Nämä vakavat mietteet kokin puheiden johdosta keskeytti äkkiä metsäkoirien melu, niiden hyökätessä äänekkäästi haukkuen tiheään orjantappurapensaikkoon. "Metsäriistaa!" huusivat metsästäjät. Mutta odotettujen metsäotusten sijaan juoksivat molemmat piiloutuneet pakolaiset ulos pensaikosta. He olivat heittäneet yltään talonpoikaistakit ja mytyt selästään pelastaakseen kepeissä asenutuissaan pakenemalla; mutta näin he ilmaisivat itsensä ja herättivät epäluuloja. Marskin käskystä otettiin heidät heti kiinni ja tuotiin metsästysseurueen eteen.
"Mitä tämä on?" huudahti kuningas säpsähtäen. "Olemmeko täällä ihmismetsästyksellä! Mitä tämä merkitsee?"
"Pari karannutta lålantilaista ratsumiestämme, herra kuningas. Minä tunnen heidät: olen jo kauan etsinyt näitä miehiä. Juuri näitä Lålannin kreivi on antanut ajaa takaa rosvoina ja murhaajina."
"Viekää heidät sitten Flynderborgiin tuomiotaan odottamaan!" käski kuningas. "Mitä tekemistä heillä on täällä? Kuulusteltakoon heitä tarkasti!"
Hämmästyneet pakolaiset vietiin heti syrjään sidottaviksi ja linnaan kuletettaviksi. He olivat tähän asti seisoneet hiljaa ja alakuloisina, mutta kun he huomasivat, että heidät sidottaisiin, alkoivat he heti tehdä mitä hurjinta ja epätoivoisinta vastarintaa. He haavoittivat miekoillaan kolmea kuninkaan metsästäjistä, ja siitä syntyneen huudon ja melun aikana riistäytyivät he äkkiä irti ja syöksyivät järveen. Pari metsästäjää ratsasti heti heidän jälestään, ja joukko villihanhen metsästykseen tottuneita koiria usutettiin heidän päälleen; mutta pakolaiset uivat niin nopeasti ja taitavasti veden alla, ettei kukaan huomannut heitä ennenkuin he jo olivat vastakkaisella rannalla, missä he nopeasti katosivat metsään.
Kuningas oli seurueineen mennyt alas rantaan tätä ihmettä katsomaan. Annettiin muutaman metsästäjän ratsastaen kiertää järven toiselle puolelle, jos mahdollisesti saisivat kiinni karkulaiset. Drotsi Åke olisi myöskin tahtonut lähettää muutaman metsästäjän kiinniottamaan tuota kuuroutta teeskentelevää miestä, jonka hän varmasti uskoi olleen tekemisissä näiden vaarallisten pakolaisten kanssa.
"Ei", sanoi kuningas, "häntä ei saa ajaa takaa. Sille jolle minä hetki sitten annoin hopeaa, minä en heti pane rautoja käsiin."
Palattiin taas katetun aamiaispöydän luo. Heti kun oli virkistäydytty noustiin ratsujen selkään ja aijottiin jatkaa matkaa, mutta samassa kuului metsästystorven ääniä Örekrogiin vievältä tieltä, ja kolme ruhtinaallisesti puettua herraa, muutaman ritarin ja metsästäjän seuraamana, lähestyi heitä täyttä nelistä. Ne olivat kuninkaan veli, junkkari Kristoffer, Brandenburgin nuori markkreivi Waldemar, joka paraillaan vieraili kuninkaan luona, sekä Meklenburgin urhea kreivi Henrik, joka äskettäin oli astunut sotapäällikkönä kuninkaan palvelukseen. He palasivat Örekrogista, missä prinssi Kristoffer kuminkaan puolesta oli vastaanottanut kuninkaallisen lähetystön Ruotsista. Sanottiin markkreivin muka huvitteluhalusta seuranneen häntä ja ihaillakseen kaunista seutua; mutta hän oli lähtenyt sinne itseasiassa vain prinssi Kristofferin kehoituksesta, joka hyvin kiihkeästi toivoi nuorta markkreiviä ystäväkseen. Prinssi näytti olevan aivan eroamaton hänestä ja vei hänet usein mukanaan matkoilleen, kun hänet, omien hartaiden toivomustensa mukaan, lähetettiin kuninkaan asioille, jolloin hänellä oli tilaisuus esiintyä hyvin mahtipontisena toimittaessaan yhtä ja toista kuninkaan nimessä.
Prinssi Kristoffer eli junkkari, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin, oli kahta vuotta nuorempi veljeään kuningasta. Vaikka hän oli kookas ja voimakas, ei hänen ruumiinrakenteensa ollut läheskään niin sopusuhtainen kuin kuninkaan. Hänen pitkänomaisilla, karkeapiirteisillä kasvoillaan, joita paksu, musta ja riippuva tukka ympäröi, oli synkkä, melkein vaaniva ilme, joka herätti epäluottamusta, muistuttaen kansalle liiankin paljon hänen vihattua ja murhattua isäänsä. Hänen veljensä, kuningas, muistutti sensijaan enemmän äitiään, kaunista, viisasta Agnes-kuningatarta, joka kuninkaan alaikäisyyden aikana suurimmaksi osaksi oli johtanut valtakunnanholhoushallitusta, mutta nyt eli onnellista yksityiselämää toisen puolisonsa, Holsteinin kreivi Gerhardin kanssa Nyköpingin linnassa. Sitä kansansuosiota, jonka ritarillinen kuningas Eerik Menved jo lapsuudessaan oli saavuttanut, ei veli näkynyt suovan hänelle, ja moni luuli prinssin salaa koettavan voittaa itselleen mahtavaa puoluetta maassa. Siinä tapauksessa, että valtaistuin joutuisi vapaaksi, hän kyllä tänä hetkenä oli se kuninkaallinen prinssi, joka ensimäiseksi voi toivoa tulevansa valituksi kruununperilliseksi; mutta siihen ei ollut minkäänlaisia toiveita. Joskin arkkipiispan vankeuden johdosta oli ollut erimielisyyttä veljesten välillä, niin ei kuningas kuitenkaan vähääkään epäillyt veljeään; päinvastoin hän sai kuninkaalta yhä lisää luottamustoimia ja hänelle uskottiin suuria läänityksiä valtakunnassa. Mutta drotsi Åke epäili suuresti prinssin kunnianhimoisia ja petollisia aikeita; ja drotsin epäilykset Kristofferin suhteen pikemmin kasvoivat kuin vähenivät kun hän huomasi sen teeskennellyn innon, millä prinssi oli ottavinaan osaa kuninkaan naimis-asiaan. Sekä tästä kuninkaalle niin tärkeästä asiasta, että Ruotsin kuninkaan Birgerin naimisesta kuninkaan ja Kristofferin sisaren, prinsessa Mereten kanssa neuvoteltiin näihin aikoihin ahkerasti Ruotsin ja Tanskan hoveissa. Viisitoistavuotias Ruotsin kuningas oli kokonaan riippuvainen valtakunnanneuvostostaan, jonka jäsenten mielipiteet olivat mitä erilaisimmat, ja drotsi Åke pelkäsi prinssi Kristofferin matkustaneen ruotsalaista lähetystöä vastaan ainoastaan, jos mahdollista, vaikeuttaakseen tätä kahdenkertaista liittoa. Mutta peläten saavansa aikaan vaarallisen riitaisuuden veljien välille, ei Åke uskaltanut ilmaista kuninkaalle epäluulojaan. Kuningas ei vähääkään epäillyt veljeään, päinvastoin hänen mielestään Kristofferin kohteliaisuus ruotsalaista lähetystöä kohtaan oli osoite hänen veljellisestä osanotostaan. Hän vastaanotti nyt veljensä ja markkreivin mitä suurimmalla ystävyydellä, ja tervehdittyään heitä sekä reipasta Henrik-kreiviä, kääntyi hän ruotsalaisen lähetystön puoleen, jotka muutaman tanskalaisen ritarin kanssa seurasivat ruhtinaallisia herroja. Mielihyvällä kuningas tervehti kookasta ruotsalaista lähettilästä, kuningas Birgerin uskollista neuvonantajaa, Ruotsin viisasta valtionhoitajaa ja marskia, ritari Torkkeli Knuutinpoikaa. Hän oli kookas keski-ikäinen mies, jonka kasvot olivat vakavat ja jalopiirteiset. Mutta melkein jonkinlaisella levottomuudella tarkasteli kuningas hänen seuralaistaan, kuihtunutta kalpeaa vanhusta, jonka kylmillä, viekkailla kasvoilla väreili ainainen hymy, ja jonka harmaista tuiottavista kamelikurjen silmistä kuvasti ilkeämielisen vaaniva katse. Tämä mies oli ruotsalainen valtaneuvos ja drotsi, herra Juhana Brunke, joka lähinnä Torkkeli Knuutinpoikaa oli Ruotsin tärkein valtiomies, ja näkyi olevan yhtä hyvissä kirjoissa heikon kuningas Birgerin kuin hänen kunnianhimoisten veljiensä luona, joiden kunkin heikkoudet hän tunsi, osaten ne käyttää omaksi edukseen.
