Ritari joi ja pesi veren kasvoiltaan. Näytti siltä kuin häntä olisi purtu ja raapittu kasvoihin ja kaulaan; muuten hän tunsi koko ruumiinsa kuin lamautuneeksi ja hän oli hyvin uupunut. Kylmä vesi tuntui hänen mielestään aivan ihmeteltävästi virkistävän häntä. Yltympäri kirkon oli suuri joukko kainalosauvoja ja siteitä, sairaiden ja rampojen sinne heittämiä, jotka täällä olivat parantuneet. Ihastuneena voimiensa palaamisesta ja kiitollisena siitä ihmeteosta, jonka luuli tässä tapahtuneen, hypähti Helmer ylös ja polvistui pyhän Annan kappelin oven eteen. "Kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna", huudahti hän hillityllä äänellä ja liitti yhteen kätensä. "Siinä teit rehellisesti; taisitpa sen tehdä nuoren kauniin vaimosi vuoksi, Kogsböllen Anna-rouvan hurskasten rukousten tähden. Jos tapaamme toisemme terveinä ja reippaina, niin emmepä unohda sytyttää vahakynttilöitä alttarillesi ja kattaa sitä purppuraisella samettiliinalla." Sitten hän nousi, ja elpyvien elonvoimien palatessa hän löi käsivarsillaan rintoihinsa ikäänkuin todetakseen voimiensa palanneen. Hän syleili aseenkantajaa ja heitti hänet kepeästi kuin hansikkaan kauas nurmikolle. "Kas, tuolla makaa nyt kainalosauvanikin, kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna!" huusi hän kovaäänisesti. "Veijari se, joka epäilee sinun ihmeellistä voimaasi, sillä sinun kauttasi olen saanut voimani takaisin."
"Niin, kiitos ja kunnia pyhälle Annalle!" ähkyi aseenkantaja puoleksi pelästyneenä nousten nurmikolta. "Täytyy minun myöntää teidän tosiaankin taas olevan voimissanne; mutta olettepa hiukan omituinen ja raju hartaudessanne. Suokaa anteeksi, etten jää tänne muiden kainalosauvojen joukkoon."
Helmer juoksenteli iloisena ympäri ruohokenttää koetellakseen kannattaisivatko häntä myöskin jalkansa, hän näytti haluavan ruveta painiskelemaan aseenkantajan kanssa, mutta Knuut Fyenbo hypähti syrjään. "Pitäkää aisoissa vanhurskautenne, ankara herra ja kuulkaa järkevä sana", virkkoi hän tarttuen rajua ritaria käsivarteen. "Tuossa on vene; soudetaan sillä ylös suurta kanavaa, niin ehkäpä pääsemme ehyvin nahoin kaupungista Sorretslöviin. Jos kuninkaalla on vähänkin järkeä, niin ei hän hirtätä meitä senvuoksi, että olemme kurittaneet hänen vihollisiaan. Mutta jos meidät saadaan täällä kiinni, niin onpa hänen kaikesta mahdistaan huolimatta vaikea pelastaa meitä."
"Olisipa minulla vain hyvä miekkani", sanoi Helmer. "Lainaa minulle omasi, kunnon toveri, ja souda sinä venettä, niin minä puolustan meitä molempia."
"Niin, kunhan te vain olette järkevä, hyvä herra, ettekä koettele voimianne minuun pyhän Annan kunniaksi."
Helmer hymyili ja taputti häntä olkapäälle. Pian he molemmat istuivat venheessä ja miettivät vakavina minnepäin olisi turvallisin paeta. Helmer istuutui perään miekka kädessä, ja voimakkain aironvedoin souti asepoika, nahattoman käden tuskista välittämättä, virtaa ylös, joka koilliselta puolen kierti kaupunkia. Tämän virran uoma oli siellä, minne myöhemmin pitkä Gotherkatu rakennettiin. He eivät pysähtyneet ennenkuin saapuivat Pustervikin kalastajamajoille, jotenkin leveään kolmikulmaiseen lahteen, kaupungin pohjoispuolella, missä kaupungin pohjoista puolta suojasi uusi paalutusvarustus. Kun aseenkantaja täällä lepuutti väsyneitä käsivarsiaan, neuvoteltiin siitä soudettaisiinko vasemmalla olevan kanavan kautta pohjoiselle portille, mistä pakoon pääsy kuitenkin oli epävarmaa vai jatkettaisiinko pakoa suuremmalla vaivalla, mutta varmemmin, virtaa ylös Sorretslövin järvelle. Viimeistä suunnitelmaa katsottiin viisaammaksi. Helmer tarttui nyt toiseen airoon, ja alettiin soutaa voimakkaasti edelleen. Yö oli tyven, Pyhän Annan sillalta asti soutaessa ei oltu nähty ainoaakaan ihmistä. Samassa lensi vinhuva nuoli pakolaisten pään yli; he kuulivat aivan takanaan kiivasta airojen loiskinaa ja näkivät kahden veneen lähenevän Pustervikin tasaiselta rannalta. "Murhaaja! Ottakaa hänet kiinni! Ampukaa hänet! Sata hopeaäyriä sille, joka hänet saa kiinni!" huusi voimakas ääni toisesta venheestä.
Helmer ja aseenkantaja tunsivat Henrik Gullandsfarin äänen ja jatkoivat soutamistaan. Toinen venheistä jättäytyi heidän taakseen estääkseen paluun; toista venheistä, joka oli täynnä kaupunginvoudin miehiä ja jota ohjasi Henrik Gullandsfar itse, soudettiin kahdella airoparilla heidän jälestään jokea ylös. Kokassa seisoi kaksi jousimiestä, jotka alituiseen tähtäsivät ja ampuivat, mutta näytti siltä että he olivat tottumattomia tämän vaarallisen aseen käyttöön, jonka nuoli tunkeutui vahvimmankin haarniskan läpi, tappaen ihmiset melkein heidän huomaamattaan.
"Te ammutte kehnosti, miehet!" huusi Helmer. "On häpeä tähdätä noin huonosti. Tuollatavoinko te rautajousta pitelette? Tulkaa vain lähemmäksi niin opetan teille käsiotteen", jatkoi hän, ja laskettuaan airon kädestään hän heilautti miekkaa paljastetun päänsä yli. "Niin totta kuin pyhä Anna on antanut minulle voimani takaisin, ei teille käy hiusvertaa paremmin kuin minun lankovainajilleni." Rautainen nuoli suhahti taas hänen päänsä yli, mutta hiuskarvaankaan hipasematta; toinen murskasi veneen laidan ja särki peräsimen. Helmer tarttui rautanuoleen, ja kun vene oli nyt melkein saavuttanut hänet, viskasi hän sen voimiensa takaa sinne mistä se oli tullutkin. Se suhahti molempien jousimiesten ohi, mutta osui Henrik Gullandsfaria otsaan, niin että kauppias kaatui selälleen hengettömänä ääntäkään päästämättä.
"Kuolema ja kirous! Helmer Blå on siellä, hän heitti nuolen", huusi joku voudin miehistä. "Pahus hänen kanssa taistelkoon. Takaisin!"
Kaupunginvoudin miehet ja jousimiehet pakenivat nyt myötävirtaa kaatuneen gotlantilaisen ruumis mukanaan.
Ritari Helmer tarttui taas airoonsa, ja molemmat uskaliaat pakolaiset soutivat nyt esteettömästi vastavirtaa Sorretslövin järvelle. Siellä he nousivat maihin vihreälle niitylle ja antoivat venheen kulkea myötävirtaa takaisin.
"No nyt sitä ollaan taas kuivilla", sanoi Helmer katsellen ympärilleen. "Me olemme kaupungin alueen ulkopuolella eikä ole enää kuin sata syltä kuninkaankartanoon. Kun kuningas saa kuulla tekomme, on mahdollista että hän sanoo meidän toimineen uljaasti, mutta kuitenkin ankaran lain mukaan hän antaa sitoa meidät ja sulkea torniin. Siellä me sitten saamme istua siksi kunnes hänen ja piispan neuvosto ovat päättäneet rangaistaanko meidät hengiltä otettaviksi vai ainoastaan elinkautisella vankeudella."
"Peloitteletteko te vain minua", huudahti Knuut Fyenbo ihmeissään. "Olemmehan kuninkaan suojeluksen alaisia heti kun joudumme kuninkaankartanoon."
"Mutta hän on täällä piispan alueella samoinkuin me; sen me olemme kiireessämme unohtaneet", huomautti Helmer. "Kuuluuhan täältä ympäristöltä enemmän kuin kuusitoista kylää pienelle Roskilden piispalle. Täällä määrää vain kirkko-oikeus ja piispanlaki, ja minä tiedän jo ennakolta — kuningas ei meidän tähtemme väistä hiuksenkaan vertaa siitä mikä on oikein, vaikka me olisimme hänen parhaita ystäviään ja olisimme sata kertaa pelastaneet hänen elämänsä."
"Kuolema ja kirous, mitä nyt on tehtävä. Siinä tapauksessa olisimme hulluja jos pakenisimme hänen suojaansa."
"Sitä minä juuri tarkoitin, toveri. Mutta auttaa hänen kuitenkin täytyy meitä, tahtokoon tai ei. Tunnetko sinä nuo molemmat valkoiset oriit tuolla niityllä? Katso miten ne nykivät nuorasta ja hirnahtelevat aamuauringossa —"
"Kuninkaan turnajaisratsut, hänen silmäteränsä — ne tuntee jokainen ritari koko maassa. Ette suinkaan ole kokonaan järkeänne kadottanut, herra Helmer — mitä te ajattelette?"
