TORKKO.
Senkin likainen turvakko! Senkö lohdutuksen teiltä saan?
FALSTAFF.
Te niitä turpeita turvakoita teette, neiti Torkko.
TORKKO.
Minäkö niitä teen? Syömäryys ja taudit niitä tekevät, enkä minä.
FALSTAFF.
Jos kokin kautta tulee syömäryys, niin tulee teidän kauttanne taudit,
Torkko. Teiltä me ne saamme, Torkko, teiltä me ne saamme; eikö totta,
puhto pulmoseni, eikö totta?
TORKKO.
Totta kyllä: vitjamme ja hohtokivemme.
FALSTAFF. Niin, "korut, päärlyt ja punahelmet", — sillä joka uljaasti ottelee, tulee ontuen leikistä, tiedäthän sen; tulee rikosta, peitsi uljaasti sojossa, ja sitten uljaasti haavurin luo; ryntää uljaasti tykinsuuta vastaan; —
TORKKO.
Hirteen, senkin siivoton likakinttu, hirteen!
EMÄNTÄ. Niin, niin, aina vaan sitä vanhaa nuottia! Aina kun te kaksi yhdytte, niin joudutte jupakkaan. Toden totta, te molemmat olette niin vastakarvaisia kuin kaksi kuivaksi paahdettua leivänviipaletta; toinen ei voi kantaa toisen heikkouksia. Hyväinen aika! Toisen pitää kantaa, ja sitä tulee (Torkolle) sinun tehdä; sinä olet se heikompi astia, niinkuin sanotaan, se tyhjempi astia.
TORKKO. Mikä heikko, tyhjä astia voi kantaa tuollaista suunnatonta ja täysinäistä härkätynnyriä? Hänessä sitä on koko laivalastillinen Bordeauxin värkkiä; ette ole koskaan nähnyt laivanruumaa niin täyteen sullottua. — No niin, Hannu, olkaamme ystäviä taas; sinä menet sotaan, ja saanko sinua enää koskaan nähdä vai en, sitä ei kukaan ihminen kysy.
(Viinuri palajaa.)
VIINURI.
Herra, vänrikki Pistooli on tuolla alhaalla ja tahtoo teitä puhutella.
TORKKO. Hirteen se riivatun öyhkäri! Älkää päästäkö häntä tänne; niin rivosuista ilkiötä ei ole toista koko Englannissa.
EMÄNTÄ. Jos hän öyhkäilee, niin ei hän saa tulla sisään; ei totta totisesti saakaan! Minun pitää naapurieni kanssa elää; en kärsi mitään öyhkäreitä. Minulla on hyvä nimi ja maine siinä kuin toisellakin. Ovi kiinni! Tänne ei pääse mitään öyhkäreitä. En ole näin pitkälle elänyt, että nyt sallisin öyhkäreitä. Ovi kiinni, sanon minä.
FALSTAFF.
Kuuletko, emäntä?
EMÄNTÄ.
Malttakaa mielenne, sir John; tänne ei pääse mitään öyhkäreitä.
FALSTAFF.
Etkö kuule, hän on minun vänrikkini.
EMÄNTÄ. Hui hai, sir John, turhaa puhetta! Teidän öyhkäri vänrikkinne ei tule sisään tämän muijan ovesta. Tässä taannoin olin käsketty herra Hivusen, komisarjuksen, eteen, ja hän kun sanoi minulle — se oli viime keskiviikkona, ei siitä sen kauempaa ole — "naapurin muori Vilkas", sanoi hän, — herra Mykkänen, pastorimme, oli hänkin siinä saapuvilla, — "naapurin muori Vilkas", sanoi hän, "päästäkää tykönne vaan siivoa väkeä, sillä", sanoi hän, "teillä on huono maine"; ja miksi hän sen sanoi, sen kyllä tiedän; "sillä", sanoi hän, "te olette kunniallinen vaimo ja teistä luullaan hyvää; katsokaa siis, mitä väkeä päästätte tykönne; älkää mitään öyhkäriseuraa päästäkö", sanoi hän. — Ei, tänne ei öyhkäriä päästetä. — Siunaillut olisitte, jos olisitte kuullut, mitä hän sanoi. — En, minä en kärsi öyhkäreitä.
FALSTAFF. Hän ei ole mikään öyhkäri, kuuletkos, vaan mitä hiljaisin kruununmies, usko pois; hän antaa sinun silitellä itseään yhtä siivosti kuin susikoiran penikka; hän ei öyhkäise kalkkunakanallekaan, jos se vähänkin pöyhistää höyheniään vastarintaan. — Viinuri, kutsu tänne hänet.
EMÄNTÄ. Kruununmies, niinkö sanotte? Minä en huoneestani kiellä ketään rehellistä miestä enkä ketään kruununmiestä liioin. Mutta minä en pidä öyhkäreistä. Totisesti, minä voin pahoin, jos joku sanoo: öyhkäri. Tunnustelkaas, herrat, kuinka vapisen; nähkääs, enkö puhu totta?
TORKKO.
Todellakin vapisette, rouva.
EMÄNTÄ. Niin, enkö? Niin, toden totta, vapisen, ja lisäksi kuin haavan lehti; en voi kestää noita öyhkäreitä.
(Pistooli, Bardolph ja paashi tulevat.)
PISTOOLI.
Jumala teitä varjelkoon, sir John!
FALSTAFF. Terve, vänrikki Pistooli! Kas tässä, Pistooli, tässä panen sinuun sektipanoksen: laukaise nyt emäntääni.
PISTOOLI.
Laukaisen häneen oikein kaksi luotia, sir John.
FALSTAFF.
Hän on luodin pystymätön; häntä sinun on työläs loukata.
EMÄNTÄ. Minua ei liikuta luotinne eikä pistoolinne; minä en juo kenellekään mieliksi enempää kuin siedän, enpäs vaan.
PISTOOLI.
Sitten teihin, mamseli Torkko; laukaisen teihin.
TORKKO. Laukaisetko minuun? Huuti, senkin rupipää! Tuommoinen halpa, kurja, hävytön veijari, jolla ei ole paitaakaan ruumiillaan! Pois, senkin homenokka, pois! Minä olen herrasi herkkua.
PISTOOLI.
Tunnen teidät, mamseli Torkko.
TORKKO. Hiiteen, senkin lakkarivaras! senkin likainen pitkäkynsi, pois! Pois minusta riettaat hyppysesi, muuten tämän viinin kautta, isken veitseni homeiseen kitaasi! Hiiteen, senkin olutpönttö, senkin kampura, miekkakulu töhrys! — Onko siitä jo paljonkin aikaa, herraseni? Hei vaan, kaksi nauhaa olalla! Onpas sitä siinä!
PISTOOLI.
Tuosta pistän kaularöyhelönne puhki.
FALSTAFF. Hilly, Pistooli: täällä et saa purkaa panostasi. Painalla pois meidän seurastamme.
EMÄNTÄ.
Älkää, hyvä kapteeni Pistooli, älkää täällä, kapteeni kulta!
TORKKO. Kapteeni! Senkin iljettävä, kirottu veijari, etkös häpeä vähän antaa kutsua itseäsi kapteeniksi? Jos kapteeneilla olisi minun sisuni, niin pieksisivät sinut täältä ulos, kun anastat heidän nimensä, ennenkuin olet sen ansainnut. Sinäkö kapteeni, mokomakin katala! Ja miksi? Siksikö, että porttolassa revit rikki tyttöraukan röyhelön? — Hänkö kapteeni! Hirteen koko elävä! Elää homehtuneilla hautaluumuilla[10] ja vanhoilla henkisillä. Kapteeni! Tuollaiset konnat mielivät tehdä 'kapteeni' sanan yhtä vihattavaksi kuin 'liike' sanan, joka oli erikoisen hieno sana, ennenkuin se joutui huonoon seuraan; tuosta pitäisi siis kapteenien ottaa vaaria.
BARDOLPH.
Menehän nyt täältä, hyvä vänrikki.
FALSTAFF.
Pst! Sananen, mamseli Torkko.
PISTOOLI. Minä en mene. Sanon sinulle jotakin, korpraali Bardolph; tahtoisin repiä rikki tuon naikon, — vaadin kostoa.
PAASHI.
Mene täältä, ole hyvä.
PISTOOLI. Ensin olkoon hän kirottu,[11] — Pluton kirottuun järveen, hornan kuiluun Erebuksen seuraan ja muun häijyn piinan lisäksi. — Kestä, vekara ja naru, sanon minä! — Hornaan, senkin koirat, hornaan! Hornaan senkin osattaret! Eikö Ireene ole täällä?
EMÄNTÄ.
Rauhoittukaa, hyvä kapteeni Pisi! Tottakin, nyt on jo kovin myöhä.
Pyydän, keventäkää kiukkuanne.
PISTOOLI.
Sisua oivaa! Kuormahevosetko
Ja Aasian laihat konit, jotka päiväss'
Ei sataa virstaa ehdi, Caesareihin
Ja Kannibaleihin on verrattavat
Ja Troian kreikkalaisiin? Ennen menkööt
Kuningas Kerberuksen kanssa hornaan!
