(Torvet kutsuvat keskusteluun.)
GOWER.
Kaupungissa torvet kutsuvat keskusteluun.
FLUELLEN. Kapteen Macmorris, ku muulosten paremppa tilasutt on saataviss, nii mnää rohkenen sanno teil, ett mnää tunne sotareklamenti, ja sill hyvä.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Paikka sama. Harfleurin porttien edustalla.
(Linnanpäällikkö ja joitakuita kaupunkilaisia muureilla.
Englantilaiset sotajoukot alempana. Kuningas Henrik
seurueineen tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
No mitä päättänyt on linnan herra?
Tään jälkeen uutt' en puhelua salli.
Siis armoihimme antaukaatte, muuten,
Kuin tuhost' ylpeilevät ihmiset,
Meit ärsytätte tekoon pahimpaan.
Niin totta kuin ma olen sotilas, —
Se nimi mulle parhain sopineekin, —
Jos vielä kerran tykit panen soimaan,
Niin puoleks voitettua Harfleuria
En jätä ennen, kuin se tuhkiin peittyy,
Kaikk' armon ovet suljen; sotilaani
Tylyt ja raa'at, tappoon tottuneet,
Joill' omatunto laaja on kuin horna,
Riehaavat verikäden vapaudella,
Pois niittäin niinkuin ruohon raittiit immet
Ja lapset kukkeat. Mitäpä siitä,
Jos julma sota, leimuin huoliteltu,
Kuin hiiden päämies, kasvot tahrittuina,
Harjoittaa kaikenlaista hirmutyötä,
Mi seuraa tuhoa ja hävitystä?
Mitäpä siitä; itse teiss' on syy,
Jos puhtaat impyenne käsiin joutuu
Rajun ja riettaan väkivaltauksen.
Mitk' ohjat irstaan ilkeyden suistaa,
Kun hurjast' alas mäkeä se laukkaa?
Ma yhtä turhaan käskyjäni tuhlaan
Soturiin, joka ryöstötöissä riehuu,
Kuin Leviathanin jos maihin nousta
Ma käskisin. Siis, miehet Harfleurin,
Kansanne säästäkää ja kaupunkinne,
Kun viel' on soturit mun vallassani,
Kun vielä armon kylmä, vieno tuuli
Hajoittaa murhan, ryöstön, konnuuden
Saastaiset, myrkylliset myrskypilvet;
Te muuten pian nähdä saatte, kuinka
Sokea solttu riettain verikäsin
Tuskasta parkaisevain tytärtenne
Ryvettää kiharat ja isänne
Hopeiseen tarttuu partahan ja nakkaa
Arvoisat heidän päänsä murskaks seinään,
Lapsenne alastomat peitseen pistää,
Jost' äidit hourut tuskan ulvonnallaan
Pilvetkin särkee, niinkuin Juudan vaimot
Ajossa Herodeksen verikoirain,
Tää mieli välttääkö ja antauta?
Vai tehdä vastusta ja kaatua?
PÄÄLLIKKÖ.
On tänään meiltä kaikki toivo mennyt;
Dauphin, jolt' apua me pyysimme,
Selittää, ettei joukkons' ole valmiit
Näin kovaa piiritystä torjumaan.
Suur' kuningas, siis hellään armoos ota
Henkemme, kaupunkimme. Astu sisään,
Vallitse meitä ja mit' omaa meillä;
Me emme enää puolustaida voi.
KUNINGAS HENRIK.
Siis auki portit! — Menkää, setä Exeter,
Harfleuriin marssikaa ja sinne jääkää;
Se lujaks tehkää Ranskan hyökkäyksille,
Kaikille armo suokaa. — Minä, setä,
Kun tulee talvi ja kun sotilaissa
Lisääntyy taudit, palajan Calais'hen.
Harfleuriin luoksenne nyt jäämme yöksi,
Ja aamull' alkaa matka ensi työksi.
(Torventoitauksia. Kuningas Henrik seuralaisineen
ja sotajoukkoineen marssii kaupunkiin.)
Neljäs kohtaus.
Rouen. Huone kuninkaanlinnassa.
(Katariina ja Alice tulevat.)
KATARIINA.
Alice, tu a été en Angleterre, et tu parles bien la langue du pais.
ALICE.
Un peu, madame.
KATARIINA. Je te prie, enseignez la moi; il faut que j'aprenne à parler. Comment appellez vous la main en Anglois?
ALICE.
La main? Elle est appellée de hand.
KATARIINA. De hand. Et les doigts?
ALICE.
Les doigts? Ma foi, j'ai oublié les doigts, mais je m'en souviendrai.
Les doigts? Je pense, qu'il sont appelles de fingres; oui, de
fingres.
KATARIINA. La main, de hand; les doigts, de fingres; je pense que je suis bonne écolière: j'ai gagné deux mots d'Anglois assez vite. Comment appellez vous les ongles?
ALICE.
Les ongles? On les appelle de nails.
KATARIINA. De nails. Ecoutez! dites-moi, si je parle bien: de hand, de fingres, de nails.
ALICE.
C'est bien dit, madame, c'est du fort bon Anglois.
KATARIINA.
Dites-moi en Anglois, le bras.
ALICE. De arm, madame.
KATARIINA.
Et le coude?
ALICE. De elbow.
KATARIINA. De elbow. Je me fais la repetition de tous les mots, que vous m'avez appris dès à present.
ALICE.
C'est trop difficile, madame, comme je pense.
KATARIINA. Excusez moi, Alice; écoutez: de hand, de fingres, de nails, de arm, de bilbow.
ALICE. De elbow, madame.
KATARIINA.
O seigneur Dieu, je l'oublie: de elbow. Comment appellez vous le cou?
ALICE. De neck, madame.
KATARIINA. De neck. Et le menton?
ALICE. De chin.
KATARIINA. De sin. Le cou, de neck; le menton, de sin.
ALICE. Oui. Sauf votre honneur, en vérité, vous prononcez les mots aussi juste, que les natifs d'Angleterre.
KATARIINA. Je ne doute point, que je n'apprendrai par la grace de Dieu, et en peu de temps.
ALICE.
N'avez vous pas déja oublié ce que je vous ai enseigné?
KATARIINA. Non, je le vous reciterai promptement. _De hand, de fingres, de mails, —
ALICE. De nails, madame.
KATARIINA. De nails, de arme, de ilbow, —
ALICE.
Sauf votre honneur, de elbow.
KATARIINA. C'est ce que je dis: de elbow, de neck et de sin. Comment appellez vous le pied et la robe?
ALICE. De foot, madame, et de con.
KATARIINA. De foot et de con? O seigneur Dieu! Ce sont des mots d'un son mauvais, corrompu, grossier et impudique, et donc les dames d'honneur ne sauroient se servir; je ne voudrois prononcer ces mots devant les seigneurs de France pour tout le monde. Il faut de foot et de con néanmoins. Je reciterai encore une fois ma leçon ensemble: de hand, de fingres, de nails, de arm, de elbow, de neck, de sin, de foot, de con.
ALICE.
Excellent, madame!
KATARIINA.
C'est assez pour une fois: allons nous en diner.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Sama paikka. Toinen huone linnassa.
(Kuningas Kaarle, Dauphin, Bourbonin herttua,
Ranskan konnetaabeli y.m. tulevat.)
KUNINGAS KAARLE.
Somme-virran yli hän on mennyt maan.
KONNETAABELI.
Jos nyt ei tehdä vastusta, niin Ranskass'
Älkäämme eläkö, vaan jättäkäämme
Se kaikin viinimaineen barbaareille.
DAUPHIN.
O Dieu vivant! Vai tuo se meidän kasvain,
Isäimme ydyn sakka, pano-oksa,
Jok' istutettiin halpaan metsärunkoon,
Noin äkkipäätä pilviin asti työntää
Ja ylenkatsoo omaa oksastajaa.
BOURBON.
Normandeja! Normandi-äpäröitä!
Mort de ma vie! Jos estämättä saavat
He edetä, niin pois myön herttuanmaani
Ja ostan likaisen ja kehnon torpan
Tuoll' Albionin nurkkasaarella.
KONNETAABELI.
Dieu des batailles! Mistä innon saivat?
Utuinen, raaka, synkkä heill' on ilma,
Jot' aurinkokin niinkuin ilkkumalla
Haljakkain silmin katselee ja tappaa
Sumeilla säteillään sen hedelmät.
Tuo vesikeitosko, tuo ohrasakka,
Työjuhdan juoma, sekö kylmän veren
Voi kiehauttaa noin uljaan tuliseksi?
Ja jäältäkö se näyttävä on meidän
Elävä, viinin kiihdyttämä veri?
Oi, maamme maineen tähden, älkäämme
Törröinä riippuko kuin räystähissä
Jääkynttilät, kun viluisempi kansa
Nuoruutens' uljaan pisaroita hikoo
Rikkaille kentillemme joita saattaa
Vain omistajiin nähden köyhiks väittää.
