PRINSSI HENRIK. Oo, sinä korpinruoka! Tuskin ovat huulesi kuivuneet siitä kuin viimeksi joit.
FALSTAFF. Se on yhtä kaikki! (Juo.) Surma syököön kaikki pelkurit, sanon vieläkin!
PRINSSI HENRIK.
Mikä asiana?
FALSTAFF. Mikäkö asiana? Neljä miestä täällä on siepannut tuhannen puntaa tänään aamutyökseen.
PRINSSI HENRIK.
Missä ne ovat, Hannu, missä?
FALSTAFF. Missäkö ovat? Pois ovat siepatut meiltä. Niitä oli sata miestä neljää raukkaa vastaan.
PRINSSI HENRIK.
Mitä sanot, mies? Satako?
FALSTAFF. Olen heittiö, jos en ollut kahdentoista kanssa heistä käsikähmässä kokonaista kaksi tuntia. Ihme kumma, että sieltä hengissä pääsin. Kahdeksan pistoa sain takkiini, neljä housuihini; kilpeni on vallan murskaksi ruhjottu, miekkani lovilla kuin käsisaha: ecce signum. En ole koskaan tanakammin otellut siitä kuin mieheksi tulin; vaan ei auttanut mikään. Surma syököön kaikki pelkurit! — Kysy näiltä; jos sanovat päälle tai vaille sen, mikä on totta, niin ovat konnia ja pimeyden lapsia.
PRINSSI HENRIK.
Sanokaa, miehet, miten se kävi?
GADSHILL.
Me neljä hyökkäsimme noin kahdentoista kimppuun —
FALSTAFF.
Kuudentoista vähintäin, prinssi hyvä.
GADSHILL.
Ja sidoimme ne köysiin.
PETO.
Eipäshän, köysiin ne eivät joutuneet.
FALSTAFF. Konna sinä, köysiin ne joutuivat, joka sorkka; taikka olen minä juutalainen, oikein heprealainen juutalainen.
GADSHILL. Kun olimme saaliin jaolla, karkasi päällemme kuusi tai seitsemän pirteää miestä —
FALSTAFF.
Ja päästivät toiset köysistä; ja sitten tuli koko liuta.
PRINSSI HENRIK.
Mitä? Tappelitteko niiden kaikkien kanssa?
FALSTAFF. Kaikkienko? En tiedä, mitä sinä tarkoitat "kaikilla"; mutta jos minä en tapellut viidenkymmenen kanssa, niin olen minä nauriin naatti. Jos ei niitä ollut kaksi tai kolme päälle viidenkymmenen vanhan Hannu raukan kimpussa, niin en ole minä kaksijalkainen eläin.
PRINSSI HENRIK.
Jumala varjelkoon! Ethän vaan ole ketään lyönyt kuoliaaksi?
FALSTAFF. Vast' aika nyt Jumalaa rukoilla! Kahdelta heistä olen selän pehmittänyt, ja kaksi ihan varmaan on palkkansa saanut, kaksi kanvastimekkoista kelmiä. Kuules, Heikku, sanon jotakin, — jos valehtelen, niin sylje minua vasten naamaa, ja hauku hevoseksi. Tunnethan minun vanhan väistöni: — tämä oli asentoni, ja näin minä työkkäsin edes. Silloin syöksyi kimppuuni neljä kanvastimekkoista kanaljaa —
PRINSSI HENRIK.
Mitä? Neljäkö? Kaksihan sanoit vast'ikään.
FALSTAFF.
Neljä, Heikku, neljä minä sanoin.
POINS.
Niin kyllä, neljä hän sanoi.
FALSTAFF. Nämä neljä tulivat kaikki vasten rintaa ja hyökkäsivät yhtenä päälleni. Minä en kursastellut, vaan otin kilvelläni vastaan kaikki seitsemän miekanpistoa, — näin ikään.
PRINSSI HENRIK.
Seitsemänkö? Äskenhän niitä oli vaan neljä.
FALSTAFF.
Kanvastimekkoako?
POINS.
Niin, neljä kanvastimekkoa.
FALSTAFF.
Seitsemän, kautta tämän miekankahvan, taikka olen minä konna.
PRINSSI HENRIK.
Poins hyvä, älä huoli; kohta niitä karttuu vielä lisää.
FALSTAFF.
Kuuletko minua, Heikku?
PRINSSI HENRIK.
Kyllä, Hannu, vieläpä kuuntelenkin.
FALSTAFF. Oikein; se kannattaakin kuuntelemista. Nuo yhdeksän kanvastimekkoa, joista puhuin —
PRINSSI HENRIK.
Kas niin, kaksi lisää jo!
FALSTAFF.
Kun olin heiltä kantimet katkaissut, —
PRINSSI HENRIK.
Niin putosivat housut.
FALSTAFF. Niin alkoivat he väistyä; mutta minä seurasin perävilkkaa käsin ja jaloin, ja vilahduksessa peittosin seitsemän niistä yhdestätoista.
PRINSSI HENRIK.
Hirmuista! Yksitoista kanvastimekkoa kasvanut kahdesta!
FALSTAFF. Vaan, niinkuin olisi piru riivannut, niin kolme turkaisen kelmiä, kolme viheriätakkia tuli takaapäin ja hyökkäsi päälleni; —oli, näet, niin pimeä, Heikku, ett'et olisi voinut nähdä omaa kättäsi.
PRINSSI HENRIK. Nuo valheet ovat kutojansa, isänsä, kaltaisia: paksuja kuin vuoret, törkeitä ja kouraan tuntuvia. Haa! sinä paksupäinen kuukupu, sinä römökalloinen hupakko, äpärä, ruokoton, rasvainen talikäärö, —
FALSTAFF.
Mitä! Oletko hullu? Oletko hullu? Eikö totuus ole totuus?
PRINSSI HENRIK. Kuinka sinä voit erottaa nuo vihreätakit, jos oli niin pimeä, ett'et voinut nähdä omaa kättäsi? Anna kuulla syysi; mitä vastaat tähän?
POINS.
Niin syysi, Hannu, syysi!
FALSTAFF. Mitä? Pakostako? Eipäs; vaikka olisin vipuhirressä tai kaikki maanpiirin kidutukset kärsisin, niin pakosta en sano teille mitään. Vai pakosta teille sanoisin syyni! Vaikka olisi syitä niin taajassa kuin sinivatukoita, niin pakosta en sano syitäni yhdellekään sorkalle, enpäs vaan.
PRINSSI HENRIK. En tahdo kauemmin olla syypää tähän syntiin. Tuo veripunainen pelkuri, tuo patjanpainaja, tuo tammanselän-taittaja, tuo suunnaton lihavuori, —
FALSTAFF. Suusi, senkin nälkäkurki, ankeriaan nahka, kuivattu naudankieli, sonninsuoro, kapakala, — huh, jos hengeltäni voisin sanoa kaikki, mihin sinua vertaan! — sinä kyynäräpuu, veitsentuppi, jousenkotelo, viheliäinen paistinvarras, —
PRINSSI HENRIK. Hyvä, hengitä välillä ja jatka sitten; ja kun olet halpaan vertailemiseesi uupunut, niin kuulehan minunkin suustani sananen.
POINS.
Kuuntele, Hannu!
PRINSSI HENRIK. Me kaksi näimme teidän neljän hyökkäävän toisten neljän päälle; te köytitte ne ja anastitte niiden tavarat. — Huomaa nyt, kuinka suora totuus teidät solmii. — Silloin me kaksi hyökkäsimme teidän neljän päälle ja, sanalla sanoen, kiristimme teiltä saaliinne; se on nyt meidän hallussamme; voittepa sen vaikka nähdäkin tässä talossa. — Ja sinä, Falstaff, sinä sieltä kieritit kuukupusi niin sievästi ja taitavan sukkelasti, ja möläsit armoa, ja aina vaan juoksit ja möläsit paremmin kuin koskaan olen kuullut sonnivasikan möläjävän. Mikä vaivainen sinä olet, kun noin hakkaat pilalle miekkasi ja sitten sanot, että se tuli tappelussa! Mitä juonia, mitä verukkeita, mitä lymyreikiä nyt keksinet, pelastuaksesi tästä julkeasta, sepo selvästä, häpeästä?
POINS.
No, annappa kuulla, Hannu, minkä juonen tähän keksit?