"Sen saat kohta nähdä", sanoi Helmer ja lähestyi korskuvia, levottomia ratsuja. "No, no, hepo kullat, seisokaa hiljaa! Jos me olemme uskaltaneet henkemme kuninkaan edestä, niin voinee hän osaltaan lainata meille pari hevosta. Olisipa vain oma arabialaiseni täällä, niin kyllä se kantaisi meidät molemmat kilpaa tuulenkin kanssa. Pippurisaksasta olen melkein varma", jatkoi hän tyynnytellen levottomia hevosia. "Minä olen puristellut häntä niin kunnollisesti, ettei taida se mies kovinkaan pian tehdä vahinkoa, vaikka hän olisikin vielä elossa — ja uskallanpa melkein panna, pääni pantiksi siitä että osuin oikeaan. Jos sinä yhtä hyvin, pitelit rostokkilaista, poikani, niin vastaan minä Henrik Gullandsfarista, ja arkkipiispa on mennyt matkoihinsa. Täällä ei nyt enää ole suurempia vaaroja pelättävissä, joten ei kuningas enää meitä tarvitse. Katsoppas, minä en erityisesti suosi kuulusteluja ja vankiloita, ja jos kuningas ei tarvitse minun elämääni, niin minä kyllä tiedän erään, joka antaa minulle suudelman siitä että olen pelastunut. — Kas niin, se oli oikein. Sieluni kautta, totisesti ihana eläin! Elköön kukaan luulko minun pakenevan palveluksestani päästäkseni nuoren vaimoni luo. Tee niinkuin minä, poikani! Nyt minä ratsastan kuninkaan turnajaisratsulla hakemaan hänen morsiantaan Ruotsista ja sovitan minkä olen rikkonut. Jos haluat mukaan niin tule!" Hän oli ottanut kiinni ja tyynnyttänyt toisen oriista. Silmänräpäyksessä hän oli sen selässä ja lensi kuin hirvi yli ojien ja aitojen. Drotsin aseenkantaja ei miettinyt kauvempaa; pian hänkin oli hypähtänyt kuninkaan toisen turnajaisratsun selkään ja seurasi ritari Helmeriä kovaa nelistä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Auringon noustessa salmen takaa toiselta puolen Kalleborantaa ja Amagerin lakeuksien takaa, oli jo iloinen elämä ja vilkas liike huomattavissa Sorretslövin kylässä, piispankaupungin ollessa kanaviensa ja paalutusaitaustensa takana vielä sumuun kiedottu, näyttäen uinuvan öisen levottoman, ilohuumauksen jälestä. Laidunmaille, kylän ja kaupungin pohjoisen portin välillä, nähtiin talonpoikien jo ajavan karjaansa. Nuoret talonpojat ratsastivat kylän keskellä olevalle vesialtaalle hevosiaan juottamaan, jotka olivat olleet laitumella talonpoikaistalojen ja kuninkaankartanon hakamailla; mutta Sorretslövjärven rannalla olevalla niityllä, missä kuninkaan turnajaisoriit olivat olleet laitumella, juoksenteli kaksi kuninkaallista tallirenkiä epätoivoisena etsien turhaan molempia komeita elukoita, jotka olivat uskotut heidän huostaansa.
"Pyhä Alban ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!" huusi nuorempi heistä. "Jos marski tulee, niin hän lyö meidät kuoliaaksi."
"Ja kuningas!" valitteli toinen. "Kuningas suuttuu, se on vieläkin pahempaa. Meidän täytyy löytää ne vaikka sitten kulkisimme maailman ääriin. Tulkaa!" He juoksivat yli hautojen ja aitojen missä he huomasivat kastehelmien varisseen ruohikosta ja tuoreet kavion jäljet aidalla. Lopultakin he löysivät ratsujen tutut kavion jäljet molempien järvien väliseltä tieltä ja he olivat pian kaukana sieltä.
Oli ihana kevätaamu. Kuningas oli tavallisuuden mukaan aikaisin ylhäällä. Hän oli kreivi Henrikin kanssa noussut kuninkaankartanon lakealle tornin katolle, mistä oli laaja ja ihana näköala yli koko seudun. Kreivi Henrikin oli täytynyt yksityiskohtaisesti toistaa kertomuksensa kardinaalin ja arkkipiispan paosta sekä prelaatin aivan erilaisista jäähyväistervehdyksistä. Kuningas oli tyyni; ei edes arkkipiispan viimeiset uhkaukset ja kiroukset voineet masentaa hänen mieltään.
"Jumalan nimeen!" sanoi hän päätään nyökäyttäen. "Minun korkein onneni on kaikkivaltiaan kädessä ja hurskaan Ingeborgini sydämessä, mutta ei paavin eikä arkkipiispan armollisesti määrättävissä. Jos minun toivoni ja rakkausonneni todellakin olisivat syntiä ja jumalattomuutta niin ei mikään erikoislupa voisi pyhittää sitä Jumalalle ja minulle itselleni." Hän vaikeni ja katseli ihastuneena nousevaa aurinkoa, ja näytti siltä kuin sydämellinen rukous olisi kohonnut hänen kirkkaista silmistään. "Veriviholliseni pääsi elävänä täältä", jatkoi hän. "No niin, minä olen nyt pitänyt mitä lupasin hänelle. Ei ole ollut puhettakaan hänen kanssaan minkäänlaisista sovitteluista eikä rauhanteosta rikollisen kanssa. Minä päästin hänet elävänä livahtamaan tiehensä; enempää ei voi vaatia heikolta ihmiseltä. Mutta viimeisen kerran minä nyt olen luvannut vannoutuneelle vihamiehelleni rauhan ja hengen turvan. Niin kauan kuin Jumala suo minun elää ja kantaa kruunua ei Jens Grand enää myrkytä sitä ilmaa, jota minä hengitän."
"Tämä kapina sattui kuitenkin meille hyvään aikaan, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik tuttavallisesti hymyillen. "Sen vihollisen, jota te tulitte tänne karkoittamaan, ovat nyt uljaat köpenhaminalaiset omin päin suoraan sanoen melkein kivittäneet maasta."
"Sitä minä en heiltä pyytänyt", vastasi kuningas kiivaasti ja ylpeästi. "Jos minä olisin tahtonut käyttää maallista valtaa täällä olevia hengellisiä vihollisiani vastaan, niin minä en olisi tarvinnut kapinallisen roskajoukon apua. Kaupunki on siitä saanut kärsiä; kapina on ja pysyy kapinana ja rangaistavana rikoksena, sattukoon se minulle sopivaan tai sopimattomaan aikaan. Minun mielestäni on piispan ja koncilion käytös omavaltaista ja laitonta", jatkoi hän, "minä vihaan pannaa ja kirkonkirousta kuin ruttoa, sen kaikki tietävät; mutta ei kenenkään siltä tarvitse uskoa minun suosivan kapinaa ja laitonta väkivaltaa laillista ylivaltaa kohtaan. Sitä vastaan minulla ei ollut mitään, että he mursivat auki suljetut kirkonovet. Meidän ja taivaallisen Herramme välille eivät Roskilden piispat voi asettaa sulkuja ja esteitä; eivät he Jumalan vuoksi ampuneet piispan linnaa. Eikä heidän hartautensakaan ollut kovin vakavaa; olisi luullut ulvovien susien laulavan Credoa eikä kristillisesti kastettujen ihmisten. Jos te, kuten minä, olisitte nähnyt eilisiltaisen temmellyksen Pyhän Nikolain kirkossa, kreivi Henrik, niin tuskinpa olisitte ottanut puolustaaksenne näitä kapinallisia."
"Minä ratsastin toissa yönä Pyhän Nikolain kirkkotarhan ohitse, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik, "eikä ollut minun mieleeni se mitä siellä näin. Näytti siltä kuin joukko kummituksia olisi temmeltänyt haudoilla kuutamossa. Minä kuulin omituista mutinaa, mihin sekaantui huutoja ja rukouksia, jotka minun korvissani kaikuivat kirouksilta. Sanottiin Pyhän Eerikin kiltaveljien siellä rukoilevan ja suunnittelevan kapinaa piispaa vasaan. Sitä joukkoa en ainakaan minä tahtonut enempää puolustaa; heidän joukossaan kuuluu olevan hurjia haaveilijoita ja levottomia yltiöpäitä. Mutta elkää kuitenkaan vihassanne rangaisko heitä liian kovaa, herra kuningas, vaikka olisittekin voimakkaalla kädellänne pakoitettu tukemaan piispanhallitusta. Kun Herran palvelijat itse sulkevat kirkot ja estävät kunnollisen jumalanpalveluksen pitämisen, niin eipä ole ihmeellistä että alempi kansa omin päin koettaa toimia parhaansa mukaan hartaushetkien toimeenpanossa. Onhan melkein mahdotonta ajatella ettei silloin heidän hartauteensa sekaantuisi uhkaa, huimapäisyyttä ja haaveellisuutta. Mutta kenen on syy, teidän armonne? Kun Jumalan sana vaikenee, silloin paholainen lähettää heti pappinsa kansaa villitsemään."
"Niin, te sanoitte tosi sanan, kreivi, lauman villiintymiseen ovat paimenet syylliset. Hengellisen hallituksen asioihin minä en kernaasti kajoa. Mutta yhden asian olen luvannut ja sen minä tahdon rehellisesti pitää: jokaisen kirkonoven joka tästälähtien suletaan, annan minä muitta mutkitta murtaa auki, ja jokaisen papin tai piispan, joka estää minun tai minun kansani jumalanpalvelusta, karkoitan minä maasta ja valtakunnasta samoin kuin minä karkoitin arkkipiispa Grandin — vaikka paavi julistaisi minut tuhat kertaa pannaan senvuoksi. Kas, siinä minä olen samaa mieltä kuin rehellinen, uskollinen kansani ja nämä ehkä hiukan liian rohkeat köpenhaminalaiset. Enhän minä voi antaa kirjallista vakuutusta siitä mitä nyt olen puhunut", lisäsi hän, "mutta minä kuiskaan sen tuttavallisesti jokaisen tanskalaisen piispan ja tulevan arkkipiispan korvaan. Mutta ei senvuoksi kukaan voi sanoa minun olevan kapinallisten puolella. Jos väkivaltaa on käytettävä, niin olkoon se minun asiani; mutta rauha ja järjestys vallitkoon täällä."
