Torkkeli Knuutinpoika oli komea mies, hiukan yli neljänkymmenen. Hänen tummanruskea tukkansa oli ennenaikoja harmaantunut, ja hän näytti miehekkäällä sielunvoimalla saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, minkä hän sekä tunsi että osasi arvossa pitää. Hän oli tuntuvalla vaikutusvallallaan valtiomiehenä ja valtionhoitajana saavuttanut yleisen kunnioituksen sekä isänmaassaan että muukalaisissa hoveissa. Vallan ja arvon kunnianhimoinen tavoittelu kuvastui hänen tulisesta katseestaan. Hänen kasvojensa jalo, voimakas ilme ilmaisi lujaa itseluottamusta ja kaikkien niiden pikkumaisten keinojen ylenkatsomista, joilla vähemmin lahjakkaat valtiomiehet usein koettavat peittää todellisen valtioviisauden puutettaan. Istuessaan siinä vastapäätä nuorta kuningasta, yllään sininen ritaripuku, kaulassa komea kunniaketju, ja puhellessaan vapaasti ja osanottavasti hänen kanssaan, olisi voinut luulla hänen olevan kuningas Eerikin isällisen ystävän tai sukulaisen, ellei hän, kaikkea sitä kunnioitusta vaariinottaen, mihin nuorukaisen ylhäinen asema hänet velvoitti, ilman minkäänlaista mielistelyä olisi osannut vastaanottaa kuninkaan hänelle suoman luottamuksen, ilmaisten sen ohella harrasta ihailua, joka ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaan muukalaisen kuninkaan lähettiläänä.
Vaikka Torkkeli Knuutinpoika Ruotsin valtionhoitajana kuningas Birgerin ja valtakunnanneuvoston puolesta oli valtuutettu myöntymään Tanskan kuninkaan toiveeseen hänen häittensä määräämiseksi seuraavaksi kevääksi, oli se kuitenkin sillä tärkeällä ehdolla, että paavillinen dispensi siksi ajaksi saavutettaisiin. Mutta se kiihkeys millä kuningas aina väisti luotaan kaikki esteet, oli pakoittanut tähän asti valtakunnanhoitajan esittämään nämä ehdot niin lempein sanoin kuin mahdollista. Nyt hän taas mainitsi ne, ottaen samalla puheeksi vangitun arkkipiispan asian.
Veri kohosi nuoren kuninkaan poskille ja hän vaikeni äkkiä. Hän näytti taistelevan kovaa sisäistä taistelua. Hän katseli pari kertaa taakseen, ikäänkuin jotakin kaivaten; viimeinkin kiintyi hänen katseensa huomattavalla mielihyvällä ja tyytyväisyydellä Torkkeli Knuutinpojan viisaisiin rehellisiin kasvoihin. "Minä kiitän tulevaa veljeäni ja lankoani onnelliseksi", sanoi hän, "kun hänellä on teidänlaisenne mies ystävänä ja neuvonantajana. Mitä vanha valtaneuvos Jon ja minun rakas drotsi Hesselini olivat minulle lapsuudestani asti, olette te nyt hänelle. Selkkaukset paavillisen hovin kanssa ovat pitkäksi aikaa riistäneet minulta paraimmat ja kokeneimmat neuvonantajani. Minun rakkaalla drotsi Åkellani ei ole enempää kokemusta kuin minulla itsellänikään. — Minä luotan teihin, uljas marski Knuutinpoika. Jos minä olisin teidän herranne ja kuninkaanne, mitä te silloin neuvoisitte minun tekemään tässä tärkeässä asiassa?"
"Tavata vanki ja kuulla hänen puolustuksensa — ilman kiihkoa, kaikkein armollisin herra!" vastasi ruotsalainen valtiomies —. "Minun tietääkseni hän ei ole ainoastaan tehnyt vääryyttä, vaan myöskin kärsinyt vääryyttä; sillä pitkällinen ja kova vankeus on kärsimys, ja rangaistus, joka vasta laillisesti langetetun tuomion jälkeen on oikeudenmukainen."
"Teinkö siis väärin antaessani vangita valtiorikoksentekijän, joka oli osallinen isäni murhaan — kamalaan kuninkaanmurhaan?" sanoi Eerik kiivaasti ja nousi. "Olisiko minun pitänyt antaa hänen vapaasti paeta ja kiihoittaa kansaa vastaani senvuoksi, ettei hän ollut paavin tai vertaistensa tuomitsema? Voinko antaa kanoonisen lain määrätä, kun se tahtoo vapauttaa kapinoitsijan ja kuninkaanmurhaajan?"
"Herra kuningas, lienee ollut välttämätöntä, että te ehkäisitte hänen pakonsa ja valtiorikolliset aikeensa", vastasi Torkkeli Knuutinpoika, joka oli noussut yhtaikaa kuninkaan kanssa, "jos teillä ei silloin ollut aikaa hankkia siihen paavillista suostumusta. Mutta anteeksi, teidän armonne, jokaisen tarpeettoman ankaruuden tätä vielä tuomitsematonta valtiovankia vastaan olisin minä, teidän neuvonantajananne, vapaasti ja avonaisesti leimannut yhtä vaaralliseksi kuin kohtuuttomaksi."
"Minun tieteni hän ei ole saanut kovaa kohtelua osakseen", vastasi kuningas. "Sitä tapaa millä meneteltiin häntä vangittaessa minä suuresti paheksuin, ja sitä, mitä tapahtui täällä minun alaikäisyyteni aikoina, minä en hyväksynyt. Urhokkaan drotsi Thorstensonin panin senvuoksi viralta — minä kadotin hänessä uskollisen, vaikka ehkä liian ankaran ja innokkaan ystävän; mutta omalle veljelleni olen antanut ankarat nuhteet. Ilkeämielisen valtiorikoksellisen tähden on häiritsevää erimielisyyttä tullut minun ja veljeni välille, joka syvästi surettaa minua ja voi koitua vaaralliseksi maalle ja valtakunnalle. Voiko kohtuudella vaatia minulta enempää?"
"Jalo herra ja kuningas!" alkoi Torkkeli Knuutinpoika lämmöllä puhua. "Te suotte minulle luottamuksen, jota minä suuresti pidän arvossa, tuntien ansaitsemattomaksi sen kautta saamani kunnianosoitteen. Minä voin, Jumalalle kiitos, vapaasti ja avomielisesti siihen vastata: minä toivon, että teidän ja minun kuninkaani välinen kaksinkertainen sukulaisside on solmiva teidän kesken pysyvän liiton; mutta minä en tahdo väärinkäyttää teidän luottamustanne. Elkää uskoko minulle mitään sellaista, jalo herra, jota toivoisitte etten minä tietäisi, jos minun joskus, siitä Jumala varjelkoon meitä, uskollisuudesta omaa kuningastani ja isänmaatani vastaan, täytyisi tulia teidän ja Tanskanmaan viholliseksi! Siinäkin asemassa ollen minun täytyisi kunnioittaa ja ihailla teidän ylevää luonnettanne, ja minä tiedän, että te ette käsitä minua väärin."
"En, herra Torkkeli Knuutinpoika!" vastasi kuningas ojentaen hänelle kätensä "Joskin teidän tänään tai huomenna, uskollisena ruotsalaisena valtiomiehenä, täytyisi olla minun viholliseni, niin minä en kuitenkaan käsittäisi väärin teidän sydäntänne ja ritarillista mieltänne. Teidän kunnioituksenne on minulle suuriarvoinen. Vastatkaa minulle vapaasti! Uskotteko te minun tässä asiassa toimineeni väärin?"
"Kyllä, herra kuningas!" vastasi marski Knuutinpoika. "Antakaa siis minun vastaukseni olla kysymyksenä, mihin te paraiten voitte itse vastata! Jos valtaneuvos Jon ja drotsi Hessel olisivat olleet teidän luonanne tänä aikana, uskotteko te, että te silloinkin olisitte siirtänyt niin kauvaksi sen sovinnon tarjouksen, jonka minä kuitenkin arvelen olleen päätarkoituksena teidän harvinaisen pitkään oleskeluunne täällä?"
"Ei minun, vaan vangitun rikoksellisen tulee ottaa ensimäinen askel sovintoon", vastasi kuningas. "Mutta nyt olen minä ikävystynyt tähän pitkään odotukseen. Tässä, minulla on valmis sovintoehdoitus, jonka olen antanut drotsin laatia. Huomenna tahdon tavata vangin" —
"Miksei vielä tänä iltana, jalo kuningas!" sanoi marski Knuutinpoika. "Jos te olette valmis sovintoon, niin silloin te sallitte minun onnellisena hetkenä olla neuvonantajanne. Teidän oman hartaimman toiveenne täyttyminen on ehkä lähemmässä yhteydessä tähän yritykseen kuin itse uskotte" —
"Hyvä on! Tahdon nähdä hänet vielä tänä iltana — vielä tällä hetkellä", sanoi kuningas ja vetosi kellonnauhasta. Kamaripalvelija astui sisään. "Sano linnanvoudille, että vangittu arkkipiispa tuodaan tänne!" Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Kuningas heittäytyi tuoliinsa vaipuen syviin ajatuksiin. Torkkeli Knuutinpoika aikoi poistua.
"Ei, jääkää! Minä pyydän teitä!" sanoi kuningas ja vaikeni taas hetkeksi, "tänä yönä isäni murhattiin", — alkoi hän puhua liikutuksesta väräjävin äänin. "Se mies, jota nyt odotan, oli murhaajien ensimäinen neuvonantaja. Teidän tulee olla todistamassa, etten minä ole kostonhaluinen enkä vääryyttä rakastava; mutta teidän tulee myöskin nähdä, etten minä oman korkeimman onneni tähden silmänräpäykseksikään voi alentaa itseäni ja unohtaa mihin minua se kruunu velvoittaa, jota kannan. Lukekaa! Vain näillä ehdoilla hän vapautetaan." Näin sanoen hän ojensi valtionhoitajalle pöydällä olevan kirjoitetun pergamenttilehden. Torkkeli Knuutinpoika luki sen hiljaa, ja kuningas tarkasti hänen kasvonilmeitään hänen lukiessaan. "No, mitä sanotte?" kysyi hän kiivaasti. "Eikö minun vaatimukseni ole kohtuullinen ja oikeutettu, — valtakunnan ja kruunun turvallisuutta — sovintoa kirkon kanssa — kuuliaisuutta maanlaeille niin kauan kuin hän on minun alamaiseni, — omassa asiassani minä en tahdo tuomita — majesteettirikoksentekijänä tuomitkoot hänet paavi."
"Minun täytyy tunnustaa, herra kuningas, teidän vaatimustenne olleen lempeämmät kuin olin odottanut. Jos teidän syytöksenne häntä vastaan ovat täydellisesti oikeutetut, niin tahtoisin sanoa tätä sovintoa ylevämieliseksi — ja kuitenkin — mahtava herra — kuitenkin minä epäilen hänen allekirjoittavan sitä: Luopuminen Hammerhuusista" —
"Siitä linnasta hänen täytyy luopua", keskeytti hänet kuningas. "Maankavaltajalla ei ole oikeutta omistaa linnaa maassa. Vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella — niin hän on minun alamaiseni."