FALSTAFF. Jumaliste, tunsinhan minä teidät yhtä hyvin kuin oma tekijänne. Kuulkaahan nyt, hyvät herrat! Kävikö minun laatuun tappaa kruununperillinen? Sopiko minun tehdä vastusta varsinaiselle kuninkaanpojalle? Niin, tiedäthän sinä, että olen uljas kuin Herkules, mutta muista vaistoa: jalopeurakaan ei koske varsinaiseen kuninkaanpoikaan. Vaisto on suuri asia; minä olin pelkuri vaistosta. Rupean kaiken ikääni luulemaan parempaa itsestäni ja sinusta: itsestäni uljaana jalopeurana ja sinusta varsinaisena kuninkaanpoikana. Mutta, jumal'avita, pojat, iloissani olen, että teillä on rahat. — Emäntä, ovet kiinni! Tänään valvotaan, huomenna rukoillaan. — Velikullat, reimapojat, sydänkäpyset — kaikki hyvän kumppanuuden nimet teille annan! Hei, pidetäänkö lystiä nyt? Panemmeko toimeen näytelmän suoraa päätä?
PRINSSI HENRIK.
Siihen suostun, — ja sen aineena tulee olemaan sinun pakoretkesi.
FALSTAFF.
Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat.
(Ravintolan emäntä tulee.)
EMÄNTÄ.
Herran kiesus! Kaikkein armollisin prinssi, —
PRINSSI HENRIK.
Mitä nyt, kaikkein armollisin emäntä? Mitä asiaa?
EMÄNTÄ. Jesta, prinssi, tuolla on ulkona äyriäs herra hovista, joka tahtoo puhutella teitä; sanoo tulevansa isänne luota.
PRINSSI HENRIK. Anna hänelle sitten niin, että hänestä tulee koko kruunun mies, ja lähetä hänet takaisin äitini luo.
FALSTAFF.
Minkä lajinen mies se on?
EMÄNTÄ.
Vanha mies.
FALSTAFF. Mikä arvoisuuden ajaa vuoteesta keskellä yötä? — Saanko minä häntä vastata?
PRINSSI HENRIK.
Tee se, Hannu.
FALSTAFF.
Kyllä maarin minä hänet täällä suorin.
(Menee.)
PRINSSI HENRIK.
No, herraseni! Hyvin, määrinkin, tappelitte, — te, Peto, ja te,
Bardolph; te olette jalopeuroja, tekin, juoksitte vaistosta pakoon;
ette tahtoneet koskea varsinaiseen kuninkaanpoikaan, ette. — Hyi!
BARDOLPH.
Todellakin, minä juoksin, kun näin toistenkin juoksevan.
PRINSSI HENRIK. Todellakin, sano nyt minulle vakaasti: mitenkä sai Falstaff miekkansa noin rikkilouhituksi?
PETO. Niin, hän louhi sitä tikarillaan ja lupasi vaikka vannoa sielunsa paholaiselle, jos vaan saisi teidät uskomaan, että se oli tullut tappelussa, ja kehoitti meitä tekemään samoin.
BARDOLPH. Niin, ja kiheltämään nenäämme saraheinillä, että ne vuotaisivat verta, ja sillä sitten tahrimaan vaatteemme ja vannomaan, että se oli kunnon ihmisten verta. Minulle tapahtui, mitä ei ole tapahtunut seitsemään vuoteen: minä punastuin, kuullessani hänen luonnottomia mielijohteitaan.
PRINSSI HENRIK. Konna! Sinä varastit sarkallisen sektiä kahdeksantoista vuotta sitten, josta jouduit kohdastaan kiinni, ja siitä saakka olet aina punastunut ex tempore. Sinulla oli tuli ja miekka sivullasi, ja kuitenkin sinä pötkit pakoon. Mikä vaisto sinua siihen käski?
BARDOLPH.
Prinssi hyvä, näettekö nämä tuliraanat? Näettekö nämä hehkuvat huurut?
PRINSSI HENRIK.
Kyllä näen.
BARDOLPH.
Mitä luulette niiden merkitsevän?
PRINSSI HENRIK.
Kuumaa maksaa ja kylmää kukkaroa.
BARDOLPH.
Marua, prinssi, oikeutta myöten.
PRINSSI HENRIK.
Ei; oikeutta myöten narua.
(Falstaff palajaa.)
Tuossahan se on laiha Hannu, tuossahan se on luurankale. No, sinä kaikkein rakkain vanukäärö? Paljoko aikaa on siitä, Hannu, kuin näit oman polvesi?
FALSTAFF. Omanko polveni? Kun minä olin sinun ijässäsi, Heikku, olin ruumiiltani tuskin niin paksu kuin kotkankynsi; olisin vaikka voinut pujahdella konttiporvarin peukalosormuksen läpi. Lempoon kaikki huolet ja huokaukset! Ne, ne miehen puhalluttavat kuin vesirakon. Nyt on piru merrassa: täällä oli sir John Bracy isäsi asialla; sinun täytyy huomenaamulla mennä linnaan. Tuo tunnettu hullupää pohjolasta, Percy, ja tuo toinen Walesista, joka antoi Amaimonille selkäsaunan ja teki Luciferista aisankannattajan ja pani paholaisen vannomaan vasallivalan walesilaisen piilukeihään vekaralla, — no, mikä perhana onkaan hänen nimensä?
POINS.
No, Glendower.
FALSTAFF.
Owen, Owen, sama mies; — ja hänen vävynsä Mortimer, ja vanha
Northumberland, ja tuo reipas skottilaispukari, Douglas, joka
selkähevosessa karkaa ylös pystysuoraa vuorenseinää.
PRINSSI HENRIK. Hän, joka, täyttä laukkaa ratsastaen, pistoolillaan ampuu varpusta lennosta.
FALSTAFF.
Oikein osattu!
PRINSSI HENRIK.
Mutta hänpä ei osannutkaan varpusia.
FALSTAFF. No niin, mutta sillä lurjuksella on sydän paikallaan; hän ei pötki pakoon.
PRINSSI HENRIK. No, mutta mikä lurjus sinä olet, kun vastikään ylistelit hänen karkaamistaan.
FALSTAFF.
Selkähevosessa, sinä irvihammas: mutta jalan hän ei väisty jalansijaa.
PRINSSI HENRIK.
Kyllä, Hannu, vaistosta.
FALSTAFF.
Kyllä, kyllä, vaistosta. — No niin, hän on siellä, hänkin, ja eräs
Mordake, ja tuhatmäärä sinilakkeja sitä paitsi. Worcester on yönaikaan
pujahtanut pois; isäsi parta on käynyt valkoiseksi näistä uutisista.
Nyt saa ostaa maata yhtä huokealla kuin mätää makrillia.
PRINSSI HENRIK. Kyllä, kyllä, jos tulee kuuma kesäkuu ja tätä kotitoraa kestää, niin näyttää siltä kuin saisimme ostaa neitsyyksiä niin kuin hevosen nauloja ostetaan, sataluvuittain.
FALSTAFF. Totta puhut, poikaseni, peijakas olkoon! Näyttääpä siltä kuin tulisi liike siinä kohden hyvä. — Mutta, sanoppa, Heikku, etkö sinä ole kauheasti peloissasi? Sinä, ilmeinen kruununperillinen, luuletko, että koko maailma voisi sinulle löytää toista kolmea semmoista vastustajaa kuin tuo paholainen Douglas, tuo peikko Percy ja tuo perkele Glendower? Etkö ole hirveästi peloissasi? Eikö veri suonissasi värähtele?
PRINSSI HENRIK.
Ei, toden totta, vähääkään; minulla ei ole sinun vaistoasi.
FALSTAFF.
Mutta kyllä saat hirveän läksytyksen huomenna, kun tulet isäsi eteen.
Opettele vastausta, jos minua rakastat.
PRINSSI HENRIK.
No, ole sinä olevinasi isäni, ja kuulustele minulta elämääni.
FALSTAFF. Tottako? Kyllä. — Tämä tuoli olkoon valtaistuimeni, tämä tikari valtikkani, ja tämä tyyny kruununi.
PRINSSI HENRIK. Sinun valtaistuimesi on vaan jakkara, kultainen valtikkasi vaan lyijyinen tikari, ja kallis, komea kruunusi vaan katala, karvaton klani.
FALSTAFF. Hyvä; jos ei armon liekki ole sinussa kokonaan sammunut, niin tuletpa nyt liikutetuksi. — Tuokaa tänne lasillinen sektiä, että saisin silmäni näyttämään punaisilta, niinkuin olisin itkenyt; sillä minun tulee puhua intohimoisesti, ja aionkin sen tehdä kuningas Cambyseen tapaan.[12]
PRINSSI HENRIK.
Kas niin, minä lankeen kontilleni.
FALSTAFF.
Ja minä alotan puheeni. — Väistykää, te ylimykset!
EMÄNTÄ.
Herran Kiesus! Verratonta pilaa, totta totisesti!
FALSTAFF.
Äl' itke, armas kuningatar; turhaa on tässä herutella kyyneleitä.
EMÄNTÄ.
Oi, taivaan taatto, kuinka hän osaa olla arvokas!
FALSTAFF.
Pois, loordit, synkkä kuningatar viekää;
Jo silmäin sulut tukkii kyynelvirta.
