Ruotsin kookas, vakava valtionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika seurasi melkein ruhtinaallisella loistolla ja arvolla kuningastaan ratsain Åke-drotsin ja Meklenburgin kreivin Henrikin välissä, jotka usein nyökäyttivät iloisina toisilleen; ja kaunis kesäinen juhlailo pyrki yhtä vilkkaana esiin ruotsalaisten herrain muhkeassa parvessa, joka keveästi jutellen saattoi kuningastaan ja arvossapidettyä valtionhoitajaa. Heidän joukossaan ei näkynyt drotsi Brunkea; hän oli nyrpeissään kihlauksesta jäänyt muun valtaneuvoston kera Tukholmaan.
Tanskan ritariston etunenässä nähtiin vahva, mutta, vähän suosittu marski Olavinpoika Biler. Raa'an karskina näöltään ja kömpelönä olennoltaan hän oli täytenä vasta: kohtana kepeälle, kapoiselle ritari Helmer Blålle, joka iloisena tepastelutti rakasta jälleenlöydettyä arabialaishevostaan ja tietämättään usein nyökäytti myöntyvästi, kuullessaan rahvaan ylistävän häntä itseään tai hänen hevostaan. Väliin hän kuitenkin katsahti hiukan epäröiden kuninkaaseen, ikäänkuin ei toivoisi tämän huomaavan häntä; ja väliin hän viittoi merkitsevästi drotsi Åkelle. Hänen vierellään ratsasti eräs hiljainen pappismies konkarilla; hän oli kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus Dacialainen; hänen silmänsä siirtyivät usein kirkkaan kauniille kesätaivaalle, ja tyynessä ilossaan hän näytti ajattelevan enemmän taivaallisia ja jumalallisia asioita tai jotain kaukaista näkymätöntä kaunotarta kuin kaikkea häntä ympäröivää maallista loistoa ja ihanuutta.
* * * * *
Nuo lukuisat vallasväet ja häävieraat tuskin mahtuivat Helsingborgin linnaan. Pari tuntia tulon jälkeen nähtiin hääjoukon vielä lukuisampana lähtevän kirkkoon. Prinsessan kullattuja vaunuja vetäväin kolmen valkean parivaljakon edessä kiitivät nyt valtoimin ohjasperin kaksi turnajaisratsua, joita kuningas oli niin katkerasti kaivannut lähtiessään Sorretslövin kuninkaankartanosta. Ratsujen jälkiä aina Tukholmaan asti väsymättä seuranneet kaksi pientä tallipoikaa hyppivät nyt iloisina ylvästellen eläinten sivulla. Nähdessään noiden kahden tutun paraatihevosen pyörähtelevän morsiusvaunujen edessä, kuningas hämmästyi iloisesti. Drotsi Åke kertoi hänelle kohta parilla sanalla ritari Helmerin huimasta seikkailusta Köpenhaminassa, sekä ilmoitti hänen olevan mukana nuoteiden joukossa. Kuningas kääntyi taaksepäin ja huomasi ritareistaan reippaamman: "Vapaasti hän istuu satulassaan!" — sanoi hän, uhaten ritari Helmer Blåta, mutta iloisin hymyin ja nöykäyttäen tyytyväisenä.
Kirkossa vahvistettiin kihlaus kaikin roomalaiskirkon tavoin Aarhuusin ja Riiben piispojen avulla, ja maakuntaesimies Olaus ynnä kaikki munkit ja papit virittivät ihanin, syvin äänin rikassointuisen ja täytelään Gloria in excelsis. [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!] Kun toinen piispoista yhdisti kuninkaallisen morsiusparin kädet ja luki kirkon siunauksen heille, laski toinen Tanskan kuningatarkruunun morsiamen kauniille vaaleille kutreille, ja nyt liittyi kuorolauluun mahtava pasunaääninen virta, ja kansa yhtyi juhlalliseen virteen. Kauniimpaa näkyä ei kukaan tanskalainen eikä ruotsalainen ollut nähnyt kuin sen, kun korkea morsiuspari, hartauden ja ilon kyynelet loistavissa silmissään, vaipui polvilleen vihkipallille tuhatkynttiläisen pääalttarin eteen, syvien, ihanien hymnien soidessa, ja melkein koko suuri hääjoukko ynnä ihastunut kansa polvistui vaistomaisesti heidän kerallaan äänekkääseen, hartaaseen rukoukseen. Pasuunat vaikenivat, eikä kuulunut hengähdystäkään sinä hetkenä, jolloin morsiuspari korkealla ja kirkkaalla äänellä vannoi rikkomatonta rakkautta ja uskollisuutta elämänsä loppuun asti. Kaikki munkit ja monet kansan seasta toistivat vanhan maakuntaesimiehen syvän "amenen". Iloinen Te-Deum torvien ja pasuunain säestämänä päätti kirkkojuhlan.
Vihkimisen jälkeen lähimmät sukulaiset syleilivät syvästi liikutettua morsiusparia korkeassa kuorissa. Viimeksi läheni junkkari Kristofferkin veljeään, kuningasta, ja teetteli kylmää ja jäykkää syleilyä; mutta silloin se pimeyden henki, joka niin kauan oli uhkaavana seisonut veljesten välillä, ikäänkuin äkkiä olisi lähennyt heitä ja kasvanut hirviöksi: he tuijottavat mykkinä, miltei kauhuissaan, toisiaan ja heidän kätensä vaipuivat. Oli kuin lempeät kyynelet olisivat pysähtyneet kuninkaan silmissä ja jäätyneet veljen hirveän kylmyyden takia. "Ei petollisuutta tällä pyhällä hetkellä, Kristoffer, jos sielusi autuus on sinulle rakas!" - Kuiskasi Hän ankaran varoittavasti. — "Nyt veljiä Jumalan kasvojen edessä — tai — Jumala anteeksi antakoon minulle! — vihamiehiä kuolemaan asti!"
Kristoffer kumarsi vaieten ja kalpeni. Hänen huulensa näyttivät liikkuvan, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kuningas kääntyi poispäin hänestä tulisin katsein; mutta näytti siltä kuin joku näky avoimesta taivaasta olisi äkkiä sammuttanut hirveän vihan ja tuskan liekin kuninkaan vilkkaista silmistä, kun hän kääntyi ja näki hiljaisen, liikutetun morsiamensa lempeänä ja armaana levittävän kätensä häntä kohti. Hän painoi armaan kiihkeästi povelleen, ja lempeä kyynel kiilsi jälleen hänen silmissään. "Tämän sielun kuitenkin olet antanut minulle, Herra Jumala!" — kuiskasi hän, — "ja minulla on oikealla kädelläsi veli, joka ei vihaa minua."
"Rakas Eerik, mikä sinun on?" — kysyi morsian kummastuneena ja katsoi häntä silmiin; mutta hän näki nyt kuninkaansa luottavasta kohotetun katseen kiintyneenä kuorin oven päällä olevaan ristiinnaulitun-kuvaan ja hän kulki vaieten, hiljaisen onnellisena hänen käsivarteensa nojaten kirkonkäytävää pitkin suuren hääsaaton etunenässä. Kuningas näytti jälleen rauhalliselta ja iloiselta; mutta hän oli kumman hiljainen; kukaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan hänen ilonsa tuskallista keskeytystä.
* * * * *
Kansan huomio oli kääntynyt ritarileikkeihin, joiden piti alkaman muutamia tunteja kirkkojuhlan jälkeen. Suurta turnajaiskenttää ympäröi tavaton ihmisjoukko, ja koko linnavuori oli kuin kylvetty katsojia täyteen. Porrasmaisesti kentän ympärillä kohoavat penkit olivat korupukuisten naisten hallussa, jotka jännitetyllä odotuksella iloitsivat edeltäpäin tästä näytelmästä. Vihdoin torvientoitoitus ilmoitti vallasväkien saapuneen. Purppuraverhoilla peitetyille korkeille parvekkeille istuutuivat kaikki ruhtinaalliset naiset ylhäisine rouvas- ja neitsytsaattueineen. Siellä nähtiin jälleen juhlan kuningatar, kaunis kuninkaanmorsian, pääkoriste vaaleilla kutreillaan. Kansan ilohuutojen kaikuessa hän asettui nojatuoliin äitinsä ja Helvig-kuningattaren väliin. Birger-kuningas istui äitinsä vierellä prinsessa Mereten luona; hän aikoi ottaa turnajaisiin osaa vain katsojana. Torkkeli Knuutinpoika ja joukko muita vanhempia ruotsalaisia hovimiehiä seisoi hänen lähellään, samoin kreivi Gerhard, joka ei enää kyennyt tähän leikkiin; mutta Tanskan nuori kuningas pysyttelihe ruotsalaisten herttuain ja muiden ruhtinasherrojen kera turnajaisratsujensa selässä aitausten ulkopuolella kilpailija-ritarien joukossa. Ruhtinasparvekkeen alla istuivat korokkeella kilpailutuomarit, jotka kaikki olivat vanhoja kokeneita ritareita, ja kilparadalla astelivat aseairuet apureineen juhlapukuisina, käsissä valkeat sauvat, järjestystä pitäen. Suuri kuoro torvenpuhaltajia ja rumpaleita avasi ritarikisat soittamalla kansanomaisen turnajaislaulun säestykseksi:
"Heitä seitsemänkahdeksatta läks Haldista ratsastain."
