NELJÄSTOISTA LUKU.
Keskiyön vaiheilla seisoi kreivi Henrik huoneessaan, kuninkaan makuuhuoneen ulkopuolella, kuninkaankartanon parvekerakennuksessa. Hän oli sammuttanut kynttilän mennäkseen levolle, mutta puoleksi riisuutuneena hän oli jäänyt seisomaan korkean kaari-ikkunan eteen, joka oli itää kohti, ja mistä hänellä kirkkaassa kuuvalossa oli näkö-ala salmelle, hän näki etäällä muutamien laivojen liukuvan kauas yli kimmeltävien aaltojen. Pyhän Yrjänän luostarissa käynnistään saakka hän oli ollut vaitelias ja mietteissään. Illallispöydässä hän oli ahkerasti tyhjennellyt pikariaan rohkaistakseen itseään. Hänen verensä tykki rajusti; entisyydenmuistot ja tulevaisuudentoiveet vilahtivat ihanina utukuvina hänen sielunsa silmien ohi. Nähdessään meren ja kaukaisen etäisyyden hän vaipui unelmiensa valtaan, ajatuksensa siirtyivät hänen isänmaahansa, ja rakas kuva näytti täyttävän hänen mielensä, kun hän painettuaan sinisen olkaliinansa huulilleen asetti sen huolellisesti korkean tuolin selustalle. Hän otti nyt rinnaltaan kultaisen kunniaketjun, jonka kuningas äskettäin oli antanut hänelle, ja riisui miekan vyöltään. "Urotyöt, maine ja kunnia ensiksi"; sanoi hän itsekseen, "sitten kyllä rakkauskin kietoo minulle seppeleensä. Nyt on vain hänen rauhansa ja onnensa kysymyksessä, joka nukkuu tuolla sisällä. Hän ei ole turhaan kutsunut minua ystäväkseen. Tulkoon hänestä toinen Valdemar Seier, ja Henrik Meklenburgilaisen nimi loistaa yhtä kirkkaasti kuin Orlamnden Albertin. Mutta iloiseksi ihmiseksi minä tahdon muuttua." Kuultuaan nyt etusalista henkivartijoiden aseiden kalskeen, hän katseli totisena ympärilleen. Holvikattoisessa käytävässä, parvekesalin vieressä oli yövartioina nuori henkivartiopäällikkö, mukanaan kaksitoista maasotilasta. Kuningas ei tavallisesti ympäröinyt itseään vartiolla rauhan aikana maata kierrellessään ja viettäessään yönsä näissä niin kutsutuissa kuninkaankartanoissa. Mutta täällä, missä karkoitetulla arkkipiispalla ja lainsuojattomilla vielä oli salaisia ystäviä, ja missä kaupungin hengellinen valtias oli niin kireässä suhteessa kuninkaaseen, oli kreivi Henrik pakoittanut hänet tähän varovaisuuteen, jonka hän katsoi tarpeelliseksi äskettäin tukahdutetun kansankapinan jälkeen, sillä kuninkaan sovittelu ei kuitenkaan ollut voinut tyydyttää kaikkia tyytymättömiä. Kreivi Henrik osui riisuutuessaan saamaan drotsin salaisen kirjeen käteensä, ja hän otti tarkasti punnitakseen siinä olleet vakavat varoitukset. "Hm, junkkari!" sanoi hän itsekseen, "hänen oma veljensä — ja kuitenkin varmasti petturi. Minä en ikinä unohda hänen kasvonilmettään tuona yönä Kallundborgissa — onnettoman linnanpäällikön veri huutaa varmasti kostoa hänelle. Hänestä ainakaan ei ole iloiseksi häävieraaksi. Varmasti hän mieluimmin seisoisi, sulhasen haudan ääressä, jolloin kruunu voisi laskeutua hänen mustaan korpinpäähänsä. Hm, kyllä ovatkin nämä tanskalaiset kuninkaankartanot synkkiä", jatkoi hän vilkaistessaan ympärilleen hämärään göötiläiseen huoneeseen, jonka katto oli holvattu ja seinät sylenpaksuista kivimuurausta. "Onko hän turvassa täällä vieraittensa joukossa? Olihan tuo karsassilmäinen piispan nahjus Grandin hyvä ystävä; minä en pidä hänestä — ja tuosta ylpeästä synkästä apotista vielä vähemmän. Nuo pyhät Jumalan miehet ovat vaarallista väkeä, silloin kun he tahtovat pistää sormensa valtioasioihin. Täällä hän nukkuu tänä yönä saman katon alla kuin hänen vihollisensa. Tuolla alhaalla ruttosairaalassa makaa valepukuinen kuninkaanmurhaaja; ehkei hän ollutkaan niin kuolemansairas kuin miltä näytti, ja ehkä armeliaisuuteni oli turhaan käytetty." Kreivi Henrikin näin miettiessä ja vitkastellessaan riisuutumisessa, koputettiin hiljaa ovelle. Se avattiin, ja hengellinen herra astui sisään. Hän oli hiljainen ja totinen vanhus; kuunvalo lankesi kalpeille, hiukan synkkämielisille kasvoille, ja kreivi tunsi köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiorin. "Pari sanaa meidän kesken, armollinen nuori herrani", kuiskasi hän salaperäisesti. "Minä tulen Nikodemuksena; minun yörauhaani eivät kuitenkaan häirinneet hengelliset vaan maalliset asiat. Teidän herra kuninkaanne on tänään jalomielisesti pelastanut minun ja minun virkaveljieni hengen, vaikkei hän, syystä kyllä, katso meitä kaikkia ystävikseen. Ehkä minä nyt voin tehdä vastapalveluksen. —"
"Miten?" huudahti kreivi Henrik. "Puhukaa, kunnianarvoisa herra, mitä sanottavaa on teillä minulle?"
"Kun me aamulla pakenimme Axelhuusista", jatkoi hengellinen herra, "olin minä melkein sairas kauhusta ja levottomuudesta, enkä minä paljoakaan huomannut mitä minun ympärilläni tapahtui. Oli löydetty puoleksi kuollut ihminen rannalta ja armeliaisuudesta otettiin hänet venheeseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli minulle vieras, sen voin vaikka valalla vannoa. Hänet vietiin sitten tuonne kuningasniityn luona olevaan Pyhän Yrjänän sairaalaan. — Kapinallisia peläten me olimme piiloutuneet venheen pohjalle purjeen alle, siellä me kuulimme miten tainnoksista herännyt sairas puheli peitetyin sanoin omituisia asioita minun virkatoverini, apotin kanssa. Minä kuulin vain puoleksi hänen puheensa enkä voi siitä mennä valalle; mutta siinä ihmisessä oli jotakin epäilyttävän salaperäistä, joka minua puistattaa. Minun mielestäni hän ei näyttänyt hengenvaarallisesti sairaalta, eikä hän ainakaan omasta puolestaan näyttänyt valmistautuneen lähtemään tästä maailmasta. Minun herra piispani ei näyttänyt tuntevan häntä eikä hänen suunnitelmiaan; mutta niinkuin jo sanoin, Metsäluostarin apotti tunsi hänet ja oli varmasti aikaisemmin antanut hänelle pyhän ehtoollisen. Muuta sanottavaa ei minulla ole, mutta minun täytyi tavata teidät vaikka olikin näin myöhä, sillä en saanut nukutuksi levottomilta ajatuksiltani. Ulkopuolella olevat vartijat nukkuvat sikeää unta. Minä en tiedä onko se teidän tietenne."
"Mitä? Se ei voi olla mahdollista!" huudahti kreivi Henrik hämmästyneenä ja astui nopeasti käytävään. Täällä makasivat kaikki kaksitoista maasotilasta kuorsaten lattialla. Pöydällä oli tyhjä viinikannu ja muutamia pikareita. Henkivartiopäällikkö, jonka komennettavana vartio oli, istui myöskin nukkuen eräässä nurkassa. Kreivi Henrik puisteli heitä, mutta he nukkuivat kaikki kuin kivettyneinä. "Petos!" huusi hän kauhistuneena ja otti nopeasti keihään eräältä nukkuvalta sotilaalta. "Kiiruhtakaa ritariluhtiin, arvoisa herra! Herättäkää kaikki kuninkaan miehet ja kutsukaa heidät heti tänne! Minä suljen oven teidän mentyä. Koputtakaa kolme hiljaista naputusta palatessanne. — Jumalan nimessä, joutukaa!"
Hengellinen herra nyökäytti vaieten ja poistui. Kreivi Henrik lukitsi parvekesalin oven hänen jälestään ja asetti sen eteen pöytiä ja penkkejä. Hän koetti taas herättää nukkuvaa vartiota, mutta aivan turhaan. He eivät näyttäneet juopuneen tavallisesta viinistä, vaan näytti heidän unensa pikemmin aiheutuneen unijuomasta.
