Kolmas kohtaus.
Vierashuone kuningattaren asunnossa.
(Anna Bullen ja vanha hovinainen tulevat.)
ANNA.
Ei sekään; — tämä vain se mieltä kaivaa:
Elänyt hänen kanssaan on niin kauan,
Ja hän niin hyvä rouva, ettei koskaan
Hänessä moitteen sijaa, — totisesti,
Ei pahuudesta tiedä hän, — ja nyt,
Niin monta vuosikautta hallittuaan
Ja vallan loistoss' elettyään, jota
On tuhannesti katkerampi jättää
Kuin suloist' ensin saavuttaa, — nyt saada
Vain matkakäsky! Tuota surkutella
Vois ihmispeto.
HOVINAINEN.
Sydän paatuneinkin
Siit' itkuun heltyy.
ANNA.
Hyvä Jumala!
Parempi, ettei loistost' oisi tiennyt.
Vaikk' on se maallista, niin kuitenkin,
Toraisa onnetar jos omaajalta
Sen riistää pois, niin vihlova on tuska,
Kuin riistyis sielu ruumiista.
HOVINAINEN.
Voi raukkaa!
Taas täällä vieras on.
ANNA.
Sit' enemmän
On säälist' itkettävä. Toden totta,
Parempi olla halpa töllin laps
Ja tyytyväisnä rahvaan pariss' elää
Kuin huolen kiiltoon huoliteltuna
Ja surun kultaan.
HOVINAINEN.
Tyytymys on paras.
ANNA.
Kautt' impeyteni, minä kuningatar
En tahtois olla.
HOVINAINEN.
Minä tahtoisin,
Vaikk' impeyteni menis; tekin samoin,
Tuost' ulkopyhyydestä huolimatta.
Niin, teillä, joill' on kaikki naisen sulot,
On naisen sydänkin, jok' aina halaa
Suuruutta, herrautta, rikkautta;
Ne kaikk' on taivaan lahjoja; ne kyllä —
Jos kuinka tekeytte — teidän hienoon
Ja säämiskäiseen mahtuu tuntoonne,
Jos sitä venytätte.
ANNA.
Ei, ei totta!
HOVINAINEN.
On, totta! Kuningattareks ei mieli?
ANNA.
Ei, vaikka koko mailman saisin.
HOVINAINEN.
Vaikk' olen vanha, viisipennisellä
Mun ostaa kuningattareksi vois.
Mut entä herttuatar? Oisko voimaa
Sit' arvon kuormaa kantaa?
ANNA.
Eikä oisi.
HOVINAINEN.
Siis heikko teill' on ruumis. Tinkikäämme:
Jos nuorna kreivinä ma tulisin,
Punastuin suostuisitte. Selkänne
Jos tät' ei kuormaa kestä, ette koskaan
Saa poikalasta.
ANNA.
Mitä rupatatte!
Uudelleen vannon: kuningattareksi
En tulla tahtois koko maailmasta.
HOVINAINEN.
Mut pikku Englannista ehkä sentään
Te myöntyisitte. Minä suostuisin
Carnarvonshirestäkin,[7] vaikka kruunuun
Ei muuta kuuluisikaan. Kas, ken tulee!
(Lord kamariherra tulee.)
KAMARIHERRA.
Huomenta, naiset! Mitä maksaa kuulla
Puheenne salaisuutta?
ANNA.
Arvon herra,
Se kysymyst' ei maksa. Surkeilimme
Vain haltijattaremme huolia.
KAMARIHERRA.
Se kelpo naisille on sopiva
Ja jalo toimi. Toivon mukaan kaikki
Käy vielä hyvin.
ANNA.
Herra suokoon, aamen!
KAMARIHERRA.
On hellä sydän teillä; taivaan armo
On moisten osa. Jotta näkisitte,
Ihana neiti, että puhun totta,
Kuningas teille lausuu suosionsa
Ja teille arvonimen suo niin ylhän
Kuin markiisitar Pembroke; johon arvoon
Tuhannen punnan vuositulon liittää
Viel' armossa.
ANNA.
En tiedä, kuinka nöyrän
Täst' annan kiitoksen; mun kaikkeni
On tyhjää vähempi; mun rukoukseni
Ei kyllin pyhät lie, ja toiveeni
Vain turhuutt' on; mut rukoukset ja toiveet
On kaikki, mitä antaa voin. Vain pyydän,
Sanokaa, herra, kainon palvelijan
Alaisin kiitos hänen armolleen,
Jonk' onni loistakoon ja kruunu aina.
KAMARIHERRA.
Kuninkaan hyvää arvelua teistä
Lisäämään riennän. — (Syrjään.) Koitellut häntä olen;
Niin kainous ja sulo häness' yhtyy,
Ett' ansaan veivät kuninkaan; ken tietää,
Hänestä eikö vielä synny helmi,
Mi koko tämän saaren kirkastaa? —
Käyn kuninkaalle sanomaan, ett' olen
Nyt teitä puhutellut.
ANNA.
Nöyrin kiitos!
(Lord kamariherra menee.)
HOVINAINEN.
Siin' on se! Minä kuustoist' olen vuotta
Hovissa kerjännyt, ja kerjään yhä,
Enk' ole koskaan tullut parhaiksi,
Vaan joko liian varhain taikka myöhään
Palkinnon jakoon; ja te, — hyvä Luoja! —
Tulokas vasta — hyi, sit' onnetarta,
Kuin tunkeilee! — suun saatte täyteen ennen
Kuin aukaisette sen.
ANNA.
Tää kummallista.
HOVINAINEN.
No, miltä maistuu? Onko karvasta?
Ei, punta vetoa! Ol' ennen nainen —
Tarina vanha — jok' ei tahtonut
Kuningattareks tulla, ei, ei kaikest'
Egyptin mudasta: — sen liette kuullut?
ANNA.
Te suottailette.
HOVINAINEN.
Teinä lentäisin ma
Ohitse leivon. Markiisitar Pembroke!
Ja tuhat puntaa, supi suosiosta!
Ei mitään velvoitusta! Kyllä maarin
Nyt tuhansia heruu! Arvon laahus
On pitemp' etumusta. Herttuatarta
Nyt varmaan kantaa selkänne. Nyt liette
Jo vahvemp' entistänne.
ANNA.
Hyvä neiti,
Pitäkää ilo itsestänne; suokaa
Mun jäädä rauhaan. Kuolisin, jos tämä
Vähääkään kuihkois vertani. Jo voivun,
Kun seuraust' aattelenkin. Kuningatar
On lohduton, ja hänet unhottain
Täss' aikailemme. Tästä älkää hälle
Puhuko.
HOVINAINEN.
Mitä minust' aattelette?
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sali Blackfriars'issa.
(Trumpetit ja torvet soivat. Kaksi oikeudenpalvelijaa tulee, kädessä lyhyt hopeasauva; heidän jälkeensä kaksi kirjuria, tohtorin puvussa; sitten Canterburyn arkkipiispa, yksin; hänen jälkeensä, Lincolnin, Elyn, Rochesterin ja Saint Asaphin piispat; heidän jälkeensä, vähän matkan päässä, aatelismies, joka kantaa valtasinetti-kukkaroa ja kardinaalin hattua; sitten kaksi pappia, kumpikin kantaen hopearistiä; sitten marsalkka avopäin, airuen seuraamana, joka kantaa hopeista valtikkaa; sitten kaksi aatelismiestä kantaen kahta suurta hopeapatsasta; heidän jälkeensä molemmat kardinaalit, Wolsey ja Campejus, rinnakkain; sitten kaksi loordia, kantaen miekkaa ja valtikkaa. Lopuksi kuningas ja kuningatar seurueineen. Kuningas asettuu valtaistuimen katoksen alle; molemmat kardinaalit istuutuvat alemma tuomareiksi. Kuningatar asettuu jonkun matkan päähän kuninkaasta; piispat kummallekin puolelle tuomioistuinta, niinkuin piispanoikeudessa ainakin; heitä alempana istuvat kirjurit; muu seurue seisoo asianmukaisessa järjestyksessä pitkin näyttämöä.)
WOLSEY.
Vait'olon käsky! Rooman valtakirja
On luettava julki.
KUNINGAS HENRIK.
Mistä syystä?
Johan se luettu on julkisesti
Ja kummaltakin puolen tunnustettu.
Vain aikaa kuluu.
WOLSEY.
Jääköön siis. — Nyt toimeen!
KIRJURI.
Julista:
Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!
JULISTAJA.
Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!
KUNINGAS HENRIK.
Täss' olen.
KIRJURI.
Julista:
Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!
JULISTAJA.
Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!