"Se on kohtuullista, herra kuningas! Siihen uhraukseen vapautensa edestä tulee hänen suostua; mutta seitsemäs pykälä, anteeksi Teidän armonne, se näkyy sotivan hänen kirkolle ja pyhälle isälle antamaansa kuuliaisuuskäskyä vastaan: niin kauan kuin häntä paavillisella käskykirjeellä ei ole eroitettu virastaan, ei kukaan voi estää häntä käyttämästä kirkon oikeutta ketä kohtaan hän tahtoo, eikä hänen siihen tarvitse pyytää kuninkaan tai minkään maallisen vallan suostumusta."
"Siihen hänet pakoitetaan", huudahti kuningas Eerik kiivaasti, "niinkauan kun minä olen kuningas ei kellään pahantekijällä ole oikeutta uhata minua eikä minun alamaisiani väärillä pannanjulistuksilla ja helvetin tuskilla. Kaikkivaltias Jumala on asettanut minut tänne suojelemaan kansaani ja sen vapautta; ja sitä oikeutta eivät kaikki maailman piispat riistä minulta. Teoistani minä vastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle sekä kansalleni ja jokaiselle kunnialliselle ritarille." Näin sanoen hän vetäsi taas kiivaasti kellonnuorasta.
Toinen kamaripalvelija astui sisään.
"Sytyttäkää kaikki kynttilät ritarisalissa!" käski kuningas. "Antakaa alimarskin koota koko hovi ja kaikki linnassa olevat ritarit! Asettakaa minun valtaistuin-tuolini ritarisalin päähän!" Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija poistui nopeasti.
"Te hätäilette, suurvaltaisin herra", sanoi Torkkeli Knuutinpoika. "Elkää antako yhtymisenne tämän vaarallisen papin kanssa tapahtua julkisesti, hän voi väärinkäyttää sen teidän vahingoksenne ja onnettomuudeksenne!"
"Minun asiani ei kammo valoa", vastasi kuningas. "Minun sanottavani katkerimmalle veriviholliselleni uskallan minä lausua uskollisen kansani ja koko Tanskan ritariston kuullen. Petturin lupaukset vaativat todistajien läsnäoloa."
"Mutta varovaisuus ja — suokaa anteeksi suoruuteni, armollisin herra! — valtioviisaus vaativat niin harvoja todistajia kuin mahdollista", vastusti Torkkeli Knuutinpoika levottoman osanottavasti. Hän aikoi sanoa enemmän; mutta nyt aukeni ovi, ja kookkaan vangitun arkkipiispa Grandin näkeminen sai hänet vaikenemaan.
Linnanvoudin ja kolmen tornivartijan sekä kahden asestetun sotamiehen saattamana, astui ylpeä prelaatti kuninkaan salakammion kynnyksen yli, tuijottaen hurjasti eteensä, ja kiinnittämättä katsettaan mihinkään erityiseen esineeseen. Hänellä oli yllään valkoinen sistersiennikaapu, ilman minkäänlaisia piispallisia arvomerkkiä; hänen ylpeät kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet; hänen partansa oli leikattu; hän oli avopäin, ja tonsuuria ympäröi kiehkura harvaa harmaata tukkaa. Hän liikkui hitaasti, ja jokainen askel näytti tuottavan hänelle tuskaa; mutta hän näytti koettavan tukahuttaa ruumiilliset tuskansa, ettei ulkomuotonsa herättäisi sääliä.
Hänet nähdessään kuningas astui ehdottomasti askeleen taapäin, ja surumielisen osanoton tunne ilmeni hänen katseestaan, mutta samassa kohosi uljaille kuningaskasvoille vihan puna muistaessaan isänsä murhan ja tämän miehen osallisuuden maan ja kansan onnettomuuteen.
"Te voitte mennä!" sanoi hän linnanvoudille ja vartijoille. He tottelivat, ja ritarisalin avatusta ovesta, joka heti suljettiin, näki kuningas lukuisan joukon ritareita ja hoviväkeä, jotka jännityksellä ja uteliaina tuijottivat salakammion ovelle, mistä he olivat nähneet vangitun arkkipiispan vietävän sisään.
Ylpeä vanki oli jäänyt seisomaan kahden askeleen päähän ovelta, eikä ollut vielä suonut kuninkaalle ainoatakaan katsetta eikä tervehtinyt häntä. Hän seisoi liikkumattomana kuin rautapatsas, ja kylmä, harhaileva katse näytti nyt vasta saavan eloa, kun se äkkiä oudosti leimahtaen kiintyi hopeakrusifiksiin [krusifiksi = ristiinnaulitun Jeesuksen kuva], joka oli hyllyllä kuninkaan rukousjakkaran yläpuolella, hänen kypäränsä vieressä.
"Te seisotte teidän herranne ja kuninkaanne edessä, arkkipiispa Grand!" alkoi nyt kuningas Eerik puhua, mutta vaikeni taas voittaakseen vangin raa'an röyhkeyden herättämän suuttumuksen.
"Niin, aivan oikein! Minä seison taivaallisen Herrani ja kuninkaani edessä", vastasi arkkipiispa pannen kätensä ristiin, ja kääntämättä katsettaan krusifiksista. "Hän on langettava tuomionsa minun ja tämän maailman itsevaltiaiden välillä."
"Te seisotte myöskin teidän maallisen herranne ja kuninkaanne edessä" — jatkoi Eerik, "te seisotte tämän maan ja valtakunnan laillisen hallitsijan edessä. Te saatte viimeisenä tuomiopäivänä vastata siitä, mitä olette rikkonut minua ja Tanskanmaan kruunua vastaan — mutta ensiksi täällä — niin totta kuin oikeutta, on olemassa maan päällä — ensiksi täällä! Minä olen lähettänyt valituksen teidän rikoksestanne pyhän Pietarin tuomioistuimelle; pyhä isä on kehoittanut minua päästämään teidät vapaaksi, että hän saisi kuulla teidän puolustuksenne tai tunnustuksenne —"
"Miksi te sitten ette ole totellut, kuningas Eerik!" keskeytti vanki hänet, ja käänsi nyt vasta ylpeän katseensa kuninkaaseen. "Vai viivyttelettekö te siksi kunnes pyhä pannansäde sulattaa kruunun päästänne?"
"Yksin kaikkivaltias Jumala määrää miten kauan minä kannan kruunuani", vastasi kuningas, "ilman hänen kaikkivoipaa tahtoaan ei mikään voima maailmassa voi minua vahingoittaa." Hän vaikeni hetkeksi. "Kun me päästämme vapauteen vaarallisen rikoksellisen", jatkoi hän rauhallisemmin, "täytyy hänen antaa meille takuu ja vakuus puolestaan. Alhaisimmallakin rikoksellisella on oikeus puolustaa itseään, mutta, ei tehdä uusia rikoksia tuomarinsa luo mennessään. Jos hänelle vielä on omatunto ja kunnia pyhä, ja me tahdomme uskoa häneen, niin hän voi vannoa. Jos hän ei sitä tahdo, niin silloin voidaan häntä kuulustella vankilassa, ja hän saa puolustautua kahleissaan."
"Mitä takuuksia ja lupauksia vaatii kuningas Eerik Eerikinpoika sen vangin vapauttamiseksi, jonka hän laittomasti ja tuomiotta, vastoin Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta, antoi vangita ja rääkätä?" kysyi arkkipiispa katkerasti.
"Siitä millä oikeudella teidät vangittiin, vastaan minä meidän suurelle Tuomarillemme tuolla ylhäällä", vastasi kuningas kohottaen kätensä. "Nyt on vain kysymys siitä millä oikeudella ja millä ehdoilla teidät voidaan vapauttaa, senvuoksi minä annoin kutsua teidät. Tietäkää siis, arkkipiispa Grand! Vaikka te varmasti olitte osallinen minun isäni murhaan — ja vaikka minä kammoon teitä katkerimpana verivihollisenani ja suurimpana maankavaltajana Tanskassa, niin minä en kuitenkaan pelkää irroittaa teidän rikoksellisia käsiänne silloin kun kohtuus sen vaatii. Mutta täällä te ette saa kohottaa kättänne tai ääntänne majesteettia eikä kruunua vastaan. Ennenkuin te jätätte nämä muurit, täytyy teidän autuutenne valalla Jumalan ja Tanskan ritariston edessä luvata mitä minä, kruunun ja kansan suojelijana, olen vaativa. Kun te olette lukenut vapauttamisenne ehdot ja suostutte vannomaan valan minun valtaistuimeni edessä kaikkien minun miesteni kuullen, niin voi teidän vankeutenne vielä tänä hetkenä lakata." Kuninkaan viittauksesta ojensi Torkkeli Knuutinpoika arkkipiispalle pergamenttilehden, ja asetti kynttilät häntä lähemmäksi.
Vastaanottaessaan lehden, vapisivat ylpeän vangin kädet, ja lukeminen oli hänelle huomattava rasitus; kuitenkin näytti siltä kuin hänen voimansa ja uhkansa olisi kasvanut mitä pitemmälle hän luki, mutta luettuaan loppuun hymyili hän ivallisesti ja rutisti pergamentin kädessään. "Jättäisinkö kostamatta häväistykseni", huusi hän, "sitoisinko itse kieleni, ettei se saisi julistaa teille iankaikkista kuolemaa ja kirousta — luopuisinko viimeisestä maallisesta puolustusaseestani — alistaisinko pyhän kirkon oikeuden maallisen itsevaltiaan mielisuosion alaiseksi! Ei, kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä olen vielä voideltu ja vihitty arkkipiispa, jolla on oikeus siunata tai kirota se kruunu, jota kannat. Näissä kahleissanikin minä voin yhdellä sanalla pudistaa kruunun sinun päästäsi. Minun ruumiini on sinun vallassasi, tyranni, mutta elävän Jumalan nimessä, ei kuitenkaan minun vapaa kuolematon henkeni. Ennenkuin minä suostun yhteenkään näistä kohdista, saat sinä pyöveliesi kanssa riistää joka jäsenen minun ruumiistani irti, niinkuin minä tällä helvetinsopimuksella rikkirevin kaiken yhteyden sinun ja tämän maailman itsevaltiaiden kanssa." Näin sanottuaan hän repi rikki asiakirjan kuninkaan nähden, ja heitti palaset lattialle polkien niitä niin että kahleet kalisivat.
"Mielipuoli!" huusi kuningas katkeroituneena. "Jää sitten vankilaasi ja uhmaile minua siellä kuolinpäivääsi saakka! Minä en vapauta sinua sieltä ennenkuin sinä olet valallasi vahvistanut jokaisen sanan jonka nyt jalkoihisi poleksit, vaikka senvuoksi joutuisinkin satakertaa paavin pannaan." Tämän sanottuaan kuningas vetäsi kiivaasti kellonnauhasta. Ritarisalin ovi avattiin, ja alimarski ilmestyi ovelle. "Vahdit!" käski kuningas. "Vanki viedään takaisin vankilaan."
Salakammiosta kuuluva kovaääninen puhuminen oli herättänyt levottomuutta kuninkaan ritareissa ja hovimiehissä, jotka tiesivät hänen olevan melkein yksin peloittavan valtiovangin kanssa. Kun ovet nyt avattiin, kiirehtivät kaikki sinne kuin peläten onnettomuuden tapahtuneen.