Kuningas vaikeni; hänen poskensa hehkuivat ja hänen vakavista silmistään leimahti kiihkoisa tuli kääntäessään katseensa ihanasta auringonnoususta ja luodessaan sen sumuiseen kaupunkiin, jonka korkeat kirkontornit kimaltelivat aamuruskon hohteessa. Nyt vasta hän avasi kirjeen ja pienen käärön, jonka Skanöristä tullut laivuri oli jättänyt hänelle drotsi Åkelta. Hän luki kirjeen tarkkaavaisena. Se sisälsi kuvauksen drotsin ja hansalaisten kauppiasten sekä Thrand Filisierin kohtaamisesta Skanörin markkinoilla kuin myöskin yksityiskohtaisen selvityksen siitä kahakasta, minkä tämä tuhattaituri ja hansalaiset väärentäjät olivat aiheuttaneet, ja mitenkä drotsin, osaksi pelastaakseen taiteilijan hengen, oli täytynyt lähettää hänet vankina Helsingborgiin. Käärössä oli yksi mestari Grandin taiteellisista kaukoputkista, sekä muutamia hiotuita lasia, jotka Åke oli ostanut Skanörin markkinoilta, ja jotka hän lähetti kuninkaalle uutena ja ihmeellisenä keksintönä. Åke ei voinut kirjeessään salata epäluulojaan tätä ihmeellistä tuhattaituria kohtaan, eikä sitä omituisen levotonta mielialaa, mihin tämän miehen mielipiteet ja lausunnot olivat hänet saattaneet.
Myöskin kreivi Henrik oli äskettäin vastaanottanutpa lukenut salaisen kirjeen drotsilta, missä Åke vannottaa hänen varoittamaan kuningasta vangitusta islantilaisesta sekä kaikkialla pitämään tarkasti silmällä niitä, jotka lähestyivät kuningasta. "Elkää luottako junkkariin", kirjoitti Åke. "Suokoon Jumala minulle anteeksi, jos erehdyn hänen suhteensa! Kagge elää ja on liitossa muukalaisten kauppiasten kanssa, jotka uhkasivat kuningasta Sjöborgissa; Helmer ja minun uljain asepoikani ovat joutuneet heidän kynsiinsä. Lainsuojattomien kosto on uupumaton. Elkää väistykö askeltakaan kuninkaasta. Suojelkaa hänen henkeään, sillaikaa kun minä huolehdin hänen onnestaan."
"Minun hyvällä drotsi Åkellani näyttää usein olevan hyvinkin omituisia päähänpistoja", sanoi kuningas ja pudisti hymyillen päätään koetellessaan lasia ja ihmetellessään näiden kojeitten vaikutusta. "Näyttääpä melkein siltä kuin minun rakas Åkeni olisi valmis yhtymään yksinkertaisen rahvaan käsitykseen, väittäessään tämän jalon taiteen ja tieteen hedelmät perkeleen töiksi."
"Mitenkä, herra kuningas?" kysyi kreivi Henrik ihmetellen.
"Hyvä ystäväni näkyy olevan vielä heikko sekä hengen että ruumiin puolesta", jatkoi kuningas. "Hän pelkää koko kauniin maailmamme joutuvan kadotukseen senvuoksi että silmät aukeavat siellä täällä näkemään asiat maailmassa oikeammassa valossa. Jumala ties minkä uuden vaaran hän arvelee nyt uhkaavan tämän taiteilijan kautta. Katsokaapas vain, kreivi!" Kuningas ojensi hänelle kaukoputken. "Tämä on suuren Roger Baconin keksintö, tuon viisaan englantilaisen munkin, josta me olemme kuulleet niin paljon puhuttavan. Eräs oppinut islantilainen, joka on tuntenut hänet ja omaksunut hänen taitonsa on tullut meidän maahamme. Tämmöisiä hän kulettaa mukanaan; hän kuuluu ymmärtävän paljon ihmeellisiä asioita sekä tuntevan luonnon salaisuuksia, jotka voivat olla suuresta merkityksestä sekä sotalaitokselle että koko maan menestymiselle. Åken mielestä pitäisi olla varuillaan hänen suhteensa eikä uskoa hänestä liian hyvää. Minä tahdon kuitenkin nähdä ja oppia tuntemaan sen miehen; hän on varmasti kunniaksi aikakaudelleen, eikä hänen tarvitse turhaan käydä minun luonani. No, mitä sanotte, kreivi? Minun mielestäni tämänlaiset silmälasit ovat hyödyllisiä sekä kuninkaalle että sotapäälliköille, silloin kun hänen tarvitsisi nähdä etemmäksi."
"Ihanaa, suurenmoista!" huudahti kreivi Henrik. "Kaupunki, joki, koko Solbjerg näyttävät olevan niin lähellä, että melkein luulen voivani koskettaa niitä kädelläni."
"Tämä tulitaituri on myöskin taitava rahanlyöjä ja metallien tuntija" jatkoi kuningas tyytyväisenä ja katseli kirjeeseen. "Sellaista miestä me juuri nyt tarvitsemme, kun maassa vilisee lainsuojattomien vääriä rahoja. Jos hän on liitossa vihollisieni kanssa niinkuin Åke tuntuu pelkäävän, niin tuskinpa hän silloin uskaltaisi astua minun silmieni eteen; ei ole vielä ainoakaan vihollinen kohdannut minua rankaisematta. Hän kuuluu uskonasioissa olevan harhaoppinen; mutta ei se kuulu minuun. Jos hän on kerettiläinen, niin on se hänen oma vahinkonsa. Mutta täytyyhän toki myöntää hänen maallisissa asioissa olevan viisaan miehen."
"Mutta jos hän drotsin puheen mukaan on Leccar-veli, niin silloin teidän kuitenkin pitäisi varoa häntä, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik. "Se lahko on minun muistaakseni karkoitettu kaikista kristityistä maista ja myöskin Tanskasta vaarallisien mielipiteittensä vuoksi."
"Mielipiteiden vuoksi en milloinkaan ole karkoittanut ketään", sanoi kuningas. "Minun puolestani uskokoon ja tarkoittakoon kukin mitä tahtoo, kunhan hän vain ei riko maanlakia eikä johda kansaa kapinaan tai jumalattomuuteen. Onhan ihmisen oma asia haluaako hän taivaaseen tai helvettiin. Eräänlaisia hulluja minä kuitenkin kerran olen karkoittanut, se on kyllä totta", lisäsi hän hetken mietittyään. "Olen unohtanut miksi he itseään nimittivät, mutta heidän hulluutensa minä kyllä muistan hyvästi. He olivat omatekoisia pappeja, joita ei kirkko ollut vihkinyt ja joilla ei ollut oikeaa oppia, he juoksentelivat ympäri maita saarnaten sekä ylhäisille että alhaisille, ollen vähällä tehdä meistä pakanoita. He kielsivät sekä meidän Herramme Kristuksen, että meidän pyhän Neitsyemme sekä kaikki pyhimykset ja marttyyrit, eivätkä tahtoneet tietää ei paavista eikä kirkosta. Itse asiassa he eivät hyväksyneet ei kuninkaita eikä ruhtinaita, yhtävähän kuin minkäänlaista maallista ylivaltaa. He väittivät kiihkeästi että oli toteltava ainoastaan yhtä Jumalaa, mutta kun tultiin asian ytimeen, ei tämä Jumala ollutkaan muuta kuin heidän oma typerä päänsä ja heidän paha tahtonsa. Tällaisesta hulluinhuoneopista rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan meitä ja kaikkia kristittyjä maita."
"Mutta tämähän on minun tietääkseni juuri Leccar-veljesten oppi", huomautti kreivi Henrik. "Sen lahkon me karkoitimme Meklenburgista; paavi on tuominnut heidät roviolla poltettaviksi."
"Te olette oikeassa, Leccarii oli heidän latinankielinen nimityksensä", vastasi kuningas. "Pyhän isän huolenpito heidän sieluistaan, joka osoittautuu siinä että hän polttaa heidän ruumiinsa, on minulle yhtä vähän mieleen kuin hänen pannarangaistuksensa ja paholaiselle manauksensa meidän muiden suhteemme; olemmehan me muuten yksimielisiä siitä, että Roomassakin voidaan erehtyä. Jos tämä oppinut islantilainen kuuluu siihen lahkoon niin täytyy hänen poistua maasta", lisäsi hän, "ja se olisi minun mielestäni ikävää. Mutta sen minä tahdon kuulla häneltä itseltään ennenkuin sen uskon. Minulle on käsittämätöntä että hulluus ja oppineisuus voivat asua yksissä samoissa aivoissa."
"Katsokaa tänne, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik ojentaen hänelle kaukoputken. "Tuolla soutaa vene vastavirtaan pyhän Yrjänän hospitaalille ja ellen, väärin nähnyt, soutaa sitä kaksi pappia. Ehkäpä nyt piispa tulee pyytämään teidän suojelustanne."
Pyhän Yrjänän järvestä virtaa kapeanlainen joki, jota yhdeltäpuolen rajoittaa Sorretslövin niitty eroittaen sen Solbjergin kylän maista. Tämä kanavantapaiseksi laajennettu joki sivuuttaa kaupungin läntisen portin ja laskee Kissansalmeen aivan Kallebonrannalle. Joen ja Sorretslöv-kylän välillä on Pyhän Yrjänän hospitaali. Suuri vene läheni verkalleen vastavirtaa; näki vain muutamien mustiin puettujen miesten selät, jotka istuivat venheessä. Soutaminen oli epävarmaa ja he pyrkivät ponnistamalla vastavirtaa. Pyhän Yrjänän portin alapuolella olevalle niitylle he suuntasivat venheensä. Mustapukuiset miehet hyppäsivät maihin ja vetivät veneen rannalle. He luulivat tuntevansa arkkipiispan uskotuimmat ystävät kaniikit Hans Rodisen ja Nikolaus Bunkeflodin, ja he seurasivat tarkkaan näiden liikkeitä. Suuri ja irtonainen purje nostettiin venheestä, jonka pohjalta heti neljä hengellistä herraa nousi toinen toisensa jälestä ja astuivat maihin. He vilkuilivat varovasti ympärilleen ja astuivat hitain ja pitkin askelin kuningaskartanoon johtavaa polkua. Tunnettiin heti heidät kaikki. Ne olivat pieni piispa Juhana itse, metsäluostarin mahtava apotti, minoritien provinsialiministeri ja köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiori. Näytti siltä että he aamun sarastaessa olivat paenneet Axelhuusista hakemaan kuninkaan turvaa ja kukaties vaatimaan aseellista avustusta kapinallista kaupunkia vastaan.