Kun kuului kertosäe, johon koko kansa yhtyi:
"Ja kaviot ne kapsaa, kun tanskalaiset urhot ratsastaa."
niin kaikki kilparitarit ajoivat täyttä neliä aitauksen sisään ja asettuivat iloiseen kilpa-asentoon. Turnajaiset alkoivat. Moni peitsi katkesi yleisön riemuitessa. Tässä tylsin peitsin suoritetussa aseleikissä jouduttiin harvoin vaarallisiin pinteisiin, vaikka joku ritari kyllä saattoi nyrjähyttää käden tai jalan, pudotessaan aivan päistikkaa satulasta. Monet ritarit olivat erittäin taitavia pyörittelemään hevosta ja peistä; mutta etevimmät kaikista tanskalaisista ritareista olivat marski Olavinpoika, Meklenburgin kreivi Henrik sekä ritari Helmer Blå. Eräs hunnutettu nainen viittoi usein innostukseksi ja suosionosoitukseksi Helmer-ritarille: hän heitti rouvasparvekkeelta hänen eteensä hansikkaita, esiliinoja ja silkkinauhoja. Ritari tervehti kohteliaasti. Hänen kilvessään oli tunnuslause: "Pyhän Annan ja Pyhän Eerikin puolesta!"; ne olivat hänen rakkaan vaimonsa ja kuninkaansa suojeluspyhimykset, joiden kunniaksi hän tällä kertaa heilutti peistä. Viime kierrolla hän työnsi marskin satulasta; silloin nainen heitti hänelle huntunsa. Se oli hänen nuori, kaunis vaimonsa, Kogsböllen Anna-rouva, joka arvaamattomalla läsnäolollaan täällä iloisesti yllätti miehensä; kohta kun tämä tunsi hänet, hän heitti iloissaan peitsensä korkealle ilmaan. Hän unohti ottaa vastaan voittamansa palkinnon, ja juoksi kuin vihuri rouvasparvekkeelle syleilemään vaimoaan, suureksi huviksi katsojille vieläpä kisatuomareillekin, jotka mielellään soivat näin hiukan poiketa hyvästä tavasta ja järjestyksestä.
Ruotsalaisista turnajaisiin osaa-ottavista herroista oli etevin Södermanlannin Eerik-herttua; hänen peitsensä kukisti jokaisen vastustajan satulasta, ja hänen sisarensa, juhlan nuori kuningatar, iloitsi hyvin siitä maineesta, mitä hänen rakkain ja ritarillisin veljensä täällä niitti. Suomen herttua Valdemar loisti myös näissä juhlakisoissa ja koetti näyttää rohkeuttaan varsinkin kun Torkkeli Knuutinpojan kaunis tytär osoitti pelkoaan sentakia. Aina kun joku kilpailija syöksyi tantereeseen, raikuivat torvet voittajan kunniaksi, ja kansa riemuitsi, kun taas voitettu riensi tervehtimään voittajaansa kohteliaalla kumarruksella, säälimättä itseään tai nureksimatta. Åke-drotsi, joka tavallisesti onnistui hyvin sellaisissa koetteluissa, ei ollut vielä kyllin toipunut vaarallisesta onnettomuudesta Kallundborgissa, voidakseen ottaa niihin osaa. Sitäpaitsi hän oli kumman alakuloinen, vaikka iloitsikin kuninkaan rakkausonnesta. Hän oli nyt menettänyt kaiken toivon saada nähdä Stig-marskin tytärparat vapautettavan vankeudestaan. Kuningaskin oli harvinaisen vaitelias, vaikka hänen kasvoistaan loistikin syvä sydämenilo aina kun hänen silmänsä kohtasi Ingeborg-kuningattaren rakkaan katseen parvekkeelta. Hänen ajatuksensa näytti usein olevan poissa, eikä hän seurannut tavallisella tarkkaavaisuudellaan eikä innollaan tätä mielihuviaan, jota hän tänään, sulhasena ja palkintojenjakajana, tahtoi olla vain katsomassa. Langelandin Eerik-herttua, joka oli kuulu yhtenä etevimmistä turnaajoista ei näyttänyt nuorempien ritarien joukosta saaneen yhtään vastustajaa, jonka kanssa olisi halunnut otella, kun Södermanlannin Eerik-herttua oli jo katkaissut peitsiä täyden määrän saadakseen korkeimman palkinnon, ja poistunut kilpailusta. Junkkari Kristoffer katseli raskasmielisellä halveksunnalla koko leikkiä, kuin kulunutta ja lapsellisen turhaa pilaa. Hän kyllä osasi käyttää peistään voimakkaasti; mutta hän ei pitänyt itsensä arvoisena tavoitella turnajaispalkintoa, jonka hänen veljensä oli asettanut, tai kilpailla jonkun vähemmän kanssa kuin kuninkaan.
Vähitellen Eerik-kuninkaan nuorekkaat kasvot vilkastuivat, hänen katsellessaan kilpailua. Valkoinen turnajaisori tanssi hänen allaan, ja kohta kun viimeinen palkinto oli voitettu, hän tarttui reippaasti kullattuun peitseen, heilutti sitä kepeästi kädessään ja laski rohkeata nelistä aidan yli, riemuitsevain katsojain suureksi iloksi.
"Koetetaanko mekin kerta keskenämme naistemme kunniaksi, herra serkku?" — huusi hän iloisena Langelandin herttualle Eerikille. Kookas herttua tervehti kohteliaasti ja ratsasti aituuksen sisään.
"Kas hittoa, Pitkäkoipi, Pitkäkoipi!" — kuului uteliaasta väkijoukosta, ja syntyi odottava äänettömyys. Kuningatarparvekkeelta liehui ruusunpunainen silkkinauha häntä kohden; hän sitoi sen kypäräänsä, tervehti iloisesti nuorta kuningatartaan ja ajoi paikalleen. Herttua kiinnitti kypäriinsä sinisen nauharuusun. Erittäin tottuneesti ja taidokkaasti kiitivät nyt nämä kaksi ruhtinaallista kilparitaria toisiaan vastaan täyttä neliä, peitset tanassa. Kuningas käytteli peistään nopsasti ja torjui vastustajansa lyönnit. Herttualta lensi peitsi kädestä ja putosi kauas radalle; mutta kuninkaan peitsi murtui herttuan rintahaarniskaan huojuttamatta häntä ensinkään.
Sekä herttuan että kuninkaan taitoa ihasteltiin äänekkäästi; monesta lausumasta kävi kuitenkin selvään ilmi kansan ennakkorakkaus nuorta ritarillista kuningasta kohtaan. "Jos kuninkaan peitsi olisi kestänyt" — lausui eräs poikanen — "niin olisimmepa nähneet Pitkäkoiven töppöset ilmassa."
"Ei ollut ihmekään, että se mies jäi satulaan" — murahti joku merimies — "voihan hän miltei heittää pitkät koipensa ankkureiksi hietaan."
Torvet toitottivat. Kilpailijat tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja kisat näyttivät nyt olevan lopussa; mutta musiikkia jatkui yleisön riemuitessa ja jutellessa.
"Saa nähdä tohtiiko junkkari panna nuttuaan likoon! Ei, kyllä hänen on parasta tyytyä, katselemaan" — lausui joku rohkea, kova ääni aivan junkkari Kristofferin takana.
"Mieluimmin hän antaa uskollisten miestensä panna päänsä tosivaaraan kuin uskaltautua itse pilanpäiten tuleen", mutisi toinen.
Junkkari Kristoffer näytti kuulleen nämä lauseet; hän karahti tulipunaiseksi. Torvet vielä raikuivat ja kuningas oli lähdössä ajoradalta; silloin junkkari äkkiä kannusti raskasta ratsuaan ja ratsasti peitsi kädessä häntä vastaan.
"Jos näen oikein, niin herra veljenikin tahtoo koetella kerta kanssani!" — sanoi kuningas säpsähtäen — "No niin, puhalluttakaa turnajaissävel, airut! Uusi peitsi, mutta ei lasinen, kuten äskeinen!"
Torvenpuhaltajat soittivat nyt vanhaa juhlallista sotalaulua. Aliairut ojensi kuninkaalle suuren, tylppäpäisen peitsen. Huomio oli taas korkealle jännittynyt, ja nuori kuningatar näytti hiukan levottomalta. Kuningas oli asettunut paikoilleen; hänen kasvonsa eivät olleet yhtä lempeät ja iloiset kuin ennen; hänen valkoinen oriinsa korskui kärsimättömänä. Junkkari oli ratsastanut kauas takaisinpäin eikä näyttänyt vielä valmiilta.
