivi lauttamiehille. Ritari Helmerin töyhtöhattu kellui veden pinnalla jonkun matkan päässä; se nostettiin sieltä. Mutta ei häntä eikä hänen tuntematonta vastustajaansa näkynyt missään; vuolas virta näytti silmänräpäyksessä vieneen heidät mukanaan, ja kaikki etsiminen airoilla ja venekekseillä oli turhaa.
"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi kreivi Henrik huoaten. "En ole koskaan tuntenut uljaampaa ritaria; mutta hurja yltiöpää hän oli aina. Vankeudesta hän kuitenkin pääsi ja ehkäpä ankarasta tuomiosta huomenna; mutta kuningas on menettänyt uskollisen ystävän. Soutakaa, miehet, me emme löydä häntä. Ehkäpä hän on auttanut itseään; hän oli hyvä uimari."
Ohikiitävässä veneessä, joka odottamattomassa ja rajussa painiskelussa oli ollut vähällä kaatua, oli nähty pari herraa, yllään kaniikkipuvut, ja kööpenhaminalaiset soutajat luulivat tuntevansa yhden heistä arkkipiispan viekkaaksi ystäväksi Hans Rodiseksi.
Axelhuusin satamaan oli ankkuroitu kuninkaallinen pitkälaiva Waldemar Seier, jolla arkkipiispa oli tuotu tänne Hammerhuusista kardinaalin välittämällä kuninkaan suojeluskirjalla. Suojeluskirjan nojalla oli sekä laivanpäällikkö että koko hänen väkensä valalla luvanneet viedä arkkipiispan pois Axelhuusista minä hetkenä hän tahtoi, jos hän ei luullut olevansa täällä turvassa, sekä viedä hänet ja paavillisen nuntiuksen mihin vieraaseen satamaan he vain halusivat. Juuri kun kreivi Henrik aikoi nousta maihin Linnasaarelle, lähestyi suuri soutuvene kuninkaallista pitkälaivaa.
"Meidän ankara herramme, piispa, arkkipiispa ja punalakki", sanoivat soutajat. "He soutavat Volmarille."
"Soutakaa sitten heidän jälestään minkä jaksatte", käski kreivi Henrik. "Jouduimmekin viime hetkessä — kiirehtikää!" Ennenkuin he ehtivät pitkälaivalle, olivat kardinaali ja arkkipiispa jo nousseet laivaan jossa alettiin nostaa purjeita. Veneessä seisoi piispa Juhana muutamien pappien ympäröimänä ja toivotti onnellista ja turvallista matkaa ylhäisille vierailleen.
"Minä tuon teille samat tervehdykset kuninkaalta, minun herraltani, korkea-arvoisat herrat", huusi kreivi Henrik paljastaen päänsä. "Teidän turvallisesta lähdöstänne on huolehdittu. Niin pian kuin kuningas kuuli teidän tukalasta tilastanne ja roistojoukon kapinasta, kiirehti hän henkilökohtaisesti tänne teitä suojelemaan. Minut on käsketty saattamaan teidät ulos satamasta siksi kunnes olette täydellisesti turvassa."
"Tervehtikää Tanskan kuningasta minun puolestani ja sanokaa minun olevan kiitollisen hänen avustaan", vastasi kardinaali tulkkinsa kautta. "Minä olen itse ollut sen todistajana ja minun täytyy oikeudenmukaisesti kiittää hänen vihollisillensa osoittamaa jalomielisyyttä samoin kuin hänen sananpitäväisyyttään ja hänen kuninkaallista mielenlaatuaan. Minä poistun nyt tästä maasta vaikka en olekkaan onnistunut luomaan toivomaani rauhaa; mutta minä toivon vielä kerran näkeväni kuningas Eerikin ja Tanskan suotuisimpien tähtien vaikutuksessa."