Rymytköön taivas! Turhastako riitaa?
EMÄNTÄ.
Sangen katkeria sanoja, kapteeni, toden totta!
BARDOLPH.
Mene nyt, hyvä vänrikki, täällä syntyy muuten kahakka.
PISTOOLI.
Kuin koirat kuolkoot ihmiset!
Kuin neulat kruunut hajotkoot!
Ireene eikö täällä?
EMÄNTÄ. Ei, toden totta, kapteeni, täällä ei ole ketään sen nimistä. Hyväinen aika! Luuletteko, että häntä teiltä kieltäisin? Rauhoittukaa, Herran tähden!
PISTOOLI.
Siis syö ja liho, kaunis Calipolis!
Hoi, tänne sektiä!
Si fortuna me tormenta, sperato me contenta.
Me laukaust' emme säiky: anna tulta!
Hoi, sektiä! Sa makaa tuossa, helttu.
(Laskee pois miekkansa.)
Joko tuli piste? Eikö enää mitään "ynnä muuta"?
FALSTAFF.
Pistooli, minä tahtoisin olla rauhassa.
PISTOOLI. Armas ritari, suutelen nyrkkiäsi. Hei, pojat! Me olemme nähneet seulaiset.
TORKKO. Herran tähden, paiskatkaa hänet ulos! Minä en voi kärsiä tuollaista riitapukaria.
PISTOOLI. Paiskatkaa ulos, niinkö? On niitä tuollaisia juoksutammoja ennenkin nähty!
FALSTAFF. Nakkaa ulos hänet, Bardolph, niinkuin noppakivi. Jos hän on niin turha mies, että puhuu vaan turhaa, niin on turhaa, että hän on täällä.
BARDOLPH.
Kas niin, alas portaista, mies!
PISTOOLI.
Lihaako tehdään siis ja veritahraa?
(Tarttuu miekkaansa.)
Nukuta siis mua, tuoni! Tuskanpäivät päätä!
Avoimet, syvät, julmat haavat päästäkööt
Nuo kolmoissiskot irti! Riennä, Atropos!
EMÄNTÄ.
Tästä tulee kaunis historia.
FALSTAFF.
Poika, anna tänne miekkani.
TORKKO.
Älä, Hannu hyvä, älä paljasta, minä pyydän.
FALSTAFF.
Alas portaista, sanon minä.
(Paljastaa miekkansa.)
EMÄNTÄ.
Tämäpä kaunista meteliä! Ennen heitän koko liikkeen, kuin elän näin
pelossa ja sätkässä. Kyllä täällä vielä murhia tulee, uskokaa pois. —
Jesta, jesta, pankaa pois nuo paljaat aseet, pois nuo paljaat aseet!
(Bardolph ja Pistooli menevät.)
TORKKO. Rauhoitu, Hannuseni, rauhoitu; se konna on jo poissa. Voi, sinä riivatun urhakka pikku vesa, sinä!
EMÄNTÄ. Saitteko haavan sapsoonne? Minusta hän teki hirveän pukkauksen mahaanne kohti.
(Bardolph palajaa.)
FALSTAFF.
Viskasitko hänet ulos?
BARDOLPH. Kyllä, herra. Se lurjus on päissään. Te haavoititte häntä olkaan, herra.
FALSTAFF.
Lurjus! Vastustaa minua!
TORKKO. Ah, sinä suloinen pikku hirtehinen! Voi, sinä apina parka, kuinka olet hiessä! Tulehan, kun pyyhin kasvosi, — tulehan, pikku simaturpa! — Voi, sinä riiviö, kuinka sinusta pidän! Olet urhoollinen kuin Troian Hektori, viiden Agamemnonin veroinen ja kymmenen kertaa parempi kuin ne yhdeksän sankaria.[12] Voi, sinä senkin vintiö!
FALSTAFF. Senkin pannahinen ruoja! Minä sen roiston kimmahutan ilmaan sängyn peitteessä.
TORKKO. Tee se, jos sydämmeltäsi hennot. Jos sen teet, niin minä sinua lakanain välissä valppaan.
(Soittajia tulee.)
PAASHI.
Soittokunta on täällä, herra.
FALSTAFF. Siis pillit soimaan! — Soittakaa, hyvät miehet! — Istu tuohon polvelleni, Torkko! — Se viheliäinen öyhkäri! Se riiviö luisti käsistäni kuin elohopea.
TORKKO. Niin kyllä, ja sinä häntä kinnersit kuin kirkko. Sinä riivattu pikku sievä jouluporsas, milloin sinä heität nuo tappelemiset päivin ja riuhtomiset öisin ja alat somistaa vanhaa ruhoasi taivasta varten?
(Perälle ilmestyvät prinssi Henrik ja Poins, viinureiksi puettuina.)
FALSTAFF. Vaiti, rakas Torkkoseni! Älä haastele niinkuin ruumiinkallo: älä muistuta minulle loppuani.
TORKKO.
Kuulehan, minkälaatuinen mies tuo prinssi on?
FALSTAFF. Hyvä, typerä, nuori mies; hänestä olisi tullut hyvä pöydän kattaja, hän leikkelisi leipiä hyvin.
TORKKO.
Poins kuuluu olevan hyväpäinen.
FALSTAFF.
Hänkö hyväpäinen! Hirteen koko kuvatus! Hänen päänsä on niin paksu kuin
Tewksburyn sinappi; hänessä ei ole enempää älyä kuin pölkyssä.
TORKKO.
Mutta miksi prinssi häntä niin suosii?
FALSTAFF. Siksi että heillä kummallakin on yhtä laihat sääret, ja että hän heittää hyvin noppaa, ja syö meriankeriaista ja saksankuminaa,[13] ja hörppää kynttilänpätkiä palavasta viinakeitoksesta, ja leikkii selkähevosta kapakkapoikien kanssa, ja hyppää jakkaran yli, ja vannoskelee sievästi, ja käy saappaissa yhtä sileissä kuin suutarin kilpisaapas, eikä synnytä riitaa puhumalla järkiasioista; lisäksi hän osaa tuollaisia vanhoja ilmakeikarin temppuja, jotka todistavat heikkoa älyä ja notkeata ruumista, ja senvuoksi prinssi hänen seuraansa sietää, sillä prinssi on itse samanlainen: hiuskarvakin jo kallistaisi vaa'an toiselle puolelle.
PRINSSI HENRIK.
Eiköhän pitäisi korvat leikata tuolta pyöränrummulta?
POINS.
Pieskäämme häntä hutsunsa nähden.
PRINSSI HENRIK. Katsohan kuinka tuo lakastunut vanhus antaa takaraivoansa kynsiä kuin papukaija.
POINS. Eikö kummallista, että halut elävät niin monta vuotta kauemmin kuin kyky?
FALSTAFF.
Suutele minua, Torkko.
PRINSSI HENRIK. Saturnus ja Venus tänä vuonna yhdysasennossa! Mitä almanakka siihen sanoo?
POINS. Ja katsokaas, kuinka tuo tulinen kolmio,[14] hänen palvelijansa, suostuttelee herransa vanhaa paperia, hänen rekisteriänsä, hänen muistikirjaansa?
FALSTAFF.
Maireita pusuja sinä annat.
TORKKO.
Tottakin, sinua suutelen perin uskollisesta sydämmestä.
FALSTAFF.
Vanha olen, vanha olen.
TORKKO.
Enemmän pidän sinusta kuin kaikista nuorista keltanokista yhteensä.
FALSTAFF. Millaista kangasta tahdot kaapuksesi? Minä saan rahoja torstaina; huomenna tuon sinulle hatun. — Nyt hauska laulu! Tulee myöhä, aika on mennä levolle. Kun olen poissa, niin et kai muistakaan minua.
TORKKO. Rupeamme totisesti itkua vääntämään, jos tuollaisia puhut. Saatpa nähdä, etten kertaakaan somaksi pukeudu, ennenkuin sinä palaat. Nyt kuunnelkaamme loppuun.
FALSTAFF.
Sektiä, Frans!
PRINSSI HENRIK ja POINS.
Heti, herra, heti.
(Astuvat esiin.)
FALSTAFF.
Haa! kuninkaan äpäräpoika! — Ja etkö sinä ole Poinsin veli?
PRINSSI HENRIK.
Sinä maapallo, syntiä täynnä mannermäärät, millaista elät elämää?
FALSTAFF.
Parempaa kuin sinä: minä olen aatelismies, sinä olet tapinpitelijä.
PRINSSI HENRIK.
Aivan oikein, herraseni; ja nyt tulen vähän selkääsi pitelemään.
EMÄNTÄ.
Oo, Jumala varjelkoon teidän hyvää armoanne! Totta totisesti,
tervetultua Lontooseen! — No, Herra siunatkoon sinun kauniit kasvosi!
Jesta sentään, oletteko Walesista palannut?
FALSTAFF. Sinä kirotun hassu majesteetin moska, — tämän hauraan lihan ja pilaantuneen veren kautta, ole tervetullut!
(Laskee kätensä Torkon päälle.)
TORKKO.
Häh, sinä syötetty narri? Tiedä huutia!