"No, nopeaan, herra veli!" — huusi kuningas. — "Käydään reippaasti leikkiin, kuten sopii meidän juhlassamme." Ja nyt he molemmat läksivät liikkeelle. Kuningas ratsasti eteenpäin komeata tanssintahtia, kuten näytti, ollakseen käyttämättä hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja suurempaa tottuneisuuttaan; mutta junkkari kannusti orittaan ja ajoi tuimasti eteenpäin. Kuningas melkein pysähtyi ja näki hämmästyen, että veljen peitsenpää ojentui suoraan hänen avoimia kasvojaan kohti. "Minne tähtäät? Rintaan, neljän raajan välimaille!" — huusi hän. Mutta junkkari ei tuntunut kuulevan ei näkevän; hän ajoi hehkuvin poskin ja tuijottavin silmin suoraan samaan suuntaan. Mutta nyt kuningas näytti ankarasti kiivastuvan. "Alas siis!" — huusi hän, ja samassa Kristofferin peitsi sinkosi sivuun ja junkkari itse syöksyi takapäin satulasta. Kuningas hyppäsi oitis maahan auttamaan häntä, torvet toitottivat, ja ilma kajaili kansan haltioituneista riemuhuudoista. "Et kai loukkautunut?" — kysyi kuningas. — "Miten sinä ohjaat peistäsi?"
"Kehnosti teitä vastaan, suurivaltias herra voittajani!" — mutisi Kristoffer. — "Mutta se kuuluu asiaan. Kuulkaa, kuinka kansa kirkuu iloissaan siitä näytöksestä, minkä annoitte sille!" — lisäsi hän katkerasti ja puoliääneen. — "Jos olisin taittanut niskani, olisi juhla ollut täydellinen."
"Älä anna tämän pikku tapaturman häiritä mieltäsi!" — sanoi kuningas. — "Sellaista voi sattua parhaallekin. Toisella kertaa minulla voi olla huonompi onni."
"Mahdollista, teidän armonne!" — vastasi junkkari kumealla äänellä ja tervehti kuningasta hillityn kohteliaasti, lähtien samalla pois. Hän hypähti pian ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä meluisan väkijoukon keskitse, joka äänekkäästi teki pilaa siitä hullunkurisesta asennosta, missä junkkari oli ollut jalat ilmassa kuninkaan lyönnin voimasta.
Siten turnajaiset päättyivät; mutta se riemu, millä kuningasta saatettiin linnansillalle, näytti vähän ilahduttavan häntä tällä kertaa. Hän luuli nähneensä veljensä silmässä tulen, joka kauhistutti häntä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Turnajaisten jälkeen kuningas löi ritarisalissa tavanmukaisella juhlallisuudella ritareiksi muutamia asemiehiä, jotka olivat kunnostautuneet "Stig-marskin kahakassa" ja Norjan sodassa. Sitäpaitsi jaeltiin paraatihevosia, komeita aseita ja muita kunnialahjoja ruhtinaallisille häävieraille ja eräille niistä ruotsalaisista herroista, jotka olivat saattaneet Ingeborg-prinsessaa Tukholmasta. Erityisesti kuningas tahtoi antaa tässä tilaisuudessa marski Torkkeli Knuutinpojalle erinomaisen kunnioituksensa merkin, ja hän lahjoitti tälle sen uljaan ritarinmiekan, jota hän itse oli tänään kantanut. "Kantakaa sitä omananne ja Ruotsin kunniapäivänä ilolla!" — lausui hän. — "Mutta käyttäkää sitä, jalo herra marski, minua itseäni vastaan kuten olette käyttänyt omaa kunnon miekkaanne pakanallisia karjalaisia vastaan, jos minä jolloinkin — minkä Jumala estäköön — voin unhoittaa sen sopimuksen ja ystävyysliiton jalon Ruotsin kansan ja sen kuninkaan kanssa, minkä vakuudeksi tämä päivä on minulle ja Tanskalle antanut mitä kauneimman pantin!"
Ruotsalainen valtiomies otti tämän lahjan vastaan henkevällä puheella; hän toivotti sekä Tanskalle että Ruotsille onnenaikaa, jolloin heidän ruhtinastensa ja ritariensa miekat välkkyisivät vain kunnian, rauhan ja rakkauden tähtisäteinä toisiaan vastaan, mutta kuten revontulet ja liekitsevät pyrstötähdet Pohjolan yhteisiä vihollisia vastaan.
Lopuksi kuningas otti esiin erään asiakirjan, josta riippui vihreissä silkkinauhoissa suuri kuninkaallinen sinetti vahaan painettuna, kilvessä toisella puolen kolme kruunattua leopardia ja toisella puolen kuningas valtaistuimellaan kruunausasuisena. Kääntymättä sille puolen valtaistuinta, millä junkkari Kristofferin paikka oli ja jonne kuningas ei koko menojen aikana ollut heittänyt katsetta, hän sanoi korkealla äänellä ja ikäänkuin itseään vastaan taistellen: "Tanskan junkkari Kristoffer Eerikinpoika, astu esiin, ottamaan kädestäni juhlalahja tänä elämäni onnellisimpana päivänä! Minä olen vilpittömästä veljellisestä suosiosta ja neuvostoni suostumuksella jo kolme vuotta sitten allekirjoittanut ja sinetöinnyt tämän asiakirjan, joka julaistaan nyt vasta, ja jossa sinut nimitetään Vironmaan herttuaksi ja sen läänitysoikeuksien omistajaksi. Kaikkivaltias Jumala antakoon siihen siunauksensa!" Lausuttuaan selkeästi nämä sanat hän tunsi ikäänkuin raskaan kiven vierineen pois rinnaltaan ja hän kääntyi tyynenä ja iloisena sille puolen, mistä odotti veljensä astuvan esiin; mutta junkkarin paikka oli tyhjänä. Ei kukaan läsnäolijoista ollut nähnyt häntä turnajaisten jälkeen. Junkkarin hovimarsalkka astui esiin herransa puolesta ottamaan vastaan läänityskirjeen polvistuen kuninkaan eteen; sitten hän nousi, kumarsi syvään ja poistui etsimään herraansa.
Kristoffer ei ollut hääateriallakaan. Jotkut olivat olleet näkevinään hänen ratsastavan kuin raivopää täyttä neliä Fruelundista kohta turnajaisten loputtua.
Prinssi ei ollut palannut vielä iltajuhliinkaan. Linna kaikui musiikkia ja iloa. Ritarisaliin ja parvekkeelle pääsi kaikensäätyinen kansa esteettömästi tanssiin ja naamiaisiin. Kuten hauskoissa laskiaisremuissa huviteltiin näissä hullunkurisilla naamiopuvuilla ja jonkinlaisilla näyttämöesityksillä, joissa täydellä tyytyväisyydellä nähtiin yhtenä sekamelskana raamatullisia ja pakanallisia, pyhiä ja maallisia asioita. Ottipa tähän iloon osaa joukko hengellisiäkin herroja salapukuisina, esittäen n.s. mysterion eli raamatullisen ilveilyn, missä joku saksalainen "Hanswurst" ("Makkara-Hannu") näytteli temppujaan; myös Daavidin ja Goliatin taistelu esitettiin suureksi iloksi rahvaalle, joka Daavidilla luuli tarkoittavan omaa kuningastaan ja pitkän Goliat-venkaleen oli tuntevinaan milloin herttua Pitkäkoiveksi, milloin junkkariksi, mutta kohta kun drotsi huomasi ilveilyä selitettävän näin, hän poistatti nämä naamiot. Kun kuningas astui parvelle tanssijain joukkoon, niin nuoret tytöt lauloivat laulua, millä häntä tavallisesti tervehdittiin, ja josta oli tullut jonkinlainen kansallislaulu. Ihastuksella nuorta kuningasta kohtaan ja viitaten erääseen hänen nuoruutensa merkillisimmistä seikkailuista he lauloivat iloisesti:
"Ja Riiben sillalla tanssitaan;
— on vallattu linna. —
Korukengin ritarit tanssii
edest' Eerikin, nuoren kuninkaan."
Kuningas kuunteli mielihyvällä tätä laulua ja jutteli Åken kanssa rakkaasta drotsistaan Pietari Hesselistä, josta tämä laulu aina muistutti häntä, ja kun Gerhard-kreivi kuuli laulun Riiben linnasta, niin hän tömisti iloisena tanssijaparveen, mielessään hauska muisto tuosta tapauksesta, missä hän itse oli ollut mukana; sekä laulu että paikka ja juhlatunnelma toivat sitäpaitsi hänen mieleensä sen päivän, jolloin hän itse oli viettänyt Helsingborgin linnassa häitä Agnes-kuningattaren kanssa.
Eräs nuori innokas kansanlaulaja alkoi nyt ylistyslaulun kuninkaan voitosta suuressa Grönsundin taistelussa; mutta kuningas näytti ystävällisesti viittaavan häntä vaikenemaan, kun muisto siitä saattoi häiritä hänen vierastaan, Langelandin Eerik-herttuaa. Mutta nyt saapuivat kuninkaan äiti ja kuningatar Helvig parvelle nuoren kauniin morsiamen kera, ja kansan ilo ilmeni yhä äänekkäämpänä. Kansanlaulaja alkoi kohta laulaa kuningatar Dagmarin häistä: siihen liittyivät kohta kaikki tytöt ja sen tahdissa tanssittiin. Kuningas itse astui tanssijarivin etunenään. Lopuksi tytöt lauloivat:
"Ilo suuri nostatti Tanskanmaan, kun Dagmar maahan saapui; maamiehellä ja porvarilla ajat oli hyvät, veronkiskojilta säästyivät kalliit jyvät. — Tuli uljaasta Böömistä se neiti."
