KUNINGAS JUHANA.
No niin:
Kavahda sinäkin! Nyt aseisiin!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Tasanko Angers'n lähellä.
(Sotahuutoja. Hyökkäyksiä. Bastardi tulee, kädessä
Itävallan herttuan pää.)
BASTARDI.
Nyt, totta vieköön, tulee kuuma päivä!
Pilvessä joku ilmapiru väikkyy
Ja turmaa seuloo. Itävallan pää
On tuossa; Philip vielä hengähtää.
(Kuningas Juhana, Arthur ja Hubert tulevat.)
KUNINGAS JUHANA.
Tää poika korjaa, Hubert. — Philip, riennä!
Teltassa äitiäni ahdistetaan,
Hän vangittu on, pelkään.
BASTARDI.
Pelastettu.
Ma turvaan hänet vein, ei pelkoa.
Eteenpäin, herra! Vähän vaivaa vielä,
Niin työmme saamme hyvään päätökseen.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Sotamelskettä, hyökkäystä, peräytymistä. Kuningas Juhana,
Eleonora, Arthur, Bastardi, Hubert ja ylimyksiä tulee.)
KUNINGAS JUHANA (Eleonoralle).
Niin, äiti; vahvan vartioston turviin
Te jäätte tänne. — (Arthurille.) Lanko, älä sure,
Sua mummo rakastaa, ja yhtä armas
Sedälles oot kuin olit isällesi.
ARTHUR.
Voi, tästä äiti parka suruun kuolee!
KUNINGAS JUHANA (Bastardille).
Pois, lanko, Englantiin! Edeltä riennä,
Ja ennen tuloamme saitain munkkein
Ravista kukkaroita; vangitut
Vapauta enkelit;[14] näet, nälän täytyy
Nyt rauhan lihavista lihoist' elää.
Käskymme täytä ihan viime tinkaan.
BASTARDI.
Tuohusta, kirjaa, kelloa en säiky,[15]
Kun hopeat ja kullat mua viittaa.
Hyvästi, herra! — Mummo, puolestanne
Rukoilen — jos ma joskus hurskaaks käännyn —
Nyt suudella mun suokaa kättänne.
ELEONORA.
Hyvästi, jalo lanko!
KUNINGAS JUHANA.
Hyvästi!
(Bastardi menee.)
ELEONORA.
Käy tänne, pikku Arthur; mummo haastaa.
(Hän vie Arthurin syrjään.)
KUNINGAS JUHANA.
Tule, Hubert. Kelpo Hubert, meidän tulee
Sua kiittää paljosta. Tää lihalinna
Se kätkee sielun, jok' on velkaa sulle
Ja koron kanssa aikoo lempes maksaa.
Ehtoisa valas, ystävä, se elää
Povessa tässä, armoin hellittynä.
Kätesi! Hiukan mull' ois sanomista,
Mut jääköön aikaan otollisempaan.
Mua, jumalauta, melkein hävettää
Sanoa, kuinka rakas olet mulle.
HUBERT.
Syvästi kiitollinen, majesteetti.
KUNINGAS JUHANA.
Niin sanoa ei sulla vielä syytä,
Mut kohta saat. Kuink' aika vitkaileekin,
Niin tulee aika, jolloin voin sun maksaa.
Mull' oli sanottavaa, — mutta jääköön.
Aurinko taivaall' on, ja ylvä päivä,
Jot' ailakoivat kaikki mailman ilot,
On liian löyhäkkä ja huvikärkäs
Mua kuulemaan. Jos kello keskiyön,
Tuo rautakielinen ja vaskisuinen,
Yön korvaan uniseen nyt kolkahtaisi;
Tää paikka tässä jos ois kirkkotarha
Ja sinä tuhantisen sorron lyömä;
Jos raskasmielisyyden synkkä henki
Veresi kuivaisi ja paksuks hyytäis —
Mi suonissa nyt himartaen liukuu
Ja silmään naurun houkuttaa, sen narrin,
Ja kinnaa posket turhamaiseen iloon:
Se vietti minun aikeilleni inha —
Tai jos sa silmittä mun voisit nähdä
Ja kuulla korvitta ja vastauksen
Kielettä antaa, pelkin ajatuksin —
Ei silmää, korvaa, tyhjää sanan helkkää —
Niin tarkan valppaan päivän kiusallakin
Valaisin povees aatteeni. Mut, ah!
En tahdo. — Olet toki mulle rakas,
Ja minä, niinkuin toivon, sulle rakas.
HUBERT.
Niin rakas, että, mitä käskenette,
Vaikk' oisi kuolema sen toimen loppu,
Sen, jumalauta, teen.
KUNINGAS JUHANA.
Sit' enkö tiedä?
Oi, Hubert, hyvä Hubert, tuohon poikaan
Luo silmäsi; niin, tiedä, ystävä,
Hän tielläni on niinkuin mikä käärme,
Ja mihin vain tään jalkani ma astun,
Hän edessäni on. Mua ymmärrätkö?
Sa häntä vartioit.
HUBERT.
Ja niin sen teen,
Ett ei hän vaaraks ole kuninkaalle.