POINS. Armollinen herra, hän tahtoo teitä vieroittaa kostostanne ja kääntää kaikki leikiksi, jos ette tao, kun rauta on kuuma.
PRINSSI HENRIK. Senkin kirottu talikaivos! Kuinka halpamaisesti minusta puhelit vast'ikään, tämän kunniallisen, siveän ja hienon fröökinän kuullen!
EMÄNTÄ.
Herra siunatkoon hyvän sydämmenne! Se hän onkin, toden totta.
FALSTAFF.
Kuulitteko, mitä puhuin?
PRINSSI HENRIK.
Kuulin hyvinkin; ja sinä tunsit minut nyt niinkuin silloinkin, kuin
Gadshillissä pötkit käpälämäkeen; tiesit, että minä olin takanasi, ja
puhuit niin ehdollasi, siten koetellaksesi kärsivällisyyttäni.
FALSTAFF.
Ei, ei, ei, eipäs niinkään; en luullut, että sinä olit kuulemassa.
PRINSSI HENRIK. Siis pakotan sinua tunnustamaan ehdollisen herjauksesi; ja sitten kyllä tiedän, miten menettelen kanssasi.
FALSTAFF.
Ei herjausta, Heikku, kunniani kautta, ei herjausta!
PRINSSI HENRIK. Eikös vaikka pilkkasit minua ja sanoit pöydänkattajaksi ja leivänleikkaajaksi ja tiesi miksi?
FALSTAFF.
Ei herjausta, Heikku!
POINS.
Eikö herjausta?
FALSTAFF. Ei herjausta, Eetu, ei toden totta, kunnon Eetu, ei vähintäkään. Pilkkasin häntä vaan jumalattomain kuullen, etteivät jumalattomat häneen ihastuisi: ja siinä tein mitä huolellisen ystävän ja uskollisen alamaisen tulee; ja isäsi on minulle siitä kiitoksen velassa. Ei herjausta, Heikku! — ei vähääkään, Eetu, ei vähääkään! — toden totta, pojat, ei vähääkään!
PRINSSI HENRIK. Näetkös nyt, että sulasta pelosta ja puhtaasta pelkuruudesta loukkaat tätä siveätä fröökinää, lepyttääksesi sillä meitä. Onko hän niitä jumalattomia? Onko tämä emäntäsi niitä jumalattomia? Tai onko poika tuossa niitä jumalattomia? Tai kunnon Bardolph, jonka into palaa hänen nokassaan, onko hän niitä jumalattomia?
POINS.
Vastaa, laho kynneppää, vastaa!
FALSTAFF. Bardolph on auttamattomasti paholaisen kirjoissa; hänen naamansa on Luciferuksen eriskyökki, jossa tämä yksinomaan juomareita paistaa. Mitä poikaan tulee, niin on hänellä hyvä enkeli puolellaan, mutta piru hänessäkin tuppaa voitolle.
PRINSSI HENRIK.
Entä mitä tulee naisiin?
FALSTAFF. Mitä toiseen tulee, niin on hän jo helvetissä sielu-parkoja paistamassa. Ja mitä toiseen tulee, niin olen hänelle rahavelassa, mutta onko hän siitä syystä kadotettu, sitä en tiedä.
EMÄNTÄ.
Ei, totta vieköön, olekaan.
FALSTAFF. Niin, en luule sitä minäkään; arvelen, että siitä olet kuitti. Mutta sinua syytetään toisestakin: sallit lihaa syötävän talossasi vastoin lakia; ja siitä, luulemma, joudut vielä kerran parkumaan.
EMÄNTÄ. Niin tekevät kaikki ruokarouvat. Ja mitä on lampaanreisi tai pari koko paastonajaksi?
PRINSSI HENRIK.
Te, fröökinä, —
TORKKO.
Mitä sanotte, teidän armonne?
FALSTAFF.
Hänen armonsa sanoo jotakin, jota vastaan hänen lihansa nousee.
(Kolkutusta kuuluu.)
EMÄNTÄ.
Kuka se niin kovasti oveen kolkuttaa? Katsohan, Frans!
(Peto tulee.)
PRINSSI HENRIK.
No, Peto, mitä nyt?
PETO.
Westminsterissä
Isänne kuningas on; parikymment'
On raihnast', uupunutta sanantuojaa
Pohjasta tullut; matkallani tänne
Sivuutin kymmenkunnan päällysmiestä
Hikistä, avopäistä; kapakoista
Rymyllä kyselivät Falstaffia.
PRINSSI HENRIK.
Poins, jumal'auta, tuntoani soimaa
Näin viettäissäni turhaan kallist' aikaa,
Kun myrsky kapinan, kuin lounatuuli,
Utua mustaa luoden, sulaa alkaa
Ja meidän aseettomain päähän tippuu.
Miekkani, viittani! — Hyv' yötä, Falstaff!
(Prinssi Henrik, Poins, Peto Ja Bardolph poistuvat.)
FALSTAFF. Nyt tulee yön paras pala, ja meidän täytyy mennä ja jättää se nauttimatta. (Kolkutusta kuuluu.) Taaskin kolkutusta!
(Bardolph palajaa.)
No mitä? Mitä asiaa?
BARDOLPH.
Sir John, teill' oiti hovihin on matka:
Ovella vartoo kymmenkunta herraa.
FALSTAFF (paashille). Maksa soittajat, poika! — Hyvästi, emäntä! — Hyvästi, Torkko! — Nähkääs, hyvät naikkoset, kuinka arvomiehiä kysellään; epatot saavat nukkua, kun kyvykkäät käsketään aisoihin. Hyvästi, hyvät naikkoset! Jos ei minua lentokyydillä pois laiteta, niin näen teidät vielä ennen lähtöäni.
TORKKO. En saa sanaa suustani, — sydämmeni on tuohon paikkaan pakahtua, — niin, rakkahin Hannu, ole arka hengestäsi…
FALSTAFF.
Hyvästi, hyvästi!
(Falstaff ja Bardolph menevät.)
EMÄNTÄ. Hyvästi vaan, hyvästi! Olen tuntenut sinua kokonaista yhdeksänkolmatta vuotta, kun taas papu palkoutuu: mutta sen rehellisempää, sen uskollisempaa miestä, — hyvästi vaan, hyvästi!
BARDOLPH (ulkoa).
Mamseli Hurstinen!
EMÄNTÄ.
Mitä? Mitä?
BARDOLPH (ulkoa).
Käskekää mamseli Hurstinen herrani luo.
EMÄNTÄ.
Juokse, Torkko, juokse! Juokse, juokse, Torkkoseni!
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Henrik tulee, yöpuku yllä, hovipojan seuraamana.)
KUNINGAS HENRIK.
Hae tänne Warwickin ja Surreyn kreivit.
Mut ensin lukekoot he nämä kirjeet
Ja tarkoin niitä miettikööt. Käy joutuin!
(Hovipoika menee.)
Par'aikaa uness' uinaa monta tuhatt'
Alamaisraukkaa! — Uni, armas uni!
Miks, luonnon imettäjä, mua kammot,
Kosk' enää silmiän' et umpeen paina
Ja aistejani unhotukseen kasta?
Miks ennen venyt savupirtissä,
Ja, loikuin kurjall' olkivuotehella,
Yökärpäsien surinahan uinut,
Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa
Upean, uljaan koruteltan alla
Nukuttamana vienon sävelsoiton?
Sa, horron jumala, miks loisten luona
Liassa virut, karttain vallassijaa
Kuin häikkatorvea tai vahtimajaa?
Huojaavan maston päässä laivapojan
Lukitko silmät; aivot uneen heijaat
Vihaisten maininkien kätkyessä
Ja päälle rynnätessä tuulispään,
Jok' aallokkota hurjaa niskaan iskee,
Kähertää hirmun päätä ja sen paiskaa
Huumaavin huudoin, niljaan taivaslakeen,
Niin että kuolokin sen meluun herää?
Sa puoltavaisenako vaaran hetkell'
Unehen tuudit märjän laivapojan,
Ja tyvenimmässäkö rauhan yössä,
Kun kaikin viettehin sua houkutellaan,
Leposi sinä kuninkaalta kiellät?
Te, halvat miekkoiset, te levätkää!
Levoton kruunun painama on pää.
(Warwick ja Surrey tulevat.)
WARWICK.
Iloista huoment', armollinen herra!
KUNINGAS HENRIK.
Joko on huomen?
WARWICK.
Yks on kello lyönyt.
KUNINGAS HENRIK.
No hyvää huomenta siis, hyvät loordit!
Lähettämäni kirjeet luittenko?
WARWICK.
Luimme, majesteetti.
KUNINGAS HENRIK.
Siis näette, kuinka valtakunnan ruumis
On saastutettu, mikä vaarallinen
Ja inha tauti nyt sen sydänt' uhkaa.
WARWICK.
Tuo vaan on ruumiillinen epävointi,
Ja entiseen voi kuntoon taas sen auttaa
Vähäinen lääkitys ja hyvä neuvo.
Northumberland saa kohta jäähdytystä.
KUNINGAS HENRIK.
Lukea kohtalon jos kirjaa voisi
Ja nähdä, kuinka aikain mullistukset
Tasoittaa vuoria, ja kuinka manner,
Väsyen tiukkuuteensa, mereen liukee!