DAUPHIN.
Niin, kautta kunniamme, meitä ivaa
Jo naisemmekin, suoraan lausuen,
Ett' yty meist' on kuihtunut, ja että
Englannin nuorisolle himoruoaks
He ruumiins antavat, näin taaskin Ranskan
Bastardi-sotureilla täyttääkseen.
BOURBON.
Meit' Englantiin he käskee tanssikouluun
Enkliskaa oppimaan ja vilkuria;
Sanovat, ett' on koiviss' ylpeytemme
Ja että ollaan aimo juoksijoita.
KUNINGAS KAARLE.
Miss' airut on Montjoy? Het' uhka-uhman
Hän vieköön Englannille terveisiksi. —
Pois, prinssit, taisteluhun, povess' into,
Min miekkaa kirkkaammaksi maine hioo!
Charles de la Bret, suurkonnetaabelimme,
Te, herttuat Orleans, Bourbon ja Berry,
Alençon, Brabant, Bar, ja te, Burgund,
Jacques Chatillon, Rambures, Vaudemout,
Beaumont, Grandpré, Roussi ja Fauconberg,
Foix, Lestrale, Bouciqualt ja Charolois,
Suurherttuat, prinssit, vapaaherrat, loordit
Ja ritarit, nyt kelpo vasalleina
Häpeä suuri luokaa päältänne!
Englannin Henrik seisauttakaa,
Jok' yli maamme kiitää lentimillä
Harfleurin vereen kastetuilla! Syöskää
Väkensä niskaan, niinkuin lumi sula
Alankoon, jonka kyliin alhaisiin
Suur-alpit vaahtons' oksentaa ja purkaa!
Karatkaa häneen — voimaa teill' on kyllin —
Ja vankivaunuissa Roueniin hänet
Kahleissa tuokaa!
KONNETAABELI.
Niinhän suuren sopii!
Ikävä, ett' on joukko vain niin pieni,
Soturit nälän nääntämät ja sairaat!
Kun meidän joukot näkee hän, niin varmaan
Hän sydämmensä kastaa pelon kuljuun
Ja tarjoo lunnait' urostöiden sijaan.
KUNINGAS KAARLE.
Montjoyta jouduttakaa, de la Bret;
Kysyköön meidän puolest' Englannilta,
Mit' ehdostaan se tarjoo lunnaita. —
Te, Dauphin, jäätte luoksemme Roueniin.
DAUPHIN.
Ei, suuri majesteetti, minä pyydän!
KUNINGAS KAARLE.
Rauhoittukaa! Te jäätte meidän luo. —
Te konnetaabeli, ja prinssit, menkää!
Koht' Englannille surmaa tykit henkää!
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Englantilaisten leiri Picardiessa.
(Gower ja Fluellen tulevat.)
GOWER.
No, mitä kuuluu, kapteeni Fluellen? Tuletteko sillan luota?
FLUELLEN.
Uskokkan pois, siäl on erinomaissi teoj teht siäl sillan tykön.
GOWER.
Onko herttua Exeter vahingoittumatta?
FLUELLEN. Herttua Exeter on niin urholine ku Akamennon, ja mies, jota mnää rakastan ja kunnjoitan kaikest sielust ja sydämest ja velvolisuudest ja hengest ja elämäst ja viimesist voimist. Hän ei ol — Jumalal kiitos ja kunni! — yhtikäs plaseerat, mut hän puolusta siltta vähä urholisest, erinomaisel tireksuunil. Siäl on yks vänrik siäl sillan tykön, — luulen, parhan tunton jälkke, ett se mies on niin urholine ku Marcus Antonius; ja sitä miest ei pidetä missän arvoss, mut mnää näi ett hän tek just hyvän työn.
GOWER.
Mikä on hänen nimensä?
FLUELLEN.
Häne nimes on vänrik Pistool.
GOWER.
En tunne häntä.
(Pistooli tulee.)
FLUELLEN.
Täsä on se mies.
PISTOOLI.
Kapteeni, suosiossas olla pyydän.
Exeter hyvänsuontoinen on sulle.
FLUELLEN. Nii oikke, jumalal kiitos, ja mnääki ole vähä niinku ansannu pääst häne suosiohos.
PISTOOLI.
Bardolph, soturi vahva, mielelt' ylvä
Ja sielult' uljas, kautta julman luoman
Ja raisun onnen hurjan kierän hyrrän,
Tuon sokon jumalattaren,
Mi kivell' yhä pyörivällä seisoo —
FLUELLEN. Suokka antteks, vänrik Pistool. Onn kuvatan sokkiaks, plakkarnestuuk silmil, merkiks siit ett onn o sokki. Ja se kuvatan tämmöttö pyöräl merkiks siit — ja se on täsä opetus — ett on se häilyväine ja pyöriväine ja muutlevaine ja heilakka; ja häne jalkas on, näettäk, kiin simmoses kuulamaises kives, joka pyöri ja pyöri. Vissist on runoilja täsä antanu sangen erinomase kuvan onnest; onn, näettäk, on erinomane opetus.
PISTOOLI.
Se onni Bardolphin on vihollinen
Ja yrmii häntä; öylätin hän sieppas,
Ja siit' on hirtettävä. Lemmon kuolo!
Vie koira hirteen, säästä ihmislapsi,
Sen ilmareikää hampull' älä salpaa!
Exeter kuoloon tuominnut on hänet
Ja turhast' öylätistä. Mene siis,
Sua herttua kuulee; älä anna miehen
Elämänlankaa pennin-nuoran terän
Ja halvan herjan poikki leikata.
Pelasta miehen henki, sulle maksan.
FLUELLEN.
Vänrik Pistool, kyll mnää vähä ymmärä mitä te meinatt.
PISTOOLI.
Siis ole siitä iloinen.
FLUELLEN. Totisest, siit ei kannat oll ilone: sill jos, näettäk, hän olsis mun veljen, nii pyydäisi mnää herttuat, ett hän olsis hänen kansas niinku hän parhaks näkee ja tekisis hänest lopun, sill reklamentei pitä noodatta.
PISTOOLI.
No, kuole siis ja mene helvettiin.
Ja figo[6] sulle ystävyydestäsi.
FLUELLEN.
Hyvä vaa!
PISTOOLI.
Espanjalainen fiikuna!
(Menee.)
FLUELLEN.
Oikke hyvä.
GOWER. Tuo se on aika lurjus ja veijari; muistan hänet nyt: parittaja, taskuvaras!
FLUELLEN. Mut uskokkan pois, hän puhusis sillal nii urhollissi sanoj, ku voi nähd yhten suvipäivän. Mut se on oikke hyvä; mitä hän mnuul sanos, se on hyvä, sen mnää luppan, ku se aik tule.
GOWER. Hän on hölmö, narri, veijari, joka silloin tällöin menee sotaan voidakseen Lontooseen palattuaan sotilastavoilla pöyhkeiliä. Ne sellaiset pukarit tuntevat tarkoin sotapäällikköjen nimet ja opettelevat ulkomuistilta missä on tapeltu; sen ja sen linnoituksen luona, siinä ja siinä muurinaukossa, siinä ja siinä vartijakunnassa; kuka suoriutui kunnialla, kuka ammuttiin, kuka joutui häpeään, mitä ehtoja vihollinen teki; sen kaiken he osaavat täydelleen kertoa sotilaskielellä, jota somistelevat uusmuotisilla kirouksilla. Ja kummallista on ajatella, mitä kenraalin kuosiin leikelty parta ja siivoton leiripuku vaikuttaa vaahtoavien pullojen keskellä ja oluesta päihtyneiden aivojen parissa. Mutta teidän pitää oppia tuntemaan nämä meidän aikakautemme häpeäpilkut, muuten voitte joutua kauheaan petinkoon.
FLUELLEN. Mnää sanon teil jottan, kapteen Gower: mnää kyll hoksan ett hän ei ol se mies, ku hän mieleläs tahdoisis ihmiste luulevan ett hän on. Jos mnää löydä läve hänen takistas, ni mnää sanon mitä mnää hänest meina.
(Rumpujen pärrytystä kuuluu.)
Kuuletteks? Kuningas on tull, ja mnuun pidäis puhuma hänen kansas siit sillast.
(Kuningas Henrik, Gloster ja sotureita tulee.)
FLUELLEN.
Jumal varjelkko herr majesteetti?
KUNINGAS HENRIK.
Mitä kuuluu, Fluellen? Tuletko sillan luota?
FLUELLEN. Kyll, armoline herr majesteet. Exeteri herttua on vähä tukevast puolustan siltta; fransklaise ova pötkin pakko, näettäk, ja siäl on teht vähä kovi ja vähä urhollissi töit. Viholine ol vähäl saad silla halttuhus, mut hän ajettin takasi jälle, ja Exeteri herttua on ny silla haltti. Sen mnää sano herr majesteetil, ett se herttua on yks urholine mies.
KUNINGAS HENRIK.
Paljonko olette väkeä menettänyt, Fluellen?