"Kun te tuotte mukananne rauhan ja siunauksen, silloin teidän ylhäisyytenne on tervetullut", vastasi kreivi. "Mitenkä Tanskan kansa taipuu pannaan ja interdiktiin, siitä te olette nyt itse nähnyt mitä vakavimmat seuraukset. Kuningas, minun herrani, pyytää teidän ylhäisyyttänne viemään pyhän isän tiedoksi tämän sekä hänen nöyrät tervehdyksensä. Hän jättää turvallisesti oman ja kansansa lainmukaisen asian hänen pyhyytensä oikeusistuimen ratkaistavaksi. Mutta langetkoon hengellisen lain ja kanoonisen oikeuden mukaan tuomio miten hyvänsä, niin täytyy minun herrani, Tanskan kuningas Eerikin, tämän maan hallitsijana ja yleisen turvallisuuden suojelijana, mitä jyrkimmin julistaa arkkipiispa Jens Grand ainaisesti karkoitetuksi tästä maasta ja valtakunnasta."
"Karkoitetuksi!" toisti kaiuton ääni laivasta, ja kookas arkkipiispa Grand näyttäytyi kannella. "Kuka uskaltaa sanoa sellaisen sanan kirkon voidellusta ruhtinaasta. Siihen ei ole kellään maailman kuninkaalla valtaa; sen kuninkaanpalvelijan, joka uskaltaa tuoda minulle tällaisen käskyn julistan minä kirkon suureen pannaan."
Kreivi Henrik säpsähti ja jäi tyynesti ja kohteliaasti seisomaan hattu kädessä, odottaen mitä arkkipiispalla vielä olisi sanottavaa.
"Vain minusta itsestäni ja pyhästä isästä riippuu jos tahdon astua jalkani Tanskaan vielä kerran", jatkoi Grand. "Nyt minä puistan tomun kidutetuista jaloistani ja jätän kiittämättömän isänmaani. Mutta minä vannon suuren Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä ettei ole siunausta oleva tällä maalla ja valtakunnalla eikä Tanskan pannaanjulistetulla kuninkaalla ennenkuin minut on kutsuttu takaisin ja asetettu oikeuksiini, ei ennenkuin täydellinen korvaus on annettu minulle kaikesta mitä ruumiillisesti ja henkisesti olen saanut kärsiä. Minä, kirkon mahtavin Pohjolassa, pyydän teidän sanomaan itsevaltiaalle, joka teidät lähetti: jos Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika uskaltaa ilman erikoislupaa ja kirkon suostumusta, solmia sen jumalattoman avioliiton kielletyssä polvessa, niin koituu se varmasti hänelle ja valtakunnalle iankaikkiseksi kiroukseksi. Amen!"
Kreivi Henrik polkasi jalallaan lauttaan nuo sanat kuullessaan, mutta ei vastannut sanallakaan kiukustuneelle prelaatille. "Laivapäällikkö", huusi hän pitkälaivan ohjaajalle, joka seisoi hattu kädessä etumaston luona, "te viette arkkipiispa Grandin, kuninkaan nimessä ja hänen suojeluksensa alaisena, varmasti maihin mihin hän toivoo, mutta ei vain kuninkaan maiden rajojen sisäpuolelle. Jos joku tuo tämän rauhanrikkojan takaisin Tanskaan, tuomitaan hänet maankavaltajana ja majesteettirikoksen tekijänä."
Kreivi Henrikin viittauksesta purjeet heti nostettiin, ja pitkälaiva lähti satamasta vieden mukanaan vaarallisen prelaatin, jonka viimeinen sana maalle ja valtakunnalle oli tuo niin monasti uudistettu kirous.
Kreivi Henrik tervehti Axelhuusin linnanherraa, pientä Juhana piispaa, ja ilmoitti kuninkaan luvanneen hänelle sovinnollisen suojeluksensa, mutta kuitenkin ehdoilla, että hänet kutsuttiin sopimaan niistä kuninkaan kanssa hänen kartanoonsa Sorretslövissä. Tämän jälkeen kreivi kumarsi kylmän kohteliaasti tälle arkkipiispan ystävälle ja onnistumattomalle matkijalle, joka näytti aikovan antaa ylvästelevän ja uhmailevan vastauksen. Mutta kreivi Henrik ei odotellut vastausta, vaan viittasi soutajiaan soutamaan edelleen, sillä ritarineen hän jonkun matkaa saattoi poistuvaa kuninkaallista laivaa, kunnes se oli satamasta poistunut ja purjehti avoimelle merelle. Sitten kreivi palasi seurueineen takaisin kaupunkiin, missä hän heti nousi ratsunsa selkään ja ääneti, syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta kuitenkin reippaan näköisenä ratsasti ravakasta neliä kaupungin kautta Sorretslöviin vievää tietä.