Ja taaskin nähdä, kuinka liian väljäks
Käy suuren valtameren rantavyöhyt
Neptunon uomille! kuink' onni pyörii
Ja kuinka eri juomia se kaataa
Vaiheiden maljaan! Oi, jos tuon vois nähdä,
Niin itse miekkoisinkin nuorukainen,
Nuo kaikki nähdessään, nuo menneet vaarat
Ja tuskat tulevat, lois kirjan kiinni
ja istuis oottamaan vaan kuolemaansa!
Ei kymment' ole vuotta siitä kuin
Northumberland ja Richard ystävinä
Kemuilivat, ja kahden vuoden päästä
Jo ottelivat; kahdeksaa ei vuotta,
Kun Percy lähin oli uskottuni
Ja edestäni uurasti kuin veljen,
Ja elon, lemmen mulle alttiiks antoi,
Uhaten Richardia suoraan silmiin
Mun puolestani. Ken teist' oli läsnä —
(Warwickille)
Te, Nevil lanko, jos en väärin muista
Kun Richard, silmät aivan kyyneleissä,
Northumberlandin häntä sättiessä,
Nää sanat lausui profeetalliset:
"Northumberland, sa porras, jota nousee
Bolingbroke lanko valtaistuimelle"; —
En moista aatellut, sen Herra tietköön
Mut hätä painoi silloin valtakuntaa,
Ja herruutt' oli suudella mun pakko; —
"Tuleva on se aika", niin hän jatkoi,
"Tuleva on se aika, jolloin kypsyy
Ja alkaa märkiä se synnin paise";
Näin ennusti hän tätä ajan tilaa
Ja ystävyytemmekin rikkumista.
WARWICK.
Kaikk' ihmiselämä on aikakirja,
Mi menneisyyden luonteest' antaa kuvan;
Siit' ota vaari, niin voit kohdallensa
Asiain menot ennustaa, jotk' eivät
Viel' ole ilmoilla, vaan siemenellä
Ja heikoll' alkehella kätkössänsä;
Tuollaiset aika sitten hautoo ilmi;
Ja tämän välttämättömyyden nojall'
Ois Richard voinut varmaan päättää, että
Northumberland, joss' asui silloin vilppi,
Täst' idust' isompaankin yltyis vilppiin,
Mi juurtuakseen muut' ei löytäis maata
Kuin teidät.
KUNINGAS HENRIK.
Tääkö välttämätöntä?
No, välttämättömyys siis kestäkäämme!
Se sanakin jo siihen vaatii meitä, et
Northumberlandin on ja piispan voima —
Viiskymmentuhantinen, sanotaan. —
WARWICK.
Ei, mahdotonta! Huhu kahdistaapi
Pelätyn luvun, niinkuin kaiku äänen.
Levähtää suvaitkaa! Kautt' elämäni,
Se voima, jonka laitoitte jo matkaan,
Tuon saalihin se vähin vaivoin voittaa!
Ja lisälohdukkeeksi: varmalt' olen
Taholta kuullut Glendowerin kuolleen.
Potenut kaksi viikkoa jo ootte,
Ja nämä valvomiset yhä lisää
Vaan sairauttanne.
KUNINGAS HENRIK.
Neuvoanne kuulen.
Tään sisäsodan loppumaan kun saisi,
Niin pyhään maahan, loordit, matkattaisi.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Pihamaa rauhatuomari Tyhjäsen talon edustalla Glostershiressä.
(Tyhjänen ja Mykkänen kohtaavat toisensa. Homeinen, Varjo,
Syylä, Kitu, Mulli ja palvelijoita perällä.)
TYHJÄNEN. Kas vaan, kas vaan! Huomenta, huomenta! Varhain liikkeellä, totta maarin! No, mitä kuuluu, hyvä Mykkäs-serkku?
MYKKÄNEN.
Huomenta, huomenta, hyvä Tyhjäs-serkku!
TYHJÄNEN. No, miten jaksaa orpanani, pikku puolisonne? Ja teidän kaunis tyttärenne, ja minun, minun ristityttäreni, Elli?
MYKKÄNEN.
Ah, Tyhjäs-serkku, se on se mustarastas!
TYHJÄNEN. Lyönpä, totta toisen kerran, vetoa, että William serkusta on tullut oiva latinamies. Hän on Oxfordissa yhä, niinkö?
MYKKÄNEN.
Onhan se siellä minun kustillani.
TYHJÄNEN. Siis hän pian tulee lakikollegioon; minäkin olin aikoinani Clemensin kollegiossa, jossa vieläkin varmaan puhutaan Tyhjäs-hupsusta.
MYKKÄNEN.
Teitä sanottiin silloin hauskaksi Tyhjäseksi.
TYHJÄNEN. Niin maarinkin; sanottiin miten sopi, ja tein miten sopi; en, piru olkoon, häikäillyt. Siellä olimme minä ja pikku Jukka Penninen ja musta Yrjö Koli ja Franssu Luukontti ja Ville Pukari, Cotswoldilainen; sanokaa, onko neljää mokomaa tappelijaa sittemmin nähty kaikissa kollegioissa yhteensä? Ja meidän kesken puhuen, me tiesimme, missä leikot olivat, ja parhaat niistä oli aina meille alttiit. Silloin oli Hannu Falstaff, nykyinen sir John, pelkkä poikanulikka ja paashina Thomas Mowbraylla, Norfolkin herttualla.
MYKKÄNEN.
Samako sir John, jota odotetaan tänne sotamiehiä pestaamaan?
TYHJÄNEN. Sama sir John, ihan sama mies! Näin hänen kollegion portissa iskevän läven Skaganin päähän, vaikka oli vaan pieni kyysä, tuskin tuon kokoinen. Ja ihan samana iltana tappelin minä Simson Tolvasen, erään hedelmäkauppiaan, kanssa Greyn kollegion takana. Jesta sentään, kuinka hurjasti sitä on eletty! Ja nyt kun saan kuulla, että niin moni vanhoista tuttavistani on kuollut!
MYKKÄNEN.
Me olemme kaikki sitä tietä menevät, serkkuseni.
TYHJÄNEN.
Tietysti, niin tietystikin! Se on varma, se on varma! Kuolema on,
niinkuin psalmista sanoo, kaikille tietty; kaikkien täytyy kuolla.
Paljonko nyt maksaa hyvä härkäpari Stamfordin markkinoilla?
MYKKÄNEN.
En maarin minä siellä ole ollut.
TYHJÄNEN.
Kuolema on tietty. — Vieläkö se vanha Tupuli elää, kylänmiehenne?
MYKKÄNEN.
Kuollut on.
TYHJÄNEN. Jesta! Kuollut! — Hän se osasi jousta käyttää, — ja kuollut! — Hän ampui aimosti; Juhana Gaunt piti paljon hänestä ja pani vetoa suuret rahasummat hänen päästään. Kuollut! — Hän laukaisi keskipilkkaan kahdensadan neljänkymmenen askeleen päästä, ja vartavasten tehdyn vasaman hän lennätti neljä- tai viisikymmentä jalkaa siitäkin kauemmas, niin että teki miehen sydämmen oikein hyvää. — Mitä nyt uuhet maksavat kaksikymmenys?
MYKKÄNEN. Laadun mukaan; kelpo uuhista maksetaan kahdestakymmenestä hyvinkin kymmenen puntaa.
TYHJÄNEN.
Ja vanha Tupuliko kuollut?
(Bardolph tulee ja toinen mies hänen seurassaan.)
MYKKÄNEN.
Nuo kaksi ovat varmaankin sir John Falstaffin miehiä.
BARDOLPH.
Hyvää huomenta, arvoisat herrat! Suokaa anteeksi, kuka on rauhatuomari
Tyhjänen?
TYHJÄNEN. Minä olen Robert Tyhjänen, minä, köyhä moisikki tästä kreivikunnasta ja yksi kuninkaan rauhatuomareita. Millä voin teitä palvella?
BARDOLPH. Kapteenini tervehtää teitä, hyvä herra, kapteenini, sir John Falstaff, muhkea ritari, jumal'auta, ja uljaimpia päämiehiä.
TYHJÄNEN. Kiitän tervehdyksestä. Tunnen hänet hyväksi pistomieheksi. Kuinka voi se hyvä ritari? Ja hänen vaimonsa, armollinen rouva, jos saan kysyä?
BARDOLPH.
Anteeksi, herraseni; soturi on enemmän mukavustunut, kun on vaimoton.
TYHJÄNEN.
Totta totisesti, hyvin sanottu; niin, toden totta, hyvin sanottu!
"Enemmän mukavustunut!" — Se on hyvä, on, toden tottakin. Hyvät
fraasit ovat varmaankin, ja ovat aina olleet, hyvin mukavat.
Mukavustunut! Se johtuu "mukava" sanasta; oikein hyvin, hyvä fraasi.