Kun kuningas oli tervehtinyt näitä herroja, keskeytti hän metsästyksen ja lähti heidän kanssaan Esromin luostariin, missä hän heti puhui lähetystön kanssa ja vastaanotti kirjeet kuningas Birgeriltä, prinsessa Ingeborgilta ja sisareltaan Meretelta, joka aikaisemman sopimuksen mukaan, Ruotsin tulevana kuningattarena, sai kasvatuksensa ruotsalaisessa hovissa. Luettuaan kirjeet näytti kuningas hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä. Se into, millä hän kiirehti häitään, toivoen ne vietettäviksi seuraavana kesänä, oli otettu mitä suurimmalla mielihyvällä vastaan ruotsalaisessa kuningasperheessä, ja prinsessa Ingeborgin kirje huokui hellintä rakkautta ja kiintymystä. Ne esteet ja vastaväitteet, jotka lähettiläät suullisesti lisäsivät, koskivat etupäässä selkkausta paavillisen hovin kanssa sekä puuttuvaa sukulaisuusdispensia, jota kuningas rakkausinnossaan ei katsonut niin tärkeäksi kuin se oikeastaan todellisuudessa oli. Hän pyysi lähettiläitä vierailemaan luokseen pariksi viikoksi, jona aikana hän toivoi saavansa kaikki esteet poistetuiksi. Ilta vietettiin iloisesti metsästellen, ja illalla palasi kuningas koko suuri seurue muassaan Sjöborgiin. Samana päivänä oli sinne saapunut suurissa kuormavaunuissa kuninkaallinen keittiö ja siihen kuuluva palvelijakunta.
Vanha vankilinna näytti nyt muuttuneen kuninkaalliseksi huvilinnaksi. Suuret salit loistivat ruhtinaallisen komeina, niistä kajahteli se melu ja hälinä joka aina seuraa hovielämää. Paitsi tornihuoneita olivat linnan lukuisat huoneet vähän aikaa sitten korjatut asuinhuoneiksi. Linnan sopiva asema metsästämiseen katsoen ei kuitenkaan ollut ainoana syynä kuninkaan tänne tuloon. Metsästäessään hän oli usein ennenkin viipynyt muutaman päivän tässä linnassa; mutta tällä kertaa hän näytti aikovan viipyä täällä kuukauden tai kauemminkin. Hänellä oli tärkeimmät miehensä mukanaan, ja vaikka hän usein oli metsästämässä ei hän kuitenkaan antanut tärkeiden hallitusasioiden odottaa. Hän työskenteli usein myöhään yöhön salakammiossaan; sekä drotsi Åke että marski vastaanottivat joka päivä tärkeitä käskyjä, jotka koskivat valtakunnan oikeushoitoa, sotalaitosta ja maan porvarillisia asioita; päivittäin saapui ja lähti viestejä kuninkaallisille linnanpäälliköille ja kaupunginvoudeille ympäri maata, ja usein saapui kuninkaalle tärkeitä kirjeitä vierailta mailta. Kuningas ei kysellyt koskaan vangitusta arkkipiispasta, jota hän ei ollut muistavinaan. Jonkinlaisen sovinnon aikaansaaminen tämän tärkeän vangin kanssa oli kuitenkin epäilemättä kuninkaan Sjöborgissa oleskelun salaisena tarkoituksena. Nyt jos koskaan oli tärkeää saada tämä kiusallinen asia ratkaistuksi, joka ei ainoastaan ollut hänen häittensä esteenä, vaan uhkasi tulla suuresti vaaralliseksi koko maalle; mutta tätä kuninkaan täällä oleskelun syytä ei saisi kukaan huomata, kaikkein vähiten vangittu arkkipiispa itse, joka senkautta voisi jännittää vaatimuksensa hyvinkin korkealle. Kuningas ei näyttänyt vielä itsekään tehneen tässä asiassa ratkaisevaa päätöstä. Vaikkei kostonhimo milloinkaan ollut kuulunut hänen heikkouksiinsa, hän päinvastoin useimmiten osoitti mitä ylevintä jalomielisyyttä, niin oli tuo tärisyttävä muisto hänen isänsä kuolemasta tehnyt hänet katkeraksi ja kovaksi jokaista kohtaan, joka oli ollut liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä hänelle ollut mahdollista ottaa ensimäistä askelta arkipiispa Grandin kanssa sopiakseen. Kuningas näytti odottavan uhkamielisen vangin itse ensiksi pyytävän tavata häntä ja nöyrästi tunnustettuaan rikoksensa anovan sovintoa. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut, ja viikko kului toisensa jälkeen. Päivittäin kasvoi Sjöborgissa vieraitten luku. Brandenburgin markkreivin sekä ruotsalaisten lähettiläiden läsnäolo, samoinkuin koko iloinen metsästysseurue ja junkkari Kristofferin hoviseura, aikaansaivat muuten niin autiossa linnassa elämän ja iloisuuden, joka oli melkein liian räikeänä vastakohtana sen vakavalle tarkoitukselle ja niille monille synkille muistoille, jotka liittyivät paikkaan.
KOLMAS LUKU.
Eräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan. Muutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet satamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin kaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat vyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa. Saattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta verasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla reunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka usein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi suurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti tunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen rehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana ja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä tunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista hansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas välittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He ilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin suureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan linnantupaan.
Kuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten läsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin Berner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden harvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin kauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut hansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa laajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa tullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas heille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen langettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen laki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä joutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit, Meklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja ilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai aatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.
"Jo riittää", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti. "Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä vaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte minun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän asti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin kerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. — Kun meidän vieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus valittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin päin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla vesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan lain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita, tanskalaisia tai muukalaisia." Sen sanottuaan kuningas käänsi kauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan poistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat häntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten porvarien kestitsemisestä.
Katkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta seuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan päihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi kiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti ottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat lakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin heille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa kylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä sinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli ympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet hansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot hehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen kylmästi.
Kun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat seuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta laivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja huusi vihansa vimmassa: "Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän jäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä. Berner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän omassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena."
Henrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään; mutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: "Sanokaa Tanskan kuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä kohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas Berner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä tämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on silloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä."
"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni ja kuninkaalleni", vastasi drotsi, "jos tahdotte palata Rostokiin kädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu." Näin sanoen hän käänsi ylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen takaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen, mutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka eivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle kuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä ylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä suhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja ilkeämielisen vihollisensa.
Rasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin Sjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä. Metsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän ympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa paljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse. Heidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi Henrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle lähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi heitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt jälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen hiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden saavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta lähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt minkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa. Ruotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja ne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan olleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat ääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan heistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian päivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä kamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt muistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan saksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja säästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker, pari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt kuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja oli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä lupaus oli maksettava. "Minä olen sittemmin ajatellut", lisäsi marski hymyillen, "että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa kaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa toki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi." Tällä sopimattomalla ivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että ruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään aavistanut.
"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä Pohjolassa, herra marski", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, "niin minun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko sitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla." Näin sanoessaan hän helähytti jotensakin kovasti miekkaansa.
Marski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli vieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi hänelle vakavan vastauksen. "Oliko teidän mielestänne minun voittoni uljaista karjalaisista ihme, herra marski!" sanoi ruotsalainen herra rauhallisesti hymyillen. "Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman taivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa — sen täytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa; mutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli tuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin sankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa, herra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa, jonka olemme kunniakkaasti voittaneet."
"Mutta taivaan Isän nimessä", huudahti marski silmät suurina ja posket hehkuvina. "Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä enkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa", jatkoi hän kiivaasti. "Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki päinmäntyyn."
Kreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin hullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni. Väärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä ja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa taistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä hän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat herättivät katkeria muistoja kuninkaassa.
"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä kuolleena", sanoi kreivi Henrik, "hänen katoamisestaan kerrotaan ihmeellisiä tarinoita."
"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen hämärään", huomautti ruotsalainen herra. "Meilläkin on hänen nimellään peloittava kaiku."
"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö", sanoi kreivi Henrik — "antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari Brockin tai Langelannin herttuan mittainen?"
"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri, vaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä sekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän vain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen hänen vertaistaan."
"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta kuningasmurhaajasta", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, "mutta minä en ainakaan pyri hänen kaltaisekseen."
"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?" huudahti marski hämillään. "Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin että olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä siltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli Knuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan."
"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa", sanoi ruotsalainen herra totisena. "Se maa, joka on äitinä sellaiselle urholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin joskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina tulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan saaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä syvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee parantamaan."
Kaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen takanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. "Tänä yönä juuri sen lupasin, Åke", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut Tanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun hänet viimeksi näin."