(Kuningatar ei vastaa, vaan nousee istuimeltaan, kulkee
tuomarien sivuitse, tulee kuninkaan eteen, polvistuu
hänen jalkoihinsa, ja sitten puhuu.)
KUNINGATAR KATARIINA.
Ma pyydän oikeutta, majesteetti,
Ja sääliä; min' olen kurja vaimo
Ja muukalainen, valtakuntanne
En synnynnäinen; tääll' ei puoletonta
Mull' ole tuomaria eikä vakuutt',
Ett' oikein mua kohdellaan. Voi, herra,
Mill' olen teitä loukannut? Ja miten
On käytökseni teitä pahoittanut,
Ett' yritätte näin mun hyljätä
Ja armon multa riistää? Taivas tietköön,
Ett' aina olen ollut uskollinen
Ja nöyrä, kuuliainen puoliso.
Pelosta, etten teissä vihaa nostais,
Iloinen olin, vakaa sitä mukaa
Kuin jompaakumpaa katseessanne näin.
Ma milloin haluanne vastustin
Ja sit' en omannut? Ket' ystäväänne
En ahkeroinut rakastaa, jos kohta
Ma tiesin hänet vihamiehekseni?
Ket' omist' ystävistäni, jos teitä
Hän vihoitti, viel' armoissani pidin?
Hänt' enkö heti vieroittanut pois?
Oi, muistakaa, kakskymment' olen vuotta
Ma ollut kuuliainen vaimonne
Ja monta lasta teistä synnyttänyt;
Jos voitte tältä ajalt' osoittaa,
Ett' olen kunnian tai vihkivalan
Tai uskollisuuteni unhottanut
Tai pyhää persoonaanne loukannut,
Niin, Herran nimeen, minut hyljätkää.
Häväisten, halveksuen sulkekaa
Mult' ovenne ja minut luovuttakaa
Lain ankarimman kouriin! Pyydän, kuulkaa:
Isäänne, kuningasta, kiitettiin
Ovelaks ruhtinaaksi, joll' ei vertaa
Älyssä, viisaudessa; Ferdinand,
Espanjan kuningas, mun isäni,
Älykkäin oli prinssi, mitä vuosiin
Siell' oli hallinnut; he kieltämättä
Kai kukin maastaan valikoivat parhaat
Tät' asiata tutkimaan; ja nämä
Avion hyväksyivät. Nöyrimmästi
Rukoilen, säästäkää mua, kunnes ehdin
Espanjast' ystäviltä neuvon saada.
Jos ette voi, niin Herran nimeen tehkää
Siis tahtonne.
WOLSEY.
Täss' ovat, hyvä armo,
Nää itse määräämänne arvon isät,
Erittäin oppineet ja taatut miehet,
Maan valiot, jotk' ovat asiaanne
Ajamaan tulleet. Lykkäyst' anoa
On tarpeeton niin oman rauhanne
Kuin kuninkaankin tunnontuskan tähden.
CAMPEJUS.
Puhutte hyvin, herra kardinaali,
Ja oikein myös. Siis, rouva, jatkettava
On tätä kuninkaallist' istuntaa
Ja viipymättä syyt ja vastasyyt
Esille tuotava.
KUNINGATAR KATARIINA.
Lord kardinaali,
Ma teille puhun.
WOLSEY.
Mitä suvaitsette?
KUNINGATAR KATARIINA.
Mun tulis itkeä; mut muistein' alta
Olemme kuningatar — kauan olin
Sit' uneksinut ainakin — ja varmaan
Kuninkaan tytär, kyyneleeni muutan
Ma tulipoukiks.
WOLSEY.
Malttukaatte!
KUNINGATAR KATARIINA.
Kyllä,
Kun tekin nöyrrytte; ei, jo sit' ennen,
Mua muuten taivas rangaiskoon! Min' uskon,
Ja pätevillä syillä, että te
Olette vihamieheni, ja siksi
En tuomioonne alistu. Te tulta
Lietsoitte mun ja puolisoni väliin;
Jumalan kaste sammuttakoon sen!
Siis, vielä kerran; koko sydämmestä
Teit' inhoan ja tuomintanne epään;
Ja vielä kerran sanon: pahin ootte
Te vihamieheni, en teistä hyvää
Ikänä usko.
WOLSEY.
Tunnustan, ett' ette
Nyt ole oma itsenne; te aina
Olitte lempeä, ja hurskaan mieltä
Ja viisautt' osoititte suurempaa
Kuin mitä nainen voi. Mua loukkaatte.
En teitä vihaa; vääryytt' en tee teille,
En liioin muille; mitä olen tehnyt
Tai vasta teen, mun siihen valtuuttanut
On konklaavi, täys Rooman konklaavi.
Ma tulta lietsoin, sanoitte; sen kiellän.
Kuningas täss' on; jos hän tietää minun
Epäävän tekojani, voi hän syystä
Mua syyttää vilpistä, niin, yhtä paljon
Kuin te mua totuudesta. Jos hän tietää
Mun puhtaaks syytteistänne, tietää hän mun
Vääryyttä kärsineen. Siis hänen tulee
Hyvittää minua, ja hyvitykseks
Nuo luulot teistä vieroittaa. Mut ennen
Kuin puhuu kuningas, teit', arvon rouva,
Ma pyydän sanojanne punnitsemaan,
Kun vasta puhutte.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mylord, mylord,
Min' olen tyhmä nainen, liian heikko
Juontanne vastustamaan. Makosuinen
Ja nöyrä ootte, niinkuin papin arvo
Ja virka vaatii; mutta sydän teillä
On täynnä vihaa, ylpeytt', ylimieltä.
Kuninkaan suosion ja onnen kautta
Olette asteilt' alimmilta noussut
Asemaan, missä vallat teitä palvoo,
Ja sanaanne, kuin orjat, tottelevat,
Jos mitä käskenette. Mutta kuulkaa:
Enemmän kunniaa te harrastatte
Kuin pyhää virkaanne. Siis vielä kerran:
En tuomioonne alistu; ja tässä
Vetoan kaikkein kuullen paaviin, jättäin
Asian Hänen pyhyytensä haltuun:
Hän tuomitkoon.
(Lyykistää polviaan kuninkaan edessä ja aikoo mennä.)
KAMARIHERRA.
On kuningatar jäykkä.
Lakia syyttää, polkee sitä, ilkkuu
Sen pätevyyttä; se ei ole hyvä.
Pois menoss' on hän.
KUNINGAS HENRIK.
Palauttakaa.
JULISTAJA.
Englannin kuningatar, Katariina,
Lain eteen!
GRIFFITH.
Rouva, teitä kutsutaan.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mitä se teihin? Tiehenne! Te tulkaa,
Kun kutsutaan. — Nyt auta, Jumala!
He maltin multa vievät. — Pyydän, menkää,
En tänne minä jää, en, enkä koskaan
Täss' asiassa tule vastaamaan
Mihinkään oikeuteen.
(Kuningatar seurueineen menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Niin, mene, Katri;
Jos kuka väittää, ett' on itsellään
Parempi vaimo, hän sen valehtelee,
Hänt' ei saa uskoa. Sa yksin olet —
Jos harvinaiset hyveet: vieno hellyys,
Pyhäinen nöyryys, hieno naisellisuus,
Alainen käskevyys ja muutkin hurskaat,
Ylevät avut puhuis puolestas —
Maan kuningattarien kuningatar. —
Hän jalo synnylt' on, ja jalouttaan
On mulle osoittanut.
WOLSEY.
Majesteetti,
Rukoilen nöyrimmästi: suvaitkaa
Tään seuran kuullen — missä sidottiin,
Myös siellä päästettäköön, vaikk' en sillä
Saa täyttä hyvitystä — julistaa,
Olenko koskaan tähän yllyttänyt
Tai pienint' epäilystä lausunutkaan,
Jok' oisi tätä seikkaa koskenut?
Olenko, — paitse kiittämällä luojaa
Näin kuninkaallisesta emännästä, —
Sanaakaan sanonut, jok' oisi hänen
Nykyistä arvoansa loukannut
Tai hyvää mainettaan?
KUNINGAS HENRIK.
Lord kardinaali,
Ei syytä teissä; kautta kunniani
Julistan puhtaaks teidät. Tiedättehän,
Teit' että moni vihaa; syytä eivät
He tiedä itsekään, vain haukkuvat,
Kuin koirat, muiden mukaan. Kuningatart'
On yllyttäneet nuo; ei teissä syytä.
Lisääkö hyvitystä? Tätä seikkaa
Nukuttaa aina mielitte, sit' ette
Te koskaan herättänyt; tienkin usein
Silt' ehkäisitte. — Kautta kunniani,
Täss' asiassa kardinaalin täysin
Julistan puhtaaksi. Nyt, kuulkaa syy;
Mut aikaa se ja huomiota kysyy: —
Siis, kuulkaa. Näin se kävi, — mieleen pankaa.