Mutta kun he nyt aikoivat virittää viime värssyn, niin kansanlaulaja korotti äänensä muiden yli, laulaen:
"Ilo suuri taas Tanskan nostattaa: sulo Ingeborg meille saahan: kuten Valdemar Seier, niin Erik myös toi Dagmarin Tanskanmaahan. — Tuli uljaasta Ruotsista se neiti."
Riemuiten nämä säkeet toistettiin. "Kiitos, lapset, kiitos!" — sanoi kuningas iloisen liikutettuna. — "Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, niin Valdemarin ja Dagmarin päivät palaavat!"
Nuori kuningatar tervehti liikutettuna ja hämmästyen kaikkia häntä rakkaudella ympäröiviä ihmisiä.
Yleisen juhlahumun ja ilon vallitessa ei ollut ketään, paitsi Åke-drotsi, joka olisi keksinyt jotakin epäilyttävää par'aikaisissa naamiaishuveissa ja salapukuisten vierasten suuressa joukossa. Viimemainittu kiinnitti erikoisen huomionsa pariin naamioon, jotka usein tunkeusivat likelle kuningasta ja hävisivät jälleen. He esittivät naamioasussaan rahvaan kuvitelmaa vetehistä: heidän maalattuja kasvojaan verhosivat vihreät silkkihiukset, ja heidän panssarinsa olivat loistavista hopeasuomuksista. Heidän levottomuutensa näytti Åkesta epäilyttävältä, ja hän seurasi tarkoin näiden molempien naamioiden liikkeitä. Pian hänen epäluulonsa sentään hävisi; toista vetehistä hän ei enää nähnyt; pieni, kaunis kalastajatyttö tuli toista vastaan, ja pian nämä kaksi tanssivat niin rakkaasti yhdessä, että Åke arveli kysymyksessä olevan pienen lemmenseikkailun. "Miksi minä en saa noin tanssia hänen kanssaan?" — huokasi hän, ja hänen ajatuksensa lensi Vordingborgin neitsyttorniin. Hän katsoi osanottoisesti kaunista kalastajatyttöä, joka pitkine kutreineen ja iloisine vilkkuvine silmineen naamioitunakin kaukaisesti muistutti neiti Margareeta Stigin oikukasta siskoa Ulriikaa. "Ah ei!" — huokasi drotsi mennen eteiseen, — "ne raukat istuvat yhä synkässä tornissaan, — he eivät näe eivätkä kuule mitään tästä juhlasta — ja ovat kuitenkin viattomat! Se on vääryys, jumalaton vääryys! Tässä kuningas sentään on kova ja taipumaton. Tänä iltana hän on iloinen ja lempeä ja onnellinen. Ken ties!" — Åke ikäänkuin äkkiä sai rohkean toiveen. Hän palasi parvelle ja läheni kuningasta, jota enemmän huvitti kansan iloittelu kuin uljaampi ja konstikkaampi tanssi ritarisalissa. Mutta nyt drotsi jälleen näki toisen ruman vetehisen kuninkaan likellä Uudelleen hänessä heräsi epäluulo tätä naamiota kohtaan, ja hän huomasi välkkyvän tikarinkahvan hopeasuomusten välissä vetehisen rinnalla, missä hän usein kuningasta lähetessään piti kättään. Åke astui kuninkaan ja tunkeilevan naamion väliin, kysyen: "Kuka olet?"
"Rosmer!" — kuului outoääninen vastaus. — "Haa, haa, haa!" Ja sitten olento lauloi käheällä äänellä:
"Rosmer mereltä koteutui, ja kirota alkaa: 'tänne on kristitty piillyt, sellainen käden oikean hajuss' on enne.' —"
Samalla hän tarttui kalastajatytön käteen, ja katosi tanssin hulmeeseen. Drotsi katsoi yhä hänen jälkeensä; hän ajatteli maanpakolaisia ja kunniansamenettänyttä ritari Kaggea. Ajatus tästä vaarallisesta ja huimapäästä salamurhaajasta tuli lopulta hänessä niin eloisaksi, että hän luuli näkevänsä hänet sekä vetehisen että melkein jokaisen muunkin naamion takana. Hän vihjasi muutamia henkivartijoita pitämään silmällä naamioituja ja seurasi itse kuningasta ritarisaliin. Hän vihjasi kreivi Henrikillekin ilmi pelkonsa ja pian nähtiin lukuisa henkivartijajoukko kuninkaan läheisyydessä, vaikkei hän itse eikä kukaan muukaan ruhtinaallisista huomannut siinä mitään erikoistarkoitusta. Drotsin terävät silmäykset ja varovaisuustoimenpiteet näyttivät kuitenkin herättävän joidenkin vieraiden huomiota. Pian kuului parvelta tuttu kansanlaulu Vetehisestä ja Agnetesta, ja sen tahdissa esitettiin tanssi missä tuo vetehisnaamio kalastajatyttönsä kera oli esitanssijana; hän itse lauloi aina vain kertosäkeet käheällä ja hurjalla äänellä:
"Haa, haa, haa!
Ja hän meren pohjahan tytön vei!"
Viimein vetehinen ja kalastajatyttö häipyivät pois; he tanssivat ulos ovesta ja alas linnanpihalle, mukanaan joukko valepukuisia henkilöitä, jotka kuuluivat heidän naamiopilaansa ja esittivät kaikenlaisia meripetoja. Ei kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet; alkoi toinen tanssi, eikä noista vähän hauskoista naamioilveilijöistä enää välitetty. Mutta sitten levisi rahvaan kesken se huhu, että Vetehinen oli ollutkin oikea vetehinen ja vienyt mukanaan erään neidon. Muutamat olivat olleet aivan näkevinään laivasillalta, kuinka välkkyvä vetehisolento ui pois kirkkaassa tähtivälkkeessä neitonen käsivarrellaan.
Oli kaunis, hiljainen kesäilta. Parvella ja ritarisalissa ei ollut ainoastaan tanssia ja naamiohuvia; suurta kansanjuhlaa vietettiin linnanpihalla, puistossa, Fruelundissa ja turnajaiskentällä soihtujen valossa, musiikilla ja virkistävillä tarjokkeilla. Kuningas esiintyi kaikkialla mihin iloisia ihmisiä oli kokoontunut, useimmiten kaunis morsiamensa rinnallaan ruhtinaallisten vierastensa ja hovimiesparven saattamana. Kaikkialla heidät otettiin vastaan riemuisin junalauluin. Linnanpuistossa heitä tervehtivät mestarit Rumelant ja Poppe Vahva, jotka juhlallisella paatoksella lausuivat konstikkaan ja hyvin tulkitun ylistysrunon, kiitellen siinä vuorottain kuningassulhoa ja hänen morsiantaan sekä kummankin kuninkaallisia sukulaisia, ja kaikkia läsnäolevia vallasväkiä ja suuruuksia. Kuningas kiitti heitä ystävällisesti lämpimästä laulusta, vaikka nuo liioitellut ylistelyt ja kuluneet sanontatavat eivät liioin miellyttäneetkään häntä. Mutta nyt hämmästytti uusi komea näytelmä: valaistujen holvikäytävien kautta kuletti morsiusparin ja koko lukuisan seurueen joukko siivekkäitä lapsia, jotka muka olivat henkiä tai enkeleitä, erääseen puistonkolkkaan, mistä oli erittäin kaunis näköala salmen yli. Sieltä pistihe äkkiä esiin sadottain laivoja, joiden mastoihin ripustetut lyhdyt muodostivat nimikirjaimia ja kruunuja. Sitä, mikä Skanörin markkinoilla oli herättänyt niin suurta hämmästystä ja mitä itse rahvas oli pitänyt noitatemppuina, sitä saatiin nyt nähdä täälläkin, vaikka paljon kauniimpana ja loistavampana. Taikauskoinen pelko oli kadonnut, kun kuultiin näiden temppujen viattomuus, ja niihin oli valmistuttu kuin kuninkaallisiin juhlanäytöksiin. Veneistä ja lautoilta nousi sikermä lentäviä, kirjovärisiä valoja; ilma sädehti monin tekoauringoin, tähdin ja tulirenkain, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.
Siinä oli uusi, lumoava näky. joka ihastutti kaikkia. Kaikki jäykkyys ja hovitavat unohtuivat; kukin etsi paikkaa, mistä parhaiten saattoi katsella tuota kaunista taikaa.