BARDOLPH. Anteeksi, herraseni; olen kuullut sen sanan. Sanotteko, että se on fraasi? Hitto olkoon, minä en tiedä, mitä fraasi on, mutta miekallani tahdon puolustaa sitä sanaa, että se on sotamiehen sana ja tavattoman mukava mahtisanaksi, jumaliste. Mukavustunut: se on, kun ihminen on, niinkuin sanotaan, mukavustunut, taikka kun ihminen on sen mukainen, että voi sanoa, että hän on mukavustunut, joka on erinomainen asia.
(Falstaff tulee.)
TYHJÄNEN. Ihan paikalleen! — Kas, tuossahan tulee se hyvä sir John. — Saanko kätellä kättänne, teidän ylhäisyytenne suloista kättä? Totisesti, näytätte sangen reippaalta ja hyvin nuorelta ikäiseksenne; terve tultuanne, hyvä sir John!
FALSTAFF.
Hauska nähdä, ette voitte hyvin, herra Robert Tyhjänen. — Herra
Mässäri, jos en erehdy?
TYHJÄNEN.
Ei, sir John, serkkuni Mykkänen, ammattiveljeni.
FALSTAFF.
Hyvä herra Mykkänen, nimenne sopii hyvin rauhan miehelle.
MYKKÄNEN.
Terve tultuanne, teidän ylhäisyytenne?
FALSTAFF. Hyi saakeli, onpas nyt kuuma! — Hyvät herrat, oletteko hankkineet minulle puoli tusinaa kelvollisia miehiä?
TYHJÄNEN.
Olemme kylläkin. Istukaa, olkaa hyvä.
FALSTAFF.
No, katsotaanhan niitä, jos suvaitsette.
TYHJÄNEN. Missä lista? Missä lista? Missä lista? Katsotaan, katsotaan! Niin niin, niin niin. Oikein, oikein, herraseni: — Rappu Homeinen! — Tulkoot esille; sen mukaan kuin huudan, muistakoot sen, muistakoot sen. — Katsotaanhan! Missä on Homeinen?
HOMEINEN.
Tässä, teidän luvallanne.
TYHJÄNEN. Mitä arvelette, sir John? Vahvaraajainen mies, nuori, väkevä ja hyvää rotua.
FALSTAFF.
Onko nimesi Homeinen?
HOMEINEN.
On, teidän luvallanne.
FALSTAFF.
Hyvään aikaan joudut siis käytettäväksi.
TYHJÄNEN.
Ha, ha, ha! Verratonta, totta totisesti! Käyttämättömät kalut
homehtuvat. Vallan verrattoman hyvä! — Todellakin, hyvin sanottu, sir
John, vallan hyvin sanottu!
FALSTAFF (Tyhjäselle.)
Merkitkää hänet.
HOMEINEN. Olen jo ennen tarpeeksi asti merkitty, olisitte voinut minut jättää. Vanha äitimuori kotona on nyt hukassa, kun ei ole isännyyden eikä varsityön hoitajaa. Ei tarvitsisi minua merkitä; on niitä toisia, sopivampiakin marssimaan kuin minä.
FALSTAFF. Kas niin; vaiti, Homeinen! Sinä tulet mukaan. Homeinen, sinua pitää kuluttaa.
HOMEINEN.
Kuluttaa?
TYHJÄNEN. Vaiti, tolvana, vaiti! Astu syrjään! Tiedätkö, missä olet? — Nyt toisiin, sir John. — Katsotaanhan: Simo Varjo!
FALSTAFF. Tulimmaista! Sen miehen tahdon, että saan varjossa istua; siitä tulee varmaankin kylmä sotamies.
TYHJÄNEN.
Missä on Varjo?
VARJO.
Tässä, herra.
FALSTAFF.
Varjo, kenen poika olet sinä?
VARJO.
Äitini poika, hyvä herra.
FALSTAFF. Äitisi poika! Hyvin uskottavaa; ja isäsi varjo. Näin tavoin vaimon poika on miehen varjo; niin, totta vieköön, usein onkin, mutta ei ole siinä miehen ytiä.
TYHJÄNEN.
Kelpaako hän, sir John?
FALSTAFF. Varjo on hyvä kesäisin; — merkitkää hänet, sillä meillä niitä on koko joukko varjoja katselmuslistan täytteenä.
TYHJÄNEN.
Tuomo Syylä!
FALSTAFF.
Missä on hän?
SYYLÄ.
Tässä, herra,
FALSTAFF.
Onko nimesi Syylä?
SYYLÄ.
On, herra. —
FALSTAFF.
Olet pahasti rouhittu syylä.
TYHJÄNEN.
Merkitsenkö hänet, sir John?
FALSTAFF. Liikaa vaivaa: kaikki hänen sälynsä on selkään varattu, ja koko hökkelijä kannattaa pari nuppineulaa. Häntä ei enää merkitä.
TYHJÄNEN. Ha, ha, ha! — Kylläpä osaatte, sir John, kylläpä osaatte, se täytyy sanoa. — Franssu Kitu!
KITU.
Tässä, herra.
FALSTAFF.
Mikä on ammattisi, Kitu?
KITU.
Olen naisten räätäli, herra.
TYHJÄNEN.
Merkitsenkö hänet?
FALSTAFF. Merkitkää; jos hän olisi miesten räätäli, saattaisi hän pian teidät merkitä. Lupaatko pistää vihollisen rintamaan yhtä monta reikää, kuin olet naisen hameeseen pistänyt?
KITU.
Parastani koetan tehdä, herra; enempää ette voi vaatia.
FALSTAFF.
Oikein sanottu, hyvä naisten räätäli! Hyvin sanottu, uljas Kitu!
Sinusta tulee yhtä urhokas kuin julmistunut kyyhkynen tai kaikkein
sankarillisin rotta. Merkitkää naisten räätäli täydestä, herra
Tyhjänen, niin että tuntuu, herra Tyhjänen.
KITU.
Olisin tahtonut saada Syylän mukaan, herra.
FALSTAFF. Tahtoisin, että olisit miesten räätäli, niin voisit paikkaamalla saada hänestä mukiin menevää kalua. En voi panna halvaksi soturiksi sitä,[15] joka on niin monien tuhansien päämies. Ole siihen tyytyväinen, kaikkeinvoimallisin Kitu.
KITU.
Olen tyytyväinen, herra.
FALSTAFF.
Olen sinulle kiitollinen, kunnianarvoisa Kitu. — Kuka nyt on vuorossa?
TYHJÄNEN.
Pietari Mulli Laitumelta!
FALSTAFF.
He helkkari! Mulli esiin!
MULLI.
Tässä, herra.
FALSTAFF. Jumaliste, muhkea mies! Merkitkää Mulli, että hän vielä kerran mylväisee.
MULLI.
Jumalan nimessä, hyvä herra kapteeni, —
FALSTAFF.
Mitä, mylväisetkö jo ennen, kuin sinut merkitään?
MULLI.
Jumalan nimessä, herra, minä olen kivulias raukka.
FALSTAFF.
Mikä kipu vaivaa sinua?
MULLI. Saakelinmoinen nuha, herra; rykä, jonka sain soittaessani kelloja kuninkaan puolesta hänen kruunauksessaan.
FALSTAFF. No, saat mennä sotaan, halatti yllä; nuhasi kyllä karkoitamme ja laitamme niin, että ystäväsi soittavat kellojasi. — Tässäkö kaikki?
TYHJÄNEN.
Tässä on jo kaksi enemmän kuin oli määrä; täältä saatte vaan neljä, sir
John. — Ja nyt, suvaitsetteko syödä päivällistä kanssani?
FALSTAFF. Päivällistä en voi odottaa, mutta juoda kanssanne tahdon. Totta totisesti, hauska oli tavata teitä, herra Tyhjänen.
TYHJÄNEN.
Oh, sir John, muistatteko vielä, kun makasimme yökauden Saint
George-fieldin tuulimyllyssä?
FALSTAFF.
Ei puhuta siitä, herra Tyhjänen, ei puhuta siitä.
TYHJÄNEN.
Haa! Se oli hauska yö. Ja vieläkö se Yötyrin Jaana elää?
FALSTAFF.
Elää, herra Tyhjänen.
TYHJÄNEN.
Hän ei koskaan tullut minun kanssani toimeen.
FALSTAFF. Ei koskaan, ei koskaan; hänen oli aina tapa sanoa, että Tyhjästä hän ei voi kestää.
TYHJÄNEN. Niin, piru olkoon, saatoin suututtaa hänet oikein silmittömäksi. Hän oli silloin niitä leikkoja. Onko hän yhä pinnassaan?
FALSTAFF.
Vanha on, vanha on, herra Tyhjänen.
TYHJÄNEN. Niin, kuinkas muuten, vanha tietystikin; mitä hän muuta voi olla kuin vanha; tietysti hän on vanha; ukko Yötyristä hänellä oli Roope Yötyri jo ennen, kuin minä tulin Clemensin kollegioon.
MYKKÄNEN.
Siitä on jo viisi kuudetta vuotta.
TYHJÄNEN. Voi, Mykkäs-serkku, olisitpa sinä nähnyt, mitä minä ja tämä ritari olemme nähneet! — Haa! Eikö totta, sir John?
FALSTAFF.
Niin, herra Tyhjänen, me olemme kuulleet sydänyön kellon läppäyksen.
