"Jos tahdot pysyä eheänahkaisena, senkin lörppäsuu, niin varo itseäsi juttelemasta sitä muille", huudahti vanhus kiivaana ja kääntyi uhkamielisenä häneen päin. "Synneistään Martti Madsven nyt suorittaa katumusmatkaa, sillä se joka joulunaikaan lähtee aavalle merelle palvellakseen Jumalaansa ja Vapahtajaansa, hän ei minun tietääkseni ole huono kristitty eikä myöskään maankavaltaja."
"Mutta kaikki sen tietävät", — —
"Kyllä sitä aina juoruillaan jos jotakin. Ei sinuun eikä minuun kuulu mitä Martilla on ollut tekemistä mestari Grandin ja lainsuojattomien kanssa. Mutta sen minä ainakin tiedän: nähtyään meidän nuoren kuninkaamme, ja saatuaan häneltä rahalahjan, ei ole kukaan hänelle Marttia uskollisempi. Muuten oli Jumalan onni, että mestari Grand pääsi karkaamaan", lisäsi hän, "sillä, uskonpa itsekin uljaan kuninkaamme toimineen siinä asiassa liian kiivaasti. Jos Martti Madsvenillä on ollut sormensa siinä pelissä, niin saanee hän sen kalliisti maksaa. Mutta siitä minä panen vaikka kaulani pantiksi, ettei hän sillä ole tarkoittanut pahaa maalle eikä kuninkaalle."
"Aika jumalaton narri hän vain on, kujeilija, vatsassa puhuja ja senlisäksi lainsuojaton maankiertäjä, joka varmasti joutuu hirsipuuhun, jos hän vielä joskus astuu jalkansa tanskalaiselle pohjalle", sanoi nuori renki kiihkeästi. "Onhan synti ja häpeä, että teidän nuori, kaunis Kaarinanne itkee siniset silmänsä punaisiksi hänen tähtensä."
"Vai niin, siinäkö sitä ollaan?" sanoi vanhus. "Taitaisitpa kernaammin suoda hänen itkevän ne punaisiksi sinun itsesi tähden. Heitä ne turhat tuumat mielestäsi, Ola! Jos Martti tulee kotiin ennen juhannusta, niinkuin lupasi Kaarinalle ja minulle, ja jos hän silloin suoriutuu selväksi asioissaan, niin saatpa tanssia hänen häissään. Mutta, jos koetat panetella häntä minulle tai Kaarinalle, niin saat panna tavarasi myttyyn ja purjehtia tiehesi. Nyt tiedät minun tahtoni." Näin sanoen astui vanhus voimakkain askelin edelleen. Nuori mies seurasi nolona ja äänetönnä häntä rantaan, missä Jeppe irroitti erään kalastajaveneen purjehtiakseen pohjoisempaan myömään kalojaan, joita hän ei enää saanut Sjöborgissa kaupaksi.
"Elkää uskoko minun tahtovan Martille mitään pahaa", alkoi nuori kalastaja taas puhua, asettaessaan korin venheeseen ja astuttuaan itse sinne isäntänsä jälestä, "eikä siitä olisi minulle mitään hyötyä. Te ja Kaarina olette nyt kerran hullaantuneet siihen narriin, ja täytyyhän minunkin myöntää hänen olevan uljaan ja ovelan miehen; aika veitikka hän vain on, vaikka aikaahan hänellä jo ikääkin olla, hän voisi melkein olla tytön isä. Jos hän vanhurskaudesta ja kristillisestä rakkaudesta auttoi piispan pakenemaan, niin taisipa hän silloin tehdä laupeudentyön; vaikka ihmiset sanovat, ettei hän sitä tehnyt taivaallisen herramme tähden. Olisi teidän kaunis Kaarinanne toki ansainnut kunnollisen nuoren miehen, eikä tuollaista lainsuojatonta, vanhanpuoleista maankiertäjää." — —
"Senkin parraton keltanokka! Mitä sinä siinä löpiset?" keskeytti hänet vanhus kiivaana ja polkasi jalallaan venheen pohjaan. "Luuletko sinä minun tyttäreni ihastuvan sileäleukaiseen piimäsuuhun. 'Kun on poissa näkyviltä niin on poissa sydämestä', sanovat nykyiset nuoret; mutta sitä ei sano kukaan minun tyttärestäni. Jos sinä vielä sanot sanankaan tästä asiasta, Ola, niin se jää viimeiseksi meidän välillemme. — Mutta mitä perkelettä tämä on?" huudahti hän, huomattuaan heitä olevan kolme veneessä. "Mistä tuo mies tuli?"
"Kunnon miehet, ettekö hyvästä maksusta veisi matkamiestä Skanöriin?" kysyi kookas herra, joka äkkiä oli noussut seisomaan purjeen takaiselta penkiltä, minne hän oli piiloutunut. Hänellä oli yllään likainen talonpoikaisnuttu; mutta se sopi huonosti hänelle, ja sen alta näkyi ritarillinen olkavaate sekä komea kullattu miekankahva. Hän näytti turhaan koettavan peittää vuohennahkahatullaan suurta otsa-arpeaan. Hänen kalpeat kasvonsa ja ruosteenkarvaisten kulmakarvojen alta tuijottava arka katseensa ei herättänyt luottamusta. Hän puhui tanskaa, mutta hiukan norjaksi murtaen, joka ei näyttänyt olevan synnynnäistä, vaan jonkinlaista matkimista tai tottumusta.
"Mitä teillä on tekemistä täällä minun venheessäni?" murahti Jeppe kalastaja mittaellen häntä uhkaavin katsein. "Jos aijotte Skanöriin, miksette silloin mennyt lauttauspaikalle?"
"Onhan kuningas ottanut takavarikkoon kaikki lauttauspaikat tuon karanneen arkkipiispan tähden", vastasi vieras. "Joka mies tietää Grandin karanneen täältä meritse, ja kuitenkin ajavat nuo typerät houkkiot häntä takaa täällä öin ja päivin. Eihän täältä pääse kissakaan pois maasta, ja täällä on tuskin enää ainoaakaan suota tai metsää, minne hurskaan arkkipiispan ystävä voisi piiloutua. Te näette, että minä olen karkulainen, mitä minun auttaisikaan teiltä totuutta salata: minua ajetaan takaa. Pelastakaa minun henkeni ja viekää minut laivasatamaan, josta voisin päättä pakenemaan! Minä palkitsen teidät siitä runsaasti."
"Vai niin!" sanoi vanha kalastaja, ja hänen tuima katseensa lauhtui. "Usein on nähty rehellisenkin miehen joutuvan onnettomaksi: moni saa paeta maasta ja valtakunnasta häpeällä, joku sinne palajaa kunniassa ja loistossa. Tuuli on hyvä, ja veneeni kestää kyllä sen matkan. Mutta ensiksi minä tahtoisin tietää, kuka te olette ja minkävuoksi te olette lainsuojaton? —"
"Lainsuojaton?" toisti vieras säpsähtäen. "Kuka sanoo, että minä olen laillisesti lainsuojaton, senvuoksi että minä pakenen laittomuutta ja häpeällistä vääryyttä? Minä olen sen suuren arkkipiispa Grandin sukulainen, jota täällä on niin häpeällisesti ja vääryydellä kohdeltu; jos minä en tahdo alistua saman itsevaltaisen kohtelun alaiseksi, josta Jumala ja hurskaat ihmiset hänet auttoivat vapaaksi, niin minä olen pakoitettu etsimään pelastustani pakenemalla."
"Entä teidän nimenne? Herra?" alkoi kalastaja taas puhua, ja asetettuaan äkkiä airon kiveä vasten hän työntäsi venheen niin rajusti vesille, että sekä vieras että hämmästynyt renkipoika olivat lentää selälleen. "Te ette siis salli itseänne kutsuttavan lainsuojattomaksi?" jatkoi hän rauhallisesti kun vieras nousi ja katseli levottoman näköisenä veneen ja rannan välillä olevaa leveää juopaa. "Mutta luulisinpa sen nimen teille sopivan. Etköhän olekin arpiotsainen aseenkantaja Kagge. Jos te olitte yksi Finnerupin ladon kuninkaanmurhaajista, ja jos juuri te äskettäin uhkasitte kuninkaan ja drotsin henkeä, niin olisinpa aika nahjus, jos sormellakaan avustaisin teitä muuhun vapaasatamaan kuin hirsipuuhun."
Muukalaisen kasvot väännähtivät kamalasti, hän pisti suonenvetoisesti kätensä takkinsa alle ja vetäsi esille pitkän, välkkyvän ritarimiekan. "Te laskette minut heti takaisin maihin tai viette minut Skanörin satamaan, vaikkapa olisin itse paholainen", huusi hän. "Se aseenkantaja, jolle Tanskan suurin mies antoi ritarilyönnin, ei anna halvan kalastajan viedä itseään kaupaksi turskien ja kampeloiden kanssa."
"Suuret sanat ja sian rasva eivät tartu kurkkuun", vastasi Jeppe rauhallisesti ja heilautti raskasta airoa päänsä päällä kuin keihästä. "Tässä minä seison omalla pohjallani ja olen oma herrani. Heittäkää kädestänne tuo korukapine, herra pitkäkoipi, tai saatte kohta kolauksen päähänne, niin että unohdatte ritarilyönnin, jonka suurin mies teille antoi. Jos se mies muuten oli marski Stig Andersen", lisäsi hän, "niin ei teidän enää tarvitse mainita minulle kaunista nimeänne eikä tekojanne. Silloin te olitte yhtä varmasti Stig-marskin ja harmaaveljesten kanssa Finnerupin ladossa kuin nyt olette Jeppe-kalastajan kanssa matkalla tuomiolle ja hirsipuuhun."
"Senpä näemme", huusi vieras raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti paljastettu miekka kädessä, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä tiedotonna veneeseen, hatun lentäessä hänen päästään Jeppe Niilonpojan raudoitetun airon lyönnistä.
"Ota miekka hänen kädestään ja sido hänet, Ola, sillaikaa, minä nostan purjeet!" sanoi vanha kalastaja rauhallisesti heittäen airon luotaan ja alkoi järjestellä purjeita. — "Ei hän siitä kolauksesta kuollut. Jos kuningas sallii hänen jäädä elämään, on se hänen asiansa. Mutta ei kukaan voi sanoa Jeppe-kalastajan suojanneen tämänlaisia lainsuojattomia, päästämällä kuninkaanmurhaajan eheinnahoin Gilleleijestä."
Nuori kalastaja totteli isäntäänsä; pian oli purje nostettu, ja kalastajavenhe kiiti nopeaan rannikkoa pitkin, mukana sidottu vanki.