Kuningas oli morsiamineen painunut erääseen tummaan puistonsopukkaan, mistäpäin nähden tuo ihana ilmanäytelmä oli mitä kaunein. Hän ei vielä monien vierasten ja juhlallisuuksien takia ollut saanut tilaisuutta puhua ainoatakaan kahdenkeskistä sanaa morsiamensa kanssa, ja enempään kuin vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Nyt he saivat olla hetken kahden tämän kauniin suvisen yötaivaan alla, missä tulitähdet näyttivät tanssivan heidän ympärillään ilmassa ja huumaava juhlahumu oli vaiti ja vain torvien syvät, juhlalliset äänet kaikuivat kaukaiselta kummulta salmen ylitse. Kuninkaasta tuntui kuin kokonainen maailma ajatuksia ja tunteita olisi pakahduttamaisillaan hänen rintansa. "Rakas Ingeborg, sieluni valittu!" — hän huudahti, syleillen armastaan. — "Nyt armias Jumala on kuullut syvimmän rukoukseni: hän on itse yhdistänyt meidät rikkomattomalla sakramentillaan; ei mikään maan eikä taivaan mahti voi meitä enää eroittaa. Minä olen maailman onnellisin ihminen. Jos olisin kaikkivaltias, tekisin tällä hetkellä joka sielun ympärilläni onnelliseksi."
"Eerik, rakkahin Eerik!" — vastasi Ingeborg, kietoen kätensä hänen kaulaansa. — "Tänään olen kanssasi katsonut rakkaan Jumalan taivaaseen. Sen sanan, minkä annoin sinulle kirkossa, minä uudistan kuolinhetkelläni, sillä enkelini herättää minut viimeisenä päivänä —."
"Älä ajattele kuolemaa nyt!" — keskeytti kuningas rakkaasti. — "Nyt vasta elämämme alkaa."
"Yhdessä hetkessä voi olla tuhat elämää!" — jatkoi morsian onnellisena. — "Jos nyt joku noista lentävistä tähdistä surmaisi minut sinun syliisi, niin minä kuitenkin ylistäisin sinua: olethan minun kuitenkin ikuisesti, vaikka kaikki maailman ihanuus katoaisi näkyvistäni."
Niin he puhelivat kahdenkeskisesti ja avasivat sielunsa sisimmän toisilleen, häiriytymättä ruhtinaallisten vierasten takia, joiden koko huomio oli kiintynyt harvinaiseen tulitusnäytökseen. Onnellinen morsiuspari vaipui syvästi liikutettuna toistensa syliin ja näytti unhoittavan itsensä ja koko maailman äänettömässä ja lämpimässä syleilyssään. Mutta äkkiä he heräsivät kovaan pamaukseen ja ilman vinkuvaan suhinaan; he avasivat silmänsä ja näkivät hämmästyen sieltä, missä äsken välkehtivät hiljaiset tähdet, suuren, loistavan tulikuulan, joka kiiti vinhuen ylöspäin ikäänkuin taivasta tavoittaen; se hohti kirkkaana ja komeana heidän päittensä päällä. Mutta heidän parhaillaan ihaillessa sitä, se paukahti ja hajosi tuhansiksi pikku tähdiksi, jotka katosivat ja sammuivat.
"Kaunista, ihanaa!" — huudahti kuningas — "Mitä keksiikään ihmisäly! Hän on sentään jonkunverran oikeassa tuo oppinut tulitaituri, joka antaa meillä tämän näytöksen; ne syvät näkemykset luonnon salaisuuksiin, jotka ovat lähtöisin suuresta Rogerista, ehkä sentään kerran ikäänkuin muuttavat maailman hahmon. Kaikki, mikä meistä nyt on suurta ja ihanaa on ehkä meidän jälkeläistemme jälkeläisistä vain unta ja lastenleikkiä. — Kuinka onkaan kaikki vaihtuvaa, rakas Ingeborg!" — lisäsi hän miltei kaihoisasti. — "Tämänkin illan ihmeellinen loisto katoaa ja sammuu pian, kuten tuo uljas ilmanäky."
"Mutta mikä on elämää ja totuutta ja henkeä, rakas Eerik", — vastasi Ingeborg katsoen häntä armaasti silmiin "mikä loistaa kauniisti ja ihanasti rakastaviin sieluihimme, — eikö totta, ystäväni, se ei sentään koskaan näytä meistä unelmilta ja lastenleikiltä. Niin ei sentään maailman hahmo mahtane koskaan muuttua, että jumalallinen ja ikuinen voisi sammua, kuten turha ilmanäky."
"Ei, toden totta, kaikkien pyhien nimessä ei, siihen ei mikään viisaus voi johtaa", — sanoi kuningas innokkaasti ja tähysti hetken miettivänä ja ikäänkuin uneksien tyyntä ja muuttumatonta tähtitaivasta. — "Sano minulle, rakas Ingeborg", — jatkoi hän taas lempeästi ja rakkaasti, hiljaisen iloisena katsellen kaunista morsiantaan ja painaen hänen kätensä huulilleen, — "etkö kaipaa liian paljon äitiäsi ja veljiäsi minun luonani?"
"Äitiä ja Eerik-veljeä enin", vastasi Ingeborg keveästi huoahtaen. — "Mutta olenhan sinun ja rakkaan, uskollisen Ingenin luona, Äiti ja veljeni käyvät usein luonamme ja me heidän luonaan — eikö niin? Ja sinähän autat minua ja äitiä lujittamaan rakkautta ja rauhaa veljieni välillä."
"Toden totta, parhaani mukaan!" — vastasi kuningas pudistaen kiihkeästi hänen kättään — "Rakkaus ja rauha veljesten välillä on kaunis aarre, rakas Ingeborg! Ei mikään kruunu korvaa sen arvoa" Hän vaikeni äkkiä niinkuin ei olisi tahtonut saattaa armastaan murheelliseksi sanomalla sitä, mikä tänäkin onnen hetkenä synkenti hänen iloaan. "Tänä hetkenä tahdoit tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi, jos voit" — jatkoi Ingeborg — "Täytä siis tänä kauniina hetkenä ensimäinen pyyntö, mikä minulla on sydämelläni!"
"Lausu se, rakas Ingeborg — se täyttyy oitis!" — sanoi kuningas. — "Mitä voisit pyytää minulta, mikä minun täytyisi kieltää? Sano mitä toivot!"
"Vapautusta kaikille murheellisille vangeille valtakunnassasi, jotka tällä hetkellä katuvat rikostaan tai kärsivät syyttömästi. — —"
"Syyttömästi?" — toisti kuningas nopeaan. — "Tiedän, ettei täällä kärsi kukaan syyttömästi kahleiden pakkoa. Miten tapasit sellaisen ajatuksen?"
"Syystä tai syyttömästi!" — vastasi Ingeborg, tarttuen hänen käteensä. — "Vanhurskaan edessähän ei kukaan ole aivan syytön, ja kuitenkin hän antaa anteeksi meille kaikille rakkaan poikansa ja ikuisen armonsa tähden. Anna anteeksi vihollisillesi, rakas Eerik, anna heille anteeksi Jumalan suuren rakkauden tähden! Vapauta onnettomat vangit ikuisen vapauden nimessä! — Anna rauhattomille rauha Jumalan valtakunnan suuren rauhan takia!"
Kuningas oli karahtanut hehkuvan punaiseksi. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen rintansa riehui. Hän päästi kiihkeänä morsiamensa käden ja painoi oman kätensä miltei suonenvedontapaisesti rintaansa vasten. "Minä vannoin Viborgin kirkossa valan isäni verisen pään kautta", — sanoi hän syvällä tukahdetulla äänellä. — "Se vala minun täytyy pitää — tai joutua ikuiseen kiroukseen! Isäni murhaajille en koskaan voi antaa anteeksi; en kellekään heistä voi antaa rauhaa niinkauan kuin silmäni jaksavat aueta — —"
"Et heidän sukulaisilleenkaan etkä heidän lapsilleen, joilla ei ole osallisuutta heidän pahoissa töissään?" — kysyi Ingeborg tuskaisena. — "Älä ole kova, älä ole armoton! Vapauta toki Stig-marskin onnettomat tyttäret Vordingborgin vankilasta minun rukoukseni tähden!"
"Mainitsit juuri nimen, joka kuohuttaa sieluani pohjaan saakka, kenen suusta sen sitten kuulenkin", — sanoi kuningas synkkänä ja tuijotti maahan. — "Tuon petturin sukulaiset ja jälkeläiset ovat minun verivihollisiani, niinkuin hän isäni. Mutta" — jatkoi hän päätään nostaen, — "oman itseni takia en tahdo vihata tai vainota ketään; ne, jotka vihaavat ja vaanivat minua, voin jättää rauhaan sinun rukouksesi takia; mutta, kaikkien pyhien nimessä, niille, jotka verisin käsin kajosivat isääni sinä synkkänä P. Cecilian yönä — niille antakoon Jumala anteeksi, jos mahdollista, — minä sitä en voi koskaan!"
Ingeborg oli melkein kauhistuneena hänen kiivaudestaan ja tuskin uskalsi katsoa häntä.