FLUELLEN. Viholise mieshukk on oll kovi suur, taitamattomast suur; mut mnää maar puolestan uskon ett herttua ei ol tapannu yhtikäs miest pait yht, joka arvolas hirtetä kirko ryävämisest, yht Bardolph nimist, jos herr majesteet tunte simmost miest: häne naamas on täynn pukami, näpylöi, pahkoi ja valkjaliekei, ja häne huules puhalta häne nokkas, ja se on kun tuline hiil, välist sinine, välist punane: mut häne nokkas on ny telotett ja häne valkjas on lopus.
KUNINGAS HENRIK. Tahtomme on, että kaikki sellaiset pahantekijät näin lopetetaan; ja annamme nimenomaisen käskyn että, marssiessamme halki maan, ei saa mitään kyläkunnilta kiskoa, ei mitään maksutta ottaa, ei ketään ranskalaista solvata tai herjaavalla puheella loukata; sillä kun laupeus ja julmuus lyövät arpaa kuningaskunnasta, niin saa lempein peluri ensimmäisen voiton.
(Torventoitauksia. Montjoy tulee.)
MONTJOY.
Te puvustani tiedätte ken olen.
KUNINGAS HENRIK.
Sen tiedän; mitä muuta saan sinulta tietää?
MONTJOY.
Herrani tahdon.
KUNINGAS HENRIK.
Anna kuulla.
MONTJOY. Näin sanoo kuninkaani: — Sano Englannin Henrikille että, vaikka näytämme kuolleelta, niin vain makaamme; varovaisuus on parempi soturi kuin hurjapäisyys. Sano hänelle, että olisimme voinut torjua hänet takaisin Harfleurin luona, vaan emme nähnyt hyväksi puhkaista paisetta, ennenkuin se oli täysin kypsä; nyt on meidän vuoromme puhua, ja äänemme on käskevä. Englanti saa katua hulluuttaan, nähdä heikkoutensa ja ihmetellä kärsivällisyyttämme. Käske häntä siis miettimään lunnaitaan, jotka on laskettava sen mukaan, minkä verran tappioita olemme kärsineet, alamaisia menettäneet ja häväistystä suvainneet, joka, täyden painon mukaan korvattuna, musertaisi hänen pienuutensa. Tappioitamme palkitsemaan on hänen aarreaittansa liian köyhä; vuotamaamme verta sovittamaan hänen valtakuntansa nostoväki liian vähälukuinen, ja häväistyksestämme hänen oma persoonansa, jalkoihimme polvistuneena, liian kehno ja arvoton hyvitys. Lisää tähän miekkasille-vaatimus, ja kaiken lopuksi sano hänelle, että hän on pettänyt väkensä, jonka kuolemantuomio jo on julistettu. Näin laajalta herrani ja kuninkaani; sen pituinen toimeni.
KUNINGAS HENRIK.
Mi nimesi? Ma virkasi jo tiedän.
MONTJOY.
Montjoy.
KUNINGAS HENRIK.
Teit hyvin tehtäväsi. Mene, kerro
Tää herrallesi: ma nyt en häntä etsi,
Vaan estämättä tahtoisin Calais'hen
Pakoni ottaa; sillä, totta puhein, —
Vaikk' ei lie viisas moinen tunnustus
Varovan, viekkaan vihamiehen kuullen, —
Väkeni taudista on heikontunut
Ja harvennut, ja pieni jäännös vastaa
Töin tuskin yhtä monta ranskalaista;
Mut jos ne voimiss' ois, niin tiedä, airut,
Yks englantilais-jalkapari kantaa
Vois kolme ranskalaista. — Anteeks, taivas,
Näin että kerskaan! — Ranskan ilmasta
Tuo pahe minuun tarttui; sitä kadun.
Siis sano herralles, ett' olen tässä;
Lunnaani on tää huono, halpa ruumis,
Väkeni heikko vain ja sairas vahti;
Mut sano: Herran nimeen minä tulen,
Vaikk' itse Ranska ja sen lisäks toinen
Mokoma naapuri mun tiellän' oisi.
Kas, tuossa vaivastasi! Mene nyt
Ja käske että herras tarkoin miettii:
Jos suo mun mennä, menen; vaan jos estää,
Niin veripunallanne mustan maanne
Ma kirjavoin; nyt hyvästi, Montjoy!
Mun vastaukseni on ponsi tää:
En tässä tilass' etsi taistelua,
Mut tässä tilass' en myös sitä karta;
Se sano herrallesi.
MONTJOY.
Sen hälle sanon. Kiitos, majesteetti!
(Menee.)
GLOSTER.
Nyt varmaan eivät hyökkää päällemme.
KUNINGAS HENRIK.
Me Herran turviss' ollaan, eikä heidän.
Pois sillalle! Jo tulossa on yö.
Me joen taakse leiriin sijoitumme,
Ja aamull' edemmäksi marssitaan.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Ranskalainen leiri Agincourtin luona.
(Ranskan konnetaabeli, Rambures, Orleansin herttua,
Dauphin y.m. tulevat.)
KONNETAABELI. Joutavia! Minulla on varukset parhaat koko maailmassa. Jospa jo olisi päivä!
ORLEANS. Teillä on erinomaiset varukset; mutta tehkää oikeutta minunkin ratsulleni.
KONNETAABELI.
Se on paras ratsu koko Euroopassa.
ORLEANS.
Eikö se päivä jo valkene?
DAUPHIN. Prinssi Orleans ja herra suurkonnetaabeli, te puhutte ratsuista ja varuksista. —
ORLEANS.
Te olette kumpaankin nähden niin varattu kuin mikään prinssi konsanaan.
DAUPHIN. Kuinka tämä yö on pitkä! Minä en vaihtaisi ratsuani mihinkään toiseen neljän jalan kulkevaan. Ah ça! Se ponnahtaa maasta, kuin olisi se jouhilla täytetty, le cheval volant, Pegasus, qui a les narines de feu. Kun sillä ratsastan, niin lennän kuin haukka; se kiitää ilmassa; maa laulaa, kun se sitä koskettelee; huonoinkin sarvikalvo sen kaviossa on sulosointuisempi kuin Hermeen huilu.
ORLEANS.
Se on muskottipähkinän karvainen.
DAUPHIN. Ja tulinen kuin inkivääri. Se on elukka Perseusta varten; pelkkää ilmaa ja tulta; maan ja veden jäykkiä alkuaineita siinä ei huomata muuta kuin sen tyyni säyseys, kun ratsastaja nousee sen selkään. Se on todellakin hevonen, se! Kaikki muut konit ovat raavaselukoita sen rinnalla.
KONNETAABELI.
Tosiaankin, mylord, se on mitä täydellisin ja oivallisin hevonen.
DAUPHIN. Se on kaikkien ratsujen kuningas; sen hirnunta on niinkuin valtiaan käsky, ja sen ryhti vaatii kunnioitusta.
ORLEANS.
Riittää jo tämä, hyvä lanko.
DAUPHIN. Ei, siinä ihmisessä ei ole älyä, joka ei leivosen noususta alkain lammasten karsinoimiseen asti voi vaihetellen ja arvokkaasti ratsuani ylistellä; se aine on niin yltäkylläinen kuin meri; muuta merenhiekka kaunopuheisiksi kieliksi, niin on ratsustani niille kaikille kyllin puheainetta. Se on sen arvoinen, että valtiaan sopii siitä puhua, ja valtiaan valtiaan sillä ratsastaa, ja koko maailman, niin tunnetun kuin tuntemattoman, syrjäyttäen kaikki muut toimensa, sitä ihmetellä. Kirjoitin kerran sen ylistykseksi sonetin ja alotin näin: "Oi, luonnon ihme!" —
ORLEANS.
Olen kuullut sonetin eräälle lemmitylle näin alkavan.
DAUPHIN. Varmaankin mukailu siitä, jonka minä kirjoitin juoksijalleni; sillä ratsuni on minun lemmittyni.
ORLEANS.
Lemmittynne kantaa hyvin.
DAUPHIN. Niin, minua; sehän on hyvän ja vasituisen lemmityn paras avu ja ominaisuus.
KONNETAABELI. Ma foi! Minusta lemmittynne tässä taannoin oikein riivatusti rytkytteli selkäänne.
DAUPHIN.
Kenties se teidän niin teki.
KONNETAABELI.
Minun ei ollut suitsitettu.
DAUPHIN. Oh, se oli kenties vanha ja säyseä, ja te olitte varmaankin riisunut pois ranskalaiset roimahousunne ja ratsastitte, irlantilaisten soturien tapaan, ihokkaissa.
KONNETAABELI.
Tehän näytte hyvin ymmärtävän ratsastustaitoa.
DAUPHIN. Ottakaa siis onkeen varoitukseni: ne, jotka näin ratsastavat, eivätkä ratsasta varovasti, ajavat pian vetelään suohon; ennen sitten pidän hevoseni lemmittynäni.
KONNETAABELI.