Kreivi Henrik seisoi yksin nukkuvien keskellä ja odotti kauan tuskallisessa jännityksessä. Haudanhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja hän kuuli vain nukkuvien raskaan hengityksen. Mutta kuninkaan miehiä ei alkanut kuulua ritariluhdilta eikä hengellinen herrakaan palannut. Hän seisoi melkein puolen tuntia keihäs kädessä kuunnellen. Kaikki oli hiljaista. Lopultakin hän luuli kuulevansa ääniä, aivankuin raaputettaisiin muuria tai joku kiipeisi ikkunaan, ja hän näki rumien, kalmankalpeiden ja oudonnäköisten kasvojen painautuvan ruutua vasten. Hän kiiruhti sitä kohti keihäs kohotettuna, mutta tullessaan ikkunan luo, olivat kasvot kadonneet. Kreivi Henrik peräytyi, ja hänet valtasi kauhu, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hänestä tuntui kuin olisivat kuorsaavat soturit hänen ympärillään syvästi välinpitämättömällä tyyneydellään ivanneet hänen salaista, yhä kasvavaa levottomuuttaan. Hänestä näytti kuin olisi joka puolelta vanhasta seinälaudoituksesta avautunut salaisia ovia, ja Finnerupin lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat olisivat astuneet esiin kaikista nurkista uudistaakseen kamalan Cecilianyön verisen näytelmän ja kostaakseen Stig-marskin ja teloitetut sukulaisensa. Hänellä oli keihäs toisessa kädessä ja paljastettu ritarimiekkansa toisessa. Näin asestettuna hän asettui kuninkaan oven eteen vastapäätä oman makuuhuoneensa ja vartiohuoneen avonaista ovia, odottaen joka silmänräpäyksessä häntä arvattavasti ylivoimaisien salamurhaajien hyökkäystä. Ei auttanut minkäänlainen meluaminen. Ritariluhdin sivurakennus, missä kaikki kuninkaan miehet nukkuivat, oli siksi etäällä, ettei hänen äänensä sinne kuuluisi, jos taas petturit olivat lähellä, saattaisi hätähuuto heidät pikemmin rohkeimmiksi. Hän ajatteli herättää kuninkaan; mutta kaikki oli vielä hiljaista ja häntä hävetti näyttää pelokkaalta kuninkaan silmissä, kun ei minkäänlaista vihollista kuulunut eikä näkynyt. Kuninkaan makuukuuhuoneeseen oli ovi vain vartiohuoneesta ja kreivin huoneesta. Makuuhuoneen ikkunat olivat varustetut rautaristikoilla, mutta vartiohuoneen korkeat kaari-ikkunat olivat ilman suojusta johtaen suoraan avonaiselle kentälle. Hän arveli hyökkäyksen uhkaavan tältä puolen, ja hän alkoi pelätä hengellistä herraa kohdanneen jonkun onnettomuuden hänen palatessaan ritariluhtiin. Mitä kauvemmin hän mietti asemaansa, sitä arveluttavammaksi se hänestä alkoi käydä. Hän sai samassa äkkinäisen mielenjohteen, jonka hän heti innokkaasti pani täytäntöön. Kun hän ensiksi oli voimakkaasti puistellut nukkuvia sotilaita saamatta heitä hereille, nosti hän heidät ylös lattialta ja sitoi heidät heidän olkaliinallaan melkein seisovaan asentoon ikkunapilarien välissä oleviin rautakoukkuihin, joihin tavallisesti raskaat aseet ripustettiin. Tässä asennossa he käänsivät selät kentälle päin oleviin ikkunoihin ja ulkoapäin näytti siltä kuin he olisivat seisoneet vartiopaikoillaan. Tuskin hän oli ehtinyt saada tämän tukalan työn valmiiksi, kun jo alkoi kuulua kuiskaavia ääniä ja hiljaista aseiden helinää kentänpuoleisten ikkunoiden alta. Keihäs ja miekka käsissään hän kiirehti sille ikkunalle, jonka kuu voimakkaimmin valaisi, ja huusi riemuitsevalla äänellä: "Olkaa varuillanne, pojat, nyt he ovat ansassa!"
"Paetkaa, paetkaa, meidät on ilmiannettu! He ovat kaikki jalkeilla!" kuului käheä ääni ulkopuolelta, ja hän näki kirkkaassa kuuvalossa suuren joukon naamioituja harmaaveljesten viittoihin pukeutuneita ihmisiä pakenevan Sorretslövin niityn yli. "Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot kiitettyjä!" huudahti hän ja hengitti saas vapaasti. "Tuskinpa olisin voinut pitää puoliani noin monelle". Maasotilaat ja nuori henkivartiopäällikkö nukkuivat vielä rauhallisesti riippuvassa asennossaan. Kreivi Henrik sitoi heidät vielä paremmin ja antoi heidän riippua.
Kun kuningas auringon noustessa tuli ulos makuuhuoneestaan, näki hän suureksi ihmeekseen. Meklenburgin kreivi Henrikin kävelevän puolipukimissa edestakaisin parvekesalin edessä olevalla käytävällä aseet molemmissa käsissä, sillaikaa kun koko kuorsaava vartio riippui olkanauhoistaan vanhojen aseiden keskellä ikkunapilarien välissä. Hän purskahti tämän nähdessään äänekkääseen nauruun, ja omituisen seikkailun kuultuaan hän puisti hymyillen päätään. "Te olette uneksinut, hyvä kreivi Henrik, tai suoraan sanoen, olette juonut pikarillisen viiniä liikaa", sanoi hän iloisesti. "Sen minä kyllä huomasin jo eilen. Mutta näihin miehiin verrattuna te varmasti olette ollut selvä. Iloisena veitikkana olette oivallisesti osannut pitää heitä pilkkananne."
"Niin totta kuin elän, herra kuningas, se oli täyttä totta", alkoi kreivi Henrik kiihkeästi puhua. Mutta nyt alkoivat maalaissotilaat toinen toisensa jälkeen haukotella ja ojennella jäseniään. Kun he tunsivat olevansa sidotut kiinni haarniskakoukkuihin ja näkivät kuninkaan ja kreivi Henrikin aivan edessään, käyttäytyivät he hyvin omituisesti peloissaan ja häpeissään. Kuningas kääntyi heihin selin tukahduttaakseen naurunsa, koska hänen nyt täytyi näyttää ankaralta; mutta kreivi Henrikkiä suututti kuninkaan epäileminen ja iloinen mieli.
"Viekää koko tämä unikekovartio vankilatorniin", käski kuningas. "Siellä he voivat nukkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia, ehkäpä sitten ovat nukkuneet tarpeeksi ja voivat toisen kerran pitää silmät auki", lisäsi hän ja poistui kreivin kanssa viereiseen huoneeseen. "Tästä lähtien en minä voi uskoa en teidän enkä rohkean Åke drotsini ihmeellisiä näkemisiä ja kuulemisia kuutamossa. Vain uskollisuudestanne minulle te näette pettureita joka nurkassa ja teette kilvan mitä päättömimpiä kepposia. Onkohan missään nähty moista henkivartiota!" Kun vartiohuoneen ovi oli sulettu, uskalsi kuningas nyt vasta nauraa oikein sydämensä pohjasta, ja kreivi Henrikin huolimaton puku sekä surkea ulkomuoto vahvisti vain hänen käsitystään asioiden oikeasta kulusta.
"Teidän epäilyksenne loukkaavat minua, herra kuningas", alkoi kreivi Henrik taas puhua, koettaen tukahuttaa kiivautensa, ja kietoi vaippansa ympärilleen. "Kuitenkin niin kauan kuin te nauratte uskollisille palvelijoillenne, olette te Jumalan kiitos terve ja reipas, eikä rehellisen miehen tarvitse siitä suuttua. Te voitte todistaa, miehet", jatkoi hän kiihkeästi avatessaan vartiohuoneensa oven — "ei, sehän on totta, sitä te ette voi, senkin unikeot!" huusi hän kiukkuisesti. "Torniin heti paikalla, ja te myöskin uninen herra henkivartija. Teille ei enää koskaan uskota kuninkaan vartion päällikkyyttä."
Nuori henkivartija, joka nyt pelästyneenä ja häpeissään oli herännyt ja vapautunut nöyryyttävästä asennostaan, kertoi nyt puolustuksekseen käsittämättömällä tavalla menettäneensä tajunsa, juotuaan vain yhden ainoan pikarillisen sitä iltajuomaa, joka heille oli tuotu. Samaten oli heille kaikille käynyt. Kuningas muuttui vihdoinkin totiseksi ja antoi ankarasti tutkia asiaa. Kuitenkaan ei saatu selville kuka heille oli antanut unijuoman. Ei ainoakaan kuninkaan väestä tiennyt siitä mitään. Ei ketään ollut herätetty ritariparvekkeella. Petturit olivat varmaankin ottaneet kiinni ylisuperiorin, sillä häntä ei löydetty mistään. Kun piispa ja apotti kuulivat mitä oli tapahtunut, olivat he hyvin hämmästyneet. Piispa lausui ääneen mielipiteensä, arvellen varmasti hyökkääjien olleen kaupungin tyytymättömiä kiltaveljeksiä, jotka tahtoivat ahdistaa häntä. Kuningas oli viimeisen keskustelunsa jälkeen hengellisten herrojen kanssa muuttanut matkasuunnitelmansa ja päättänyt heti matkustaa Helsingborgiin kiiruhtaakseen sieltä häitään ja asettaakseen kaikki järjestykseen morsiamensa vastaanotoksi. Kohteliaasti ja kylmästi hän kielsi piispan ja Metsäluostarin apotin enää seuraamasta itseään, ja nämä lähtivätkin aivan hiljaisina ja totisina matkaan Roskildeen, jotavastoin vanha provinsialipriori Olaus, kuninkaan toivomuksesta, seurasi häntä huolehtiakseen kanslerin tehtävistä kirjeenvaihdossa ynnä muissa samanlaisissa tehtävissä.
Pari tuntia auringon nousun jälkeen kuningas oli valmis lähtemään Sorretslövin kuninkaankartanosta, ja astuessaan sen huoneen läpi, missä kreivi Henrik oli ollut niin omituisena yövartijana, tarttui hän kreivin käteen, puristaen sitä sydämellisesti. "Jos te täällä olette karkoittanut viholliseni koukusta riippuvien kuorsaavien miesten avulla, niin te varmasti aivan muserratte heidät kun johdettavananne on haarniska-pukuiset valppaat miehet. Meklenburgin kreivi Henrik, tästä hetkestä alkaen te olette minun marskini teillä on samat oikeudet sodan ja rauhan aikana kuin marski Olavin poika Bilerillä." Näin sanoen kuningas ojensi hänelle pergamenttikäärön, joka sisälsi tämän korkean arvoaseman virkaanasetuskirjan. "Jos minä vielä joskus nauraisin teidän urotöillenne, uljas kreivi, ja sanoisin niitä unelmiksi ja näyiksi, niin kutsukaa vain minua epäuskoiseksi Tuomaaksi", jatkoi hän. "Jo lapsena oli minulla yhtä monta verivihollista kuin isälläni oli murhaajia", lisäsi hän vakavana, ääni liikutuksesta värähdellen. "Kuitenkin — yhtä paljon Minä kiitän Jumalaa ja Pyhää neitsyttä vihollisistani, ne opettavat joka päivä minua tuntemaan uskolliset ystäväni."
Kreivi Henrikin silmät loistivat ilosta; hän kiitti sydämellisesti kuningasta ja saattoi häntä parvekesillan yli linnanpihalle, missä kuninkaan lukuisa seurue jo ratsain odotti heitä. Kreivi Henrik hypähti iloisena satulaan kädessään uusi valtakirjansa, ja marskina ollen hän heti jakoi tarpeelliset käskyt pakolaisten takaa-ajosta ja kiinniotosta.
Kun ratsastettiin kuninkaankartanon pihalta, kaipasi kuningas kahta rakkainta turnajaisratsuaan ja suuttui siitä kovasti. "Totta totisesti, olipa se pahinta kaikesta!" sanoi hän ja loi ympärilleen niin ankaran ja synkän katseen, että nuoret ritarit katsahtivat pelokkaina toisiinsa, ja vanhalla maakuntapriorilla näytti olevan lepyttävä sana huulilla.