YHDESTOISTA LUKU.
Sinä yönä iloittiin kaikkialla Köpenhaminassa. Kuninkaan läsnäolo oli tyynnyttänyt kaupungin asukkaat, jotka eivät enää pelänneet yleisen rauhan häiriytyvän; oltiin tyytyväisiä äskeisiin tapahtumiin, ja ihastus kapinan onnellisesta päättymisestä oli yleinen. Oli saavutettu mitä oli toivottu: kirkonsulkeminen oli itseasiassa peruutettu, ja piispallista hallitusta oli peloteltu. Huhu siitä että arkkipiispa ja kardinaali olivat lähteneet Axelhuusista, kuin myöskin se että arkkipiispa ainiaaksi oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta, levisi jo ennen keskiyötä kaupungille kohottaen iloista mielialaa. Siellä missä kuninkaan lähdettyä kynttilät ikkunoissa oli sammutettu, sytytettiin ne uudelleen. Arkkipiispan pakoa ja karkoitusta vietettiin siten kaikkialla kaupungilla henkisen itsevaltiuden tärkeänä voittona sekä porvarien vapaudeninnon ja kuninkaan rohkeuden onnellisena seurauksena.
Kissansalmen luona olevassa olutkapakassa, aivan lähellä pyhän Klemensin kirkkoa, istui drotsin asepoika, Knuut Fyenbo, myöhäiseen yöhön iloisessa juomaseurassa muutamien kaupungin nuorten miesten kanssa, jotka olivat olleet Axelhuusia ampumassa. Heidän keskellään istui vanhempi porvarismies täysinäinen simapikari kädessä, juoden heidän kanssaan, ja laulaen pilkkalauluja, missä ivasi myöhäisen anniskelun ja öisien juominkien johdosta annettua ankaraa siveellisyyslakia, joka nyt voitiin pyyhkäistä unohduksiin piispankaupungista. Mies oli sama maistraatinpalvelija, joka keskipäivällä oli kierrellyt kaupungilla raadin kuuluuttaja-airueena kieltämässä aseita kantamasta kadulla. Hänen airutviittansa ja piispanmerkillä varustettu valkoinen sauvansa olivat heitetyt juomapöydän alle; hänellä oli nyt yllään tavallinen porvaripukunsa ja sivullaan oivallinen miekkansa. Puheista päättäen huomasi hänenkin olleen Axelhuusia ampumassa.
Siellä puhuttiin vapaasti ja rohkeasti ankarasta piispallisesta hallituksesta, jonka nyt arveltiin tulleen lannistetuksi. Ylisteltiin kuningasta ja urheata ritari Helmer Blåta, arveltiinpa kuninkaan vain näön vuoksi antaneen vangita tämän urhean ritarin, samaten oltiin yksimielisiä siitä, että kuninkaan ankarat sanat linkoojille sekä niille, jotka hyökkäsivät piispanlinnaan, eivät olleet todella tarkoitettuja, koska juuri hänen pahinta vihollistaan ahdistettiin. Siellä juhlittiin arkkipiispan paon ja karkoituksen johdosta, josta pari äsken saapunutta vierasta toi tiedon, omistettiinpa itselleen kunnia siitä, että mestari Grand oli kivitetty maasta.
"Niin, koettakaapa vain pettää meitä, kööpenhaminalaiset!" sanoi kuuluuttaja-airut päätään itserakkaasti nyökäyttäen. "Me olemme jo kerran ennenkin auttaneet kuninkaan pahasta pälkähästä."