TYHJÄNEN.
Olemme, olemme, olemme, niin, totta vieköön, olemmekin, sir John!
Tunnussanamme oli: "Hei, pojat!" — Tulkaa pois ruoalle, tulkaa! — Oi,
mitä päiviä olemme pitäneet! — Tulkaa, tulkaa!
(Falstaff, Tyhjänen ja Mykkänen menevät.)
MULLI. Rakas herra korpraali, auttakaa minua ystävänä; tässä teille neljä kymmenkillinkiä Ranskan kruunuissa. Totta totisesti, herra, ennen menen hirteen, kuin menen mukaan. En kuitenkaan, omasta puolestani, siitä välitä, vaan pikemmin sen tähden, ettei ole minulla halua, ja tekisi, omasta puolestani, mieli jäädä ystävien pariin, muuten herra, en siitä, omasta puolestani, suuresti välitä.
BARDOLPH.
Hyvä; astu syrjään.
HOMEINEN. Ja hyvä herra korpraali kapteeni, auttakaa minua ystävänä vanhan äiti-muorini tähden; hänellä ei ole ketään, joka häntä vaalisi, kun minä olen poissa; ja eukko on vanha, eikä voi itse itseään hoitaa. Saatte neljäkymmentä, herra.
BARDOLPH.
Hyvä; astu syrjään.
KITU. En maarinkaan minä puolestani siitä välitä; ihminen kuolee vaan yhden kerran; — me olemme Jumalalle kuoleman velkaa; — jos se on sallittu, hyvä on; jos ei, hyvä sekin. Kukaan ei ole liian hyvä palvelemaan ruhtinastaan; ja, kävi kuinka kävi, se, joka tänä vuonna kuolee, on toisena siitä kuitti.
BARDOLPH.
Hyvin sanottu; sinä olet kelpo mies.
KITU.
En maarinkaan minä tahdo olla halpamielinen.
(Falstaff ja rauhantuomarit palajavat.)
FALSTAFF.
No, mitkä miehet minä saan?
TYHJÄNEN.
Neljä saatte, keitä vaan haluatte.
BARDOLPH.
Tässä on kolme puntaa päästörahaksi Homeisen ja Mullin puolesta.
FALSTAFF.
Vai niin, hyvä vaan.
TYHJÄNEN.
No, sir John, mitkä neljä tahdotte?
FALSTAFF.
Te valitkaa minun puolestani.
TYHJÄNEN.
No siis: — Homeinen, Mulli, Kitu ja Varjo.
FALSTAFF. Homeinen ja Mulli! — Mitä teihin, Homeinen, tulee, niin saatte jäädä kotiin, kunnes tulette palvelukseen kelvottomaksi; — ja mitä tulee teihin, Mulli, niin jääkää te kasvamaan, kunnes tulette kelpoiseksi; minä en huoli kummastakaan.
TYHJÄNEN. Sir John, sir John. vahinkoa teette itsellenne. Nämä ovat pulskimmat miehenne, ja soisin, että saisitte parhaat.
FALSTAFF. Tekö, herra Tyhjanen, minulle neuvotte, miten valikoida mieheni? Kysynkö minä miehen raajoja, suonia, ruhoa tai jykevää muotoa? Mieltä minä vaadin, herra Tyhjänen. — Tässä on Syylä; — nähkääs, kuinka kurjalta hän näyttää; mutta lataa ja laukaisee yhtä joutuun, kuin tinasepän vasara liikkuu, ja tulee ja menee nopeammin, kuin juomanpanijan renki sankaa vipuun ripustaa. Ja tuo naamapuoli tuolla, tuo Varjo, — tänne se mies! Siinä ei ole vihamiehellä osaamisen varaa; vainolainen voi yhtä hyvin tähdätä kynäveitsen terään. Ja jos tulee peräytyä, — kuinka sukkelaan silloin tämä Kitu, tämä naisten räätäli, pötkii tiehensä! Oi, antakaa mulle auttavaa väkeä, mutta auttakaa minua kolhoista. — Annahan musketti Syylän käteen, Bardolph.
BARDOLPH.
Tuossa, Syylä! Oikeaan, mars! Noin, noin, noin!
FALSTAFF. No, näytä nyt, miten osaat muskettia käyttää. Niin, — hyvin kyllä! — Kas niin, — vallan hyvin! — erinomaisen hyvin! — Tuollainen pieni, laiha, vanha, ryttyinen, kaljupää pyssymies, se on minun mieleiseni. — Hyvä, Syylä, hyvä! Sinä olet kelpo retkale; tuossa sulle kuusiäyrinen, ota!
TYHJÄNEN. Hän ei ole vielä taituri ammatissaan, hän ei osaa vielä oikein. Muistan Mill'end'in niityllä, — olin silloin Clemensin kollegiossa, — kun näyttelin Dagonetin[16] osaa Arthur-näytelmässä, oli siellä pieni, vikkelä veitikka, joka piteli pyssyään näin vaan; käänsihe ja väänsihe, oli milloin tuossa, milloin tässä; "puh, pah", sanoi hän, "pau", sanoi hän; ja oli taas tiessään, ja tuli taas takaisin. Mokomaa miestä en enää näe eläissäni.
FALSTAFF. Näistä miehistä tulee kyllä hyvää, herra Tyhjänen. — Jumala teitä varjelkoon, herra Mykkänen! En tahdo pitkillä puheilla teitä vaivata. — Hyvästi, hyvät herrat, kumpikin! Kiitoksia paljon! Minulla on vielä kahdentoista penikulman matka tehtävä tänä iltana. — Bardolph, toimita vaatteet sotureille.
TYHJÄNEN. Sir John, Jumala teitä siunatkoon, ja Herra suokoon menestystä toimillenne ja antakoon meille rauhan! Kun palaatte, käykää katsomassa, vanhaa tuttavuutta uudistamassa; ehkäpä vielä tulen kanssanne hoviin.
FALSTAFF.
Jumaliste, mielelläni sen näkisin.
TYHJÄNEN.
Olkoon menneeksi! Sanottu ja tehty. Hyvästi vaan!
FALSTAFF.
Hyvästi, hyvästi, herttaiset herrat! —
(Tyhjänen ja Mykkänen menevät.)
Mars matkaan, Bardolph, vie miehet pois!
(Bardolph ja soturinalokkaat menevät.)
Jahka palaan, niin kyllä vielä nuo rauhatuomarit nyljen; aion vähän tyhjentää tuon Tyhjäsen kukkaroa. Herra Jumala, kuinka meitä vanhoja se valheen synti riivaa! Tuo nälkääntynyt rauhatuomari ei ole muuta tehnyt, kuin lörpötellyt minulle nuoruutensa hullutuksia ja urotöitään Turn-bull-streetissa;[17] ja joka kolmas sana oli valhe, maksettu kuulijalle säntillisemmin kuin veroraha Suur-turkille. Muistan hänet Clemensin kollegion ajoilta; hän oli silloin niiden ukkojen näköinen, joita syönnin jälkeen juuston kuorista leikellään; alastomana oli osavasti kuin halaistu räätikkä, johon oli veitsellä vuoltu kummallinen pää. Hän oli niin ruti pieni, että lyhytnäköinen silmä ei voinut erottaa raajoja ruhosta; oikea nälkäraunio, mutta niin kiimainen kuin marakatti, ja hutsut haukkuivatkin häntä — paraksi. Hän oli aina takapajulla muodeissa ja lauloi vitsotuille naiseläjille sävelmiä, joita oli kuullut ajurien viheltelevän, ja vannoi, että ne olivat hänen omia sepustamiaan lemmenlauluja tai serenaateja. Ja nyt on tämä narrinnahka tilanhaltija ja puhuu niin tuttavallisesti Juhana Gauntista, kuin jos olisivat sinuksia keskenään; ja voin vannoa, ettei hän ole nähnytkään häntä muuta kuin kerran keihästelykentällä, jossa sai häneltä aika läven päähänsä, kun tungeskeli marsalkin palvelijain joukkoon. Sen itse näin, ja sanoin Juhana Gauntille, että nyt hän iski omaa varjoansa, sillä miehen olisi voinut kiluineen kaluineen pistää ankeriaan nahkaan; hoboijan kotelo olisi hänelle ollut tilava asunto, oikein hovilinna; ja nyt hänellä on talot ja karjat. Hyvä, aion hieroa tuttavuutta hänen kanssaan, kun palaan, ja kovalle ottaa, jos ei hänestä synny minulle kahdenkertainen viisauden kivi.[18] Jos vanhalle hauelle on syöttinä pieni salakka, niin en luonnonlaissa huomaa mitään, joka estäisi minua häynimästä häntä. Aika neuvon keksii, ja sillä hyvä.
(Menee.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Metsä Yorkshiressa.
(Yorkin arkkipiispa, Mowbray, Hastings y.m. tulevat.)
ARKKIPIISPA.
Mik' on tää metsä?
HASTINGS.
Gualtree'n metsä, armo.
ARKKIPIISPA.
Täss' seisahdumme. Urkkijoita pankaa
Vakoomaan vihollisen lukumäärää.
HASTINGS.