"Takaisin!" käski kuningas, ja kaikki tottelivat. Mutta ritarisalin ovi jäi puoleksi auki, ja ennenkuin vahdit saapuivat vankia hakemaan oli arkkipiispa Grand tehnyt uskaliaan päätöksen. Hän sieppasi äkkiä krusifiksin, johon hän niin kauan oli tuijottanut, ja tämä pyhä merkki kädessään, jota kaikkien täytyi kumartaa, hän astui pitkin, voimakkain askelin keskelle ritarisalia; siellä hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä kuninkaaseen päin, joka seisoi hämmästyneenä tätä näkyä katsellen kynnyksellä ja näytti juuri aikovan käskeä vankia kiinniottamaan.
"Anathema!" [anathema = kirous] huusi arkkipiispa hirvittävällä äänellä ja kohotti kahlehdituilla käsillään krusifiksin. "Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä lausun kirouksensanan sinun ylitsesi. Minä julistan sinulle ja jokaiselle täällä läsnäolevalle kristitylle, että sinä olet laskettu kirkon suureen pannaan" —
"Mitä? Häpeämätön! Ottakaa hänet kiinni — kapula suuhun!" huusi kuningas astuen kynnyksen yli.
"Anathema!" huusi arkkipiispa vieläkin kovemmin. "Joka koskee minuun, hän on kirottu. Sinä olet poistettu uskovaisten yhteydestä. Kuningas Eerik, sinun valtasi ei ulotu enää ainoaankaan kristittyyn. Pyhän virkani voimalla, ja pyhän Paavalin apostolisella vallalla, jätän minä sinut, Jumalan ja kirkon vihollisena, perkeleelle ja lihan turmelukselle." Sen sanottuaan hän viittasi krusifiksilla kolmisäteisen salamanmerkin ilmaan ja loi ympärilleen leimuavan katseen.
Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä pelästyksestä. Kuningas aikoi taas puhua, mutta hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja suuttumus näytti tukahuttaneen hänen äänensä. Ennenkuin hän tointui puhumaan, alkoi arkkipiispa taas huutaa kovalla äänellä, kääntyen ritarien ja hoviseurueen puoleen. "Paetkaa kristityt! Jättäkää tämä ruttotautinen! Elkää saastuttako sielujanne kanssakäymisellä tämän kirotun kanssa! Kirottu on se käsi, joka antaa hänelle ravintoa — kirottu se palvelija joka kantaa hänellä vettä tai hänelle tulta laittaa — kirottu se kieli, joka häntä sanoilla lohduttaa, niinkauan kuin hänen sielunsa on saatanan hallussa. Sen, joka vielä kymmenen päivän kuluttaa palvelee tai tottelee tätä kirkon vihollista, luovutan minä hänen kanssaan saatanalle ja lihan turmelukselle, että henki autuaaksi tulisi Herramme Jeesuksen tulemisen päivänä. Amen!" Tämän sanottuaan hän kumarsi, suuteli krusifiksia ja ojensi sen linnankappalaiselle, joka vapisevana seisoi häntä lähinnä kuninkaan miehistä, ja nyt polvistuneena tuskaisen näköisenä painoi tätä kamalasti väärinkäytettyä siunauksen merkkiä sydämelleen. "Ja nyt, pannaanjulistettu kuningas!" lisäsi arkkipiispa, riemuitsevilla kasvoillaan ylpeä marttyyrinilme, repäisten samalla vaipan laihalta rinnaltaan. "Anna nyt, jos uskallat, pyöveliesi rikkirepiä sen kirkon voidellun, joka julisti sinulle Herran tuomion. Minun ruumiini on kyllä sinun vallassasi; mutta Jumalan on henki, ja hänen on valta ja voima nyt ja iankaikkisesti."
Salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Hämmästyneiden ritarien kasvoilla ilmeni mitä suurin pelko, ja heidän katseensa oli tuskallisen osanottavasti kiintynyt heidän pannaanjulistettuun kuninkaaseensa. Näytti hetkeksi siltä, kuin pannansäde todellisen salaman voimalla olisi sattunut nuoreen kuninkaaseen ja lamauttanut hänen voimansa; hän oli horjahtanut taapäin, ja piteli kiinni ovenpielestä; mutta nyt hän kokosi kaiken voimansa ja astui varmoin askelin ritariensa joukkoon. "Kuninkaanmurhaaja seisoo keskellämme ja tahtoo jättää meidät perkeleelle, jonka oma hän itse on", huudahti hän mitä kiivaimman vihan vallassa. "Se, joka itse on tuomittu, uskaltaa julistaa Jumalan tuomioita ihmisille. Tänä onnettomana pyhän Cecilian yönä huutaa minun isäni veri maasta, syyttäen tätä pahantekijää Jumalan valtaistuimen edessä. Jo aikoja sitten olisi pyöveli saanut katkaista hänen kaulansa, ja nyt hän tahtoo täällä tuomita ja kirota meidät; hän tahtoisi murhata minun kuninkaallisen sieluni, jos se olisi hänen vallassaan; mutta ei, jokainen sana, jonka hän on sanonut, on kuollut ja voimaton; hänen kirouksensa sinkoaa takaisin hänen syylliseen päähänsä. Pyhä isä tuomitkoon asiamme; vain sen pannan, jonka kristikunnan isä vahvistaa, tunnustaa Tanskan kuningas päteväksi. Pois petturi!"
Ritarit ja hovimiehet näyttivät nyt vasta nämä kuninkaan sanat kuultuaan uskaltavan hengittää; he katselivat häneen luottamuksella ja rakkaudella, mutta näyttivät vielä kuitenkin epäröivän, eikä kukaan näyttänyt uskaltavan ryhtyä peloittavaan vankiin, joka seisoi ylpeänä heidän keskellään, ja näytti kopeilevan siitä henkisestä vallasta, jolla hän vielä kahlehdittunakin voi hallita.
"Pois pahantekijä!" toisti kuningas. "Hän ei näe päivänvaloa ennenkuin hän on peruuttanut tämän tehottoman pannan. Vahti! Henkivartijat! Miksi viivyttelette? Ovatko tämän petturin sanat lamauttaneet teidät? Ettekö uskalla totella kuningastanne?"
Vahdit ja henkivartijat ympäröivät nyt arkkipiispan kuitenkin huomattavan levottomina. Peloittava vanki jäi liikkumattomana seisomaan, katse suunnattuna kattoon, eikä kukaan uskaltanut vielä käydä häneen käsiksi. Mutta silloin alkoi kuningas taas puhua. "Vielä minä kannan kruunua ja valtikkaa", huudahti hän, "ja minä tahdon suojella itseäni ja uskollisia alamaisiani tältä hirviöltä. Minä olen vannonut isäni verisen pään ääressä suojella kruunun ja majesteetin loukkaamattomuutta, tulkoon hyökkäykset hengelliseltä tai maalliselta taholta, ja — kaikkien pyhimysten nimessä — minä aijon sen valani pitää. Jos Tanskan uskollinen kansa ja sen jalo ritaristo ei tahdo pelkäämättä auttaa minua taistelussani totuuden ja oikeuden puolesta, niin on tanskalainen uskollisuus tästälähin joutuva pilkan esineeksi ja tanskalainen rohkeus ivan alaiseksi. Tekö olisitte uskollisia, urhokkaita Tanskan miehiä, jotka annatte mielipuolen majesteettirikoksentekijän solvata kuningastanne?"
Nyt näytti viimeinenkin pelko ja epäilys kadonneen hänen ritareistaan ja hovimiehistään. Meluavat hyväksymishuudot kaikuivat salissa. Turhaan arkkipiispa koetti saada ääntään kuuluviin. Suuttumus häneen oli yleinen, ja vähääkään arastelematta tarttuivat nyt vahdit häneen viedäkseen hänet takaisin vankilaan. Mutta ennenkuin he ehtivät ovelle, avattiin se, ja prinssi Kristoffer sekä Brandenburgin markkreivi paavillinen lähettiläs keskellään astuivat sisään, hengellisen ja maallisen seurueensa saattamina. Kaikki säpsähtivät nähdessään kookkaan, muukalaisen prelaatin. Tämä astui ylpeänä prinssin ja markkreivin edellä, tervehtien ääneti ja itsetietoisesti kuningasta ja ritaristoa, luullen hyväksymishuutojen, jotka kaikuivat hänen sisääntullessaan, mutta nyt äkkiä vaikenivat, tarkoittaneen häntä; hän näytti säpsähtävän huomatessaan kahlehditun, sistersiennipukuisen vangin, jota oltiin poisviemässä. Hän viittasi, ja vartijat astuivat syrjään. Vangittu arkkipiispa tunsi äkkiä olevansa vapautettu sotilaitten lujista käsistä. "Gloria in exelsis!" [= kunnia korkeudessa] huusi Grand kohottaen kahlehditut kätensä ja polvistui kardinaalin jalkoihin. — "Ole siunattu, sinä Herran sanansaattaja!" jatkoi hän latinaksi. "Katsokaa miten arkkipiispaa Tanskassa kohdellaan! Katso ja tuomitse pyhän Isän nimessä, sinä hänen ylhäinen lähettinsä! Minä olen pyhän virkani nojalla julistanut tämän julkean kuninkaan kirkon pannan, koska hän on uhmaillut Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta. Teidän ylhäisyytenne, vahvistakaa se pyhän isän nimessä, tai saatte nähdä arkkipiispa Grandin kuolevan tähän teidän jalkoihinne suuttumuksesta ja häpeästä."
"Nouse ylös, kunnianarvoisa veli, ja ole turvassa!" vastasi Isarnus myöskin latinaksi ja auttoi polvistuvan arkkipiispan nousemaan "Minä tuon mukanani hänen pyhyytensä valtakirjan: Cum Ecclesia Dacianan constutionin julkaisemiseen. — Lukekaa tämä asiakirja maan kielellä kuninkaalle ja hänen miehilleen, arvoisa apotti Magnus!" Näin sanoen hän ojensi paavillisella sinetillä varustetun, suuren pergamenttikirjeen Esromin vanhalle apotille, joka oli saattanut hänet tänne. Apotti avasi sen vapisevin käsin, mutta silmättyään siihen, valahti vuolas kyynelvirta hänen kurttuisille poskilleen. "Minä en voi", änkytti vanhus, "hän on minun herrani ja kuninkaani. Minä vannotan teitä, herra, armiaan Jumalan nimessä, elkää käyttäkö sitä valtaa, mikä teille tässä on annettu, meidän kuninkaamme ja maamme turmioksi! Tämä asia vaatii mitä tarkinta miettimistä; tämä valtakirja ei myöskään ole pätevä." Nämä viimeiset sanat hän sanoi latinaksi, ja kardinaali näytti säpsähtävän.