"Mitähän nyt paavi ja kaikki maailman piispat hänelle tekevät?" sanoi aseenkantaja tyhjennettyään pikarinsa. "Onhan peli voitettu, toverit, kunhan vain kaikki tanskalaiset tästälähin olisivat yhtä urhoollisia kuin nämä Köpenhaminan miehet. Latinalaisia kirouksia vastaan me asetamme nuolemme, miekkamme ja linkomme, sekä hyvät tanskalaiset harmaakivemme. Jos he meiltä sulkevat kirkonovet, niin on meillä, Jumalan kiitos, kirveet ja miehiä, jotka jaksavat nostaa kirkonoven yhtä keveästi kuin tynnyrillisen vehnää. Nyt on drotsi, minun isäntäni ja herrani, matkustanut Ruotsiin kuninkaan morsianta hakemaan", jatkoi hän. "Siellä minäkin olisin hänen mukanaan, elleivät nuo kirotut hansalaiset olisi päässeet kimppuuni. Sanovat, ettei niitä kuninkaan häitä aivan helpolla päästä viettämään; ja ne hurskaat herrat, jotka aikovat sulkea meiltä kaikki taivaanvaltakunnan portit, ovat aikoneet estää sen. Mutta lyödäänpäs vetoa, toverit, — kuningas välittää vähät erikoisoikeusluvasta, tai miksi sitä kutsunevat, ja hän viettää häänsä milloin Jumala ja hän itse sen parhaaksi näkevät. Silloin tässä maassa vasta ilo ja riemu syntyy. Eläköön kuninkaan morsian!"
"Mutta onhan hän ruotsalainen", väitti eräs nuoremmista miehistä.
"No niin, tästälähin ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat hyviä ystäviä ja toveria", jatkoi Knuut Fyenbo heiluttaen iloisesti pikariaan. "Koska meidän kuninkaamme antavat toisilleen sisarensa, niin voimme me tanssia ruotsalaisten tyttöjen kanssa, ja heidän reippaat poikansa tanssivat meidän tyttöjemme kanssa, eikä enää katsella happamesti toisiinsa senvuoksi, että on mitelty voimia toisenkinlaisissa tansseissa. Ruotsalainen prinsessa kuuluu olevan maailman kaunein kuninkaantytär, niin valkea ja hieno kuin liljankukka ja yhtä hurskas ja lempeä kuin siunattu Dagmar kuningatar. Eläköön hän ja meidän nuori, uljas kuninkaamme, sekä kaikki vapaat kunnon miehet ja kauniit tytöt sekä täällä että Ruotsin maassa! Eläköön kuningas ja hänen morsiamensa! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!"
Kaikki reippaat juomaveikot yhtyivät maljaan. Mutta nyt keskeytti juomatuvassa vallitsevan iloisuuden kova riiteleminen sisemmästä vierashuoneesta, missä muutamia varakkaampia vieraita istui lautapelin ääressä. Asepoika ja nuoret miehet tunkeilivat uteliaina ovelle ja tirkistivät sisään.
"Vai niin, onko minun paksu rostokkilaiseni täällä?" huudahti Knuut Fyeniläinen. "Aikooko hän nyt vetää myöskin köpenhaminalaisia nenästä? Enpä usko hänen tälläkertaa onnistuvan." Ja nyt hän kertoi reippaille tovereilleen mitä oli tapahtunut Skanörin markkinoilla, mitenkä tuo mahtava hansalaisherra, jonka kanssa nyt riideltiin, oli tuonut lainsuojattomien vääriä rahoja maahan, ja että hän, yhdessä ovelan gotlantilaisen toverinsa kanssa, oli uskaltanut uhmailla kuningasta Sjöborgissa.
"Sen hän saa kalliisti maksaa", huusivat kaikki yht'aikaa, ja hyökkäsivät sisempään vierashuoneeseen, missä Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar sekä joukko muukalaisia kauppiaita olivat joutuneet kovaan riitaan muutamien kaupungin rikkaimpien porvarien kanssa, jotka syyttivät heitä epärehellisestä pelistä sekä väärien rahojen käytöstä. Asepoika ja nuoret miehet asettuivat köpenhaminalaisten puolelle, ja pian syttyi hurja ja verinen ottelu, missä taisteltiin ruukuilla, kannuilla, kepeillä ja nyrkeillä. Rostokkilainen ja Henrik Gullandsfar tarttuivat ensin miekkaan; he hosuivat uljaasti ja miehekkäästi ympärilleen. Pippurisaksat huusivat ja rähisivät kamalasti, mutta löivät aina harhaan pitkillä kyynäräkepeillään. Viimeinkin he pakenivat kaikki, Henrik Gullandsfar ensimäisenä. Berner Kopman tahtoi seurata heitä, mutta kiukustunut aseenkantaja asettui hänen tielleen ja pakoitti hänet epätoivoiseen taisteluun. "Pois tieltä, pojat!" huusi hän. "Jättäkää tuo mies, minun osalleni. Minulla on hänen kanssa pieni asia selvitettävänä."