Kalastaja Jeppe ei ollut erehtynyt: hänen vankinsa oli kuuluisa Åke Kagge, joka oli tuomittu lainsuojattomaksi kaikkien niiden keralla, jotka henkilökohtaisesti olivat ottaneet osaa Eerik Silmänräpyttäjän murhaan. Hän oli astunut Norjan kuninkaan palvelukseen, mutta oli nyt uskaltanut Tanskaan, saattaakseen sieltä pois molemmat Stig-marskin tyttäret, sekä toteuttaakseen, niinkuin näytti, muut vähemmän rauhalliset aikeensa. Drotsin metsästäjät olivat näyttäneet toteen hänen osallisuutensa Mads Juden salamurha-aikeisiin kuningasta vastaan, oltiin melkein varmoja siitä että hän myöskin oli salakavalasti haavoittanut drotsi Åkea, kun tämä Stig-marskin tyttärien kanssa ratsasti Vordingborgin linnanportista. Kaikille maan kaupunginvoudeille ja linnanpäälliköille oli annettu käsky etsiä häntä ja vangita hänet. Lainsuojattomana ollen, oli muuten kuka tahansa, joka hänet tunsi, oikeutettu ottamaan hänet hengiltä. Niinkuin yleisesti kaikki lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat, oli hänkin hyvin vihattu, kuitenkin oli yksi sydän olemassa, joka tykki osanottavasti ja lämpimästi hänelle: se oli vangitun Ulrika-neidon oikullinen, levoton sydän.
SEITSEMÄS LUKU.
Samana uudenvuoden aamuna, jona tuo lainsuojaton ritari vangittiin, uneksi Stig-marskin nuorin tytär levottomana Vordingborgin linnan "Neitsyttornissa." Hänen sisarensa nousi täysin pukeutuneena rukousjakkaraltaan ja kuunteli yhteen liitetyin käsin linnankappelin aamukelloja. Heikko päivänsarastus valaisi korkean, tilavan tornihuoneen.
"Apua, apua!" huusi Ulrika hypähtäen ylös vuoteeltaan. "Nukutko sinä,
Margareta? Voi, miten hirmuista! Olihan se vain pahaa unta?"
"Mikä sinua vaivaa, rakas siskoni?" kysyi hiljainen Margareta ja tarttui hellästi sisarensa käteen. "Nyt sinä varmaankin taas uneksit tuosta onnettomasta ritari Kaggesta?"
"Voisit sentään olla hiukan kohteliaampi, sisar kulta! Ei hän nyt kovin onneton liene, kun minä hänestä uneksin. Kunhan vain tietäisin hänen olevan turvassa!"
"Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä että hänen julma kuvansa katoaisi sinun sielustasi!" jatkoi Margareta. "Hänen käy vielä kuitenkin onnettomasti. Kaikki se kunnia ja rikkaus, mitä hän on luvannut sinulle ovat vain tyhjiä ilmalinnoja, jotka hän on sinua pettääkseen rakennellut."
"Ne mitä sinä, siskoni, kutsut meidän ilmalinnoiksemme ovat kuitenkin monta vertaa paremmat kuin tämä liiankin tosi vankilalinnamme. Mitenkä voit sanoa ritari Kaggea julmaksi? Hänen uljaat sudenkulmakarvansa ovat minun ihastukseni. Voi, rakas sisko! Minä uneksin hänen olevan hengenvaarassa. Hän seisoi kahleissa edessäni ja pyysi minua rukoilemaan kuningasta hänen henkensä edestä."
"Hän on varmasti sinun paha enkelisi, Ulrika!" vastasi Margareta. "Hänen syynsä on, että me nyt istumme täällä. Kun sinä et vain olisi uskonut hänen imarteluaan ja viekasta kieltään! Hän ei kuitenkaan rakasta ketään maailmassa niinkuin itseään."
"Sisko kulta, miten voit noin sanoa? Etkö itse kuullut kun hän vannoi kalliin valan ja lupasi viedä meidät vapauteen henkensä uhalla?"
"Mutta silloin kun hänen olisi pitänyt uskollisena ja miehekkäänä ritarina pysyä sanassaan, oli hänelle kuitenkin oma halpa kostonsa ja elämänsä meidän rauhaamme ja vapauttamme kalliimpi", vastasi Margareta. "Hän teroitti sen nuolen, jolla Mads Jude ampui kuningasta. Mutta ennenkuin se jänteeltä ponnahti, oli hän livistänyt tiehensä ja jättänyt meidät ansaan."
"Mutta hän seurasi kuitenkin meitä hengenvaaran uhalla tänne portille asti, ja jos ei sinulle drotsi olisi sekä minua että itseäsi rakkaampi, niin emme me nyt istuisi täällä."
"Jos meidän vapautemme saavutetaan vain konnantöillä ja salamurhilla, niin ennemmin voimme istua täällä vangittuina koko elämämme ajan" — vastasi Margareta. "Jos jalo drotsi Åke olisi ollut vihollisemme eikä ystävämme, niinkuin hän on osoittanut olevansa, niin en minä kuitenkaan olisi jättänyt häntä siihen tilaan ja antanut hänen vertavuotava olla ilman apua ja hoitoa. Ennemmin minä istun koko elämäni vangittuna kuin pakenisin hurjan salamurhaajan kanssa ja antaisin jalon drotsin epäillä minua vähimmästäkään osallisuudesta tähän konnantekoon."
"Sinä oletkin liian tunnontarkka, Margareta sisko! Minua kohtaan sinä kyllä olet puoleksi enkeli, mutta tunnusta pois: Et sinä vain Vapahtajamme rakkauden tähden jäänyt niin ylevästi drotsia hoitamaan. Onhan hän jotenkin kaunis nuori mies, vaikkei häntä juuri voi verrata ritari Kaggeen. Luuletko sinä, etten minä ole huomannut miten hellästi te toisianne katselette aina silloin kun sinä hänen haavansa sidot. Kyllä hän nyt on sinulle kiitollinen, —"
"Elä suutu, rakas Ulrika!" vastasi Margareta, sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mitä pahaa siinä on, että minä hoidan häntä hyvästä sydämestä?"
"Hoida vain niin hyvästä sydämestä kuin tahdot, enhän minä koskaan ole sanonut siinä pahaa olevan. Puhu sinä vain aina siitä jalosta ja hurskaasta, niinkuin hän olisi ainoa kunnon ritari koko kristikunnassa. Mutta suo sitten minulle edes oikeus puolustaa ritari Kaggea ja huolehtia hänestä, kun hän syöksyy hengenvaaraan minun tähteni! En minäkään hyväksynyt sitä että hän karkasi silloin kun meidät vangittiin. Siitä minä ripitänkin hänet aikatavalla kun tavataan; mutta mitä hän olisi voinut niin monelle? Päästyään pakenemaan, hän kuitenkin toivoi vapaana ollen voivansa pelastaa meidät. Enkä minä sano sitäkään oikein ritarinteoksi, että hän pimeässä porttiholvissa hyökkäsi drotsin kimppuun, antamatta torvensoittajan ensin ilmoittaa tuloaan. Mutta onhan kaikessa taistelussa viekkaus luvallinen suurta ylivoimaa vastaan ja kuitenkin se oli uhkarohkea yritys, jonka hän ehkä vielä saa maksaa hengellään, vaikkei siitä meille ollutkaan hyötyä. Oi, jospa minä vain tietäisin hänen olevan turvassa, niin minä olisin mielelläni kärsivällinen ja kestäisin vielä jonkun ajan tätä vankeutta. Kunhan kuningas saa tietää mitä minä nyt tiedän, niin hän muuttaa mielensä ja kohtelee meitä prinsessoina."
"Onneton! Mitä sinä puhut?" keskeytti hänet Margareta kauhistuneena ja kalpeni. "Kuka mieletön ihminen on sinulle sellaista kuvitellut —"
"Se oli siis kuitenkin sama salaisuus, jota sinä et tahtonut minulle ilmaista, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet, armollisesti hymyillen. "Minä olin aikonut salata sinulta tämän tietoni, kunnes voisin näyttää sinulle mihin se kelpaisi; mutta nyt sinä näet, että ritari Kagge on minulle paljoa uskollisempi kuin sinä: silloin kun sinä vain ajattelet haavoittunutta drotsiasi, on minun lainsuojaton ritarini antanut minun arvata oikean syntyperäni lähettämällä minulle tämän viestikapulan, joka on kaikkia maailman drotseja tärkeämpi. Tämä sukutaulu voisi avata meille jokaisen Tanskan vankilan oven." Näin sanoen hän otti esille riemuitsevan näköisenä pienen somasti leikkauksilla koristetun puutaulun, mihin oli piirretty ruhtinaallinen vaakuna: kolme kruunattua leopardia, ja sen alle Ulrikan nimi riimukirjaimilla, prinsessa Mereten, kuningas Eerik Eerikinpojan ja junkkari Kristofferin nimien viereen. "Katsoppas, siskoseni!" sanoi hän niiaten, "nuo kruunupäiset leopardit ovat kuvatut kuninkaan suureen sinettiin. Minä tiedän sen asian vasta vain osaksi, mutta senverran ovat kuitenkin nuo saamani salaiset viittaukset selvittäneet minulle, että kuninkaan isä on ollut salaisesti naimisissa erään Stig-marskin sukuun kuuluvan ylhäisen naisen kanssa. Se oli tietysti vaarallinen asia, koska hänellä jo oli toinen kuningatar; mutta minä olen kuitenkin hänen tyttärensä ja silloin tietysti myöskin prinsessa Mereten sisarpuoli, vaikkei sitä saa kukaan tietää. Minun äitiparkani sai paljon kärsiä senvuoksi ja kuolikin surusta; mutta sen ovat sinun isäsi ja hänen sukulaisensa ankarasti kostaneet. Minut on kasvatettu marskin talossa sinun sisarenasi, senvuoksi minäkin olen joutunut saman vainon alaiseksi kuin koko sinun sukusi."
"Oi, elä usko sanaakaan tuosta onnettoman sekavasta jutusta, rakas Ulrika!" huudahti Margareta ja purskahti itkuun. "Polta nuo onnettomuustiedot ja usko minua, sinä olet varmasti minun sisareni. Kaikki nuo turhat puheet sinun ylhäisemmästä syntyperästäsi tuottavat sinulle vain häpeää ja ikävyyksiä."
"Etpä sinä taitaisi noin puhua, jos olisit nähnyt oman nimesi kuninkaiden ja ruhtinaiden rinnalla", vastasi Ulrika ylvästellen, katsellessaan säihkyvin silmin puutaulua. "Ja katso!" jatkoi hän käännettyään sen. "Tässä on norjalaisen herttua Haakonin leijonakilpi ja sukutaulu; se ulottuu aina Harald Haarfayeriin; ja katso tuossa sivuhaarassa on minun ritari Kaggen nimi. Hänkin polveutuu kuninkaista ja ruhtinaista. Muistatko sinä mitä vanha Elsa-muori povasi minulle Haldissa? Hän sanoi, että minusta kerran tulee kaunis prinsessa joka saa kauniin ja rikkaan ruhtinaallisen sulhasen."
"Oi, rakkahin sisareni!" huudahti Margareta huolestuneena. "Lapsellisella koreiluhalullasi sinä olet saattanut sielusi kunniattoman kerskailijan leikkikaluksi. Vain paha henki on voinut kuiskata sinulle onnen ja kunnian lähteeksi sen perhesurun, joka tuotti onnettomuutta maalle, sekä meidän kuululle suvullemme. Sen miehen suonissa ei virtaa ruhtinaanverta, vaan konnanverta, joka saattoi kuvata sinulle kunniaksi sen minkätähden sinun täytyisi häpeästä kuolla, jos sinä uskoisit sen todeksi ja ymmärtäisit mikä syntyperä todellakin on ylevä ja suuri."