Kun kuningas tunsi heidät tuli hän vakavaksi ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ojensi kaukoputken kreivi Henrikille ja istuutui äänettömänä tornin eteläisellä puolella olevalle penkille, mistä oli näköala kaupungille ja pohjoiselle portille. Kreivi Henrik huomasi molemmilla epäilyttävillä kaniikeilla olevan venheessä vielä viidennenkin henkilön, jonka he kantoivat maihin. Kaniikit katselivat joka taholle ja kantoivat, niinkuin näytti, epävarmoin ja aroin askelin sairaan tai kuolleen Pyhän Yrjänän luostariin, minne heidät heti laskettiin sisään. Kreivi Henrikin mielestä oli heidän käytöksensä hyvin omituista, mutta hän ei puhunut siitä mitään kuninkaalle, vaan aikoi itse tutkia asiaa ja vielä samana päivänä tarkastaa hospitaalin.
Kaupungissa ei ollut läheskään niin rauhallista kuin uskottiin. Yöllinen seurakunta Pyhän Nikolain kirkkomaalla ei ollut hajaantunut ennenkuin aamupuolella. Piispan miehet olivat kuulleet hurjasti uhkailtavan heidän herraansa, oli huudettu murhaa ja tulipaloja. Pelättiin verisen kapinan uuusiutuvan, minkävuoksi piispa ei uskaltanut jäädä Axelhuusiin odottamaan auringon nousua, vaikka oli selvää että hän hyvin vastenmielisesti pakeni kuninkaan luo, jonka hän tiesi olevan katkeroittuneen interdiktin täytäntöönpanosta.
Piispan ankarasti ahdistamat puoleksi hengellisen kiltaseurakunnan, Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat hänen katkerimpia ja vaarallisimpia vihollisiaan. Kirkonsulkemisen aikana olivat nämä kiltaveljesten yksityiset hartausharjoitukset, joiden yhteydessä aina juopoteltiin, muodostuneet erittäin hurjiksi ja peloittaviksi. Heitä syytettiin mitä kammottavimmasta hurjapäisyydestä; luultiin heidän joukossaan olevan jumalankieltäjiä, pakanoita ja kerettiläisiä leccar-veljiä, jotka koettivat vieroittaa heidät kirkosta ja kristinopista samoin kuin kaikesta porvarillisesta järjestyksestä ja kuuliaisuudesta. Parempi ja varakkaampi osa porvaristoa pelkäsi näiden ihmisten erhetyksiä ja salaperäistä olentoa, mutta kirkonsulkemisasiassa he olivat kuitenkin yhtyneet kiltaveljeksiin sekä pitäneet tärkeänä yleisen kapinan piispan itsevaltiutta vastaan. He olivat käyttäneet hyväkseen näiden yhdistysten kiivasta vihaa piispaa kohtaan, mutta he olivat vain siinä määrin ottaneet osaa yöllisiin neuvotteluihin, että tutustuivat heidän turmiollisiin suunnitelmiinsa ja nyt näkivät tarpeelliseksi estää heidän hurjistelunsa. Ennenkuin aurinko oli hajoittanut paksun aamusumun, joka peitti kaupungin, kiirehtivät Köpenhaminan porvarit suurissa parvissa raatihuoneelle, minne he olivat kutsuneet neuvoston koolle, vaikka ei ollutkaan raastuvan istuntopäivä. Aamumessu pidettiin kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä ainoakaan pappi uskaltanut kauvempaa pitää interdiktiä voimassa. Kaikki kirkot olivat väkeä täynnä, mutta ei minkäänlaisia epäjärjestyksiä sattunut, ainoastaan niistä kivitaloista, missä Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat soittaneet kelloillaan ja nyt viettivät aamuhartaushetkiään, täysien pikarien ääressä suljettujen ovien takana, kuultiin hurjia huutoja ja levottomuutta herättävää melua.
Heti aamumessun jälkeen astui suuri kulkue raatihuoneelta pohjoista katua ulos pohjoisesta portista. Ne olivat kaupungin ja neuvoston jäsenet, jotka raatihuoneella olivat panneet kokoon pitkän sarjan valituksia piispaa kohtaan sekä pakollisen kapinan perusteellisen puolustuksen. Tämä asiakirja aijottiin nyt jättää kuninkaalle, samalla selitettäisiin hänelle, että oltiin halukkaita sovintoon kaupungin hengellisen herran kanssa niiden ehtojen mukaan, mitkä kuningas parhaaksi katsoi. Lakkaamatta kasvava kansanjoukko seurasi tätä kulkuetta. Porvariston lähettien joukossa ei näkynyt ainoatakaan kiltaveljeksistä; mutta muutamia näistä synkistä rauhanhäiritsijöistä yhtyi vähitellen kulkueeseen, koettaen herättää väkijoukossa epäluuloja näihin rauhansovitteluihin. Kiltaveljet näyttivät kuitenkin keskenään joutuneen eripuraisiksi; kuninkaan läsnäolo oli peloittanut useita heistä, ja heidän hurjat suunnitelmansa kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen kumoamisesta olivat kokonaan vailla järkeä ja selvyyttä. Tuskin he olivat poistuneet kokoushuoneistaan, ennenkuin kaupunginvoudin miehet ja piispan palvelijat, lisäksi porvarien avustamina, ottivat nämä rakennukset haltuunsa ja asettivat niihin vartijat. Raadin ja porvarien vakavimpana toiveena oli näiden vaarallisten kiltaseurakuntien hajoittaminen, ja yksimielisesti hyväksyttiin piispan ankara kielto niiden kokoontumisista, kunhan vain kirkot tästä lähtien saisivat olla avoinna, ja vihittyjen pappien sallittiin esteettömästi toimittaa niissä jumalanpalvelukset.
Kuningas ei ollut vielä ehtinyt laskeutua Sorretslövin kuningaskartanon tornista, silloin kun suuri kansanjoukko kiiruhti kylää kohti ja hänen kartanolleen, aivan etelänpuoleisen, avoimen portin eteen. Sillävälin olivat piispa ja molemmat prelaatit hitain ja epäröivin askelin tuskin ehtineet talon läntisen portin edustalle. Kreivi Henrik oli vain tarkannut hengellisten herrojen horjuvia ja epämääräisiä liikkeitä, ja kuningas oli istunut niin vakaviin mietteisiin vaipuneena, että hän silloin vasta huomasi suuren kansanjoukon kun tuhanten äänten kaukainen sorina saapui hänen korviinsa. Hän nousi nopeasti ja loi terävän katseen kummallekin puolelle. Hän näytti kiusaantuneelta, mutta ei hetkeäkään epäröivältä. "Portti on suljettava, kreivi, ja nuo mustat etanat tuotavat tänne ylös", huudahti hän kiivaasti ja kovaäänisesti kreivi Henrikille viitaten hengellisiin herroihin, jotka taas seisoivat hiljaa polulla ja näyttivät epäröivän. "Antakaa heti viedä heidät minun salakammiooni, vaikka sitten väkivaltaa olisi käytettävä! He ovat minun vankiani!"
Kreivi Henrik säpsähti.
"Katsokaa!" jatkoi kuningas viitaten kohti kylää ja maantietä. "Tuhansittain virtaa tänne ihmisiä! Mutta kaikkein pyhimysten nimessä, se, joka rikkoo kuninkaankartanon rauhan, saa palkan teoistansa. Ratsastakaa kansanjoukkoa vastaan, kreivi, ja julistakaa heille minun tahtoni! Sanokaa että heidän piispansa on minun vallassani. Jokaista soveliasta anomusta minä tahdon kuunnella, mutta jokainen levottomuuksien aikaansaaja käskettäköön heti poistumaan, ja sitä, joka ei tottele kohdeltakoon kapinoitsijana."
"Nyt minä ymmärrän teidät, minun kuninkaani", sanoi kreivi ja polvistui nopeasti.
Kuninkaan käsky pantiin heti täytäntöön. Piispa ja hänen kolme hengellistä seuralaistaan näkivät suureksi ihmeekseen ja kauhukseen joukon ritareita ratsastavan heitä kohti kuninkaan kartanosta, sillä piilipuuaitaus esti heidät näkemästä maantietä ja suurta kansanjoukkoa, ja he seisoivat lähellä ajotietä neuvotellen olisivatko erehtyneet ja täällä menossa suurempaan vaaraan kuin se jota pakenivat.
"Petosta!" huudahti piispa peräytyen. "Juuri sitä minä pelkäsin. Me hullut, jotka ajattelimme turvautua pannaanjulistetun itsevaltiaan jalomielisyyteen! Nyt voi meille kaikille käydä kuin Jens Grandille, ja me saamme eläviltä mädätä hänen vankilatorneissaan."
"Kuninkaan oikeamielisyydestä menen takuuseen, vaikka hän antaisikin vangita meidät!" sanoi tuomiokapitulin ylisuperiori.
"Haa, te petätte minut! Te olette itsevaltiaan puolella! Te olette neuvonut minua ottamaan tämän askeleen."
"Katsokaa, herra veli!" huudahti metsäluostarin apotti viitaten kauhuissaan oikealle, missä vain aidattu niitty eroitti heidät maantiestä ja suuresta kansanjoukosta, jonka he nyt yhdellä kertaa sekä näkivät että kuulivat. "Koko kaupunki virtaa tänne. Meidät on huomattu; kuulkaa miten he ulvovat ja huutavat. He juoksevat yli ojien ja aitojen meidän jälestämme. — Kiittäkäämme Jumalaa ja meidän suojeluspyhiämme kuninkaan ratsumiehistä. On toki parempi joutua yhden kuin tuhannen itsevaltiaan käsiin."
Samassa kuninkaalliset ratsumiehet saartoivat heidät ja tervehtivät kohteliaasti. "Seuratkaa meitä, arvoisat herrat", sanoi heidän päällikkönsä, nuori, kohtelias henkivartija. "Meidät on käsketty saattaa teidät kuninkaankartanoon."