Kaikki väistyivät syrjemmälle ja muodostivat piirin taistelevien ympärille. Kiihkeä, kömpelö rostokkilainen hosui ympärilleen sokean raivokkaasti saaden aina vähän, päästä haavan paljon pienemmältä, mutta ketterämmältä vastustajaltaan. "Kas, tuon sinä saat vääristä rahoistasi, mies parka, ja tuon petollisesta pelistäsi — ja tuon hävyttömästä kerskailustasi!" huusi poika jokaisella lyönnillä, minkä vastustajaansa tähtäsi. "Tämän siitä, että aijoit hirttää ritari Helmerin ja minut, ja tämän senvuoksi että uskalsit uhata meidän kuningastamme, senkin pippurisaksa!" Viimeinen lyönti oli pahin, kömpelö mies kaatui kuolettavasti haavoitettuna lattialle sinne heitettyjen viinikannujen ja lautapelien joukkoon.
Pois karkoitetut pippurisaksat olivat sillävälin meluavin hätähuudoin kutsuneet yövartijat apuun sekä ne muutamat kaupunginvoudin miehistä, jotka vielä uskalsivat ylläpitää järjestystä kaupungissa. Piispan famulus oli kaupunginvoudin puolesta saapunut sinne mukanaan asestettua väkeä, ja Berner Kopmanin kaatuessa, oli pyhän Klemensin oluttupa jo vartion saartama. Piispan famulus sekä aseelliset miehet tunkeutuivat nyt olutkapakkaan ympäröiden aseenkantajan, joka seisoi ääneti, verinen miekka kädessään, ja tuijotti kuolevaan rostokkilaiseen.
"Ottakaa hänet kiinni! Kahleisiin, senkin jumalaton miehentappaja, piispan ja neuvoston nimessä!" huusi piispan famulus kirkuvalla äänellä ja hypähti penkille seisomaan tullakseen paremmin kuulluksi. Hän oli pienenläntä mies, sinisen maallikkoveljespukunsa yllä oli lyhyt musta viitta, ja kädessä hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän heilutti kuin komentosauvaa. Kaikki iloiset juomaveikot olivat vetäytyneet syrjään, ja drotsin aseenkantaja seisoi yksin rostokkilaisen ruumiin ääressä, katosta riippuvan himmeän öljylampun valaisemana. Hän heilutti uhkaavasti veristä miekkaa, eikä kukaan uskaltanut lähestyä häntä.
"Antaa hänen mennä, hän on syytön", huusi nyt voimakas, hiukan sammaltava ääni, ja nyt astui esiin yhdestä kapakan nurkasta porvarillinen kuuluuttaja-airut, puolihumalassa, posket hehkuvina ja horjuvin askelin. Hän oli heittänyt taas hartioillensa airutviittansa ja heilutti piispanvaakunalla varustettua valkoista sauvaa kädessään. Hän työnsi kaikki syrjään ja asettui juhlallisen ja virallisen näköisenä asepojan ja voudin miesten väliin, aivan penkillä seisovan famuluksen eteen. "Ei kukaan saa kajota tähän rohkeaan poikaan; hän on syytön", jatkoi hän. "Tuo toinen juopporalli on saanut palkan teoistaan. Hän on kaatunut aivan rehellisessä kapakkaottelussa lautapelinsä ääreen; sen minä voin todistaa. Häntä ei laki eikä oikeus tuomitse meidän kaupungissamme. Sen tietänette te yhtähyvin kuin minä, herra famulus."
"Elkää uskoko häntä, onhan hän juovuksissa", huusi piispan famulus kiihkeänä. "Olut hänessä puhuu. Hän hoitaa virkaansa ja tulkitsee lakia ja oikeutta niinkuin juoppo ja puoluepukari. Se laki josta hän puhuu, koskee vain korvapuusteja ja tukkapöllyjä. Mutta täällä on tehty murha kaupungin alueella. Kaupunkilain mukaan se rangaistaan vähintäinkin elinkautisella vankeudella. Ottakaa heti kiinni murhaaja, sanon minä!"