"Komeat, tuliset ratsuni! Miten uljaina ne olisivat tanssineet prinsessa Ingeborgin kirkkovaunujen edessä meidän hääpäivänämme", jatkoi kuningas kääntyen mestari Olaun puoleen. "Tämä ei tunnu minusta hyvältä enteeltä. He olisivat mieluummin saaneet polttaa kuninkaankartanon poroksi kuin ryöstää minulta nämä kuninkaalliset eläimet."
Nyt vasta saatiin kuulla, että jo edellisenä iltana oli kaivattu sekä ratsuja että molempia tallirenkejä, joiden oli niistä huolehdittava, ja joita turhaan oli etsitty kaikkialta.
"Minä vastaan siitä, että ne löydetään", sanoi kreivi Henrik ja lähetti heti muutaman miehistään niitä etsimään. Ratsastettiin edelleen mutta kuninkaan hyvä tuuli oli karkoitettu muutamiksi tunneiksi. "Niiden laisia minä en enää saa mistään", sanoi hän viimein lempeällä äänellä ja katseli Örekrogiin vievää tietä pitkin salmen yli, leivosten visertäessä iloisesti hänen päänsä yläpuolella ja hänen pitkien, keltaisten kiharainsa liehuessa kevättuulessa. "Aina kun ajattelin meidän hääpäiväämme kuvailin niiden tanssivan hänen vaunujensa edessä. Kuitenkin, sekin lie ollut vain lapsuusaikojeni haavekuvia. Luulenpa kiihkeiden toiveiden voivan tehdä meidät taikauskoisiksi ja lapsellisiksi. Kunhan meillä vain morsian kerran on vaunuissa, niin kyllä me saamme ne kirkkoon vedetyiksi."
"Siihen saatte kaksi kertaa niin monta kättä kuin täällä Tanskassa on sydämiä", sanoi kreivi Henrik ja pisti viheriän pyökinoksan hattuunsa. "Me tuomme nyt kesän mukanamme Helsingborgiin, kuninkaani. Kas, miten Tanskanmaan metsät kaareutuvat göötiläisiksi kirkoiksi ja morsiussaliksi!"
"Ei ainakaan sitä kirkkoa ja hääsalia voida minulta sulkea", huudahti kuningas hiukan katkerasti ja kohotti katseensa yli metsän kirkkaalle taivaalle. "Eikä myöskään tuota ikuista Jumalan kirkkoa", jatkoi hän, "käyköön miten tahansa sen esikuvan täällä tomussa. Eikö se ole totta, mestari Olaus?"
"Hurskas ja rakastavainen sydän on hengen oikea temppeli, herra kuningas", vastasi lempeä, tyven maakuntapriori. "Siellä missä on rakkautta ja elävää uskoa, ei siunausta Jumalan avulla puutu."
Kuningas nyökäytti ystävällisesti heille molemmille, ja nyt ratsastettiin joutuisasti Örekrogiin vievää tietä.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sillävälin kun Ruotsissa samoinkuin Tanskassa, linnoissa samoinkuin aurojen takana tänä kauneimpana vuodenaikana laulettiin vanhoja rakkaita lauluja: "Metsän vihreän helmassa", ja "Linnut ne laulavat!" ja hovissa runolaulajat ilahduttivat mieliä "kevään ihanuudesta" ja "kaikkivoivasta rakkaudesta", kulki pikaviestejä tiheästi Ruotsin ja Tanskan hovien välillä, ja yleinen iloinen odotus oli levinnyt yli koko Tanskan. Drotsi Åken oli onnistunut yhdessä oppineen ja kaunopuheisen mestari Petrus de Dacian kanssa voittaa ruotsalainen valtaneuvosto ja sen epäilykset Tanskan kuninkaan naimisen suhteen prinsessa Ingeborgin kanssa. Ilmaisematta vähääkään siitä intohimoisesta kiivaudesta, millä nuori, ritarillinen kuningas näytti aikovan panna alttiiksi elämänsä ja kruununsa morsiamensa tähden, ja etäisemmällä viittauksella edes koskettamatta rauhanrikkomisen mahdollisuutta neuvotteluissa, jotka juuri tarkoittivat mitä rauhallisimpia ja hellempiä suhteita, olivat nämät kuninkaan uskolliset ystävät etupäässä painavien valtioviisasten syiden nojalla saaneet viisaan valtionhoitajan, Torkkeli Knuutinpojan puolelleen. Välittämättä vähääkään kaikista niistä esteistä, joita ilkeämielinen drotsi Brunke asetti heidän tielleen, olivat he lopultakin päässeet niin pitkälle, että pannaanjulistus Sjöborgissa sekä interdiktin toteuttaminen Köpenhaminassa olivat kadottaneet lamauttavan ja peloittavan vaikutuksensa Ruotsin hoviin. Oppineen mestari Petruksen vastaväitteet sekä kuninkaan omakätiset kirjoitukset ja selvät selostukset asiasta saivat aikaan sen, että tuo puuttuva paavillinen naimalupa katsottiin tarpeettomaksi muotoasiaksi, joka kyllä vielä myöhemmin voitaisiin välityksellä sovittaa. Arkkipiispa Grandin pako ja muodollinen karkoitus Tanskasta samoinkuin kirkkojen sulkemisesta johtunut kansankapina Köpenhaminassa, olivat ilahduttaneet jokaista rohkeaa ja vapaamielistä miestä sekä Tanskassa että Ruotsissa, ja myöskin tuntuvasti vähentäneet Ruotsin hovin ja valtaneuvoston pelkoa paavillisen hovin kanssa mahdollisesti syntyvien rauhanrikkomusten seurauksista. Oli nähty uusi ja hämmästyttävä esimerkki Tanskan nuoren kuninkaan rohkeudesta, sekä siitä yksimielisyydestä millä hän uskollisen kansansa kanssa ryhtyi vastustamaan hierarkian yrityksiä. Jo siihen aikaan oli rohkeita miehiä, jotka toivoivat ettei se aika olisi kaukana, jolloin vapaa, itsenäinen kansanhenki Pohjolassa riistäisi itsensä ja ruhtinaansa riippumattomiksi roomalaisen hovin sekaantumisesta valtioasioihin ja porvarilliseen elämään. Tämän johdosta lausuttiinkin Ruotsin valtaneuvostossa monta rohkeaa ja miehekästä sanaa, jotka olivat Torkkeli Knuutinpojalle ja hänen miehilleen kunniaksi, mutta jotka vastapuolue leimasi julkiseksi häväistykseksi ja jumalattomuudeksi, mikä voisi syöstä sekä Ruotsin että Tanskan mitä suurimpaan onnettomuuteen. Drotsi Brunke ja hänen liittolaisensa eivät halveksineet mitään keinoja, jos vain niillä voivat saada neuvottelun venymään yhä pitemmäksi. Hänen puolellaan oli monta mahtavaa pappia, mutta yleinen mieliala oli häntä vastaan, ja hän koetti turhaan herättää eloon vanhat naapurien väliset riitaisuudet ja molemminpuoliset väärinkäsitykset, jotka jo olivat unholaan joutuneet, ja joiden tämän kuningashuoneiden molemminpuolisen läheisen yhdistymisen kautta toivottiin aivan sammuvan.
Se kiihkeä vastapuolue Ruotsin valtaneuvostossa, jonka johtomiehenä drotsi Brunke oli, ja mihin monet arvelivat junkkari Kristofferin salaisesti vaikuttavan, tuli kuitenkin pikemmin edistämään kuin estämään asioiden lopullista ratkaisua, kun Marski Torkkeli Knuutinpoika, Ruotsin mahtavin aatelismies, katsoi sen olemassaolon vuoksi olevansa pakoitettu toimimaan koko tarmollaan. Hän ei tahtonut turvautua mahtiasemaansa valtakunnanhoitajana eikä väärinkäyttää sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä oli nuoren Birger-kuninkaan holhoojana ja kansan suosikkina. Hän tahtoi, että se mielipide, jota hän nyt puolusti puhtaasta vakaumuksesta, tulisi voittamaan omasta oikeutuksestaan, ja koska se oli sopusoinnussa sekä valtioviisauden että kansan molemminpuolisiin tunteisiin annetun lupauksen pyhänä pitämisen ja aikakauden ritarillisuuteen ja ylevämielisyyteen taipuvan ajatustavan kanssa. Torkkeli Knuutinpoika piti lopultakin valtaneuvostossa puheen, missä hän osoitti yhtä helposti löytävänsä tien maanmiestensä sydämiin kuin heidän järkeensä. Kirjoituksellaan "Kuningashallitus" hän oli sitä ennen osoittanut tuntevansa yhtä hyvin sanan voiman ja omaavansa aikakautensa oppineiden kynänkäyttötaidon kuin hän kunniakkaasti kantoi sotapäällikönsauvaansa ja ohjasi valtioperäsintä.
Tehtyään tyvenesti selkoa Ruotsin valtioporvarillisista suhteista Tanskaan, skandinaavilaisten kansojen alkuperäisestä sukulaisuudesta sekä selvitettyään mitä ne molemminpuolisella ystävyydellä ja sovinnossa voisivat tehdä toistensa hyväksi ja yhteiseksi turvallisuudeksi, korotti hän äänensä ja kuvaili mukaansa tempaavasti rakkauden voittoa yli pikkumaisten epäilysten ja kansallisten ennakkoluulojen. Hän antoi totuudenmukaisen ja liikuttavan kuvauksen Tanskan nuoren kuninkaan lujasta ja rakastettavasta luonteesta, samoinkuin jalon prinsessa Ingeborgin olennosta ja jo lapsuudestaan kihlattujen kuninkaanlasten välisestä kauniista suhteesta. Hän ymmärsi lopuksi yhtä viisaasti kuin kaunopuheliaasti kokonaan masentaa vastapuolueen muistutukset ja antaa tanskalaisten lähettien asialle onnellisimman ratkaisun, niin että suuri ja yleinen innostus kuninkaallisesta morsiusparista valtasi lopuksi suurimman osan hänen vastustajistaan, muuttuen innostavaksi ja mieltäylentäväksi tunteeksi molempien kansallisuuksien lähentymisestä jaloimpien edustajiensa kautta.
Vihkiminen oli niinmuodoin määrätty, kuningas Eerikin kiihkeästä toivomuksesta ja prinsessan suostumuksella, nousevan kesäkuun ensimäiseksi päiväksi, ja drotsi Åke oli heti vienyt tämän iloisen sanoman kuninkaalle. Koko ruotsalainen kuningasperhe saattaisi prinsessaan Helsingborgiin, missä suuria valmistuksia tehtiin häitä varten, ja missä ritarillinen Eerik kuningas kasvavalla kaiholla odotti sitä onnellista päivää, jolloin hän hoviseurueineen, komean ja loistavan tanskalaisen ritariston etunenässä, saisi rientää kaunista morsiantaan ja hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan.