KUNINGAS JUHANA.
Kuolema.
HUBERT.
Kuninkaani?
KUNINGAS JUHANA.
Hauta.
HUBERT.
Eloon
Ei ole jääpä.
KUNINGAS JUHANA.
Kyllin. Nyt ma voisin
Iloinen olla. Hubert, sua suosin;
En sano mitä tehdä sulle aion;
Mut muista vain. — Hyvästi, arvo-rouva;
Lähetän vartioston turvaks teille.
ELEONORA.
Siunattu ollos!
KUNINGAS JUHANA (Arthurille).
Englantiin nyt, lanko!
Sua Hubert matkaan seuraa, töin ja innoin
Sua palvellen. — Calais'ta kohti nyt!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka. Ranskan kuninkaan teltta.
(Kuningas Philip, Louis, Pandulph ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS PHILIP.
Näin merillä kun myrsky myllertää,
Niin koko laivastot ja armadatkin[16]
Hajalle joutuu, erin kumppaneistaan.
PANDULPH.
Rohkeutta vain! Käy kaikki vielä hyvin.
KUNINGAS PHILIP.
Mitenkä hyvin, kun käy kaikki pahoin?
Olemme voitetut, meilt' Angers viety,
Tapetut ystävät, ja Arthur vanki.
Englanti veriss' Englantiin on mennyt,
Ivaksi tehden Ranskan vastustuksen.
LOUIS.
Ja minkä voitti, sen myös vahvisti.
Noin kuuma kiire ja noin järjin tehty,
Noin kiivaat toimet ja noin viisas maltti
Ei löydä vertaansa. Ken täänlaisesta
On tappelusta lukenut tai kuullut?
KUNINGAS PHILIP.
Tuon kunnian vois Englannille suoda,
Jos tälle häpeälle löytyis vertaa.
(Constance tulee.)
Ken tuossa? Sielun hauta, joka sulkee
Ijäisen hengen vastoin tahtoaan
Kituisen henkäyksen kurjaan tyrmään. —
Mukaani tulkaa, prinsessa, ma pyydän.
CONSTANCE.
Kas nyt! Nyt näette, mik' on rauhan loppu.
KUNINGAS PHILIP.
Rohkeutta, rouva! Malttukaa, Constance!
CONSTANCE.
Ei, kaiken lohdun, kaiken avun hyljin,
Pait kuolon, kuolon: lohdun viimeisen
Ja tosiavun. Armas, maire kuolo!
Suloinen löyhkä! Tuore mätäisyys!
Ikuisen yösi vuoteelta nyt nouse,
Sa kaiken onnen kauhistus ja kammo!
Suudella tahdon vihatuita luitas
Ja silmäni sun silmäkuoppiis painaa,
Madoillas sormiani sormustella
Ja mättää inhaa multaa suuni täyteen
Ja hirmukalma sinunlaises olla.
Nyt irviin suu, niin hymyväsi luulen,
Ja vaimonas sua halaan! Tule, tule,
Kurjuuden henttu!
KUNINGAS PHILIP.
Rauhaa, kaunis murhe!
CONSTANCE.
Ei, ei, niin kauan kuin vain huutaa jaksan!
Oi, ukkosen jos suussa kielen' oisi,
Niin tuskillani mailman järkyttäisin
Ja unest' ajaisin tuon julman ruoton,
Mi raukeaa ei naisen ääntä kuule
Ja päivittäistä rukousta ilkkuu.
PANDULPH.
Tuo hulluuden on puhett', eikä surun.
CONSTANCE.
Et ole hurskas, noin kun panettelet.
Vai hullu! Omaa lastani nyt raastan;
Nimeni Constance; Gottfrid mieheni;
Nuor' Arthur poikani, ja hän on poissa!
Vai hullu! Hyvä Jumala, jos oisin,
Ett' itseni ma voisin unhottaa!
Jos voisin, oi, mink' unhottaisin tuskan!
Viisautta saarnaa, että hulluks saat mun,
Niin pyhäks itse tulet, kardinaali.
En hulluna, vaan tuskan tuntevana,
Saan järkipuoleltani järkineuvon,
Mitenkä tästä tuskastani päästä,
Ja tikarin tai hirsipuun se neuvoo.
Jos hullu oisin, poikaani en tuntis,
Häneksi ryysyvauvan luulisin.
En ole hullu; liian hyvin tunnen,
Mink' eri vaivan joka turma tuo.
KUNINGAS PHILIP.
Sitokaa palmikkonne! Mikä lempi
Tuon tukan tuuheiss' asuu kiharoissa!
Hopeapisara jos niihin laskee.
Niin siihen pisaraan kuin yhteissuruun
Tuhannen hiusta ystävyksin juuttuu,
Kuin uskolliset hartaat toverit
Eriämättöminä turmiossa.
CONSTANCE.
Siis, Englantiin!
KUNINGAS PHILIP.
Nuo hiukset sitokaa!
CONSTANCE.
Sen kyllä teen; ja miksikä sen teen?
Kun siteistään ne päästin, ääneen huusin:
"Oi, niin jos voisin päästää poikani,
Kuin nämä hiukset vapauteen päästän!"