Mun tuntooni toi ensin pienen vaivan,
Epäilyn, piston, sanat, jotka lausui
Bayonnen piispa, Ranskan lähettiläs,
Jok' oli tänne tullut sopimaan
Aviost' Orleansin herttuan
Ja tyttäremme Maryn välillä.
Kun asiasta vielä keskusteltiin,
Hän — piispa, tarkoitan — pyys lykkäystä.
Kun tahtoi tiedustella herraltaan,
Oliko tyttäremme laillinen,
Kun oli aviosta lesken kanssa,
Veljemme vaimon. Tämä lykkäys iski
Sisimpään tuntooni ja valtavasti
Sydäntä runteli ja järkäytti
Poveni pohjat; näin se uursi tien,
Jost' arveluja joukoin tunki sisään,
Mua varoitellen. Ensin tuntui siltä,
Ett' ei mua taivas suosinut, kun luonnon
Niin käänsi, että puolisoni kohtu,
Jos poikalapsen synnytti, ei sille
Enempää suonut elämää kuin mitä
Suo hauta kuolleelle; näet, poikalapset
Jo syntyessään kuolivat, tai heti
Kun ilmaa henkivät. Siit' aatos johtui,
Ett' oli vitsaus tämä; että maani,
Jok' ansainnut ois perillisen parhaan,
Sit' iloa ei multa saisi. Mietin
Mik' yltyis vaara valtakunnalle,
Jos kuolis sukuni, ja tuskan voihka
Povesta nousi. Omantunnon tuimaa
Ajellen merta näin, ma vihdoin laskin
Sen pelastuksen turviin, jota varten
Olemme täällä; tunnolleni, nähkääs, —
Jok' oli silloin sairas, eikä vielä
Kokonaan terve — viihdytystä etsin
Maan kaikilt' arvoisilta isiltä
Ja opintohtoreilta. Salass' aloin
Ma teistä, mylord Lincoln; muistanette
Miss' olin sielun tuskissa, kun teille
Asian uskoin.
LINCOLN.
Muistan, majesteetti.
KUNINGAS HENRIK.
Puhunut olen kauan; kertokaa,
Mua kuinka lohdutitte.
LINCOLN.
Majesteetti,
Niin kysymystä ensin hämmästyin —
Kun tärkeä se on ja seuraukset
Niin kauheat — ett' epäilyksen valtaan
Ma heitin rohkeimmatkin neuvoni;
Kehoitin korkeuttanne sille tielle,
Jot' alatte nyt käydä.
KUNINGAS HENRIK.
Sitten teiltä,
Lord Canterbury, kysyin; tämän tuuman
Te hyväksyitte. Samoin kysyin kaikkein
Tään oikeuston arvomiesten mieltä;
Jokainen nimellään ja sinetillään
Soi suostumuksensa. Siis jatkakaa:
Ei minkäänlainen vastenmielisyys
Kuningatarta kohtaan siihen vaadi,
Vain mainittujen syiden tuimat okaat.
Jos liiton näette lailliseks, niin totta
Kuin olen kuningas, niin ennen hänen,
Katariinan, kuningattareni, kanssa
Tulevat onnen vaiheet jakaa tahdon
Kuin koko luomakunnan lumoovimman
Valion kanssa.
CAMPEJUS.
Armollinen herra, —
Kun kuningatar poikess' on, lie paras
Lykätä toistaiseksi istunto.
Mut sillä aikaa häntä vakavasti
On neuvottava, että peruuttaa
Vetoomisensa Hänen pyhyyteensä.
KUNINGAS HENRIK (syrjään).
Nuo kardinaalit kanssan' ilvehtivät.
Mua tympää metkut nuo ja Rooman vehkeet.
Oi, Cranmer, viisas, taattu palvelijani,[8]
Palaja pian! Sinun tulohetkes,
Sen tunnen, mulle lohdutuksen tuo. —
Lopuss' on istuntomme. Lähtekää.
(Menevät samassa järjestyksessä kuin tulivatkin.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Bridewell. Kamari kuningattaren asunnossa.
(Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä istuvat työssään.)
KUNINGATAR KATARIINA.
Laps, luuttus ota; huolet mua painaa;
Jos voit, ne laulain poista. Heitä työsi.
Laulu.
Orpheon kun kannel kaikui,
Puut ja lumivuoret taipui
Kumartuen kuulemaan;
Kukka nousi, heinä hieno,
Niinkuin loisi päivä vieno
Iki-kevään päälle maan.
Kaikki, mikä soiton kuuli,
Itse meren ärjy tuuli
Tyyntyi, laski levolleen.
Sulosoittoon huolet hukkuu,
Sydämmenkin tuska nukkuu
Taikka kuolee hiljalleen.
(Aatelismies tulee.)
KUNINGATAR KATARIINA.
No, mitä?
AATELISMIES.
Luvallanne, majesteetti,
Ne ylhät kardinaalit odottavat
Tuoll' ulkona.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mua puhutellakseenko?
AATELISMIES.
Niin, armo.
KUNINGATAR KATARIINA.
Sisään heidät pyytäkää. —
Mit' asiata heillä hyljätylle
Heikolle mulle vaimo-raukalle?
Jos oikein mietin, heit' en sietää voi.
Tulisi heidän olla hyvät, hurskaat
Ja töissään nuhteettomat; mut ei kaapu
Tee papiksi.
(Wolsey ja Campejus tulevat.)
WOLSEY.
Jumalan rauha teille!
KUNINGATAR KATARIINA.
Mun näette tässä puoliks emäntänä;
Josp' oisin täysin se, kun pahin tulee!
Mit', arvon herrat, multa tahdotte?
WOLSEY.
Suvaitkaa käydä sivuhuoneeseen,
Niin, hyvä rouva, täysin tietää saatte
Syyn tuloomme.
KUNINGATAR KATARIINA.
Se tässä sanokaa.
En totta ole mitään tehnyt, jota
Tulisi piillä. Jos vois kaikki naiset
Sanoa samaa samall' ylpeydellä!
En pelkää, herrat — onnellisempi
Siin' olen muita — vaikka tekojani
Kaikk' urkkis silmät, kaikki kielet kaunais
Ja kateus ja halpuus parjaisi.
On elämäni puhdas. Tulitteko
Vakoomaan, miten puolisona toimin?
Sanokaa suoraan: suoruutt' etsii totuus.
WOLSEY. Tanta est erga te mentis integritas, regina serenissima —
KUNINGATAR KATARIINA.
Ei latinata, herra! Niin en jouten
Tääll' ole ollut, etten oppinut
Maan kieltä oisi. Outo kieli tekee
Vain oudoks, epäiltäväks asiani.
Maan kieltä puhukaa siis. Moni teitä
Poloisen emäntänsä tähden kiittää,
Jos totta puhutte; hän paljon vääryytt'
On kärsinyt, se varma. Kardinaali,
Voi synneistä mun päästää suurimmista
Maan kielelläkin.
WOLSEY.
Surettaa mua, armo,
Ett' intoa ja hartautta, jolla
Kuningast' olen palvellut ja teitä,
Näin epäillään, vaikk' oli tahto hyvä.
Me syytteill' emme tule tahraamaan
Nimeä, jota kaikki hurskaat siunaa,
Tai huolta teille tuottamaan, kun sitä
Jo teill' on liikaakin; vaan kuulemaan,
Kuink' arvostatte kuninkaan ja teidän
Välistä suurta riitaa, sekä teille
Sanomaan mielemme, kuin kunnon miehet,
Ja teitä lohduttamaan.
CAMPEJUS.
Arvon rouva,
Ylevää mieltään noudattain lord York
Ja alamaisen innoss' unhottain,
Kuin jalo mies, tuon herjan, jolla häneen
Ja hänen kunniaansa iskitte,
Nyt tarjoo, niinkuin minäi, sovinnoksi
Apuaan, neuvoaan.
KUNINGATAR KATARIINA (syrjään).
Mua pettääkseen. —
Ma hyväst' aikeestanne kiitän teitä.
Puhetta kunnon miesten: — suokoon luoja,
Niit' että oisitte! — Mit' äkkipäätä
Näin suuress' asiassa vastaisin,
Mi koskee kunniaa, — ehk' elämääkin —
Noin oppineille arvon miehille,
Älytön nainen, sit' en totta tiedä.
Täss' istuin työssä tyttöjeni kanssa,
Ja, Herra tietköön, moinen asia
Ja moiset vieraat tuskin tuli mieleen.
Mut hänen tähtensä, mik' olen ollut, —
Nyt mua suuruus viime kertaa huimaa —
Oi, mulle neuvoa ja aikaa suokaa,
Avuton olen, vaimo turvaton.