Paavillisen lähettilään äkillinen esiintyminen näin tärkeänä hetkenä, hänen outo ulkonäkönsä sekä hänen salaperäinen käytöksensä ja vieras kieli, jota puhuttiin, oli taas lamauttanut kaikki tuskallisella pelolla, saattaen jokaisen sanattomaksi. Itse kuningaskin näytti hetkeksi kadottaneen varmuutensa kun kaikkien huomio oli kääntynyt tähän peloitta vaan vieraaseen. Nyt astui kuningas pari askelta eteenpäin ja aikoi muutamin voimakkain sanoin osoittaa olevansa täällä valtias; mutta samassa riisti kahlehdittu arkkipiispa asiakirjan apotin vapisevasta kädestä. "Tässä on paavillisen pannan ja interdiktin valtakirja", huusi hän. "Herra olkoon kiitetty! Hänen tuomionsa on vanhurskas. Pankaa täytäntöön valtakirjanne, kunnianarvoisa herra! Anathema ja kirkon kirous kuninkaan ja tämän hänen rikostoverinsa ylitse!" Näin sanoen hän kohotti kahlehditun kätensä sekä kuningasta että prinssi Kristofferia kohti, jota tämä äkkinäinen ja odottamaton kohtaus näytti suuresti pelästyttäneen.
"Ei sanaakaan enää täällä, pikaisen kuolemanrangaistuksen uhalla, julkea konna!" huudahti kuningas voimakkaalla äänellä katkerimman suuttumuksen valtaamana. "Henkivartijat, viekää mielipuoli pahantekijä vankilaan! Poistukaa kaikki täältä! Me tahdomme valtaneuvostossa tutkia minkä valtakirjan nojalla tämä herra voi neuvotella Tanskan kuninkaan kanssa. Kun hän haluaa ja se on meille soveliasta, vastaanotamme me hänet salakammiossamme." Näin sanoen kuningas poistui salakammioonsa. Ei kuulunut ainoaakaan sanaa ritarisalista; itse arkkipiispakin näki parhaaksi vaieta, kun kaksi henkivartijaa vartijoiden kanssa astuivat esiin viedäkseen hänet ulos salista. Kaikki ritarit ja hoviherrat, samoinkuin prinssi Kristoffer seurueineen poistuivat ääneti sieltä. Vain vartiossa olevat henkivartijat jäivät jälelle; he tarttuivat keihäisiinsä ja asettuivat tavallisille paikoilleen kuninkaallisten huoneiden oville. Myöskin apotti Magnus oli poistunut salista, joten kardinaali Isarnus seisoi nyt melkein yksin keskellä lattiaa amanuensinsa ja tulkkinsa kanssa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen, äkkiä tyhjentyneeseen saliin. Sitten vasta kun hän tulkkinsa kautta oli ilmoittautunut henkivartiopäällikölle ja pyytänyt päästä kuninkaan puheille, vastaanotettiin hänet niillä kunnianosoituksilla, jotka paavillisen lähettilään arvo-asema vaati. Hänet ilmoitettiin heti, ja vähän senjälkeen oli hänellä tulkkinsa avulla salainen keskustelu kuninkaan kanssa.
VIIDES LUKU
Äskeisen tapahtuman johdosta olivat kaikki mitä suurimmassa jännityksessä, ja linnassa vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Muukalainen prelaatti poistui kuninkaan salakammiosta vasta myöhään yöllä. Kuningas ei näyttäytynyt; mutta hänen käskystään oli hovisääntöjä mitä ankarimmasti noudatettava. Vieraalle kardinaalille ja hänen seurueelleen varustettiin huoneet pitempiaikaista oleskelua varten; häntä kunnioitettiin kuin ruhtinaallista vierasta. Ruotsalaisten lähettiläiden matka siirrettiin. Seuraavana päivänä oli taas kuninkaalla pitempi salainen keskustelu paavillisen lähettilään kanssa. Tämän herran oleskelu linnassa ja hänen peloittava valtakirjansa oli karkoittanut kaiken hauskuuden ja iloisuuden sieltä.
Drotsi Åke ei ollut vielä seuraavanakaan iltana palannut Stig-marskin vangittuja tyttäriä saattamasta Hän oli onnellisesti saattanut heidät Vordingborgin kuninkaankartanoon; mutta aikoessaan ratsastaa heidän jälestään holvattuun porttikäytävään, oli hänen päälleen hyökätty takaapäin; tuntematon käsi oli haavoittanut häntä vaarallisesti, ja hänet kannettiin tiedottomana kuninkaankartanoon. Sillaikaa hänen metsästäjänsä turhaan etsivät salakavalaa vihollista, jonka he luulivat tunteneensa samaksi pitkäksi, talonpoikaispukuiseksi mieheksi, joka pienellä työhevosella ilman satulaa oli usein ratsastanut heidän ohitseen, mutta joka aina oli kadonnut yhtä pian kuin oli ilmestynytkin, näyttäen arvattavasti salateitä seuranneen heidän jälkiään tänne Esromista.
Vordingborgin linnanherra oli hyvin pelästyneenä vastaanottanut vaarallisesti haavoitetun ritarin, jonka hän heti tunsi nuoreksi drotsiksi, kuninkaan suosikiksi. Heti kun drotsi Åke oli tullut tajuihinsa, ilmoitti hän linnanherralle ketä naiset olivat, ja että heidät täällä säilytettäisiin valtiovankeina, joiden turvallisuudesta hänen tuli vastata. Heidän oleskelunsa täällä oli saatettava heille niin mukavaksi kuin mahdollista oli tällaisissa olosuhteissa. Linnanherra antoi heti sulkea portit ja asetettuaan vartijat annettiin vieraitten liikkua vapaasti sisemmällä pihalla. Kuninkaalle ilmoitettiin tapahtumasta pikaviestillä.
Sjöborgissa rauhoittui mieliala kun kuningas kolmantena päivänä ilmestyi päivällisille, missä hän rauhallisen ja iloisen näköisenä istui veljensä Kristofferin ja paavillisen lähettilään välissä. Heidän salaiset keskustelunsa näyttivät aikaansaaneen rauhallisen käänteen, ja luotettiin kuninkaan laajoihin tietoihin ja valtioviisauteen. Sanottiin paavillisen lähettilään erinomaisesti viihtyvän pohjoisessa ilmanalassa: eikä hänelle olisi vastenmielistä kokonaan asettua tänne, sitten kun kuningas oli sopinut paavillisen hovin kanssa, ja Lundin arkkipiispan istuin Jens Grandin erotettua joutuisi avonaiseksi. Arveltiin kuninkaan keskustelun salaperäisen Isarnuksen kanssa etupäässä koskeneen arkkipiispan viraltapanoa ja hänen omavaltaisen pannaanjulistuksensa peruuttamista, ja toivottiin varmasti kardinaalin suostuvan näihin arkkipiispan vapauttamis-ehtoihin, ennenkuin kuningas täytti paavilliset vaatimukset. Kului muutamia päiviä, eikä ratkaisevaa päätöstä näyttänyt syntyvän. Vangitun arkkipiispan asemassa ei tapahtunut minkäänlaista muutosta: häntä vartioitiin tarkasti.
* * * * *
Huolimatta siitä, ettei kuningas itse eikä hänen uskolliset miehensä pitäneet katkeroituneen arkkipiispan pannaanjulistusta pätevänä, ennenkuin paavi sen oli muodollisesti vahvistanut, oli tämä hämmästyttävä teko kuitenkin tapahtunut ja niin julkisesti, ettei se voinut jäädä kansalle tuntemattomaksi. Pian kierteli huhu ympäri maan pelästyttäen väestön. Uhkaukset niille, jotka eivät kymmenen päivän kuluessa kieltäytyneet kuningasta auttamasta ja hänen kanssaan seurustelemasta, huolestutti useita heikkosieluisia; ja näinä päivinä pakeni moni kuninkaan palvelija ja sotamies Sjöborgista. Ne jutut, joita kerrottiin hengellisen vangin noitumistaidosta, lisäsivät vielä enemmän hänen vartijoidensa pelkoa. Kuullessaan öiseen aikaan vähänkin omituisemman äänen vankilasta, hiipivät vartijat paikoiltaan, ja töin tuskin rohkeimmat sotilaatkaan uskalsivat viipyä oven ulkopuolella, missä he usein väräjävin äänin lauloivat urheita sotalauluja rohkaistakseen itseään. Vankia vartioitiin yhä tarkemmin, sillä hyvin huolestuttava huhu oli tehnyt tämän valppauden vieläkin tarpeellisemmaksi. Muutamat Gilleleijestä olevat kalastajat, jotka olivat tuoneet kaloja Sjöborgiin, olivat kertoneet keittiössä nähneensä erään oudon laivan purjehtivan edestakaisin rannikolla. Miehistönä näytti olevan kalastajia, jotka päivin askartelivat pitkääsiimaa ja koukkuja laskien; mutta öisin he hiipivät maihin, ja usein nähtiin valepukuisen ritarin ja epäilyttävän näköisten miesten hiipivän linnan lähistöllä. Nämä huhut eivät olleet joutuneet kuninkaan eikä marskin korviin, mutta kuitenkin annettiin käsky, että vankilan vartijoita oli lisättävä kaksinkertaisesti, ja linnanvoudin tuli hengellään vastata vangin varmasta vartioimisesta. Kansa uskoi, että kuningas aikoi nyt tuomita hänet kuolemaan ja antaisi teloittaa hänet.
Pelästyneen ja suuttuneen näköisenä sekä väsyneenä kokonaisen yön valvomisesta, astui linnanvouti eräänä aamuna alas vankilatornista, avaimet kädessään. "Kaikki ihmiset ovat kun riivattuja", mutisi hän. "Minä saan tässä valvoa kuoliaaksi tuon kirotun saatanan tähden."
"Niin, enkös sitä jo sanonut, isäntä? Hän saattaa lopulta meidät kaikki hulluiksi", kuuli hän iloisen, tutun äänen sanovan, ja Martti Madsven seisoi hänen edessään hämärän porraskäytävän alipäässä.
"Martti, senkin hullu maankuleksija, sinäkö siellä olet?" huudahti linnanvouti. "Missä ihmeessä sinä olet ollut? Sanottiin sinun tulleen hulluksi, ja nyt ne ovat täällä kohta hulluja jok'ikinen, toinen toisensa jälestä livistää tiehensä. — Puhu, mies! Missä pahuksen pesässä olet sinä piileskellyt?"
"Voi, rakas isäntä!" huokaili Martti. "Kiittäkää te pyhää Hubertia siitä, että olette niin hurskas ja siivo! Elkää tuomitko minun laistani vaivaista maailmanlasta, joka on saanut kärsiä kovia vaivoja syntiensä tähden! Olettehan te huomannut, että minä aina laulan ja tanssin, enkä ole näihin asti pientä humalaakaan kammonnut. Mutta pyhän Veitin päivänä täytyy olla varuillaan. — Jumalattomuuteni rangaistukseksi riivasi minut humalapäisenä tuo onneton pyhän Veitintanssi, ja minä jo luulin olevani pakoitettu tanssimaan koko vuoden, joka ennen on niin monelle syntisraukalle sattunut. Mutta olisittekohan te tai joku muu hurskas ihminen rukoillut minun puolestani: sillä minä pääsin siitä parissa viikossa. Mutta koko tänä aikana minä en ole tiennyt mistään mitään, minä olen vain tanssinut ympäri maata, niin että tuskin enää koossa pysyn."
"Vai niin!" vastasi linnanvouti ja loi häneen epäluuloisen katseen. "Sitäkö tautia olet sairastellut? Se on hyvin harvinainen tauti, ja monet väittävät sen olevankin vain puhetta ja taikauskoa."