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä me vastaanotamme kuninkaan suojeluksen", sanoi piispa katsellen levottomana ympärilleen, hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti vain osaksi luottavan odottamattomaan suojelukseen.
"Piispa, piispa, ottakaa hänet kiinni, kivittäkää hänet!" huusi osa kiihtynyttä roistojoukkoa, joka muutamien kiltaveljesten johtamana oli eronnut porvarikulkueesta, ja käsissä aseita ja kiviä, kiirehti hengellisiä herroja kohti.
"Peräytykää, kansalaiset!" huusi ratsumiesten johtaja miekkaansa heiluttaen. "Me viemme hänet vangittuna kuninkaan luo."
"Vangittu! Piispa on vangittu!" huusivat kapinalliset riemuiten. "Se oli oikein! Eläköön kuningas! Koiranluolaan Grandin ystävät ja kaikki pappiskuninkaat!"
"Vangittu!" toisti piispa kauhistuneena ja löi yhteen kätensä. "Haa, senkin petturit roistot!"
"Rauhoittukaa, kunnianarvoisat herrat!" sanoi nuori henkivartija hiljaa. "Minä tottelen kuninkaani käskyä. Jos kieltäydytte minua seuraamasta, täytyy minun käyttää väkivaltaa. Mutta, jos te olette kuninkaan vieraita tai ei, niin kohdellaan teitä kuitenkin jokatapauksessa teidän säätynne ja arvonne mukaisesti."
Pian olivat hengelliset herrat kuninkaankartanon porttien sisäpuolella, ja he katselivat arvelevan näköisinä toisiinsa kun ovi toisensa jälestä sulettiin heidän jälkeensä, ja he vihdoinkin olivat holvikattoisessa tornihuoneessa, joka korkealla olevine ikkunoineen sekä raudoitettuine ovineen, mikä heti lukittiin heidän jälestään, muistutti enemmän vankilaa kuin vierashuonetta. Se oli kuitenkin mukavasti sisustettu, ja siellä oli kirjoitusvehkeet ja kaikenlaista sekä hartaus- että huvituskirjallisuutta. Huone oli kuninkaan salakammio.
Kun kuninkaalliset henkivartijat ja ratsumiehet linnanedustalla saartoivat raadin ja porvariston lähetit, tulivat nämä melkein yhtä hämmästyneiksi kuin äsken piispa ja hänen hengelliset seuralaisensa. Suuri kansanjoukko estettiin pääsemästä kartanoon. Suurin osa siitä oli aseilla varustettu, ja huutaen uhkauksia piispalle sekä riemutervehdyksiä kuninkaalle, se oli seurannut kulkuetta.
"Minun herrani ja kuninkaani nimessä!" huusi kreivi Henrik hevosensa selästä hattuaan heiluttaen. "Kuninkaan uskollisten porvarien läheteille on kuninkaankartano avoinna, mutta jokainen, joka kantaa aseita tai meluten ja rähisten häiritsee kuninkaankartanon rauhaa, on majesteettirikoksentekijä. Teidän herra piispanne on tällä hetkellä kuninkaan vankina, mutta hän on samalla hänen vieraansa ja hänen suojeluksensa alainen; siten jokainen hyökkäys piispaa vastaan on hyökkäys maan hallitsijaa vastaan. Kuningas tahtoo tuomita oikeudenmukaisesti ja hän haluaa aikaansaada sopimuksen teidän ja teidän herranne välille. Ennen auringon laskua julistetaan sovittelujen tulos. Se, joka ei poistu, tuomitaan heti kapinallisena."
Levoton kansanjoukko kääntyi äänetönnä ja alakuloisena takaisin kaupunkiin. Kapinallisten ylimielinen uhmailu siitä, että kuningas oli heidän puolellaan, oli pian laimennut. He olivat rohkeasti luottaneet hänen vihaansa piispaa kohtaan ja hänen suosiollisuutensa köpenhaminalaista porvaristoa kohtaan, mutta kun ei niistä enää näkynyt olevan jälkiäkään, alkoi heitä peloittaa hänen oikeudentuntonsa ja tunnettu ankaruutensa Eikä ollut heistä hyvä merkki sekään, että piispa hädissään oli etsinyt turvaa kuninkaankartanosta, mutisivatpa jo kiltaveljet mahtavien ja suurten aina lopulta sopivan keskenään, vaikka pohjalta olivatkin verivihollisia, saattaakseen köyhälistön välikäteen, olivatpa sitten oikeassa tai ei.
KOLMASTOISTA LUKU.
Koko päivän vallitsi kaupungissa tuskastuttava hiljaisuus. Kaduilla liikkui kyllä alituiseen ihmisiä, mutta kaikkialla oltiin jonkinlaisessa jännittävässä odotuksessa. Aurinko oli jo laskeutumassa eikä vieläkään oltu saatu minkäänlaisia tietoja kuninkaankartanon neuvotteluista. Omituinen kulkue veti silloin puoleensa toimettoman ja horjuvan roskajoukon huomion. Suuri ruumissaatto kulki Pyhän Klemensin kirkon ohi Gammelstrandille, mutta ei kuulunut laulua eikä kirkonkellojen soittoa, eikä näkynyt saattueessa kuoripoikia yhtävähän kuin pappia. Kulkueessa oli suuri joukko vieraita kauppiaita ja laivureita sekä niinkutsutut kaupanvälittäjät eli pippurisaksat, jotka, satalukuisina yllään jäykkä komea surupuku, saattoivat kahta suurta kalliilla samettisella paarivaipalla peitettyä ruumisarkkua. Hansalainen laivaväki kantoi kirstuja; heidän ylitsensä liehuivat Rostokin ja Visbyn liput. Pyhän Nikolain kirkon; luona pysähtyi kulkue. Aikomus oli kulkea kirkkotarhan kautta ja toivottiin että kirkossa toimitettaisiin sielumessu vainajille; mutta sitä ei sallittu. Piispan palvelijat sulkivat kirkkotarhan portit sekä kielsivät ruumiinkantajilta pääsyn kirkkoon ja siunatulle maalle, koska toinen vainajista oli kaatunut olutkapakassa lautapelin ääressä. Katkerasti tuomiten ja moittien piispallista hallitusta kulkue jatkoi matkaansa kirkonmuurien ulkopuolitse Bremersaaren laivasillalle, missä valkopukuiset soutajat vastaanottivat ruumiit ja koko surupukuisen saattojoukon venheisiinsä. Noustiin maihin Bremersaarelle, ja täällä, missä hansalaiset kauppiaat olivat itsevaltiaita, alkoi koko saattojoukko laulaa juhlallista, saksalaista hautausvirttä, sillaikaa kun Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ruumiit kannettiin kahteen hansalaiseen laivaan, joilla ne vietiin kristillisesti haudattaviksi Rostokiin ja Visbyhyn. Heti kun laivat olivat nostaneet purjeensa, kokoontui ruumissaattue Bremer-saarelle olevaan suureen varastohuoneeseen, minkä oven yläpuolelle kiveen oli hakattu Bremenin vaakuna: kolme oluttynnyriä ja kaksi avainta ristiin asetettuina. Täällä tarjottiin lukuisalle laivaväelle ja kauppapalvelijoille tynnyrittäin kuulua Embdeniläistä olutta, minkä humaltava voima pian muutti surujuhlan hurjaksi räyhääväksi juomingiksi. Ei säästetty myöskään simaa eikä viiniä, ja suolaiset ruokavarat, joita yhä kannettiin, lisäsivät vain hautajaisvieraiden janoa. Suuri kansanjoukko, joka oli seurannut saattuetta kadulla, jäi pitkäksi aikaa seisomaan rannalle ja laivasillalle kuunnellakseen ja katsellakseen päihtyneitä pippurisaksoja, jotka täällä maalaistensa ja hyvien toveriensa joukossa näyttivät unohtaneen sen kaavamaisen jäykkyyden mihin he olivat pakoitetut oleskellessaan muukalaisissa kaupungeissa. Muutamat itkivät pitäessään hoiperrellen puheita rikkaan Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin surullisesta kuolemasta, sekä tämän maallisen rikkauden ja mahtavuuden katoavaisuudesta, sillävälin kun toiset lauloivat juoma- ja rakkauslauluja.
Lopulta kääntyi kuitenkin huomio täältä toisaalle. Kuului huuto: "Airut, airut!" Sankkoina parvina kiiruhdettiin pohjoisportille. Suuri pergamenttilehti ja valkea sauva kädessä ratsasti airut portista sitään, yhden henkivartijan ja suuren ratsumiesparven saattamana. Joka kadunkulmauksessa sekä kaikilla julkisilla paikoilla saattue seisahtui; kaksi valkoisilla hevosilla ratsastavaa torvensoittajaa antoivat merkin hiljaa olemiseen, jonka jälkeen airut luki kaupungin herran, piispa Juhanan ja köpenhaminalaisten raatimiesten ja valtuutettujen välisen sinetillä varustetun sopimuskirjeen. Porvarit tunnustivat tässä valtuutettujensa kautta rikkoneensa hengellistä ja maallista herraansa, piispaa, vastaan, sekä tehneensä itsensä syyllisiksi laittomaan ja rikolliseen kapinaan, jonka erikoiset kohdat luettiin. Kuninkaan esirukouksesta piispa kuitenkin antoi heille anteeksi nämä rikokset, jotavastoin raadin ja porvariston lähetit, kaupungin ja porvariston puolesta, olivat luvanneet, että kukin porvari palaisi heti velvollisuuksiinsa ja tottelisi kaikkia niitä lakia ja säädöksiä, jotka piispa kapitulin suostumuksella oli antanut tai tästälähin antoi heille, ja jonka heidän käsi piplialla julkisesti ja juhlallisesti tuli vannoa raastuvassa. Kaikki levottomien kiltaveljesseurojen talot, kellot ja tulot lankesivat piispalle väärinkäytettynä omaisuutena, kapinan sakkoina oli porvarien sitäpaitsi täytynyt luopua muutamista talonpaikoista Roskildessa ynnä muutamista vallihautojen ulkopuolella olevista pienistä maatilkuista. Tähän sopimukseen ei kukaan uskaltanut tehdä vastaväitteitä, sillä airut näytti heille kaupungin oman, kolmella tornilla varustetun sinetin, joka vihreistä silkkinauhoista riippui asiakirjoissa samoinkuin köpenhaminalaisen kapitulin sinetit.