WOLSEY.
Kuninkaan lemmen rikkoo moinen pelko;
Teill' apu on ja turva loppumaton.
KUNINGATAR KATARIINA.
Tääll' Englannissa tuskin. Luuletteko,
Ett' täällä kukaan neuvoa mua tohtis?
Tai ystäväni olla, kysymättä
Kuninkaan lupaa? Ja noin hurjan suora
Tääll' elää saisko? Ei; ne ystävät,
Jotk' osaa ottavat mun huoliini
Ja joihin luottaa voin, tääll' eivät elä;
Ne, niinkuin muukin lohtu, kaukan' ovat
Isäini maalla.
CAMPEJUS.
Armo, jättäkää
Nuo huolet pois ja kuulkaa neuvo.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mikä?
CAMPEJUS.
Kuninkaan käsiin asianne pankaa,
Hän hyvä on ja armias; se paremp'
Ois asiallenne ja maineellenne.
Jos laki langettaa, niin kunnianne
On mennyt.
WOLSEY.
Hyvä neuvo!
KUNINGATAR KATARIINA.
Neuvotte
Mit' itse toivoisitte: tuhoani.
Tää kristitynkö neuvo on? Hyi teitä!
Viel' elää taivas; tuolla tuomar' istuu,
Jot' ei voi kuninkaatkaan lahjoa.
CAMPEJUS.
Vihassa väärin päätätte.
KUNINGATAR KATARIINA.
Sen suuremp'
On häpeänne. Hurskaiks teitä luulin,
Ja kardinaali-hyveen omaajiksi;
Mut kardinaali-pahe teiss' on, pelkään,
Ja ontto, luto sydän. Hävyn vuoksi
Parannus tehkää, herrat. Tääkö lohtu?
Ja lääke vaimo-poloiselle, jota
Hylitte, nauroitte ja pilkkasitte?
En puolta kurjuuttani teille toivo;
Olen laupiaampi, varoitan vain teitä:
Varokaa, taivaan tähden, varokaa,
Ett' ei tää tuskan taakka teitä tapaa.
WOLSEY.
Olette, armo, suunniltanne aivan:
Pahaksi hyvän tarjon käännätte.
KUNINGATAR KATARIINA.
Te käännätte mun tyhjäksi. Voi teitä,
Te tekohurskaat! Oikeutta jos teiss' on
Ja sääliä ja muuta papillista
Kuin puku, kuinka vihamiehen luokse
Mua sairaass' asiassa neuvotte?
Ah, vuoteestaan mun karkoittanut on hän
Ja lemmestään jo aikaa. Vanha olen,
Ja muu ei enää yhdistä mua häneen
Kuin kuuliaisuus. Mitä pahempaa
Voi mulle tapahtua? Teill' on halu
Tuhota minut.
CAMPEJUS.
Pelko teidät tuhoo.
KUNINGATAR KATARIINA.
Näin kauan olenko ma elänyi —
Ma puhun itse, ystävää kun hyveell'
Ei ole — uskollisna puolisona,
Ja vaimona — sen sanon kehumatta —
Joss' yht' ei epäluulon tahraa ole.
Täytt' enkö sydäntäni kuninkaalle
Ain' antanut? Hänt' enkö totellut?
Lähinnä taivast' enkö rakastanut?
Hulluuteen asti enkö jumaloinut?
Rukousta hänen tähtens' unhottanut?
Ja tääkö palkka? Täss' ei oikeutta.
Miehelleen uskollinen vaimo tuokaa,
Jok' iloa ei muuta uneksi
Kuin miehens' iloa, ja tämän vaimon
Paraimpiin hyviin töihin minä lisään
Viel' yhden hyveen: kärsivällisyyden.
WOLSEY.
Te hyvää aiettamme pakenette.
KUNINGATAR KATARIINA.
Niin syylliseks en itseäni tee,
Ett' itse riisun pois sen arvonimen,
Jonk' aviossa herraltanne sain.
Ei arvoani riistä muu kuin kuolo.
WOLSEY.
Mua kuulkaa, pyydän.
KUNINGATAR KATARIINA.
Etten oisi koskaan
Jalkaani tähän maahan astunut,
Tai maistanut sen mairett' imarrusta!
Teill' enkelin on kasvot, mutta taivas
Sydämmen tuntee. Mihin joudun nyt,
Ma onnettomin naisist' elävistä! —
(Naisilleen.) Laps raukat, missä nyt on onnenne?
Pirstoina rannalla; ei ystävää,
Ei sääliä, ei toivoa, ei sukua,
Jok' itkis mua, tuskin hautapaikkaa.
Kuin lilja, kedon kukkain kuningatar,
Nyt alas pääni kallistan ja kuolen.
WOLSEY.
Jos kunnon aikeemme vain huomaisitte,
Niin lohdun saisitte. Miks, armo hyvä,
Me teitä loukkaisimme? Asemamme
Ja virkamme sen epää. Tehtävämme
On tuskast' auttaa eikä tuskaa kylvää.
Aatelkaa, Herran tähden, mitä teette;
Siit' itse saatte haittaa vain, te sillä
Kuninkaan suosin ihan menetätte.
Nöyryyttä ruhtinasten sydän lempii,
Se sitä suutelee; mut ynseydelle
Se kuohahtaa kuin meri raivokas.
Teill' ylvä, hellä mieli on, sen tiedän,
Ja sielu tyynenkirkas; luottakaa
Siis meihin, ystäviin ja rauhanmiehiin.
CAMPEJUS.
Niin, meihin luottakaa. Tuo naisen pelko
Häväisee hyvettänne. Jalo henki
Epäilyt moiset niinkuin väärän rahan
Pois heittää. Teillä kuninkaan on lempi;
Se säilyttäkää. Meihin tässä luottaa
Jos suvaitsette, niin me parhaan mukaan
Koemme teitä auttaa.
KUNINGATAR KATARIINA.
Tehkää, loordit,
Vain mitä tahdotte, ja suokaa anteeks,
Jos teit' en kohteliaasti kohdellut.
Olenhan nainen, älyä ei mulla
Noin oppineille taiten vastata.
Mua suositelkaa majesteetille;
Hänen on sydämmeni ja, niin kauan
Kuin elän, rukoukseni on hänen.
Nyt, arvon isät, mua neuvokaa;
Ken sitä pyytää, tänne tullessaan
Ei aavistanut, kuinka kallihisti
Ol' ostettava tämä arvon risti.
(Menevät.)
Toinen kohtaus
Vierashuone kuninkaan asunnossa.
(Norfolkin herttua, Suffolkin herttua, Surreyn kreivi ja
kamariherra tulevat.)
NORFOLK.
Jos kanteitanne kaikki yhdessä
Ajatte ponnella, niin kardinaali
On kukistuva; vaan jos tilaisuuden
Jätätte käyttämättä nyt, niin varmaan
Vain saatte uutta häväistystä kestää
Entisten lisäksi.
SURREY.
Mua riemastuttaa
Vähinkin tilaisuus, jost' yllykettä
Saan kostaa hälle jalon apen surman.
SUFFOLK.
Ei sitä pääriä, jot' ei hän
Suorastaan joko halveksinut taikka
Tylysti kohdellut. Ei muissa näe
Kuin itsessään hän aateluuden leimaa.
KAMARIHERRA.
Puhukaa mitä mieli. Hyvin tiedän,
Mit' ansainnut hän teiltä on ja multa.
Mut pelkään, että mitään hälle voimme,
Vaikk' aika oiskin sopiva. Jos häntä
Kuninkaast' ette erota, niin turha
On yrityskin; kielellänsä lumoo
Hän kuninkaan.
NORFOLK.
Hänt' älkää peljätkö;
Se lumous on mennyt; kuningas on
Hänessä jotain vainunut, jok' iäks
Vie meden kieleltä. Hän istuu kiinni
Ja epäsuosiost' ei koskaan pääse.
SURREY.
Näin hyvää uutta oisi hauska kuulla
Jokainen tunti.
NORFOLK.
Se on toden totta.
Kakskielisyytens' ero-asiassa
On ilmeinen; en hänen nahkaansa
Sois vihamiestäni.
SURREY.
Kuink' ilmi tuli
Se juoni?
SUFFOLK.
Kummaa tietä.
SURREY.
Kuinka? Kuinka?
SUFFOLK.
He, kardinaalin kirje paaville
Kuninkaan tuli käsiin; siinä näkyi,
Ett' eron lykkäystä kardinaali
Pyys Hänen pyhyydeltään; "Jos niin käy",
Niin sanat kuuluivat, "on päivän selvää,
Kuninkaan ett' on pauloihinsa saanut
Kuningattaren piika, Anna Bullen."