EMÄNTÄ. Herran Kiesus! Hän matkii noita lutkakomeljantteja niin, ettei paremmasta apua.
FALSTAFF. Vaiti, rouva olutkappa! Vaiti, rouva naukkunen! — Henrik, minä en ainoastaan sitä ihmettele, missä aikaasi kulutat, vaan myöskin sitä seuraa, missä liikut; sillä vaikka sauniot kasvavat nopeammin, jota enemmän niitä tallataan, niin kuitenkin nuoruus enemmän kuluu, jota enemmän sitä runnellaan. Että sinä olet poikani, siitä on minulle takeena osaksi äitisi sana, osaksi oma luuloni; mutta eritenkin tuo ilkamoinen silmäisi vilkunta ja tuo alahuulesi typerä lerppaaminen minua siitä vakuuttaa. Jos sinä siis olet poikani, joka tässä oli osoitettava, — miksi, jos sinä olet poikani, sinulle noin osoitetaan sormea? Sopiiko taivaan siunatun auringon laiskana loirotella pensaissa ja syödä sinivatukoita? Kysymys, jota ei sovi panna kysymykseen. Sopiiko Englannin pojan ruveta varkaaksi ja näpistellä kukkaroita? Kysymys, jota sopii panna kysymykseen. On olemassa, Henrik, yksi aine, josta usein olet kuullut puhuttavan ja jota useat meidän maan ihmiset tuntevat pi'en nimellä; tämä piki, kuten vanhat kirjailijat selittävät, jättää tahraa, ja samoin se seurakin, jossa sinä liikut; sillä, Henrik, nyt en puhu sinulle viinan hallussa, vaan kyynelten vallassa, en syyttä, suotta, vaan täyttä totta; en lipeällä kielellä, vaan kipeällä mielellä. — On kuitenkin yksi siveä mies, jonka usein olen nähnyt seurassasi, mutta en tiedä hänen nimeään.
PRINSSI HENRIK.
Minkä sorttinen mies, teidän majesteettinne, jos saan luvan kysyä?
FALSTAFF. Kaunis, komea mies, totta vieköön, ja ruumiikas; elävä katse, miellyttävät silmät ja sangen ylevä käytös, ja noin viidenkymmenen paikkeilla, luulisin, tai ehkäpä, totta maarin, lähempänä kuuttakymmentä; ja nyt se johtuu mieleeni: hänen nimensä on Falstaff. Jos tässä miehessä on haureuteen taipumusta, niin olen pettynyt hänen suhteensa, sillä, Henrik, siveyttä huomaan hänen katseessaan. Jos nyt puun voi tuntea hedelmästä, niinkuin hedelmänkin puusta, niin — sen sanon jyrkästi — siinä on siveyttä tuossa Falstaffissa. Pysy hänen seurassaan ja aja pois ne muut. Ja sano nyt, sinä pahankurinen jolppi, missä olet ollut koko tämän kuukauden?
PRINSSI HENRIK. Puhutko sinä niinkuin kuningas? — Toimita sinä minun osaani, minä olen kuninkaana.
FALSTAFF. Panetko minut viralta? Jos sinä teet sen puoleksikaan niin arvokkaasti ja majesteetillisesti sekä sanoissa että töissä, niin ripusta minut koivista kattoon, kuin kaninpoika tai jänö kanakauppiaan puodissa.
PRINSSI HENRIK.
Kas niin, tässä istun minä.
FALSTAFF.
Ja tässä seison minä. — Tuomitkaa, hyvät herrat!
PRINSSI HENRIK.
No, Henrik, mistä sinä tulet?
FALSTAFF.
Eastcheapista, teidän armonne.
PRINSSI HENRIK.
Vaikeita valituksia kuuluu sinusta.
FALSTAFF. Jumaliste, teidän armonne, ne ovat vääriä! Eipä sitä nuorta prinssiä sentään niin kiikkiin panna, eipä, piru olkoon!
PRINSSI HENRIK. Vannotko sinä, jumalaton kakara? Älä enää koskaan tule silmäini eteen! Sinä olet kauheasti eksynyt pois armontilasta; perkele kiusaa sinua vanhan, lihavan miehen hahmossa; tynnyri mieheksi on sinun seuranasi. Eikö sinulla ole parempaa kumppania kuin tuo ruokoton lorulaukku, tuo törkypurtilo, tuo pullistunut vesipöhö-lönttäre, tuo suuri summaton sektiaami, tuo ränttyjä täyteen tupattu matkasäkki, tuo paistettu markkinahärkä taikinat mahassa, tuo kunnianarvoisa synti, tuo harmaapää riettaus, tuo isä mässäri, tuo ikäkulu turhuus? Mihin hän kelpaa muuhun kuin sektiä maistamaan ja juomaan? Milloin hän on siisti ja puhdas muulloin kuin salvokukkoa leikellessään ja syödessään? Missä taitava muussa kuin viekkaudessa? Missä viekas muussa kuin konnantyössä? Missä konnamainen muussa kuin kaikessa? Missä rehellinen muussa kuin ei niin missään?
FALSTAFF. Suvaitkaa, teidän armonne, lausua ajatuksenne selvemmin; ketä tarkoitatte, teidän armonne?
PRINSSI HENRIK. Tuota konnankurista, iljettävää nuorison viettelijää, Falstaffia, tuota vanhaa, valkopartaista saatanaa.
FALSTAFF.
Armollinen herra, sen miehen minä tunnen.
PRINSSI HENRIK.
Tiedän sen, että hänet tunnet.
FALSTAFF. Mutta jos sanon, että tiedän enemmän pahaa hänestä kuin itsestäni, niin sanon enemmän kuin tiedän. Että hän on vanha, Jumala nähköön, sitä todistaa hänen valkoinen päänsä; mutta että hän on, luvalla sanoen, huoripukki, sen minä kivenkovaan kiellän. Jos sekti ja sokeri on syntiä, niin Jumala armahtakoon kaikkia kelvottomia! Jos vanhuus ja hilpeys on rikosta, niin on moni vanha ravintoloitsija, jonka tunnen, kadotukseen tuomittu. Jos on vihattava siitä syystä, että on lihava, niin ovat Pharaon laihat lehmät rakastettavat. Ei, armollisin herra, karkoittakaa Peto, karkoittakaa Bardolph, karkoittakaa Poins; mutta tuo herttainen Hannu Falstaff, lempeä Hannu Falstaff, kunnon Hannu Falstaff, uljas Hannu Falstaff, ja sitä enemmän uljas, kun hän on vanha Hannu Falstaff, — häntä älä karkoita Henrikkisi seurasta, häntä älä karkoita Henrikkisi seurasta; jos paksun Hannun karkoitat, niin karkoitat koko maailman.
PRINSSI HENRIK.
Sen teen, sen tahdon.
(Kolkutusta kuuluu. Ravintolan emäntä, Frans ja Bardolph
poistuvat. Bardolph palajaa juoksujalkaa.)
BARDOLPH. Prinssi, prinssi! Sheriffi on oven takana, suuri, summaton vartiojoukko mukanaan.
FALSTAFF. Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun. Minulla on paljon sanottavaa tuon Falstaffin hyväksi.
(Ravintolan emäntä palajaa.)
EMÄNTÄ.
Kies' auttakoon! Prinssi! Prinssi! —
PRINSSI HENRIK.
Hih hei, heleijaa! Piru ajaa viulunjousella! Mikä hätänä?
EMÄNTÄ. Sheriffi ja koko vartiojoukko on oven takana, tahtovat tarkastaa taloa. Päästänkö heidät sisään?
FALSTAFF. Kuuleppas, Heikku, älä koskaan sano oikeata kultarahaa väärennetyksi: sinä olet toden teolla hullu, vaikka et siltä näytä.
PRINSSI HENRIK.
Ja sinä olet luonnosta pelkuri, vaikka vaistoa vailla.
FALSTAFF. Minä ajan takaisin esilauseesi; jos sinä ajat takaisin tuon esivartijan, niin teet hyvin; jos et, niin päästä hänet sisään. Jos en minä pyövelin rattailla näytä yhtä muhkealta kuin joku toinenkin, niin hornaan koko kasvatukseni! Voineehan minut narulla kuristaa yhtä vikkelästi kuin jonkun toisenkin.
PRINSSI HENRIK.
Pois, piiloon seinäverhon taa;[13] — te toiset menkää tuonne ylös.
Nyt, hyvät herrat, vilpitön katsanto ja hyvä omatunto!
FALSTAFF. Niitä molempia on minullakin ollut; mutta nyt ne ovat mennyttä ja siitä syystä piilen.
(Kaikki poistuvat, paitsi prinssi ja Poins.)
PRINSSI HENRIK.
Kutsukaa sheriffi sisään.
(Sheriffi tulee ajurin kanssa.)
No, herra sheriffi, mit' anotte?
SHERIFFI.