"Elkää koskeko häneen, sanon minä!" alkoi taas kuuluttaja-airut puhua. "Hän on kaatanut petturin, väärän pelaajan, häpeämättömän roiston, joka on uhannut kuningasta. Sen hän teki rehellisessä taistelussa; näinhän minä itse sen olleen hätäpuolustusta. Paksu rostokkilainen löi ensi lyönnin terävällä aseella, vaikka hän itse sai ensimäisen mustelman nenäänsä aivan aseettomasta nyrkistä, sen voin valalla vannoa, vaikka olisinkin vähän päissäni. Nahjus mieheksi ja huono kristitty on se, joka ei juo itseään tänä iltana kunnon humalaan, nyt kun me olemme murtaneet auki suljetut taivaanportit. Tämä uljas, nuori mies on drotsin aseenkantaja ja minun hyvä ystäväni. Meillä ei ole oikeutta vangita häntä. Minä menen takuuseen hänen edestään koko omaisuudellani."
"Mutta mitä te ajattelette?" huusi piispallinen palvelija polkaisten penkkiin. "Onhan hän murhannut täällä ihmisen."
"No entä sitten? Eikö muuta! Ettekö te paremmin tunne meidän hurskaan piispamme säädöksiä, herra famulus?" huudahti porvarisairut kuuluvalla äänellä ja nojautui virkasauvaansa. "Täällä maallisessa olutkapakassa — täällä missä aamusta iltaan eletään pelin ja juomingin touhinassa — täällä ei kukaan ole varma hengestään eikä jäsenistään. Se on aivan selvää; se on hyvin viisas ja järkevä säädös; vihaisten kissojen nahka revitään, ja se joka rikkoo lakia saa vahingon palkakseen. Tuo roisto, joka tuossa makaa, sai palkan väärästä pelistä; jos tässä kaupungissa laki ja oikeus vallitsevat, niin ei hän pääse edes vihittyyn maahan. Sen minä vien perille, niin totta kuin kannan tätä pyhää sauvaa." Kun hän näin puhuessaan aikoi heiluttaa airutsauvaansa päänsä yli, oli hän vähällä kadottaa tasapainon. Mutta hänen käskevä käytöksensä ja ankara virkamiesilmeensä näytti kuitenkin tekevän jonkinlaisen vaikutuksen voudin miehiin, varsinkin koska piispan famuluksen täytyi myöntää oikeaksi hänen väitteensä ettei kuollutta saanut haudata vihittyyn maahan.
Kun vielä kiisteltiin siitä, oltiinko oikeutettuja vangitsemaan murhaaja tai ei, hyökkäsi aseenkantaja ulos ovesta paljastettu miekka kädessä eikä kukaan tohtinut pysäyttää häntä. Heti taivasalle ehdittyään piiloitti hän miekkansa viittansa alle, vetäsi hatun silmilleen ja painausi suuren kansanjoukon vilinään, joka ympäröi talon ja oli työntänyt vartijat edestään. Että noin vain aivan rankaisematta sai lyödä kuoliaaksi jonkun siellä lautapelin ääressä, tuntui sentään hänenkin mielestään jotensakin epäilyttävältä ja epätodelliselta. Hänen korvissaan kaikui vielä peloittavana se mitä hän oli kuullut elinkautisvankeudesta piispankaupungissa, ja hänen mielestään oli viisainta poistua niin pian kuin mahdollista. Mutta ettei herättäisi epäluuloja astui hän aivan tyynesti edelleen juomalaulua vihellellen. "Varmaankin pippurisaksat ja kuninkaan väki tappelevat tuolla sisällä", sanoi hän ääneen. "Kuka tässä enää kauempaa viitsii seistä suu auki tollottamassa." Päästyään onnellisesti ulos väentungoksesta hän joudutti askeleitaan ja kiirehti Kissansalmen ohi Gammelstrandille. Hän astui eteenpäin tietämättä minne ja vilkaisi usein taakseen ajaisiko joku häntä takaa. Kaikista rannalla olevista taloista vilkkuivat vielä valot; useista paikoin, muuten niin hiljaisesta piispankaupungista kuului vastoin tavallisuutta laulua ja iloista rähinää, piispan ja