Helsingborgin linna, kaupunki ja sen ympärillä oleva seutu muodostuivat toukokuun lähestyessä yhä komeammaksi kokouspaikaksi kaikille mitä Ruotsissa ja Tanskassa voitiin kutsua suureksi ja loistavaksi. Ihana gootilainen kuningaslinna, kaarenmuotoisine muureineen ja korkeine torneineen, kohosi ylpeänä jyrkän töyrämän eli vuoren reunalta kaupungin ulkopuolella. Linna oli syvien vallihautojen ympäröimä ja sitä pidettiin valloittamattomana linnoituksena, mutta tänä aikana oli laskusilta alhaalla ja suuri raudoitettu portti oli aina avoinna sisäänvaeltaville vieraille. Vanha kaupunki, joka laski syntynsä kuningas Froderin päivistä, ja jolla oli kaunis ja edullinen asema salmen kapeimmalla kohdalla, oli vilkkaalla; kaupallaan ja suurilla hevos- ja karjamarkkinoillaan saavuttanut varallisuuden ja huomattavan laajuuden; mutta sinne eivät kuitenkaan lukuisat vieraat voineet sopia. Lähellä raatihuonetta ja P. Marian komeata kirkkoa oleva suuri tori oli kaupungin keskus, missä useat kadut yhtyivät. Se oli nyt joka päivä melkein yhtä täynnä ihmisiä kuin suurina markkinapäivinä. Paitsi kuninkaan lähimpiä sukulaisia ja marskin molempien valtioiden herraskartanoista ja ritarilinnoista kutsumia häävieraita, virtaili suuri joukko kaikensäätyisiä uteliaita ihmisiä Helsingborgiin kaikkein kaukaisimmistakin maakunnista, ollakseen läsnä komeassa juhlassa ja iloitakseen yleisistä huvituksista, jotka tekisivät kuninkaallisen perhejuhlan näiden molempien maiden kansanjuhlaksi.
Kuninkaan hovi oli jo muutamia viikkoja sitten muutettu Helsingborgiin. Marski Olavinpoika oli palannut Jyllannista, missä hänen oli onnistunut tukahduttaa kaikki rauhattomuudet, ottamalla vangiksi huimapäiset puoluepukarit Niilo Brockin ja Juhana Papaen, ynnä muutamia muita arkkipiispan ja lainsuojattomien ystäviä. Kapinalliset oli viety Flyndenborgin vankitorniin, ja kiivas marski Olavinpoika oli niin suuttunut näille valtiovangeille, jotka kauan olivat uhmanneet häntä, ettei tiennyt heille kyllin ankaraa rangaistusta. Mutta nyt ei ollut aikaa muuta kuin juhlallisuuksiin ja iloon. Kuninkaan isäpuoli, kreivi Gerhard oli saapunut Nykjöpingistä yhdessä puolisonsa, entisen kuningatar Agneksen kanssa. Lähinnä kuningasta itseään ei kukaan näyttänyt iloitsevan hänen häistään siinä määrin kuin hänen viisas majesteetillinen äitinsä, joka nyt näki, mitenkä totinen ja sisäinen taipumus oli tehnyt luonnottomasta lastenkihlauksesta, jonka hän valtioviisaudella oli solminut, samansukuisten sydämien vapaaehtoisen ja luonnollisen liiton. Kreivitär Agnes oli ensimäisen onnettoman avioliittonsa aikana Tanskan kuningattarena pitänyt aviollista onnea ruhtinaiden ja ruhtinattarien välillä haaveellisena unelmana; mutta onnettoman puolisonsa kuoltua oli hän uhrannut kuningattaren nimen, nähdäkseen tämän unelman toteutettuna. Omassa onnessaan hän oli usein ajatellut levottomuudella ja salaisella pelolla tätä uskaliasta sopimusta lapsensa tulevasta kohtalosta. Hän tunsi nyt itsensä syvästi liikutetuksi ja kiitolliseksi sitä kaitselmusta kohtaan, joka ohjaa niin asioiden kulun kuin ihmisten sydämet ja, joka oli tehnyt hänen valtioviisaasta laskelmastaan nähtävästi oikean laskelman tulevaisuuteen, sen hän selvästi saattoi nähdä kuninkaallisen poikansa silmistä, sillä ne säteilivät kaikkein sydämellisintä ihastusta.
Vordinborgin sopimuksen jälkeen näytti urhoollinen Langelandin herttua Eerik unohtaneen kaikki entiset riitansa kuninkaan kanssa ja oli saapunut häihin. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua Valdemar, joka kohteliaisuudesta myöskin oli kutsuttu, oli kieltäytynyt, puolustautuen sairaudellaan. Skjelskörin kapinan jälkeen kuninkaan alaikäisyyden aikana ja herttuan onnettoman kokeen jälkeen saada kuningattaren käsi ja ehkäpä Tanskan kruunu itselleen, oli hän mahdollisimman mukaan välttänyt jokaista kohtausta hänen ja kuningashuoneen välillä.
Kolme päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui junkkari Kristoffer lukuisan seurueen saattamana Kallundborgista. Kuningas vastaanotti hänet tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla Helsingborgin laivasillalla, jonne oli mennyt häntä vastaan, uuden marskinsa kreivi Henrikin ja henkivartioidensa seuraamana. Mutta kuninkaan muuten niin vilkkailla, iloisilla ja ystävällisillä kasvoilla nähtiin tuskan ja pidätetyn harmin ilme, kun hän ojensi kätensä synkälle veljelleen tervehdykseksi. Puhuttiin yleisesti ja peittelemättä, että junkkari hiljattain salaisilla vehkeillä oli koettanut estää kuninkaan häitä, ja luultiin kuninkaalla itsellään olevan katkeran aavistuksen siitä, vaikka tätä julkeata petosta ei voitu millään todistuksilla vahvistaa. Junkkari näytti itse viime aikoina kärsivän kalvavaa synkkämielisyyttä, joka usein purkautui hurjaksi iloisuudeksi. Etenkin Kallundborgin linnan valtaamisen ja onnettoman linnanvoutinsa mestauksen jälkeen oli hänen synkkä mielentilansa saanut tämän hurjan luonteen. Jopa ne harvatkin hänen hovimiehistään, jotka todella olivat häneen kiintyneet ja hänen synkässä itseensä sulkeutuneessa olennossaan olivat löytäneet suuren itsensä ja kohtalonsa kanssa taistelevan sielun, valittivat usein hänen oikullista luonnettaan ja liittyivät häneen ainoastaan pelolla ja salaisesta toivosta hänen kauttaan päästä kerran kunniaan ja onneen.
Veljesten kohtaus ja molemminpuoliset tervehdykset Helsingborgin laivasillalla olivat silmäänpistävän kylmät, vaikka junkkari onnentoivotuksillaan ja kohteliaisuuksillaan näytti tahtovan peittää jokaisen huomattavan epäsovun. Kreivi Henrik erittäin tarkkasi tätä seikkaa. Kuninkaan seurueessa nähtiin saksalaiset mestarilaulajat, jotka olivat jättäneet oppineet tutkintonsa Vordinborgin linnassa ylistääkseen juhlaa lauluillaan.
Papereita ja asiakirjoja, jotka junkkari Kristoffer oli poistanut Lundin sakariston kirstusta, ja niinkuin sanottiin vienyt kuninkaalliseen valtioarkistoon Vordinborgiin linnassa, olivat nämä kuninkaan oppineet ystävät turhaan etsineet; ne eivät olleet missään löydettävissä. Ne voisivat vielä olla suuriarvoiset kuninkaalle oikeudenkäynnissä karkoitettua arkkipiispaa vastaan; mutta ne olivat kadonneet samaan aikaan, kun kuninkaan ja junkkarin välillä syntyi julkinen riita, ja edellinen epäili veljensä hävittäneen ne tai myös luovuttaneen ne arkkipiispalle.
Kuninkaan seurueeseen liittyi myös nuori islantilainen runoilija P. Olavin pappi Nidarosista, herra Laurentius, joka nyt oli vaihtanut punaisen maallikkoviittansa kunnioitettavaan mustaan kaniikkipukuun. Lähellä kuningasta astui pieni muodoton mestari Thrand Filicier oppineen ja mahtavan näköisenä, sormessaan suuri timanttisormus, jonka kuningas oli hänelle lahjoittanut kunnioituksesta hänen suureen oppiinsa. Kuninkaan saavuttua Helsingborgiin hänet oli päästetty vapaalle jalalle. Hän oli heti ymmärtänyt kiinnittää tiedonhaluisen kuninkaan huomion itseensä, vapauduttuaan viekkaudellaan ja teräväkielisellä viisaudellaan jokaisesta Leccar-kerettiläisyyden ja noituuden syytöksestä. Viimemainitusta syytöksestä, joka oli saattanut hänet ennenkerrottuun vainoon ja hengenvaaraan Skanörissä, tunsi hän itsensä erittäin ylpeäksi, pitäen sitä epäämättömänä todistuksena ihmeellisistä tiedoistaan, ja naurettavimpana todistuksena aikakauden tietämättömyydestä ja ennakkoluuloisen rahvaan typeryydestä. Kuningas esitti hänet nyt veljelleen erittäin oppineena miehenä ja harvinaisena taiturina, ja merkitsevä katse, jolla junkkari tervehti tätä kaukomatkaista onnenonkijaa, näytti kyllä osoittavan aikaisempaa tuttavuutta, josta kumpikaan ei kuitenkaan mitään maininnut.
Kreivi Henrik ei suurestikaan luottanut prinssin kohteliaihin onnentoivotuksiin ja edeltäpäin mietittyyn kohteliaisuuteen. Hän piti tarkasti silmällä niinhyvin junkkaria, kuin vierasta tuhattaituria, josta Åke oli puhunut niin epäluuloisesti. Hän luuli yhä enemmän huomaavansa salaista ymmärtämystä prinssin ja salaperäisen oppineen välillä ja hän päätti olla varuillansa. Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut loukata ja huolestuttaa kuningasta siitä mainitsemalla, taikka lisätä sitä epäluuloa veljeä kohtaan, joka kaikesta päättäen vaivasi kuningasta ja jota hän kaikella tarmollaan koetti tukahduttaa.