"Kenen, minun herrani ja kuninkaani?" kysyi Åke, joka ei ollut kuullut kaikkia sanoja.
"Minun murhatun isäni", sanoi kuningas. "Etkö sinä muista, kun hänen kirstunkanttaan kohotettiin Viborgin tuomiokirkossa ja sakramentit asetettiin hänen veriselle rinnalleen. Minä sanoin hänelle silloin viimeiset hyvästit. Vain kaikkitietävä Jumala kuuli minun lupaukseni, ja sen minä varmasti pidän vaikka henkeni kaupalla."
"Silloin olitte te, samoinkuin minäkin alaikäinen, herra kuningas!" sanoi Åke — "Jos teidän lupauksenne vainajalle ei ollut kristillinen eikä hurskas, niin voitte te nyt täysi-ikäisenä ritarina ja kuninkaana peruuttaa sen."
Kuningas vaikeni. Kuu valaisi hänen jalon vartalonsa, ja istuessaan siinä solakkana ja hiljaisena ylpeän juoksijansa selässä, valkoinen sulka hatussa ja purppuraviitta hartioilla, oli hän melkein ritarillisen pyhän Yrjänän näköinen, joka työntää keihästään lohikäärmeen kitaan; hänen uljaat kasvonsa olivat kalpeat ja niistä kuvasti jalo suuttumus. "Minkä lupasin vainajalle, sen pidän", sanoi hän hetken vaiti oltuaan. "Viisas kuningas hajottaa jumalattomat" — —
Kuninkaan sanoessa nämä sanat, suhahti nuoli aivan hänen rintansa ohitse, takertuen drotsi Åken vaippaan.
"Murhaaja! Petturi!" huusi kuningas paljastaen miekkansa ja hilliten vaivoin levotonta ratsuaan. Åke syöksyi heti paljastettu miekka kädessä sille puolen tietä, josta nuoli oli ammuttu; toiset herrat riensivät hämmästyneinä avuksi. "Nuoli — Sala-ampuja — Petturi!" huusivat he kilpaa ja katselivat joka suunnalle kuun valaisemalle tielle, mutta eivät nähneet ainoatakaan ihmistä.
"Kirotut petturit!" huusi nyt marski Olavinpoika äkkiä, ja ratsasti vasemmalle puolen tietä olevaan pensaikkoon, missä hän näki jotakin valkoista liikkuvan. Sieltä kuului ikäänkuin vienon naisäänen huutoa. Marskin hevonen hypähti syrjään. Samassa juoksi kaksi nuorta talonpoikaispukuista tyttöä tien yli, heidän pitkät, vaaleat lettinsä liehuivat tuulessa ja he pitelivät toisiaan kädestä. Heidän jälestään juoksi kookas sankarivartaloinen mies esiin, asettuen paljastettu miekka kädessä marskin ja pakenevien väliin.
"Tässä minä olen!" huusi mies. — "Minä ammuin — minä, Mads Jude. En minä aijo jäniksen lailla livistää tieheni. Antaa tyttöjen mennä! — eivät he ole mitään tehneet — mutta minä uskallan otella teidän kaikkien kanssa." Näin sanoessaan hän heilutti hurjasti miekkaansa ja haavoitti marskin hevosta kuonoon. Hevonen nousi korskuen takajaloilleen. "Kirottu saatana!" huusi marski Olavinpoika ja hosui turhaan uhkarohkeaa sankarioliota. "Antaudu tai olet kuoleman oma!"
Kuningas oli halunnut ratsastaa pensaikkoon, mistä melu kuului ja mistä hän näki miekkojen välkkyvän, mutta Åke ja ruotsalainen lähettiläs koettivat häntä siitä estää. Sillaikaa oli kreivi Henrik metsästäjien kanssa saartanut pensaikon ja lähettänyt muutaman metsästäjän ottamaan kiinni pakolaiset. Marski oli laskeutunut levottoman ratsunsa selästä. "Heitä miekkasi pois, typerä saatana, etkö näe olevasi saarrettu?" huusi hän pitkälle juutilaiselle miehelle.
"En totisesti heitä", huusi mies. "Stig-marskin miestä ei elävänä vangita. — Pidä vain puoliasi, päällikkö kulta. Saatpa tuntea mihin Mads Jude kykenee.": Ja nyt hän hyökkäsi raivoisana marskin kimppuun; mutta sotaisa marski oli häntä taitavampi aseiden käytössä, ja lyhyen epätoivoisen taistelun jälkeen kaatui raivostunut mies pää rusennettuna maahan. Hän nousi vielä puoleksi ylös ja tarttui molemmin käsin päähänsä. — "Se oli sinun tähtesi, Elsa kulta!" ähkyi hän. "Antakaa minun isäntäni lasten paeta! Te saatte kernaasti", — Enempää hän ei saanut sanotuksi, hän päästi haavoitetun päänsä ja vaipui hengetönnä pitkäkseen.
Samassa ratsasti kuningas seurueineen paikalle. Muutamat metsästäjistä olivat ottaneet kiinni pakenevat tytöt ja tuoneet heidät vangittuina kuninkaan seurueen keskeen. Kaikki katselivat heitä ihmetellen. Siinä kuutamossa seisoessaan he muistuttivat satujen prinsessoita; talonpoikaistytön puku ei voinut salata heidän hienoa ihoansa ja harvinaista kauneuttansa; pitempi heistä, joka samalla näytti olevan vanhempi, piteli ikäänkuin suojellen pienempää, hyvin levottoman näköistä tyttöä kädestä; hän oli itse kalpea ja tyyni. Syvän tuskan valtaamana hän katseli kuollutta asemiestä, eikä näyttänyt huomaavan ympärillä olijoita. Nuorempi tyttö näytti sekä pelästyneeltä että uteliaalta; vaikka hän ei enää ollut lapsi, hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksantoistavuotinen, käyttäytyi hän kuitenkin hyvin lapsellisesti: hän piiloutui itkien sisarensa taakse kuninkaalta ja hänen miehiltään, mutta sieltä hän kuitenkin hyvin jännitettynä tarkasteli komeasti puettuja ratsumiehiä.
"Astukaa esiin! Ketä te olette?" kysyi kuningas ja ratsasti heitä lähemmäksi.
Nuorempi piilottautui ja näytti aikovan paeta; mutta vanhempi piteli kiinni hänen kädestään ja kääntyi rauhallisesti kuninkaaseen, luoden häneen suurten tummansinisten silmiensä katseen: "Kuningas Eerik Eerikin poika!" sanoi hän. "Sinun vihollisesi lapset ovat sinun käsissäsi. Me olemme orpoja, kaikkien hylkäämiä. Ei kukaan koko Tanskassa uskalla ottaa meitä kattonsa alle — meidän viimeisen ystävämme ja suojelijamme ovat sinun miehesi murhanneet. Meidän isämme oli onneton, lainsuojaton Stig-marski" — —
"Marski Stigin tyttäret! Kuninkaanmurhaajan lapset!" huudahti kuningas, heittäen heihin kiukustuneen katseen. "Hm, te tahdoitte siis täydentää isänne pahanteon? Te kiertelette maita sala-ampujien ja kuninkaanmurhaajien kanssa" — —
"Me olemme viattomia, kuningas Eerik!" sanoi vanhin ja painoi kätensä sydämelleen, "Jumala suokoon sinulle anteeksi! Herran on kosto. — Me tahdomme vain pois sinun valtakunnastasi" — —
"Ja senvuoksi tahdoitte lähettää minut pois tästä maailmasta?" keskeytti kuningas hänet. "Viekää heidät Kallunborgin linnaan", sanoi hän metsästäjille. "Heidän asiaansa on tutkittava. Jos he ovat syyttömiä, saavat he poistua valtakunnasta. Viekää heidät pois! Minä en tahdo nähdä heitä." Näin sanoen hän käänsi hevosensa, päästäkseen näkemästä noita onnettomia tyttöjä, jotka silmänräpäyksen ajaksi olivat saaneet hänet vihansa valtaan.
Ei kukaan ollut suuremmalla osanotolla katsellut vangituita tyttöjä kuin Drotsi Åke. "Herra kuningas!" sanoi hän hiljaa "mitä syytä viattomilla tytöillä on" — —
"Siihenkö ettei nuoli tappanut ketään meistä?" keskeytti kuningas hänet nopeasti. "No niin, siihen lienevät he olleet syyttömät. Suden penikoihin ei ole luottamista. Heitä kohdeltakoon oikeuden mukaisesti. — Pois täältä!"
"Antakaa minun kuitenkin saattaa heidät, herra kuningas", alkoi Åke taas puhua. "Jos ritarintyttäret viedään vankilaan, niin sallittakoon heille kuitenkin ritarillinen suojelus matkalle."