"Onpa vahinko, ettet sinä ole pappi, sisko!" sanoi Ulrika keikauttaen niskojaan. "Jos tarina minun ylhäisestä syntyperästäni olisi vain perätön ja valheellinen huhu, niin tuskinpa sillä olisi ollut niin tärkeät seuraukset tässä maassa. Olethan sinä itsekin uskonut ne tosiksi, koska et ole milloinkaan uskaltanut niistä minulle puhua; mutta minä olen jo kauan aavistanut sen. Vanha Elsa-muori Haldissa ei uskaltanut siitä suoraan puhua. Mutta täytyyhän sinun itsekin myöntää todeksi, että kaikki, jotka ovat tunteneet meidät ja meidän sukumme, ovat aina kumartaneet paljoa syvempään minulle kuin sinulle, vaikka sinä olet vanhin. Minä olen usein nähnyt ihmisten viittaavan jälkeeni, silloin kun olin juhlakoruissani, ja kuullut heidän kuiskaavan: katsokaa, tuossa astuu pikku prinsessa, katsokaa hän räpyttelee kauniilla silmillään aivan kuin kuningas Silmänräpyttäjä."
"Sisko raukka, sisko raukka!" päivitteli Margareta ja sulki hänet itkien syliinsä. "Oletko sinä voinut häpeämättä kuunnella noita julkeita häväistyssanoja? Ovatko he voineet imarrella sinun turhamaista lapsensydäntäsi tuolla korunimellä, jonka alla piili mitä katkerin iva ja ylenkatse? — Ulrika parka, sinun suurin onnettomuutesi on kuitenkin sinun oma sokeutesi. Se saattaa sinut ylpeilemään sinun omasta onnettomuudestasi ja häpeästäsi. Oi, jospa tuo taru kauhistuttaisi sinua kuin manalan ääni, niin silloin minä vielä voisin lohduttaa ja auttaa sinua. Minä tahtoisin itkeä sinun kanssasi ja rukoilla pyhää Neitsyttä antamaan sinulle sen lohdutuksen, jonka hän antoi minulle silloin kun kaikki lapsuudessani näkemäni ja kuulemani kauheudet olivat minulle kuin kamalana unena, ja jolloin aivan kuin enkelin ääni kuiskasi minun sieluuni: se oli väärinkäsitystä, mielipuolisuutta, harhanäköä kaikki. Oi, äiti, äiti, mitenkä voin pitää sinulle antamani lupauksen ja tuoda tämä eksytetty lapsi pelastettuna sinun syliisi!"
"Sinun rakkautesi, vanhurskautesi ja tunnontarkkuutesi ikävystyttävät minua, sisar Margareta", keskeytti Ulrika hänet ärtyisenä. "Äiti olikin vain minun kasvatusäitini; sen voin kyllä ymmärtää: eihän hän koskaan sanonut minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa, enkä minä mustan hunnun vuoksi milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Jos sinä tuntisit oikeaa sisarenrakkautta minua kohtaan, niin sanoisit kyllä kuka minun oikea äitini oli; mutta sinä et olekaan minun sisareni. Minä olisin tyytyväinen, jos sinä pääsisit luostarin turviin, siellä sinä saisit surra ja rukoilla minun puolestani niin paljon kuin haluaisit häiritsemättä minua sillä. — Mutta ei sentään, täytyisihän minun silloin erota sinusta —, sitä minä en kestäisi", lisäsi hän hellästi. "Rakas, hyvä Margareta, minä olen nyt kerran sellainen maailman lapsi", jatkoi hän lapsellisesti ja taputti sisarensa poskea — "olenhan minä sanonut sen sinulle sata kertaa. Enhän minä ole nähnyt enkä ollut osallisena kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka tapahtuivat täällä meidän lapsuutemme aikana, tai ennenkuin minä synnyin. Mitenkä sinä voit vaatia, että minä surisin niitä. Mitä hyötyä siitä olisi, jos minä sinun kanssasi alkaisin tässä niistä voivotella. Mitä meidän vanhempamme tai heidän sukulaisensa ovat kärsineet tai rikkoneet, sen pyytäköön pyhä Neitsyt Vapahtajan heille hyvittämään ja anteeksi antamaan; mutta sitä emme me kumpikaan voi auttaa. Minä kiitän Jumalaani ja Luojaani, että Hän loi minut tähän kauniiseen maailmaan, enkä minä häpeä syntyperääni vaikka olisinkin vain puoleksi prinsessa. Enkä minä välitä vähääkään siitä surkeudesta ja häpeästä, josta sinä niin välttämättömästi tahtoisit minun joutuvan epätoivoon. Joko kaikki on turhaa puhetta, ja silloinhan ei ole minkäänlaista valittamisen syytä, tai se on totta, ja minä saan tyytyä siihen niinkuin muuhunkin kohtalooni. Sittenhän minä olen kuitenkin prinsessa, ja mitä häpeää siitä on, että minua kutsutaan siksi mikä minä olen, ja että ruhtinassukuinen ritari kosii minua kohottaakseen minut siihen asemaan, joka minulle oikeudella kuuluu?"
"Jumala auttakoon sinut siitä kunniasta ja kosijasta, sisko parka!" vastasi Margareta. "Ritari Kaggen puheissa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa. Jokainen tietää hänen syntyneen tässä maassa paremmasta suvusta, kuin minkä arvoinen hän on. Vasta lainsuojattomaksi jouduttuaan ja tultuaan Norjaan, hän alkoi kieltää oman sukunsa, ja kerskaa nyt häpeällisellä tavalla polveutuvansa norjalaisesta ruhtinassuvusta. Tuollainen kunniaton sepustelu kyllä osoittaisi sinulle mitä miehiä hän on, jos et sinä tavoittelisi hänen kanssaan sitä väärää loistoa, joka ei tiedä mistään kunniasta."
Heidän näin keskustellessaan oli Ulrika pukenut ylleen pyhävaatteensa, ja päivä oli valjennut. "Katsoppas nyt minua!" sanoi hän peilaillessaan itseään seinällä riippuvassa kirkkaassa kilvessä. "Täytyykö minun todellakin niin hirveästi hävetä olemassaoloani ja toivoa etten ikinä olisi syntynyt? Olisihan se häpeällistä ja jumalatonta! Suoraan puhuen, sisko, jos minä rupeaisin epäilemään kaikkea mitä ritari Kagge on puhunut minulle minun syntyperästäni ja kauneudestani, niin täytyisi minun epäillä omia silmiänikin, ja jokaisen peilin, jonka näen, täytyisi sitten olla yhtä petollisen imartelijan kuin sinä sanot hänen olevan."
"Peili on varmasti petollinen imartelija", vastasi Margareta. "Se näyttää meille vain pään ja sileän pinnan, joka peittää meidän luurankomme ja pääkallomme; mitä enemmän miellymme siinä kuvastuvaan katoavaiseen harhakuvaan, sitä enemmän se sokaisee silmämme ja turmelee sielumme. Jos sinä olisit kuullut miten Kagge lateli minulle liijoiteltuja kohteliaisuuksiaan, ennenkuin hän oli nähnyt sinut täyskasvaneena ja saanut koreille lauseparsilleen ja suunnitelmilleen meidän kadotettujen tilustemme ja oikeuksiemme takaisinhankkimisesta sinusta halukkaamman kuuntelijan, niin tuskinpa olisit säästellyt häntä vähemmältä pilkalta ja kiusanteolta kuin säästit typerää herra Pallea —"
"Voi, miten hirvittävän mahdoton sinä voit olla, rakas, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet. "Onhan paksu, typerä herra Palle aivan luotu pilkattavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ritari Kagge oli ennen hiukan rakastunut sinuun; mutta sen minä kernaasti suon hänelle anteeksi, kun se niin pian unohtui; olithan sinä kuitenkin tavallaan minun sisareni, ja minä olin silloin vain lapsi. Sinä olisit varmaankin toivonut hänen huokailevan itsensä kuoliaaksi sinun kylmyytesi tähden; mutta se olisi liiaksi vaadittu nuorelta kauniilta ritarilta. Täytyykö hänen välttämättömästi olla uskoton ja epäluotettava rakastaja senvuoksi, että hän erehtyi sisaruksista ennen kun hän oikein oli selvillä omastaan ja meidän sydämistä? Mitä hän sille voi, että sinä olit niin kylmä ja sietämättömän hurskas? Ja oliko todellakin niin anteeksiantamaton synti, että minä lopullisesti olin hänestä yhtä kaunis ja ehkä vähän enemmänkin?"
"Rakas soaistu lapseni!" huokasi Margareta taputtaen sisartaan poskelle ja sivellen vallattoman, keltaisen kiharan hänen otsaltaan. "Täytyykö sinun aina etsiä kaikista tunteista tyhjä ja katoavainen alote ennenkuin sinä oikein voit ne ymmärtää? Åke Kagge oli meidän isämme uskollinen aseenkantaja, se on totta; hän oli sen kostotyön kiihkeimpiä osanottajia, jonka syyn sinä luulet tietäväsi. Jos tämä sinun luulosi ei ole perätön, ja sinä olet todellisuudessa se, mitä uskottelet olevasi, niin mitenkä voit pelkäämättä ojentaa kätesi miehelle, joka oli Finnerupin ladossa?" Hän vaikeni ja laskeutuessaan polvilleen rukousjakkaralle hän liitti kätensä hiljaiseen rukoukseen, ja nojasi kauniin päänsä messukirjaan.
"Sisar, rakkahin sisar, sinä olet peloittanut minut", huudahti Ulrika aivan kalpeana. "Kammottava, verinen näky vilahti silmieni ohitse. — Oi, sinä olet oikeassa, minä en tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jos on totta mitä kuulin syntyperästäni, niin ei minun olisi pitänyt herra Kaggea rakastaa. Ja kuitenkin, enhän minä ole koskaan nähnyt tuota ylhäistä herraa, joka surmattiin Finnerupin ladossa. Jos minun pitäisi vihata kaikkia niitä, jotka olivat hänen kuolemaansa syyllisiä, niin täytyisi minun myöskin vihata minun äitiäni ja sinun äitiäsi ja isä Stigiä. Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, sisko, meidän ei pitäisi koskaan ajatella kohtaloamme tässä maailmassa, jos tahdomme olla iloisina muiden joukossa. Joko meidän täytyy unohtaa kaikki, mitä ympärillämme on tapahtunut, tai mennä luostariin ja sanoa hyvästit tälle ihanalle maailmalle. Mutta sitä minä en voi, rakas sisar! Rukoile sinä minun puolestani. Minä tahdon unohtaa sen, mitä minun ei ole hyvä ajatella; minä en kuitenkaan voi vihata ketään koko maailmassa, ja sitä joka minua rakastaa oikein sydämestään minä en voi olla rakastamatta, olkoon hän kuka hyvänsä, ja vaikka hän olisikin lainsuojaton ja karkoitettu." Hän purskahti kiihkeään itkuun ja piteli pitkiä keltaisia kiharoitaan silmillään.