arkkipiispan ankarista varoituksista huolimatta. Mutta Axelhuusissa oli kaikki pimeää ja hiljaista. Hän astui tasaista rantaa ja lähestyi pyhän Nikolain kirkkoa Hän näki kirkkotarhaan kokoontuneen suuren joukon ihmisiä. Sieltä kuului puoleksi harrasta, puoleksi kapinallista mutinaa, ja siellä näyttiin pitävän vakavaa ja hyvin totista neuvottelua. Hän kiirehti tumman sorisevan väkijoukon ohi ja saapui Bremersaaren edessä olevalle lauttauspaikalle. Suurten tavara-aittojen luona oli autiota ja hiljaista, ja hän istuutui laivasillan luona oleville paaluutuksille hengähtämään ja miettimään keinoja pelastumisekseen. Keskiyö oli jo ohitse. Kuu paistoi leveälle virralle ja Bremersaaren korkeille tavara-aitoille, ja ympärillä vallitseva haudanhiljaisuus saattoi hänet tuskallisen painostavaan mielentilaan. Olutkapakan kurja murhakohtaus esiintyi nyt hänelle peloittavana ja vakavana. Hän kuuli oman sydämensä tykkivän; hän pyyhkäisi veren miekastaan ja kätki sen tuppeensa; hän huomasi veritahroja vaatteillaan ja aikoi mennä virralle niitä pesemään. Mutta nyt hän kuuli ähkiviä ääniä vierestään, aivan kuin kuolevan korahduksia. Hän katseli levottomana ympärilleen, mutta ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Uudelleen hän kuuli tuon omituisen ähkimisen ja hän muisti taas tappamansa rostokkilaisen kuolemankorahduksen. Elävää vastustajaa hän ei ollut koskaan pelännyt, mutta nyt häntä puistatti ajatella kuollutta. Hiukset kohosivat pakenevan miehentappajan päässä; hän juoksi nopeasti pois laivasillalta aikoen paeta edelleen. Mutta nyt hän kuuli selvästi tuon äänen, jota hän oli kauhistunut, kuuluvan alhaalta tasaiselta rannalta. Kelmeä kuuvalo valaisi rannan, ja hän näki ihmisen makaavan pitkänään kivien välissä. "Pippurisaksa! Minne hän joutui?" kuuli hän ähkivän huudahduksen, ja hän tunsi äänen.
"Armias Jumala, ritari Helmer! Mitä teille on tapahtunut?" huudahti Knuut Fyenbo pelästyneenä ja kiirehti puolikuolleen, taistelusta ja uimisesta nääntyneen ritarin luo, jonka hän ponnistamalla auttoi jalkeille ja jotenkin tajuihinsa. Hänen läpimärät vaatteensa olivat rikkirevityt ja veriset; hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat tahrautuneet kiinni hänen pöhöttyneisiin kasvoihinsa, ja vasemmassa suonenvetoisesti kouristetussa kädessään hän piteli suurta, punakeltaista hiustöyhtöä. "Kas, kas!" sanoi hän. "Siinä kaikki minkä sain, muun on paholainen vienyt. Hän kiertyi ympärilleni kuin vesikäärme. Hän puri ja repi kuin paholainen. Virta eroitti syleilymme. Olipa se vähällä viedä minut hengiltä —."
"Pyhä neitsyt ja pyhä Yrjänä teitä auttakoot, rakas herra", sanoi aseenkantaja tehden ristinmerkin ja ojensi hänelle pienen pullon. "Ottakaapas sydäntävahvistava ryyppy virkistykseksenne. Jos te olette merenpohjalla kamppailleet paholaisen kanssa, niin on teillä varmasti ollut kova ottelu siellä —."
"Toivoinpa osuneeni oikeaan", sanoi Helmer Blå ja tyhjensi pullon. "Kiitos toveri, se auttoi. Nyt taas tunnen voimistuvani. Itse asiassa ei minua oikeastaan enää mikään vaivaa; onhan minulla kaikki jäseneni paikoillaan, pääni vain on hiukan pökerryksissä ja sekavana."
"Mutta mitä ihmeessä te oikeastaan olette tehnyt? Oletteko te etsinyt pippurisaksaa tai itse paholaista meren pohjalta, ja ettekö itsekään tiedä oletteko hänet löytänyt?"