"Hyvä on, te seuraatte heitä, drotsi!" vastasi kuningas ääneen. "Heitä on kohdeltava ritarillisella kunnioituksella. Te vastaatte heistä kunniasanallanne." Näin sanoen kuningas kannusti levotonta ratsuaan ja ajoi nelistäen pois marskin ja ruotsalaisten herrojen kanssa. Muu seurue ratsasti hiukan jälempänä, lukuunottamatta drotsia ja neljää metsästäjää.
Molemmat vangitut tytöt seisoivat äänettöminä kuutamossa metsästäjien keskellä. Vanhin ei päästänyt nuorimman kättä; hän oli lähestynyt kaatuneen asemiehen ruumista ja kumartui polvistuen hänen päänsä ylitse. Drotsi Åke oli laskeutunut hevosensa selästä; hän seisoi aivan lähellä tyttöä, pidellen hevostaan suitsista ja nojaten käsivarrellaan satulaan. Polvistuvan tytön katseleminen oli muuttanut hänet kuin kuvapatsaaksi. Hän ei huomannut nuoremman tytön levottomia liikkeitä; hänen katseensa viivähti vain polvistuneessa tytössä. Tyttö oli hänestä kuin ihana osanottava enkeli, joka rukoili syntisen sielun puolesta. Hän näki kyyneleen kimaltelevan tytön poskelle eikä hän voinut kauempaa pidättää osanottoaan. "Ole rauhassa, jalo neito!" huudahti hän. "Teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan. Tuo mies, jonka kuolemaa nyt itkette, on ehkä ollut teille uskollinen; mutta jos hän ei ollut mielipuolisuuden sokaisema, niin kaatui hän täällä suurena rikollisena. Herra häntä armahtakoon teidän rukoustenne tähden! Viekää kuollut Esromiin", — sanoi hän kahdelle metsästäjistä —. "Pyytäkää minun nimessäni luostarin esimiehen hautaamaan hänet kristillisesti sekä pitämään sielumessun hänen edestään! Te toiset seuraatte meitä!"
Miehet tottelivat heti ja veivät pois ruumiin. Polvistuva neito nousi.
"Sallikaa minun viedä teidät turvalliseen suojaan!" jatkoi Åke. "Te ette voi poistua maasta ennenkuin teidän asianne on laillisesti tutkittu. Mutta kunniasanani kautta: Kuningas Eerik ei unhoita teidän isänne tähden mihin teidän syntyperänne ja sukupuolenne hänet velvoittaa."
"Olemmeko me todellakin teidän vankejanne, herra ritari?" sanoi vanhempi sisarista. "Viekää meidät, sitten pyhän Neitsyen nimessä vankilaamme! Luvatkaa minulle kuitenkin ettei meitä eroiteta, ja elkää olko kova minun sisar paralleni!"
"En teille enkä teidän sisarellenne, jalo neiti. Teidän ei tarvitse pelätä kovaa kohtelua, ja jos te — niinkuin varmasti toivon — voitte todistaa syyttömyytenne niin ei teidän vankeutenne ole pitkä-aikainen."
"Meidän henkemme ja vapautemme on Jumalan eikä ihmisten kädessä", vastasi vanhempi sisar surumielisen rauhallisesti. "Tässä maailmassa ei meillä enää ole ystäviä; meidän isämme halvin asepalvelija heitti henkensä meidän edestämme. Se, jolle isäni antoi ritarilyönnin, jätti meidät oman onnemme turviin —" lisäsi hän hiljemmin.
Vieläkin hellemmällä osanotolla katseli drotsi Åke hiljaista, kalpeaa neitosta, ja se jalo tuska, joka ilmeni tytön kasvoilla, ja jonka tunne hänen hyljätystä asemastaan oli herättänyt, vihlasi syvästi tunteellisen drotsin sydäntä. "Minä tahdon olla teidän ystävänne ja suojelijanne koko elämäni ajan", huudahti hän syvästi liikutettuna. "Sen minä lupaan ritarikunniani kautta."
"Siitä palkitkoon teitä Jumala ja pyhä Neitsyt!" vastasi kaunis vanki. "Te näytätte tarkoittavan meidän parastamme. Mutta, jos te olette Eerik kuninkaan ystävä, niin te varmasti vihaatte meitä meidän isämme tähden!"
"Kyllä minä olen kuningas Eerikin ystävä", sanoi Åke, ja hänen poskensa hehkuivat — "mutta en minä senvuoksi voi vihata teitä —, jos te, niinkuin varmasti uskon, olette viattomia äskeiseen tapahtumaan täällä. Ritarina ja kristittynä minä olen sitäpaitsi velvollinen lohduttamaan ja auttamaan teitä ja kaikkia turvattomia."
Drotsin kehoituksesta oli molempien äsken poistuneiden metsästäjien hevoset talutettu esiin ja satulat olivat asetetut niin, että neitoset voivat mukavasti istua niillä poikittain. Nuorin sisar nostettiin ensin satulaan. Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, vaan oli hyvin levottoman näköisenä katsellut joka taholle, ja hän näytti olevan hyvin vaihtelevien mielialojen vallassa. Väliin hän näytti olevan alakuloisena ja itkuun valmiina; väliin hänen kauniit silmänsä säihkyivät ja hän näytti aikovan rohkeasti paeta; väliin hän taas loi nuoreen, kohteliaaseen ritariin ja molempiin metsästäjiin ylpeän valtiaskatseen, niinkuin tarvitsisi hänen vain käskeä tullakseen totelluksi. Vasta satulassa istuessaan hän näytti olevan tyytyväinen ja melkein iloinen. "No, ajetaan nyt kovaa", sanoi hän iloisena —
"Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha
Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä."
"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen velvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa heidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti."
"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan", huokaili sisar. "Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen hiuskarvamme on Jumalan kädessä." Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa itsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän seuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.
He ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui alakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, mutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä nähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista sinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja kuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. "Miten ihana ja suuri sentään on Jumalan taivas", huudahti hän lempeästi liikutettuna "tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole lainsuojaton ja onneton."
"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä", lisäsi nuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta erottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. "Mutta myöskin täällä, jalo neiti!" jatkoi hän rauhallisesti, "myöskin täällä voi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka päivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen saavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan kaikkialla."
"Varmasti te olette oikeassa!" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja katseli häntä ystävällisen osanottavasti. "Luulen teidän kokeneen suruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille voiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja näen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari."
"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon tulee, hurskas neito!" vastasi Åke. "Mutta maailman pahuus on niin suuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä voi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa sydämessäänkään."
"Kyllä sentään omassa sydämessään!" sanoi neitonen — "mutta te olette oikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan." He ratsastivat taas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. "Nuori Eerik kuningas oli hyvän näköinen", alkoi vanhempi neitosista taas puhua, "vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan voinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan sillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa."
"Minun herra kuninkaani on kiivas", vastasi Åke, "hän on ankara ja oikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari uskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset."
"Jos se on totta", huudahti neito huoahtaen, "niin olkoon Herra kiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen tielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme kuolemaan", lisäsi hän hetken vaiettuaan, "niin hänen verensä ei ainakaan tule minun pääni päälle."
"Mitä sillä tarkoitatte, jalo neito?" kysyi Åke säpsähtäen — "minä en ymmärrä teitä."
"Jos minun isäni uskollinen palvelija olisi osunut siihen mihin tähtäsi", vastasi neito, "niin olisi nyt teillä ja kuningas Eerikin ystävillä suurempi suru kuin meillä. Hänen nuolensa ei milloinkaan sivuuttanut lentävää kotkaa." Hän vaikeni, ikäänkuin epäröiden puhuisiko enempää. "Kuitenkin — teidän täytyy se tietää — jos ei minun sisareni olisi huutanut, tai minä en olisi töytäissyt ampujaa käsivarteen, niin hän olisi jäänyt eloon ja vienyt meidät varmaan suojapaikkaan, sillaikaa kun te suritte kuninkaanne kuolemaa. Mutta kiitetty olkoon pyhä Cecilia! Parempi oli kuitenkin näin, vaikkei kuningas Eerik olisikaan niin hyvä ja oikeutta harrastava kuin te sanotte."
"Totisesti, jalo neito", huudahti Åke hämmästyneenä, "te olette torjunut mitä suurimman onnettomuuden! Arvasitteko te tuon hurjan ihmisen aikeet?"
"Minä tiesin hänen vannoneen kuninkaan kuoleman meidän isämme tähden — ja hän olisi kyllä kerran pitänyt sanansa. Hankkiakseen meidän kuolleelle isällemme haudanrauhan, on hän itse murhannut morsiamensa, ja siitä saakka on hänen järkensä ollut sekaisin; mutta isännälleen ja hänen lapsilleen oli hän uskollinen kuolemaansa asti. Hän aikoi paeta meidän kanssamme pois maasta; metsästysseuran saapuessa me piilouduimme. Hän tunsi lominkaan ja tarttui heti suureen jousipyssyynsä. — Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" — Hän vaikeni ja purskahti itkuun.