Veljesten välillä ei tapahtunut mitään tuttavallista lähentymistä, ei sinä eikä seuraavina kahtena päivänä. Puuttuva sydämellisyys korvattiin jokapäiväisillä kohteliailla puheenparsilla ja jäykillä hovimenoilla. Ainoastaan silloin kun Kristoffer oli metsästämässä, tai istui lautapelin tai juomapöydän ääressä, nähtiin kuninkaan iloisesti puhelevan äitinsä ja kreivi Gerhardin kanssa, tai laskevan leikkiä kreivi Henrikin ja ritariensa kera. Saksalaiset runolaulajat ja oppinut islantilainen auttoivat paljon lyhentämään kuninkaan viimeisiä iltoja ennen häitä, milloin tärkeät valtionasiat eivät kiinnittäneet hänen vilkasta ja levotonta mieltään. Mutta, usein ollessaan iloisimmassa mielentilassa, voi hän tulla aivan äkkiä hiljaiseksi ainoastaan kuullessaan veljensä äänen tai nähdessään hänen aran ja epävarman katseensa hänen mustien rypistettyjen kulmakarvojensa alta.
Iltaa ennen hartaasti odotettua kesäkuun ensimäistä päivää istui kuningas Helsingborgin linnan ritarisalissa sakkipelin ääressä, josta hän useimmiten suoriutui voittajana. Hän oli tällä kertaa löytänyt melkein voittamattoman vastustajan vieraassa filosoofissa ja luonnontutkijassa, joka näytti edeltäpäin osaavan laskea vastapelaajansa suunnitelmat ja tarvitsevan sitten ainoastaan yhden vedon tehdäkseen ne tyhjiksi. Huolimatta mestari Thrandin selvästä etevämmyydestä, oli kuningas kuitenkin voittanut jokaisen pelin; mutta hän näytti siitä välinpitämättömältä; hän näytti hajamieliseltä ja unohti usein siirtonsa. Ritarisalin toisessa päässä kuuli hän veljensä puhuvan kreivi Gerhardin kanssa metsästyksestä ja hevosista; hänen äitinsä kuunteli mestarilaulajien ja herra Laurentiuksen runolauluja, sillävälin kun nuoret ritarit vilkkaasti keskustelivat seuraavan päivän turnajaisista ja juhlallisuuksista.
"Sanokaa minulle, herra Thrand", sanoi kuningas oppineelle pelitoverilleen, heittäen miettivän katseen ikkunasta tähtikirkkaalle taivaalle, "mikä on teidän mielipiteenne ennustuksista ja ihmeellisestä tähtien selitystaidosta, jonka kannattajia niin moni aikamme oppineista on? Luuletteko että ihmisen elämä ja harrastukset ja tämän maailman vaihteleva onni voisivat olla niin tärkeitä kaikkivaltiaan Jumalan silmissä, että korkeammat mahdit välittäisivät niistä ja ryhtyisivät niihin käsiksi? Ja luuletteko te, että suurten taivaankappalten liikkeet ja asento voisivat olla todellisessa yhteydessä elämämme ja kohtalomme kanssa?"
"Se on melkein enemmän kuin mitä tieteiden viisauden voidaan sanoa selvittäneen, armollisin herra", sanoi hän, hienon hymyn leikkiessä hänen teräväpiirteisellä suullaan ja päänsä melkein kadotessa olkapäiden väliin. "Mutta jos kuitenkin jokin tiede voisi saattaa selvyyttä ja järkeä oppineidemme arveluihin ja astroloogisiin salaisuuksiin, niin täytyisi sen olla tämän tieteiden tieteen, jonka vähäinen palvelija minä olen. Tosin maailmassa ei tapahdu mitään, teidän armonne, joka ei ole luonnollista tai luonnollinen seuraus syistä ja tarpeellisista aiheista; mutta maallisen viisauden päämääränä on juuri ratkaista näiden asioiden ja tapahtumien salaisimmat syyt, Beatus, qui potuit rerum cognoscere causas! sanoi viisas pakana. Teoloogit ja runoilijat kuvittelevat tosin lyhempää ja varmempaa tietä saavuttavansa saman päämäärän kuin me, tai toisen vielä korkeamman", jatkoi hän pilkallisesti ja itsetyytyväisesti hymyillen. "Mutta he pettävät itseään yksinkertaisuudessaan ja haaveissaan, olettamalla välittömän ilmestyksen ja jonkunlaisen yliluonnollisen ilmoituksen suurelta jumalalliselta viisaudelta, joka on luonnon henki ja elämä, ja joka ainoastaan osittain ilmenee meille teoissaan, vaikutuksissaan, aina sen mukaan kuin ne ja niiden sisäinen olento vähitellen meille selvenevät taiteen ja opintojen kautta, sekä tarkastamalla niitä tieteen ja tutkimuksen pyhällä näkölasilla."
"Nyt sekoitatte taas asioita liiaksi, herra Thrand", sanoi kuningas päätään pudistaen. "Te näytte usein vähällä sekoittavan Herramme ja Jumalamme hänen luomakuntaansa, tai jota te kutsutte luonnoksi. Huolimatta kaikesta kunnioituksestani maallista viisautta ja kaikkea sitä hyvää ja hyödyllistä kohtaan, jota ihmisviisaus voi selvittää maailmallisia asioita tarkastamalla, olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän elämän totuuden ja kauneuden enkeli, jota aikamme oppineet ja runoilijat nimittävät neroksi, ynnä erittäinkin profeetallinen kaukokatse ja tuo hurskasten ihmeellinen henkinen hurmaustila, tuntuvasti kohoavat kaikkien mahdollisten maallisten tieteiden yläpuolelle; ja mikä meille on tärkeintä nähdä, siihen on meillä kieltämättä parhaat ja pyhimmät näkölasit Jumalan omassa ilmenneessä sanassa." Kuningas vaikeni hetkeksi tarkastaen pienen viisaan miehen omituisia eleitä terävällä ja tutkivalla katseella. "Te hymyilette, aivan kuin halveksisitte minua sisimmän ajatukseni vuoksi", jatkoi hän. "Minä olen vain maallikko, mutta kaikki hurskaat ja oppineet miehet ovat olleet kanssani yhtämieltä tässä asiassa. En myöskään ymmärrä, että jumaluusoppineet erehtyisivät pitäessään Jumalan henkeä varmempana oppaana oikeaan tietoon jumalallisista asioista, kuin inhimillistä ymmärrystä ja viisautta."
"Olkoon kaukana se, että vastustaisin armollisinta herraani tai aikamme hurskaita oppineita tässä asiassa", vastasi mestari Thrand katsoen ympärilleen pidätetysti hymyillen ja viekkaan ja varovaisen näköisenä. "Kuitenkin näistä asioista puhuisin kanssanne mieluummin salakammiossanne, herra kuningas. En epäile, ettette te kirkkaalla ennakkoluulottomalla katseellanne ja vapaan henkenne riippumattomuudella aikamme viheliäisyydestä, voisi minua oikein ymmärtää. Minä uskallan melkein epäröimättä hyväksyä kaiken, mitä niinkutsuttu pyhä kirkko vaatii tarpeellisena sille, joka tahtoo itsensä oikeauskoiseksi kutsuttaa, jos minun vain sallitaan käsittää vanhojen kirjojen ja vertauskuvien sanat niinkuin haluan, nimittäin niiden oikeassa ja järkiperäisessä merkityksessä. Kuitenkin on vielä paljon tieteessämme sellaista, jonka vielä täytyy pysyä salaisuutena suurille joukoille, jopa aikamme oppineillekin, jotka useimmiten vain ovat halukkaat löytämään kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta jokaisessa vapaassa ja rohkeassa ajatuksessa. Ilmennyttä sanaa, herra kuningas", lisäsi innostunut puhuja hiljaa ja salaperäisesti; "minä en lue enää kirjanoppineiden tavoin pienistä kirjoitetuista kirjoista, joista kuten itse olette kokenut, yhtähyvin voi hakea kirousta kuin siunausta, vaan mieluummin suuresta kirjasta, jota ei kirjoitettu ihmiskäsin, mutta jonka kirjaimet ovat maailman tukipylväitä, ja jonka sanat julistavat ikuista viisautta myrskyn kohinassa ja meren pauhussa, tähtien kulussa yläpuolella ukkospilvien, ja tulivirroissa rotkojen syvyyksissä. Huomatkaa tarkoin, syvämielinen kuninkaani, te Pohjolamme nuori Salomo, jumaluuden pyhä henki, josta niin paljon ja mielettömästi puhutaan, se on juuri se voimien alkuvoima, jota tutkimuksen pyhäkön avulla etsimme luonnon suuresta työpajasta, oman sielumme syvyydestä ja — viisasten kivestä, joksi kutsumme tämän maailman ja olemassa-olon perusydintä. Ken voi nähdä vilahduksenkaan siitä — minkä suurina hetkinä uskallamme itsestämme väittää — hänelle on syvin ja korkein ilmestynyt, hänelle on tulevaisuus yhtä selvä kuin menneisyys: hän on esineiden ja ikuisten voimien mestari ja herra, hänelle ei elämä aseta muita rajoja kuin mitä hänen tahtonsa määrää."
Vaiti ja vakavana tarkasteli kuningas pienen kummallisen miehen kasvoja, jonka kaikki lihakset vapisivat ja aivankuin säkeniä sinkoili hänen pienestä syvälle painuneista silmistään. "Seuraa minua sitten salakammiooni", sanoi kuningas nousten. Kreivi Henrik oli lähestynyt ja kuullut osan keskustelusta. Hän luuli huomaavansa ilkkuvan voitonhymyn mestari Thrandin itserakkailla kasvoilla; mutta hän haki turhaan tilaisuutta varoittaakseen kuningasta, joka nyt aivan mietteissään jätti mestari Thrandin lähestyen äitiänsä ja kolmea vierasta laulajaa.