"Rakkahin isäntä! Ettekö te muista miten Klaus Pelimannin kävi viime vuonna? Hän ei lakannut tanssimasta ennenkuin kaatui kuolleena Sjöborgin kadulle."
"Niin, se oli kyllä totta. Hän tuli todellakin hulluksi pyhän Veitin päivänä. Mutta ethän sinä Veitin päivänä tehnyt koiranjuoniasi ja juossut pois tornista vartijoiden luota. Puhu suoraan, Martti! Etkö sinä ole antanut piispan viekotella itseäsi juoksemaan hänen asioillaan? Näenpä kyllä, että olet aikalailla juoksennellut ympäri, ja jos nyt haluat tulla hirtetyksi palveluksistasi, niin tuletpa juuri aikanaan tänne. Sekä kuningas että marski ovat täällä, ja minkä toinen tuomitsee, sen panee toinen heti täytäntöön."
"Rakas, hyvä isäntä! Mitä ajattelettekaan minusta?" vastasi Martti ja oli olevinaan hyvin kauhistuneen näköinen. "Jos minä olisin juoksennellut tuollaisen maankavaltajan asioilla, niin olisinhan pähkähullu kun nyt tulisin tänne hirtettäväksi. Ei, senhän te toki ymmärrätte, isäntä, etten minä ole niin kirotun tyhmä. Totta puhuen, minä olin sinä ihana aikatavalla päissäni; en nyt varmasti muista oliko silloin pyhän Veitin päivä; mutta siitä saakka en ole ollut selväpäinen. "— Minä olen, kuten jo sanoin, kierrellyt maita kuin hullu. Nyt vasta olen vähän selvinnyt ja löysin taas tien Sjöborgiin. Täällähän kuningas ja piispa kuuluvat aivan hurjasti riidelleen. Sanokaa vain, jos voin olla teille joksikin avuksi! "— Minä tahtoisin nyt suurimmalla halulla taittaa piispalta niskaluun, jos vain sillä voisin pelastaa kuninkaan ja maan. Jos te epäilette minun rehellisyyttäni, niin pyytäisin vain hakea tavarani ja sanon sitten nöyrimmästi teille hyvästi!"
"Ei, jää sinä tänne, niinä luotan sinun rehellisiin kasvoihisi, Martti!" sanoi linnanvouti nopeasti ja loi häneen terävän katseen. Samassa näytti rohkea ajatus välähtäneen hänen hätääntyneen pyövelinsielunsa läpi. "Sinä et ole milloinkaan ollut minulle tarpeellisempi kuin juuri nyt. Minun uusi keittäjäni on myöskin karannut; minulla on enää jälellä vain yksi vartija. Minun täytyy itse ehtiä kaikkialle."
"Eihän sellaista voi vaatia keltään kristityltä ihmiseltä, isäntä.
Tuskinpa paholainenkaan ottaisi sitä niskoilleen."
"Päihtynyt ja hullu, sinä varmasti olet", mutisi linnanvouti ja katseli häntä yhä tarkasti. "Hm! Enpä ole tätä ennen kuullut päihtymyksen niin kauan kestävän. Pyhän Veitintanssi? Se on sairautta niinkuin muukin hulluus; mutta sairautensa on kullakin ihmisellä — ja mitä siinä tilassa tekee, siitä ei kykene vastaamaan. Hm! Koska nyt taas olet selvinnyt, Martti, niin minä otan sinut palvelukseeni. Päivin sinua tarvitaan keittiössä — ja öisin — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Vanha vartijamme Matti ei enää kelpaa mihinkään! Hän on nyt saanut sisarenpoikansa avukseen, mutta minä en luota myöskään heihin; ja nuo pöllöt sotamiehet pelkäävät tulevansa hulluiksi tai noidutuiksi."
"Jos voin auttaa teitä yövalvomisessa, niin teen sen mielelläni", sanoi Martti. "Minä niin kernaasti teen hiukan kiusaa piispalle. Mutta enpä vain kehoittaisi teitä panemaan minua hänen huonevartijakseen. Sillä jos pyhän Veitintanssi saisi minut taas valtoihinsa, niin minä voisin tanssia hänet kuoliaaksi. Se on jonkinlaista vetotautia, niinkuin tiedätte, ja jos minä silloin saan jonkun käsiini, niin niinä voin kuristaa hänet hengiltä."
"Hyvä on, Martti, en minä sitä pelkää. Olethan sinä nyt aivan terve ja järjissäsi", murisi linnanvouti ilkeästi hymyillen. "Minun täytyy saada jokin ihminen avukseni, muuten tulen itse hulluksi. Toinen onnettomuus seuraa toista. Kuningas on kiivas, eikä hän välitä paljon junkkari Kristofferistakaan. Ja paljonko tässä tarvitaan ennenkuin joutuu onnettomuuteen kun on paholaista vartioitava ja siitä ankaroille herroille tili tehtävä. Nyt ne lisäksi alkavat juoruilla tuosta kirotusta laivasta Gilleleijessä, joka siellä purjehtii edestakaisin tahtoen auttaa piispaa pakenemaan."
Martti kalpeni. "Herra varjelkoon! Kuka sellaista puhuu?" huudahti hän hätäisesti. "Totisesti, te olette oikeassa, isäntä, paras on olla varuillaan. Mutta hullua koiraa on yhtä vaarallista päästää irti kuin sitoa."
"Minä saan maksaa hengelläni, jos hän pakenee, Martti, sen on kuningas minulle kaikkeinarmollisimmasti ilmoittanut. — Kuninkaan väen pitäisi vartioida häntä, mutta minä en luota heihin. Minä kulen täällä aina henkihieverissä. Nyt minä tahdon luottaa sinuun, tule mukaani!" Näin sanoen hätääntynyt linnanvouti tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet mukanaan pihan yli keittiöön. Oli kaunis, kirkas talviaamu. Edellisenä yönä oli ollut siksi kova pakkanen, että osa Sjöborgin järveä oli jotensakin vahvaksi jäätynyt. Kun linnanvouti ja kokki astuivat pihan yli, näkivät he kuninkaan metsästäjien ja hevosten odottavan linnanportaiden edessä, minne myöskin kuninkaalliset vaunut ajettiin. "Minne nyt on matka?" kysyi linnanvouti.
"Me lähdemme ajometsästykselle kuninkaan kanssa Tikjöbiin", vastasi eräs metsästäjistä. "Suuri Rooman herra aikoo Esromiin; hän ajaa hiljaa, tai on hänet sinne käsin kannettava."
"Milloinka te palaatte?" kysyi linnanvouti. "Sitä minä en tiedä", vastasi metsästäjä. "Huomenna ainakin me menemme kuninkaan kanssa Esromiin. Sanovat siellä silloin olevan tärkeän neuvottelun."
"Silloin on tuon tornissaistujan elämä tai kuolema kysymyksessä", mutisi linnanvouti viitaten vankilatorniin. Martti-kokki tuli tarkkaavaiseksi ja pysähtyi; mutta kun samassa linnanrappusille johtava ovi avattiin, ja kuningas, prinssi Kristoffer, sekä myöskin marski, molemmat ruotsalaiset herrat ja joukko ritareita, nousivat ratsujensa selkään, kiirehti Martti keittiön ovelle, minne hän jäi puoleksi piiloutuneena seisomaan. Kuningas ja hänen seurueensa odottivat hiljaa, ja palvelijat kumartivat syvästi kun myöskin kardinaali Isarnus famuluksensa ja hengellisen seurueensa saattamana astui alas linnan portaita, asettuen kuninkaallisiin vaunuihin. Metsästystorvien iloisesti soidessa ratsasti seurue ulos linnanportista, kuningas ja kreivi Henrik etumaisina. Martti-kokki jäi seisomaan keittiön ovelle. Hän oli katsellut ihaillen ja pelokkaasti nuorta ritarillista kuningasta, ja hän näytti sydämessään kamppailevan salaista taistelua, katseensa siirtyessä kauniista pois ratsastavasta kuningasnuorukaisesta synkkään vankilatorniin, mistä hän luuli kuulevansa etäisen, tukahutetun huokauksen. Hän ei kuullut, vaikka linnanvouti jo pari kertaa oli kutsunut häntä. Nyt hän karkeasti kiroillen huusi häntä uudelleen. Kokki pyyhkäsi nopeasti kädellään kasvojaan, ja alotti sitten kimakalla äänellään yhden iloisimmista kansanlauluistaan, astuessaan nauraen ja leikkiä laskien väen luo keittiöön. Jälellä olevan osan päivästä oli Sjöborgin linnassa hiljaista kuin luostarissa. Illemmalla näytti linnanvouti olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja hän kestitsi kotiutunutta Martti-ystäväänsä pikarillisella hyvää viiniä, jonka oli hakenut kuninkaan matka varastosta. Ennenkuin hän istui juomapöytään, oli hän itse käynyt tarkastamassa, että vaarallinen valtiovanki oli hyvässä tallessa, katsoen myöskin että vanha tornivartija ja hänen toverinsa sekä vartijat vankilanoven ulkopuolella olivat paikoillaan. Kun hän oli vahvistanut itseään muutamalla pikarillisella viiniä, alkoi hän huojentaa huoliaan kokille: "Minä olen onneton mies", huokaili hän, "minä en ole saanut unta silmiini kolmeen yöhön. Joka kerta sulettuani silmäni tuntuu minusta kuin piispa olisi paennut ja minä heiluisin hirsipuussa. Eipä taida olla kuninkaallakaan parempaa oloa", jatkoi hän, "jos hän nyt tuomitsee hänet, paavia ja papistoa kuulematta, niin joutuuhan itse ja koko maa onnettomuuteen; ja yhtä hullua en, jos hän pääsee täältä elävänä. — Uneksinpa eräänä yönä piispan hirttäytyneen kaularautaansa; oi, Jumal' auttakoon, se olisi ollut hyvä!"
"Olipa se hurskas toivomus, isäntä!" vastasi Martti. "Taitaisittepa kernaasti olla hiukan avuksikin jos vain saisitte unenne toteutumaan? Tietysti, rakas isäntä, kaikessa hurskaudessa ja rauhassa, enkä minä ainakaan moittisi teitä siitä: olisihan se teidän asemassanne hätäpuolustus, sekä suuri hyvänteko maalle ja valtakunnalle — eikö totta?"
"Oletko hullu, Martti! Sen saisin maksaa hengelläni", mutisi linnanvouti. "Minun puolestani hän saa hirttää itsensä milloin haluaa, kunhan vain minä en siitä tiedä. Jospa joku kunnon ystävä häntä hiukan avustaisi. — No, niin, se voisi, niinkuin jo sanoit, pelastaa maan ja valtakunnan suuresta onnettomuudesta, ja sillä voisi ansaita suuren kuninkaallisen palkinnon. Mutta kiitänpä Jumalaani ja Luojaani, jos tässä voin oman henkeni pelastaa. — Jospa löytäisin edes yhden luotettavan ihmisen, joka uskaltaisi olla vartioimassa häntä tänä yönä, niin saisin nukkua rauhallisesti. Uskaltaisitkohan sinä, Martti?"
"No miksi en minä, kunhan vain saan hyvän maksun. Jos hän alkaisi olla minulle liian vaivaksi, niin helppohan hänelle on antaa korville, eikä sitä kukaan huomaa."