"Teillä on ollut julma saattaja", sanoi Åke hiljaisella äänellä. "Elkää itkekö hänen kuolemaansa! — Hän kaatui pahaan tekoonsa. Vaikka tiesitte hänen verisen aikeensa, vapautti Jumala kuitenkin teidän hurskaan sielunne osallisuudesta hänen rikokseensa, ja kuningas saa kiittää teitä elämästään. Kunpa vain ette koskaan olisi tiennyt mielipuolen ajatuksia! — Teidän ei olisi pitänyt uskoa minulle niin vaarallisia tietoja."
"Mutta miksi te kysyitte sitä minulta, jalo ritari?"
Veri kohosi Åken poskille ja hän oli vähän aikaa vaiti. "Mielipuoli mies oli siis teidän ainoa ystävänne ja suojelijanne", alkoi hän taas puhua, "teidän täytyi siis tuntea hänen kirottu kostonaikeensa, voidaksenne tehdä se tyhjäksi! Jos teillä vain olisi muita todistajia teidän suhteestanne häneen kuin te itse ja teidän sisarenne! — Minä uskallan kuitenkin vahvistaa teidän todistuksenne miekallani ja verelläni; olkaa rauhassa! Jos Jumala suo, ei teidän milloinkaan tarvitse paeta Tanskasta, Sensijaan, että minun nyt täytyy viedä teidät vankeuteen, pitäisi minun kuninkaani olla teille kiitollisen."
"Sitä me emme milloinkaan voi odottaa kuningas Eerik Kristofferinpojan pojalta", vastasi Margareta. "Stig-marskin lapsilta ovat kaikki ovet ja sydämet lukitut. Jos vain kuningas soisi meille vapauden lähteä täältä, niin kiittäisimme häntä ja rukoilisimme hänen puolestaan maanpakolaisuudessamme. Maailma on suuri — ja onhan kristittyjä ihmisiä muissakin maissa."
"Rohkeutta vain, Margareta!" huudahti nyt nuorempi sisar, joka levottoman näköisenä ja säihkyvin silmin oli tarkasti kuunnellut heidän keskusteluaan. "Jos kuningas Eerik on niin oikeuttaharrastava ja ritarillinen herra kuin miltä hän näytti, ja tämä hyvä ritari vakuuttaa — niin ei siitä voi olla minkäänlaista epäilystä. Hän varmasti vapauttaa meidät ja antaa meille perintötilamme takaisin korvaten kuninkaallisesti kärsimämme vahingot."
"Oi, rakkahin sisareni!" vastasi Margareta alakuloisena. "Sitä minkä me olemme menettäneet ei voida kullalla eikä kalleuksilla korvata. Meidän ei pidä etsiä enää sitä onnea ja kunniaa, jonka maailma ja sen kuninkaat antavat, vaan sitä, joka on korkeampaa" — —
"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo puoleksi pyhimys", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen kimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt kaulahuivillaan. "Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa oikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa. Jos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen kunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään unhoita teitä onnessani."
Drotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja ratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.
"Hiljaa, hiljaa, Rikke!" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. "Sinä et itse tiedä mitä puhut; mutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen."
"Kyllä minä tiedän mitä sanon", vastasi oikullinen neito heitellen niskojaan. "Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo on samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella kuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin vettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan ritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä isänään."
"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme", huokasi Margareta hiljaa. "Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista kellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi! Minä en voi ikinä sitä sinulle sanoa — mutta kiitä Jumalaa, ettet tiedä kaikkea."
"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli häntä uteliain katsein, "mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en tiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken, niin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. — Kyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja hurskas."
Sillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä ja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri Esromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja ritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä herroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin markkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti, jotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä, muukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti hänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään, arkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan ja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa pian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla kuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin näkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän aavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että Isarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata heitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa talonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän saattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä huomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan ketä he olivat.
"Kas vain! Drotsi Åke!" huudahti prinssi ivallisesti. "Meidän ankara ritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä kertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat nuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa suoraan, ketä he ovat?"
"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!" vastasi Åke. "Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina Kallundborgiin."
"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!" huudahti prinssi, ja sävähti samassa hehkuvanpunaiseksi. "Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät koiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa — sen minä lupaan heille."
Nuorin sisar huudahti pelästyneenä tuon hurjan uhkauksen kuullessaan, mutta vanhin koetti saada hänet vaikenemaan tyynnyttämällä häntä.
"Heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja kaikella ritarillisella kunnioituksella", sanoi Åke rauhallisesti. "Se on minun kuninkaani tahto ja ehdoton käsky, jota minä aijon tarkasti noudattaa."
"Herra drotsi, minä olen Kallundborgin linnan päällysmies!" huudahti prinssi suuttuneena. "Minä huolehdin niistä vangeista, jotka sinne lähetetään. Ratsasta heidän mukanaan, Palle! Ilmoita linnanpäällikölle minun tahtoni! Te vastaatte minulle siitä, että niitä totellaan!" Hän sanoi vielä muutaman sanan eräälle seuralaisistaan, mutta niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuullut. Sen sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin seurueensa luo. He erosivat kukin omalle taholleen; mutta se prinssin ritareista, jolle hän oli kuiskannut, liittyi drotsi Åkeen ja hänen vankiensa seuraan.
Tämä vastenmielinen seuralainen oli paksu, lyhytkaulainen herra, jonka sinipunervien täysikuukasvojen vastenmielinen ilme oli raaka ja aistillinen. Häntä kutsuttiin yleisesti herra Palleksi, ja hän herätti huomiota kallisarvoisella, mutta mauttomalla puvullaan, koettaen komeudessa kilpailla itse kuninkaan kanssa. Teeskennellen nuorekasta vallattomuutta hän koetti salata ikäänsä, joka jo läheni viiskymmenlukua. Hän oli vielä naimaton, mutta väsymätön kosija, joka tahtoi esiintyä uhkeana ritarina ja kaikensäätyisten kaunotarten väsymättömänä voittajana. Hän ei ollut kuninkaan suosiossa, ja oli senvuoksi liittynyt prinssi Kristofferin seurueeseen hänen kamaripalvelijanaan. Kansan kesken hän oli huonossa maineessa niiden monien vähemmin arvokkaiden seikkailujen, tähden, joista kansa olikin sepitellyt pilkkalauluja. Hän ratsasti hetken aikaa ääneti drotsi Åken rinnalla ja häntä näytti harmittavan tämä odottamaton matka. Myöskin Åke vaikeni ja jatkoi matkaa häneen katsomatta.
"Ehkä minun läsnäoloni on teille vaivaksi, herra drotsi!" keskeytti viimeinkin herra Palle äänettömyyden — "Eipä ollut tämä matka minullekaan mieleen. Junkkari oli tänään pahalla tuulellaan, eikä hän silloin kärsi minkäänlaista vastaansanomista; olisinpa muuten toivonut vapautusta näin vastenmielisestä tehtävästä. Kyllähän minä sen tiedän, että kun te toimitte kuninkaan nimessä, voin minä junkkarin puolesta silloin yhtä hyvin jäädä kotiin."
"Totta puhuen, ritari Palle, se on minunkin mielipiteeni!" vastasi Åke välinpitämättömällä äänellä ja kiirehti hevostaan.
"Minulle on samantekevää miten lempeästi tai ankarasti teidän vankejanne, kohdellaan", jatkoi herra Palle, "mutta ymmärrättehän toki itsekin, että jos minä en toimita herrani käskyä Kallundborgin linnanherralle, niin joudun varmasti junkkarin vihoihin, ja sitä en totisesti halua muutaman maankuleksijan tähden."
"Te ette luultavasti kuullut, kun minä mainitsin noille herroille näiden naisten nimen ja syntyperän?" kysyi Åke hiljentäen ratsunsa kulkua, ja mittaili uhkaavin katsein raakaa seuralaistaan. "Heidän syntyperästäänkin huolimatta te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta näille kunniallisille tanskalaisille tytöille, ja tällä kertaa minä olen heidän suojelijansa kaikkia mahdollisia loukkauksia vastaan."
"Ai, ai! Te olette hiukan kiihkeä, herra drotsi!" vastasi Palle. "Kuka ajattelee näiden kauniiden lasten loukkaamista? Eihän se heitä halvenna, vaikka he ovatkin juoksennelleet ympäri maata paljasjaloin; nythän heidät kuletetaan säätynsä mukaisesti kunnialliseen valtiovankilaan. Näyttääpä siltä kuin olisivat kauniit vangit vastapalkaksi vanginneet meidän ritarillisen drotsimme."
Tuo hävytön solvaus kohotti veren Åken poskille. "Teidän luvallanne, herra Palle", sanoi hän vaivoin hilliten vihaansa — "tästä kulkee tie Kallundborgiin; se on kyllin pitkä ja leveä meille kaikille, eikä meidän tarvitse olla toistemme tiellä. Tahdotteko te ratsastaa edellä tai jälessä, me asetamme kulkumme sen mukaan. Mutta jos tahdotte pitemmältä kunnioittaa meitä seurallanne, niin saatte käyttäytyä kunnollisesti tai — te ymmärrätte minut —" hän löi miekkaansa ja vaikeni.