Nuori herra Laurentius oli kertonut rouva Agnekselle koko joukon asioita ihanasta Norjasta ja Islannista, kotimaansa huomattavimmista runoilijoista ja satujenkirjoittajista, erittäinkin suuresta Snorresta ja hänen oppineista veljenpojistaan, jotka viime kuluneella vuosisadalla olivat antaneet satukirjallisuudelle sellaisen ylivoiman, että senvuoksi melkein runous jäi syrjään. Todistaakseen kuitenkin Agnes rouvalle ja saksalaisille mestarilaulajille, että runollinen henki hänen isänmaassaan ei ollut kokonaan hävinnyt pakanuuden ja syvämielisten Eddarunoilijoiden mukana, oli hän esittänyt muutamia runoja ja kuningaslauluja, joita he eivät voineet olla kiittämättä. Kuninkaan lähestyessä ryhmä lausui juuri muutamia säkeitä Einar Skulesanin kuuluisasta pyhän Olavin kunniaksi sepitetystä pyhimyslaulusta "Geisli" eli "Stråle." Kuningas pysähtyi kuuntelemaan. Pyhää Olavia kutsuttiin tässä laulussa nimellä "Jumalan valtakunnan säde, valo eli välähdys jalosta armoistuimesta", ja Kristusta kuvattiin sanoilla "maailman valkeus ja taivaan herra, joka säteenä kirkkaasta tähdestä (Neitsyt Mariasta), syntyisi maailmaan kaikkien nähtäväksi, suurta ja ihanaa sanomaa tuomaan." Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä; hän luuli jumalallisessa pyhimysrunossa löytävänsä vastapainon sille, mikä viisaan mestari Thrandin puheessa melkein oli peloittanut häntä ja saattanut hänet levottomaksi. "Jatkakaa", sanoi hän kehoittaen Laurentiukselle, ja P. Olavin pappi, joka oli syvästi innostunut laulaessaan pyhimyksensä kunniaksi, lausui vielä kirkkaalla kauniilla äänellään muutamia säkeitä runon alusta, vapahtajan ja hänen valtakuntansa ihanuudesta, ihmissuvun elämästä hänessä ja osallisuudesta hänen sovituskuolemaansa, hänen ylösnousemuksestaan, ja suuren pyhimysjoukon ilmestymisestä tomusta ja kirkastuksesta hänen kanssaan, sekä lopuksi hänen taivaaseen astumisestaan ja kunniastaan Jumalan valtakunnassa ja kristikunnan synnystä ensimäisenä helluntaiaamuna Pyhän Hengen vuodatuksen kautta, "millä Taivaan kuningas tarjosi maailman kaikille sieluille ja sukukunnille taivaallisen elämän." Senjälkeen hän siirtyi ylistämään pyhää Olavia, kuvaten hänet ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi "Jumalan valtakunnan ihanaksi ja mahtavaksi valonsäteeksi." Mutta tullessaan kohtaan, jossa runoilija sanoo, "valhe ja petos aiheuttivat kuningas Olavin kukistumisen Stiklastadissa, mutta että hän nyt Jumalan ritarina apua tarvitessa voi saada mitä vain tahtoi valon Herralta", keskeytti kuningas äkkiä innostuneen herra Laurentiuksen. "Kiitos", sanoi hän, "se oli kaunista ja ylentävää. Mutta vilpistä ja petoksesta en tahdo kuulla päivää ennen häitäni. Norjan kuningas ja herttua Hakon ovat puolustaneet huonoa asiaa minua vastaan", jatkoi hän, "mutta minä kunnioitan kuitenkin rehellisiä norjalaisia suuresti. He ovat ansainneet sellaisen kuninkaan ja sellaisen suojeluspyhän kuin Olavi, joka myöskin on ansainnut tulla kutsutuksi taivaan valosäteeksi Pohjolassa. Nyt en tahdo ajatella mistä hänen kukistumisensa aiheutui. Laulakaa mieluimmin uskollisuudesta ja kauneudesta, ja kaikesta joka voisi jalostuttaa ja ylentää mieltämme!"
"Sallikaa minun tehdä halpa yritys sen tehtävän suorittamiseksi", tarttui mestari Rumelant taas puheeseen, virittäen heti saksalaisen laulun Pohjolan naisten kauneuden ja uskollisuuden ylistykseksi, missä hän ei unohtanut vielä kaunista ja nuorekasta Agnes-rouvaa ja vielä vähemmän kuninkaan poissaolevaa morsianta. Mutta laulu sisälsi samalla salaisen puolustuksen marski Stigin vangittujen tyttärien, puolesta Vordinborgissa, joiden kauneus ja onneton kohtalo oli syvästi liikuttanut molempia mestarilaulajia. Mestari Pappe yhtyi tähän, ja he käyttivät tätä tilaisuutta esittääkseen lempeän sanansa vangittujen neitojen puolesta. Erittäinkin he eivät voineet kyllin kiittää hiljaisen neitsyt Margaretan hurskautta ja rakastettavuutta vankeudessaan.
Kuninkaan kasvot synkistyivät. Vangittujen tyttöjen asian hän oli jättänyt maan lain ja oikeuden huomaan; itse hän ei tahtonut tietää siitä mitään. Hän tiesi heidän, ilmoittaneen oikeudelle tienneensä Åke Kaggen petollisesta oleskelusta Vordinborgissa. Hän vaikeni, mutta nähtiin, että ajatus marski Stigistä ja lainsuojattomista sekä isänsä murhasta taas nousi koko kauhistuttavassa muodossaan hänen mieleensä, eikä saattanut häntä erityisemmin suosiolliseksi kuninkaanmurhaajien sukua ja jokaista lainsuojattomien ystävää kohtaan. Mestarilaulajat katsahtivat epäröiden toisiinsa, eikä kukaan uskaltanut enää puhua sanaakaan siitä asiasta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan salakammio oli aivan kirjaston vieressä, jonne kreivi Henrik saattoi mennä. Hän epäröi hetkisen; hänestä tuntui arvottomalta ilman kuninkaan tietoa ja suostumusta olla hänen keskustelunsa salaisena kuulijana salaperäisen oppineen kanssa, mutta hänen levottomuutensa ja huolensa kuninkaan turvallisuudesta voitti kaikki arvelut. Hän otti kynttilän mukaansa ja meni kirjastoon. Matkan varrella sammui kynttilä ja hänestä se oli onneksi, sillä hänen läsnäolonsa olisi muuten helposti voinut tulla ilmi, jos kirjaston ja salakammion välisessä ovessa olisi ollut pieninkään rako. Hän astui varovaisesti holvattuun ja kivillä laskettuun huoneeseen, jonka koko kaluston muodostivat pari rautalankasuojustimilla varustettua kirjahyllyä ja muutamia tuoleja sekä lukupöytä. Kuu paistoi sisään kapeasta holvatusta ikkunasta; hän istuutui pöydän ääreen aivan salakammion oven viereen ja tuijotti avattuun käsikirjoitukseen samalla kuunnellen.
"Täällä olemme, nyt yksinämme ja aivan rauhassa", kuuli hän kuninkaan sanovan, ja ritarillinen kreivi Henrik tunsi punastuvansa, liikahtaen poistuakseen. Mutta hän pakoitti itsensä istumaan kuullessaan mestari Thrandin kähisevän äänen, joka kuitenkin kaikui niin hiljaa ja salaperäisesti, että hän ei kuullut sanaakaan.
"Minä tiedän kaikki", sanoi kuningas, "eikä siitä ole mitään apua, että kiellätte sen, oppinut herra Thrand. Te olette niin kutsuttu kerettiläinen eli Leccar-veli. Sellaisena on teidät, samoin kuin koko teidän seuranne, paavi tuominnut roviolle, ja kaikki kristilliset kuninkaat karkoittaneet maastaan, sekä minun määräyksestäni, paavillisen hovin kehoituksesta, olette te karkoitetut myös minun valtakunnastani. Mutta jos voitte todistaa minulle, että olette löytänyt viisasten kiven, niinkuin näytte itsellenne luulottelevan, ja että on olemassa korkeampi totuus ja tieto kuin ilmennyt sana sisältää, niin tahdon vapauttaa teidät, ynnä huolimatta paavista ja papistosta, peruuttaa maastakarkoittamiskäskyn teidän seuraanne kohtaan."
"Suurivaltainen herra kuningas", sanoi nyt tuhattaituri selvästi, vaikkakin epävarmalla äänellä, "minkä te tiedätte minusta, sen olen teille itse uskonut. Jos en olisi tuntenut teidän jalomielisyyttänne ja vieraanvaraisuuden kunnioitusta, ja jos en olisi tietänyt teidän olevan yläpuolella tietämätöntä ja ahdasta aikaamme, olisi sellainen luottamus vallanomistajaa kohtaan leimannut minut halveksittavimmaksi pöllöksi. Olette lausunut totuuden, herra kuningas", jatkoi hän aivan kuin pakoitetulla varmuudella, "minä olen kerettiläinen ja Leccar-veli; mutta minä pidän suuremmassa arvossa sitä, vieläpä uhalla kerran kuolla roviolla sen puolesta, kuin jos koko sokea harhaanviety kristikunta palvelisi minua suurimpana ja ihailtavimpana pyhimyksenä."
"Tosiaankin", vastasi kuningas ankarasti. "Se oli rohkea sana, herra Thrand, ja jos se ei sisällä korkeampaa viisautta, kuin minkä kolmannentoista vuosisadan paraimmat ja viisaimmat miehet tunsivat, täytyy minun pitää sitä kirotuimpana ja hurjimpana sanana, joka koskaan on tullut inhimillisille huulille. Minä olen itse, kuten tiedätte, vaarallisessa ja rohkeassa taistelussa vallan kanssa, joka kirkon nimessä tahtoo hallita niin ruhtinaita kuin kansoja tahtoen tehdä sielumme orjiksi, ja minä uhmaan jokaista ihmiskäskyä, joka tahtoo pakoittaa meitä epätoivoon ja jumalattomuuteen, ja jättää sielumme kiusaajalle. Mutta silti on kirkko, ynnä jumalallinen sana, jolle se on rakennettu, minulle yhtä pyhä ja horjumaton. Tahtoisinpa nähdä sitä silmästä silmään, olkoon hän sitten viisas tai hullu, joka; hiuskarvankaan verran voi minua horjuttaa tästä uskosta."
"Niinpian kuin ymmärrätte minut täydellisesti, herra kuningas", vastasi mestari Thrand tyynesti, "tulette huomaamaan, että se ei koskaan ole ollut tarkoitukseni. Oikean totuuden kirkko on näkymätön, jota myös minä hengessäni palvelen, ja tosi ikuinen jumalsana on se, jota ei koskaan ole täydellisesti lausuttu, jota minä hartaudella kuuntelen ja pyrin omistamaan tieteen ja tutkimuksen avulla tässä ilmestysten suuressa kirjassa, jonka ainoastaan meissä herännyt jumalvoima voi havaita. Ettekö itsekin kuule tätä mahtavaa jumaluusääntä, herra kuningas, taivaallisessa ukkosenjylinässä? Ettekö näe kaikkivoimaisen sormea murskaavassa salamassa? Ja eikö teidän pidä myöntää, että se, joka on näiden mahtavien luonnonvoimien herra, on ainoa tosi, mahtava Jumala, jota meidän tulee kunnioittaa ja palvella?"
"Niin, sehän on selvä. Mutta mitä siitä seuraa?" kysyi kuningas kärsimättömällä äänellä.