Anteeksi ensin. Luikkina ja huuto
Eräitä ajanut on tähän taloon.
PRINSSI HENRIK.
Eräitä? Keitä?
SHERIFFI.
Armollinen herra,
Yks niist' on hyvin tuttu miehen julku,
Rasvainen koljo.
AJURI.
Rasvainen kuin voi.
PRINSSI HENRIK.
Se mies, sen vakuutan, ei ole täällä:
Lähetin juuri hänet asioille.
Mut lupaan miehen sanall', että hänet
Huomenna laitan puolipäivissä
Vastaamaan sinulle ja jokaiselle
Kaikesta, mikä syyksi hälle pannaan.
Ja nyt, mä pyydän, talo jättäkää.
SHERIFFI.
Kyll', armollinen prinssi. Kaksi herraa
Ryöstössä hukkas kolmesataa markkaa.
PRINSSI HENRIK.
Lieneepä niin. Jos hän ne heiltä ryösti,
Niin työstään vastatkoon. Nyt hyvästi!
SHERIFFI.
Niin, hyvää yötä, armollinen herra!
PRINSSI HENRIK.
Jo eikö liene hyvä huomen, eikö?
SHERIFFI.
Niin tosiaan, jo lienee kello kaksi.
(Sheriffi ja ajuri menevät.)
PRINSSI HENRIK. Tuo rasvainen raato on yhtä tunnettu kuin Paavalin kirkko. Kutsu hänet esiin.
POINS. Falstaff! — Sikeässä unessa seinäverhon takana, ja kuorsaa kuin hevonen.
PRINSSI HENRIK. Kuules vaan, kuinka raskaasti hän hengittää. Tutkisteleppa hänen taskujaan. (Poins tutkistelee.) Mitä löysit?
POINS.
Pelkkää paperia, armollinen herra.
PRINSSI HENRIK.
Katsotaanpa, mitä niissä on; lueppa!
POINS (lukee).
Item salvokukko 2 killinkiä S penniä.
Item kastinta 4 penniä.
Item kaksi tuopillista sektiä 5 killinkiä 8 penniä.
Item anjovista ja sektiä illallisen jälkeen 2 killinkiä 6 penniä.
Item leipää 1/2 penniä.
PRINSSI HENRIK. Hirveätä! Vain puolen pennin arvosta leipää noin kohtuuttomaan määrään sektiä! — Mitä muuta löydät, pane talteen; sen luemme, kun saamme parempaa aikaa. Maatkoon hän siellä päivän valkeamaan. Minä menen aamulla hoviin; meidän tulee kaikkien lähteä sotaan, ja sinä olet siellä saapa arvoisan tehtävän. Tuolle lihavalle rentulle toimitan paikan jalkaväessä, ja tiedän, että parin sadan jalan marssi on hänelle kuolemaksi. Rahat ovat maksettavat takaisin korkojen kanssa. Tule luokseni aamulla hyvissä ajoin; ja nyt, hyvää huomenta, Poins.
POINS.
Hyvää huomenta, prinssi hyvä.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Bangor. Huone ylidiakonin asunnossa.
(Percy, Worcester, Mortimer Ja Glendower tulevat.)
MORTIMER.
Lupaukset hyvät, puolueemme taattu,
Työn alku onnekas ja toivorikas.
PERCY.
Lord Mortimer ja lanko Glendower,
Suvaitsetteko istua?
Ja setä Worcester: — tuhat tulimmaista!
Unohdin kartan.
GLENDOWER.
Ei, ei, tässä on se.
Istuhan, Percy lanko, istu Hotspur;
Nimellä tuolla kun sua Lancaster
Vaan mainitsee, niin kalpenee hän aina
Ja huoahtaa ja taivaaseen sun toivoo.
PERCY.
Ja teidät helvettiin, kun mainittavan
Vaan kuulee Owen Glendowerin nimen.
GLENDOWER.
Hän oikeess' on; kun minä tulin ilmaan,
Niin taivaan otsan täytti tulihaamut
Ja soihtuvalkeat; kun minä synnyin,
Maan laaja piiri peruksissaan järkkyi
Kuin pelkuri.
PERCY.
Niin käynyt ois, vaikk' oisi
Emonne natukissa poikinut
Ja itse ette koskaan syntynytkään.
GLENDOWER.
Maa järkkyi, sanon ma, kun synnyin minä.
PERCY.
Maa, sanon ma, mun mieltäni ei ollut,
Jos luulette sen teitä järkkyneen.
GLENDOWER.
Maa vapisi ja taivas leimueli.
PERCY.
Maa järkkyi kai, kun näki taivaan liekit.
Ei syntymänne pelost' ensinkään.
Poteva luonto ankarista purkeist'
Useinkin helpon saapi; usein vaivaa
Kohtuista maata jonkinlainen ähky,
Kun henki riihaton on vangittuna
Sen sisuksiin; ja tää kun pyrkii maalle,
Niin eukko-rukka vapisee, ja tornit
Se kukistaa ja sammaltuneet linnat.
Kipua moista teidän syntyissänne
Maa-emo varmaan tunsi.
GLENDOWER.
Noin ei rohkeis
Mua moni vastustella. Vielä kerran
Sen sanon: maailmaan kun tulin minä,
Niin taivaan otsan peitti tulihaamut,
Vuorilta vuohet syöksyivät, ja karja
Porullaan täytti kedot säikkyneet.
Nää enteet minun suuruuttani tiesi,
Ja koko elämäni osoittaakin,
Ett' arki-ihmisiin en kuulu minä.
Ken, sylimä sen meren, joka huuhtoo
Englannin, Skotlannin ja Walesin rantaa,
Mua tahtoo neuvoa kuin koulupoikaa?
Ken vaimon-syntyinen, mun rinnallani
Voi salataidon jyrkännettä nousta
Tai tieteen syvyyksiin mua seurata?
PERCY.
Paremmin walesiläist' ei kukaan haasta.
Ma tahdon murkinoida.
MORTIMER.
Vait, Percy lanko! Vimmaan hänet saatat.
GLENDOWER.
Voin hornast' aaveita ma kutsua.
PERCY.
No, sen voin minäkin, ja sen voi kaikki,
Mut toinen asia on, tulevatko.
GLENDOWER.
Voin sulle näyttää, miten pirun valtaat.
PERCY.
Ja minä, lanko, sulle näyttää voin,
Mitenkä pirun häädät totuudella:
Totuutta puhu vaan, niin piru häätyy. —
Jos voit, niin tänne loihdi se, mut mulla
On, jumal'auta, voimaa sitä häätää.
Ikäsi kaikki puhu totuutta,
Niin piru häätyy.
MORTIMER.
Kas niin, ystävät,
Tuo kina hyödytön jo päättäkää.
GLENDOWER.
Kolmasti Bolingbroke mua voittaa koitti;
Kolmasti Severn-virran särkiltä
Ja Wyen rannoilta ma hänet ajoin
Paljaana, säiden pieksämänä, kotiin.
PERCY.
Paljaanako? Ja vielä kurjaan säähän?
No, piru olkoon, eikö horkkaa saanut?
GLENDOWER.
Kas, täss' on kanta. Kolmiako jaamme
Nyt oikeutemme, sopimuksen mukaan?
MORTIMER.
Päädiakoni jo sen jakanut
On kolmeen, aivan yhtä suureen osaan.
Mun osuuteni Englannist' on tämä:
Severnist' itään, Trentist' etelään;
Severnin länsipuolen, koko Walesin
Ja kaikki tämän piirin vehmaat maat
Saa Owen Glendower; — ja te, rakas lanko,
Tuon ylijäämään Trentin pohjoispuolia.
On välikirja tehty kolminainen:
Kun sinetillämme sen vahvistamme, —
Ja sen jo tänä yönä tehdä voimme, —
Niin huomenna te, Percy, ynnä minä
Ja Worcester setänne, me kiirehdimme
Tapaamaan Shrewsburyssä, niinkuin määrä,
Isäänne sekä skottilaisten voimaa.
Isäni Glendower ei vielä jouda;
Mut neljääntoista päivään emme vielä
Tarvinne hänen apuaan. — (Glendowerille.) Sill'aikaa
Ko'ota ehtinette ystävämme,
Vasallit, naapurit ja ylimykset.
GLENDOWER.
Vähemmäss' ajassa ma teihin yhdyn.
Ja silloin mull' on teidän vaimot myötä.
Nyt teidän täytyy heidät salaa jättää;
Sill' uppoisihan mailma kyyneltulvaan,
Jos hyvästelisitte vaimojanne.
PERCY.
Mun osuuteni pohjaan Burtoniita
Niin suur' ei ole minusta kuin teidän.
Tuo virta, nähkääs, tuossa mutkittelee
Ja puolikuuhkon kulman, aika palan
Pois leikkaa parhaimmista maistani.