Yhtä hyvin näkisin että lemmittyni olisi mera.
DAUPHIN.
Sanon sulle, konnetaabeli, että minun lemmitylläni on omat hiukset.
KONNETAABELI. Siitä voisin yhtä hyvällä syyllä ylvästellä, jos lemmittyni olisi imisä.
DAUPHIN. _La chien est retourné a son propre vomissement, et la truie lavée au bourbier; sinä käytät hyväksesi jos mitä.
KONNETAABELI. Vaan en hevostani lemmittynäni, enkä sananlaskua, joka niin vähän sopii asiaan.
RAMBURES. Herra konnetaabeli, noissa varuksissa, jotka viime yönä näin teltassanne, onko niissä tähtiä vai auringoita?
KONNETAABELI.
Tähtiä,
DAUPHIN.
Joitakuita niistä huomenna putoaa, varon ma.
KONNETAABELI.
Eikä sittenkään taivaani tule vajaaksi.
DAUPHIN. Saattaa niin olla, sillä teillä on niitä paljon liikaa; ja suurempi oli teillä kunnia, jos joitakuita olisi poissa.
KONNETAABELI. Aivan niinkuin ratsullanne on teidän kiitoksistanne; se juoksisi yhtä hyvin, vaikka osa kehuistanne viskattaisiin satulasta pois.
DAUPHIN. Jospa voisin sen selkään sälyttää kaikki sen ansiot! Eikö päivä koskaan valkene? Huomenna minä kiidän peninkulman, ja matkani on kulkeva englantilaisten naamojen päällitse.
KONNETAABELI.
Niin en sano minä, sillä pelkään että matkalla saan pitkän naaman.
Mutta soisin aamun valkenevan, että saisin englantilaisten korvia
kuumentaa.
RAMBURES.
Kuka uskaltaa lyödä vetoa kanssani kahdestakymmenestä vangista?
KONNETAABELI.
Ne saadaksenne täytyy teidän itsenne ensin jotakin uskaltaa.
DAUPHIN.
On keskiyö; menen pukeumaan aseisiin.
(Menee.)
ORLEANS.
Dauphin halaa aamua.
RAMBURES.
Hän halaa syödä suuhunsa englantilaiset.
KONNETAABELI.
Minusta hän voi hyvin syödä ne, mitkä tappaakin.
ORLEANS.
Kautta daamini valkokäden, hän on urhea prinssi.
KONNETAABELI.
Vannokaa daaminne jalan kautta, jotta hän voisi polkea valanne.
ORLEANS.
Hän on, suoraan sanoen, toimekkain ylimys koko Ranskassa.
KONNETAABELI. Hännässä häärääminen on tointa sekin, ja hänellä on aina semmoista hääräämistä.
ORLEANS.
Hän ei ole koskaan ketään loukannut, mikäli olen kuullut.
KONNETAABELI.
Eikä huomennakaan sitä tee; se hyvä nimi tulee hänellä aina olemaan.
ORLEANS.
Minä tiedän, että hän on urhoollinen.
KONNETAABELI.
Minulle on sen sanonut joku, joka tuntee hänet paremmin kuin te.
ORLEANS.
Kuka se?
KONNETAABELI. Itse hän sen minulle sanoi; ja sanoi, ettei hän välittänyt siitä, kuka sen sai tietää.
ORLEANS.
Sitä hänen ei tarvitsekaan; hänessä ei ole mitään salattua hyvettä.
KONNETAABELI. Totisesti, on kuin onkin; sitä ei ole kukaan muu nähnyt kuin hänen palvelijansa; hänen urhoutensa on niinkuin haukka, peite silmillä: kun se tulee päivänvaloon, niin se sokenee.
ORLEANS.
Paha koira puree.
KONNETAABELI.
Siihen lisään: hyvä liehakoitsee.
ORLEANS.
Ja siihen minä vastaan: oikeus pirullekin.
KONNETAABELI. Hyvin osattu: ystävänne on siis piru; mutta sen sananlaskun silmään minä isken ja sanon: hiiteen koko piru!
ORLEANS. Te olette sananlaskuissa vankempi; mutta — hullu kaikki nuolensa ampuu.
KONNETAABELI.
Nyt ammuitte tyhjään.
ORLEANS.
Eipä ensi kertaa teihin ammuttu.
(Sanansaattaja tulee)
SANANSAATTAJA. Herra suurkonnetaabeli, englantilaiset ovat vain viisitoistasataa askelta teltastanne.
KONNETAABELI.
Kuka on kentän mitannut?
SANANSAATTAJA.
Lord Grandpré.
KONNETAABELI. Urhoollinen ja hyvin kokenut mies. — Jospa jo päivä valkenisi! — Voi, raukkaa Englannin Henrikkiä! Hän ei toivo päivän valkenemista, niinkuin me.
ORLEANS. Mikä vaivainen, yksinkertainen raukka se Englannin kuningas, kun paksupäisen joukkonsa kanssa menee noin suin päin paulaan.
KONNETAABELI.
Jos englantilaisissa olisi vähääkään älyä, niin juoksisivat tiehensä.
ORLEANS. Sepä se heiltä puuttuu; sillä jos heidän päässään olisi vähääkään älyn varustusta, eivät he mitenkään voisi pitää noin raskaita kypäriä.
RAMBURES. Tuo Englannin saarimaa se kasvattaa sangen urhoollisia eläimiä; sen verikoirat ovat verrattoman uljaat.
ORLEANS. Yksinkertaiset koirat! jotka umpimähkään juoksevat venäläisen karhun suuhun ja antavat rutistaa rikki kallonsa kuin mädän omenan. Voitte yhtä hyvin sanoa, että se kirppu on urhoollinen, joka syö aamiaisensa jalopeuran kuonolla.
KONNETAABELI. Oikein osattu; ja ihmiset ovat verikoirain kaltaiset siinä, että karkaavat äkeästi ja hurjasti päälle, jättäen älynsä kotiin vaimojensa luo; ja anna heille vain vahvasti häränpaistia ja rautaa ja terästä, niin he syövät kuin sudet ja tappelevat kuin paholaiset.
ORLEANS. Niin, mutta noilla engelsmanneilla on nyt saakelin niukalta sitä häränlihaa.
KONNETAABELI. Siis huomenna saamme nähdä, että heillä vain on halu syödä eikä tapella. Nyt on aika pukeutua aseisiin; tulkaa, alottakaamme sillä.
ORLEANS.
On kello kaks, mut ennen kymmentä On kukin saanut sata brittiä.
(Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
(Kuoro esiintyy.)
KUORO.
Mieleenne aikaa kuvitelkaa, milloin
Pimeys vaaniva ja heikko kuiske
Avaran mailman kaikkeuden täyttää.
Yön likoharmaan kohdun kautta käy
Leiristä leiriin hyminä niin hieno,
Ett' asemillaan, vahti melkein kuulla
Voi vastapäisen vahdin salakuiskeen.
Valkeita vastassa on valkeita;
Himeän loimun läpi toinen linja
Voi nähdä toisen tummahtavat kasvot;
Hepoa hepo uhmaa, puhkaisten
Korskalla hirnullaan yön tylsän korvan;
Vasarat seppäin teltoiss' ahkerasti
Niettaavat ritarien varuksia,
Kalkkeellaan turmahankett' ilmaisten.
Kylässä kukko laulaa, kellon kielelt'
Unisen aamun kolmas hetki soi.
Luvustaan ylpeillen ja uhkaa täynnä
Rennolla mielin Ranskan mies lyö arpaa
Noist' engelsmanneist' ylenkatsotuista
Ja moittii rampaa, kähmeätä yötä,
Jok' inhan, riettaan noidan lailla poispäin
Niin vitkaan liikkaa. Engelsmannit raukat,
Kuin teurasuhrit, valppaan tulen luona
Tyynesti istuvat ja päivän vaaraa
Mielessään mieteksivät; kolkoin katsein,
Kuopalla posket, nutut repaleina,
Kuun ällistävän silmissä he ovat
Kuin julmat aaveet. Nyt ken hänen näkee,
Tuon pienen joukon valtaherran, käyvän
Vahdista vahtiin, telttaan teltasta,
Huudahtaa: Kunnia ja kiitos hälle!
Hän kulkee, näet, ja katsoo väkeään,
Hymyillen sanoo huomenta ja kutsuu
Maanmiehiks heitä, veljiks, ystäviksi.
Kuningaskasvoillaan ei merkkiäkään,
Ett' uhittava joukko häntä saartaa;
Yön valvotun ja raskaan osaksi
Hän verevyyttään tilkkaakaan ei uhraa;
On näkö raitis, raukeuden hän peittää
Ilokatseella ja arvon suloudella,
Niin että pelkur' raukka, äsken kalvas,
Juo lohdutusta hänen katseistaan.
Runsaita armolahjojaan, kuin päivä,
Kaikille hänen silmäns' aulis jakaa,
Sulattain valjun pelon. — Tässä näette,
Jalot ja halvat, töhrimällä tehdyn
Hätäisen kuvan Henrikistä yössä.