"Oletko tosissasi, Martti? Uskaltaisitko todellakin" — —
"Nitistää hänet hengiltä? Niinkö, isäntä?"
"Hiljaa, enhän minä sitä tarkoittanut. Pyhä Gertrud varjelkoon minua yllyttämästä ketään sellaiseen tekoon, vaikka se olisikin koko maan ja valtakunnan pelastus, ja josta köyhä mies voisi tulla onnelliseksi koko elämänsä ajaksi! — Ei, en minä sitä tarkoittanut, uskaltaisitko sinä antaa minun lukita sinut sinne yöksi hänen kanssaan?"
"Kyliä, yhdellä ehdolla, isäntä?"
"Mikä se olisi?"
"Ettette suutu minulle, ettekä myöskään aseta minua syytteeseen, jos ette huomenna tapaisi meitä samassa tilassa kuin tänä iltana —"
"Ole höpisemättä, Martti. Minulle on yhdentekevää millaisina teidät tapaan. Minä maksan sinulle kymmenen hopea äyriä jokaisesta yöstä, jonka valvot hänen luonaan ja sata viimeisestä — —"
"Mutta, jos nyt tuo hurskas herra, jollakin taikakeinollaan pääsisi pakenemaan, niin kai minua syytettäisiin siitä että hän pääsi vapauteen?"
"Ha, ha, oletpa sinä aika irvihammas, Martti!" mutisi linnanvouti, ilkeästi nauraen. "Se vapaus, jonka sinä voit hänelle antaa senjälkeen kun minä olen lukinnut oven sinun jälkeesi, ei häiritse minun yörauhaani. Onhan aivan selvää", jatkoi hän luoden Marttiin levottomasti tarkastavan katseen, "että sinun täytyy antaa minun ensin tarkastaa vaatteesi tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei sinulla ole viilaa tai muita työaseita mukanasi? Niihin varovaisuuskeinoihin minä olen aina ryhtynyt kun olen pannut jonkun häntä vartioimaan."
"Sehän on selvä. Te olette tunnontarkka mies!" näin sanoen riisui
Martti takin yltään ja käänsi nurin kaikki taskut. "Mutta tottapuhuen,
isäntä, se ei käy päinsä. Jos sattuisi taas tuo kirottu pyhä
Veitintanssi minut riivaamaan" —
"Loruja! Olethan sinä terve ja reipas" —
"Mutta isäntä hyvä, minä olen niin tuittupäinen, ja piispa on minulle vihainen vanhoista ajoista asti. Minä olen niin usein häntä härnäillyt, niinkuin kyllä tiedätte, ja jos hänen päähänsä pistäisi suututtaa minua tai hyökätä kimppuuni ja minä olisin pakotettu puolustamaan, niin syntyisi siitä pian sellainen mellakka, että vartijat ja koko talonväki joutuisivat jalkeille."
"Ei se mitään tee. Sinä olet rohkea mies, Martti! Tule! Vahdin ei tarvitse seisoa liian lähellä ovea häiritsemässä sinun ja piispan yörauhaa. Jos joudut hänen kanssaan oppineeseen väittelyyn elämästä kuoleman jälkeen — niin ei sen tarvitse joutua maallikkojen korviin. Juo vielä pikarillinen viiniä — ja tule sitten! Minä tarvitsen rauhaa ja piispa myöskin." Martti nyökäytti ja joi.
Jesper Mogensenin karkeilla tekopyhillä kasvoilla oli liettävä hymy kun hän lyhty kädessä kulki Martin edeltä ylös vankilanportaita. Hän pysähtyi pari kertaa levottomana ja piteli lyhtyä Martin kasvoja vasten, joka tyytyväisenä seurasi häntä. "Sinä olet niin tyytyväisen näköinen kuin olisit matkalla öisiin kemuihin", mutisi hän. "Astu edeltä, minä en siedä sinun tassuttelevan jälestäni."
Martti totteli ja oli hyvin totisen näköinen. "Elkää vain antako vahdin aavistaa mitään", kuiskasi hän ja osoitti nuoraa, jonka hän oli köyttänyt vyötäistensä ympäri.
Linnanvouti nyökäytti hänelle rauhoittuneen näköisenä. Hän käski vahdin poistua kauemmaksi ovelta; sitten hän avasi sen puoleksi ja kurkisti lyhdyn avulla sisään. Nähtyään vangin makaavan rauhallisesti, kädet kahleissa, työnsi hän Martin sisään. "Hyvää rauhallista yötä!" sanoi hän ilkeästi hymyillen ja paukahutti oven kiinni hänen jälestään. Hän pani tarkasti telkeet ovelle ja astui alas torninportaita. Lähin vartija huomasi hänen usein katsovan taakseen niinkuin pelkäisi hän jonkun seuraavan häntä tai niinkuin olisi hänen omien askeltensa kaiku herättänyt hänessä epäluuloja. "Typerä saatana!" mutisi hän. "Vastatkoon itse teoistaan, — mitä se minuun kuuluu?"
Kun Martti Madsvend oli työnnetty pimeään vankilaan, jäi hän ääneti seisomaan siksi kunnes lukkojen ja telkeiden synnyttämä melu oli tauonnut ja hän oli kuullut linnanvoudin rautakantapäiden kumean äänen häipyvän porraskäytävään; silloin vasta hän läheni vangin vuodetta aikoen puhua; mutta samassa hän kuuli laulua ja kovaäänistä puhetta päänsä päältä; vankilan yläpuolella olevassa ullakkohuoneessa vietti vanha torninvartija Matti hauskaa iltaa sisarenpoikiensa ja vartijoiksi asetettujen nuorten talonpoikien kanssa. Martti jäi ääneti seisomaan ja kuunteli. Heidän änkyttävä puheensa ja uninen laulunsa ilmaisi hänelle siman ja saksilaisen oluen, jonka hän salaa oli kantanut sinne, maistuneen heille makealta. Katossa olevasta kolosta lankesi heidän lampustaan valonsäde arkkipiispan vuoteelle, valaisten hänen soikeat, kalpeat kasvonsa. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikahtamatta, ja näytti nukkuvan raskaasti. Martti istuutui kostealle kivipermannolle, eikä häirinnyt hänen lepoaan, ennenkuin ullakkohuoneessa juopottelevien melu oli lakannut ja hän yön hiljaisuudessa voi kuulla heidän kuorsaamisensa. "Nukutteko te, arvoisa herra?" kuiskasi hän nyt ja nousi.
"En, sinä Herran uskollinen palvelija!" vastasi arkkipiispa heikolla äänellä ja kohotti päätään. "Minä ja Herran kosto olemme vain nukkuvinamme siksi asti kunnes aika on herätä ja toimia."
"Nyt on meidän aika livistää tiehemme", jatkoi Martti — "onko täällä kaikki valmiina?"
"Jo aikoja sitten. Sinä viivyit kauan; sekin oli Jumalan tahdosta: vielä kahleissanikin minä olin Herran rankaisevana vitsana. Mutta kyllä minä melkein varmasti uskoin sinun pettäneen minut tai että olit joutunut kiinni —"
"Siis, te kunnianarvoisa herra, luulitte minua ketuksi tai lampaaksi.
Onko teillä nuoraportaat?"
"Tässä, mutta ole varovainen, Martti. Sido se kiinni paksuimpaan rautatankoon; se on lujassa. Ota pois ne toiset, ne ovat viilatut poikki — mutta hiljaa. Kahleet saan itse irroitetuiksi. Sinun viilasi oli tylsä; mutta Herra sen teroitti minun kädessäni; hänen enkelinsä ovat saattaneet minun viholliseni sekä kuuroiksi että sokeiksi."
"Mutta nyt se vasta vaikein solmu on sidottava, hurskas herra!" kuiskasi Martti hymyillen viekkaasti. "Saadaan nyt nähdä auttaako Herran enkeli teitä edelleenkin. Ylös ikkunalle lienee hän opettanut teidän kiipeämään; mutta alas torninmuurille on kahdeksantoista kyynärää, ja sitten on vielä se kirottu linnanmuuri. Linnanhaudan ja järven on meidän Herramme toki tälläkertaa varustanut sillalla. Katsokaapas tätä nuoraa! Jos minä nyt hirttäisin teidät tähän niin voisi minulle siitä onnenpyörä kiepahtaa käsiini: mutta siihen minä olen liian hurskas mies. Minä sidon sen vain vetosolmuun, että sitten voimme vetästä nuoraportaat jälestämme alas; nyt minä menen ensiksi alas auttaakseni teitä. Kas niin, nyt vastaan minä nuoraportaista, kunhan te nyt vain voitte pitää itseänne kiinni siinä, kunnes minä ulotun teihin alhaalta. Mutta —"
"Jumala kaikkivaltias meitä auttakoon", kuiskasi Grand tuskaisella äänellä ja loi iloiseen kokkiin puoleksi epäluuloisen katseen. "Auta minut ensin ikkunaan! Minä olen väsynyt ja heikko. No! Mitä sinä ajattelet, Martti, kiiruhda ennenkuin saavat meidät ilmi!"
"Minulla on omat epäilykseni, arvoisa herra!" kuiskasi Martti. "Minä olen harras kristitty, ja minä tiedän kyllä paavilla olevan minun ja kaikkien kristittyjen sielut taskussaan. Te olette pelastanut minun henkeni. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut vapauttaa teidät, maksakoon mitä hyvänsä; mutta minä olen myöskin kunniallinen tanskalainen mies, ettekä te voi vaatia, että minä teidän tähtenne petän maani ja valtakunnan, tai syöksen nuoren, uljaan kuninkaani onnettomuuteen. Jos minä olisin aikasemmin nähnyt hänet ja tiennyt hänen olevan niin uljaan herran, niin olisinpa tainnut miettiä ennenkuin lupasin vapauttaa teidät. Te olette julistanut hänet pannaan ja manannut hänet paholaiselle. Mutta siihen hän, Jumal'auta, on liian hyvä. Ja jos minä nyt autan teidät vapauteen, niin täytyy teidän luvata minulle, pyhän Neitsyen ja pyhän Martinuksen kautta, päästää hänet pannasta ja olla tekemättä kiusaa hänelle tai kenellekään tässä maassa."
"Hourailetko sinä, Martti!" huudahti piispa äärimmilleen suuttuneena ja hämmästyneenä. "Rupeatko sinä itsevaltiasta jäljittelemään ja minulle ehtoja asettelemaan? Jos sinä et pidä minulle antamaasi lupausta, niin minä julistan sinut kiroukseen ja iankaikkiseen pannaan."
"Vai niin, arvoisa herra!" kuiskasi Martti ja laskeutui nopeasti alas ikkunasta nuoraportaita myöten, pidellen kädessään nuoran riippuvaa päätä, millä hän voi irroittaa solmun, joka kiinnitti nuoraportaat. "Sanonpa silloin teille hyvästi ja vien nuoraportaat mukanani helvettiin."
"Martti, rakas Martti, elä petä minua!" kuiskasi arkkipiispa rukoilevalla äänellä ja nousi tuskallisen kiireisesti ylös ikkunaan. "Minä en tahdo olla kovempi kuninkaalle tai kellenkään muulle tässä maassa, kuin mihin minut Jumala, kirkko ja omatuntoni velvoittavat."