"Katsoppas siihen ei minulla ollut aikaa. Kuningas ratsasti aivan tyynenä rannalla. Enpä kiellä että hiukan suutuin hänelle. Minua kuletettiin piispan vankilatorniin tuon viattoman linkoammunnan vuoksi; mutta satuinpa silloin juuri näkemään tuon saatanan pippurisaksan. Hän seisoi veneessä tuskin puolen sylen päässä minusta, aikoen livahtaa ohitsemme; hän tuijotti minun mielestäni kuninkaaseen ja näytti hapuilevan tikaria poveltaan. Ei minulla ollut aikaa katsoa oliko roisto se, jota etsin. Mies oli saamarin epäilyttävän näköinen. Yksi pippurisaksa enemmän tai vähemmän on yhdentekevää silloin kun kuninkaan henki on vaarassa. — Ja minä hyppäsin veteen. Ennenkuin itsekään oikein tiesin, olin tarttunut miestä niskaan ja pyörittelin häntä hauskasti myötävirtaan —"
"Jos te sitä tietä olette antanut matkapassit yhdelle pippurisaksalle, hyvä herra", sanoi Knuut Fyenbo nyt iloisesti ja hiukan ylvästellen, "niin olenpa minäkin lähettänyt paholaisen huostaan yhden suurisuisen hansalaisherran eräästä olutkapakasta. Eipä täällä haminassa kukaan voi syyttää meitä laiskuudesta. Palvelemmehan me kuningasta parhaamme mukaan, vaikka olemmekin joutuneet hiukan loitommaksi siltä tieltä, jolle hän on meidät lähettänyt. Kunhan vain olisitte osunut siihen oikeaan! Ehkäpä oli tekonne rohkeampi ja vaarallisempi kuin minun, ankara herra, mutta kahdessa suhteessa minä kuitenkin olen onnistunut paremmin; minä tiedän osuneeni oikeaan, ja minä tiedän nujertaneeni roiston, sen miehen, joka aikoi tänä aamuna meidät hirttää, ja joka uhkasi kuninkaan henkeä, jos olisi muuten siihen kyennyt ja uskaltanut."
"Rostokkilainen? Berner Kopman?"
"Aivan oikein, hän makaa nyt olutkapakassa kuolleena kuin silli eikä edes pääse vihittyyn maahan, jos minun uljas juomatoverini oli oikeassa. Mutta tulkaa, herra! Jos jaksatte liikkua, niin lähtekäämme tästä piispankaupungista mitä pikemmin sitä parempi. Jos kaupunginvouti tai piispanmiehet saavat meidät kiinni, niin me emme pääse heidän vankilaluolistaan koko elinaikanamme."
Vaivaloisesti seurasi haavoittunut ja nääntynyt ritari aseenkantajaa, ja he saapuivat pian Itäkadun päässä olevalle itäiselle portille. Portti oli sulettu, mutta kapinan aikana olivat sen lukot ja puomit rikotut. Pakolaiset avasivat ne ilman suurempaa vaikeutta ja astuivat suurelle, ruohottuneelle Hollandsåsin kauppakentälle, missä hollantilaisilla kauppiailla oli venevalkamansa ja missä he möivät vihanneksiaan. Joka askeleella tunsi ritari Helmer itsensä yhä väsyneemmäksi. Aseenkantajan tukemana hän vaivoin laahasi itsensä Pyhän Annan kappelin luona olevalle sillalle hän vaipui voimatonna kappelin oven edustalle, hänen silmissään musteni, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. "Jumala ja pyhä Anna meitä auttakoot!" sanoi poika ja sieppasi nopeasti kappelin luona olevan puumaljakon. Hän juoksi sillan alitse juoksevalle virralle ja palasi pian takaisin maljakko täynnä kirkasta, raikasta vettä. "Juo herra, juo pyhän Annan siunattuun nimeen!" sanoi hän kiihkeästi. "Sitten minä valelen teidän päätänne ja kaikkia paikkoja, missä vain tunnette pakotusta. Jos pyhän Annan virralla on niin ihmeellisen lääkitsevä voima kuin sanotaan, niin tunnette pian vahvistuvanne, ja olettehan ainakin minun toivoakseni harras kristitty."