Sen juovaan laitan tuohon kohtaan padon
Ja uutta uomaa kauniina ja tyynnä
Hopeakirkas Trent saa sitten juosta.
Noin syvään polvia ei saa se tuossa
Ja multa riistää moista oivaa maata.
GLENDOWER.
Ei polvia? Sen täytyy; näet, se polvii!
MORTIMER.
Niin, nähkääs, kuinka suuntansa se ottaa
Ja tekee tänne yhtä suuren polven,
Pois vastaisesta maasta leikellen
Juur' yhtä paljon kuin se viepi teiltä.
WORCESTER.
Vähällä työllä tähän kaivos tehdään,
Niin pohjoisosa saa tuon niemen lisää,
Ja virta juoksee suorana ja tyynnä.
PERCY.
Niin tahdonkin, ja se ei paljon maksa.
GLENDOWER.
Mut minä sit' en tahdo.
PERCY.
Kuinka? Ette?
GLENDOWER.
En; älkää sitä tehkö.
PERCY.
Ken mua kieltää?
GLENDOWER.
He, minä.
PERCY.
Tehkää niin se, etten teitä
Ma ymmärrä: puhukaa walesiläistä.
GLENDOWER.
Ma puhun englantia niinkuin tekin;
Englannin hoviss' olen kasvatettu,
Englantilaista lauluakin monta
Somasti nuorra lauloin harpunsäistöön
Ja sievistelin soitollani kieltä;
Kykyä moist' ei ole teissä nähty.
PERCY.
Iloitsen sydämmestä, toden totta.
Kasina ennen naukua ma tahdon
Kuin moinen riiminrenkuttaja olla.
Vaskisen jurppa-oran kirskettä
Tai kuivan pyörän kitkaa ennen kuulen;
Se niin ei vihloisi mun hampaitani,
Kuin mokomakin lörppö runous;
Se on kuin jäykän konin jolkutusta.
GLENDOWER.
No, tehkää Trentille siis uusi juopa.
PERCY.
En huoli. Kolmasti sen verran maata
Hyvälle ystävälle luovuttaisin.
Mut tietkää, kauppa-asioiss' en myötää
Hiuskarvast' yhdeksättä osaakaan.
Ovatko kirjat valmiit? Joko mennään?
GLENDOWER.
On kaunis kuudan; tänä yönä menkää;
Ma kirjuria joudutan ja samass'
Erolle valmistelen vaimojanne.
Varonpa tyttäreni hullautuvan,
Niin Mortimeriins' on hän kiintynyt.
(Menee.)
MORTIMER.
Hyi, Percy, isää noin kun ärsytätte!
PERCY.
En muuta voi; hän suututtaa mua usein:
Kielellään ain' on myyrät, muurahaiset,[14]
Ja noita Merlin ennustuksinensa,
Ja lohikäärmeet, evättömät kalat,
Kynivät korpit, siipirikot aarnit,
Makaavat leijonat ja juoksukissat,
Ja muuta tyhmää hölyn pölyä,
Jost' ihan pakanantuu. Eilis-yönä
Mua viivytteli yhdeksättä tiimaa,
Nimeltä nimitellen kaikki pirut,
Jotk' oli palkannut. Oo, hän mua kiusaa
Kuin rampa hevonen tai kärty akka
Tai savuava pirtti. Sipulilla
Ja juustoll' elän tuulimyllyss' ennen
Kuin, herkut suussa, häntä kuuntelen
Paraassa kristikunnan huvilassa.
MORTIMER.
Mut kunnon mies hän vaan on, toden totta,
Ja ihmeen lukenut ja salatietoon
Perehtynyt, kuin jalopeura uljas,
Ja ihmeen ystävällinen, ja aulis
Kuin Indian aarreaitat. Tietkääs, lanko,
Hän panee luonteeseenne suuren arvon,
Ja hillitseepä luonnon kiukkuaankin,
Kun häntä ärsytätte, toden totta.
Mua uskokaa: maan pääll' ei ole toista,
Ken, nuhdetta ja vaaraa kokematta,
Niin häntä oisi härnännyt kuin te.
Mut pyydän: älkää usein sitä tehkö.
WORCESTER.
Niin kyllä, liiaks olit moittivainen,
Ja tänne tultuasi kaikki teit
Häneltä hämmentääkses ihan mielen.
Tuo vika täytyy sinun heittää, lanko;
Siit' usein ylvä miehen mieli kuultaa, —
Ja muuta kiitosta et siitä saa, —
Mut usein osoittaa se raakaa vimmaa,
Maltittomuutta, tapain puutetta,
Kopeutta, röykkyytt', itsekylläisyyttä.
Vähinkin näistä kansan lemmen riistää
Jalolta mieheltä, ja muutkin hyveet,
Jos kuinka kauniit, tahraa se, ja niiltä
Vie kehun ansaitun.
PERCY.
Sätitte hyvin;
Jumala hienot tavat siunatkoon! —
Tuoss' eukkomme; jäähyväiset nyt teemme.
(Glendower palajaa lady Percyn ja lady Mortimerin kanssa.)
MORTIMER.
Elävä kiusa! Englantia vaimon'
Ei osaa lain, ja Walesin kielt' en minä.
GLENDOWER.
Hän itkee, sinust' erota ei tahdo:
Soturiks tulla tahtoo, sotaan mennä.
MORTIMER.
Sanokaa, että Percy-tädin kanssa
Jälestä heti pääsee seurassanne.
(Glendower puhuttelee tytärtään Walesin kielellä,
tämä vastaa samalla kielellä.)
GLENDOWER.
Hän vimmoissaan on; hupsu, puupää luiska,
Hän suostutuksille on aivan kuuro.
(Lady Mortimer puhuttelee Mortimeria Walesin kielellä.)
MORTIMER.
Käsitän katsees; tuota walesiläistä,
Mi noista paisuvista silmist' uhkuu,
Ma hyvin tunnen; jos ei hävettäisi,
Samalla kielellä ma vastaisin.
(Lady Mortimer puhuu taaskin.)
Ma ymmärrän sun muiskus, sinä minun,
Ja se on tajukasta haastelua.
Näin, armas, kouluasi käyn ma, kunnes
Sun kieles olen oppinut; sun suussas
Tuo Walesin kieli soi kuin ylvä laulu,
Min kaunis kuningatar puistikossa
Livertää hurmaavasti luutun säistöön.
GLENDOWER.
Jos noin sä hellyt, hullaantuu hän aivan.
(Lady Mortimer puhuu taas.)
MORTIMER.
Oh, tuost' en ymmärrä sen taivaallista!
GLENDOWER.
Kaislalle tuohon maata sinut käskee
Ja pääsi painaa hänen helmahansa,
Niin lempilaulusi hän sulle laulaa
Ja unettaret luomillesi loihtii;
Hurmaavaan hortoon veresi hän tenhoo
Ja unen saa ja valveen moiseen riitaan
Kuin yön ja päivän riita vähää ennen,
Kuin uljas taivaallinen valjakko
Idässä kultaist' alkaa kulkuansa.
MORTIMER.
Ah, mielelläni lauluaan ma kuulen;
Sill'aikaa varmaan valmistuvat kirjat.
GLENDOWER.
Tee niin.
Se soittokunta, joka teille soittaa,
Ilmassa leijuu, tuhat virstaa täältä,
Mut tääll' on kohta. Istu vaan ja kuule.
PERCY. Tule, Katri, sinä sen makaamisen osaat; no joutuun, joutuun, että saan painaa pääni sinun helmaasi.
LADY PERCY.
Sinä, rääkkäsorsa!
(Glendower lausuu muutamia sanoja Walesin kielellä.
Soitto alkaa.)
PERCY.
Nyt näen, ett' osaa piru Walesin kieltä,
Enk' oikkujaan nyt lainkaan ihmettele.
Hän, jumal'aut, on hyvä soittoniekka!
LADY PERCY.
Sinun siis pitäisi olla hyvinkin soitannollinen, sinä kun olet
kokonaan oikkujesi vallassa. Hiljaa, veitikka, ja kuuntele, kun lady
Mortimer laulaa Walesin kielellä.
PERCY.
Ennemmin kuulen, kun Lady narttuni ulvoo Irlannin kielellä.
LADY PERCY.
Tahdotko, että lyön pääsi puhki?
PERCY.
En.
LADY PERCY.
Ole sitten hiljaa.
PERCY.
Enkä ole; se on naisten vikoja.
LADY PERCY.
Siis Jumala sinua auttakoon!
PERCY.
Tuon Walesin rouvan viereen.
LADY PERCY.
Mitä sanot?
PERCY.
Vaiti! Hän laulaa.
(Lady Mortimer laulaa walesiläisen laulun.)
Kuules, Katri, sinunkin pitää laulaa laulu.
LADY PERCY.
En, totta totisesti, sitä tee.