"Kun minä nyt voin näyttää teille", jatkoi mestari Thrand kasvavalla innolla, "että sama voima on minun kädessäni ja vallassani, että minä viittauksella voin pakoittaa kaikkivoivan äänen puhumaan ja ukkosen äänellä julistamaan, että minä olen näiden jumalallisten voimien herra ja mestari — tahdotteko silloinkin kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa, joka puhuu niinhyvin minun tahtoni kuin luonnon kautta? Tahdotteko silloin kauemmin epäillä, että minä olen löytänyt ja omistanut tämän alkuytimen, tämän voimien alkuvoiman, joka on muuttava maailman muodon ja kukistava kaikki ennakkoluulon epäjumalan temppelit ja tyranniuden varustetut linnat? Tahdotteko silloin uskoa, että olen löytänyt ratkaisun elämän suureen arvoitukseen, ja että jumalaani, joka puhuu minun tahtoni ja tekojeni kautta, myös voi sanoa: elä, silloinkin kun aika, taudit ja ikä, kun rauta ja myrkky, kun rovio ja pyöveli kun paavit ja tyrannit ja kaikki elämän viholliset huutavat: kuole!"
Salakammiossa vallitsi hetken hiljaisuus, ja kreivi Henrik veti levottomana henkeään. "Kummallista!" kuului kuninkaan ääni. "Mutta ei, se on mahdotonta! Mielipiteeni viisaudestanne tahdon lykätä siksi kunnes olen nähnyt ne ihmeelliset asiat, joista puhutte. Sen mukaan kuin olen ymmärtänyt teitä, näytätte te pitävän itseänne ei ainoastaan luonnon, vaan myöskin jumaluuden herrana, mutta sellainen tuntuu minusta suurimmalta hulluudelta!"
"Hulluus ja viisaus, vale ja totuus, hyvä ja paha, valo ja pimeys ovat lähellä toisiansa, herra kuningas", kahahti taas mestari Thrandin kieleltä, "ja niin on erittäinkin laita kaikkina ylimenoaikoina yöstä päivään, erehdyksestä totuuteen, aikakaudesta aikakauteen. Mitä minä täällä, ainoastaan luottamuksesta teidän kuninkaallisen henkenne voimaan, uskallan kuiskata teille tässä salakammiossa, julistetaan kerran vapaasti jopa alhaisimmilta opettajapaikoilta ja ne ovat vain lastentietoja vanhoille ja henkisesti kypsille. Miten kukin meistä tahtoo kuvailla itsellensä jumaluutta, on oikeastaan jokaisen yksityisasia; se riippuu kunkin omasta henkisestä näkö voimasta. Ikuisuus on ja sen täytyy jäädä osaksi arvoitukseksi suurimmalle osalle; mutta ajasta ja sen vaihtelevista tapauksista on meidän päästävä selvyyteen: se on meidän yhteisessä näköpiirissämme. Siinä määrin uskallan kuitenkin luvata voivani avata teidän tarkkanäköisen silmänne, herra kuningas, ettei mikään osa aikaa ole kokonaan salattu ja että te melkein yhtäsuurella selvyydellä voitte katsoa eteenpäin kuin taaksepäin asioiden ja tapahtumien katoavaan olemassaoloon."
"No", sanoi kuningas, "opettakaa minua sitten näkemään selvemmin sielun silmillä, nimittäin jos kykenette siihen. Teidän maallisia silmälasejanne pidän suuressa arvossa, ja te olette todella avannut minulle vapaamman katseen olioiden ulkonaiseen maailmaan. Jonkunlaisen kaukolasin, jolla voidaan nähdä muinaisuuteen, tunnen jo tutkimalla aikakirjoja. Jos on olemassa myös luonnollinen kaukolasi tulevaisuutta varten, niin näyttäkää se minulle."
"On olemassa kaksikin, armollinen herra", vastasi mestari Thrand painolla — "me kutsumme niitä kaitselmukseksi ja aavistukseksi. Teroitetulla viisaudella ja herätetyllä sisäisellä ymmärryksellä voimme omistaa molemmat. Ensimäiseilä voitte nähdä paljon, jälkimäisellä enemmän ja molemmilla melkein kaikki. Tärkeän askeleen, jonka olette aikeessa huomenna ottaa, herra kuningas, voisitte vasta sellaisen kaksinkertaisen taidon avulla oikein ymmärtää."
"Mitä", puuskahti kuningas tuohtuneena. "Luuletteko, että nyt vasta käyttäisin ymmärrystäni ja arvelisin askelta, minkä hyvin harkitulla rohkeudella ja Jumalan armollisimmalla avulla olen tehnyt ja joka on korkein onneni? — Olkoon seuraukset mitkä tahansa ja käyköön kuten kaikkivaltias maailmanhallitsija määrää minulle ja valtakunnalleni. Tässä suhteessa ei selvinkään tieto tulevaisuudesta voi muuttaa tahtoani, tai sammuttaa elämäni kauneinta toivoa."
"Mutta ajatelkaa toki, herra kuningas", jatkoi mestari Thrand innoissaan, "heittäkää katse ilman ennakkoluuloa ja tunnetta ihmisten sieluihin, jotka tahdotte yhdistää itseenne. Kolme kuninkaallista veljeä, teidän tulevat lankonne, seisovat valtaistuimen ääressä: heikoin ja vähälahjaisin valittiin nousemaan sille. Mutta veljien ylivoimaiset sielunominaisuudet, voima ja rohkeus kasvavat suunnattomasti. Voimakas henki ei koskaan voi taipua heikomman alle; kuohuvien voimien täytyy kehittyä, sotivien täytyy murskata toinen toisensa, hellästi kiintyneiden täytyy yhtyä, ehdollisesti sidottu temmataan väkivaltaisesti auki. Ja sen, joka heittäytyy hurjasti kohisevaan virtaan, täytyy joko seurata mukana tai painua pohjaan."
"Lopettakaa kirottu puheenne!" keskeytti hänet kuningas kuuluvalla äänellä ja polkaisten kovasti lattiaan. "Tässä ei mikään pikkumainen arvelu ja tulevaisuuden pelko ole ehkäisevä tietoani tai peloittava sieluani. Antakaa kuohua miten tahansa näiden kuninkaanpoikien mielessä. Kruunuja ei ole heitetty maan päälle sokeiden intohimojen leikkikaluiksi, oikeus ja korkein voima eivät ole sidotut ihmisten vaan Kaikkivaltiaan tahtoon. Kuninkaanvaltikka voi Jumalan suojelevalla avulla turvallisesti levätä lapsen kädessä, vaikka alaikäinen olisikin pettureiden ja murhaajien ympäröimä. Sen olen itse kokenut. —"
"Mutta jos alaikäinen, kuten tässä tapauksessa, ei koskaan tule sielussaan täysi-ikäiseksi, herra kuningas", muistutti mestari Thrand, "kun se mahti, joka tuli vapaan ja voimakkaan kansan tahdosta, tyhmällä herkkäuskoisuudella ja ymmärtämättömyydellä yhdistettiin mielikuvaan, jota teolooginne kutsuvat Jumalan armoksi — aate, joka ainoastaan silloin saa merkityksen, kun näemme tämän armon ilmestyvän vapaassa vaikka muuttuvassa kansan tahdossa — silloin on jokainen side heikkoon alaikäiseen sieluun häiritsevä. —"
"Kaikkien pyhien kautta, korkein valta ja mahti tulee ylhäältä", keskeytti hänet kuningas kiivaana. "Ainoastaan ihmisten tahto, mutta ei Jumalan, on horjuvainen ja epäröivä. Sillä, joka kantaa kruunua oikeudella, on voimansa Jumalan tahdossa, jota ei kukaan kuolevainen uhmaile rangaistuksetta. Mutta kyllin siitä! En kutsunut teitä tänne neuvottelemaan kanssani valtioasioista. Ellen tietäisi teitä oppineeksi mieheksi, joka vain vähän huolii maallisesta hallinnosta, olisin halukas uskomaan, että te olette viekas vihollisteni lähetti, niiden, jotka salaa kokevat kaivella onneni perustuksia."
"Jumala varjelkoon, Teidän Armonne!" — huudahti mestari Thrand kauhistuneena.
"Kutsuin teidät tänne varoittaakseni teitä, en ottaakseni vastaan varoituksia", jatkoi kuningas ankarasti. — "Olen huomannut, että ajatuksenne jumalallisista asioista ovat vaarallisia ja eksyttäviä. Pitäkää ne ominanne, tai minun on pakko karkoittaa teidät maasta. Kunnioitan kaikin puolin tietojanne maallisista asioista", — lisäsi hän, — "niistä voin hyötyä. Rahamestarikseni ensinnäkin ette kuitenkaan voi tulla, — ja vielä vähemmän sielunpaimenekseni, koska ette ole hengellinen ettekä oikeauskoinen. Jos viisas Roger Baco oli opettajanne, niin tahdon sentään saada tietää, mitä hän on opettanut teille hyvää ja järkevää; mutta viisasten kivestä en tahdo enää kuulla sanaakaan. En tahdo katsoa tulevaisuuteen; jos ymmärrätte sen taidon, niin pitäkää se omananne! Minä pidän sitä, ellen noituutena, niin syntinä ja tuhmuutena joka tapauksessa; se taito ei vielä koskaan ole tehnyt ihmistä onnelliseksi. Jos voitte pitentää ihmiselämää sen luonnollisten rajojen yli, mitä minä kuitenkin hyvin epäilen, niin pitäkää sekin viisaus salaisuutenanne! Se tuntuu minusta yhtä julkealta kuin järjettömältäkin: en halua elää tässä maailmassa tuntiakaan kauemmin kuin kaikkivaltias Jumala on säätänyt. Mutta jos voitte luonnollisesti ja syntiä tekemättä paljastaa minulle luonnon salaisuudet, jos voitte jäljitellä taivaan salamaakin, kuten väitätte, niin näyttäkää minulle ja oppineillemme sitä taitoa ja selittäkää se mihin hintaan itse arvioitte sopivan! Mutta kuinka kauas valtiutenne luonnonvoimien yli ulottuneekin, niin älkää kuvitelko riistäneenne mahtia Häneltä, jonka rinnalla maan viisain ja mahtavin mies on vain halpa mato! Menkää nyt ja rukoilkaa Herraa ja Neitsyt Maariaa antamaan teille anteeksi ne julkeat sanat, joita täällä olette puhunut! Kunpa te, joskus pääsisitte parempaan ymmärrykseen siitä, mikä on sielun autuudelle tärkeämpää ja korkeampaa kuin kaikki maallinen viisautenne!"