Nyt näyttämöstä tulee tappotanner,
Miss' Agincourtin nimen surkeasti
Häpeään saatamme, kun kolmin, neljin
Katalin, tylsin miekoin naurettavan
Pidämme tappelun. Mut katselkaa
Ja todeks valetyömme kuvailkaa.
(Poistuu.)
Ensimmäinen kohtaus.
Englantilaisten leiri Agincourtin luona.
(Kuningas Henrik, Bedford ja Gloster tulevat.)
KUNINGAS HENRIK.
Niin, totta, Gloster, suuri täss' on vaara,
Mut sitä suuremp' olkoon miehuutemme.
Huomenta, veli Bedford! — Herra taivaan!
Hyvyyden siemen pahassakin piilee,
Kun vain sen huolell' esiin etsimme.
Meit' ilkinaapur' ajaa varhain työhön,
Se terveydeks on vain ja vauraudeksi;
Hän ulkoinen on omatuntomme
Ja varoittaja, joka saarnaa meille,
Ett' olisimme valmiit eroon täältä.
Näin lauhastakin löydät hunajaa,
Ja itse perkele on opiks sulle.
(Erpingham tulee.)
Huomenta, vanha Thomas Erpingham!
Parempi valkopäälles pehmyt pielus
Kuin Ranskan kova nurmi.
ERPINGHAM.
Eikä, herra;
Tää vuode mulle parempi; nyt sanon:
Näin makaan niinkuin kuningas.
KUNINGAS HENRIK.
On hyvä,
Kun esimerkin vuoksi meille vaiva
Käy rakkaaksi: näin henki keventyy,
Ja mielen elpyessä elimetkin,
Jotk' äsken oli kuolleet, tunkkaisesta
Heräävät haudastaan ja liukkahasti
Taas liikkuvat kuin käärmeet kesineet.
Sir Thomas, kaapus mulle lainaa. — Veikot,
Terveiset viekää leiriin prinsseille,
Mun puolestani heitä huomennelkaa
Ja heti telttahani kutsukaa.
GLOSTER.
Sen teemme, majesteetti.
(Gloster ja Bedford menevät.)
ERPINGHAM.
Kuninkaani,
Seuraanko teitä?
KUNINGAS HENRIK.
Älä, uljas urho;
Käy veljieni kanssa loordein luo;
Poveni kanssa mielin neuvotella,
Ja silloin min' en muuta seuraa tahdo.
Erpingham.
Jumala siunatkoon sinua, jalo Henrik!
(Menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Sua, vanha sydän, myös! Iloksi haastat.
(Pistooli tulee.)
PISTOOLI. Qui va là?
KUNINGAS HENRIK.
Ystävä.
PISTOOLI.
Tee mulle selko: sotaherrako
Vai alhainenko olet, halpa solttu?
KUNINGAS HENRIK.
Min' olen komppanian päällikkö.
PISTOOLI.
Väkevän peitsen kantajako olet?
KUNINGAS HENRIK.
Olen oikein. Ken te olette?
PISTOOLI.
Yht' ylvä ylimys kuin keisari.
KUNINGAS HENRIK.
Siis olet kuningasta ylevämpi.
PISTOOLI.
Kuningas helmi on ja kultamuru,
Suloinen poika, maineen aaluva,
Sukua hyvää, vankka nyrkiltään;
Suutelen vanhaa saapastaan ja lemmin
Sydänsyillä tuota lemmen veitikkaa.
Mik' on sun nimes?
KUNINGAS HENRIK.
Henrik le Roi.
PISTOOLI. Le Roi! Cornwallilainen nimi: Cornwallinko olet laumaa?
KUNINGAS HENRIK.
En, olen Walesin mies.
PISTOOLI.
Tunnetko Fluellenin?
KUNINGAS HENRIK.
Tunnen.
PISTOOLI.
Sano hälle, että Taavin päivänä koputan häntä sipulillaan kalloon.[7]
KUNINGAS HENRIK. Älkää vain sinä päivänä pitäkö tikaria lakissanne, ettei hän sillä teitä koputtaisi kalloon.
PISTOOLI.
Oletko hänen ystäviään?
KUNINGAS HENRIK.
Vieläpä hänen sukulaisensakin.
PISTOOLI.
Siis siitä sinulle figo.
KUNINGAS HENRIK.
Kiitoksia vain! Jumalan haltuun!
PISTOOLI.
Nimeni on Pistooli nimeltä.
KUNINGAS HENRIK.
Sopiva nimi niin rajulle miehelle.
(Fluellen ja Gower tulevat eri tahoilta.)
GOWER.
Kapteeni Fluellen!
FLUELLEN. Jestas sentä, puhukka hiljemppä! Se on kaikke suuremp ihmetys koko yhteses mailmas, ett oikkeoi ja vanhoi sotareklamentei ja laei ei seorat. Jos te vaa otaisitt päällen se vaeva ja tutkisisitt suuren Pompejukse sotti, nii te näkisitt, sen mnää takka, etei Pompejukse leiris oli mittä lorularui ja hölynpölyi; te näkisitt, sen mnää takka, ett sodan tempu, ja akuraatisuus siin, ja tarvat siin, ja raittius siin, ja kohtaus siin ol toist sortti.
GOWER.
Haa! Vihollinen on äänekäs; olemme koko yökauden hänestä kuulleet.
FLUELLEN. Jos viholline on kaaho, hölmö ja höpöttäjä, onks, luulettak, soveljast, ett me kans ollan kaahoi ja hölmöi ja hopöttäji? Sanokka omantunton mukka.
GOWER.
Kyllä puhun hiljempaa.
FLUELLEN.
Mnää pyydän ja rukkoilen teit, tehkä se.
(Gower ja Fluellen menevät.)
KUNINGAS HENRIK.
Vaikk' onkin kuosi hällä vanhanlainen,
Niin valpas on tuo Walesin mies ja reipas.
(Bates, Court ja Williams tulevat.)
COURT.
Veli John Bates, päivä se tuolla kai koittaa?
BATES.
Niin kai; mutta ei ole suurta syytä toivoa päivän tuloa.
WILLIAMS. Näemme tuolla päivän alun, mutta luulenpa, ettemme näe koskaan sen loppua. — Kuka siellä!
KUNINGAS HENRIK.
Ystävä.
WILLIAMS.
Kenen kapteenin komannossa palvelette?
KUNINGAS HENRIK.
Thomas Erpinghamin.
WILLIAMS. Vanha, hyvä päällikkö, ja sangen ystävällinen herra. Sanokaa, mitä ajattelee hän tilastamme?
KUNINGAS HENRIK. Samaa kuin särkälle ajautuneet, jotka vain odottavat, milloin ensi luode heidät huuhtoo pois.
BATES.
Eikö hän ole kuninkaalle ajatustaan sanonut?
KUNINGAS HENRIK. Ei, eikä hänen tulekaan sitä tehdä. Sillä — voinhan sen teille sanoa — luulen että kuningas on vain ihminen niinkuin minäkin; orvokki tuoksuu hänen nenäänsä samalta kuin minunkin; ilmankansi näyttää hänelle samallaiselta kuin minullekin; kaikki hänen aistinsa ovat ihmisen aistien kaltaiset; kuninkaan loisto sikseen, hän alastomuudessaan on pelkkä ihminen, ja vaikka hänen tunteensa kohoavat korkeammalle kuin meidän, niin laskevat ne kuitenkin samalla vauhdilla, kun ne taas laskevat. Siis jos hän, niinkuin nyt me, näkee syytä olevan pelkoon, niin on hänen pelkonsa epäilemättä samanlaatuinen kuin meidän. Mutta järjenmukaisesti ei pitäisi kenenkään häneen istuttaa pelon ituakaan, jott'ei hän, sitä näyttäessään, saattaisi joukkoansa alakuloiseksi.
BATES. Olkoonpa hän ulkonaisesti kuinka uljas tahansa, niin uskon että, vaikka onkin kylmä yö, hän nyt mielellään istuisi kaulaansa myöten Thamesissa, ja minä hänen kanssaan, maksoi mitä maksoi, kun vain täältä päästäisiin.
KUNINGAS HENRIK. Totisesti, sanon parhaan tuntoni mukaan ajatukseni kuninkaasta: uskon, ettei hän toivoisi olevansa muualla, kuin missä hän on.
BATES. Silloin toivoisin, että kuningas olisi täällä ypö yksin, niin hän voisi olla varma siitä, että hänet lunastettaisiin irti, ja monen ihmisraukan henki pelastuisi.
KUNINGAS HENRIK. Ettepä toki hänelle niin pahaa suone, että toivoisitte hänen olevan täällä ypö yksin, vaikka niin vain sanotte koetellaksenne toisten mieltä. Minä luulen, etten voisi missään niin tyytyväisenä kuolla kuin kuninkaan seurassa, kun hänen asiansa on oikea ja hänen sotansa kunniallinen.