"Peruutatteko siis varmasti hänen pannansa heti kun itse olette vapaa ja turvassa?" kysyi Martti, jääden seisomaan nuoraportaille.
"Varmasti, aivan varmasti! Ole nyt vain vaiti ja auta minut täältä!"
"Sitten minä uskon teitä — aluksi!" kuiskasi Martti ja kiipesi alas nuoraportaita. Alin porras oli kuitenkin viiden kyynärän korkeudella maasta; mutta nokkela kokki tarttui siihen kiinni käsillään ja hypähti alas ilman suurempaa vaivaa. Myöskin arkkipiispa oli pujottautunut ulos ikkunasta, ja piteli suurella vaivalla kiinni yhdestä porrasaskeleesta hapuillessaan jalallaan toista. Kun hän nosti jalkansa viimeiseltä askeleelta, huomasi hän kauhukseen nuoraportaiden olevan liian lyhyvien, ja että hän todennäköisesti ruhjoutuisi kuoliaaksi, jos omin neuvon koettaisi päästä maahan. "Auta minua, auta minua, Martti!" rukoili hän hiljaa. "Armiaan Jumalan nimessä, auta minua!"
"Kyllä, jos kiroatte itsenne alimpaan helvettiin siitä, että pidätte sananne, arvoisa herra!" vastasi Martti ja piteli käsiään koholla ottaakseen hänet vastaan, jos hän putoaisi.
"Varmasti, kaikkien pyhimysten ja paholaisten nimessä!" änkytti hätääntynyt vanki. "Ota vain minut kiinni, minä pudottaudun."
"Heittäkää itsenne irti, pyhän Neitsyen nimessä!" kuiskasi Martti. "Jos olette sanassanne pysyvä jumalan-mies, niin te ette loukkaa jalkaanne kiviin."
Arkkipiispa irroitti nyt jalkansa viimeiseltä askeleelta ja pudottautui, mutta vaikka kokin voimakkaat käsivarret vastaanottivat hänet, ei hän kuitenkaan voinut pidättää tukahutettua tuskan ja kivun huudahdusta kun hänen paisuneet jalkansa sattuivat kovaan kivitykseen. Ja kun kokki oli päästänyt hänet irti, vaipui hän maahan voimatta hengittää tai puhua.
"Ettehän vain vannonut väärin sydämessänne, armollisin herrani!" kuiskasi Martti hädissään. "Ei tässä nyt ole aikaa pyörtymiseen. Jos me viivymme täällä vielä silmänräpäyksenkin kauemmin, voi vartija tulla ja viedä teidät takaisin sinne mistä tulittekin." Näin sanoen hän vetäsi nuoraportaat alas ja piiloitti ne huolellisesti takkinsa sisään. Arkkipiispa makasi vielä tiedotonna. Sen enempää arvelematta tarttui Martti molemmin käsivarsin häntä vyötäröisistä ja kantoi hänet näin linnan takapihan poikki sille korkealle linnanmuurille, jonka syvä vallihauta eroitti tornista. Sisäpuolelta voi töin tuskin päästä muurille, ja suurilla ponnistuksella kantoi kokki puoleksi pyörtyneen papin muurille. Täällä hän kiinnitti nuoraportaat uudelleen sillaikaa kun piispa tointui ja sai voimia edelleen paetakseen. Martti ei pelotellut enää tärkeää pakolaista uusien ehtojen esittämisellä, vaan auttoi hänet tämänkin muurin yli ja veti nuoraportaat alas luokseen. He pääsivät helposti jäätyneen haudan yli; mutta se osa järveä, jonka yli heidän vielä oli kulettava, oli kirkas kuin peili, ja arkkipiispa lankesi usein, satuttaen itseään. Martin avulla hän viimeinkin pääsi yli jään; mutta sitten hän heittäytyi epätoivoisena jäätyneelle maalle. "Minä en voi enää astua askeltakaan", huudahti hän. "Minä en jaksa rantaan asti, jos et sinä hanki minulle hevosta."
"Annatteko te minulle synninpäästön, jos minä varastan tallista teille hevosen?"
"Se on pyhä laina, joka on sinulle vain siunaukseksi", sanoi Grand.
"Hyvä on, jos haluatte päästä täältä ehein nahoin, niin elkää nyt unohtako latinaanne, vaan loihtikaa koirat, etteivät ne haukkuisi ja tallimiehet, etteivät ne heräisi!"
"Rukoilen Kaikkivaltiasta meitä auttamaan — kiirehdi!"
Martti hiipi nyt läheiselle tallirakennukselle. Hän astui lantaläjän yli tallinovelle, mihin ristinkuva oli kalkilla piirretty, jota pidettiin liittävänä lukkona. Muuten niin valppaita kahlekoiria ei kuulunut. Tallinovessa oleva risti näytti loistavan kuunvalossa. "No niin, pelastanhan kuitenkin uskollisen jumalan-miehen", mutisi hän ja avasi tallin oven. Tallirenkien huoneeseen johtava ovi, jonka ohi hänen piti kulkea, oli raollaan. Hän tirkisti sinne sisään, ja näki kolmen miehen nukkuvan siellä sikeää unta. Pilttuussa aivan vieressä seisoi kaksi pientä hevosta. Hän irroitti niiden riimut ja talutti ne ulos. Tallin kivilattialla ja takaoven ulkopuolella oli paljon lantaa, niin että hänen onnistui ilman vähintäkään melua viedä hevoset ulos. Hän talutti ne hitaasti järven rannalle, vilkaisten usein taakseen; mutta ei kukaan ajanut häntä jälestä, koirat eivät haukkuneet, ja kaikki tuntui hänestä melkein ihmeeltä. Hän tapasi arkkipiispan rukoilevassa asennossa, samalla paikalla minne oli hänet jättänyt. Harvinaisen totisena ja kunnioituksella, mihin näytti kuitenkin sekaantuvan jonkinlainen pelontunne, auttoi Martti sanaakaan sanomatta ylhäisen, vaarallisen prelaatin hevosen selkään; hän istuutui itse toisen selkään, ja he ratsastivat äänettöminä täyttä nelistä alas rantaan. Siellä odotti heitä kookas, totinen ritari, ja kaksi lålantilaista karkuria kalastajavenheen luona, jonka he olivat varastaneet kalastuspaikalta. Ritari ja nuo hurjannäköiset miehet notkistivat kunnioittaen polvea arkkipiispalle, joka ojentaen sormensa antoi heille siunauksensa. Hän laskeutui Martin avulla hevosensa selästä ja astui venheeseen. Kokki antoi vieraitten hevosten juosta minne halusivat ja istuutui sitten soutulaudalle. Voimakkaasti soudettua saavuttiin pian mustalippuisen laivan viereen, joka odotti vähän etempänä rannasta. Noustiin laivaan ja jätettiin vene tuulen vietäväksi. Ennen päivänkoittoa kiiti laiva hyvässä purjetuulessa itää kohti, vieden esteettä pois sen miehen, joka vielä kahleissaankin oli julistanut pannaan Tanskan kuninkaan.
KUUDES LUKU.
Sjöborgin linna, jossa kuningas itse oli asunut vuoden 1295:n viime kuukaudet, ja joka oli ollut niin tärkeiden tapahtumien näyttämönä, oli seuraavana uudenvuoden aamuna autio ja tyhjä. Portti oli lukittu, ja lauttasilta jäätyneen järven rannalta poistettu. Portin yläpuolella olevalla muurilla eivät enää vartijoivat vahdit astelleet; sisäpuolella ei ollut elämää eikä liikettä. Eteläisen maavallituksen ulkopuolelle, niinkutsutun kuninkaanpuiston päähän, missä tiet Esromista ja Gilleleijestä yhtyivät, oli hirsipuu pystytetty. Hirsipuussa riippui kuollut ihmisruumis, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki ja jalassa suuret, karvaiset saappaat. Pari korppia tappeli syntisen pään kohdalla, ja jäykäksi jäätyneen ruumiin ympärillä liiteli kirkuvia harakoita.
Vanha kalastaja Jeppe Gilleleijestä, joka aina paastopäivinä vei kaloja Esromiin ja Sjöborgin keittiöön, astui aikaisin aamulla, sankassa pakkassumussa, selässään leveä kalakorinsa, linnanportin vastapäätä olevalle lauttauspaikalle ja seisoi melkein hirsipuun alla ennenkuin sen huomasi. Hänen renkinsä, nuori kalastajapoika, seurasi häntä samanlaista koria kantaen.
"Se oli siis kuitenkin totta!" sanoi vanhus. "Täällä on talo tyhjänä. Uskottomat palvelijat ovat livistäneet tiehensä. Minne lie lintu lentänytkin, häkki ainakin on tyhjänä. Meidän nuori kuninkaamme kuuluu olleen todenperään vihainen, eikä hän jätä puolieräisiksi töitään. Nyt saamme lähteä Örekrogiin turskinemme. Mutta onko paholainen riivannut nuo linnut tänään?"
"Katsokaa, katsokaa, isäntä!" huusi renki. "Tuolla hän riippuu."
"Rist' varjele!" huudahti Jeppe ja pysähtyi. "Siinäpä riippuu totisesti mies vanhassa turkissaan ja jaloissaan samat saappaat, jotka minä toin hänelle viimeisiltä Skanörin markkinoilta ja joista hän peijasi minulta rahdin ja kuusitoista äyrityistä. Niin, niin, pohjat ovat vielä ehjät; enpä juuri toivottanut hänen niitä terveydellä kuluttavan. Hyi, miten ilettävät hänen kasvonsa ovat. Eipä tuo ole kovinkaan rohkaiseva näky näin aamutuimaan. Otetaanpas ryyppy, Ola!" Hän otti esille koristaan pienen puuleilin, ja juotuaan siitä ensin itse, hän ojensi sen rengilleen. Sitten molemmat katselivat pelokkaina hirtettyä.
"Herra Jumala, kyllä pian loppuu tämä vaivaisen syntisen elämä!" alkoi vanhus taas puhua tehden ristinmerkin, ja rykäistyään väkevän juoman vaikutuksesta hän jatkoi: "No niin, minä sanon niinkuin ennenkin: Kukin palkkansa ansaitsee, — paha pahalla palkitaan. Kuolleista täytyy muuten puhua vain hyvää, ja sen minä sanon, Jesper Mogensen oli muutamissa suhteissa hurskas mies: Hän ei laiminlyönyt aamukirkkoa eikä iltamessua; hän kävi joka toinen päivä ehtoollisella, jota ei ainakaan kukaan meistä tee. Mutta ei korppi pesemällä valkeammaksi muutu, enkä minä antaisi mädännyttä sillinpäätä hänen hurskaudestaan. Muistatko mitä minä sanoin viime vuonna kalastaja Sörenille? Odotappas vain, sanoin minä, kyllä se vene vielä ajaa karille hirsipuun alle. Rukoilkaamme kuitenkin hänen sielunsa puolesta, Ola, vaikka hän onkin tinkinyt meiltä monta kiiltävää äyrityistä ja pettänyt kuninkaalta useampia vakallisia hopeaäyriä, kuin nyt korpit ovat jättäneet hiuksia hänen syntiseen päähänsä. Liekö hänellä nyt parempi olla siellä missä on, kuin hänen vangeillaan oli ennen Sjöborgissa! Ei hän olisi parempaa oloa ansainnut, sillä itse hän aina oli armoton herra, eikä säälimätön herrasväki pääse Herran armosta osalliseksi."