"Ohhoh! Siis edellä tai jälestä tai kohteliaasti keskellä — muuten miekat esille! No niin, siinä neljä valittavaa ehtoa!" vastasi Palle. "Minä valitsen teidän luvallanne kolmannen, kultaisena keskitienä, ja aijon kaikessa rauhassa jäädä näin mieluisan seuran keskeen. En ole vielä oikein kunnollisesti nähnytkään kauniita neitosia." Tämän sanoessaan hän ratsasti sisarten väliin tervehtäen heitä ja tarkasteli heitä rivolla katseellaan. "Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti hän yhtäkkiä hyvin hämmästyneenä katsellessaan nuorimpaan sisarista. "Neiti Gunilla! Tapaanko teidät täällä? Pitelettekö te nyt drotsiakin narrinanne? Uskotteletteko te nyt heille olevanne Stig-marskin tytär? Viimevuonna te olitte vain Hedegårdin lammaspaimenen tytär."
"Niin olin silloin", vastasi Ulrika nauraen. "Laulussa 'herra Palle kosii kuskiaan', on minun nimeni vieläkin Gunilla. Oletteko koskaan kuullut sitä, herra Palle? Minä laulan mielelläni sen teille; se on hyvin hauska."
Jos ei herra Palle ollut ennestään punainen kasvoista, niin ainakin tuli hän siksi nyt. Hän oli äärimmilleen kiukustunut. Noiden pienten veitikkamaisten kasvojen näkeminen näytti vaikuttaneen niin voimakkaasti häneen, ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa; hän kannusti hevostaan ja oli vähällä ratsastaa neidot ojaan kiitäessään äkkiä heidän ohitseen.
"Mitä tämä merkitsee? Tunnetteko tämän herran, jalo neito?" kysyi Åke ihmetellen.
"Kyllä, jotenkin hyvin", vastasi Ulrika nauraen. "Olenpa kerran tehnyt hiukan pilaa hänestä."
"Minun rakas sisareni käyttäytyi ajattelemattoman uhkarohkeasti", keskeytti Margareta-neito hänet. "Herra Palle oli kauan kiusannut häntä, eikä hän uskonut muulla tavalla voivansa vapautua hänen tungettelevaisuudestaan; mutta se oli kuitenkin väärin tehty. Hän joutui senkautta kaikkien pilkan ja naurun esineeksi, ja ellette voi sitä estää, niin hän varmasti kostaa meille."
"Mutta mitä te sitten teitte?" kysyi Åke. Ulrika nauroi ja aikoi kertoa, mutta sisar tarttui häntä käsivarteen. "Jumalan nimessä, rakas Ulrika! Tuossa hän taas on", kuiskasi hän ja Ulrika vaikeni.
Herra Palle oli pysäyttänyt hevosensa ja liittyi nyt taas heihin. Hän näkyi täydelleen rauhoittuneen. Hän selitteli Åkelle, ettei hän mitenkään toivonut tämänlaisille vangeille kovaa kohtelua, vaan päinvastoin hän tahtoisi, jos se oli mahdollista, vapauttaa heidät kokonaan vankeudesta. "Minä olen nähnyt heidät ennenkin", lisäsi hän, "ja jos minä olisin tiennyt ketä he olivat, niin eivät he nyt olisi matkalla vankilaan." Vähän senjälkeen hän ratsasti taas naisten luo. "Senkin pieni veitikka, neiti Gunilla!" kuiskasi hän. "Elkää enää puhuko siitä kirotusta asiasta! En minä teille pahaa tarkoittanut. Jos minä olisin tiennyt teidän olevan jalosyntyisen ritarintyttären, niin minä olisin tarjonnut teille käteni ja sydämeni suurimmalla kunnioituksella. — Jos vielä voisi se onni tulla osakseni, että teidän kauniit silmänne suopeudella minua katselisivat" — —
Katsomatta häneen alkoi Ulrika-neito laulaa:
"Mua kuulkaa, te ritari Palle!
Tähän pyyntööni suostukaa:
Kun messu on laulettu,
heti vaunuuni joutukaa!"
"Elkää laulako sitä kirottua laulua, ihanin neiti!" keskeytti hänet Palle. "Minä en tahdo kostaa teille, — mutta uskokaa minua kaikkein suloisin neiti!"
Välittämättä hänestä, lauloi tyttö ääneen:
"Sitten puki hän ajopojan siniverkahan kaunoisaan, ja itse neiti Gunilla oli läsnä ja toimessaan",
"Vaietkaa jo! Enhän sano enää sanaakaan, pieni Gunillaveitikka!" keskeytti Palle hänet taas. "Mutta jos tietäisitte miten suuresti teitä rakastan ja kunnioitan." — —
Oikullinen neito nauroi ääneen ja jatkoi laulamistaan:
"Oli rikas ritari Palle joka vaunuihin kiiruhti, ja tuo rikas ritari Palle ajopoikaamme suuteli.
Oli itse neiti Gunilla
joka hepoa ohjasi,
ja se on totta min' kerron:
hän armaasti hymyili."
"Haa, odottakaa, sen häväistyksen saatte totisesti maksaa", kuiskasi Palle kiukustuneena. "Te laulatte kauniisti", sanoi hän ääneen, "osaatteko laulun loppuun asti! — Jos vielä laulatte yhden ainoankin värssyn", kuiskasi hän, "niin saatte sen kalliisti maksaa."
"Ole vaiti, Jumalan nimessä, rakkahin sisareni!" rukoili Margareta, ja
Ulrika vaikeni.
Herra Palle ratsasti nyt Åken rinnalla eikä ruvennut enää puheisiin vangittujen sisarusten kanssa. Hän oli ääneti ja suuttuneen näköinen. Suureksi harmikseen hän oli huomannut drotsin koettavan peittää hymyään, ja metsästäjät, jotka seurasivat heitä, nauroivat ja kuiskasivat tavalla, joka kyllin selvästi osoitti heidän tuntevan laulun Pallesta ja hänen onnistumattomasta rakkausseikkailustaan. Molemmat nuoret metsästäjät olivat hyvin kiintyneet drotsiin; he huomasivat selvästi miten vähän tervetullut herra Pallen seura oli hänelle, ja he alkoivat nyt, niinkuin ennenkin kuluttaa aikaansa hyräilemällä laulua urhoollisesta ritari Helmer Sinisestä. Yhdessä niistä monista väkivaltaisista otteluista, jotka olivat lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien aseman seurauksena, oli ritari Helmer Sininen kaatanut herra Pallen enon. Senvuoksi oli herra Palle kuuden veljensä avustamana kauan aikaa väkivaltaisesti ahdistanut Helmer Sinistä, kunnes tämä kunniallisessa hätäpuolustuksessa kaatoi kaikki kuusi veljestä ja pakoitti herra Pallen antamaan oman sisarensa hänelle puolisoksi, joka jo kauan ennen näitä riitaisuuksia oli ollut kihloissa urhean ritarin kanssa. Tämä tapahtuma, joka ei suinkaan ollut herra Pallelle kunniaksi, oli herättänyt yleistä huomiota, ja melkein jokainen nuori mies osasi ulkoa urhean ritari Helmerin kunniaksi sepitetyn kansanlaulun. Ei ainoastaan kuningas ja ritaristo olleet vapauttaneet ritari Helmeriä kaikesta, edesvastuusta, vaan sen lisäksi hän oli kuninkaan erikoinen suosikki. Herra Palle kuuli laulun loppusäkeen:
"Niin hyvin hän satulassa istuu."
Hän loi taakseen metsästäjiin vihasta säihkyvän katseen; mutta metsästäjät eivät olleet sitä huomaavinaan, ja yksi heistä lauloi nyt ääneen:
"On paras ja vakavin neuvoni tää
Pois riennä, pois, älä tänne jää —
niin hyvin hän satulassa istuu."
"Teidän metsästäjänne, herra drotsi, tahtovat karkoittaa minut pois ilkeällä laulullaan", sanoi herra Palle kääntyen Äkeen. "Oletteko te tai tämä kaunis neitonen antanut heille siihen kehoituksen."
"Te ette taida erikoisesti laulua rakastaa, herra Palle!" vastasi Åke.
"Se on vahinko. Iloiset miehet tahtovat tehdä matkamme lyhemmäksi."
"Jos oikein kuulen", murisi Palle, "niin voi se laulu yhdelle ja toiselle lyhentää tien taivaan valtakuntaan ellei heti lakkaa."
"Niinkö arvelette?" vastasi Åke välinpitämättömästi. "Jos haluatte seurata meitä, niin saatte pitää hyvänänne iloisuutemme. Laulakaa kiireesti laulu loppuun, pojat!" huusi hän metsästäjille, "muuten herra Palle suuttuu." Ja nyt lauloivat metsästäjät iloisesti:
"Ei morsiamein näin kertoa saa
että karkaan kun veljensä ahdistaa.