WILLIAMS.
Se on enemmän, kuin mitä me tiedämme.
BATES. Niin, tai enemmän kuin mitä meidän on lupa tiedustella, sillä me tiedämme kyllin, kun tiedämme että olemme kuninkaan alamaiset. Jos hänen asiansa on väärä, niin kuuliaisuutemme kuningasta kohtaan puhdistaa meidät kaikesta syystä.
WILLIAMS. Vaan jos asia ei ole hyvä, niin on kuninkaan itsensä raskas tili tehtävä, kun kaikki jalat ja kädet ja päät, jotka tappelussa on katkaistu, liittyvät yhteen viimeisenä päivänä ja huutavat kaikki: — "me kuolimme siellä ja siellä", toiset kiroten, toiset huutaen haavuria, toiset vaikerrellen vaimojaan, jotka jäivät köyhyyteen, toiset maksamattomia velkojaan, toiset lapsiaan, jotka jäivät kasvattamatta. Varon että harvat niistä autuaina kuolevat, jotka tappelussa kuolevat, sillä kuinka he voivat kristityn mielellä mitään toimittaa, kun heillä on vain verta mielessä? Jos nyt nämä ihmiset eivät autuaina kuole, niin on se paha asia kuninkaalle, joka heidät siihen johti, koska olisi vastoin kaikkia alamaisuuden sääntöjä olla häntä kuulematta.
KUNINGAS HENRIK. Siis, jos poika, jonka hänen isänsä on lähettänyt kaupantekoon, synnissään hukkuu merellä, olisi hänen syntivelkansa, teidän sääntöjenne mukaan, isän päähän pantava, joka hänet lähetti; tai jos palvelija, joka isäntänsä käskystä kuljettaa rahasummaa, joutuu rosvojen käsiin ja kuolee monet sovittamattomat vääryydet tunnollaan, niin te sanotte että isännän elinkeino on syynä palvelijan kadotukseen. Mutta niin ei ole laita: kuningas ei ole velvollinen vastaamaan jokaisen erityisen soturin kuolemasta, ei isä poikansa, eikä isäntä palvelijansa; sillä he eivät tahdo heidän surmaansa, kun tahtovat heidän palvelustaan. Sitä paitsi, ei ole sitä kuningasta, olkoon hänen asiansa vaikka kuinka puhdas, joka, jos se tulee miekan ratkaistavaksi, voi sen aivan tahrattomilla sotureilla päätökseen ajaa. Toisia kenties painaa verivelka, joka on tehty tahallisella ja vakaalla murhan aikomuksella; toiset ovat viekoitelleet neitosia väärillä valoilla ja tyhjillä lupauksilla; toiset ovat paenneet sodan turviin, kun ensin ovat ryöstöllä ja rosvoamisella rauhan valkean poven tahranneet. Jos nyt nämä ihmiset ovat väistäneet lain ja välttäneet luonnollisen rangaistuksen, niin, vaikka voivatkin ihmisiä paeta, heillä ei kuitenkaan ole siipiä, millä päästä Jumalaa pakoon. Sota on Hänen ruokansa, sota on Hänen kostonsa; niin että ihmisiä nyt tässä kuninkaan sodassa rangaistaan siitä, mitä ennen ovat kuninkaan lakeja vastaan rikkoneet; missä kuolemaa pelkäsivät, siinä pelastivat henkensä, ja missä luulivat turvassa olevansa, siinä hukkuivat. Jos he siis kuolevat valmistumattomina, niin ei kuningas ole enemmän syypää heidän kadotukseensa, kuin hän ennen oli syypää niihin jumalattomuuksiin, joista heitä nyt rangaistaan. Jokaisen alamaisen velvollisuus on kuninkaan käytettävänä, mutta jokaisen alamaisen sielu on hänen omassa hallussaan. Siis tulisi jokaisen soturin sodassa tehdä niinkuin jokaisen sairaan tautivuoteellaan: huuhtoa pois kaikki tomunhiukkeet omaltatunnoltaan; ja jos hän näin kuolee, on kuolema hänelle voitto; jos hän ei kuole, niin oli se aika siunaukseksi käytetty, joka tällaisen valmistuksen sai toimeen; ja se, joka hengissä pääsee, ei tekisi syntiä, jos ajattelisi, että, kun hän Jumalalle teki näin vapaaehtoisen tarjouksen, Jumala sallii hänen sinä päivänä pelastua, jotta hän näkisi Hänen suuruutensa ja neuvoisi muillekin, miten heidän tulee valmistautua.
WILLIAMS. Varma on että jokainen, joka pahuudessa kuolee, saa itse kantaa syyn pahuudestaan; kuninkaan ei tule siitä vastata.
BATES. En tahdo, että hän minusta vastaisi, ja kuitenkin olen päättänyt taistella kuin mies hänen puolestaan.
KUNINGAS HENRIK.
Itse kuulin kuninkaan sanovan, että hän ei tahdo tulla lunastetuksi.
WILLIAMS. Niin, sen hän vain sanoi, jotta me hyvillä mielin taistelisimme; mutta kun kurkkumme on poikki, voi hän kyllä tulla lunastetuksi, ja me emme ole siitä sen viisaampia.
KUNINGAS HENRIK.
Jos elän ja sen näen, niin en enää koskaan usko hänen sanoihinsa.
WILLIAMS. Siinäpä tekisitte hänelle aika kepposet, hitto olkoon! Se on vaarallinen naurispyssyn laukaus, minkä yksityisen vaivaisen tyytymättömyys voi ampua yksinvaltiasta kohti! Yhtä hyvin voisitte yrittää muuttaa aurinkoa jääksi, viuhtomalla sen kasvoja riikinkukon höyhenellä. Vai ette enää koskaan usko hänen sanoihinsa! Se vasta on hupsun puhetta!
KUNINGAS HENRIK. Ojennuksenne on vähän liian törkeä. Suuttuisin teihin, jos se soveltuisi aikaan.
WILLIAMS.
Otelkaamme, jos jäätte eloon.
KUNINGAS HENRIK.
Olkoon menneeksi!
WILLIAMS.
Mistä sinut tunnen?
KUNINGAS HENRIK. Anna minulle jokin pantti, niin kannan sitä lakissani; jos milloinkaan uskallat sitä tunnustaa, niin olen valmis otteluun.
WILLIAMS.
Tuossa hansikkaani! Anna sinäkin minulle omasi.
KUNINGAS HENRIK.
Tuossa!
WILLIAMS. Tätä minä myöskin kannan lakissani; jos milloinkaan huomispäivän jälkeen tulet luokseni ja sanot: "tuo on minun hansikkaani", niin, kautta tämän käden, lyön sinua korvalle.
KUNINGAS HENRIK.
Jos niin kauan elän, niin totta sen takaisin vaadin.
WILLIAMS.
Yhtä mielelläsi antaisit hirttää itsesi.
KUNINGAS HENRIK.
Hyvä! Minä sen teen, vaikkapa tapaisin sinut kuninkaan seurassa.
WILLIAMS.
Pidä sanasi; hyvästi!
BATES. Olkaa ystäviä, te englantilaiset narrit, olkaa ystäviä; meillä on kyllin ranskalaista kinaa; sopikaa ensin siitä, jos voitte.
KUNINGAS HENRIK. Totta totisesti, ranskalaiset voivat panna kaksikymmentä ranskalaista kruunua yhtä vastaan siitä, että lyövät meidät, sillä ne ovat heidän omilla hartioillaan; mutta englantilaisten puolelta ei ole valtiopetosta leikellä ranskalaisia kruunuja, ja huomenna kuningas itse on oleva sellainen leikkelijä.
(Sotamiehet menevät.)
Kuninkaan päähän kaikki! Henki, sielu,
Ja velat, vaimot, lapset, synnit, kaikki
Kuninkaan niskaan! — Hän saa kaikki kantaa.
Tukala sääty, vallan kaksoisveli,
Jokaisen hölmön juorunnalle altis,
Jonk' äly ulottuu vain omiin tuskiin!
Kuink' usein kuningas saa kaivata
Sit' iloa, jot' yksityinen nauttii?
Ja mit' on kuninkaalla, jota tällä
Ei olisi, pait loisto, tyhjä loisto?
Ja mitä oot sa, jumaloitu loisto?
Mik' olet jumala, kun tuskaa maallist'
Enemmän kärsit, kuin sun palvojasi?
Mitk' ovat tulosi? Ja mitkä korkos?
Oi, loisto, näytä mulle arvosi!
Mik' on tuon jumaloitsemises ydin?
Muut' oletko kuin aste, nimi, muoto,
Jok' aiheuttaa muissa pelkoa?
Vähemmän onnellinen sinä olet
Pelättynä kuin nämä pelossaan.
Ihanan ihastelun sijast' usein
Saat juoda imartelun myrkkyä.
Käy kipeäksi, sinä suuri suuruus,
Ja käske loistos sinut parantaa!