"Se on totisesti tosi sana, isäntä!" vastasi nuori kalastaja. "Mutta eikö voisi sanoa samaa myöskin meidän nuoresta kuninkaastamme, tietysti kaikella kunnioituksella?"
"Kuninkaastako? Oletko hullu, Ola?" huudahti vanhus tulisesti. "Onko sinut paholainen sokaissut ja riivannut? Sellaistako kristillisyyttä sinulle on opetettu luostarissa? Sinäpä vasta mainio miehenalku olet!"
"Elä suutu, isäntä!" vastasi poika. "Totuus on totuus, olkoon sitten karvas tai makea, ja kutkutelkoon rikkaiden tai köyhien neniä, sanoo isä Yrjänä. Ja me tanskalaiset olemme vapaa kansa, jotka uskallamme lausua suoraan käräjillä asiamme, olkoon vastassamme ylhäinen herra tai yksinkertainen talonpoika. Te tiedätte kyllä itsekin isäntä, ettei kuningas ole se mies, häpeä sanoa, joka antaa armon käydä oikeudesta silloin kun on kysymys lainsuojattomista tai heidän suvustaan ja ystävistään. Ajatelkaapas vain Stig-marskin kauniita tyttäriä, heidät hän on sulkenut Vordingborgin neitsyttorniin ainoastaan senvuoksi, että heidän isänsä oli lainsuojaton mies; ei hän sillä ainakaan erityisesti sääliä osoittanut. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen hyvin väärin piinatessaan ja kidutellessaan piispaa täällä niin kauan. Ei voinut kukaan todistaa hänen olleen hitossa lainsuojattomien tai Etelä-Jyllannin herttuan kanssa. Kaikessa tapauksessa hän oli mahtava hengenmies, jota vain Jumala ja paavi ovat oikeutettuja tuomitsemaan, niin ainakin isä Yrjänä sanoo."
"Vai niin! Hän puhuu rohkeasti tuo isä Yrjänä!" mutisi vanhus ja istuutui miettiväisenä kalakorilleen. "Mutta sanokoot vain nuo hurskaat herrat mitä haluavat, sen minä kuitenkin tiedän, ettei meillä ikinä ole ollut Tanskassa lainkuuliaisempaa kuningasta. Antaessaan hirttää tuon miehen —"
"Siinä hän teki hyvän työn, isäntä, sitä en minäkään kiellä", jatkoi renki. "Vaikkei nyt linnanvouti olisikaan auttanut piispaa pakoon, jonkavuoksi hänet kuitenkin hirtettiin, niin on hän rehellisesti ansainnut silmukan paljosta muusta; hänelle ei kuningas tehnyt minkäänlaista vääryyttä. Mutta säälinpä sentään torninvahti Mattia ja hänen sisarenpoikiaan: Heidän täytyy nyt istua kahleisiin kytkettyinä Flynderborgissa, vain senvuoksi, että olut oli painanut heitä liian raskaasti tuona valvonta-yönä vankilatornissa. Ei kukaan muu auttanut piispaa pakenemaan", lisäsi hän katsoen hiukan karsaasti toisella silmällään, "kuin tuo Martti Madsven, senkin hirtehinen. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen siinä sekä uskaliaasti että hurskaasti; senvuoksi onkin pyhä Martinus pelastanut hänen henkensä ja auttanut hänen livistämään maasta. Mutta nyt on hänkin lainsuojaton mies, ja tottapuhuen on paholainen saanut haltuunsa hänenkin sielunsa."
"Kuuleppas Ola!" alkoi vanhus puhua ankaralla äänellä ja nousi. "Varo sinä parrattoman suusi puheita, ainakin silloin kun puhut paholaisesta, taivaallisesta Isästämme ja kuninkaasta. — Mitä Martti Madsvendiin tulee, on minulla hänenkin suhteensa sinulle sana sanottava, mutta ensiksi kuninkaasta! Sanotaan pelkuriksi sitä, joka ei uskalla itseään puolustaa. Kuningas on kansansa pää, ja kun päätä pakottaa, niin pakottaa kaikkia jäseniä; sen on jokainen kunnon tanskalainen saanut näihin aikoihin tuntea. Lapsesta asti on meidän nuori kuninkaamme saanut monta kovaa kokea. Mutta Herra on ollut hänen kanssaan tähän päivään asti ja suojellut sekä hänen sielunsa että ruumiinsa, huolimatta arkkipiispasta, paavista ja koko papistosta. On kyllä totta, että me olemme vapaa kansa, jokaisella on oikeus ääneen ja pelkäämättä lausua totuus sekä ylhäiselle että alhaiselle. Mutta se, joka uskaltaa sanoa pahan sanan kuninkaasta, joutuu minun kanssani tekemisiin niin kauan kuin minulla on kieli suussa ja terve nyrkkini tallella. Sinä olet vielä pojannaskali, Ola! Sinä et tiedä mitä täällä tapahtui silloin kun sinä vielä makasit kapalossa maitopullon vieressä. Jos lainsuojattomat olisivat lyöneet sinun isäsi kuoliaaksi, silloin kun sinä vielä kepillä ratsastelit, niin etpä taitaisi ottaa heitä syliisi, vaikka nyt ratsastaisit sadalla hevosella."
"Siinä te, isäntä, olette totta maar' oikeassa!" vastasi poika innokkaasti. "Henki hengestä! huutaisin minä ja löisin kuoliaiksi heidät kaikki, missä ikinä heidät tapaisin, se olisi rehellisesti tehty hurskaan asian puolesta. Mutta kosto on kuitenkin Heran, ja kuninkaan tulisi olla hiukan kylmäverisemmän ja viisaamman kuin jonkun meistä. Parempi hänen olisi kärsiä vääryyttä kuin asettaa maa ja valtakunta vaaraan oikeuksiaan puoltaessaan."
"Akkojenloruja!" keskeytti vanhus hänet. "Vai munako tässä opettaa kanaa munimaan? Laillisuudessa on pysyttävä, vaikka koko maailma hävitettäisiin. Niin täytyy kuninkaan ajatella. Ei hän turhaan miekkaa kanna."
"Mutta, rakas isäntä, sekä isä Yrjänä että kaikki Esromin hurskaat herrat ja monet meidän kaupunkimme järkevistä miehistä arvelevat kuitenkin kuninkaan menevän liian pitkälle kiihkossaan, saattaen siten itsensä ja koko maan onnettomuuteen. Senvuoksi onkin arkkipiispa nyt julistanut hänet pannaan. Mutta hän potkii vain tutkainta vastaan ja käy kaikesta huolimatta kirkossa silloin kun tahtoo."
"Luulenpa kyllä taivaallisen Isämme suovan hänelle anteeksi senlaisen uhmailun ja jumalattomuuden", sanoi vanhus päätään nyökäyttäen. "Eipä taida tässä maassa olla ainoaakaan piispaa, joka lukitsisi häneltä kirkonoven senvuoksi, että mestari Grand on hänet julistanut pannaan Sjöborgissa. Silloin kun se konstikas herra pistettiin linnaan, huhuiltiin heti, että kaikki kirkot koko maassa suletaan. Mutta niinkös kävi! Vaikka Rooman paavi lähettäisi kymmenen käskyä, niin eivätpä pahus vie, kuitenkaan tottele. Nyt kun arkkipiispa on vapaa, ei täällä näytä olevan suurtakaan hätää. Sitäpaitsi olemmehan me ennenkin nähneet Tanskan kuninkaan olleen pannaan julistetun ja kuitenkin kantaneen kruunua ja valtikkaa kuolinhetkeensä asti."
"Mutta kyllä siitä vielä voi syntyä aika sekamelska, isäntä!" vastasi poika. "Ilman paavin suostumusta ei täällä enää voi häitäkään viettää, ja tällaista oloa saattaa vielä kestää kauankin, kun hän nyt kaiken lisäksi on alkanut ahdistella niitä kaniikkeja ja prelaateja, jotka ovat olleet arkkipiispan kanssa liitossa. Kauppasataman rikas Hans Rodis on menettänyt koko omaisuutensa senvuoksi, että lähetti vangille viilan ja työkaluja vankilaan. Eipä käynyt paljon paremmin myöskään Lundin mestari Peiterille, ja kaikki arkkipiispan kirkkotilukset ovat jo otetut takavarikkoon. Senlaisesta rohkeudesta ei ole näihin asti kuultu koko kristikunnassa, sanoo isä Yrjänä."
"Siinä asiassa kuningas seuraa parhaiden miestensä neuvoa eikä sinun tai isä Yrjänän!" murahti vanhus. — "Siitä hän ja valtakunnanneuvosto vastatkoot. Häntä on vain liiaksi ärsytetty, sen minä sanon, ja kohtuus on kaikella, myöskin hurskaudella ja kärsivällisyydellä. Varo riitoja, Jeppe, sanoi autuas isä vainajani — Herra olkoon hänen sielulleen armollinen, — mutta jos kuitenkin riitaan joudut, niin suoriudu siitä kunnialla. Ei kannata kiveä voilla pehmitellä; ei, kova kovaa vasten."
"Teidän luvallanne, sanoi paholainen, asettaessaan selkänsä orjantappurapensasta vasten", keskeytti nuori kalastaja hänet hymyillen. "Mutta sanottiinpa hänen katuneen, kun tunsi sen pistokset. Olenpa minä joskus kuullut toisenkin vanhan ja viisaan sananlaskun: Jos et ylitse pääse, niin kömmi alitse, sanoi vanha tätini minulle. Jos meidän nuori kuninkaamme olisi saanut sentapaisen opetuksen ylpeältä drotsi Hesseliltä, joka opetti hänen heiluttamaan keihästä ja miekkaa, niin olisi se ehkä ollut onneksi maalle ja valtakunnalle, sanotaan —"
"Loruja!" keskeytti hänet vanhus ja nosti taas korin selkäänsä. "Senlainen oppi kyllä kelpaa sinulle ja sinun tädillesi, sekä isä Yrjänälle, joka sanoo kaiken, mitä sinä ajattelet. Mutta se mikä soveltuu rotille ja hiirille, ei ole kunniaksi haukalle ja kotkalle. Nöyryys on kullan arvoinen. Mutta, jos kuningas aikoo kulkea portin kautta, niin hän ennen lyö sen murskaksi kuin matelee sen alitse." Sen sanottuaan hän heitti vielä kerran silmäyksen kuninkaan ankaruuden ja nopean lainkäytön mykkään todistajaan, ja alkoi sitten ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena astella Gilleleijeen vievää tietä kotiinsa päin.
"Mutta kuulkaahan, isäntä, jos te nyt kerran kaikessa olette kuninkaan puolella", alkoi poika puhella, astuessaan hänen jälessään, "niin mitenkä silloin voitte puolustaa Martti Madsveniä tai uskoa hänen voivan välttää hirsipuuta? Onhan hän aina ollut lainsuojattomien puolella. Te tiedätte yhtähyvin kuin me muut, että hän auttoi arkkipiispan pakenemaan Sjöborgista. Kyllähän minä näin hänen pistäytyvän teillä jouluaaton edellisenä iltana, ennenkuin hän meni merille mustalla pyhiinvaeltajalaivalla."