Mut kadehdin nyt niiden vapautta,
Ja kahlehtia tahtoisin ne jälleen,
Kun vankina on poika parkani. —
Ah, isä kardinaali, kuulin teiltä,
Ett' ystävämme taivaassa me näemme;
Jos totta tuo, niin taas näen poikani,
Sill' esikosta Kainist' alkaen
Ja aina lapseen eilen syntyneeseen
Niin suloista ei luomaa ole nähty.
Mut surun mato kukkaani nyt kaivaa
Ja poskilt' ajaa pois sen syntysulot,
Niin ett' on kolosilmäinen kuin aave
Ja kalvas, laiha niinkuin kuumeen vilut;
Ja niin hän kuolee; ja kun nousee jälleen,
Ja taivaan salissa kun hänet kohtaan,
En häntä tunne; siis en koskaan, koskaan
Saa enää Arthur-pulmustani nähdä.
PANDULPH.
Noin haikea on tuska kauhistusta.
CONSTANCE.
Hän puhuu, joll' ei ole poikaa ollut.
KUNINGAS PHILIP.
Surua hellitte kuin omaa lasta.
CONSTANCE.
Niin suru täyttää lapsen tyhjän paikan,
Sen vuoteessa se makaa, se mua seuraa,
Sen sulokatsetta, sen ääntä matkii,
Sen kaikki kauniit avut mieleen johtaa,
Sen tyhjään pukimeenkin pukeutuu;
Siis, syystä minä lemmin surua.
Hyvästi! Jos ois teillä suru moinen,
Paremmin minä teitä lohduttaisin. —
(Repelee tukkaansa.)
En päässä tätä järjestystä kärsi,
Kun moinen hämmennys on sielussa.
Oi, lapseni! Oi, Arthur, armas poika!
Iloni, elämäni, kaikkeni!
Sa lesken-lohtuni ja huolten hoiva!
(Menee.)
KUNINGAS PHILIP.
Pahinta pelkään nyt, ja häntä seuraan.
(Menee.)
LOUIS.
Ei mulle iloks mikään maailmassa;
Elämä tympäisee kuin vanha taru
Unisen tylsään korvaan matkittuna.
Niin karvas häpeä on turmellut
Makean mailman maun, että nyt se
Vain häpeää ja karvautta tarjoo.
PANDULPH.
Juur' ennen terveyden palaamista,
Juur' taudin taitteessa on kipu haikein.
Jokainen pahe, joka meidät jättää,
On luopuessaan pahimmillaan. Mitä
Tään päivän kadossa te kadotitte?
LOUIS.
Kaikk' ilon, kunnian ja onnen päivät.
PANDULPH.
Niin kyllä, voittanut jos oisitte.
Ei, ei; kun suotuisin on onni meille,
Niin silmin uhkaavin se meihin katsoo.
On kummaa aatella, mut Juhanalle
On tappioksi, minkä voitoks luuli.
Surette, ett' on Arthur vankinaan.
LOUIS.
Niin syvästi, kuin hän siit' iloitsee.
PANDULPH.
Teill' yhtä nuori mieli on kuin veri.
Profeetan henki kauttani nyt puhuu,
Ja sanojeni pelkkä huoku liehtoo
Jokaisen rikan, korren, joka haitan
Polulta, joka jalkas suoraan johtaa
Englannin valtaistuimeen. Siis kuule:
Juhanan vallass' Arthur on, ja sini
Kuin pojan suoniss' uhkuu veri lämmin,
Ei anastaja tiimaa, minuuttia,
Ei hengenvedon aikaakaan saa rauhaa.
Valtikka, väkiryöstöin valloitettu,
On väen saatu, väen varjeltava;
Ken seisoo liukkaalla, ei halvintakaan
Tuetta hylkää. Arthur kaatuva
Siis on, jos Juhanan on mieli seistä;
Niin käyköön, sillä toisin ei voi käydä.
LOUIS.
Jos Arthur kaatuu, mitä voitan minä?
PANDULPH.
Te puolisonne, Blancan, oikeudella
Sen voitte vaatia, mink' Arthurkin.
LOUIS.
Ja hengen, kaikki menettää kuin Arthur.
PANDULPH.
Nuor' ootte tässä vanhusmaailmassa!
Teit' auttaa Juhana; teit' aika suosii.
Ken kelpo vereen kastoi onnensa,
Verisen saa ja kelvottoman onnen.
Tuo hänen ilkityönsä koko kansan
Sydämmet kylmää, innon heissä jäätää,
Niin että, pieninkin kun tila sattuu,
He hänen valtikkansa kukistavat.
Ei sitä utukuvaa taivaalla,
Ei luonnon oikkua, ei pilvipäivää,
Ei tuulen puuskaa, tavan sattumaa,
Jot' eivät tosisyistään irroittaisi,
Sanoen niitä ilmanraanoiks, enteiks,
Epäluomiksi ja taivaanääniksi,
Jotk' uhkaa julki kostaa Juhanalle!
LOUIS.