Herra Helmer hän olikin yltiöpää,
ja veljiä vastaan hän rynnistää.
Ensin oven hän kaasi ja Langinkin
ja niin sitä puututtiin miekkoihin."
"Kuolema ja kirous!" huusi nyt herra Palle paljastaen miekkansa. "Jos kerran tahdotte laulaa taistelusta, niin saatte sen myös tuntea." Samassa hän oli kääntänyt hevosensa ja hyökännyt raivostuneena metsästäjien kimppuun, joille hän ei antanut aikaa puolustautumiseen ennenkuin hänen miekkansa oli tunkeutunut heidän takkiensa läpi, haavoittaen heitä lievästi. Mutta suuttuneina tästä äkkinäisestä hyökkäyksestä olivat metsästäjät vetäisseet esille pitkät metsästyspuukkonsa uhaten veristä kostoa. Heidän näin melutessaan huudahti neiti Ulrika hädissään ja vanhin sisar kalpeni. "Seis, miehet!" huusi Åke astuen Pallen ja kiukustuneiden metsästäjien väliin. "Ei kelpaa kaksi yhtä vastaan. Minä ratkaisen yksin tämän asian herra Pallen kanssa." Drotsi oli paljastanut miekkansa odottaen vastustajansa kääntyvän häneen päin; mutta nyt näytti siltä kuin herra Pallen hevonen olisi äkkiä pelästynyt ja pillastunut; se kiiti Esromiin vievää tietä katkeroituneen herransa kanssa, joka kiroillen heilutti miekkaansa päänsä yli. Tämän nähdessään metsästäjätkin unohtivat haavansa ja nauroivat ääneen. Myöskin Ulrika-neito nauroi, ja heti kun metsästäjien haavat olivat sidotut, jatkettiin matkaa, mutta toiseen suuntaan kuin minne oli aijottu. "Taisinpa kuulla väärin", sanoi drotsi Åke metsästäjille, "tuskin käski kuningas meidän viedä nämä naiset Kallundborgiin, vaan pikemmin Vordingborgiin. Siellä hän itse hallitsee eikä junkkari Kristoffer. Jos hän olisi toisin tarkoittanut, tapahtukoon tämä minun edesvastuullani." Kun hän nyt kääntyi sivutielle, ratsasti pitkä talonpoikaispukuinen metsästäjä pienellä talonpoikaishevosella ilman satulaa tienvieressä olevasta pensaikosta ja katosi äkkiä metsään. "Kagge!" Huudahti Ulrika iloisesti ja tarttui sisartaan käsivarteen. Vanhempi antoi hänelle varoittavan viittauksen, jolloin hän vaikeni, mutta katseli usein levottomana ympärilleen.
Drotsi Åke oli säpsähtäen kuullut tuon huudahduksen. Nimi Kagge oli hänelle liiankin tuttu marski Stigin päivistä saakka sekä kuninkaanmurhan ankarien tutkimusten jälkeen. Eräs tämänniminen aatelinen aseenkantaja oli ollut Eerik Silmänräpyttäjän murhaajien joukossa Finnerupin ladossa; hän oli muiden lainsuojattomien seurassa paennut Norjaan ja hänen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty astumasta tanskalaiselle alueelle. Jos hän siitä huolimatta kuului vangittujen neitojen seurueeseen, voi tämä heidän yhteytensä yhden vaarallisimman maankavaltajan kanssa mitä suurimmassa määrin vaikeuttaa heidän asiaansa. Tämä sattuma varoitti drotsia olemaan tarkemman heidän vartioimisessaan. Alakuloisena ja ääneti jatkoi hän matkaa.
NELJÄS LUKU
Sillaikaa ratsasti junkkari Kristoffer seurueineen Sjöborgiin. Muukalaisen prelaatin [prelaatti = korkea-arvoinen pappi] mukavuudeksi ratsastettiin hiljalleen. Se salaperäinen merkitseväisyys, millä kardinaali Isarnus paavillisena lähettiläänä oli osannut ympäröidä itsensä, ja se varovaisuus, millä hän vältti kaikki tungettelevat kysymykset, oli saattanut prinssin tuskalliseen jännitykseen, jota hän turhaan koetti peittää. Isarnus oli suuressa arvossa pidetty pappi, ja hän eli sillä komeudella, joka vastasi hänen korkeaa arvoaan kirkollisena ruhtinaana. Hänen ylellisesti puetut palvelijansa seurasivat kunnioittavan matkan päässä hänen jälestään samoinkuin hänen famuluksensa [famulus: apulainen] ja kirjurinsa; lähinnä häntä ratsasti Esromin apotti sekä kaksi muukalaista veljeskuntalaista. Näiden kahden maalaisensa ja apotin kanssa hän puhui vuoroon italian ja latinan kieltä. Puhuessaan prinssin tai markkreivin kanssa hän puhui lyhyesti melkein käsittämätöntä saksaa: ja hän näytti käyttävän hyväkseen tätä yhteisen keskustelukielen puutetta ryhtymättä ollenkaan keskusteluihin joihin hänen mielestään oli viisainta olla yhtymättä. Tärkeimpien asioiden käsittelyssä hän käytti famulustaan tulkkinaan. Kaikkialla missä tämä mahtava prelaatti esiintyi maassa, oli hän pelonalaisen kunnioituksen esineenä. Hänen punaisen kardinaalihattunsa outo näkeminen vaikutti kansaan kuin pyrstötähden ilmestyminen, ja sitä pidettiin yhtä paha-enteisenä kuin tuota pelottavaa taivaan tulimerkkiä. Jopa jotkut yksinkertaiset talonpojat luulivat häntä itse paaviksi, joka nyt oli tullut Tanskaan panemaan kuninkaan pois hallituksesta sekä julistamaan koko kansan pannaan; pelästyneet talonpojat ja varsinkin vanhat vaimot polvistuivatkin senvuoksi enemmän pelosta kuin hartaudesta hänet nähdessään. Hänen pitkänomaisilla, keltaisilla ja liikkumattomilla kasvoillaan ja uhkaavalla, kylmällä katseellaan oli, yhteydessä tuon ennakolta saadun käsityksen kanssa hänen melkein yliluonnollisesta, salaperäisestä voimastaan, melkein kivettävän Medusa-pään vaikutus. "Rakas, herra paavi, elkää saattako meitä onnettomuuteen!" valittivat usein hänen tiellään polvistuvat sairaat ja vaivaiset. Hän ei ymmärtänyt heitä, eikä hänen ohuvilta, yhteenpuristuneilta huuliltaan kuulunut sanaakaan; hän kohotti vain kylmän näköisenä käsivartensa, ja kolmella sormellaan, joissa komeat sormukset kimaltelivat, viittasi hän heidän paljastettujen päidensä yli siunauksen äänettömän merkin, jonka nämä pelkäsivät pian muuttuvan kiroukseksi. Sillä papiston oma pelko, sekä heidän innokkaat kehoituksensa kääntymykseen, olivat pian tehneet tunnetuiksi ne uhkaukset, jotka hän oli lausunut kuninkaalle viimeksi valtakunnasta poistuessaan.
Tämän hengellisen kansanpelottimen kanssa lähestyi junkkari Kristoffer nyt Sjöborgia. Koetettuaan turhaan voittaa salaperäisen arkkipiispan luottamuksen, oli junkkari vetäytynyt syrjään ja jättänyt paikkansa kardinaalin vieressä Esromin apotille ja molemmille vieraille hengellisille herroille, jotka keskustelivat hänen kanssaan latinaksi filosoofisista ja teoloogisista asioista. Reipas, iloinen markkreivi, ratsasti ritari Helmer Sinisen rinnalla puhellen innokkaasti taisteluretkistä ja turnajaisista. Junkkari antoi myöskin heidän ratsastaa ohitseen, jääden yksin jälkeen ruotsalaisen valtaneuvoksen, drotsi Brunken, kanssa, jolle hänellä näkyi olevan tärkeä sana sanottava ennenkuin he saapuivat Sjöborgiin.
"Nyt te arvattavasti siirrätte kotimatkanne, herra drotsi!" — sanoi prinssi tuttavallisesti. "Tämän salaperäisen vieraan käynti voi olla yhtä suuresta merkityksestä teidän kuninkaallenne ja Ruotsin valtaneuvostolle kuin meille."
"Ehkäpä se täällä saa aikaan suurempia muutoksia kuin herrat toivovatkaan" — vastasi drotsi Brunke epämääräisesti. "Mitä te muuten arvelette, jalosukuinen herra junkkari?"
"Tuo punareunainen pilvi on varmasti täynnä pyhiä salamansäteitä", jatkoi prinssi viitaten kardinaaliin, jonka punainen hattu vilkkui puiden lomitse kuutamossa. "Jos minun uhkarohkea veljeni nyt ei myönny, on onnettomuus ovella. Sellaiset seuraukset ovat kaikilla puolinaisilla toimintaohjeilla. Mahtava valtiovanki on ajoissa haudattava tai päästettävä vapaaksi. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra drotsi?"