Luuletko että kuumeenpolte poistuu
Nimistä, joita mairittelu liehtoo?
Se syvää kumarrusta pakeneeko?
Kun käsket kerjäläisen polvistua,
Sen onko terveyskin käskyissäs?
Ei, uni ylpeä, sä viekkahasti
Kuninkaan rauhan kanssa ilvehdit!
Kuningas olen, tunnen sun, ja tiedän,
Ett' öljy ei, ei omena, ei valtikka,
Ei miekka, sauva, kuninkuuden kruunu,
Ei vaippa, kullan ommeltu ja helmin,
Ei pöyhkeilevä arvonimi-sarja,
Ei valtaistuin, eikä kiillon tulva,
Mi tämän mailman jyrkkää rantaa huuhtoo,
Ei, kaikki tää, tää uljaan uljas loisto
Kuningasvuoteess' ei niin hyvin nuku,
Kuin orja raukka, joka, vatsa täynnä
Ja mieli hilpeänä, panee maata,
Hiellä saatu leipä ruokanaan,
Ei hirmuyötä näe, lasta hornan,
Vaan ratsasmiesnä koista päivän laskuun
Hikoilee Phoiboon katseesta ja nukkuu
Elysiumiss' yönsä; nousee varhain
Ja auttaa ratsaille Hyperionin;
Näin noutaa vuoden ikikulkua
Etuisaa vaivaa nähden hautaan asti.
Jos loistoa ei ois, niin moinen raukka,
Jok' unta vääntää yöt ja reutoo päivät,
Kuninkaalt' etukäden veis ja voiton.
Maan rauhan jäsen, orja, nauttii rauhaa,
Eik' arvaa paksut aivot, kuinka paljon
Kuningas valvoo turvatakseen rauhaa,
Jost' etu talonpojalla on suurin.
(Erpingham tulee.)
ERPINGHAM.
Poisolostanne huolissaan on loordit,
He kautta leirin teitä etsivät.
KUNINGAS HENRIK.
Ritari, hyvä vanhus, kokoon heidät
Tuo telttaani; siell' ennen sua olen.
ERPINGHAM.
Käskynne täytän.
KUNINGAS HENRIK.
Sodan jumala!
Karaise urhojeni sydämmet;
Heit' älä pelkoon saata; laskukyky
Heilt' ota pois, jos vihollisen luku
Vie heiltä luonnon. — Herra, älä tänään,
Oi, älä tänään, muista rikosta,
Jonk' isä teki anastaissaan kruunun!
Richardin ruumiin laitoin uuteen maahan
Ja katumuksen kyyneleitä sille
Omistin enemmän, kuin mitä siitä
Väkisin vietiin veripisaroita.
Viissataa köyhää vuodess' elätän;
Kahdesti päivässä he ylentävät
Kätensä kuihtunehet taivaaseen,
Anoen anteeks tätä verivelkaa;
Kaks kappelia olen rakentanut,
Miss' synkän vakaat papit rauhaan laulaa
Richardin sielun; teen viel' enemmän;
Vaikk' kaikki, mitä tehdä voin, on turhaa,
Kun katumus tään kaiken jälkeen tulee
Rukoillen anteeks'antoa.
(Gloster tulee.)
Gloster.
Kuningas!
KUNINGAS HENRIK.
Se Glosterinko ääni on? Niin oikein,
Asias tiedän, oiti seuraan sua: —
Ystävät, päivä, kaikki vartoo mua.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Ranskalaisten leiri.
(Dauphin, Orleans, Rambures ynnä muita tulee.)
ORLEANS.
Aseemme koitar kultaa; ylös, loordit!
DAUPHIN. Montez à cheval! Heponi! Hoi, laqual!
ORLEANS.
Mik' ylvä luonto!
DAUPHIN. Via! — les eaux et la terre —
ORLEANS. Et puis l'air et le feu —
DAUPHIN.
Ciel! lanko Orleans! —
(Konnetaabeli tulee.)
No, herra konnetaabeli?
KONNETAABELI.
Haa, kuulkaas,
Kuin ratsut hirnuu sotaa!
DAUPHIN.
Selkään siis,
Ja kylkeen kannus, että veri lämmin
Sirahtaa brittein silmiin, sammuttain
Ne ylenpalttisella miehuudella.
Haa!
RAMBURES.
Heill' itketätte ratsujemme verta?
Kuink' omat heidän kyyneleensä nähdään?
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Jo asennoss' on britti, Ranskan päärit!
KONNETAABELI.
Ratsaille, prinssit uljaat, joutuun, joutuun!
Kun näette vain tuon kurjan nälkälauman,
Niin loistonne se heistä sielun imee
Ja jättää heille tyhjän ihmiskuoren.
Ei tässä kyllin työtä käsillemme,
Ei verta noiden suonissa sen vertaa,
Ett' täplän saisi joka kirkas säilä,
Jonk' urho Ranskan tänään paljastaa
Ja saaliin puuttehesta tuppeen pistää.
Jos heihin hiukan hengitämme vain,
Niin miehuutemme höyry heidät kaataa.
On kieltämätönt' aivan, hyvät herrat,
Ett' talonpojat nuo ja kuormaväki,
Jok' asentomme ympärillä häärää
Ja hyödytönnä toimii, — ne jo riittäis
Romusta tuosta puhdistamaan kenttää,
Me vaikka vuoren rinteell' alallamme
Vain seisoisimme jouten katsojina;
Mut sit' ei arvo salli. Mitä siis?
Vain turhan pienen pientä tehkäämme,
Niin kaikk' on tehty. Sitten torvi soikoon,
Ratsaillenousuun merkin antakoon;
Sill' ajostamme maa niin vauhkoontuu,
Ett' Englanti jo pelost' antautuu.
(Grandpré tulee.)
GRANDPRÉ.
Miks viivytte niin kauan, Ranskan loordit?
Nuo nahkaans' arostavat saarihaaskat
Rumaksi rumentavat aamukentän;
Lippunsa retkottaa kuin uudinrievut,
Joit' ilkkuin Ranskan ilma ravistaa.
Loislaumaa ällistyen, ylvä Mars
Ruosteisen kypärhäkin takaa kurkkaa;
Kuin seikot pystyss' istuu ratsumiehet,
Kädessä tulisoitot; koniraukkain
Päät roikkuu, nahka retkuu, lanteet värjyy,
Iskottuu rääppä silmään raukeaan,
Kuolaimet velton kalpeassa suussa
Likaiset ruohon puruist' on ja jäykät;
Ja teloittajat, hävyttömät korpit,
Pään päällä leijuu, aikaans' odotellen.
Kuvaus ei voi sanoin selitellä
Eloa moisen sotarintaman,
Jok' elottomalt' elossaankin näyttää.
KONNETAABELI.
Rukoilleet ovat jo ja kuoloon valmiit,
DAUPHIN.
Ruokaako heille annetaan ja vaatteet
Ja kaakki-vaivaisilleen apetta
Ja sitten heitä taistoon vaaditaan?
KONNETAABELI.
Pois viel' on lippumieheni. Mut eespäin?
Ma torvettajalt' otan viirin, jota
Kiireessä käytän. Taistoon joutumalla!
Jo aika rientää, päiv' on korkealla.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Englantilaisten leiri.
(Englantilaista sotaväkeä; Gloster, Bedford,
Exeter, Salisbury ja Westmoreland tulevat.)
GLOSTER.
Kuningas missä on?
BEDFORD.
Hän ratsastanut
On Ranskan sotarintaa silmäämään.
WESTMORELAND.
Kuuskymment' tuhatta on miestä heillä.
EXETER.
Viis yhtä vastaan, lisäks kaikki terveet.
SALISBURY.
Varjelkoon Herra! Julma ylivoima!
Hyvästi, prinssit! Toimeen käyn. Jos ennen
Ei tavata kuin vasta taivaassa,
Niin ilon jäähyväiset, kelpo Bedford, —
Te, jalo Gloster, — tekin, Exeter, —
Ja lanko, te, — hyvästi, urhot kaikki!
BEDFORD.
Hyvästi, Salisbury! Sua onni kaitkoon!
EXETER.
Hyvästi, loordi! Sodi niinkuin mies!
Mut loukkaanhan sua kehotuksellani,
Täysverist' olet urhon rotua.
(Salisbury menee.)
BEDFORD.
Niin täynnä urheutta kuin hyvyyttäkin,
Ja kummassakin ruhtinaallinen.
(Kuningas Henrik tulee.)
WESTMORELAND.
Jos tässä kymmenenkin tuhatt' oisi
Kotoista miestä moista; joilla tänään
Ei ole työtä!
KUNINGAS HENRIK.
Ken se moista toivoo?
Westmoreland lankoko? — Ei, hyvä lanko;
Jos meidät kuolo merkkii, kyllin meistä
On hukkaa maallemme; jos eloon jäämme,
Min harvemmat, sen suurempi on maine.