Hän kenties Arthurin ei henkeen koske,
Turvakseen häntä vankinaan vain pitää.
PANDULPH.
Oh, kun hän teidän lähestyvän kuulee,
Niin Arthur, jos hän vielä hengiss' on,
Sen päälle kuolee! Juhanasta oiti
Vieroittaa sydämensä koko kansa,
Ja suuta suikkaa oudon tulokkaan,
Ja kapinaan ja raivoon aihett' imee
Juhanan verisistä sormenpäistä.
Minusta mylläkkä jo käymäss' on;
Oi, hautumass' on vielä parempaakin
Kuin kaikki tää! — Äpärä Faulconbridge
Nyt Englanniss' on, ryöstää kirkkoja
Ja pyhyytt' ilkkuu. Nyt jos vain siell' oisi
Aseissa kymmenkunta ranskalaista,
Niin puolelleen he, niinkuin kutsulinnut,
Kokoisi tuhatmäärät brittejä,
Kuin lumipallo, joka kierittäissä
Vuoreksi kohta kasvaa. Jalo Dauphin,
Kuninkaan luokse tulkaa! Ihmeen paljon
Hyväkseen heidän kiukkuaan voi käyttää
Nyt, heidän mielessään kun viha kiehuu.
Pois Englantiin! Kuningast' yllyttelen.
LOUIS.
Syyt vankat vankkaan työhön kutsuu meitä.
Jos te vain niinnätte, niin hän ei eitä.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Northampton. Huone linnassa.
(Hubert ja kaksi palvelijaa tulee.)
HUBERT.
Nuo raudat paistakaa; ja sinä mene
Tuon seinäverhon taa. Maan poveen kun
Ma poljen jalkaani, niin syökse esiin
Ja tuoliin sio poika, jonka tapaat
Mun luonani. Varuilla siis, ja tarkkaa.
1. PALVELIJA. Lie varmaan teillä valtuu tähän tekoon.
HUBERT.
Epäilys rietas! Älä pelkää. — Menkää! —
(Palvelijat menevät.)
Tule, poikaseni, mull' on puhumista.
(Arthur tulee.)
ARTHUR.
Huomenta, Hubert!
HUBERT.
Pieni prinssi, huomenta!
ARTHUR.
Niin pieni prinssi — vaikka suuremmankin
On oikeus — kuin suinkin. — Olet synkkä.
HUBERT.
Niin, totta, olen ollut iloisempi.
Hyväinen aika! Luulin, ettei voisi
Muu kukaan olla synkkä kuin vain minä.
Mut muistanpa, kun Ranskass' olin, siellä
Nuor' oli herrasto kuin yö niin synkkää
Vain huvikseen. Niin kristitty kun olen,
Jos oisin vapaa nyt ja lammaspaimen,
Niin iloinen ma oisin päivän pitkän.
Niin oisin täälläkin, jos vain en varois,
Ett' aikoo setä mulle lisää pahaa:
Hän pelkää minua ja minä häntä.
Mun syynikö, ett' isäni on Gottfrid?
Ei, totta, ei! Oi, Jumala! Jos oisin
Sun poikas, Hubert, niin mua rakastaisit.
HUBERT (syrjään).
Viattomilla loruillaan hän minuss'
Elohon herättää jo kuolleen säälin,
Jos häntä puhuttelen; joutuun toimeen!
ARTHUR.
Oletko sairas? Kalvas olet tänään.
Ah, jospa oisit sentään hiukan sairas!
Yön luonas istuisin ja valvoisin;
Ma enemmän sua hellin kuin sa mua.
HUBERT (syrjään).
Poveni sanoillaan hän valloittaa. —
Lue, pikku Arthur!
(Näyttää hänelle paperia.)
(Syrjään.)
Hupsu kosteus sinä!
Pois karkoitat sa julman kidutuksen!
Pian toimeen, muuten silmistäni lujuus
Naiskyynelinä vetrehinä vierii! —
Lukea voitko? Kaunis käsi, mitä?
ARTHUR.
Niin rumaan tarkoitukseen liian kaunis.
Molemmat silmät kuumin raudoin polttaa!
HUBERT.
Mun täytyy, laps.
ARTHUR.
Ja tahdot myös?
HUBERT.
Ja tahdon.
ARTHUR.
Ja hennot? Päätäsi kun särki, sidoin
Otsaasi nenäliinan, parahani —
Kuninkaan tytär ommellut sen oli —
Takaisin sitä koskaan vaatimatta.
Pitelin sydänyönä käsin päätäs
Ja tarkkana, kuin tunnilleen minuutit,
Alati virkistelin vitkaa aikaa,
Kysyen: "Mitä puutut?" "mitä särkee?"
Tai "mitä hyvää voisin tehdä sulle?"
Levossa köyhän miehen laps ois maannut
Sinulle lemmen sanaa sanomatta,
Mut sairaanhoitajasi oli prinssi.
Kai luulet lempeäni teeskelyksi
Ja juoneks sitä sanot: tee kuin tahdot.
Jos taivaan suomasta nyt mua piinaat,
No niin, sun täytyy. — Silmänikö puhkot?