"Rakkahin Ulrika! Elä itke, minä rukoilen sinun puolestasi niin kauan kuin elän", sanoi Margareta. Hän nousi nopeasti rukousjakkaralta ja sulki sisaren hellästi syliinsä. "Emmehän edes ole toivottaneet toisillemme hyvää uutta vuotta. Jumala ja rakas neitsyt Maria tehkööt sinut hurskaaksi ja kärsivälliseksi ja onnelliseksi, ja antakoon meille molemmille sen, mikä voi edistää parhaiten meidän sielumme autuutta! Elä itke, rakkahin Ulrika! Jos minä olen puhunut sinulle kovasti ja surettanut sinua, niin anna se minulle anteeksi äidin vuoksi! Hän pyysi minun neuvomaan sinua ja suojelemaan sieluasi turhuuden ajatuksilta; mutta näenhän minä sinun jo olevan hyvän, hurskaan ja siunatun. — Elä vain itke!"
"Lupaatko sinä ettet enää koskaan puhu pahaa ritari Kaggesta tai vaadi minun unohtamaan häntä tai olemaan hänestä uneksimatta? Sillä minä en sitä voi, enkä tahdo." Näin sanoessaan Ulrika pyyhki silmänsä pitkillä hiuksillaan ja katseli niiden alta veitikkamaisesti sisareensa.
"Rakasta Jumalan nimessä jokaista ihmissielua, missä piilee kipinäkin
Jumalan rakkautta!" vastasi Margareta. "Mutta elä vain ole suruissasi!"
"No niin, sen lupaan", sanoi Ulrika vetästen kädet silmiltään; hän hymyili ja suuteli sisartaan kiihkeästi. "Onnellista uutta vuotta, sisar Margareta. Toivon sinun saavan kauniin drotsin mieheksesi ennen vuoden loppua ja toivon meidän olevan onnellisesti tämän häkin ulkopuolella ennenkuin metsä vihertää ja linnut laulavat!" Ja nyt hän alkoi pyöritellä hiljaista siskoaan vankilanlattialla, laulaen:
"Ma linnan tiedän, mi himmentää
Voi kuninkaan kartanot suuret.
Kultaa ja hopeaa kimmeltää
Sen harmaakiviset muurit."
"Hiljaa, hiljaa, rakas sisar, joku tulee", pyysi Margareta. Ulrika totteli ja kuullessaan rautakankia vedettävän oven takaa, asetteli hän nopeasti tukkansa järjestykseen peilin edessä, ja koetti äkkiä olla hyvin jäykän ja ylhäisen näköinen. Ovi avattiin, ja sisään astui pieni, vilkas kamarineito auttamaan heitä pukeutumisessa ja toi heille tavallisen aamujuoman. "Neitsyt Maria ja pyhä Josef suokoon teille onnellisen uuden vuoden, jalot neidot!" sanoi tyttö niiaten ja asetti lämpimän olutjuustovadin pöydälle. "Isäntä pyytää minun kysymään haluatteko ajaa hänen rouvansa kanssa aamumessuun. Tänne on tullut tänä yönä vieraita", lisäsi hän jutteluhaluisena. "He ovat nukkuneet täällä ylhäällä ritarisalissa. Mutta heille laitetaan huoneet kuntoon, he tulevat aamiaiselle tänne naistupaan, ja suuren parvekesalin takkaan on pantu tuli. Ne kolme vierasta herraa ovat tulleet kuninkaan luota; luullaan drotsin aikovan matkustaa."
"Matkustaa?" toisti Margareta sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Oi, niin", lisäsi hän hiljaa, "Onhan se mahdollista, jos se on välttämätöntä. Muutaman päivän hiljaisuus olisi kuitenkin vielä ollut hänelle hyväksi. Seuraa minua naistupaan, pikku Kaarina! Ehkä minun täytyy joutua siteitä vaihtamaan."
"Ei, odotappas ja katso ovatko hiukseni hyvästi!" sanoi Ulrika.
"Onnellista uutta vuotta, pikku Kaarina, sulhanen ennen vuoden loppua!"
"Häitä voisitte paremminkin toivottaa, sillä sulhasia riittää kylliksi vuoden pitkään", vastasi tyttö nauraen. "Tukkanne on mainiosti asetettu, neiti Ulrika! Jos minulla olisi niin hienot silkkihiukset ja lisäksi helminauhat ja kultakoristeet, niin enpä, totta maar, ikinä toivoisi emännänpäähinettä niiden peitoksi. Mutta omat hiukseni peittäisin kernaasti mitä pikemmin sitä parempi: sillä joka kerran kun sulhaseni saa torat isännältään, täytyy minun aina kuulla niiden olevan takkuisia ja karkeita. Te olette hoikka kuin pajuvitsa, neiti Ulrika!" jatkoi hän katsellessaan Ulrikan pukeutumista ja ihaillessaan hänen somaa olentoaan. "Kyllä sen heti näkee, että te olette hieno, ylhäinen ritarintytär, ettekä kamarineito tai keittiöpalvelija. Minä näin heti, että te olitte syntynyt silkkiä ja purppuraa kantamaan. Ei noiden sarkanuttujen alla ole meidän säätyisiämme tyttöjä, sanoin minä taloudenhoitaja Maarenille heti teidät nähtyäni. Ja kun isäntä sitten oli niin kohtelias teille, ja hänen rouvansa lähetti teille kaikki ne ihanat vaatteet ja koristeet jouluiltana, niin kyllä me huomasimme olevan totta, että meillä oli häkissämme ylhäisiä lintuja, kukaties prinsessakin niinkuin jotkut luulevat tietävänsä. Tuo lehdenvihreä puku sopii teille kuitenkin kaikkein parhaiten, neiti Ulrika! Mutta jos minä olisin Margareta-neidin sijassa niin enpä toki panisi ylleni tuota valkohihaista pukua uudenvuodenpäivänä, se on niin surullisen näköinen, eikä se ole mikään onnea ja iloa tuottava merkki näin vuotta alkaessa."
"Ruumisliinan väri on ollut omani äitini ja isäni kuolemasta asti", vastasi Margareta syvään huoaten. "Mutta tule nyt, pikku Kaarina! Sillaikaa kun sinä täällä tarkastelet vaatteita ja koristeita on moni messu laulettu loppuun."
"Aamumessu on jo loppunut, ja vielä on pitkältä aikaa päivämessuun", sanoi kamarineito. "Teidän täytyy ensin vähän syödä, neiti Margareta! Ette te voi paastonneena lähteä kirkkoon tai drotsin haavaa sitomaan."
"Samaa minäkin sanon!" sanoi Ulrika veitikkamaisesti nauraen, ja alkoi innokkaasti syödä olutjuustoaan. "Drotsi on siis parantunut ja aikoo matkustaa!" jatkoi hän. "Niin uljaalle herralle lieneekin raskasta maata kauan naisten hoidokkina, varsinkin kun haava on juuri niskassa."
"Häpeä ei ole hänen vaan sen konnan, joka ei uskaltanut astua hänen näkyviinsä!" vastasi kamarineito. "Niinhän tekin ajattelette, neiti Margareta?"
"Samoin ajattelee myöskin minun sisareni", huokasi Margareta. "Mutta tulkaa, minä luulen kuulevani kellojen soivan — —"
"Siihen on vielä pitkältä. Sinä olet varmasti liian hurskas, sisko!" sanoi Ulrika veitikkamaisen näköisenä. "Sinä unohdat melkein aina aamujuomasi messun tähden, ja sinä kuulet sinne soitettavan aivan liian aikaisin. Mutta totta totisesti, ennen messuun menoa on drotsin niska sidottava, ja siihen kuluu aina vähän aikaa. Kyllä minä tulen. Ottakaa minut sentään mukaanne! Nyt minä heti tulen: minä en tahdo jäädä enää yksin tänne lukkojen taa. — Niin, niin, siskoni, jos ei sinua olisi, miten jumalaton olisinkaan, nukkuisin varmasti jokikisen aamumessun ohi. Saatpa kiittää drotsin niskaa siitä, ettet koskaan nuku liian kauan. Odota, nyt minä tulen!" Hän joi tinavadin tyhjäksi ja kiirehti sitte sisarensa ja kamarineidon kanssa ulos ovesta.
KAHDEKSAS LUKU.
Linnanmuurin pohjoisessa puoliympyrässä olevan neitsyttornin, samoin kuin kappelin vieressä olevan Waldemartornin, yhdisti holvattu salakäytävä suureen, liuskakivilattialla varustettuun parvekesaliin eli päärakennuksen etusaliin, mistä päästiin naistupaan, ritarisaliin ja linnan muihin lukuisiin huoneisiin. Täältä johti myöskin iso pääovi linnanpihan puolella olevalle parvekkeelle eli altaanille, mistä pitkät, rautakaiteen reunustamat puuportaat alkoivat. Järven puolella, muurin eteläisessä puoliympyrässä, aivan pohjoisten tornien vastapäätä olivat vahvimmin varustetut tornit: Käärme ja vesitorni. Parvekesalin yläpuolella oli linnan päätorni, ja kappelin yläpuolella pieni kellotorni. Keskellä linnanpihaa, minne sittemmin tunnettu hanhitorni rakennettiin, oli korkea, kuninkaallisella vaakunalla varustettu lipputanko, mihin kolme kruunupäistä leopardia ja joukko hopeaisia sydämiä oli kuvattu. Multavallit ja vallihaudat ympäröivät ulkopuolelta ympyränmuodossa kulkevia muuria, jotka teräväharjaisina ympäröivät linnan. Koska kuningas hoviseurueineen usein asui linnassa, oli se hyvässä kunnossa ja kaikin puolin rikkaasti varustettu ja sisustettu. Se oli yksi maan tärkeimpiä linnoituksia. Linnanmiehistönä oli joukko sotilaita ja palvelijoita; useita käsityöläis- ja palvelijaperheitä asui sitäpaitsi tallirakennusten ympärillä ja vahvasti varustetun portin ulkopuolella, niin kutsutussa etulinnoituksessa. Joka kerran kun kappelinkello aamusin soi aamumessuun astui linnanpäällysmies talonväen, linnan käsityöläisten ja palvelijakunnan sekä heidän vaimojensa ja lastensa seurassa kappeliin suuren, pyöreän linnanpihan yli, joka näytti aivan kaupungin torilta näin pyhäpäivänä. Sitten he palasivat kappelista sammutetut lyhdyt käsissään.
Vangittuja neitosia vartijoitiin ilman minkäänlaista ankaruutta. Kun vain yksikin kamarineito oli heidän mukanaan, saivat he vapaasti liikkua kaikkialla linnassa. Vain yöksi heidän vankilansa ovi teljettiin, eikä sitä avattu koskaan ennen aamun valkenemista. Portinvartijalla oli lupa avata heille linnanportti vain silloin kun linnanpäällysmies itse tai hänen perheensä seurasi heitä joko kylänkirkkoon tai tavallisille kävelyretkille hedelmäpuiston kautta Neitsythakaan, linnan laidunmaalle, missä tänäkin vuoden aikana usein huviteltiin haukkametsästyksellä, johon Ulrika oli intohimoisesti mieltynyt, mutta johon Margareta vain hänen tähtensä otti osaa.