PERCY. Et, totta totisesti, sitä tee! Sydänkäpyseni, vannothan kuin sokurileipojatar ikään. "En totta totisesti sitä tee" ja "niin totta kuin elän" ja "niin totta kuin Jumala minua auttakoon" ja "niin totta kuin päivä" —
Tuollaiset veltot saksanvalat näyttää,
Kuin et ois koskaan käynyt tullin taakse.
He, vanno, Katri, oikein paksu vala,[15]
Niinkuin sun kaltaisesi rouvan sopii,
Ja heitä nuo sun "totta totisesti"
Ja moiset piparkakku-vakuutukset
Sametti-puuhkille ja teikareille.
No laula nyt!
LADY PERCY.
En tahdo laulaa.
PERCY. Siten tulet suorinta tietä räätäliksi[16] tai punatulkkujen kesyttäjäksi. Kun vaan välikirjat valmistuvat, niin lähden matkaan parin tunnin kuluttua; tule jäljestä, jos tahdot.
(Menee.)
GLENDOWER.
Tule, Mortimer; sin' olet yhtä hidas
Kuin Percy kiihkeä ja tulinen.
Kun kirjat saadaan, sinetti vaan alle
Ja heti ratsun selkään!
MORTIMER.
Mielist' aivan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Kuningas Henrik, Walesin prinssi ja loordeja tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
Suvaitkaa, loordit! Walesin prinssin kanssa
Tahdomme kahden haastaa; lähell' olkaa,
Me hetikohta teitä tarvitsemme. —
(Loordit poistuvat.)
En tiedä, niinkö Jumalan on tahto
Rangaista pahat työni sillä, että
Viisaassa neuvossansa mulle laittaa
Omasta verestäni kostonvitsan.
Niin, elosi ja elämäsi minut
Saa uskomaan, ett' olet taivahalta
Minulle tuliseksi kostoks pantu
Ja piiskaks synneistäni. Kuinka muuten
Noin alhaiset ja hurjat mieliteot,
Noin köyhät, tyhjät, riettaat harrastukset,
Noin ontot huvit ja noin raaka seura,
Kuin mihin sinä olet juuttunut,
Ne kuinka soveltuvat jalon veren
Ja ruhtinaisen mielen kanssa yhteen?
PRINSSI HENRIK.
Ylevä isä! Soisin, että voisin
Vioista kaikista niin puhdistaida,
Kuin itseni ma syyttömäks voin näyttää
Moneenkin, joka syykseni on pantu.
Sen verran toki kohtuutt' anon, että,
Kumottuani monet juoruvalheet,
Joit' usein valtain korvaan kuiskivat
Imartajat ja kehnot kielikellot,
Ne tosi erheet, joihin nuoruuteni
On hurjan hillitönnä heittäynyt,
Te anteeks annatte, kun nöyräst' anon.
KUNINGAS HENRIK.
Jumala sulle anteeks antakoon!
Mut mua ihmetyttää, että, Henrik,
Sun mielitekojesi lennon suunta
Niin toinen on kuin esi-isiesi.
Menetit raakuudellas neuvostossa
Sen paikan, jonka nuoremp' otti veljes;
Oletpa pian vieras koko hovin
Ja oman veriheimos sydämelle.
Mit' aika odotti ja toivoi sulta,
Se mennytt' on, ja joka sielu sulle
Pikaista hukkaa ennustaa. Jos minä
Noin arvoani oisin tuhlannut,
Noin kaikkein silmäin ruoaks altistunut
Ja julki antaunut halpaan seuraan,
Niin sama kansan mieli, joka kruunun
Minulle soi, sen silloist' omistajaa
Edelleen suositellut ois ja minut
Maanpakoon maineettomaan jättänyt
Mitättömäksi, huomaamattomaksi.
Näyttäydyin harvoin, vaan kun ulos läksin,
Mua pyrstötähden lailla kummasteltiin;
"Tuoss' on hän", sanoi toiset lapsilleen,
Ja toiset: "missä? ken on Bolingbroke?"
Näin riistin kaiken sulon taivahalta
Ja nöyryyteen niin pukeuduin, että
Ma kansan sydämmestä suosin voitin
Ja kansan suusta riemun tervehuudot,
Kuninkaan kruunupäisen nähden aivan.
Näin uutena ja tuoreena ma pysyin;
Mua niinkuin messupapin kasukkaa
Suu auki katseltiin; niin loistossani
Esiinnyin harvoin, mutta komeasti,
Ja outous antoi sille juhlan arvon.
Kuningas häiläkkä hän hyöri, pyöri,
Mukana narrit löyhät, pää kuin taula,
Jok' ottaa pian tulen, pian sammuu;
Vedelti arvoaan ja kuninkuuteen
Sekoitti narrein ilveet, alttiiks antain
Nimensä suuren näiden ilkkunalle,
Ja alensihe, haitaks arvollensa,
Nulikkain ivaa irjumaan, niin tullen
Pilaksi joka parrattoman houkon;
Kaduilla, kujilla vaan seurusteli,
Ruveten kansansuosin kerjääjäksi.
Noin silmin aina ahmittuna, vihdoin
Hunaja kyllytti, kuvottaa alkoi
Sen maire maku, josta vähäinenkin
Vähäiseen lisää jo on liian liikaa.
Kun joskus sitten esiintyy, niin on hän
Kuin käki kesäkuulla, jota kuullaan,
Mut suotta vaan, ja katsellaan, mut silmin,
Jotk', arkinäkemistään tylstyneinä,
Niin ihailevaa katsett' ei voi luoda
Kuin vaatis majesteetin aurinko,
Jok' ällistyvää silmää harvoin kohtaa.
Torkuttiin, silmät harmaallaan, ja maattiin
Juur' nenän edessä, ja irmasteltiin
Kuin raivostunut miesi vihollistaan;
Niin näköns' inhoitti ja tympeytti.
Samassa tilass' olet sinä, Henrik;
Sa ruhtinaisen etuutesi olet
Hukannut huonoon seuraan; kaikkein silmät
Jo kylläyneet on tuohon halpaan näkyyn,
Pait mun, jok' ei voi kyllikseen sua nähdä
Ja joka tekee, mit' en sois sen tehdä:
Sokeutuu hupsumaista hellyyttään.
PRINSSI HENRIK.
Kuningas armollisin, vasta tahdon
Varani pitää.
KUNINGAS HENRIK.
Aivan samanlainen
Kuin sinä tällöin, oli Richard silloin,
Kun Ranskasta ma Ravensburgiin saavuin;
Ja mikä minä silloin, nyt on Percy,
Niin, kautta sieluni ja valtikkani,
Enemmän hän on oikeutettu valtaan
Kuin sinä, pelkkä perimyksen varjo.
Hän ilman oikeuden tapaistakaan
Aseilla täyttää valtakunnan kentät;
Ei pelkää leijonankaan hirmukitaa;
Ja vaikk' ei vanhemp' iältään kuin sinä,
Hän ikäloordit vie ja arvopiispat
Veriseen taisteluun ja miekanryskään.
Mink' ikimaineen saikaan hän, kun voitti
Kuuluisan Douglaan, jonka ylväät teot,
Tuliset hyökkäykset ja suuri maine
Vei ylevimmän sotakunnian
Ja etuarvon kaikilt' urohilta
Kaikissa kristikunnan valtioissa!
Kolmasti Hotspur, tämä sankartaimi,
Mars kapalossa, voitti suuren Douglaan,
Vangitsi hänet kerran, päästi vapaaks
Ja teki ystäväkseen, täyttääksensä
Vihaisen sodan suun ja järkyttääkseen
Valtaistuimemme turvallista rauhaa.
Ja mitä sanot tähän? Percy, Northumberland,
Mortimer, Douglas, Yorkin arkkipiispa
Kapinaa miettivät ja aseiss' ovat.
Vaan miksi sulle, Henrik, näitä kerron?
Miks puhun vihamiehistäni sulle?
Jok' olet lähin vihamies ja pahin,
Jot' orjan pelko, halpa taipumus
Ja oikun puuska valtaa niin, ett' ehkä
Mua vastaan sodit Percyn palkkalaisna,
Ja hänen kannoillaan kuin koira ryömit,
Näin näyttäin, kuinka turmeltunut olet.
PRINSSI HENRIK.
Tuot' älkää uskoko; niin ei käy koskaan.
Jumala niille kostakoon, jotk' ovat
Näin multa majesteetin lemmen vieneet.
Tuon kaiken vielä Percyn pää saa maksaa,
Ja kerran mainepäivän laskiessa
Ylpeillen sanon: "teidän olen poika",
Kun tulen, yllä puku ihka verta
Ja kasvot peitettyinä hurmeverhoon,
Mi huuhdottuna pois vie häpeänkin.
Ja sinä päivänä, — jos vaan se koittaisi —
Tuo sama kunnian ja maineen lapsi,
Tuo ritar' ylväs, tuo maan-kuulu Hotspur
Ja hylky Henrikkinne ottelevat.