Nää silmät, jotka sinuun tuimaa katsett'
Ei luoneet eikä luo?
HUBERT.
Mua vala vaatii:
Tulisin raudoin ne mun polttaa täytyy.
ARTHUR.
Ah! Tuo vain tähän rauta-aikaan sopii!
Mut itse rauta tulipunainenkin,
Läheten silmää, kyyneleeni joisi
Ja viattomuuteni lähteess' itse
Näin sammuttaisi kuumaa kiukkuaan;
Niin, ruosteestakin syöpyis, siksi että
Tulellaan silmäkultaa vioitti.
Sinäkö takorautaa kovempi?
Jos saapuis enkeli ja sanois mulle,
Ett' aikoo Hubert multa silmät pistää,
En sitä uskois; sinua vain uskon.
HUBERT (polkien jalkaa).
Esille!
(Palvelijat palajavat, mukanaan köydet, raudat y.m.)
Tehkää niin kuin teitä käskin.
ARTHUR.
Oi, säästä, Hubert! Säästä! Silmät puhkoo
Jo noiden verimiesten tulikatse.
HUBERT.
Tuo tänne rauta! Kiinni hänet tuohon!
ARTHUR.
Oi, miksi tarpeen moinen raju raakuus?
En tenää vastaan; seison niinkuin kivi.
Jumalan tähden, Hubert, älä köytä!
Oi, kuule, Hubert! Laita pois nuo miehet,
Ja hiljaa minä istun niinkuin lammas,
En liiku, käänny, henkeäni vedä.
En rautaa katso vihassa. Nuo miehet
Vain laita pois, niin anteeks annan sulle,
Jos mitä tuskaa mulle hankkinet.
HUBERT.
Pois menkää; yksin meidät jättäkää.
1. PALVELIJA. Mielisti erin moisest' olen työstä.
(Palvelijat menevät.)
ARTHUR.
Voi mua, pois kun sätin ystäväni!
Häll' ilkas katse on, mut sydän hellä. —
Takaisin kutsu mies! Hän säälillään
Sun säälis elvyttäis.
HUBERT.
Nyt ole valmis.
ARTHUR.
Apua eikö?
HUBERT.
Ei, vaan silmät puhki.
ARTHUR.
Oi! Sun jos oisi silmässäsi raiska,
Vain tomu, rae, sääski, pieni karva,
Jalossa näkimessä joku häire,
Niin tuntisit, kuin pienin siihen koskee,
Ja julmaa tointasi sa kauhistuisit.
HUBERT.
Sanasi, Arthur! Vait, ja kieles hilli!
ARTHUR.
Ei, Hubert, kaksi kieltä saata kyllin
Rukoilla kahden silmän puolesta.
Ei, Hubert! Älä multa kieltä sido!
Tai leikkaa, Hubert, kieleni, jos tahdot,
Kun silmät pitää saan! Oi, silmät säästä,
Jos muuksi ei, sua katsellakseni!
Oi, katsos! Ase kylmä on; ei tahdo
Se mua vioittaa.
HUBERT.
Tulistaa voin sen.
ARTHUR.
Et suinkaan. Tuli surusta on kuollut,
Kun sitä, joka hyödyksi on luotu,
Tuhoksi käytetään. No, katso itse!
Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole;
Sen elon taivaan henki sammutti.
Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.
HUBERT.
Mun henkeni voi siihen elon saada.
ARTHUR.
Se tee, niin näet, kuinka punastuu se
Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi!
Silmääsi ehkä sinkoo säkenenkin
Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat,
Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät.
Apunsa kieltää kaikki nyt, mill' aiot
Mua kiduttaa; sult' yksin puuttuu armo.
Jonk' omaa raivo tulikin ja rauta.
Nuo armottuuden kätyriksi luodut.
HUBERT.
Elä ja näe! Silmiisi en koske,
Setäsi kaikki aarteet vaikka saisin.
Mut olin vannonut ja päättänytkin
Raudalla tällä päästäsi ne polttaa.
ARTHUR.
Nyt Hubertilta näytät; koko ajan
Vain teeskelit.
HUBERT.
Vait! Hiljaa! Hyvästi!
Setäsi ei saa tietää, että elät.
Valeilla vainukoirat nuo ma syötän.
Levossa nuku, lapsut, huoletonna;
Ei Hubert kaiken mailman aarteista
Sua loukkaa, ei.
ARTHUR.
Oi, taivas! — Kiitos, Hubert!
HUBERT.
Vait! Hiljaa tule jäljessäni mun;
Sun tähtes vaaraan suureen antaudun.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Valtahuone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Juhana, kruunattuna, Pembroke, Salisbury ja
muita loordeja tulee. Kuningas istuutuu valtaistuimelle.)
KUNINGAS JUHANA.
Taas kruunattuna,[17] tässä taaskin istun
Ja ilokatseen kohtaamana, toivon.
PEMBROKE.
Tuo "taas" — sen tohdin sanoa — on liikaa.
Te olitte jo ennen kruunattu,
Ei ole teiltä kuninkuutta viety,
Kapinan tahrassa ei kansan into,
Ei rauhaa maassa ole häirinnyt
Uutuuden toivo eikä muutteen halu.