Kun nyt neiti Ulrika sisarensa ja kamarineidon kanssa astui ulos pimeästä salakäytävästä etusaliin, juoksi hän heti tapansa mukaan erään suuren kaari-ikkunan luo ja hengitti pienelle, jäätyneelle lasiruudulle, voidakseen nähdä ulos linnan pihalle. "Kas, kas!" huudahti hän iloisesti. "Me pääsemme tänään uusilla, keltaisilla vaunuilla kirkkoon, ja katsokaa, tuolla ne menevät juottamaan vieraiden hevosia. Herranen aika, hevosilla on pitkät silkkiset peitteet, niiden mukana on kuninkaalliset tallirengit. Kas! Nyt tulee linnanherra tänne drotsin ja vieraiden herrojen kanssa. Yksi heistä on väin pappi! Mutta mitä omituisia herroja nuo ovat, joilla on päässä saksalaiset hatut?"
"Mennään naistupaan!" kehoitti Margareta. "Ei ole soveliasta, että he näkevät meidät niin aikaisin täällä salissa."
"Ei tässä saa enää iloita eikä katsella mitään vain tuon ikävän sovinnaisuuden vuoksi!" sanoi Ulrika ärtyisestä ja seurasi hitaasti ja vastenmielisesti sisartaan naistupaan.
Vähän senjälkeen avattiin parvekkeen ovi ja drotsi Åke astui sisään, mukanaan kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus de Dacia sekä molemmat saksalaiset mestarilaulajat. Heitä saattoi linnanpäällysmies, herra Ribolt, kookas, komea mies, yllään jäykkä ritaripuku. Linnanherra astui viimeksi kynnyksen yli ja sulki oven pidättääkseen lämpimän, joka jo alkoi levitä suuresta loimuavasta takkavalkeasta. "Kuninkaan puolesta", sanoi hän jonkinlaisella arvokkaisuudella ja otti korkean töyhtöhatun päästään, "lausun teidät tervetulleiksi hänen linnaansa, arvoisat herrat! Täällä hän on teidän isäntänne, vaikka minun halvan persoonani kautta. Siis minä saan odottaa häntä tänne keväällä, kunnianarvoisa maisteri!"
"Sen viestin käski hän minun viemään teille, lähinnä suosiollisia terveisiään", vastasi mestari Petrus de Dacia ja ojensi linnanherralle kätensä. — "Me olemme nukkuneet teidän kattonne alla, mutta te ette vielä tunne vieraitanne", jatkoi hän. "Minun nimeni te tiedätte, minun täytyy muutaman tunnin kuluttua matkustaa edelleen; mutta nämä herrat haluavat, kuninkaan suostumuksella, vierailla jonkun aikaa teidän luonanne, osaksi oppineiden ja tieteellisten töiden tähden." Hän esitti nyt linnanherralle mestari Popen ja mestari Rumelantin Schwabista, jalon laulutaidon suurina, tunnettuina mestareina, jotka olivat matkustelleet monien ruhtinaiden maissa ja halusivat nyt samoin nähdä ja oppia tuntemaan kaiken, mikä Tanskassa oli erikoista kansan elintavoissa, sekä sen taiteen ja tieteen kehitystä muihin kansoihin verraten. "Nämä oppineet herrat", lisäsi hän, "suositellaan teille kuninkaan vieraina, ja jäävät he linnaan niin kauaksi kuin haluavat. Kuninkaan tahdon mukaisesti pidetään kuninkaallinen kirjasto ja arkisto heille avoinna."
"Vai niin! Kirjanoppineet herrat ovat tervetulleita minun luokseni", vastasi linnanpäällikkö tervehtien hiukan hämillään oppineita herroja. "Herrat aikovat varmaankin tutkia kronikoita [kronika = ajantieto] ja niitä vanhoja kirjoituksia, jotka käsittelevät Tanskan ja Saksan entisiä vaiheita. Täällä oli hiljattain eräs oppinut luostariveli Rye'stä, jolla myöskin kuninkaan käskystä oli paljon tekemistä niiden kirjoitusten kanssa. Suoraan puhuen ovat ne asioita, joista minä en paljoakaan ymmärrä. Mutta oppineet eivät osaa kyllin kiittää kuningasta siitä, että hän on antanut koota nämä arvokkaat kirjoitukset, sallien sekä kotimaisten että vieraiden niitä vapaasti tutkia. Oi, Jumala minua auttakoon, rakas drotsi!" kuiskasi hän Åkelle. "He ovat varmaankin hyvin oppineita, luultavasti he eivät ymmärrä sanaakaan tanskaa?"
"Eikö teidän kuninkaanne kuuluisa bongesta ole täällä linnassa?" kysyi roteva mestari puoleksi saksan ja tanskan sekaisella murteella. "Siihen tärkeään historialliseen kokoelmaan me haluaisimme etupäässä tutustua, samoin kuin täällä löytyvään kuuluisaan Saxo Gramaticuksen jäljennökseen. Myöskin haluaisimme tutkia Sveno Agonista sekä kaikkia muitakin muinaisaikuisia norjalaisia ja pakanallisia laulu- ja satukokoelmia, item kaikkia huomatuimpia monumenta & volumina antiquitatis" [vanhan ajan muistomerkkejä ja kirjoituksia].
"Minä iloitsen erikoisesti siitä", alkoi pieni, vilkas mestari Rumelant puhua, "mitä toivon löytäväni täältä teidän teoloogisen Luminanne [lumina = valo] ja kristillis-filosoofisten runoilijoittenne teoksista, erikoisesti suuren Andreas Sunonis'en Hexaëmeronista. Minä en ole vielä koskaan onnistunut saamaan siitä minkäänlaista jäljennöstä ainakaan maanmiehiltäni tai keltään niistä ylhäisistä herroista ja ruhtinaista, minun korkeastiarmollisilta suosijoiltani, joista heikon kykyni mukaan olen laulanut."
"Minun tietääkseni on se kirja, jonka te mainitsitte täällä kuningas Waldemar Seierin aikuisten, oppineiden latinalaisten kirjoitusten joukossa", vastasi linnanherra ja koetti salata kärsimättömyyttään. "Vain siitä, mikä on kirjoitettu maan kielellä, voin minä antaa teille tietoja. Teille valmistetaan lukuhuone aivan kirjaston viereen. Linnankappalainen on sen hoitaja; hän antaa varmasti teille kaikki toivomanne tiedot. Minä asetan teille kaikki parhaani mukaan, arvoisat oppineet herrat! Mutta minä pyydän teidän suomaan anteeksi minulle, etten minä maallikkona ja yksinkertaisena sotamiehenä ymmärrä senkaltaisia asioita. Sallikaa minun nyt viedä teidät perheeni luo, ja toivon teidän aluksi tyytyvän ruumiilliseenkin ravintoon!" Näin sanoen hän avasi nopeasti naishuoneen oven, minne hän saattoi molemmat vieraat herrat.
"Sallikaa minun ensin puhua täällä pari sanaa kahden kesken drotsille!" sanoi mestari Petrus jääden etusaliin drotsi Åken kanssa, jonka kalpeille poskille oli kohonnut heikko puna kun naistuvan ovi sulettiin ja hän vain puoleksi sai tervehtiä Margareta-neitoa. Näki selvästi vaarallisen haavan tuottaneen hänelle kärsimyksiä, sillä hänen pääasentonsa oli vielä jäykkä, ja vasen käsivarsi siteissä.
Kookas, hengellinen herra tarttui hänen käteensä ja katseli häntä tarkasti kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Kuningas on lähettänyt minut tänne etupäässä teidän tähtenne, rakas drotsi Åke", sanoi hän. "Te tiedätte miten rakas te olette ollut hänelle lapsuudesta asti ja arvaatte miten suuresti hän teitä kaipaa. Mutta ennenkuin minun on sallittu puhua teille sanaakaan kuninkaan ja maan asioista, on minun käsketty ottaa selvä teidän ruumiinne ja sielunne terveydestä. Sanotaan teidän olleen vaarallisesti haavoitetun, mutta samalla kerrottiin teidän olevan myöskin henkisesti sairaan. Kaikenlaiset levottomat ajatukset ja sekavat unet ovat teitä vaivanneet, niin että te usein olette ollut enemmän hengellisen kuin ruumiillisen lääkärin tarpeessa. Jos voitte luottaa minuun, niin uskokaa minulle levottomuutenne!"
"Minä olen ollut synkkämielinen siitä asti kun jouduin pannaan julistetuksi", vastasi Åke. "Minä tiedän hyvästi sen ristin olleen minulle liian raskaan, mutta Herralle ja pyhälle Neitsyelle kiitos, se on nyt keventynyt. Valo on välähtänyt sieluuni, selvittäen minulle kaiken sen mikä oli minun elämässäni ja kohtalossani arvoituksellista ja käsittämätöntä. Minä ja minun asiani eivät ole niin tärkeitä. — Sanokaa minulle vain: mitä tekee kuningas? Mitenkä voidaan hänet ja maa pelastaa häviöstä tänä sekasorron aikana? Jumalan nimessä, sanokaa minulle" — —
"Ei vielä sanaakaan siitä, rakas drotsi!" keskeytti mestari Pietari hänet. "Ensiksi minun täytyy ottaa selville kykenettekö te ottamaan osaa maalliseen toimintaan. Sen sielun, joka tahtoo voimakkaasti toimia maan ja kuninkaan rauhan puolesta, täytyy ensin saavuttaa rauha itsensä kanssa."
"Minä olen sen jo saavuttanut, arvoisa herra. Sen terveemmäksi ei minun sieluni enää tässä maailmassa tule. Kuultuani arkkipiispan paenneen ja julistaneen kuninkaan pannaan, hyppäsin minä ratsuni selkään ja ajoin Sjöborgiin, mutta minut kannettiin puolikuolleena vuoteelleni. Levottomuuteni on yhä kasvanut kuultuani kerrottavan kuninkaan kiivaudesta ja vihasta, ja näiden synkkien aavistusteni painamana olen usein kuumehoureissani nähnyt rosvojen ja murhaajien ympäröivän kuninkaani."
"Olkaa rauhallinen, jalo drotsi! Ei yksikään kuningas ole ollut sen enemmän kansansa rakastama. Vanhurskauden ja rakkauden enkelien näkymätön vartio suojelee häntä silloinkin kun hän on petturien ja verivihollistensa ympäröimä. Minä tiedän teidän olleen kuninkaan isän luona Finnerupin ladossa tuona verisenä pyhän Cecilian yönä. Sitä mihin lapsena saitte olla todistajana, ette varmasti koskaan voi unohtaa."