"Olenko säikäyttänyt sinua, rakas Ingeborg?" — jatkoi kuningas tyynemmin ja tarttui taas hänen käteensä. — "Anna minulle anteeksi! — Sielussani on eräs kieli, jonka sointi on hirveä; älä enää koskaan kajoa siihen! Huomisesta aikain marski Stigin tyttäret ovat vapaat sinun rukouksesi tähden! Mutta Tanskasta heidän täytyy lähteä. Tule, mennään muiden luo!"
"Kiitos, kiitos, rakas, kiihkeä Eerik!" — huudahti Ingeborg iloisena ja kietoi taas armaana ja luottavaisena käsivartensa hänen kaulaansa. — "He saavat siis lähteä vapaina valtakunnastani? Muuta he eivät pyydäkään. — Enempää ei ole kohtuus vaatia. Et ilahduta tällä vain minua hääpäivänäni: ilahdutat myös erästä uskollista sielua, jota sinä sydämestäsi rakastat."
"Ketä?"
"Drotsia — hiljaista, raskasmielistä drotsi Åkea —"
"Pyysikö hän sinun esirukoustasi?"
"Pyysi — vaikkei hän juuri pyytänyt minua sanomaan sitä sinulle —"
"Hm, Åke — olisiko hän — mutta ei, tuskin hän on rakastunut. Hän uneksii enemmän taivaan kuin maan enkeleistä. Ja totisesti — sellaisille enkeleille hän on liian hyvä! Tule, rakas Ingeborg, meitä varmaan jo kaivataan."
He palasivat seuraan, joka vielä nautti laivojen kauniista valaistuksesta ja yhä kauniimmista tulitempuista.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Sillävälin, kun kuningas ja hänen morsiamensa menivät linnan puutarhaan, seisoi drotsi Åke Helsingborgin laiturilla ja näki pari kolme veneellistä valepukuisia olentoja, yllään mitä kummallisimmat puvut, soutavan kaikin voimin vieraaseen laivaan, joka pian nosti purjeensa ja katosi kuutamoon seikkailevine häävieraineen. Kun drotsi sitten saavutti seuran, kaipasi hän kuningasta ja hänen morsiantaan ja etsi heitä hyvin levottomana pimeiltä käytäviltä. Lähellä sitä paikkaa, missä kuningas seisoi prinsessan seurassa näki hän erään niistä epäilyttävistä merimiespukuisista miehistä hiiviskelevän puiden välissä jousipyssy kädessä. Samalla hetkellä, jolloin suuri tulikuula räjähti ilmaan, näki drotsi salaperäisen miehen ojentavan jousensa ja tähtäävän. Mutta samassa oli myös Åke huomannut mihin salamurhaaja tähtäsi ja hän halkaisi hänen päänsä miekallaan. Vaarallinen jousi oli jo jännitetty, kun salamurhaaja kaatui kuoliaana paikalleen ääntäkään päästämättä. Åke otti naamarin hänen kasvoiltaan ja tunsi kuuluisan karkurin, yksisilmäisen Juhana Kysten, jonka hän tiesi olleen osallisena arkkipiispan pakoon Sjöborgista. "Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi Åke kääntäen kauhulla kasvonsa kamalasta näystä. Hän näki kuninkaan vielä seisovan aivan tyyneenä entisellä paikallaan tuttavallisesti keskustellen morsiamensa kanssa, ja hän vetäytyi hienotunteisesti syrjään.
Kuninkaan palatessa seuraan, astui Åke esiin pimeästä käytävästä. Jännitys missä hän oli ollut ja hätäpuolustusmurha, jonka hän oli salaa tehnyt, olivat tärisyttäneet häntä ja ajaneet veren hänen poskiltaan. Hän seisoi nyt keinotekoisen tulen loisteessa kalpeana kuin kuoleva ja katseli kuningasta lempeän osaanottavalla katseella.
"Åke, mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?" kysyi kuningas pannen kätensä hänen olkapäälleen.
"Minulta ei puutu mitään kuninkaani onnellisimpana päivänä", vastasi Åke. "Kummallinen sininen valaistus tekee meidät kaikki hieman kalpeiksi."
"Jos olet terve niin tahdon vaivata sinua eräällä matkalla", jatkoi kuningas. "Sinä saat julistaa marski Stigin tyttäret vapaiksi —"
"Herrani ja kuninkaani", huudahti Åke ilosta suunniltaan, ja veri tulvahti nopeasti hänen poskilleen. "Kiitos, sydämelliset kiitokset tästä sanasta. Antakaa minun ratsastaa jo tällä tunnilla!"
"Niinkuin tahdot", jatkoi kuningas ja ankara vakavuus kuvastui taas hänen katseessaan ja ilmeissään. "Sinä julistat heille vapauden, ei minulta, vaan kuningattareltani, mutta kuitenkin minun suostumuksellani. Mutta kolmessa vuorokaudessa tulee heidän poistua valtakunnastani. Sinä voit saattaa heidät maasta, drotsi. Annan sinulle vapauden palveluksestasi täydellä palkalla, niin pitkäksi aikaa kuin haluat, vaikka koko elämäsi ajaksi" lisäsi hän hiljemmin. "Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, ennenkuin näen sinut jälleen, täytyy marski Stigin suvun olla Tanskan rajojen ulkopuolella."
Åke katseli kuningasta hämmästyneenä, kokonainen maailma ja elämä näytti vilahtavan hänen silmiensä ohi, samalla kuin hän taisteli vaikean sisällisen taistelun. "Minä kiirehdin herra kuningas", sanoi hän viimein kuin unesta heräten. "Minä seuraan häntä — — minä seuraan turvattomia sisaruksia maasta." Hän vaikeni taas ja tuntui siltä, kuin hänen äänensä olisi salpautunut. "Ja — minä palaan pian takaisin palvelukseenne", lisäsi hän pakoitetulla vakavuudella. "Jumalan käsi siunatkoon teitä sillä aikaa!"
Kuningas oli ojentanut hänelle kätensä ja Åke painoi sen syvästi liikutettuna huulilleen. "Kiitos, sydämellinen kiitos lempeydestänne onnettomia kohtaan!" kuiskasi hän käheällä äänellä ja syöksyi pois.
"Mitä tämä oli", sanoi kuningas itsekseen huomatessaan kyyneleen kädellään. "Ketä varten oli tämä jalokivi, Åkeni? — Hm, haaveksija parka, mitä sinä ajattelit? — Kuitenkin hänen valintansa olkoon vapaa. En voi muuten. Ja te marski Olavinpoika Bieler", jatkoi hän ääneensä kääntyen sotaisen marskinsa puoleen, "kapinoitsijat, jotka hiljattain olette ottaneet kiinni ja teljenneet vankilaan, Niilo Brock ja Johan Papae —"
"Tahdotteko suoda minulle ilon hääpäivänänne, herra kuningas", keskeytti hänet marski raa'alla äänellään ja hieroi suuria käsiään, "niin suvaitkaa minun antaa omilla käsilläni niille miehille kuoliniskun."
"Mitä, raivoatteko herra marski?" tiuskasi kuningas ankarasti tulistuneena. "Oletteko minun ritarini ja marskini ja kuitenkin tahdotte olla pyöveli. Te viette vangitut kapinoitsijat siteissä ja kahleissa maasta pois ja julistatte heidät minun nimessäni maanpakolaisiksi. Itse ette astu enää silmiemme eteen, ennenkuin jalolla ritarityöllä olette pessyt häpeäpilkun, jonka verenhimoisella toiveellanne olette saattanut itsellenne ja koko ritaristollemme."
Marski seisoi kuin taivaasta pudonneena, suurimmassa määrässä hämmästyneenä ja silmät selkoselällään. "Herrani ja Luojani!" mutisi hän itsekseen. Mutta hän näki kuninkaan ankarasta katseesta, että oli parasta vaieta. Hän kumarti sentähden ääneti ja poistui.
Komea ilotulitus oli nyt lopussa ja sitä kehuttiin kovasti. Kuningas riuhtautui edellämainitusta mielialasta, johon hän oli joutunut uskollisen drotsi Åken hyvästijätön ja marskin raakuuden johdosta. "Missä on tämän kauniin näytelmän mestari?" sanoi hän kovaa. "Missä on oppinut Thrand Fisilier?"
"Täällä, kaikkein armollisin herra", kajahti epämiellyttävä itserakas ääni kuninkaan vieressä, ja mestari Thrand astui esiin pimeästä käytävästä amanuenssinsa, nuori herra Laurentius, sivullaan. "Jos minun mitättömät temppuni ovat huvittaneet korkeata herrasväkeä, on se minulle suureksi kunniaksi ja iloksi."
"Te olette hämmästyttänyt meitä hauskimmalla tavalla", sanoi kuningas. "Kuitenkin on näkemäni tekevä minulle suuremman ilon kun selitätte meille tavan ja keinot, millä niin kauniita tuloksia on saatu aikaan."