Jumalan olkoon tahto! Sen vain sanon:
Äl' yhtäkään sa miestä lisää toivo.
Nimessä Zeun, en ole kullanahne,
En kysy, kuka varoillani elää,
En sure, jos ken vaatteitani käyttää,
En huoli moisist' ulkoseikoista;
Mut syntiä jos kunnian on himo,
Niin elävistä olen syntisin.
Ei, Englannist' ei miestä yhtäkään!
En parhaan toivonikaan nimessä,
En, jumalauta, kunniaa sen vertaa
Voi antaa pois, kuin veis mult' yksi lisää!
Ei, miest' ei yhtään lisää! Ennen huuda,
Westmoreland, kaiken sotajoukon kuullen,
Jos kellä halua ei taistella,
Niin menköön matkaan; passins' oiti saakoon
Ja kukkaroonsa rahaa matkaa varten.
Sen kanssa yhdess' emme tahdo kuolla,
Ken pelkää kuolla meidän seurassamme.
Tää päivä Crispianuksen on pyhä:[8]
Ken tästä päiväst' eloon jää ja kotiin
Hengissä palaa, seisaalleen hän nousee,
Kun lausut päivän tään, ja oikoo varttaan,
Kun kuulee nimen Crispianuksen.
Ken tänään henkiin jää ja vanhaks elää,
Hän joka vuosi viettää juhlailtaa
Ja sanoo: "huomenna on Crispianus";
Ja hihan nostaa, näyttää arpensa
Ja sanoo: "nuo sain Crispianuksena".
On vanhan muisti huono; vaan jos kaikki
Hän unhottaa, niin muistaa, lisäämällä,
Mit' urhotöitä tänäpänä teki.
Ja silloin meidän nimet, hänen suussaan;
Niin tuttavat kuin arkinaiset sanat —
Kuningas Henrik, Bedford, Exeter,
Warwick ja Talbot, Salisbury ja Gloster —
Ne maljain vaahdotessa muistiin elpyy.
Tarinan ukko kertoo pojalleen,
Ja tästä päiväst' alkain aikain loppuun
Ei päivä Crispianuksen niin pääty,
Ett'emme tulis puheeks me, me harvat,
Me onnellisen harvat, veljet kaikki.
Ken tänään kanssain verta vuodattaa,
On veljeni; jos kuinka halpa olkoon,
Niin tämä päivä hänet aateloi.
Ja herrat Englannin, nyt vuoteell' ollen,
Kiroovat kerran, ett'ei olleet täällä,
Noloina kuunnellen, kun joku haastaa,
Jok' oli Crispianuksena myötä.
(Salisbury tulee.)
SALISBURY.
Välehen valmistukaa, majesteetti;
Komeina riveiss' ovat ranskalaiset
Ja viipymättä meihin hyökkäävät.
KUNINGAS HENRIK.
Valmist' on kaikki, jos on miehuus valmis.
WESTMORELAND.
Sen vieköön, jonka miehuus nyt jää jälkeen!
KUNINGAS HENRIK.
Apua Englannist' et enää toivo?
WESTMORELAND.
Jumala suokoon, että te ja minä
Avutta voisimme ja yksin kestää
Tään taistelun!
KUNINGAS HENRIK.
Nyt meiltä toivot pois
Viistuhat miestä; parempi se sentään,
Kuin että meille toivot yhden lisää. —
Toimeensa kukin! Herra teitä kaitkoon!
(Torventoitauksia. Montjoy tulee.)
MONTJOY.
Kuningas Henrik, kysyn vielä kerran:
Sopia tahdotko nyt lunnaistasi,
Ennenkuin taattu tappios on varma:
Niin, totta, lähell' olet kurimusta,
Ett' ottaa sinut pyörre. Armosta
Sua vielä pyytää konnetaabeli
Väkesi taivuttamaan katumukseen,
Niin että sielut rauhass' eroaisi
Kentiltä näiltä, missä ruumis-raukkain
Mädätä täytyy.
KUNINGAS HENRIK.
Ken sun lähetti?
MONTJOY.
Ranskanmaan konnetaabeli.
KUNINGAS HENRIK.
Vie hälle sama vastaus kuin viimein:
Mun ensin lyökööt, sitten luuni myökööt.
Jumala! Miks näin raukkaa ivataan?
Mies, joka jalopeuran eläessä
Sen nahan möi, ajossa itse kuoli.
Monenkin meidän ruumis täällä varmaan
Kotoisen haudan saa, ja vaskeen siihen
Tään päivän teot piirretään, sen takaan.
Ne, jotka sankarluunsa Ranskaan jättää,
Uroina kuollen, vaikk' on tunkioonne
Ne haudattuina, kuulun nimen saavat;
Aurinko heitä tervehtää ja taivoon
Suitseena nostaa heidän kunniansa,
Mut ruumiit teiltä ilman myrkyttää,
Haisullaan siittäin Ranskaan ruttotaudin.
Siis brittiemme tarmon voima nähkää:
Kuolleinakin, kuin kimmoava kuula,
Ne uuteen tuhon vauhtiin ponnahtaa
Ja hävitys- ja murhetyötään uusii.
Suvaitkaa että haastan ylvästellen:
Sanokaa teidän konnetaabelille,
Ett' olemme vain arkisotureita;
Vetiset marssit hankalilla mailla
Korut ja kullat meist' on tahrinut;
Ei sotajoukoss' ole siiven tynkää —
Jok' osoittaa, ett'emme pakoon lennä —
Ja aika meistä sirouden karsi;
Mut puhdas, jumalaut', on joka sydän;
Soturit sanovat, ett' ennen iltaa
Heill' uudet vaatteet on, tai riisuvat he
Pään kautta Ranskan miehilt' uljaat takit
Ja heidät palveluksest' ajavat.
Jos niin käy — jota Jumalalta toivon —
Niin lunnaani on pian suoritettu.
Siis, airut, säästä vaivas, älä tänne
Lunnaille enää tule, rakas airut;
Sen vannon, muut' en anna kuin nää raajat,
Ja nekin sellaisina, ettei niillä
Suurt' ole virkaa. Tämä vastuu vie.
MONTJOY.
Vien, Henrik kuningas. Siis, Herran haltuun!
Et koskaan enää airutta sa kuule.
KUNINGAS HENRIK.
Lunnaille, varon, tulet vielä kerran.
(Yorkin herttua tulee.)
YORK.
Kuningas, nöyräst' anon polvillani,
Ett' etujoukkoa ma johtaa saan.
KUNINGAS HENRIK.
Saat, uljas York. — Nyt, miehet, taistoon kohta!
Jumala, kaikki mieltäs myöten johda!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Tappelutanner.
(Miekankalsketta. Hyökkäyksiä. Ranskalainen sotamies,
Pistooli ja poika tulevat.)
PISTOOLI.
Antaudu, koira!
R. SOTAMIES. Je pense que vous êtes un gentilhomme de bonne qualité.
PISTOOLI.
Mitä kalitat? No, kalita ja soita:
Oletko aatelia? Mikä nimes? Laula!
R. SOTAMIES. O, seigneur Dieu!
PISTOOLI.
O sinjör Djö, se on kai aatelia?
Sanani punni, sinjör Djö, ja huomaa,
O sinjör Djö, ett' alle säilän juokset,
Jos suuria et lunnait', o sinjör,
Minulle maksa.
R. SOTAMIES. Miséricorde! prenez pitié de moi! ne me tuez point!
PISTOOLI.
Niin, pengo, pengo! Vähät täss' ei auta.
Ma muuten karmosiini-pisaroina
Sun nielustasi sydänkalvos katkon.
R. SOTAMIES. Est-il impossible d'échapper à la force de votre bras? Ah, dégagez-le de ma gorge! N'allez pas me la couper?
PISTOOLI.
Mitä? Kuparia, koira?
Kirottu, kärväs vuorivuohi sinä,
Vai kuparia tarjoat!
R. SOTAMIES. O, pardonnez moi!
PISTOOLI.
Pari tonnia! Se riittää. Tänne, poika!
Kysy tuolta ranskalaiselt' orjalta,
Mik' on hän nimeltään!
POIKA. Ecoutez: comment vous appellez-vous?
R. SOTAMIES. Monsieur Louis.
POIKA.
Hän sanoo, että hänen nimensä on herra Louis.
PISTOOLI. Vai herra Lui! Minä hänen luimin ja huimin ja suimin: laula se hänelle ranskaksi.
POIKA.
En tiedä mitä on ranskaksi: luimin, huimin, suimin.
PISTOOLI.
Sano, ett' on valmis: kurkun hältä katkon.
R. SOTAMIES. Que dit-il, monsieur?
POIKA. Il m'ordonne de vous dire que vous vous teniez prét, car ce soldat ici est disposé tout à l'heure à vous couper la gorge.
PISTOOLI.
Oui, couper gorge, par ma foi, sa orja!
Niin, anna tänne kruunut, kirkkaat kruunut,
Sun muuten vatkuks tämä miekka nuijii.