"En koskaan!" huudahti Åke kiihkeästi. "Usein minä olen valittanut sitä, ettei minulla ollut voimia eikä rohkeutta estää onnettomuutta. Silloin vasta kun lato murhatun kuninkaan ympärillä oli ilmiliekissä, tulin minä taas tajuihini; minä riistin miekan, vanhan mielipuolen Pallen kädestä, kun hän hyökkäsi ruumiin päälle sitä runnellakseen. Minä työnsin saman murha-aseen hänen rintaansa, jolla hän oli murhannut kuninkaansa. Tuo verinen tapahtuma sekä tuon mielipuolen vanhuksen kuolonkatse ovat sitten usein kammottavina ilmestyneet eteeni. Tuo kamala näky oli melkein häipynyt sielustani, kunnes kuningas lähetti minut eräänä päivänä, kaksi vuotta sitten, vangitun arkkipiispan luokse Sjöborgiin pakoittamaan häntä tunnustamaan. Mutta kun minä näin tuon hirveän valtiovangin kohottavan kahlehditun kätensä ja kuulin hänen manaavan minut helvettiin kirkon kauneimmalla kirouksella, niin olin minä taas mielestäni Finnerupin ladossa, missä hornan henki puhui minulle arkkipiispan kautta, singauttaen minulle kirouksen sanat syntieni tähden. Mitä kamalimmat unet ahdistivat minua kuumeeni aikana, ja minä taistelin kaikenlaisia hirviöitä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta ollessani kaikkein kovimmissa tuskissa minä näin kuitenkin aina taivaallisen enkelin vieressäni, joka hurskain rukouksin karkoitti pahat henget luotani, kuiskaten minulle lohdutuksen ja rohkeuden sanoja. Vihdoinkin näin valon kirkastavan tämän pimeyden: minusta tuntui, että jos ei minulla lapsuudessani ollut voimia ja rohkeutta uhrata henkeäni entisen isäntäni edestä, niin voisin nyt pelastua kirouksesta, uhraamalla sen hänen poikansa edestä, meidän jalon, nuoren Eerik kuninkaamme puolesta. Se on minun täysin vakaa päätökseni, olen luopunut kaikista oman onneni vaatimuksista. Tuo lohduttava enkeli seisoi sittemmin todellisuudessa ilmielävänä minun edessäni; mutta hän ei tahdo eikä voi minua siitä estää. Tuo enkeli oli vanhin ja hurskain Stig-marskin vangituista tyttäristä. Arvoisa herra, vain teille sen uskon. Hän on minulle omaa sieluanikin rakkaampi, ja hän on ihmeellisesti vahvistanut minua päätöksessäni. Pelastamalla minun henkeni ja säilyttämällä sen minun herrani palvelukseen, joka on tuominnut koko hänen sukunsa lainsuojattomaksi, on hän koettanut sovittaa osan pelottavan isänsä rikoksesta. Jokainen askel, minkä otan seuratessani rakasta, nuorta kuningastani, vie minut yhä kauvemmaksi Stig-marskin suvusta tässä maailmassa; mutta Jumalan avulla se ei lamauta minun rohkeuttani eikä veltostuta käyntiäni. Katsokaa kunnianarvoisa herra, siitä hetkestä asti, jolloin elämäni kutsumus minulle selvisi, minä olen saanut rauhan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat, ja minä tunnen nyt olevani melkein terve sekä ruumiin että hengen puolesta. Nyt te tiedätte kaikki, hurskas herra! Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, minkä sanoman tuotte minulle kuninkaalta?"
"Vielä kuitenkin muutama sana teistä itsestänne, rakas drotsi!" vastasi mestari Petrus lempeällä äänellä ja tarttui häntä käteen, katsellessaan Åken raskasmielisiä, mutta päättäväisiä kasvoja kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Teidän päätöksenne on jalo ja kaunis, vaikka siinä vielä osaksi ilmeneekin teidän taipumuksenne liioitteluun, siinäkin missä se on kiitettävä. Te voitte uhrata teidän elämänne ja toimintanne kuninkaan ja maan palvelukseen, tarvitsematta siltä etsiä marttyyrikuolemaa. Ei teidän tarvitse luopua elämän ilosta ja onnesta senvuoksi, että korkeampi elämän päämäärä on silmäinne edessä. Mutta senlaisista nuoruuden liioitteluista en tahdo soimata teitä. Oli aika, jolloin minä itsekin toivoin kuolevani marttyyrina pyhän Neitsyen kunnian puolesta, ja vieläkin minä toivoisin ylpeydellä tämän kohtalon osakseni, mutta minä en etsi sitä enää sokeasti haaveillen enkä hengellisestä turhamielisyydestä. Sen lohduttavan enkelin, josta te puhuitte, jalo drotsi, hänet, joka seisoi täällä vangittuna neitona edessänne, minä toivon oikeuden vapauttavan, eikä teidän silloin tarvitse olla toivoton oman sydänsalaisuutenne suhteen. Minäkin olen tuntenut sellaisen olennon", jatkoi hän liikutettuna, "lähinnä pyhää Neitsyttä on hän minulle kallein naissielu, joka on elänyt tai elää maailmassa. Hän on todellakin taivaallinen morsian täällä maan päällä, ja sekä hänen, että minun velvollisuus ja asema eroittavat meidät tässä maailmassa. Mutta suoraan sanoen, minä en usko teillä eikä kenelläkään toisella maailmallisella miehellä olevan voimaa tai syytä sellaiseen kieltäytymiseen, ja maaniseen elämänkutsumukseen, olkoon se vaikka kuinka suuri ja kaunis, tuskin sellainen uhri on tarpeen. Mutta siinä määrätköön onni ja sen korkeampi ohjaaja. Minä iloitsen sydämellisesti, että ihanin inhimillinen tunne on syttynyt rinnassanne, sillä se on lähinnä elämää jumaluudessa, rikkain aarre, mikä voidaan ihmissielulle lahjoittaa."
"Aivan varmasti!" huudahti Åke ja syöksyi ihastuneena hänen syliinsä.
"Minä en kuitenkaan enää koskaan voi tulla aivan onnettomaksi.
Olettehan te selvästi nähnyt minun tilani, elkää enää salatko minulta
mitään!"
"Hyvä on, uljas, urhea ystäväni!" sanoi mestari Petrus puristaen hänen kättään. "Minä näen teidän olevan henkisesti terveen. Teidän ehkä vähän liian tunteellinen ja haaveileva sielunne elää jaloa ja voimakasta elämää, jonka tunne on tosi ja ihana. Minä tahdon riistää teidät pois tästä rauhallisesta ja toimettomasta asemasta, joka vain antaa lisävirikettä teidän liialliselle mietiskelyhalullenne. Minä en enää kauvemmin epäile käyttää koko teidän voimaanne kuninkaan ja maan palvelukseen. Katsokaa, tässä on salainen kirje kuninkaalta." Hän ojensi drotsille sinetillä suletun kirjeen.
Åke mursi nopeasti auki sinetin. "Hm. Mitä tämä merkitsee? Te tunnette sisällön?"
"Minä olen itse kirjoittanut kirjeen kanslerin poissaollessa. Kuninkaan ja junkkari Kristofferin välit ovat rikkoutuneet; riisumalla häneltä aseet nöyryytetään hänet. Ennenkuin aurinko on kahdesti laskenut täytyy teidän tai herra Riboltin piirittää Holbekin linna ja kohdata kuningas Kallundborgin edustalla, mukana sata sotilasta."
Drotsi Åke tuijotti hämmästyneenä vuoroon kirjeeseen, vuoroon mestari
Petrukseen. "Suuri Jumala!" huudahti hän. "Niinkö pitkälle on menty!
Siis kansalaissota, verinen veljesriita!"
"Rauhoittukaa, jalo drotsi! Juuri se pitää teidän estää. Mutta hiljaa, varovaisesti. Minulla on sitäpaitsi suullinen kysymys teille kuninkaalta", — näin sanoessaan mestari Petrus veti Åken pois oven luota ja jatkoi kuiskaten: "Onko junkkari hiljattain antanut hakea täältä jonkun kirjoituksen? Urheaa herra Riboltia ei voi epäillä; mutta voiko linnankappalaiseen luottaa?"
"Linnanherran uskollisuudesta voin taata", vasasi Åke. "Kappalaista minä en tunne. Mutta mitä tarkoitatte?"
"Junkkari Kristoffer väittää vieneensä tänne talteen ne kirjeet, jotka hän anasti Lundin sakaristosta. Mutta äskettäin etsittiin niitä täältä turhaan; ne olisivat nyt välttämättömän tarpeelliset kuninkaan ja mestari Grandin välisessä vaarallisessa oikeusjutussa. Nuo mukanani tulleet, muukalaiset herrat tutkivat arkiston uudelleen. Minun täytyy kiirehtiä Ruotsiin rauhoittamaan sikäläisten mieliä: Te tiedätte lähettiläiden äkkiä matkustaneen luotamme. Välit ovat kireät, neuvottelut katkaistut. Vihastuneena Grandin paosta kuningas meni liian pitkälle; hän tahtoo nyt mahtisanallaan viedä kaikki perille. Myöskin slesvigiläisten herttuoiden kanssa on hän riitautunut. Kardinali on jättänyt hovin, hän uhkaa hirvittävällä valtakirjallaan."
"Onnettomuus onnettomuuden jälestä!" huudahti Åke. "Suuri Jumala, mikä tästä vielä tulee?"
"Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla paremmaksi kuin miltä nyt näyttää", jatkoi mestari Petrus rauhallisesti. "Jos te ja marski voitte hankkia rauhan maallisten vihollisten kanssa, toivon minä virkaveljieni kanssa, Jumalan avulla, saavuttavani ainakin sovinnon hengellisten kanssa. Kansleri Martinus ja rovasti Guido ovat lähetetyt Roomaan ehkäisemään Grandin vaikutusta siellä. Useimmat maan piispoista ovat kuninkaan puolella. Dominikaanien provinsialipriorit sekä kapitulit vastustavat veilekonstitutionia; ei ainoakaan pappi pane täytäntöön interdiktiä, ja, niinkuin sanoin, kansa on kuninkaalle uskollinen."
"Mutta tämä onneton riita junkkarin kanssa — rauhan rikkominen herttuoitten kanssa — kiristyneet välit Ruotsin kanssa — kuninkaan pikaisuus ja kiivaus — ja tämä peljättävä Isarnus, lisäksi lainsuojattomat", —
"Te olette oikeassa, drotsi Åke! Ihmisvoima ei kykene hajottamaan niitä pilviä, jotka nyt uhkaavat Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme taivaalta", alkoi hengellinen herra taas puhua. "Mutta muistakaa", lisäsi hän juhlallisesti, "pilvien takaa loistavat taivaan tähdet, ja tähtien kulkua johtaa suuri, vanhurskas Jumala. Elkää unohtako, rakas drotsi, silloin kun vanhurskauden ankara käsi tuntuu rusentavan meidät, ei Vapahtaja ja hänen taivaallinen äitinsä ole kaukana. Ei mikään onnettomuuden tähti ole niin lujassa vanhurskauden taivaalla, etteivät pyhän Neitsyen lempeät rukoukset voisi sen kulkua siirtää ja sen uhkauksia lepyttää. Rohkeutta, jalo drotsi", jatkoi hän rauhallisen lempeästi. "Ei kukaan siirrä tulevaisuuden verhoa. Niin paljon luulen kuitenkin vilkaisseeni tuohon suureen salaperäiseen kirjaan, etten ole kadottanut toiveitani Tanskan tulevaisuuden paremmista päivistä, niin kauan kuin Jumala ja pyhä Neitsyt varjelevat suojelevalla kädellään kuninkaan hengen. Hänen onnensa tähden ohella kohoaa tai laskee Tanskan kansan onni."