SALISBURY.
Pukeuta loistoon kahdenkertaiseen,
Koristaa arvo ilmankin jo rikas,
Täys kulta kullata, valota lilja,
Sirottaa hajuksia orvokkiin,
Silittää jäätä, panna taivaankaareen
Väriä uutta, taikka tuohuksilla
Ihanaa taivaan silmää kaunistaa
On naurettavaa, turhaa tuhlausta.
PEMBROKE.
Kuninkaan olkoon tahto, — vaan tuo teko
On niinkuin vanha, ennen kuultu, taru,
Jok' uusittuna tympäisee, jos sitä
Ajattomasti korvaan tyrkytellään.
SALISBURY.
Näin vanhan suoran tavan arvokkaat
Ja tutut kasvot ihan rumistellaan,
Ja, niinkuin laiva tuulen kääntyessä,
Niin ajatuksetkin saa uuden suunnan,
Miel' arkailee ja säpsähtelee, sairaaks
Käy terve järki, totuus epäilyttää,
Kun puvun saa noin uudenkuosisen.
PEMBROKE.
Ken tahtoo tehdä parempaa kuin hyvää,
Se taitons' karuudellansa pilaa;
Ja usein, vikaa kaunistellessa,
Pahentuu vika kaunistelun kautta,
Kuin paikka, jolla pientä reikää korjaat,
Rumemmaks peittämällä tekee vian,
Kuin mitä vika oli ilman paikkaa.
SALISBURY.
Tähänpä, ennen uutta kruunaustanne,
Neuvomme tähtäs; majesteetti tyytyi
Ne hylkäämään; ja tyydymme siis mekin.
Kun meidän tahto suuressa ja pieness'
On majesteetin tahdon alamainen.
KUNINGAS JUHANA.
Ma syitä tähän uuteen kruunaukseen
Esitin teille, ja ne vahvoiks luulen;
Mut uudet, vahvemmat ma teille annan,
Kun pelkoni oli ohi. Mainikaa vain
Ne puutteet, jotka parannusta kaipaa,
Niin näette kohta, kuinka mieluisasti
Ma pyyntöjänne kuulen ja ne täytän.
PEMBROKE.
Siis minä, joka näiden kaikkein suuna
Julistan heidän sydämmensä toiveet,
Nyt itseni ja heidän, mutta teidän
Turvaksi enin, jota he ja minä
Syvästi harrastamme, nöyräst' anon
Vapautust' Arthurille, jonka vankeus
Nurinan nyrkkää mieltä kiihoittaa
Puhkeemaan tähän häijyyn arveluun:
Jos siihen, mitä rauhass' omistatte, —
On teillä oikeus, niin miksi pelko,
Jok' aina vääryyden käy kantapäillä,
Nyt teidät käskee nuoren lankonne
Vankeuteen panna, tylsään tiedonpuuttoon
Masentaa nuoren hengen, kieltää siltä
Jalojen urheilujen kalliit edut?
Jott' ajan viholliset tekosyytä
Ei tästä sais, niin suokaa meille käsky.
Ett' anoisimme hänen vapauttaan.
Enempää meill' ei mieless' oma hyöty,
Kuin minkä teidän etuunne se koskee;
Ja teille eduks on, ett' on hän vapaa.
KUNINGAS JUHANA.
Niin olkoon! Hänen nuoruutensa johdon
Ma uskon teille. —
(Hubert tulee.)
Hubert, mitä kuuluu?
(Hubert kuiskuttelee kuninkaalle.)
PEMBROKE.
Tuo mies sen verityön on toimittaja;
Näk' eräs ystäväni valtakirjan.
Kirotun, häijyn syyllisyyden kuva
Noiss' elää silmissä; tuo luihu katse
On raskaan, levottoman mielen ilme.
Varonpa, ett' on työ jo tehty, johon
Varoimme hänet valtuutetuksi.
SALISBURY.
Kuninkaan veri läikkii: salajuonen
Ja omantunnon väliä se kulkee
Kuin airut kahden tuiman sotarinnan.
Vihansa kypsä on; se kohta puhkee.
PEMBROKE.
Ja kun se puhkee, varon, että visva,
Jok' erkanee, on vienon lapsen surma.
KUNINGAS JUHANA.
Menemme suista kuolon vahvaa kättä. —
Vaikk' elävä on mulla tahto myöntää,
Niin kuollut teidän pyyntönne on, loordit.
Tän' yönä Arthur kuoli, niin hän sanoo.
SALISBURY.
Varoimme, ettei tautiin apua.
PEMBROKE.
Kuulimme lapsen olleen kuolemallaan
Jo ennen kuin hän kipuakaan tunsi.
Tili siitä tehdään, täällä taikka tuolla.
KUNINGAS JUHANA.
Miks minuun katsotte noin tuimasti?
Mun hallussani sallimanko sirppi?
Mun käskyssäni elon valtimotko!
SALISBURY.
Ilmeistä pelijuonta! Häpeää,
Ett' isoiset niin julki sitä käyttää!