"Nämä ovat kaikki pikku seikkoja sen rinnalla, jonka lupaukseni mukaan aion näyttää teille, herra kuningas", vastasi taiteilija nöyrästi kumartaen. "Se on temppu, joka vaatii ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Tapa ja keinot, jolla saan sen aikaan, kuuluvat osaksi suuren mestarini Baconin salaperäisimpiin keksintöihin, joista hän kyllä on kirjoituksissaan puhunut, mutta joita hän ei ole selvästi ja tyydyttävästi selittänyt. Se on keksintö, jota helposti voi käyttää väärin ja siksi saa sen ilmaista ainoastaan taitoihin vihitylle. Minä olen yksi hänen oppilaistaan, joka täydellisesti tunnen sen ja olen itse huomattavasti laajentanut ja täydentänyt sitä, mikä mestarillani oli enemmän syvä aavistus, kuin todellinen määrätty keksintö. Ja minä toivon, että sitä ei kutsuta turhamaisuudeksi, jos odotan sen avulla tulevani kuolemattomaksi tieteen historiassa, vaikkapa suuren mestariinkin kustannuksella."
"Hyvä, hyvä", keskeytti kuningas. "Mitä se sitten on?"
"Ainoa, jolle olen ilmoittanut jotakin tästä tärkeästä salaisuudesta", jatkoi mestari Thrand ylpeänä ja antamatta häiritä itseään, "on minun tiedonhaluinen oppilaani Laurentius. Mutta minä en ole uskaltanut vihkiä häntä tämän taidon syvimpiin salaisuuksiin, joka tarvitsee ehkä vuosisatoja, ennenkuin se täydellisesti voidaan paljastaa ennakkoluuloiselle ihmissuvulle. Mutta teidän suhteen, viisas kuningas, ja tämä korkeastioppinut herrasväki ja oppineet miehet, teen minä kunnioittavan poikkeuksen, näyttämällä teille, mitä en edes ole näyttänyt oppilaallenikaan, ja minkä itse ensi kertaa ja aivan uudella tavalla siirrän teorian alalta ratkaisevaksi käytännölliseksi kokeeksi. Jos tämä ihmeellinen taito ei kuole mukanani —"
"Tehän odotatte tulevanne kuolemattomaksi, mestari Thrand", keskeytti kuningas taaskin hänet, hieman kärsimättömänä, "ja sitä, jos teitä oikein ymmärrän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos voitte taidollanne uhmata kuolemaa, niin eihän tärkeätä keksintöännekään uhkaa häviämisen vaara. Antakaamme näkyä se, josta puhutte niin suuria sanoja ja älkääkä enempää jännittäkö odotustamme. Te itse siten vähennätte hämmästystä, jonka ehkä olette aikonut herättää."
"Heti paikalla, mahtava herra", vastasi taiteilija hillityllä äänellä ottaen esiin vasikan nahan, jonka kääri kokoon ja asetti maahan. Sitten otti hän esiin taskustansa muutaman tuuman paksulta jotakin tuntematonta ainetta, piilotti sen edellisen alle ja ryhtyi muutamiin valmistuksiin, jotka näyttivät yhtä yksinkertaisilta ja mitättömiltä. "Asettukaa nyt tähän, herra kuningas", jatkoi hän, "ja olkaa tarkkaavainen. Elkää jättäkö paikkaanne, ennenkuin näette minun poistuvan. — Antakaa naisten astua syrjään. Heikot voivat mahdollisesti pelästyä, vaikka ei ole vähintäkään vaaraa. Niin pian kuin minä sytytän tämän soihdun ja saatan sen tämän koneen yhteyteen saatte kuulla äänen, sen kaltaisen, jonka luonnon suuri henki lähettää taivaan pilvistä, julistaakseen elämän ja kuoleman herrana majesteettiansa kaikelle maailmalle. Mutta tämä ääni tottelee minun käskyäni ja tahtoani! Pitäkää varanne!" Naiset astuivat syrjään katsoen uteliaina taiteilijaan. Toiset herroista menivät lähemmäksi; toiset poistuivat varovasti syrjään. Kuningas seisoi vaiti ja vakaana paikalla, joka oli hänelle osoitettu. Oppinut mestari Petrus de Dacia seisoi häntä lähinnä; hän kohotti katseensa kauniita loistavia tähtiä kohti ja näytti silloin tällöin katsahtavan halveksivan säälivästi pieneen tuhattaituriin. Kreivi Henrik ei ollut saapuvilla. Drotsin antaman viittauksen johdosta oli hän puuhassa turvata linna lainsuojattomien kaikilta hyökkäyksiltä, joita luultiin nähdyksi valepukuisten ja sittemmin kadonneiden häävieraiden joukossa.
Kaikkien odotus oli kärsimättömästi kiintynyt juhlallisesti ennustettuun taikatemppuun. Salaperäinen tulitaiteilija ryhtyi vielä muutamiin valmistuksiin, mutta näytti itse jonkunverran epäröivältä. Hän sytytti soihdun jonkun matkan päähän vasikannahkakojeesta ottaen taskustansa kirjan, josta näytti katsovan neuvoa. Hänellä oli päässänsä suuret kummalliset silmälasit, ja hänen siinä seisoessa, roihun valaisemana, muodottomine vartaloineen ja tulipunaisessa viitassaan, oli hän enemmän vastenmielisen kääpiön tai jonkunlaisen tulenhaltian kuin ihmisen näköinen.
"Sulkekaa korvanne, herra kuningas", kuiskasi nuori herra Laurentius ojentaen kuninkaalle pari vahapalloa, "sillä senverran kuin ymmärrän tätä ihmetemppua voi se vaikuttaa lamauttavasti ja vahingollisesti kuuloon." Kuningas nyökkäsi seuraten hänen neuvoaan. Taituri piti nyt sytytettyä soihtua kädessään; sen punainen lepattava liekki valaisi hänen kasvonsa, joissa kuvastui peloittava jännitys kaikkien lihasten oudosti värähdellessä. Hitaasti lähestyi hän soihtuinensa salaperäistä kojetta ja useimmat vetäytyivät pelokkaasti syrjään. Kuningas seisoi tyynenä ja tarkkaavana paikallaan mestari Petruksen sivulla, jalka nahkakääröllä.
"Pois. Takaisin! Tässä on elämä kysymyksessä!" kajahti hurja ja peloittava ääni heidän takanaan. Kuningas tunsi voimakkaan käden vetävän itseänsä taaksepäin ja samassa hetkessä kuultiin kauhea pamaus, ukkosen jyrinän kaltainen, ja nähtiin liekki kuin tuhannesta yhtyneestä salamasta. Kauhun huudolla syöksyi moni maahan. Naiset pyörtyivät, savupilvi peitti heidät tukehduttavaan rikin hajuun. Kauhea tulitaiteilija makasi itse murskattuna ja elottomana nurmikolla ojennettu soihtu kädessään. Herra Laurentius heittäytyi valittaen hänen päällensä. Kaikkialla vallitsi hirvittävä sekasorto.
Kuningas seisoi vahingoittumattomana muutaman askeleen päässä onnettoman ruumiista ja hän näki nyt vasta kuka oli temmannut hänet pois — se oli hänen veljensä Kristoffer, joka seisoi herttuandiploomi vasemmassa kädessään ja oikealla suonenvedontapaisesti pudistaen kuninkaan kättä ja tuijottaen kuolonkalpeana kuolleeseen tulitaiteilijaan. "Jumalan tuomio" sanoi hän syvällä tuskin kuuluvalla äänellä ja päästi veljensä käsivarren ja syöksyi sitten aivan kuin pahojen henkien vainoomana pimeään käytävään ja katosi.
"Veli veli, mitä tämä oli" sanoi kuningas hillityllä äänellä ja katsoi kauhea aavistus mielessään hänen jälkeensä. Mutta hän tyyntyi ja kiiruhti morsiamensa ja pelästyneiden naisten luo. "Vaara on ohitse", sanoi hän tyynesti, "mutta tämä taidetemppu on maksanut mestarinsa hengen. Jos hän on puhunut totta, niin on hänen vaarallinen taitonsa nyt kuollut hänen muassaan, ja koko maailma on vajonnut raakuuteen ja tietämättömyyteen. Hän oli oppinut ja taitava mies?" lisäsi hän nähdessään useimmat tyyntyneiksi, mutta kuullen selvästi puheita petoksesta. "Elkäämme tuomitko hänen tahtoaan. Ehkäpä hän on uhrannut elämänsä tieteen marttyyrina. Vahinko vain, että hän tahtoi olla itse Jumala. Kaikkivaltias ei suvaitse itseään pilkattavan."
Ei kukaan, paitsi rikkiruhjoutunutta taiteilijaa, ollut vahingoittunut, ja pian sen jälkeen poistui seurue totisessa ja hiljaisessa mielentilassa takaisin valaistuille puiston käytäville. Ingeborg nojasi hellästi ja tyyntyneenä sulhasensa käsivarteen. Hänestä ja heistä kaikista tuntui, kuin peloittava kirous olisi kulkenut heidän päidensä yli ja kadonnut; oli kuin käsittämätön ihme olisi pelastanut kuninkaan elämän ja murskannut hänen petollisen vihollisensa. Huhu kuninkaan hengenvaarasta oli keskeyttänyt iloisen hääjuhlan, ja missä hän taas näyttäytyi, siellä alkoi soitto ja ilo uudelleen ja kuninkaallinen morsiuspari saatettiin linnaan melkein huumaavan riemun vallitessa.