Niinpian kuin kaupungin asukkaille oli ilmoitettu tämä sovittelu ja oli tultu käsittämään miten suopeasti koko tätä ikävää asiaa oli käsitelty, muuttui jännitys ja pelko yleiseksi tyytyväisyydeksi; mutta kiltaveljet olivat tyytymättömiä ja nurisivat.
Hallandsåsin markkinapaikalla Itäportin ulkopuolella, missä airut viimeksi oli lukenut sopimuskirjan, oli saattuetta seuraava kansanjoukko kasvanut hyvin lukuisaksi, osaksi juopuneita päiväläisiä ja kapakka-asukkaita, jotka sopimuksen kautta tulivat estetyiksi jatkamasta vallattomuuksiaan ja hillitöntä vapauttaan, mihin kapina oli antanut tilaisuuden. Täällä alkoi nyt kuulua tyytymätöntä surinaa, mutistiin piispan saaneen myönnytyksiä kaikessa ja porvarien vain vääryyttä osakseen. Mutta nyt esiintyi eräs mies, jota nämä ihmiset aivan yleisesti kunnioittivat, eräs hyvin paksu ja väkevä kapakan isäntä. Hänen suuri nenänsä oli punainen ja kätensä kuin karhunkämmenet, hän oli tunnettu koko kaupungin pahimmaksi juopoksi ja tappelupukariksi, ja hänen olutkapakkansa Hallandsåsissa oli levottomimpien ja nurjimpien juoppojen kokoontumispaikka. Hän nousi oven edustalla olevalle suurelle oluttynnyrille. "Se on oikein ja kohtuullista, kunnon toverit ja liikeystäväni, rehelliset, arvoisat porvarit!" huusi hän voimakkaalla tutulla äänellään ja kirosi karkeasti. "Vain näön vuoksi on piispalle tehty myönnytyksiä. Onhan hän sitäpaitsi valtias meidän hyvässä kaupungissamme, ja hän on kyllä oikeutettu vaatimaan että kukin saa juoda oluensa rauhassa ja saa maksaa kullekin omansa. Jos hän myöntää meille mitä tarvitsemme sielumme ja ruumiimme ravinnoksi niin eihän meillä ole valittamisen syytä. Kunhan hän vain sallii pappien laulaa teille messujaan ja antaa minun kaataa hyvää olutta teille aamusta iltaan ja joskus hiukan kauvemminkin, niin totta vie, parempaa piispaa emme voi toivoa, ja minä maksan vastustelematta hänelle kahden äyrin veroni joka vuosi. Sakot eivät mitään merkitse, kansalaiset, sillä ne ovat siihen pannut vain näön vuoksi. Ja mitä vahinkoa niistä teille on? Raskaimmat ne ovat rikkaille sekä näille tekopyhille kiltaveljille, jotka eivät käy kapakoissa eikä Herran huoneissa meidän muiden kristittyjen kera. Senkin jöröjukat, eivät he ole parempaa ansainneet. Ihmiset, jotka eivät tahdo käydä ripillä eivätkä välitä tuomioistuimista eivätkä ole kanssakäymisessä rehellisten ihmisten tai meidän kanssa, heillä ei ole mitään tekemistä meidän hyvässä kaupungissamme, menkööt he menojaan kaikkine lahkolaisineen ja kerettiläisineen. Toverit, sielunne ja autuutenne puolesta ei teidän enää tästä lähtien tarvitse olla levottomia! Siitä asiasta on meidän kunnon kuninkaamme ottanut huolehtiakseen. Ettekö kuulleet mitä hän lupasi meille eilen, ja mitä sopimuksessa sanottiin? Ilman kapitulin suostumusta ei piispa voi käskeä meitä mihinkään. Ja koettakoon petkuttaa kapitulia! Siellä on viisasta väkeä; he kieltävät teiltä yhtä vähän synninpäästön jokapäiväisistä pikkuerehdyksistänne kuin minä kiellän teiltä mitä tarvitsette ja jonka maksatte. Muriskoot vain kaikki roistot ja kiltaveljet", jatkoi hän puiden leveää nyrkkiään, "kyllä me ne miehet pidämme kurissa. Kuninkaan ja piispan terveydeksi minä juon tänään kilpaa jokaisen rehellisen miehen kanssa; mutta jokainen, joka rakentaa riitaa ja eripuraisuutta meidän rauhallisten ihmisten kesken, saa maistaa meidän nyrkkejämme. Tulkaa nyt sisään lapset, niin saatte hyvän ryypyn. Eläköön kuningas ja meidän herra piispamme!"
"Eläköön kuningas ja piispa!" huusi suuri joukko vaikutusvaltaisen kapakoitsijan ystäviä, ja tyytymättömät livahtivat tiehensä.
"He tulevat, he tulevat! Kuningas ja piispa ovat täällä!" kaikui nyt huuto suusta suuhun, ja ihmisvirta Hallandsåsilta virtaili taas Itäkatua pitkin suurelle Lahtarikadulle, missä kaikki kaupungin lahtarit ja lihakauppiaat asuivat, ja mistä myöskin oli kuulunut jonkinlaista nurinaa sopimuskirjaa vastaan. Kaupungin varakkaimpien porvarien tyytyväinen mieliala ja etupäässä kuninkaan näkeminen, sekä pienen Juhana piispan masennettu ylpeys ja nöyrä olento olivat tukahuttaneet kaikki tyytymättömyyden ilmaukset. Katse maahan luotuna, hyvin pelokkaan näköisenä, ratsasti nyt tämä prelaati henkisen seurueensa kanssa kuninkaan oikealla puolen oman kaupunkinsa läpi, Meklenburgin kreivi Henrikin ja kuninkaan viidenkymmenen ritarillisen henkivartijan seuraamana. Kaikkialla tervehdittiin kuningasta riemuiten, piispaa ei oltu huomaavinaankaan, mutta järjestys vallitsi kaupungissa. Ei ainoakaan kapinoitsijoista uskaltanut lausua moittivaa sanaa hänelle, kun hän ratsasti kuninkaan rinnalla, eikä kuulunut ainoaakaan tyytymätöntä ääntä. Kulkue pysähtyi raatihuoneelle, missä raadin ja kaupungin valitsemat miehet käsi raamatulla vahvistivat juhlallisesti sopimuskirjan.
Yleinen rauha oli siten palautettu, piispallisen hallituksen arvo suojattu ja kapinallisten ylimielisyys lannistettu. Levottomat kiltaveljesten seurat oli hajoitettu, eikä ollut enää pelättävissä kapinan uusiintumista, kun porvarit itse piispan suostumuksella olivat liittyneet kaupunginvoudin väkeen ja piispan palvelijoihin estääkseen enempiä levottomuuksia. Näennäisestä voitostaan huolimatta oli piispa kuitenkin hiljainen ja vähäpuheinen. Hän ei voinut häpeää tuntematta vastaanottaa kuninkaan jalomielistä suojelusta, ja hän näytti tuntevan itsensä loukkaavalla tavalla nöyryytetyksi maallisen suojelijansa rinnalla. Kapina sekä uhkaava hengenvaara olivat opettaneet hänet tuntemaan voimattomuutensa. Kuningas oli kyllä Sorretslövin kartanossa kohdellut häntä arvossa pidettynä vieraana, mutta kylmän kohteliaasti, ilmaisematta kuitenkaan sanallakaan suuttumustaan häneen. Ainoastaan sanat piispan riippuvaisuudesta kapitulin suostumukseen oli kuningas vaatinut liitettäviksi sopimuskirjaan, mutta sen hän oli tehnyt läsnäolleen ylisuperiorin suostumuksella kovaäänisesti ja käskevästi, mikä ei sietänyt minkäänlaista vastustelemista. Vielä äsken niin varman, ja ylimielisen Roskilden piispan, joka pari päivää sitten istui kardinaalin ja arkkipiispan välillä hyvin varustetussa linnassaan ja joka omassa kaupungissaan oli toteuttanut levottomuutta herättävän kirkonsulkemiskiellon, täytyi suuttumustaan salaten tunnustaa joutuneensa täydellisesti alakynteen. Senjälkeen kun kardinaali oli poistunut valtakunnasta, arkkipiispa karkoitettu maasta ja hän itse joutunut alemman rahvaan pilkan ja ivan esineeksi, voi hän ylläpitää kirkon valtaa maassa harvojen paavillismielisten prelaatien ja pappien kanssa vain kapitulin ja tanskalaisen papiston avulla, ja jos kuningas valtansa nojalla ja omalla sekä kansansa jumalanpelolla halusi antaa tukea hengelliselle hallitukselle.
Kokouksessa raatihuoneella oli piispa koko ajan vaitelias ja alakuloisen näköinen. Myöskin täällä kuningas kohteli häntä kylmän kohteliaasti; hänen ilmeensä oli ankara ja totinen, sillä toinenkin tärkeä ja vakava asia näytti painavan hänen mieltään aina siitä saakka kun hän oli kuullut arkkipiispan viimeiset sanat kreivi Henrikille.
Raatihuoneelta koko saattue ratsasti Neitsyt Marian kirkkoon, missä paitsi tavallista Avea laulettiin Te Deum sovinnon johdosta. Täältä ratsasti kuningas heti takaisin Sorretslövin kuninkaankartanoon, mistä hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa. Piispa, Metsäluostarin apotti, ynnä muut hengelliset herrat, seurasivat häntä tavanmukaisesta kohteliaisuudesta, samoinkuin raadin ja porvariston lähetit. Piispa ei halunnut palata linnaansa Axselhuusiin, ennenkuin kaikki kapinallisten hyökkäyksen tuottamat vauriot oli korjatut ja nöyryyttävä kapina unohdettu. Hän aikoi senvuoksi seuraavana päivänä seurata kuningasta Roskildeen, missä myöskin oli syntynyt levottomuuksia senjohdosta että piispa sielläkin oli koettanut toteuttaa interdiktin. Hän oli siis tänä iltana tavallaan koditon, jonka vuoksi hän vastaanotti mielihyvällä kuninkaan kutsumuksen viettää seurueensa kanssa yönsä kuninkaankartanossa, minne sitäpaitsi kaikki, jotka olivat kuningasta seuranneet, olivat kutsutut juhlalliselle ilta-aterialle.