Onneksi olkoon vain, ja hyvästi!
PEMBROKE.
Salisbury, varro minä lähden mukaan:
Perintö lapsiparan etsikäämme,
Väkisen haudan pieni valtakunta.
Se, jonka oli laaja maa, se veri
Siit' ainoastaan kolme jalkaa peri.
Oi, inhaa maailmaa! Tät' ei voi sietää;
Se kohta puhkee, ja se tuskaa tietää.
(Loordit menevät.)
KUNINGAS JUHANA.
Vihasta hehkuivat. Mua kaduttaa.
Verelle vahvaa perustust' ei panna;
Ei muiden kuolo elon varmuutt' anna.
(Sanansaattaja tulee.)
Pelokas sull' on katse; miss' on veri,
Jonk' ennen noilla poskillasi näin?
Noin synkän taivaan seestää myrsky yksin.
Ann' tulla! Mik' on Ranskassa nyt suunta?
SANANSAATTAJA.
Ranskasta Englantiin. Ei moista voimaa
Lie koskaan yhden vallan alueelta
Kerätty ulkomaiseen sotaretkeen.
Jäljittelevät teidän joutuanne:
On tuskin kuultu heidän varusteistaan,
Kun käy jo huhu, että perill' ovat.
KUNINGAS JUHANA.
Oh, miss' on vakoojamme juopotelleet?
Miss' uinailleet? Ja missä äidin tarkkuus,
Kun moinen sotajoukko kokoon saatu
On hänen kuulemattaan?
SANANSAATTAJA.
Hänen korvans'
On multaa täynnä: tään kuun esimmäisnä
Kuol' ylvä äitinne, ja kolme päivää
Sit' ennen lady Constance raivoon kuoli;
Sen sivumennen huhun suusta kuulin;
En tiedä, tottako vai valhetta.
KUNINGAS JUHANA.
Kiirettäs, julma kohtalotar, hilli!
Tee liitto kanssani, siks että talttuu
Nuo nurisevat päärit! — Äiti kuollut!
Nyt Ranskass' asiani nurin käyvät. —
Ken johtaa tuota Ranskan sotavoimaa,
Jonk' äsken sanoit maalle nousseen?
SANANSAATTAJA.
Dauphin.
(Bastardi ja Pietari Pomfretilainen[18] tulevat.)
KUNINGAS JUHANA.
Nuo huonot uutisesi ihan huimaa
Mun päätäni. — No, mitä sanoo mailma
Sun töistäsi? Äl' enää lisää pahaa
Mun sullo päähäni, se on jo täysi.
BASTARDI.
Jos pahinta te kuulla pelkäätte,
Niin kuulematta kohdatkoon se teitä.
KUNINGAS JUHANA.
Oi, anteeks anna, lanko! Tajun multa
Tää tulva vei. Nyt taas kun hyrskyn päällä
Vapaasti hengitän, niin kuulla taaskin
Voin vaikka ketä, puhukoon jos mitä.
BASTARDI.
Kuink' olen papistoa pidellyt,
Sen haalimani rahasummat näyttää.
Mut tänne kun ma kuljin halki maan,
Näin, että kansa oudoll' oli päällä,
Huhujen, turhain unten riivaamana,
Peloissaan, vaikk' ei tiennyt syytä pelkoon.
Profeetta täss' on, jonka mukaani
Pomfretin kaduilt' otin; tuhansittain
Häll' oli kuulijoita hännässään,
Kun karkein sorasävelin hän riekui,
Ett' ennen ensi helatorstain lounaa
Ois majesteetti erin kruunustaan.
KUNINGAS JUHANA.
Miks niin teit, sinä turhan haaveksija?
PIETARI.
Siks' että tiesin, että niin on käypä.
KUNINGAS JUHANA.
Pois, Hubert, hänet vie, ja tyrmään heitä!
Ja lounana sen päivän, jolloin sanoi
Mun kruunust' eroovan, hän hirtettäköön.
Vie varmaan talteen hänet. Palaa sitten;
Sinua tarvitsen. —
(Hubert menee Pietarin kanssa.)
Oi, rakas lanko,
Oletko kuullut, ketkä ovat tulleet?
BASTARDI.
Niin, ranskalaiset; sitä kaikki hokee.
Lord Bigot ja lord Salisbury mun kohtas,
Niin silmät punaisina kuni hiilos,
Pait muita; Arthurin hakivat hautaa;
Sanoivat hänet teidän toimestanne
Tän' yönä tapetuksi.
KUNINGAS JUHANA.
Hyvä lanko,
Pyrihän noiden seuraan. Mull' on keino,
Mill' uudestaan saan heidän suosionsa.
Tuo heidät tänne.
BASTARDI.
Menen etsimään.
KUNINGAS JUHANA.
Mut riennä; jalka jouduttakoon jalkaa!
Ei vihallista alamaista nyt,
Kun ulkovallat kaupungeita uhkaa
Julmalla rymyllä ja rynnäköllä!
Mercurius ole! Siivet kantapäihin
Ja lennä niinkuin aatos sieltä tänne.
BASTARDI.
Minulle ajan henki kiireen neuvoo.