"Usein se voi olla viisainta, arvoisa herra!" vastasi Brunke. "Kuollut ei voi syyttää, ja ylevästi vapautettu ei sitä tahdo."
"Te tiedätte mitä pakolaista tarkoitan", jatkoi prinssi. "Nyt hänet ehkä vapautetaan, ja hän on silloin vaarallisempi kuin koskaan ennen — tai rajuilma Roomasta puhkeaa, josta hän on niin suurella äänellä kerskannut. Hän oli jo melkein haudattu; siitä minä olin pitänyt huolen, vaikka vähän siitä sain kiitosta osakseni; turhasta säälistä hänet taas nostettiin haudasta; säälien sairasta pappia he tyhmyydessään vapauttivat piispan kätyrin, niin että hän pääsi pakenemaan ja yllyttämään taivaan ja maan meidän onnettomuudeksemme. Minä kehoitin ajoissa sovintoon: mutta silloin kun ankaruus olisi ollut tarpeen oltiin heikkoja, ja nyt, kun sovinnollisuus olisi viisainta, ollaan ankaria ja jyrkkiä. Minun neuvojani ei milloinkaan otettu kuuleviin korviin; minä sain vain vihan ja kiittämättömyyden palkakseni. Luulenpa nyt kuitenkin ihmisten silmien aukeavan, samoin myöskin teidän nuoren kuninkaanne, jos hän tahtoo seurata viisainta neuvonantajaansa."
"Hyvin mahdollista, jalosukuinen prinssi!" vastasi Brunke viekkaasti hymyillen. "Minä en vielä kuitenkaan huomaa vaaraa, ja vaikka olisinkin niin onnellinen, että näkisin sen ja ymmärtäisin teidät — niinkauan kun Torkkeli Knuutinpoika on valtakunnanhoitaja ja niin suuressa suosiossa ja arvossa" — — hän vaikeni olkapäitään kohauttaen.
"Hän kohoaa vain suistuakseen", jatkoi prinssi. "Antakaa nyt vain hänen voittaa myöskin veljeni suosio! — Se ei kohota hänen luottamustaan teidän valtaneuvostossanne. Hän kaivaa jo itselleen hautansa ystävyyssuhteellaan teidän vaarallisien herttuoittenne kanssa sekä sillä korkealla lankoudella, josta huhuillaan."
"Voihan olla mahdollista, korkea herra", vastasi Brunke ilkeästi nauraen, "ettei hänen kehuttu viisautensa ole kovinkaan suuren arvoinen. Kyllä hätä neuvot keksii. Jos teidän kuninkaallinen veljenne ei vain olisi niin kärsimätön rakastaja, ja meidän kaunis prinsessamme olisi häneen vähemmän kiintynyt".
"Lastenpäähänpistoja!" keskeytti hänet prinssi. "Tässä täytyy ainoastaan valtioviisauden vallita, eikä lapsellisten hassutusten. Teidän nuori kuninkaanne ei liioin kiirehdi naimistaan, ja siinä hän tekee viisaasti. Meidän kesken puhuen, Brunke!" kuiskasi hän tuttavallisesti ja melkein pysähdyttäen hevosensa. "Minun sisareni ei ole sovelias puoliso teidän kuninkaallenne, ja hänen tunteellinen sisarensa vieläkin vähemmän minun veljelleni. Tämä kaksinkertainen yhdysside tulee vahingolliseksi molemmille valtakunnille. Te joudutte helposti osallisiksi meidän onnettomasta suhteestamme paavilliseen hoviin, ja jos vihamielisyys teidän kuninkaanne ja hänen veljiensä välillä puhkeaa ilmiriitaan, niin ei ole epäilystäkään kenen puolelle prinsessa Ingeborg, kuningattarena, kehoittaa minun rakastetun veljeni asestamaan Tanskaa: tiedättehän itse paremmin kuin minä, että hän rakastaa paljon enemmän sotaista herttua Eerikkiä kuin kruunattua veljeään."
"Totisesti, minä ihailen teidän valtioviisauttanne, korkea-arvoisa herra!" vastasi Brunke imarrellen, vaikka hänen viekas katseensa näytti oivaltaneen prinssin salaisimmat ajatukset. "Te olette yhtä viekas kuin ylevä: te asetatte Tanskan ja Ruotsin onnen tärkeämmiksi kuin teidän oman sisarenne ja veljenne yksityiset sydänasiat. Siitä minä tunnen teidän ylevän ruhtinaallisen henkenne, joka asettuu pikkumaisten perhesuhteiden yläpuolelle. Mutta totta puhuen, minä en käsitä miten tämä kaksinkertainen liitto voitaisiin estää tai peruuttaa ilman rauhanrikkomusta. — Niinkauan kuin teidän kuninkaallisella veljellänne on täällä valta ja hän vain seuraa omaa tahtoaan" — —
"Odottakaa, Brunke!" kuiskasi prinssi. "Se vieras, jonka me tuomme tänä iltana hänen luokseen, muuttaa pian asioiden tilan tässä maassa. Minua itseänikin värisyttävät nämä tulevat tapahtumat; mutta entiselleen ei myöskään voida jäädä. Teidän nuori kuninkaanne tarvitsee myöskin viisaan neuvonantajan, joka hänen nimessään voi hallita maata ja kansaa. Siihen ei kukaan sovi teitä paremmin. Toimikaa, urhokas Brunke, jos joudutte vaaraan, niin voitte luottaa minuun." —
"Piiloittakaamme nämä asiat salakammioon, arvoisa herra!" kuiskasi Brunke ja katseli varovaisesti ympärilleen. "Sanotaan, että metsällä ja maallakin on korvat. Ehkä olisi viisainta, jos minä tästälähtien esiintyisin muka ollen armollisen herrani epäsuosiossa" —
"Oikein, Brunke! Vastustakaa minua huomenna päivällispöydässä kuninkaan kuullen, minä sanon teille sanan, josta te teeskentelette suuttuvanne."
"Jokaisen julkisesti minulle lausumanne epäsuosiollisen sanan, ylhäinen herrani, pidän minä salaisen suosionne osoitteena. Sen ainakin voin luvata teille", lisäsi hän nopeasti kuiskaavalla äänellä, pidellen kättä suun edessä "että kumpaakin naima-asiaa viivytellään niin kauan kuin suinkin. Mitä minuun itseeni tulee luotan minä teidän ruhtinaalliseen sanaanne."
"Tuossa on käteni, ovela Brunke", vastasi prinssi ojentaen hänelle kätensä. "Mutta nyt saamme kiirehtiä. Kardinaali on jo järven rannalla." Molemmat kannustivat ratsujaan ja saavuttivat pian muun seurueen järvenrannalla, jonne oli rakennettu lauttaussilta silloisen vilkkaan liikenteen vuoksi. Heidän siinä seisoessaan tuli ritari Palle ratsastaen täyttä nelistä ja kertoi aivan hengästyneenä prinssille drotsin ja hänen molempien metsästäjiensä hyökänneen hänen kimppuunsa yhtaikaa.
"Hyvä, sepä oivallista", vastasi prinssi tyytyväisenä. "Tämän epäritarillisen tekonsa saa drotsi vielä kalliisti maksaa. Voitte kai valallanne todistaa mitä sanotte. Palle? Muuten ei sitä kukaan usko".
"Valallako?" toisti Palle hehkuvin poskin koettaen peittää hämilläoloaan. "Joka ei tahdo uskoa minua, olkoon pahus vie, uskomatta. Minä olen luvannut olla vannomatta ja kiroamatta."
"Mene sitten helvettiin puheinesi!" murisi prinssi suuttuneena ja kääntyi häneen selin.
Palattuaan Sjöborgin linnaan oli kuningas Eerik sulkeutunut salakammioonsa, vaipuen siellä vakaviin mietteisiin sen hengenvaaran johdosta, mistä hän äsken oli pelastunut, ja hänestä tuntui kuin pyhän Cecilian yö olisi määrätty hänelle ja koko hänen suvulleen onnettomuutta ja vaaraa tuottavaksi. Hän näki nyt jo toisen kerran pahantekijöitä Sjöborgin seudulla; hän oli senvuoksi käskenyt marski Olavinpojan tarkasti tutkimaan Esromia ympäröivän metsäseudun. Mutta luottamuksensa kansan rakkauteen oli kuitenkin pian karkoittanut nuoren kuninkaan mielestä synkät ajatukset. Hän oli antanut kutsua ruotsalaisen marski Torkkeli Knuutinpojan salakammioonsa, ja hän puheli nyt rauhallisesti ja avomielisesti tämän uljaan herran kanssa siitä Tanskan ja Ruotsin välisestä onnellisesta liitosta, joka nykyään täytti kuninkaan sielun kokonaan ja mihin hänen sydämensä niin innokkaasti otti osaa.