Sorretslöviä lähestyttäessä oli aurinko juuri laskenut, ja kreivi Henrik ehdoitti kuninkaalle että poikettaisiin vielä ennen pimeän tuloa Pyhän Yrjänän hospitaaliin katsomaan piispan spitali- ja ruttotautisten armeliaisuuslaitosta, se kun oli vain pyssynkantaman päässä kuninkaankartanosta. Tämän ehdotuksen kuullessaan säpsähtivät piispa ja metsäluostarin apotti huomattavasti; mutta sen huomasi vain Kreivi Henrik, joka juuri heidän tähtensä oli ääneen lausunut tämän esityksen, jonka hän kyllä hyvinkin arvasi kuninkaan hylkäävän.
"On jo liian myöhäistä, kreivi, ja onhan minulla sitäpaitsi vieraita", vastasi kuningas. "Jos teitä haluttaa niin menkää yksin katsomaan sairaalaa ja kertokaa sitten käynnistänne minulle. Minä tiedän sen kyllä olevan piispalle kunniaksi, vaikka minusta olisi ollut sopivampaa ruttosairaalan sijoittaminen johonkin toiseen paikkaan. Tiedän kyllä, ettei siellä nykyään ole yhtään ruttotautista." Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja ratsasti heti mukanaan pari nuorta ritaria Sorretslövin niityn poikki sairaalaa kohti.
"Arvoisat herrat, sallikaa minun seurata teitä, minä haluaisin myöskin nähdä tämän hurskaan armeliaisuuslaitoksen", sanoi Metsäluostarin arvokas apotti ja koetti kiirehtää ratsuaan saavuttaakseen heidät, mutta nämät eivät kuunnelleet häntä, ja ennenkuin apotti ehti pyhän Yrjänän hospitaaliin, seisoi kreivi Henrik jo sairashuoneessa tarkastaen terävin katsein erästä potilasta, joka näytti nukkuvan, mutta jonka pää oli niin kääreihin kiedottu että hän oli kuin naamioitu. Ylinnä sairaan otsalla näkyi kuitenkin suuren arven alkua. "Mikä on sairaan nimi?" kysyi kreivi Henrik ankaralla äänellä hämmentyneiltä ja levottomilta Pyhän Yrjänän veljeksiltä.
"Ei kukaan tunne häntä, arvoisa herra", vakuutti guardiani. "Pari vierasta kaniikkia kaupungista toivat hänet tänä aamuna tänne pahoin runneltuna ja haavoittuneena; he olivat löytäneet hänet puolikuolleena Kallebonrannalta. Meidän täytyi heti laastaroida hänen kasvonsa, ja niiden poistaminen olisi nyt hengenvaarallista."
"Niin totta kuin elän, on tuo mies lainsuojaton Åke Kagge", sanoi kreivi Henrik, ja kaikki peräytyivät kauhistuneina vuoteen äärestä. "Te olette ottaneet suojataksenne kuninkaanmurhaajan", jatkoi kreivi, "ne, jotka toivat hänet tänne olivat maankavaltajia, sillä sellaisiksi ovat luettavat kaikki ne, jotka piiloittavat lainsuojattomia."
"Lainsuojaton tai ei, täällä hän saa rauhassa kuolla tai pelastua, jos se on Jumalan ja Pyhän Yrjänän tahto. Sitä ei voi kuningas eikä ainoakaan kuninkaanpalvelija estää", kajahti nyt voimakas ääni hänen takaansa, ja Metsäluostarin kookas apotti seisoi hospitaalin sairashuoneen ovella. "Tähän armeliaisuuden rauhanmajaan ei ulotu minkään itsevaltiaan käsi", jatkoi hän. "Minä käsken teitä, veli guardiani, sekä teitä armeliaisuusveljet, jotka täällä palvelette pyhää Yrjänää, minä velvoitan teidät piispan ja teidän taivaallisen Herranne nimessä vaalimaan tätä sairasta niinkuin veljeänne, pelkäämättä ihmisiä ja kysymättä hänen nimeään ja asemaansa tässä maailmassa. Ehkä hän kärsii syntiensä palkan, mutta siinä tuomitkoon vanhurskauden Herra. Jos korkeamman rangaistus on häntä kohdannut, niin hän seisoo pian tuomarinsa edessä. Rukoilkaa silloin hänen sielunsa puolesta ja haudatkaa hänet kristillisesti. Mutta jos ihmisten apu ja rukoukset tai jonkun pyhimyksen avut ja ihmeet hänet parantaisivat, niin sallikaa hänen vapaasti lähteä täältä pyhän Yrjänän nimessä, menköön hän ystävien tai vihollisten luo, menköön hän maailman iloon ja kunniaan, tai häpeään ja kuolemaan mestauslavalle. Teidän tehtävänne täällä on lääkitä ja virvoittaa; maailmassa on kylliksi paljon itsevaltiaita, jotka kiusaavat ja sortavat onnettomia ihmisiä."
Kreivi Henrik loi hämmästyneen katseen käskevään prelaatiin, joka puhui vakuutuksella ja todellakin hurskaan innon elähyttämänä. Ylpeän soturin kasvot sävähtivät äkkiä hehkuvan punaisiksi, ja näytti siltä kuin hän olisi hävennyt ahdistaneensa tällaista kurjaa ihmistä, joka ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä ja näytti olevan enemmän kuollut kuin elävä. "Jumalan ja Pyhän Yrjänän nimessä", sanoi hän peräytyen pari askelta, "täyttäkää velvollisuutenne sekä tätä rikollista että minun kaikkien ritarien pyhimystä kohtaan. Minä en vaadi kenenkään väärin tekemään; mutta sen minä vielä kerran sanon teille: Te olette ottaneet suojaanne lainsuojattoman ja kunniattoman murhaajan, ja saatte senvuoksi itse vastata seurauksista!" Hän loi vielä kerran katseen epäluulonalaiseen sairaaseen, joka makasi hiljaa eikä hänen pahasti runnelluilla kasvoillaan huomannut minkäänlaista ilmettä. Senjälkeen kreivi poistui sairaalasta annettuaan apotin ratsastaa edeltä. Kuninkaankartanoon palatessa kreivi ei lausunut sanaakaan hengelliselle herralle, joka ylpeänä ja äänetönnä loi häneen riemuitsevan katseen. Kreivi Henrik ei puhunut kuninkaalle mitään tekemästään havainnosta, koska hän ei ollut varma siitä oliko nähnyt oikein; mutta koko illan hän oli harvinaisen hiljainen ja mietteisiinsä vaipunut. Onneton rikollinen tuntui hänestä nyt niin kurjalta ja mitättömältä, että hänestä tuntui turhalta pelätä sellaista vihollista.
Illallisaterian aikana kuninkaankartanossa keskusteli kuningas enimmäkseen raadin ja Köpenhaminan porvariston lähettien kanssa, jotka nyt ensi kertaa istuivat samassa pöydässä kuninkaan ja heidän herransa piispan kanssa, ja he tuntuivatkin alussa olevan jotensakin hämillään tästä odottamattomasta kunniasta. Kuningas puhui taas mielihyvällä siitä uskollisuudesta, innosta ja urhoollisuudesta, jota köpenhaminalaiset olivat osoittaneet sekä Stig-marskin aikuisissa taisteluissa että norjalaisen sodan aikana, ja hän lupasi heille korvauksen kaikista tappioista, joita he vastedes tulisivat kärsimään hänen ja valtakunnan tähden niin kauan kun lainsuojattomat häiritsivät valtakunnan rauhaa. Hän sai pian rehelliset, vaatimattomat porvarit puhumaan vapaasti ja avonaisesti kaupunkinsa eduista ja puutteista, sen kaupasta ja elinkeinoista. He kiittivät kuningasta ja piispaa heidän viisaasta kaupunginlaistaan sekä niistä monista vapauksista ja oikeuksista, jotka jo olivat kaupungille suodut; mutta he eivät epäröineet kertoa miten tärkeää olisi kaupungin edistymiselle Hansakaupunkien yksinoikeuksien supistaminen ja porvareille he toivoivat suotaviksi samat kauppavapaudet kuin muukalaisille.
"Niin, sitä minä olen jo kauan ajatellut", sanoi kuningas, "ja sitä asiaa kannattaa miettiä. Minä odotan siitä asiasta lähempää ehdotusta ja mietintöä teidän herraltanne piispalta, sekä teidän yhteiseltä neuvostoltanne."
Porvarien kasvot loistivat ilosta tämän kuultuaan; mutta piispa ei näkynyt olevan kovinkaan mielissään tästä kuninkaan hartaasta osanotosta piispankaupungin asioihin. Mutta Axelhuusin hengelliset herrat eivät ottaneet tuskin ollenkaan osaa keskusteluun. Kuningas itse vaikeni usein, vaipui syviin ajatuksiin ja näytti usein vain ponnistamalla voivansa pidättäytyä osoittamasta suuttumustaan piispalle ja Metsäluostarin apotille, joiden hän tiesi olevan Jens Grandin läheisimpiä ystäviä. Aterian jälkeen porvarit hyvästellessään kiittivät sydämellisesti kuningasta siitä suojasta ja rauhasta, jonka hän oli suonut heidän hyvälle kaupungilleen, ja sen jälkeen he palasivat kaupunkiin ylistellen kuninkaan lempeyttä ja viisautta. Kreivi Henrik sekä ritarit poistuivat suureen parvekesaliin lautapelien ääreen, ja kuningas jäi melkein yksin hengellisten herrojen seuraan.