SURREY.
Tuon lukiko?
SUFFOLK.
No, tieten.
SURREY.
Tepsikö se?
KAMARIHERRA.
Kuningas siitä näki, kuinka häntä
Hän väijyilee ja vaanii. Tällä kertaa
Se juoni petti; lääke tuli vasta
Potilaan kuoltua: jo kuningas on
Tuon kauniin tytön nainut.
SURREY.
Jospa oisi!
SUFFOLK.
No, onneks olkoon toivonne, my lord;
Todeksi vannon sen.
SURREY.
Niin siunaukseni
Se liitto saakoon!
SUFFOLK.
Aamen, sanon.
NORFOLK.
Aamen!
SUFFOLK.
Jo kruunauksest' on käsky annettu.
Vaan tää on vielä uutta; kaikkein korvat
Ei sitä kuulla saa. — Mut, hyvät herrat,
Olento sievä on hän, täydellinen
Älyn ja muodon puolesta; ja varmaan
Hänestä tälle maalle siunaus koituu,
Jot' aina muistellaan.
SURREY.
Mut kuningas
Sulattaa voiko kardinaalin kirjeen?
Jumala siitä varjelkoon!
NORFOLK.
Niin, aamen!
SUFFOLK.
Ei, hänen nokkans' ympärillä hörrää
Muit' ampiaisia; ne kohta pistää.
Hyvästi sanomatta Campejus
On livistänyt Roomaan; jättänyt on
Kuninkaan asian, ja paavin luo
On kardinaalin kätyrinä mennyt
Tään vehkeit' edistämään. Tietkääs mitä:
Kuningas huusi "haa!", kun tämän kuuli.
KAMARIHERRA.
Niin suututtakoon häntä Jumala,
Ett' yhä äänekkäämmin huutaa: haa!
NORFOLK.
Mut sanokaahan, milloin palaa Cranmer?
SUFFOLK.
On palannut, ja entist' on hän mieltä;
Ja kuningaskin tyyntyy eron suhteen,
Kun kaikki kristikunnan oppineet
Sen ovat hyväksyneet. Kohta, luulen,
Julaistaan tämä uusi naiminen
Ja kruunaus myös, ja Katariina enää
Ei kuningatar oo, vaan prinsessa,
Arthurin prinssin leski.
NORFOLK.
Cranmer tuo
On kelpo mies: on paljo vaivaa nähnyt
Kuninkaan tähden.
SUFFOLK.
Pian tuleekin
Hän arkkipiispaksi.
NORFOLK.
Niin kai.
SUFFOLK.
Niin, varmaan.
Kah, kardinaali —
(Wolsey ja Cromwell tulevat.)
NORFOLK.
Kas, kas, kuink' on kiivas!
WOLSEY.
Te kuninkaalle annoitteko, Cromwell,
Tuon käärön?
CROMWELL.
Makuuhuoneess', omaan käteen.
WOLSEY.
Katsoiko sisällystä?
CROMWELL.
Heti mursi
Hän sinetin, ja minkä ensin näki,
Sen vakavana luki; mielenkiinto
Kuvastui kasvoissa. Hän käski teidän
Odottaa häntä täällä aamusta.
WOLSEY.
Tuleeko piankin hän?
CROMWELL.
Varmaan pian.
WOLSEY.
Siis tuokioksi minut jättäkää. —
(Cromwell menee.)
Niin, Alençonin herttuatar, Ranskan
Kuninkaan sisar, hänen pitää naida. —
Vai Anna Bullen! Hittoon Anna Bullen!
Ei kauniit kasvot tässä riitä. — Bullen!
Ei mikään Bullen! — Oi, jos Roomasta
Jo saapuis sana! — Markiisitar Pembroke!
NORFOLK.
On suuttunut.
SUFFOLK.
Kai kuullut kuninkaan
Hiovan häneen vihaansa.
SURREY.
Oi, Herra
Vanhurskas, tee se kyllin purevaksi!
WOLSEY.
Ritarin tytär, halpa hovineitsyt
Kuningattaren kuningattareksi,
Emäntäns' emännäksi! Kirkkaasti
Se kynttilä ei pala; täytyy niistää;
Ja niin se sammuu. Mitä, vaikk' on kaunis
Ja siivokin? Hän on, sen tiedän, synkkä
Luterilainen. Meidän asialle
Ei hyödyllistä, että hän saa maata
Povella itsepäisen kuninkaan.
Pääkerettiläinen Cranmer hänkin noussut
Ja kuninkaan on lempiin hiipinyt
Ja oraakelin virkaan.
NORFOLK.
Hautoo jotain.
SURREY.
Oi, jos ne hauteet hältä syövyttäisi
Sydämmen valtajuuret!
(Kuningas, lukien paperilehteä, ja Lovell tulevat.)
SUFFOLK.
Kuningas!
KUNINGAS HENRIK.
Oi, mitkä summat omiin tarpeisiinsa
On koonnut! Mitkä kultavirrat hänest'
On vuotaneet! Oi, pyhä säästäväisyys!
Mist' on ne haalinut? — Ken teistä nähnyt
On kardinaalin?
NORFOLK.
Tässä tarkanneet
Olemme häntä. Kumma kuohu aivoiss'
On hällä; jalkaa polkee, pystyyn karkaa,
Äkisti pysähtyy ja katsoo maahan
Ja sormen nostaa otsalleen; mut heti
Taas alkaa riehua, taas pysähtyy,
Kovasti takoo rintaansa, ja katseen
Kuun puoleen heittää; mitä kummimmissa
Hän asennoiss' on ollut.
KUNINGAS HENRIK.
Luultavasti;
On mieli kuohuksissa. Tänään laittoi
Hän mulle silmäiltäviks papereita,
Joit' olin pyytänyt; mut arvatkaas,
Ma mitä niihin kätkettynä löysin?
Niin, totta, luettelon tavaroista:
Siin' aarteit' oli, kultaa, hopeaa,
Korua, loistokamaa siihen määrään,
Ett' alamaisella ei luulis varaa
Olevan moiseen.
NORFOLK.
Se on taivaan tahto;
Sen oli kääröön pannut jokin henki,
Sill' armoittaakseen teidän silmäänne.
KUNINGAS HENRIK.
Jos tietäisimme, että hänen mielens'
On maasta taivaallisiin kääntynyt,
Niin jouten saisi olla mietteissään.
Mut varon, että alla kuun ne asuu
Ja vakaan tuuman arvoiset ei ole.
(Asettuu istumaan ja kuiskaa Lovellille,
joka sitten menee Wolseyn tykö.)
WOLSEY.
Oi, anteeks, taivas! Teidän armoanne
Jumala siunatkoon!
KUNINGAS HENRIK.
Te, arvon loordi,
Olette taivaan tavaroita täynnä
Ja mieless' armon runsas kalusto,
Jot' ikään tarkastitte; hetkeäkään
Ei teiltä hurskaast' ajastanne riitä
Tään mailman askareihin. Huono liette
Talouden pitäjä, ja iloitsen,
Ett' olette mun kaltaiseni siinä.
WOLSEY.
Pyhillä toimill' oma aikans' on
Ja oma valtakunnan asioilla,
Ja luontokin se vaatii hoitoaan,
Ja sitä minunkin, sen heikon lapsen,
Kuin kuolevaisten veljienikin,
Totella tulee.
KUNINGAS HENRIK.
Hyvin puhuttu!
WOLSEY.
Suvaitkaa, majesteetti, — itse siihen
Syyt' antaa koitan — aina sovittaa
Mun hyvät sanani ja hyvät työni.
KUNINGAS HENRIK.
Taas hyvin puhuttu; ja tavallaan
On hyvin-puhuminen hyvää työtä;
Ja kuitenkaan ei sanat ole työtä.
Isäni teitä suosi, sanoi sen,
Ja tämän sanansa hän työssä näytti;
Minä kuninkaana teille paikan soin
Lähinnä sydäntäni, teilt' en koskaan
Etua parast' evännyt; päinvastoin
Omaani supistinkin, kootakseni
Hyvyyttä teihin.
WOLSEY (syrjään).
Mitä tietää tämä?
SURREY (syrjään).
Suo, taivas, tätä jatkua!
KUNINGAS HENRIK.
Teist' enkö
Ma tehnyt valtakunnan ensi miestä?
Sanokaa, onko totta mitä sanon?
Ja, jos sen myönnätte, niin sanokaa,
Velassa mulle oletteko? Mitä?
WOLSEY.