Mitä mestari Thrand vastasi tähän ankaraan puheeseen, sitä Henrik-kreivi ei voinut kuulla; hän oli ymmärtävinään, vain sanat: "huomenna, Herra Kuningas!" sekä muutamia yleisiä, erittäin nöyriä kunnioituksensanoja, ja hänestä tuntui kuin taiturin ääni olisi tullut syväksi ja miltei tuntemattomaksi. Salakammion ovi aukeni. Henrik-kreivi huomasi kuninkaan olevan yksin ja avaavan juuri makuuhuoneensa ovea. Kreivi astui hiljaa ulos kirjastosta; hän kuuli edellään käytävässä askelia. Mestari Thrand siellä tuli kuninkaan salakammiosta. Henrik-kreivi pysähtyi ja huomasi, että tuo pieni taikuri usein seisahti pitkässä käytävässä ja näytti empivän; hän mutisi itsekseen ja käsitteli pimeässä jotakin. Äkkiä hänen käyntiään ja kummallista muotoaan valaisi kirkas valo, joka katosi taas kohta; mestari Thrand pysähtyi eräälle salaovelle, joka vei junkkari Kristofferin huoneisiin, mutta johon kellään muulla ei ollut avainta; ovi avautui ja sulkeutui jälleen, ja mestari Thrand oli kadonnut.
"Mitä se merkitsi?" — lausui kreivi itsekseen, säpsähtäen. — "Hm, täällä hiipii yön henki ruhtinaallisten veljesten ympärillä." Hän ei lähtenyt pimeästä käytävästä, ennenkuin oli nähnyt tulitaikurin hiipivän takaisin junkkarin asunnosta ja lähtevän ritarien kerrokseen, vastapäiseen linnankylkeen, missä kaikki vieraat saivat yöpaikkansa. Kreivi Henrik itse ei lähtenyt levolle, vaan valvoi henkivartion päällikkönä tämän yön kuninkaan makuuhuoneen ovella.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Aamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa touhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan täsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä varhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja asemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli ratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta. Tänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli kiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin aurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään. Jo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä ja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja kirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin oli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan hääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään, ja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä paljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään. Hänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa; hän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset. Loistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna olallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä, maidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla puolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli hehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja tervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.
Ne kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui kamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin vetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas ratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti anteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä, mutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs pysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat ja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä ja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.
Kun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin Helsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä komeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla ja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien maakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka uljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan arkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä aamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla, ollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli suuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista hiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta tahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän päivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi. He näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla lukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan epäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä tuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina, huolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta siitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja kansan kera olivat panneet vastalauseensa.
Linnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja turnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki linnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin pöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä. Kyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja näppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja torvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet parvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä huviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä olevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta pitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten. Eräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen tuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen tahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen apurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari Rumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien väliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain kuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt ja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta saapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman tiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen talonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta tanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille oli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja silkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista tuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin ja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin kaikui suusta suuhun: "Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he ovat!" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla miehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.
Suurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen nostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea pyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus peitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden, ahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha kalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen pukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend, joka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin kalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä Martti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä purjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski Kulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä ja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta arkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin osannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä, että hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät saattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän pyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa ja nyt "tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua itse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään."
"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!" — sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. — "Nyt voitte nähdä koko loiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni eräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani toistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni."
"Ah niin, rakas Martti!" — kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti häntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin nuken. — "Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että kuningas huomaa sinut."
"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!" — kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. — "Hän on nähnyt minut yhden ainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin ajateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä."
"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!" — kiivastui vanha Jeppe-kalastaja. — "Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen ansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja niinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi, niin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana."
"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!" — vastasi Martti. — "Katsotaanpa tätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut vai ei; eipä sillä ole hätää."
"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!" — mutisi vanhus. — "Jos olet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä sinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni — olin vähällä sanoa, — vaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset herrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta, nähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen."
"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja; kukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti Madsvendin kunnian puolesta! — Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee."
"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!" — lausui kalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja asettuen hänen eteensä. — "Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin katsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen miehen selän taa." Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta, ja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille morsiamelleen.
Kuinka jännitetty odotus olikin ollut, ja kuinka huhu olikin ylentänyt jalon Ingeborg-prinsessan kauneutta ja rakastettavuutta, niin kuitenkin jokainen hänet nähdessään oli kuin yllätetty. Hän istui leveissä, avoimissa rouvasvaunuissa äitinsä, Helvig-kuningattaren sekä kuninkaan äidin, kreivitär Agnesin välissä. Hän oli puettu vielä vain yksinkertaiseen, mutta aistikkaaseen matkapukuunsa. Ei mitään silmiinpistävää loistoa ollut hänen kauneuttaan lisäämässä; mutta kukaan ei senkään kysynyt, hänkö se oli morsian. Noiden kahden vanhemman naisen välissä, jotka kumpikin arvokkaalla majesteetillaan herättivät kunnioitusta ja vetivät puoleensa kansan huomion, piti tämä nuori kaunotar kuitenkin etusijansa ja herätti ylevää ihailua, joka, siihen kun liittyi tajunta siitä, että hän oli kuninkaan morsian ja tästä päivästä lähtien Tanskan kuningatar, täysin täytti majesteetillisen ylevyyden puutteen. Äitinsä, rehdin Gerhard-kreivin sisaren rinnalla hän ilmaisi, keltä oli perinyt lapsellisen hyvänsävyisen hymyilynsä ja sen sydämenrakkauden jalon ilmeen, joka oli koko hänen olentonsa sieluna; ja ken oli nähnyt hänet mahtavan isänsä, suuren, majesteettisen kuningas Maunu Latolukon, se voi selittää sen rohkean ylevyyden, mikä tuon kauniin prinsessan katsannossa oli yhtynyt niin suureen lempeyteen ja sulouteen. Vastapäätä prinsessaa ja molempia kuningattaria istui kaksi nuorempaa naista, jotka kuuluivat prinsessan ja Ruotsin leskikuningattaren seurueeseen. Pienempi oli kaunis Kristiina-neito, marski Torkkeli Knuutinpojan tytär, joka äskettäin oli kihlattu kuningas Birgerin nuoremmalle veljelle, Suomen herttualle Waldemarille. Kookkaampi oli prinsessan lapsuudenopettajatar ja uskollinen ystävätär Inge-rouva, Tanskan drotsin Pietari Hesselin ylevä puoliso, joka toimeliaan miehensä ollessa lähettiläänä Roomassa oli elellyt Ruotsin hovissa. Tämä Litlein ja suurten Videin sukuun kuuluva jalo nainen oli lähinnä hurskasta, hyvää Helvig-kuningatarta enimmän vaikuttanut prinsessan koko kasvatukseen ja varhain herättänyt hänessä suuren rakkauden Tanskaa kohtaan. Hän oli tutustuttanut tanskalaisten tulevan kuningattaren kansan henkeen ja tapoihin, entisaikain töihin, kansanlauluihin ja ihaniin taruihin, ja hän oli ilolla ja ihailulla nähnyt, miten kokonaisen kansan elämä näytti virittävän lapsellisen hurskaan prinsessan sielussa kauneimman rakkauden Tanskan nuoreen kuninkaaseen. Inge-rouva oli vielä mitä viehättävin nuorikko, jonka sanoissa ja ilmeissä oli paljon varmuutta ja voimaa. Kansa tunsi ja kunnioitti häntä; mutta hän itse näytti nyt ilolla häviävän siihen nuorekkaan kauneuden loistoon, joka täydellä syyllä teki Ingeborg-prinsessan päivän ja juhlan kuningattareksi.
Prinsessa vastaili kansan tervehdyksiin ja ihailunhuutoihin mitä armaimmilla katseilla ja liikkeillä; aina kun hänen iloinen katseensa siirtyi vaunusta oikealle, kohtasi se kuninkaan katseen. Tämä ratsasti valkoisella oriillaan rouvasvaunujen vieressä, sulkahattu kädessään, ja näytti melkein ilon lamauttamana jakavan rakkautensa uskolliselle kansalleen ja morsiamelleen, mutta hänen koko sielunsa kuitenkin ikäänkuin sädehti loputtoman täytelästä rakkautta hänen katseestaan, viipyipä se sitten vaunuissa tai riemuitsevissa väkijoukoissa. Ei hän sentään tässäkään onnen mielialassa voinut tukahduttaa vähäistä huokausta, ja hänen selkeän katsantonsa taivaan yli kiiti ikäänkuin uhkaava myrskypilvi aina kun hän vaunujen toiselta puolen kuuli veljensä kumean äänen ja näki junkkarin levottomassa katseessa ja intohimoisen punertavilla kasvoilla epäämättömän ilmeen kateudesta ja loukatusta ylpeydestä. Kristoffer ratsasti Ruotsin kuninkaan Birgerin veljien, Södermanlannin uljaan, ritarillisen Eerik-herttuan sekä Suomen herttuan Valdemarin välissä, jotka molemmat herättivät miehisellä kauneudellaan, loistollaan ja kohteliaisuudellaan paljon huomiota. Joka kerta kun Kristoffer kuuli heitä puhuteltavan herttuoiksi ja häntä itseään vain "jaloksi herra junkkariksi", näytti hän katkeralla hymyllä kokevan turhaan peittää sitä, kuinka suuresti hän tunsi veljensä, kuninkaan, syrjäyttävän häntä, kun tämä ei kohottanut hänen arvoaan ja arvonimeään, vaikka hän oli Tanskan kuninkaaseen samassa suhteessa kuin nuo ruotsalaiset herttuat Ruotsin kuninkaaseen.
Itse nuori Birger-kuningas, joka ei asuunsa paremmin kuin henkeensä ja voimaansakaan nähden vetänyt vertoja ritariveljilleen, ajoi kuningatarvaunujen jäljissä avaroissa vaunuissa, missä hän kallisarvoinen purppuraviitta päällään istui erään nuoren naisen vierellä Se oli hänen morsiamensa, Tanskan prinsessa Merete, kuningas Eerik Menvedin ja junkkari Kristofferin sisar, joka varhaisen kihlaussopimuksen takia jo lapsena oli jätetty kuningatar Helvigin hoidokkina Ruotsin kuningasperheeseen, eikä nyt ollut nähnyt äitiään eikä veljiään senjälkeen kuin äidin ja Gerhard-kreivin häissä. Tanskalainen prinsessa puhui nyt ruotsia äidinkielenään ja näytti jo tuntevan arvonsa Ruotsin vastaisena kuningattarena; hän ei kuitenkaan ollut yhtä kaunis eikä yhtä herttaisen lempeä kuin Ingeborg-prinsessa, ja hänessä keksittiin enemmän yhtäläisyyttä junkkarin ja onnettoman isänsä kuin Eerik-kuninkaan ja kauniin Agnes-rouvan kanssa.