Jos joka säde hänen kypärissään
Ois määrätön ja minun kiireelläni
Häpeä kaksinkertainen! Se tulee
Se aika, jolloin tämä pohjan piltti
Saa vaihtaa maineensa mun häpeääni.
Isäntärenkini on Percy vainen,
Hän mainetta mun hyväkseni korjaa;
Mut tilinpä niin ankaran ma vaadin,
Ett' antaa saa hän kaiken kunniansa,
Vihonpa viimeisenkin maineen tilkan,
Ma sydämmestään muuten velan riistän.
Jumalan nimessä sen lupaan tässä:
Jos Hän mun sallii päätökseen sen saattaa,
Parantaa sillä tahdon, majesteetti,
Nuo hurjuuteni lyömät vanhat haavat;
Jos ei, niin kuolo kaiken velan pyyhkii;
Ja ennen kuolen satatuhat kertaa,
Kuin rikon valastani pienint' osaa.
KUNINGAS HENRIK.
Tuo satatuhat kapinoivaa surmaa;
Sa siihen vallan saat ja valtakirjan. —
(Blunt tulee.)
No, Blunt? Sun katsees kiirettä on täynnä.
BLUNT.
Niin asiakin, jota tässä ajan.
Mortimer Skotlannista[17] laittaa tiedon,
Ett' yhdentenätoista tässä kuussa
Englannin kapinoitsijat ja Douglas
On Shrewsburyssä yhtyneet; niin suuri
Ja peloittava heill' on sotavoima, —
Jos pysyvät vaan kaikki sanassaan, —
Kuin koskaan tuhonnut on valtakuntaa.
KUNINGAS HENRIK.
Tänäpä lähtee Westmorelandin kreivi
Ja poikani Lancaster hänen kanssaan;
Tuo tieto, näet, on viiden päivän vanha.
Ens keskiviikkona sa, Henrik, lähdet,
Ja torstaina me itse matkustamme.
Bridgnorthiss' yhdytään; sun tiesi, Henrik,
Käy Glostershiren kautta; joukkomme
Pitäisi kahdentoista päivän päästä
Bridgnorthiss' olla, laskujeni mukaan.
Täys meill' on työ, nyt viipyä ei auta,
Menestys herpoo vitkastuksen kautta.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Eastcheap. Huone Metsäsianpään ravintolassa.
(Falstaff ja Bardolph tulevat.)
FALSTAFF. Bardolph, enkö ole häijysti laihtunut tuon viime kahakan jälkeen? Enkö ole riutunut? Enkö kutistunut? Oo! nahkakin ruumiillani roikkaa ja remppaa kuin vanhan rouvan yöviitta; olen niin kitistynyt kuin vanha omena. Niin, kääntyä tahdon ja heti paikalla, kun vielä olen jotakuinkin lihassa; pian lannun kokonaan, ja silloin ei enää ole voimaa kääntymiseen. Jos en ole unhottanut, mistä kirkon sisusta on tehty, niin olen minä pippuripapu, oluenpanijan hevonen. Kirkon sisusta — niin! Seura, huono seura, se on minut haaskannut.
BARDOLPH.
Sir John, te olette niin kärtyisä; te ette voi kauan elää.
FALSTAFF. Niin, siinä se on. — Kuule, laula nyt minulle joku rivo laulu, että ilostun. Olin niin siveä taipumuksiltani kuin ylimyksen on tarvis; siveä tarpeeksi asti: kiroilin hiukkasen, noppasilla en ollut kuin seitsemästi viikossa, tyttölöissä en käynyt kuin kerran neljänneksessä — tuntia, maksoin velkani, jonka olin ottanut —kolmasti tai neljästi, elin siivosti ja pysyin määrätyissä rajoissa; ja nyt elän siivottomasti, niin ett'ei määrää eikä rajaa.
BARDOLPH. Niin, te olettekin niin lihava, sir John, että teidän on mahdoton pysyä rajoissa, kohtuullisissa rajoissa, sir John.
FALSTAFF. Paranna sinä ensin naamasi, niin minä parannan elämäni. Sinä olet meidän amiraalilaivamme, sinulla on lyhty perässä, — ei, nokassa, aioin sanoa: sinä olet sen palavan lampun ritari.
BARDOLPH.
No niin, sir John, eihän tee naamani teille haittaa.
FALSTAFF. Ei, jumal'auta! Se tekee minulle samaa hyötyä kuin monelle muulle ruumiinkallo tai joku memento mori. En voi milloinkaan katsella naamaasi, ajattelematta helvetin tulta ja rikasta miestä, joka eli purppurassa; sillä siinä hän makaa pukimissaan ja palaa palamistaan. Jos olisit vähänkin siveyteen taipuva, niin vannoisin tuon sinun naamasi kautta ja valani kuuluisi näin: "kautta tuon tulen, joka on Jumalan enkeli". Mutta sinä olet kokonaan pilalla; ja totta tosiaan, jos ei tuota tulta olisi naamassasi, niin olisit perimmäisen pimeyden lapsi. Kun taannoin yöllä juoksit Gadshillia ylös hevoseni perässä, jos en silloin luullut sinua virvatuleksi tai aarniovalkeaksi, niin ei rahalla ole mitään virkaa. Oo! sinä olet yhtenäinen soihtukulku, ijankaikkinen ilotulitus. Minulta on säästynyt hyvinkin tuhat markkaa soihduissa ja vahakynttilöissä, kun olen sinun kanssasi öisin kulkenut kapakkain väliä; mutta sen sektin hinnalla, jonka sinuun olen juottanut, olisin voinut hyvin ostaa kynttilöitä Europan kalliimmalta kynttiläkauppiaalta. Olen tuota sinun salamanderiasi pitänyt tulessa kokonaista kaksineljättä vuotta; Jumala sen minulle palkitkoon!
BARDOLPH.
Tuli ja leimaus! Soisinpa, että naamani istuisi sinun vatsassasi.
FALSTAFF.
Varjelkoon Jumala! Silloin varmaan saisin sydämen polton. —
(Ravintolan emäntä tulee.)
No, rouva Kuopsujalka, oletteko saanut selvän, kuka on minun taskuni tyhjentänyt?
EMÄNTÄ. Mitä, sir John? Mitä aattelette, sir John? Luuletteko minun hyysäävän varkaita? Olen etsinyt, olen kysellyt, mieheni samaten, miehestä mieheen, pojasta poikaan, palvelijasta palvelijaan. Ei kymmenettäkään hiuskarvan osaa ole koskaan talossani kadonnut.
FALSTAFF. Valehtelette, emäntä! Bardolph on täällä tullut kynityksi ja kadottanut monta hiuskarvaa, ja minä voin vannoa sen, että taskuni on täällä puhtaaksi pantu. Te olette nainen, te!
EMÄNTÄ. Kuka? Minäkö? Enpä. Että julkeattekin! Tuli ja leimaus! Siksi ei vielä kukaan ole minua kutsunut omassa talossani.
FALSTAFF.
No, no, minä tunnen teidät vallan hyvin.
EMÄNTÄ. Ettepä, sir John; te ette tunne minua, sir John; minä tunnen teidät, sir John; olette minulle rahaa velkaa, sir John, ja nyt haette riitaa, että saisitte peijatuksi ne minulta. Ostin teille tusinan paitoja ruhonne verhoksi.
FALSTAFF. Piikkoa, viheliäistä piikkoa! Olen ne antanut pois leipurien eukoille, jotka niistä ovat tehneet seulariepuja.
EMÄNTÄ. Hollannin palttinaa, kahdeksan killinkiä kyynärä, niin totta kuin olen kunniallinen nainen. Sitä paitse, sir John, olette velkaa ruoasta ja juomasta ja käteisistä rahalainoista neljäkolmatta puntaa.
FALSTAFF.
Tuokin on siitä osansa saanut; maksakoon hän.
EMÄNTÄ.
Hänkö? Jesta, köyhä mies, jolla ei ole — ei mitään.
FALSTAFF. Mitä? Köyhäkö? Katsokaa hänen naamaansa! Ketä sanotte rikkaaksi? Lyöttäkää rahaksi hänen nenänsä, lyöttäkää rahaksi hänen poskensa! Minä en maksa äyriäkään. Aiotteko minua pidellä kuin nuorta nulikkaa? Enkö saa mukavuuttani hoitaa omassa majassani, ilman että taskuni pannaan puhtaaksi. Olen kadottanut isoisäni sinettisormuksen, se on neljänkymmenen markan arvoinen.
EMÄNTÄ. Herran kiesus! Olen kuullut prinssin sanovan monta monituista kertaa, että se sormus oli kuparia.
FALSTAFF. Mitä? Prinssi on peijooni, luikistelija; olisipa hän tässä, niin suomisin häntä kuin koiraa, jos hän sen sanoisi.