Ma myönnän, kuningas, ett' armoa
Niin sadellut on minuun joka päivä,
Ett' en voi sitä palkita; se kävis
Ylitse ihmisvoimain. Tekoni
Ei koskaan päässyt tahdon tasalle,
Jos kuinka ahkeroinkin. Omaa hyvää
Sen verran katsoin, että määränäni
Ain' oli teidän pyhä persoonanne
Ja valtakunnan etu. Armontöistä,
Joit' arvottomaan minuun tuhlasitte,
On ainut palkka alamaisen kiitos,
Rukous puolestanne, uskollisuus,
Jok' yhä kasvoi vain ja yhä kasvaa,
Siks kuin sen kuolon talvi tappaa.
KUNINGAS HENRIK.
Oivaa!
Täss' uskollisen, nöyrän alamaisen
Te kuvasitte; kunnian se töistään
Saa palkakseen, niinkuin sen vastakohta
Häpeän kostoksensa. Luulis että,
Kun sydämmeni ystävyytens' antoi,
Käteni armot tuhlas, valtani
Soi arvot teille suuremmat kuin muille,
Myös teidän käsin, sydämmin ja voimin —
Velvoituksesta puhumattakaan —
Pitäisi erikoista ystävyyttä
Enemmän mulle osoittaa kuin muille.
WOLSEY.
Kuninkaan parast' enemmän ma katsoin
Kuin omaani. Ain' ennen, nyt ja vasta —
Vaikk' uskoton ois koko maailma
Ja teidät kavaltais, vaikk' uhkuis vaara
Niin julman valtavana kuin vain aatos
Voi kuvailla — mun uskollisuuteni,
Kuin luoto tyrskyn keskell', ärjyt aallot
Poveensa särkisi ja järkkymättä
Teit' aina suojais.
KUNINGAS HENRIK.
Puhett' ylevää!
Kas, tuossa, loordit, sydän vilpitön!
Avoinna näitte sen. — Tuo lukekaa:
(Antaa hänelle paperin.)
Ja sitten tuo; ja sitten suurukselle,
Jos ruoka maittaa.
(Kuningas menee, katsoen vihaisesti Wolsey-kardinaaliin,
ylimykset tunkeilevat hänen jälkeensä, naurellen ja
keskenään kuiskaillen.)
WOLSEY.
Mitä tietää tuo?
Mik' äkki-viha! Mikä siihen syynä?
Rypisti otsaansa, ja silmä paloi,
Kuin turmaa uhkais; ärjäs leijona
Noin katsoo uskaljaaseen metsämieheen,
Jok' on sen haavoittanut, — sitten ruhjoo..
Nyt tuota katson; pelkään, että se
On vihan syynä. — Oikein: tuo se minut
On kukistanut! Siinä luettelo
On summa-aarteista, joit' itselleni
Koonnut olen, päästäkseni paaviks
Ja Roomass' ystäviä ostaakseni.
Oo, huolimattomuus, jok' omiaan
On narrin kaatamaan! Mik' ilkipeikko
Mun pani kätkemään tuon salaisuuden
Pakettiin, jonka laitoin kuninkaalle?
Apua eikö? Eikö uutta juonta,
Mill' ajaa tämä hänen aivoistaan?
Sapettaa häntä tuo. Mut keinon tiedän;
Jos tepsii tää, niin onnen kiusallakin
Ma nousen taas. — Haa! Mitä? "Paaville?"
Kirjeeni paaville, niin, toden totta,
Ja koko sopimus! Siis, hyvästi!
Min' olin suuruuteni kukkuloilla,
Ja kunniani keskitaivaalta
Nyt alan laskea; ma putoan
Kuin kirkas tähdenlento iltasella,
Koht' ei mua kukaan näe.
(Norfolkin ja Suffolkin herttuat, Surreyn kreivi
ja kamariherra palaavat.)
NORFOLK.
Kardinaali,
Kuninkaan tahto kuulkaa, joka vaatii
Ett' oiti meille valtasinetin
Nyt annatte ja Winchesterin maalle
Pois Asherhouseen itse vetäydytte, —
Siks kunnes toisin määrätään.
WOLSEY.
Seis! Hiljaa!
Ei teillä valtuutta. Näin suureen toimeen
Ei sanat riitä.
SUFFOLK.
Vastustaa ken tohtii,
Mit' itse kuninkaan on suusta tullut?
WOLSEY.
Siks kunnes muuta näen kuin sanoja
Ja tahdon, pahan tahdon, kärkkäät herrat,
Niin uskallan ja täytyykin mun kieltää.
Nyt näen, kuink' alhaa ainett' olette:
Kateutta vain! Kuink' ahnaast' ahnehditte
Mun turmaani, niin kuin se teitä ruokkis!
Kuink' ilon ivaa kaikess' osoitatte,
Mi turmioks' on mulle! Ilkimykset,
Kateuden tietä käykää; teillä siihen
On kristillinen oikeus; varmaan saatte
Ajoissa palkankin. Tään sinetin,
Jonk' ottaa uhkaatte, sen omin käsin
Kuningas — teidän herranne ja mun —
Minulle antoi elinkaudeksi,
Ja arvon, viran myös, ja vahvistukseks
Avoimen kirjeen. Ken sen riistää multa?
SURREY.
Hän, ken sen antoi.
WOLSEY.
Tulkoon sitten itse!
SURREY.
Sin' olet pöyhkä petturi, sa pappi.
WOLSEY.
Valetta, pöyhkä loordi! Eilen vielä
Ois Surrey kielens' ennen polttanut
Kuin moista puhunut.
SURREY.
Sun vallanhimos,
Punainen pahus, täältä murheenmaasta
Vei appeni, sen jalon Buckinghamin.
Ei kaikkein kardinaali-veljein päät —
Sinä arvoinesi niihin luettuna —
Sen miehen yhtä hivuskarvaa vastaa.
Kirottu koko teidän politiikka!
Mun lähetitte Irlantiin, jost' apu
Ol' etäällä ja kuningas ja kaikki,
Jotk' olemattomista rikoksista
Ois hälle armon hankkineet; sill' aikaa
Pyhästä säälistä sa hyvyydessäs
Soit hälle synninpäästön kirveen kautta.
WOLSEY.
Se valhett' on ja kaikki muukin, josta
Tuo lörppäkieli loordi mua syyttää.
Lain kautta herttua tuomionsa sai;
Ett' olin hänen kuolemaansa syytön
Ja vapaa juonista, sen päärein oikeus
Ja asiansa huonous todistaa.
Jos oisin kielevä, niin sanoisin,
Ett' yhtä vähän teiss' on kuntoa
Kuin kunniaa; ett' alttiudessa
Kuningast', ylvää haltijaani, kohtaan
Min' olen yhtä hyvä mies kuin Surrey
Ja kaikki hänen narrikumppaninsa.
SURREY.
Sun pitkä takkis sua suojaa, pappi,
Sais sydänvertas muuten miekka maistaa. —
Tuot' uhkaa siedättekö kuulla, loordit,
Ja moisen suusta? Näin jos meitä saa
Mokoma punareuhka koiritella,
Hyvästi silloin aateluus! Hän meitä
Hatullaan pyytää vois kuin leivosia.[9]
WOLSEY.
On hyvyys sulle myrkkää.
SURREY.
Niin se hyvyys,
Joll' omiin käsiinne te kiskomalla
Maan kaikki rikkaudet kiersitte;
Se hyvyys, jolla kirjeissänne paaviin
Kuninkaan petitte; sen hyvyytenne,
Jos härnäätte, ma kuuluks teen. — Lord Norfolk,
Jos tosi ylimys te olette,
Jos yhteishyvää hellitte ja tilaa
Ivatun aatelimme ja sen lasten —
Jotk' aateliks ei nouse, tuo jos elää —
Nyt hänen maineluettelons' esiin
Ja syntikirjansa! — Se teitä, pappi,
Pahemmin säikyttää kuin messukello,[10] —
Kun tumman naikon kanssa kiemailitte. —
WOLSEY.
Syvästi tuota miestä inhoisin,
Jos sit' ei kieltäis kristillinen rakkaus.
NORFOLK.
Kuninkaan käsiss' on se luettelo;
Mut ruma on se.
WOLSEY.
Sitä kauniimpana
Ja kirkkaampana puhtauteni loistaa,
Kun toden kuulee kuningas.
SURREY.
Ei auta.
On hyvä muisto mulla; jotkut kohdat
Ma vielä muistan, ja ne julki tuon.
Jos voitte, punastukaa, kardinaali,
Ja tunnustakaa; se ois toki suoraa.
WOLSEY.
Kaikk' esiin! Pahimmatkin syytteet torjun.
Jos punastun, niin sitä punastun,
Ett' ylimys on vailla tapoja.
SURREY.
Parempi se, kuin päätä vailla. Siis:
Kuninkaan tietämättä ensinnäkin
Pyritte legaatiksi, jonka kautta
Maan piispain toimivallan hervaisitte.