Morsiusneitosten viedessä morsianta hänen huoneeseensa lähti kuningas salakammioonsa. Hän meni hiljaa rukoustuolinsa luo, polvistui pyhän ristiinnaulitun kuvan ääreen ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Hän oli sulkenut oven ja luuli olevansa yksin Jumalan kanssa tässä huoneessa, johon ainoastaan hän ja hänen rippi-isänsä saivat tulla sisään; mutta nyt kuuli hän liikettä takanaan ja nousi ylös. Junkkari Kristoffer seisoi hänen edessään suuret hurjat kasvonsa kylpien kyynelissä. "Veli, veli!" huudahti hän kohottaessaan käsivarsiaan. "Minä olen tehnyt syntiä Jumalaa ja sinua kohtaan. Minä en ole kyllin arvokas sinun veljeksesi? Voitko antaa anteeksi, mitä en uskalla sanoa? Voitko luottaa minuun murhatun isämme sielun ja suuren Armahtajan takia, joka tekee tyhjäksi kaikki rikkomukset?"
"Kristoffer, Kristoffer!" huudahti kuningas suurimman hämmästyksen vallassa ja tuijottaen häneen jäykästi läpitunkevalla katseella. "Sinä tahdoit — sinä tiesit —"
"Elä sano mitä tahdoin — elä sano mitä tiesin!" keskeytti veli hänet tukahdetulla äänellä, peittäen kasvonsa käsillään, "vaan ojenna minulle kätesi jos voit ja sano: Minä annan anteeksi — ja mahtavan Jumalan nimessä, joka löi minut pelolla, sinä et ole näkevä kasvojani jälleen, ennenkuin voin sanoa: Veljeni, nyt on suuri oikeamielinen Jumala antanut minulle anteeksi, niinkuin sinä annoit minulle!"
"Kristoffer! Veljeni! Isäni poika!" huudahti kuningas. Kyynelet tulvivat hänen taivaansinisistä silmistään ja avoimin sylin riensi hän murtunutta veljeään kohti. "Tule syliini! Armollinen Jumala antakoon sinulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut!" Veljekset vaipuivat toistensa syliin. "Amen!" kuului ystävällinen ääni heidän takanaan. Kuninkaan rippi-isä hurskas mestari Petrus de Dacia, joka oli tuonut epätoivoisen Kristofferin sisään, astui esiin salakammion syvennyksestä ja asetti siunaavasti kätensä molempien päälle.
"Nyt vasta tuli tämä päivä elämäni kauneimmaksi!" sanoi kuningas poistuen käsi kädessä veljensä kanssa salakammiosta.
* * * * *
Suuressa ritarien ja hovimiesten joukossa, joka seuraavana aamuna Helsingborgin avarassa linnansalissa toivotti kuninkaalle ja nuorelle kuningattarelle onnea, nähtiin kaksi tärkeätä, hyvintunnettua miestä, jotka aivan hiljattain olivat nousseet maihin laivasillan luona. Toinen oli pieni, vanha herra, jolla oli tavattoman voimakkaat ja päättäväiset piirteet, ankarilla mutta kuitenkin iloisilla kasvoillaan, hän oli kuuluisa valtioneuvos John Litle, kuninkaan vanhin ja tärkein neuvonantaja, joka niin kauan oli viipynyt Rooman hovissa. Pitkä voimakas mies seisoi hänen sivullaan, yllään komea ritarillinen puku, käärö asiakirjoja kädessään; se oli kuninkaan entinen asemestari, drotsi Pietari Hessel. He tulivat Roomasta, mukanaan tärkeitä uutisia kuninkaalle. Heidät laskettiin heti sisään, ja heidän tulonsa näytti herättävän suurta iloa. Iloisten äänten seasta kuninkaan huoneesta voitiin eroittaa kuningattaren ja jalon Ingrid-rouvan äänet.
Lähellä ritarisalin ovea seisoi Martti Madsven pyhiinvaeltajan puvussaan vanha Jeppe Kalastaja ja hänen tyttärensä sivullaan, ja häntä katseltiin uteliaasti. Alussa hän näytti hieman levottomalta; mutta kun voitiin kuulla että kuningas puheli äänekkäästi ja tyytyväisenä viereisessä huoneessa, kohotti Martti rohkeana päätään kulkien edes takaisin tärkeän näköisenä ylhäisten herrojen parissa. Paperit, jotka drotsi Hessel piteli kainalossaan sisältivät tärkeitä todistuksia arkkipiispa Grandin petoksesta ja suhteesta lainsuojattomiin. Se oli jäljennös samoista tärkeistä asiakirjoista, jotka junkkari Kristoffer arkkipiispan vangitsemisen aikana oli haettanut pois Lundin sakaristosta ja vienyt Vordingborgiin. Siellä oli viekas kokki osannut anastaa ne haltuunsa vähää ennen kuin valmisti arkkipiispan paon Sjöborgista. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa ne takaisin mestari Grandille, mutta kun arkkipiispa oli rikkonut valansa, jonka oli vannonut nuoraportailla pelastajalleen, että pelastaisi kuninkaan ja maan pannasta ja interdiktistä, oli kokki säilyttänyt nämä asiakirjat ja pyhiinvaellusmatkallaan jättänyt ne kansleri Martinukselle ja kuninkaallisille lähettiläille Roomassa, missä he nyt suureksi osaksi olivat saattaneet kuninkaan asian oikeaan valoon ja puolustaneet kuninkaan menettelyä tätä valtiorikollista kohtaan. Joka tapauksessa he saivat aikaan Grandin eroittamisen Lundin arkkipiispanistuimelta.
Pian kutsuttiin kokki sisään kuninkaan luo. Kun hän tuli takaisin, heitti hän iloisena yltään pyhiinvaeltajaviittansa, tarttui kaunista kalastajatyttöä toiseen käteen ja vanhaa Jeppe kalastajaa toiseen ja kiiruhti tanssien heidän kanssaan linnansillan yli vapaana ja hyvinvoivana miehenä viettääkseen häitään Gillelejessä.
Vaikka arkkipiispa Grandin juttu ja vaarallinen epäsopu Rooman hovin kanssa päättyi vasta muutamien vuosien kuluttua ja melkoisilla myönnytyksillä, onnistui kuitenkin kuningas Eerik Menvedille saada Grand eroitetuksi ja toinen rauhallisempi prelaatti piispanistuimelle Lundiin. Tämä oli ennen niin pelätty kardinaali Isarnus, joka edeltäjänsä onnettomuudesta oli oppinut hillitsemään vallanhimoaan, pysyen viisaasti erillään valtion asioista. Lopullisessa sopimuksessa paavillisen hovin kanssa läheteltiin kuninkaalle puuttuva sukulaisvapautus, ja hänen avioliittonsa Ruotsin jalon prinsessa Ingeborgin kanssa julistettiin täydellisesti päteväksi.
Kolme viikkoa kuninkaan häiden jälkeen nähtiin uskollinen Åke hänen sivullaan; mutta hän oli aina äänetön ja totinen. Pannastaan vapautettiin hänet vasta monta vuotta senjälkeen, samalla kertaa kun kuningaskin. Matkastaan marski Stigin tyttärien kanssa ei hän puhunut koskaan. Muutamat väittivät, että hän oli tavannut ainoastaan vanhemman sisaren Vordinborgin vankitornissa ja että nuorin oli karannut. Muutamat taas väittivät nähneensä Ulriikan valepukuisten vieraiden joukossa kuninkaan hääiltana. Vihdoin levisi huhu, että eräs merimies oli hänet ryöstänyt. Kansanlaulu hänen ryöstämisestään on myös säilynyt rahvaan keskuudessa. Muutamat sanoivat, että tämä merimies oli ollut lainsuojaton Åke Kagge, jonka Viborgin porvarit kuitenkin pian senjälkeen ottivat kiinni ja tappoivat. Että kuitenkin molemmat sisarukset pakolaisina olivat matkustaneet Ruotsin läpi ja vasta Norjan hovissa saaneet turvan ja ystävällisemmän vastaanoton, sen todistaa kaunis surumielinen kansanlaulu, joka on säilyttänyt molempien sisarusten muiston. Saman kansanlaulun mukaan joutui nuorin maanpakolaisista sisarista sittemmin naimisiin norjalainen prinssin, luultavastikin kuningas Hakånin pojan kanssa.
Niinhyvin nämä kansanlaulut kuin monet hämärät sadut, ja mitä aikakirjat ovat säilyttäneet kolmannentoista vuosisadan viimeisiltä päiviltä ovat huomattavia todistuksia tästä levottomasta ajasta, jolloin Tanskan viimeisen kuningasmurhan onnettomat seuraukset vielä ympäröivät rauhattomina henkinä valtaistuinta, langettaen voimakkaita varjoja jopa oikeamielisen kuningas Eerik Menvedin onnellisimpiin päiviin.