(Prinssi Henrik ja Poins tulevat marssien sisään;
Falstaff menee prinssiä vastaan, joka soittaa
komentosauvaansa ikäänkuin huilua.)
FALSTAFF. Mitä nyt, poikaseni? Onko tuuli sillä ilmalla? Pitääkö meidän kaikkien marssia?
BARDOLPH.
Niin, parittain kuin Newgaten vangit.
EMÄNTÄ.
Armollinen herra, kuulkaa minua.
PRINSSI HENRIK. Mitä sanot, rouva Vilkas? Kuinka miehesi voi? Minä pidän hänestä, hän on kunnon mies.
EMÄNTÄ.
Armollinen herra, kuulkaa minua.
FALSTAFF.
Ei, anna hänen mennä ja kuule minua.
PRINSSI HENRIK.
Mitä tahdot, Hannu?
FALSTAFF. Tässä illalla nukahdin tuonne seinäverhon taakse, ja silloin pantiin taskuni puhtaiksi. Tästä talosta on tullut porttola; täällä pannaan puhtaiksi ihmisten taskut.
PRINSSI HENRIK.
Mitä olet kadottanut, Hannu?
FALSTAFF. Uskotko, Heikku? Kolme tai neljä velkaseteliä, joista kukin oli neljänkymmenen punnan arvoinen, ja lisäksi isoisäni sinettisormuksen.
PRINSSI HENRIK.
Joutava juttu; tuskin kahdeksan pennin asia.
EMÄNTÄ. Sitähän minäkin hänelle sanoin, armollinen herra, ja sanoin, että olin kuullut teidän armonne niin sanovan; ja kuulkaas, herra, hän puhuu sangen hävyttömiä teistä, rivosuinen kun on, ja sanoo, että hän tahtoo teitä suomia.
PRINSSI HENRIK.
Mitä? Eihän toki.
EMÄNTÄ. Ei ole kuntoa, rehellisyyttä eikä vaimoutta minussa, jos se ei ole totta.
FALSTAFF. Sinussa ei ole kuntoa enemmän kuin haudotussa luumussa,[18] eikä rehellisyyttä enemmän kuin ajetussa ketussa, ja mitä vaimouteen tulee, niin on Mariana neiti[19] kunniallinen vaimo sinuun verraten. Sinä senkin kapines!
EMÄNTÄ.
Häh? Mikä kapines? Mikä kapines?
FALSTAFF.
Mikäkö kapines? He, kapines, josta voi sanoa: kostjumala.
EMÄNTÄ. Minä en ole mikään kapines, josta voi sanoa kostjumala, tiedä se; minä olen kunniallisen miehen vaimo; ja huolimatta ritaruudestasi, olet sinä konna, jos sitä sanot.
FALSTAFF.
Ja huolimatta vaimoudestasi, olet sinä elukka, jos toista sanot.
EMÄNTÄ.
Häh? Mikä elukka? Sano, konna.
FALSTAFF.
Mikäkö elukka? He, saukko.
PRINSSI HENRIK.
Saukko, sir John? Miksi saukko?
FALSTAFF. Miksikö? Siksi, että hän ei ole kalaa eikä lihaa; eihän sitä oikein tiedä, mistä hän käy.
EMÄNTÄ. Sinä kohtuuton ihminen, kun semmoisia puhut; sinä ja joka mies sen tietää, mistä minä käyn, sinä lurjus.
PRINSSI HENRIK.
Oikeassa olet, emäntä; hän panettelee sinua sangen törkeästi.
EMÄNTÄ. Samaten teitäkin, armollinen herra; tässä taannoin sanoi, että olitte hänelle velkaa tuhat puntaa.
PRINSSI HENRIK.
Mitä, mies? Olenko minä sinulle velkaa tuhat puntaa?
FALSTAFF. Tuhatko puntaa, Heikku? Miljoonan! Ystävyytesi on miljoonan arvoinen, ja sinä olet minulle velkaa ystävyytesi.
EMÄNTÄ. Niin, armollinen herra, hän sanoi teitä peijooniksi ja sanoi, että tahtoisi teitä suomia.
FALSTAFF.
Sanoinko, Bardolph?
BARDOLPH.
Kyllä maar te niin sanoitte, sir John.
FALSTAFF.
Niin, jos hän sanoisi, että sormukseni on kuparia.
PRINSSI HENRIK.
Minä sanon, että se on kuparia; tohditko nyt pysyä sanassasi?
FALSTAFF. Tiedäthän, rakas Heikku, että tohdin, jos sinä olet vaan mies; mutta ettäs olet prinssi, niin pelkään sinua, niin kuin pelkään leijonan pennun kiljunaa.
PRINSSI HENRIK.
Miks et niinkuin leijonaa?
FALSTAFF.
Kuningasta itseään tulee pelätä niinkuin leijonaa. Luuletko, että
pelkään sinua niin kuin pelkään isääsi? Jos sitä teen, niin suokoon
Jumala, että vyöni katkeisi.
PRINSSI HENRIK. Kylläpä silloin mahasi retkottaisi polviesi tasalla. Mutta, lempo soikoon, ei ole kunnon, kunnian eikä rehellisyyden sijaa tuossa sinun ruhossasi; se on aivan täyteen sullottu suolia ja ränttyjä. Syytät kunnon vaimoa taskuvarkaudesta! Haa, sinä rietas, hävytön, turpea lurjus! Jos sinun taskussasi oli mitään muuta kuin kapakkalaskuja, porttolain osoitteita ja joku surkea, pennin arvoinen sokeririppunen kaulatorven voiteeksi, jos takanasi oli muuta kuin nämä vehkeet, niin olen minä konna. Ja kuitenkin sinä vehkeilet, etkä tahdo syytöksiäsi pitää takanasi. Etkö häpeä?
FALSTAFF. Kuulehan, Heikku: tiedäthän sinä, että Aatami lankesi viattomuuden tilassa; mitä sitten Hannu Falstaff raukka näinä turmeluksen aikoina? Näethän, että minussa on enemmän lihaa kuin muissa ihmisissä, ja sen vuoksi enemmän heikkouksiakin. — Tunnustat siis, että sinä taskuni tyhjensit?
PRINSSI HENRIK.
Siltä näyttää kaikista puheista.
FALSTAFF. Emäntä, annan sinulle anteeksi. Mene ja laita suurus valmiiksi, rakasta miestäsi, katso palvelijoitasi, pidä huolta vieraistasi; olen vastakin myöntyväinen kohtuullisiin vaatimuksiin; näethän, että olen leppynyt. — Häh, mitä? — Kas niin, mene nyt vaan. (Ravintolan emäntä menee.) — No, Heikku, mitä uutta hovista? Tuo rosvous, poikaseni, — miten on se korjattu?
PRINSSI HENRIK. Ah, sinä herttainen härkäpaisti, olenhan minä aina sinun hyvä enkelisi. — Rahat on maksettu takaisin.
FALSTAFF. Minä en pidä tuosta takaisin-maksamisesta; siitä on kaksinkertainen vaiva.
PRINSSI HENRIK.
Olen nyt hyvässä ystävyydessä isäni kanssa, ja voin tehdä mitä tahdon.
FALSTAFF. No, ryöstä sitten ensi työksesi rahavarasto, ennenkuin peset kätesi.
BARDOLPH.
Niin, tehkää se, armollinen herra.
PRINSSI HENRIK.
Sinulle, Hannu, olen hankkinut paikan jalkaväessä.
FALSTAFF. Parempi olisi ollut hevosväessä. Mistä nyt tapaisin miehen, joka osaisi oikein varastaa? Oo, sievän varkaan, kahdenkolmatta vuotiaan tai niillä paikoin! Olen niin hemmetin vähissä varoissa. No, Jumalalle kiitos noista kapinoitsijoista! He eivät tee pahaa muille kuin kunnon ihmisille. Minä kiitän heitä ja ylistän heitä.
PRINSSI HENRIK.
Bardolph!
BARDOLPH.
Mit', armollinen herra?
PRINSSI HENRIK.
Tämä kirje
Vie veljelleni, lord Lancasterille,
Tuo Westmorelandin kreiville. — Poins, joutuun!
Ratsaille! Peninkulmaa kolmekymment'
On päivällisiin meidän kuljettava. —
Sa, Hannu, Temple-hallissa mua kohtaa
Huomenna iltapuolla kello kaksi,
Sa siellä toimes tietää saat, ja siellä
Saat määräyksen ja rahaa varustuksiin.
Tulessa maa on, Percy nousee, heidän
Nyt kukistua täytyy taikka meidän.
(Prinssi, Poins ja Bardolph lähtevät.)
FALSTAFF.
Kaunista! Oivaa! — Suurust', eukko, hoi!
Tää krouvi jos ois rumpunani, oi!
(Menee.)