Metsäluostarin apotti ja minoritetin provinsialiministeri koettivat salaa rohkaista lannistuneen piispan mieltä. Kuningas ei ollut salakammiossa neuvotellessa eikä myöskään senjälkeen puhunut sanaakaan piispan interdiktin täytäntöön panosta, ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan siitä hyvinkin suuttuneen. Sovittelukokouksessa ei tätä tärkeää asiaa oltu kertaakaan kosketeltu, ja kaikki koettivat nyt jälkeenkinpäin viisaasti välttää jokaisen lausunnon, jonka kautta kuningas olisi saanut aiheen purkaa tukahutetun suuttumuksen piispaan.
Ne molemmat hengelliset herrat, jotka etupäässä olivat johtaneet neuvottelua ja puolueettomasti olivat puoltaneet sekä piispan oikeuksia että kansan vapautta, pysyttelivät kuninkaan lähellä ja koettivat huolehtia siitä ettei hänen suuttumuksensa arkkipiispan ystäviin pääsisi valloille. Nämät olivat dominikaanien provinsialipriori, vanha mestari Olaus, joka kuninkaan neuvonantajana tässä tärkeässä asiassa oli seurannut häntä Vordingborgista, sekä köpenhaminalaisen kapitulin kenraalipriori, joka kuului kuninkaan seurueeseen, mutta oli salaisesti kuninkaan puolella, jopa oli uskaltanut vastustaa interdiktiä. Näiden molempien miesten puoleen kuningas kääntyi juuri ennen maatamenoa, tehden heille kysymyksen, joka koko päivän oli ollut hänen sydämellään, ja mihin hän juuri piispan läsnäollessa halusi saada vastauksen ennenkuin meni levolle.
"Sanokaa minulle, kunnianarvoisat herrat", sanoi hän ääneen, "miten pitkälle kanoninen laki voi syyllä ulottaa sukulaisuuden laskemisen avioliiton estämiseksi? Ja onko kirkon erikoislupa edes välttämätön Jumalan lain mukaan silloin, kun sukulaisuus on niin etäinen, että sitä tuskin voidaan muistaa?"
"Se on monimutkainen ja sekava asia, teidän armonne", vastasi kapitulin kenraalisuperiori vältellen, heitettyään varovaisen syrjäkatseen piispaan ja Metsäluostarin apottiin. "Voidakseni oikeudenmukaisesti vastata tähän kysymykseen, täytyy minun pyytää hiukan miettimisaikaa."
"Jos tahtoo seurata vallitsevaa pahaa tapaa", vastasi vanha provinsialipriori ääneen, luotuaan avomielisen rohkean katseen molempiin ylhäisiin prelaateihin, "niin on melkein jokainen sukulaisuusside esteellinen ja voi johtaa indulgensin vaatimiseen. Kuitenkin, jos tämä ulotetaan liian laajaksi, niin luulisinpä kirkkoisien olevan yksimielisiä kanssani siitä, että senlainen vain hyödyttömästi painaa omiatuntoja, samaten kuin se helposti voi herättää suuttumusta kristityissä ja järkevissä ihmisissä eikä minkäänlaista hartautta. Jos tällaisissa asioissa tahdottaisiin olla johdonmukaisia, niin lopulta ei kristikunnassa voitaisi solmia ainoatakaan avioliittoa ilman paavillisen istuimen erikoislupaa, koska kaikki ihmiset ovat lihallisia sukulaisia Aatamin ja Eevan kautta."
"Se juuri on minunkin mielipiteeni", sanoi kuningas tyytyväisesti hymyillen, "asia tulisi siten kovin monimutkaiseksi. Mitä te arvelette asiasta, puhdasoppinen piispa Juhana?"
Kuninkaan ivallinen hymy tämän lausuessaan saattoi piispan hämilleen. Hän ei ollut valmistautunut tähän vastausta antamaan ja koska hän tahtoi yhtä vähän loukata paavin valtaa, kuin joutua tällä hetkellä kuninkaan vihoihin, niin hän soperteli muutamia sanoja ja koetti välttää tarkemman selityksen antamista.
"Sallikaa minun, arvoisa herra veli, vastata tähän kysymykseen", alkoi Metsäluostarin apotti puhua tyynen ja ylpeän näköisenä. "Esimerkillä voi parhaiten valaista asian", jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen. "Ei mikään ole meitä lähempänä kuin teidän armonne sukulaisuussuhde teidän nuoreen morsiameenne Ruotsin prinsessa Ingeborgiin."
"Totisesti", huudahti kuningas säpsähtäen. "Te ette kursaile, herra apotti! Te käytte suoraan asiaan. Se onkin minulle eniten mieleen. Pysykäämme siinä esimerkissä; se on todellakin kaikissa suhteissa minulle lähin."
"Ennenkuin kirkko voi siunata teidän kysymyksessä olevan avioliittonne tämän korkeasukuisen morsiamenne kanssa", jatkoi apotti kylmän tyynesti, "tarvitaan pyhän isän dispenssi ja indulgenssi, ja se kahdestakin syystä: pro primo lankoutenne tähden, ja pro secundo veriheimolaisuutenne tähden. Mitä ensimainittuun kohtaan tulee, ylhäinen herra, niin on prinsessa Ingeborgin eno, Holsteinin kreivi Gerhard, niin kuin tiedämme, naimisensa kautta teidän korkeasti ruhtinaallisen äitinne, leskikuningatar Agneksen kanssa, teidän ylhäisyytenne todellinen isäpuoli. Kreivi Gerhardin isällisestä suhteesta sekä armolliseen prinsessaan että teihin, herra kuningas, johtui; teidän ylhäisyytenne ja prinsessan välillä melkein sisarellinen ja veljellinen suhde, — ja naimisen sisarusten välillä eli niiden, jotka voidaan sellaisiksi katsoa, kieltävät sekä jumalalliset että inhimilliset lait ankarasti."
"Siinäpä saitte meidät äkkiä sisaruksiksi. Sepä oli omituinen tapa saattaa ihmiset keskenään sukulaisiksi", keskeytti kuningas hänet. "Sivuuttakaa toki lankouteni isäpuoleni sisarentyttären kanssa, kunnianarvoisa isä, ei siinä ole tippaakaan samaa verta; sen voin hyvällä omallatunnolla todistaa. Vain läheisen ja todellisen veriheimolaisuuden tunnustan minä niin päteväksi esteeksi, että siihen tarvitaan paavillinen erikoislupa."
"Teidän armonne on muutamissa suhteissa oikeassa", vastasi apotti, "siihen katsoen ainakin, että tässä suhteessa veri juuri on se, joka saastuttaa, tehden jokaisen sukulaisten kesken solmitun avioliiton, jota kirkon indulgenssi ei ole solminut, pahennukseksi, verisynniksi ja kirotuksi sukurutsaukseksi."
"Haa, oletteko mieletön?" huudahti kuningas hehkuvin poskin ja viha leimahti hänen silmistään ja korkealta otsaltaan. Mutta hän voitti kiihtyneen suuttumuksensa. "Jos totuutta ja henkeä vailla olevat hirvittävät sanat voisivat lyödä kuoliaaksi sielun, niin minä olisin jo aikoja sitten henkisesti murhattu", jatkoi hän tyynesti. "Mutta sanokaa suoraan herra apotti: miten läheisen laskette sen veriheimolaisuuden olevan, joka teidän rohkean lausuntonne mukaan syöksee minut kuolemansynnin häpeään, ja kirotun sukurutsauksen kadotukseen ellen minä odota kirjettä Roomasta, joka sallii minun tehdä tämän rikoksen."
"Tämä kielletty sukulaisuussuhde on helposti laskettu", vastasi apotti tyynesti ja kylmästi. "Hänen ylhäisyytensä prinsessa Ingeborg on, niinkuin tiedämme, kuningas Maunun tytär, joka oli Birger Jarlin poika, jonka vaimo, rouva Ingeborg, oli kuningas Eerik kymmenennen tytär, jonka kuningatar Regitta taas oli teidän autuaan isänne isän isän isän tytär: — ergo, prinsessa on teidän armonne lihallisen isoisän autuaan isoisän vanhan Waldemar suuren, tyttärentyttären pojantytär."
"Aivan oikein. Siis lapsenlapsen lapsenlapsen lapsi on minun esi-isäni; onpa siinä tosiaan läheinen sukulaisuus", sanoi kuningas purskahtaen nauruun. "Minä toivon nyt teille tyynen ja rauhallisen yön, arvoisat herrat", lisäsi hän, niinkuin näytti keventynein mielin, ja katse iloisena ja varmana. "Minä en ole näihin asti punninnut tätä asiaa tarkemmin, mutta nyt se on minulle täydellisesti selvä: nyt minä voin nukkua yhtä tyynesti kuin Abrahamin helmassa ajatellessani sitä syntiä, jonka minä kypsästi harkiten varmasti aion tehdä niin pian kuin mahdollista! Minä toivoisin ettei kukaan teistä koskaan saisi raskaampaa syntiä omalletunnolleen", näin sanottuaan hän tervehti hymyillen ja poistui.
Kuninkaan kiivas puhelu hengellisten herrojen kanssa oli vetänyt puoleensa kreivi Henrikin ja muutamien nuorten ritarien huomion, ja he olivat lähestyneet kuullakseen mistä oli kysymys. Kun kuningas vastasi ivallisesti piispan selitykseen, olivat muutamat ritarit sen johdosta sydämellisesti nauraneet. Apotti oli suuttumuksesta pakahtua. "Silmänpalvelijan tunnusmerkkinä on", sanoi hän ääneen, "että he nauravat kilpaa herransa sukkeluuksille, vaikka heidän naurunsa on häpeäksi heille, itselleen ja heidän lyhytnäköiselle herrasväelleen. Tämä häväistys ja pilkka vielä heille kostetaan", kuiskasi hän piispan korvaan luoden häneen merkitsevän katseen. Piispa säpsähti ja vilkaisi levottomana ympärilleen. Hän iski silmää suuttuneelle virkaveljelleen ja huomautti ääneen, että oli jo aika paneutua levolle ja jättää kaikki kostontuumat ja maalliset huolet silleen. Nyt astuivat sisään talonhovimestari ja joukko kynttiläpoikia, ja sekä ritarit että hengelliset herrat poistuivat näiden saattamina heille osoitettuihin vierashuoneisiin ritariluhteihin, kuninkaankartanon vasempaan siipirakennukseen.