Ne laitoimme jo matkaan.
ARKKIPIISPA.
Hyvä oli. —
Te, tämän suuren hankkeen osaveljet,
Teen teille tiedoks' että mulle tullut
Northumberlandilta on veres kirje;
Sen kylmä henki on ja mieli tämä:
Hän oisi itse suonut täällä olla
Arvonsa mukaisella armeijalla,
Vaan sit' ei kokoon saanut; Skotlantiin
Nuort' onneaan siis kypsyttämään läksi;
Ja kirjeen päättää hartain rukouksin.
Ett' yrityksemme ei vaaraa väistäis
Ja vastustajan kauheata voimaa.
MOWBRAY.
Siis häneen pantu toivo kaatuu maahan
Ja särkyy pirstoiksi.
(Sanansaattaja tulee.)
HASTINGS.
No, mitä uutta?
SANANSAATTAJA.
Metsästä länteen, jonkun virstan päässä,
Lähestyy vihollinen uhkein joukoin;
Alasta päättäin, minkä täyttää, voi se
Noin kolmikymmen-tuhantinen olla.
MOWBRAY.
Siis osavasti niinkuin arvelimme.
Eteenpäin vaan ja pelkäämättä vastaan!
(Westmoreland tulee.)
ARKKIPIISPA.
Mik' uljastamineinen päämies tuossa?
MOWBRAY.
Lord Westmoreland se on, ma luulisin.
WESTMORELAND.
Terveiset teille laittaa päällikkömme,
Juhani, Lancasterin herttua.
ARKKIPIISPA.
Sanokaa suopeasti, lord Westmoreland,
Miss' aikeessa te tulette?
WESTMORELAND.
Mylord,
Puheeni ponnen siis ma teihin käännän,
Arvoisa herra piispa. Kapina
Jos omass' oisi haahmossansa tullut,
Katalin sälyjoukoin, johtajana
Verinen nuoruus, koristeena vimma
Ja apureina nulikat ja loiset;
Näin, sanon, kirottu jos kapina
Omassa tosi luonnossaan ois tullut,
Niin, hurskas isä, te, — te, jalot loordit —
Te ette tässä oisi arvollanne
Sen veristä ja inhaa ilmestystä
Koristamassa nyt. Te, herra piispa,
Jonk' istuint' yhteiskunnan rauha turvaa,
Jon parta rauhan työn on hopeoima,
Jonk' oppi, tieto rauhan kasvattama,
Ja jonka valkopuku puhtautta
Ja rauhan kyyhkyn lauhaa mieltä kuvaa
Miks käännätte noin huonost' itsenne
Suloa sointuvasta rauhan kielest'
Alhaisen, raa'an sodan kielelle,
Haarniskaan kirjat vaihtain, kynät peitseen,
Verehen musteen, jumalaisen äänen
Rämäkkään torvehen ja sotahuutoon?
ARKKIPIISPA.
Sen miksi teen? — Se kai on kysymys?
On vastaus lyhyt: — sairait' ollaan kaikki;
Ylöllisestä, irstaast' elämästä
Podemme kuumetautia, ja siihen
Vaan suonenisku auttaa; samaan tautiin
Kuningas Richard tarttumasta kuoli.
Mut jalomielinen Westmoreland,
Ma täss' en tahdo lääkärinä olla,
En, enkä rauhan vihamiehenä
Sotaisten miesten parveen tungeskella;
Pikemmin hetken aikaa sodan julmuutt'
Esittää tahdon, siten parannella
Himokkaat, onnestansa sairaat mielet
Ja huoltaa ummetaudin, joka uhkaa
Tyreyttää elinveret. Suoremmin:
Kun vaakaan pannaan meille tehdyt pahat
Ja mitkä sota tuottaa voi, niin raskaamp'
On silloin kanteemme kuin rikoksemme.
Näemme, minne ajan virta vierii
Ja kuinka rauhanpoluiltamme meidät
Muassaan sattuman vie hurja tyrsky.
Kun tilaisuutta saamme, kantehemme
Me kohta kohdalt' esitämme kaikki.
Kuningas niist' ois aikaa saanut tiedon,
Mut hänen puheilleen ei meitä suotu;
Kun meitä loukattiin, ja kanteen teimme,
Niin hänen luokseen pääsön meiltä kielsi
Ne, jotk' ol' enin meitä loukanneet.
Äskeisten päiväin vaarat, joiden muisto
On verin tuorein maahan kirjoitettu,
Ja tapaukset, joita joka hetki
Viel' uudistuu, ne meidät tähän outoon
On asepukuun pukeneet, ei siksi,
Ett' ainut rauhan oksanenkaan rikkuis,
Vaan että rakentuisi tosi rauha
Ei yksin nimeksi, vaan hyödyksi.
WESTMORELAND.
Kosk' oikeutt' on teiltä kielletty?
Kuningas missä solvannut on teitä?
Keit' ompi teitä vastaan ärsytetty,
Ett' uskallatte taivaan leiman painaa
Kapinan veriseen ja väärään kirjaan
Ja julmaa vihan miekkaa pyhentää?
ARKKIPIISPA.
Yhteinen veli, valtio, sen vaatii;
Erikoissyynä mull' on sitä paitse
Omalle veljelleni tehty julmuus.
WESTMORELAND.
Ei siihen tarvis moista parannusta,
Ja joskin tarvis, niin se teit' ei koske.
MOWBRAY.
Miks häntä ei, ja kaikkiakin meitä,
Joit' entispäiväin iskut kirveltävät
Ja jotka suvaitsemme nykytilan
Kädellä raskaalla ja laittomalla
Rutistaa kunniaamme?
WESTMORELAND.
Rakas Mowbray,
Tuomitkaa aikaa, niinkuin aika vaatii,
Niin varmaan sanotte, ett' ajast' ompi
Tuo vääryys tullut, eikä kuninkaasta.
Mut mitä teihin tulee, niin en huomaa,
Mitenkä kuningas tai nykyaika
Perustett' antanut on kanteeseenne
Tuumankaan vertaa. Olettehan saanut
Ylevän, kunniakkaan isänne,
Norfolkin herttuan, kaikki oikeudet.
MOWBRAY.
Isäni kunniasta mitä puuttui,
Jok' oli minuss' eloon uusittava?
Kuningas häntä rakasti, mut hänet
Maanpakoon valtasyiden pakost' ajoi.
Kun sitten hän ja Henrik Bolingbroke,
Satulass' uljahina istuen,
Kannustaan korskuvia ratsujansa,
Ojossa peitsi, rautatakki päässä
Ja silmät säkenöiden ristikosta,
Rämäkän torven taistoon kutsuessa, —
Niin silloin, silloin, kun ei mikään voinut
Isääni Bolingbroken ryntäilt' estää,
Kuningas sauvansa kun maahan heitti,
Niin siinä sauvass' elämänsä riippui:
Pois heitti oman henkensä ja niiden,
Jotk' oikeuden tai miekkavallan kautta
Bolingbroke sitten perikatoon saatti.
WESTMORELAND.
Puhutte, mylord, ette tiedä, mitä.
Herefordin kreivi silloin Englannissa
Ylimys oli urhakkain; ken tietää,
Kenelle onni hymyillyt ois silloin?
Mut isänne jos oisi voittanutkin,
Coventryst' ei hän pelastunut oisi;
Maa hälle vihaa yhteen ääneen huusi;
Hereford sai kaikkein rukoukset, lemmet;
Hänt' ihaeltiin, häntä jumaloittiin,
Siunailtiin enemmän kuin kuningasta,
Mut tämä poikkeust' on aineestani.
Ma prinssin, kenraalimme, luota tulen
Ja kysyn kanteitanne, ilmoittain,
Ett' itse kuulustaa hän aikoo teitä;
Miss' oikeiks nähdään vaatimuksenne,
Iloita saatte: kaikki poistetaan,
Mik' antoi teille syytä vihamieleen.
MOWBRAY.
Tän tarjon vaatimiseen hän meit' ajoi:
Se valtajuonta on, eik' ystävyyttä.
WESTMORELAND.
On röyhkeyttä, Mowbray, moinen luulo;
Tää tarjo armon työt' on, eikä pelvon.
Kas, tässä nähtäviss' on armeijamme;
Se, kunniani kautt', on liian uljas
Pelolle aatostakaan uhratakseen.
Meiss' enemmän on mainetta kuin teissä,
Aseisiin soturimme tottuneemmat,
Varustus sama, asiamme paras,
Siis, järjen mukaan, miehuus meiss' on oiva.
Pakosta siis ei tämä tarjo tullut.
MOWBRAY.
Mun neuvoni on keskustelu heittää.
WESTMORELAND.
Se todistaa vaan huonoks asiaanne:
Ei mätä kohta siedä koskemista.
HASTINGS.
Juhani prinssill' onko täysi valtuus
Isänsä luvalla ja oikeudella
Kuunnella sekä määräävästi päättää
Niist' ehdoista, joit' ehkä tässä tehdään?
WESTMORELAND.
Jo nimi päällikön sit' edellyttää;
Noin turhaa kysymystä kummeksin.
ARKKIPIISPA.