NORFOLK.
Kirjeissä ulkovalloille ja Roomaan
Ol' aina lause: ego et rex meus;
Kuninkaan sillä käskyläiseksenne
Te alensitte.
SUFFOLK.
Lisäks kuninkaan
Ja neuvoskunnan tietämättä veitte,
Lähetiks keisarille mennessänne,
Mukaanne Flandriin valtasinetin.
SURREY.
Niinikään soitte laajan valtuudet
Gregory Cassadolle liiton tekoon
Ferraran välillä ja Englannin,
Kuninkaan tiedotta ja neuvoskunnan.
SUFFOLK.
Ja vallanhimosta te leimautitte
Kuninkaan rahaan pyhän hattunne.
SURREY.
Ja suunnattomat summat lähetitte —
Ne kuinka saitte, tunto sanokoon —
Syötiksi Roomaan, onkiaksenne
Niill' arvopaikkoja, ja valtakunnan
Näin köyhdytitte. Paljo muuta vielä,
Mut kun se inhaa on ja teitä koskee,
En sillä tahraa suutani.
KAMARIHERRA.
My lord,
On halpaa langennutta polkea.
Lain valtaan jääköön; sen on tuomio,
Ei teidän. Sydän itkee nähdessäni,
Kuin pieneks hänen suuruutens' on käynyt.
SURREY.
Suon hälle anteeksi.
SUFFOLK.
Lord kardinaali,
Kuningas vielä käskenyt on tämän:
Kun kaikki, mitä Rooman legaattina
Olette tässä maassa toiminut,
On praemunire-säännön alaisena,[11]
Niin tämä laki kohtaa teitä myös;
Maat, mannut, kiinteän ja irtaimen
Olette rikkonut, ja menettänyt
Kuninkaan turvan. — Tää mun toimeni.
NORFOLK.
Nyt jääkää miettimään, kuink' elämänne
On parattava. Jyrkän vastauksenne,
Kun sinetin meilt' epäsitte, teemme
Kuninkaan tiedoks; varmaan kiittää teitä.
Hyvästi, vähä hyvä kardinaali!
(Kaikki menevät, paitse Wolsey.)
WOLSEY.
Hyvästi, vähä hyvä, mikä jää!
Hyvästi iäks, kaikki suuruuteni!
Se ihmisen on osa; tänään kasvaa
Ujoa toivon tainta, huomenna
Jo kukkii, loistaa täydess' uhkeudessaan,
Ja sitten tulee halla, turmahalla,
Ja — ihminen kun varmana jo levoss'
Odottaa suuruutensa kypsyntää —
Se juureen puraisee ja hänet kaataa
Niinkuin nyt minunkin. Kuin huimat pojat,
Jotk' uivat rakoilla, jo monta kesää
Uhalla laskin maineen ulappaa,
Mut liian kauas; pullistunut korska
Mun särkyi aitani, ja vanhana
Ja virass' uupuneena raivon virran
Ma jouduin ajeluun; se nyt mun nielee.
Sua vihaan, turha kunnia ja loisto.
Nyt uuden mielen saan. Oi, kuink' on kurja
Se raukka, joka luottaa valtoihin!
Niin, ruhtinasten armonhymyilyn,
Jot' ahnehdimme näin, ja tuhon välill'
Enemmän tuskaa on ja kauhua,
Kuin mitä sodist' on ja naisista.
Kun sorrut, Luciferin lailla sorrut,
On toivo mennyttä.
(Cromwell tulee säikähdyksissään.)
No, mitä, Cromwell?
CROMWELL.
En puhua ma voi. —
WOLSEY.
Noin hämmentynyt
Mun turmiostaniko? Kummeksitko,
Jos suistuu suuruuskin? Jos itket sinä,
Niin toden totta olen mennyt mies.
CROMWELL.
Kuink' armonne on laita?
WOLSEY.
Hyvin; Cromwell;
En onnellisemp' ole koskaan ollut.
Nyt tunnen itseni, nyt tunnen rauhaa,
Jot' arvot maalliset ei voita: tyyntä
Omantunnon rauhaa. Kuningas mua auttoi,
Hänelle kiitos; näiden hartioiden
Lahoilta pylväiltä hän säälist' otti
Pois painon, jot' ei kantais laivastot:
Tuon liian kunnian. Oi, se on taakka,
Niin, rakas Cromwell, taakka liian raskas
Sen kantaa, joka toivoo taivaaseen.
CROMWELL.
Iloitsen, että hyväll' ootte tiellä.
WOLSEY.
Niin luulisin; nyt, toivon, olen valmis —
Ma tunnen siihen hengessäni voimaa —
Pahempaa, kovempaakin kestämään,
Kuin millä heikot vihamiehet uhkaa.
Mit' uutta?
CROMWELL.
Pahin kaikista ja raskain
Kuninkaan suosion on menetys.
WOLSEY.
Jumala häntä siunatkoon!
CROMWELL.
Ja sitten
Sir Thomas More on teidän sijaanne
Valittu kansleriksi.
WOLSEY.
Kiire oli.
Kyvykäs mies. Hän kauan pysyköön
Kuninkaan suosissa ja tuomitkoon
Totuuden sekä omantunnon mukaan,
Niin että, kun on matkans' autuaasti
Hän päättänyt, sais orpoin kyyneleistä
Tomulleen hautapatsaan. Mitä muuta?
CROMWELL.
Cranmer on suosittuna palannut
Ja Canterburyn arkkipiispaks tehty.
WOLSEY.
Se oli uutta.
CROMWELL.
Vihdoin, lady Anna,
Jonk' aikaa kuningas on salaa nainut,
Kirkossa tänään kuningattarena
On julki näyttäynyt. Nyt puhutaan
Vain kruunauksesta.
WOLSEY.
Cromwell, se se riippa
Mun alas painoi. Kuningas on käynyt
Omia teitään. Tuon, tuon naisen tähden
Menetin iäks loistoni; ei enää
Valaise mainettani aurinko,
Ei enää kultaa tuota suurten seuraa,
Jok' odotti vain hymyäni. Mene!
Hävinnyt olen, köyhä, kelvoton
Sun herraksesi. Etsi kuningasta —
Se aurinkosi älköön laskeko! —
Ma hälle olen kertonut, ken olet
ja että taattu olet; hän sua auttaa.
Mua muistellessaan — jalo häll' on luonto —
Hän lämpenee ja toivorikasta
Ei palvelustas hylkää. Hyvä Cromwell,
Hänt' älä loukkaa, varull' ole, katso
Etistä etuasi.
CROMWELL.
Teistä, herra,
Mun luopuako täytyy? Heittää täytyy
Noin hyvä, jalo, vakaa isäntä?
Todetkoon, kell' ei sydän kivest' ole,
Kuink' on mun raskas jättää herrani.
Saa palveluni kuningas, mut te
Mun rukoukseni iänikuisesti.
WOLSEY.
En kyynelt' ajatellut vuodattaa
Täss' surkeudessa, mut hellyydelläs
Sa sait mun naisen osaa näyttämään.
Pois kyynel pyhkikäämme! Kuule, Cromwell,
Kun joudun unheeseen — ja se käy pian —
Ja kylmässä kun nukun marmorissa,
Miss' enää minua ei mainita,
Niin sano, näin sua neuvon, sano: Wolsey,
Jok' astui kerran tietä kunnian
Ja maineen mittas syvyydet ja särkät,
Hän, haaksirikko, neuvoi sulle varman
Ylennystien, vaikk' itse siitä eksyi.
Tuhoni näet ja mikä minut kaatoi.
Varoitan, Cromwell: vältä ylpeyttä;
Se synti enkelitkin kukisti;
Kuink' ihminen, tuo Luojan kuva, sillä
Vois mitään voittaa? Itses unhota;
Rakasta vihamiestäs; vilpillä
Et voita enempää kuin suoruudella.
Kädessäs aina rauhan oksaa kanna,
Se kateelliset kielet vaientaa.
Tee oikeutta, älä ketään pelkää.
Jumalaa, isänmaata, totuutta
Rakasta aina. Näin jos kaadut, Cromwell,
Niin marttyyrina kaadut. Palvele
Vain kuningasta. — Auta mua sisään;
Siell' ota kirjaan kaikki tavarani
Viimeiseen ropoon; se on kuninkaan.
Jumalaan uskoni ja papin puku
On ainut, mit on enää mulla omaa.
Oi, Cromwell, Cromwell! Jumalaa jos puoliks
Niin oisin palvellut kuin kuningasta,
Hän ei mua vanhoillani syössyt ois
Näin alastonna vihamiesten käsiin.
CROMWELL.
Oi, malttukaa!
WOLSEY.