"Te olette oppinut ja jumalinen mies, arvoisa mestari Petrus", sanoi Åke, joka oli kävellyt levottomana edestakaisin, kuninkaan kirje kädessään, "mutta, suokaa anteeksi nyt vaivutte te, enkä minä, mietiskelyihin. Minä luotan enemmän teidän vanhurskauteenne ja selvään käsitykseenne Kaikkivaltiaan taloudenhoidosta täällä maanpäällä meidän päivinämme kuin teidän tähtitietoonne ja hurskaisiin tulevaisuuden ennustuksiin. Nyt on joka hetki tärkeä, hurskas herra! Mutta mitä on tehtävä, kun ette te, eikä kukaan muu järkevä mies voi hillitä kuningasta? Onko arkkipiispan pako saanut hänet uhmaamaan kaikkia vaikeuksia. Aikooko hän nyt vaatia vain oikeutta, mutta ei armoa paavin hovista? Aikooko hän, pannasta ja interdiktistä huolimatta jopa ilman sukulaisuusdispensia, pakottaa järkevän ruotsalaisen valtaneuvoston suostumaan vihkimiseen? Onhan se mahdotonta! Hylkääkö hän kaikki järkevät arvostelut, antaakseen miekan ratkaista hänen ja herttuan väliset riitaisuudet? Ja aikooko hän nyt itse valloittaa veljensä linnoituksen ja pakoittaa hänet siten yhtymään julkisesti vihollisiin!"
"Minä olen ollut yhtä hämmästynyt kuin te, jalo drotsi. Minä olen soimannut kuninkaan kiivasta menettelyä. Minä olen turhaan koettanut estää näitä liian kiihkeitä yrityksiä. Hänen tahtonsa on järkkymätön. Mutta vaikka olenkin pelännyt näitä seurauksia, niin on minun kuitenkin täytynyt ihailla hänen kuninkaallista sieluaan, joka uskaltaa niin paljon majesteetin arvon säilyttääkseen, luottaessaan asiansa oikeuteen. Kahden vuorokauden kuluttua seisoo hän ritareineen Kallundborgin linnan edustalla opettaakseen kapinallista veljeään tottelemaan —"
"On siis totta tuo puhe Kallundborgin linnan sulkemista ja sen uusista linnoituksista?"
"Ikävä kyllä! Junkkarin niskoittelu on kiihoittanut kunninkaan ylimmilleen, mutta vieläkin enemmän hänen viekkaat yrityksensä estää naimista. Ovela drotsi Brunke on ilmaissut hänet, luultavasti synnyttääkseen eripuraisuutta veljesten välille ja herättääkseen kapinan maissa."
"Hm, ja samalla kertaa uudistavat slesvigiläiset herrat vanhat vaatimuksensa —"
"Ehkä he ovat liitossa junkkarin kanssa. Mutta he eivät ole peloittaneet kuningasta. Ja jos he ovat jo unohtaneet Grönsundin tappion, niin kyllä hän osoittaa heille, että hän myöskin uskaltaa kohdata heidät maalla. Marski Olavinpoika kokoo kaiken jalkaväen heitä vastaan Haderslebenin seuduille."
"Entä arkkipiispa ja kardinaali? Missä he ovat?"
"Grand uhkaa Bornholmista, ja Isarnus Axelhuusista. Hän vaatii vapautusta arkkipiispalle ja vastustaa Lundin kirkkotilusten takavarikkoon ottamista. Roeskilden piispa Juhana sekä konciliot horjuvat; pelätään, että interdikti pannaan täytäntöön."
"Armias Jumala! Ja kuitenkin uskaltaa kuningas ajatella häitään?"
"Ensimäisenä kesäpäivänä aikoo hän olla Helsingborgissa, mukanaan hääväki tai sotajoukko. Mutta tämä lienee ollut kiivauksissa lausuttu sana minulle ja marskille. Jumala auttakoon häntä siitä!"
"Hän jännittää jousensa liian korkealle — sen täytyy laueta. Mutta vielä eräs asia. Ovatko ne lainsuojattomat saatu kiinni, joiden jälillä oltiin?"
"Minä en tiedä, mutta heidän kuolemantuomionsa on langetettu. Viimeisten murhayritysten jälkeen on kuningas tullut leppymättömäksi, ja hän on määrännyt palkinnon jokaisen lainsuojattoman päästä. Åke Kagge kuuluu olleen liitossa Stig-marskin tyttärien kanssa, joten nyt on hyvin vähän tai ei yhtään toivoa onnettomien tyttöjen vapautuksesta."
"He ovat viattomia! Elävän Jumalan nimessä, he ovat viattomia!" huudahti Åke kiivaasti. "Minun täytyy joutua kuninkaan luokse. On jo aikakin", hän irroitti vasemman kätensä siteestä ja heilutti sitä jotensakin jäykästi. — "Se on hyvä", jatkoi hän, "minun oikea käteni ei ole jäykkä. Minun täytyy joutua Kallundborgiin ennen kuningasta. Jos linna on valloitettava ja petollista junkkaria on kuritettava, niin olkoon se minun asiani. Omaa veljeään vastaan ei minun kuninkaani sentään saa nostaa aseitaan. Hän menee liian pitkälle, eikä enää osaa hillitä vihaansa."
"Osaa kyllä", keskeytti mestari Petrus hänet. "Hän pyytää erityisesti teidän säästämään junkkaria, missä hyvänsä hänet tapaatte. Te otatte Holbekin haltuunne niin hiljaisesti ja rauhallisesti kuin mahdollista. Jos te vielä voisitte rakentaa rauhan veljesten kesken, jalo drotsi, niin ehkä pelastaisitte maan ja valtakunnan."
Nyt avattiin naistuvan ovi, ja linnanherra palasi sieltä. "Teidän aamujuomanne jäähtyy, arvoisat vieraani!" sanoi hän kohteliaasti. "Mutta mitä näenkään, herra drotsi, teidän olkasiteenne."
"Se on jo poistettava", vastasi Åke. "Minua on täällä hemmoteltu, ja pidetty liian hyvänä. Minä kiitän nyt teitä ja teidän jaloa vankianne välskärinhoidosta. Kuningas tarvitsee terveitä käsivarsia ja miekkoja. Voitteko nyt heti luovuttaa minulle pari sataa miestä linnan varusväestä?"
"Kaksi sataa miestä on aseissa linnanpihalla tunnin kuluttua, jos te, hera drotsi, sen käskette kuninkaan nimessä", vastasi herra Ribolt. "Uskallanko kysyä mihinkä niitä tarvitaan?"
"Minä lähden Holbekiin ja Kallundborgiin. Tuossa näette sen vakuudeksi kuninkaan nimen ja sinetin", hän ojensi linnanpäällikölle kuninkaan kirjeen. "Se on myöskin teille; mutta asia pysyköön meidän keskeisenä."
"Junkkaria vastaan? Suuri Jumala! Herra drotsi, onko tämä mahdollista?" huudahti herra Ribolt hyvin hämmästyneenä ja löi kätensä yhteen.
"Olettehan kuullut, että junkkarin päähän on pälkähtänyt rakentaa uusia vallituksia ja sulkea portti kuninkaan miehiltä. Se on varmaankin vain huonoa pilaa tai väärinkäsitystä. Mutta myönnättehän itsekin, että sellainen portti on ajoissa murrettava auki, koska kuningas itse on matkalla sinne ja aikoo sisään. Siis kaksi sataa miestä tunnin kuluttua, mutta kaikessa hiljaisuudessa luonnollisesti."
"Kaikki on valmiina ennenkuin soitetaan päivämessuun", vastasi linnanpäällikkö varmasti ja rauhallisesti. "Mutta teidän haavanne, herra drotsi! Voitteko te todellakin vaaratta lähteä, muuten minä olen valmis?"
"En jouda vaaroja ajatella, minun täytyy ja minä tahdon lähteä!" vastasi Åke. "Siis päivämessuun soitettaessa — ja suu tukkoon asiasta! On vain kyseessä lainsuojattomien takaa-ajo — ymmärrättehän?"
"Oikein! Niin saavat uskotella toisiaan täällä linnassa puolen tunnin ajan." Näin sanoen herra Ribolt kiirehti linnanpihalle, ja drotsi Åke mestari Petruksen kanssa poistuivat naistupaan.
Äskeinen jännitys ja kiihtymys oli pannut drotsi Åken veren liikkeelle ja tehnyt hänet taas terveen näköiseksi. Suuressa naistuvassa, jossa vieraat vastaanotettiin, ja jonne kokoonnuttiin pyhäpäivinä ennen jumalanpalvelusta, otti vanha talonemäntä vastaan Åken ja mestari Petruksen, tarjoten itse vierailleen lämpimän aamujuoman kiiltävissä hopeamaljakoissa. Keskellä salia suuren, pyöreän, valkealla ripsireunaisella pumpuliliinalla katetun pöydän ympärillä, istuivat saksalaiset mestarilaulajat, höyryävät maljat edessään, hauskasti keskustellen naisten kanssa. Neiti Ulrika kyseli uteliaana heidän matkoistaan vieraiden ruhtinaiden luona, joista varsinkin mestari Rumelant oli väsymätön kehumaan; samaten hän myöskin oli väsymätön luettelemaan kaikkia niitä kunnianosoituksia, jotka olivat tulleet hänen osakseen hänen lauluistaan näiden hänen suurten ja ylhäisten suosijoittensa luona.
Myöskin neiti Margareta otti osaa keskusteluun vieraiden kanssa. Mutta hänen kysymyksensä olivat ujoja ja häntä huvitti paljon enemmän heidän taiteensa kuin se onni, jota he olivat etsineet ja löytäneet ylhäisten linnoista. Hän antoi vakavan mestari Popen tarkasti kuvata itselleen niiden kuuluisien rakkauslaulujen hengen ja sävyn, joiden kaunein kukoistusaika ei ainakaan mestari Popen mielestä vielä ollut loppuun kulunut. Hän päinvastoin väitti jalon laulutaidon nyt vasta täydellisesti kehittyneen uutta ja korkeinta kauneutta palvellessaan, kun ei enää jatkettu yksitoikkoista kevään vihreyden, maallisten naisten kauneuden, epätoivoisen rakkauden ylistystä, vaan laulettiin säännöllisissä laulumuodoissa siveellisistä ja jumalallisista aiheista sekä tärkeistä jumaluustieteellisistä dogmeista. Kun nyt ruhtinaat ja keisarit eivät enää niinkuin ennen itse harjoittaneet jaloa laulutaitoa, vaan oli se melkein yksinomaan kunniallisten porvarien rakastama, oli hänen mielestään suuri onni, että oli semmoisia herroja ja ruhtinaita kuin Tanskan kuningas, joka kunnioitti ja suosi taidetta, ja, lauluista innostuttiin vielä hänen ritariensakin linnoissa ja heidän jalojen neitosten parissa. Hän ylisti tanskalaisen ritarirunouden jaloa, runollista henkeä, mutta hänen mielestään olivat sekä ne että rakkauslaulut liian maailmallisia ja pintapuolisia. Tästä Margareta hiukan loukkaantui, vaikka hän myönsikin kernaasti oppineelle mestarilaulajalle kaikkien tanskalaisten laulujen, jotka hän tunsi ja osasi käsittelevän rakkausseikkailuja, mutta ei ainoakaan raamatullisia tai teologisia aiheita.