Siis tässä, lord Westmoreland, tämä lista:
Yleiset valituksemme on siinä.
Jos joka eri kohta autetaan,
Jos kaikki poiss' ja läsnäolevaiset,
Jotk' yhteen kasvaneet on tähän tuumaan,
Vapaiksi laillisesti julistetaan,
Pikainen vaatimusten täytäntö
Jos meille taataan sekä hankkeellemme,
Niin alammaisen uomaan palajamme,
Voimamme kahlehtien rauhan käsiin.
WESTMORELAND.
Tään prinssille ma näytän. Sitten, loordit,
Armeijan nähtävissä yhdytään
Ja joko rauha tehdään — suokoon Luoja! —
Tai riidan ratkojaksi kutsutaan
Ja päättäjäksi miekka.
ARKKIPIISPA.
Niin, mylord.
(Westmoreland menee.)
MOWBRAY.
On povessani ääni, joka sanoo,
Ett'ei voi tämä rauhan liitto kestää.
HASTINGS.
Ei vaaraa; rakentaa jos voimme rauhan
Niin laajaehtoisen ja täydellisen,
Kuin minkä liittokirjass' esitämme,
Niin rauha vahva on kuin kallio.
MOWBRAY.
Niin, vaan kun kuningas meit' arvioi,
Niin joka pieni, vääristelty aihe,
Jokainen turha, tyhjä tekosyykin
Hänestä maistuu tälle kapinalle.
Vaikk' oltais puhtaat niinkuin marttyyrit,
Niin meitä viskataan kuin viljaa tuuleen,
Ett' yhtä kevyt jyvä on kuin vihne
Ja hyvää ei voi pahast' erotella.
ARKKIPIISPA.
Ei, mylord; kuningas jo väsynyt
On noihin turhiin pikku valituksiin.
Hän nähnyt on, ett' yhden huolen surma
Kaks uutta eloon nostaa jälkeisissä.
Ja siksi taulunsa hän puhtaaks huuhtoo
Ja muistolleen ei pidä kielijöitä,
Jotk' yhä hänen tappioitaan matkii
Ja mieleen painaa. Hyvin hän sen tietää,
Ett' ei niin tyynni perkata voi maataan,
Kuin mitä aina vaatis epäluulo.
Niin vihamies on kiinni ystävässä,
Ett' irti juuriessaan vihamiestä
Samassa irroittaa vois ystävänkin.
Näin tämä maa on niinkuin häijy vaimo,
Jok' otteluun hänt' ärryttää, mut juuri
Kun lyömäss' on hän, väliin nostaa lapsen,
Ja kuri näin jää aikeheksi käteen.
Jok' oli tekohon jo nostettuna.
HASTINGS.
Lisäksi edellisiin kapinoiviin
Hän kaikki raipat kulutti, niin että
Nyt hältä rangaistuksen keinot puuttuu;
Väkensä kynsitön on jalopeura,
Jok' uhkaa, mut ei iske.
ARKKIPIISPA.
Totta aivan.
Siis mua uskokaa, lord marsalkka,
Jos sovinnon nyt hyvin aikaan saamme,
Niin paranneen luurikon lailla rauha
Rikosta vahvistuupi.
MOWBRAY.
Olkoon sitten!
Mut tuossa lord Westmoreland palajaa.
(Westmoreland palajaa.')
WESTMORELAND.
Tuloss' on prinssi. Mielittekö häntä
Armeijain välimaalla kohdata?
MOWBRAY.
Niin menkää, Herran nimeen, mylord York.
ARKKIPIISPA.
Edeltä viekää terveiset; me tullaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Toinen kohta samaa metsää.
(Toisaalta tulevat Mowbray, arkkipiispa, Hastings y.m., toisaalta prinssi Juhani, Lancasterin herttua, Westmoreland, sotaherroja ja seuralaisia.)
PRINSSI JUHANA.
Olette tervetullut, Mowbray lanko! —
Terveeksi, rakas herra arkkipiispa! —
Lord Hastings, terve! — terve, loordit kaikki! —
Somempaa oli nähdä, herra piispa,
Kun kirkon kellon kutsust' ympäröitsi
Laumanne teitä, hartahasti kuullen,
Kun pyhää sanaa sille selvititte,
Kuin nähdä rautamiesnä kiihtävänne
Kapinajoukkioita rummullanne,
Elämän vaihtain kuoloon, sanan miekkaan.
Mies, joka valtiaansa povell' istuu
Ja vallansuosin päiväsessä kypsyy —
Hän kuninkaan jos turvaa väärin käyttää,
Oi, minkä turmion hän saakaan aikaan
Sen vallan varjossa! Näin, herra piispa,
On teidän laita. Ken ei oisi kuullut,
Kuin syvät teill' on tiedot raamatuissa? —
Te, Herran oman äänen kajahdus,
Te, puhemiesi hänen neuvostossaan,
Te, välimies ja tosi tulkitsija
Taivasten pyhän armon välillä
Ja tylsän ihmismielen! Herra piispa,
Virkanne arvon käytätte te väärin,
Alentain taivaan kunnian ja armon,
Kuin imartaja ruhtinaansa nimen,
Häpeän töihin. Kansaa yllytitte,
Jumalan harrastusta teeskennellen,
Isääni, Hänen sijaistansa vastaan,
Ja, hänen sekä taivaan rauhan sortain,
Ne tänne vyörytitte.
ARKKIPIISPA.
Jalo prinssi,
Isänne rauhaa sortain täss' en toimi,
Vaan, niinkuin sanoin lord Westmorelandille,
Tää ajan sekasorto, luonnon tapaan,
Puristaa meidät tähän rumaan muottiin
Omaksi turvaksemme. Teille, prinssi,
Osia myöten valitukset laitoin; —
Pois hovista ne ilkkumalla syöstiin, —
Siit' on tää sodan lohikäärme siinnyt,
Jonk' uhkakatseen tenhota voi uneen,
Jos oikeutetut pyyteet meille suodaan;
Näin kuuliaisuus, hurmoksestaan päässyt,
Maseena majesteetin eteen nöyrtyy.
MOWBRAY.
Jos ei, niin onneamme viime mieheen
Me koittelemme.
HASTINGS.
Jos me kaadumme,
Niin toisia on sijaan astumassa;
Jos nekin kaatuu, astuu toiset sijaan;
Ja näin se toinen turma toisen siittää,
Ja polvest' yltyy polveen tämä riita,
Niin kauan kuin on miestä Englannissa.
PRINSSI JUHANA.
Te ette yllä, Hastings, ette yllä
Vastaisten aikain pohjaa tutkimaan.
WESTMORELAND.
Suvaitkaa, prinssi, suoraan vastata,
Min verran valitukset hyväksytte.
PRINSSI JUHANA.
Ne kaikki hyväksyn ja kaikkiin suostun
Vereni, kunniani kautta vannon,
Ett' isäni on aikeist' erehdytty
Ja että liian alttiisti on jotkut
Isäni sanaa käyttäneet ja valtaa. —
Mylord, nuo haitat heti autetaan,
Niin, kautta sieluni! Jos tyydytte,
Niin kotiin lähettäkää väkenne;
Me samoin teemme. Armeijaimme nähden
Syleillen ystävyyden maljan juomme,
Jott' uudistetun sovun, lemmen merkin
Jokaisen silmä täältä kotiin veisi.
ARKKIPIISPA.
Sanaanne ruhtinaalliseen ma luotan.
PRINSSI JUHANA.
Sanani minä annan ja sen pidän
Ja juon nyt teidän ylhäisyyden maljan.
HASTINGS (muutamalle sotaherralle).
Kapteeni, armeijalle rauhan sana
Vie joutuin; palkan saakohot ja menkööt;
Siit' iloitsevat, tiedän sen; no joutuin!
(Sotaherra menee.)
ARKKIPIISPA.
Maljanne, jalo lord Westmoreland!
WESTMORELAND.
Terveeksi, piispa! Jospa tietäisitte,
Mit' on tää rauha mulle vaivaa tuonut,
Niin jouten joisitte; ma pidän teistä,
Sen aika näyttävä on ilmeisemmin.
ARKKIPIISPA.
En sitä epäile.
WESTMORELAND.
Iloista kuulla. —
Juon, lanko Mowbray, terveydeksenne.
MOWBRAY.
Hyväänpä aikaan terveyttelette,
Äkiltä olenkin ma pahoinvoipa.
ARKKIPIISPA.
Vahingon edell' iloisia ollaan,
Mut raskas mieli hyvää ennustaa.
WESTMORELAND.
Siis, lanko, iloitkaa; nyt surra sietää,
Kun huomispäiväksi se hyvää tietää.
ARKKIPIISPA.
Niin kevyt mull' on mieli.
MOWBRAY.
Paha kyllä,
Jos oma ohjeenne on oikea.
(Ilohuutoja ulkoa.)
PRINSSI JUHANA.
Iloa kuulkaa: julkaistu on rauha.
MOWBRAY.
Tuo olis oivaa ollut voiton jälkeen.
ARKKIPIISPA.
Tavallaan rauhakin on valloitusta:
Molemmat puolet kunnialla nöyrtyy
Ja kumpikaan ei häviä.