Niin teenkin. Hovin liemu,
Jää hyvästi! Mua kutsuu taivaan riemu.
(Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Katu Westminsterissa.
(Kaksi aatelismiestä kohtaa toisensa.)
1 AATELISMIES. No, terve taaskin.
2 AATELISMIES.
Samat sanat teille.
1 AATELISMIES. Tulitte tähän varmaan katsomaan, Kun lady Anna palaa kruunauksesta?
2 AATELISMIES. Niin, aivan niin. Kun viimein tavattiin, Tul' oikeudesta herttua Buckingham.
1 AATELISMIES. Niin oikein; silloin oli surun aika, Nyt julki riemu.
2 AATELISMIES.
Niin, nyt porvaristo
Kuninkaanmielisyyttään täysin näyttää;
Se tätä päivää — oikeutensa mukaan —
Kemuilla viettää, huvinäytelmillä
Ja juhlakulkueilla.
1 AATELISMIES. Komeampaa Ja uljaampaa ei ole koskaan nähty.
2 AATELISMIES. Kysyä sallikaa mun, mikä teill' on Paperi kädessä?
1 AATELISMIES.
Se luettelo
On niistä henkilöistä, joilla tänään
On virkatointa kruunauksessa.
Suffolkin herttua drotsetina ylin,
Norfolkin herttua sitten marskina.
Lukea tuosta itse voitte loput.
2 AATELISMIES.
Suur' kiitos. Jos en tapaa tuntisi,
Niin lukisin ma kyllä paperinne.
Mut miten käy nyt leski-prinsessan,
Katariinan, sekä hänen asiansa?
1 AATELISMIES.
Sen sanon, Canterburyn arkkipiispa
Yhdessä muiden suuriarvoisten
Ja oppineiden isäin kanssa istui
Dunstabless' oikeutta, kuusi virstaa
Ampthill'istä, miss' asui prinsessa;
Sai monasti hän haaston, mut ei tullut.
Kun pois hän jäi, ja tunnonvaiva valtas
Kuninkaan yhä, niin nää opinmiehet
Yksmielisesti eron päättivät
Ja naimaliiton tyhjäks julistivat.
Hän sitten Kimboltoniin siirrettiin,
Siell' on nyt sairaana.
2 AATELISMIES.
Voi, rouva-parkaa! —
(Torventoitotuksia.)
Seis! Torvet soivat: kuningatar tulee.
(Hoboijansoittoa.)
Kruunauskulkue.
Vilkkaita torventoitotuksia.
1. Kaksi tuomaria.
2. Lord kansleri, jonka edellä kannetaan valtasinettiä ja virkasauvaa.
3. Kuorolaulajia.
4. Lontoon määri, virkasauva kädessä. Sitten sukkanauhan tähdistön airut asepuvussa ja kullattu kuparikruunu päässä.
5. Markiisi Dorset, kultainen valtikka kädessä ja päässä
kultainen puolikruunu. Hänen rinnallaan Surreyn kreivi,
hopeainen sauva ja kyyhkynen kädessä ja kreivin kruunu
päässä. Kummallakin sukkanauhantähdistön ketjut kaulassa.
6. Suffolkin herttua juhlapuvussa, kruunu päässä ja pitkä,
valkea sauva kädessä, valtakunnan drotsina. Hänen rinnallaan
Norfolkin herttua, marsalkansauva kädessä ja kruunu päässä.
Kummallakin sukkanauhantähdistön ketjut kaulassa.
7. Kunniakatos, jota neljä satamaparoonia kantaa; sen alla
kulkee kuningatar loistopuvussa, kruunu päässä ja hiukset
runsaasti helmillä koristettuina. Toisella puolella Lontoon,
toisella Winchesterin piispa.
8. Vanha Norfolkin herttuatar, päässä kruunu, johon on
kukkia kudottu; kannattaa kuningattaren laahusta.
9. Ylimysnaisia ja kreivittäriä, yksinkertaiset, kukattomat
kultakruunut päässä.
2 AATELISMIES.
Niin, kulku kuninkaallinen! — Nuo tunnen; —
Ken kantaa valtikkaa?
1 AATELISMIES. Markiisi Dorset; Ja kreivi Surrey tuo, ken kantaa sauvaa.
2 AATELISMIES. Komea ylimys! Ja kreivi Suffolk Tuo tuossa kai?
1 AATELISMIES.
Niin, valtakunnan drotsi.
2 AATELISMIES. Ja Norfolk tuo?
1 AATELISMIES.
Niin.
2 AATELISMIES (näkee kuningattaren).
Siunatkoon sua taivas!
En kasvoja noin kauniit' ole nähnyt. —
Kautt' autuuteni, enkeli hän on.
Kuninkaall' enemmän kuin Intiat
On sylissään, kun tuota naista halaa.
En soimaa hänen tuntoaan.
1 AATELISMIES.
Nuo, jotka
Katosta hänen päällään pitävät,
Ne Viiden Sataman on parooneja.[12]
2 AATELISMIES.
Noit' onnellisia! Niin ovat kaikki
Jotk' ovat hänen lähellään. Ja tuo,
Tuo hänen laahuksensa kannattaja,
Kai vanha Norfolkin on herttuatar?
1 AATELISMIES. Niin on; muut kaikki kreivittäriä.
2 AATELISMIES. Sen sanoo kruunut. Tähtiä he ovat. Ja lentojakin jotkut.
1 AATELISMIES. Vaiti siitä!
(Kulkue poistuu torvien raikkaasti soidessa.)
(Kolmas aatelismies tulee.)
Kah, terve! Miss' on teitä paistettu?
3 AATELISMIES.
He, kirkoss', ahdingossa; sormeakaan
Ei mahtunut ois lisää. Ilon humuun
Tukehduin melkein.
2 AATELISMIES.
Juhlamenot näitte?
3 AATELISMIES. No, näinhän.
1 AATELISMIES.
Millaisilta näyttivät?
3 AATELISMIES. Kannatti katsella.
2 AATELISMIES.
No, kertokaa.
3 AATELISMIES.
Kykyni mukaan. Kuningattaren
Kun ladyjen ja loordein vuolas virta
On korokkeelle kuoriin saattanut,
Vetäytyy pois se; hänen armonsa
Komealt' istuimellaan huokaa sitten
Noin puolen tuntia ja kansan sallii
Vapaasti ihanuuttaan ihailla.
Hän totta onkin kauniin nainen, mit' on
Mies ikänänsä syleillyt. Kun kansa
Siin' oikein hänet näki, nousi telme
Kuin myrskyn riehtoessa purjeita,
Niin sekava ja hurja: hatut, takit,
Jakutkin ilmaan lensi; nokat menneet
Ois saman tien, jos ei ois kiinni olleet.
Moist' iloa en ole koskaan nähnyt.
Mahakkaat vaimot, aivan viimeisillään,
Kuin entisaikain muurinsärkijät
Tungokseen töytäsivät, joka horjuin
Pakeni tieltä. Mies ei voinut väittää:
"Tuo mun on eukkoni", niin yhdess' oli
Mytyssä siinä kaikki.
2 AATELISMIES.
Mitä sitten?
3 AATELISMIES.
Nyt kuningatar nousi, nöyräst' astui
Luo alttarin ja polvistui ja nosti
Ihanat silmäns' ylös taivaaseen,
Kuin pyhimys, rukoillen hartahasti.
Nous sitten, kumartaen kansalle.
Nyt hälle Canterburyn arkkipiispa
Kuningattaren merkit, pyhän öljyn,
Ja Edvard Tunnustajan kruunun, sauvan
Ja rauhankyyhkyn antoi ynnä muut
Ylevät arvonmerkit; sitten kuoro,
Maan valituimman soiton säistämänä,
Viritti yhdessä Te Deum virren.
Samalla loistolla he palasivat
York-placeen, miss' on juhlapidot nyt.
1 AATELISMIES.
York-place ei enää ole sen se nimi
On mennyttä, kun kardinaali kaatui.
Se Whitehall on ja kruunun nyt.
3 AATELISMIES.
Tuon tiedän;
Se nimi uusi on, ja kielell' yhä
On entinen.
2 AATELISMIES.
Nuo kaksi arvon piispaa
Molemmin puolin kuningatarta
Keit' olivat?
3 AATELISMIES.
Stokesley ja Gardiner:
Winchesterin on toinen — äskettäin
Viel' oli kuninkaalla kirjurina —
Ja Lontoon toinen.
2 AATELISMIES.
Winchesterin piispa
Ei katso hyvin silmin arkkipiispaan,
Vakaaseen Cranmeriin.
3 AATELISMIES.
Sen tietää kaikki;
Mut viel' ei välit rikki; niiks jos tulee,
Peloton ystävä on Cranmerilla.