Kun drotsi Åke astui naistupaan, nousi Margareta vastaamaan hänen tervehdykseensä, ja hän huomasi levottomana drotsin poistaneen käsivarren siteestä. Hän ei enää jaksanut seurata mestari Popen selityksiä, vaan hän pyysi anteeksi että hänen, haavalääkärinä, täytyi poistua toimeen, jota ei kauemmin voinut siirtää. "Anteeksi, herra drotsi!" sanoi hän Åkelle ja osoitti poistettua sidettä. "Tähän en ole antanut suostumustani. Mutta olettehan oman käsivartenne herra", lisäsi hän, huomatessaan miten keveästi Åke sitä liikutti. "Haava on melkein parantunut. Varovaisesti te voitte kyllä käsivarttanne käyttää, kunhan vain voitte olla maltillinen. Mutta jäykkä kaulakääre" — —
"Sen kannan muistona teistä, siksi kunnes taas tapaamme, jalo neito!" vastasi Åke. "Vaikka luulenpa melkein sen jo olevan tarpeettoman. Tunnin kuluttua täytyy minun lähteä linnasta. Minä saan kiittää teidän taitoanne ja väsymätöntä huolenpitoanne siitä, että nyt kykenen liikkeelle. Minä toivon pian näkeväni minun jalon herrani ja kuninkaani", lisäsi Åke hiljaa ja vei hänet mukanaan linnanpuutarhan puoleiseen ikkunansyvennykseen. "Mutta ikävä kyllä ei vielä ole sovelias aika minun toimia teidän vapautenne puolesta."
"Emmehän me pyydä armoa inhimillisiltä tuomareiltamme, vaan ainoastaan sen mikä on oikeuden ja kohtuuden mukaista", vastasi Margareta hiljaisen totisesti. "Minä luulin hyvän ja oikeuttaharrastavan kuninkaan olevan aina valmiin kuulemaan syyttömästi tuomittuja."
"Minua surettaisi syvästi, jalo neiti Margareta", sanoi Åke, "jos minun jalo kuninkaani näyttäisi teistä hetkenkään harjoittavan vääryyttä; mutta teidän asianne on tullut hämäräksi ja epäilyttäväksi niille, jotka eivät, niinkuin minä, tunne teidän hurskasta mieltänne ja rakastettavaa olentoanne. On saatu selville, että rikoksellinen aseenkantaja Åke Kagge on ollut teidän seurassanne: teidän onneton luottamuksenne tähän roistoon on heittänyt varjon myöskin teidän viattomaan matkaanne. Mutta minä vakuutan teille elävän Jumalan nimeen, että minä puhdistan teidät siitä syytöksestä. Jos maallinen oikeus on sokea, niin on Jumalantuomio ja minun ritarillinen miekkani varmasti avaava heidän silmänsä."
"Elkää Jumalan ja pyhän Neitsyen tähden, rakas drotsi!" huudahti Margareta pelästyneenä. "Jos tahdotte uskaltaa kalliin henkenne jonkun asian edestä, niin tehkää se tuon korkeamman ja tärkeämmän puolesta, mihin olette itsenne vihkinyt, mutta ei muutaman vankiraukan kohtalon tähden! Eihän vääryyden kärsiminen ole suurin onnettomuus tässä maailmassa", lisäsi hän hiljaisella ja hellällä äänellä, kohottaen pitkäripsiset silmäluomensa ja luoden katseensa puutarhaikkunan kautta kirkasta sinitaivasta kohti. "Elkää hätäilkö meidän tähtemme! Me odotamme mielellämme Herralle otollista hetkeä. Kun me vain ajattelemme sitä kuormaa, minkä Herra kantoi meidän puolestamme, niin onhan meidän pieni ristimme kepeä kannettava tämän lyhyen elämämme aikana. Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo drotsi Åke", jatkoi hän. "Sydämellinen kiitos teidän lempeydestänne, jolla te melkein olette saattanut vankina olomme tuntumattomaksi! Me tulemme nyt suuresti teitä kaipaamaan! Minä unohdan taas pian shakkipelin, mutta mitä silloin yhdessä puhelimme, en minä koskaan unohda. En myöskään unohda niitä kauniita lauluja, jotka minulle opetitte, ja kun me tytöt puhelemme Florezista ja Blanzeflorista, niin me aina muistelemme teitä ja yhteisiä iltahetkiä täällä takkavalkean ääressä, ja kaikkia niitä kauniita ritariseikkailuja, joita meille kerroitte. Jos kuningas tulee tänne keväällä, niinkuin kerrotaan, niin tulettehan te myöskin?"
"Ehkä", vastasi Åke. "Ainakin nyt jo iloitsen siitä. Mutta tuskinpa kuningas vielä itsekään tietää missä hän ja uskolliset miehensä ovat ensi kevännä. Nykyinen aika on levoton ja vaarallinen. Jumala ohjatkoon kaiken parhaaksemme!"
"Sen hän aina varmasti tekee, rakas drotsi!" sanoi Margareta tuttavallisesti ja ystävällisesti, laskien kätensä hänen oikealle käsivarrelleen, joka nojasi leveään ikkunalautaan. "Sekin mikä meistä näyttää pahimmalta ja onnettomimmalta, koituu kuitenkin lopulta parhaaksemme, jos ei siinä ole syntiä. Tämä vankeus, joka pari viikkoa sitten näytti minusta niin vaikealta, on kuitenkin ollut minulle iloisin aika siitä asti kuin isä ja äiti kuolivat."
"Rakas, hurskas Margareta", kuiskasi Åke, laskien vasemman kätensä hänen käsivarrelleen, "uskaltaisinko toivoa minulla, olevan vähintäkään osaa siinä taivaallisessa rauhassa ja ilossa, jonka minä olen joka päivä nähnyt heijastuvan teidän hurskaasta katseestanne? Se lähde, josta teidän toivonne ja ilonne virtaa, on totisesti iankaikkisen elämän. Se ilo ei saanut alkuansa ihmismielestä."
"Jokaiseen jaloon ja hurskaaseen ihmissydämeen virtaa säde tuosta ijäisen elämän lähteestä", vastasi Margareta, "vaikka sen syvin salattu alkulähde on siinä jumaluussydämessä, joka murtui meidän kaikkien edestämme, kootakseen kaikki sielut käsittämättömän armonsa syvyydellä ja armahtavalla rakkaudellaan."
"Rakkahin sielu maailmassa", huudahti Åke tunteittensa valtaamana. "Uskallanko toivoa mitä en sanoissa rohkene lausua", hän vaikeni ja jatkoi tyyneemmin: "Kaipaatteko todellakin minua joskus, ja laulatteko silloin niitä lauluja, jotka teille opetin?"
"Oi varmasti — mutta — vieras herra haluaa varmaankin puhella teidän kanssanne, herra drotsi!" keskeytti Margareta hänet nopeasti ja vetäsi punastuen pois kätensä. "Niinkuin jo sanoin teille", lisäsi hän ääneen, astuessaan drotsin kanssa pois ikkunasyvennyksestä ja koettaessaan peittää hämilläoloaan, "teidän täytyy vielä käyttää kaulasidettä, elkää myöskään pitäkö käsivartta riippuvassa asennossa."
"Jos teille sopii, herra drotsi", sanoi mestari Petrus, joka kohteliaasti oli lähestynyt heitä, tahtomatta keskeyttää hänen keskusteluaan kauniin neidon kanssa, "niin ehkä voisimme jatkaa asioidemme selvittelyä teidän salakammiossanne?"
"Silmänräpäyksessä, arvoisa herra! Sallikaa minun vain sanoa hyvästi jalolle, vieraanvaraiselle talonemännälle." —
"Ja myöskin minulle, herra drotsi, vaikka me emme koskaan ole oikein sopineet yhteen", keskeytti neiti Ulrika hänet nousten pöydästä, missä mestari Rumelantin ylistyspuheet hänen hyvistä isännistään ja suosijoistaan jo alkoivat kyllästyttää häntä.
Monien molemminpuolisten kohteliaisuusvakuutusten jälkeen, joista kuitenkaan ei puuttunut todellista sydämellisyyttä, poistui drotsi mestari Petrus de Dacian kanssa naistuvasta. Kauvimmin viipyi kuitenkin drotsin katse kainossa Magareta-neidossa. Kun Vordingborgin kylän kirkonkellot soittivat päivämessuun ratsasti drotsi Åke, yllään täydet sotavarustukset linnanportista, mukanaan kaksi kolmattaosaa linnan ratsuväestä. Samaan aikaan ajoi talonrouva kirkkoon molempien vangittujen neitojen kanssa. Linnan ulkopuolella olevassa tienristeyksessä kääntyi drotsi vielä kerran hyvästelemään vaunussa istuvia naisia, ja hän huomasi ilokseen valkoisen liehuvan hunnun, jolla hiljainen Margareta-neito heilutti hänelle vaunusta tervehdyksen. Herra Ribolt ja molemmat vieraat herrat saattoivat ratsain vaunuja kirkolle.
"Minne kiirehtii drotsi näin monien sotilasten kanssa, herra linnanpäällysmies?" kysyi Ulrika uteliaana kurkistaessaan ulos vaunusta. "Ei suinkaan sota tai kapina ole syttynyt?"
"Puhdistetaan maa vain lainsuojattomista ja maankuleksijoista", vastasi herra Ribolt. "Se sala-ampuja, joka haavoitti drotsin on jo luultavasti saatu kiinni", lisäsi hän välinpitämättömällä äänellä, ajattelematta missä suhteessa vangitut neidot olivat näihin yleisesti vihattuihin kapinoitsijoihin, ja huomaamatta miten kalpeaksi vilkas kysyjätär oli valahtanut.
"Mikä sinun on, rakas lapsukainen? Etkö voi ajaa takaperin istuen?" kysyi huolehtiva linnanrouva. "Tule istumaan minun paikalleni, minä kyllä kestän."
"Oi, antakaa minun istua tässä!" huokasi Ulrika ja peitti hunnulla kasvonsa. "Margareta, Margareta!" kuiskasi hän nyyhkyttäen ja painautui sisartaan vasten. "Minun uneni! Minun uneni! Hänet on vangittu — hänen henkensä on vaarassa!"
"Hiljaa, hiljaa, rakkahin sisar!" kuiskasi Margareta. "Nehän olivat vain huhuja. Me rukoilemme hänen ja kaikkien syntisten sielujen puolesta. Katso! Antaahan rakas taivaallinen Isä vielä lempeän aurinkonsa paistaa kaikille meille."
Vaunut vierivät juhlapukuisten porvarien ohitse, jotka astelivat kirkkoon ja tervehtivät heitä kohteliaasti. Ulrika koetti rauhoittua ja tervehti heitä ylhäisen ylevän näköisenä. Ohikulkijat kuiskailivat keskenään, ja Ulrika arveli heidän puhuvan hänen kauneudestaan ja ylhäisestä syntyperästään.