(Menee.)
KUNINGAS JUHANA.
Sep' uljaan kelpo ylimyksen kieltä! —
Jälestä mene; sanan viejä ehkä
Minun ja paarein välillä on tarpeen;
Se sulle työksi.
SANANSAATTAJA.
Mielityöksi, herra.
(Menee.)
KUNINGAS JUHANA.
Vai äiti kuollut!
(Hubert palajaa.)
HUBERT.
Ruhtinaani, kuulin,
Ett' yöllä oli nähty viisi kuuta;
Alallaan oli neljä; viides näitä
Kummasti pyörähdellen kierteli.
KUNINGAS JUHANA.
Viis kuuta?
HUBERT.
Vanhukset ja vanhat eukot
Kaduilla ennustavat siitä turmaa.
Arthurin kuolema on kaikkein suussa;
Sen kuullessaan he huiskuttavat päätään
Ja toisiensa korvaan kuiskivat;
Puhuja kuulijan käy ranteeseen,
Ja kuulija nyt tekee kauhun liikkeen,
Rypistää otsaa, nyökkää, silmin mulkoo.
Näin sepän, palja kourassa hän seisoi,
Alasimella raudan jäähtyessä,
Suu auki uutist' ahmi räätäliltä;
Tää, mittapuu ja sakset kädessä,
Jalassa tohvelit, — jotk' erehtyen
Hädissään oli pannut väärään jalkaan —
Huhusi tuhansien ranskalaisten
Kent'issä tappotanass' olevan;
Nyt toinen laiha, ryöttä kästyöläinen,
Puheeseen puuttuin, maini prinssin surman.
KUNINGAS JUHANA.
Miks tuolla mua koitat peljättää?
Miks Arthurin sa surmast' aina hoet?
Sun kätes hänet tappoi; mulla oli
Syy vahva surmaa hälle toivoa,
Mut sull' ei mitään syytä häntä tappaa.
HUBERT.
Ei mitään? Ettekö mua käskenyt?
KUNINGAS JUHANA.
Kirous kuningasten, että heillä
On orjia, jotk' oikust' aiheen saavat
Murtauta hengen kotiin veriseen,
Ja joille vallan otsanrypistyskin
On laki, joka tuiman majesteetin
Tuo mielen ilmi, vaikka kenties oikku
Sen aiheutti, eikä tosi aie.
HUBERT.
Täss' ovat kätenne ja sinettinne.
KUNINGAS JUHANA.
Oi, maan ja taivaan välillä kun tehdään
Viimeinen tili, silloin kadotukseen
Mun tuomitsee tuo sinetti ja käsi!
Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään
Pahoille töille välikappaleita.
Jos tarjona et sinä oisi ollut,
Mies, jonka luonnon käsi merkinnyt,
Valinnut, leimannut on herjan töihin,
Tää murha mulle ei ois mieleen tullut.
Mut kun näin hirmumuotos ja sun keksin
Veriseen konnantyöhön sopivaksi
Ja halukkaaksi moiseen vaaran toimeen,
Niin Arthurin ma surmast' annoin vihjan,
Ja sinä, kuninkaan kun armoon pyrit,
Et prinssin murhaa tunnollesi pannut.
HUBERT.
Kuningas hyvä, —
KUNINGAS JUHANA.
Päätäsi jos oisit
Vain pudistellut, tai vain kavahtanut,
Kun hämärästi lausuin aikeeni,
Tai epäilyksen katseen minuun luonut,
Näin multa selvää kieltä vaiteloiden,
Häpeäst' oisin mykäks vaiennut
Ja sinun kammostasi kammostunut.
Mut sinä ymmärsit mun vihjani
Ja vihjaten taas haastoit synnin kanssa,
Hillittä sydämmesi suostumuksen
Ja raa'an kätes annoit tekoon, jota
Nimittää kammoi kumpaisenkin kieli.
Pois silmistäni! Älä koskaan palaa!
Mun jättää loordit, valtakuntaa uhkaa
Jo porteillani vieraan vallan joukot
Myös tässä lihan yhteiskunnassa,
Veren ja hengityksen valtaamassa,
Sisällist' eripuraa, vihamieltä
On tunnon välillä ja langon surman.
HUBERT.
Muut viholliset maasta häätäkää,
Ma teille rauhan teen ja sielullenne.
Nuor' Arthur elää; tämä käsi tässä
On viaton ja neitseellinen käsi,
Ei vielä veritahrain purpuroima.
Ei tähän poveen ole vielä päässyt
Kamala murhanaatoksenkaan tunne.
Minussa luontoa te herjasitte;
Jos jylhä onkin ulkomuotoni,
Se mielen toki kätkee liian hellän
Teurastamahan viatonta lasta.
KUNINGAS JUHANA.
Arthurko elää? Joutuun paarein luo!
Vihansa hehkuun vala tämä tieto
Ja kuuliaisiks heidät taltuta.
Suo anteeks, että kiihkossani koskin
Sun muotoosi; mun vimma sokaisi,
Ja silmä, verinäön harhaa täynnä,
Sun näki häijymmäksi, kuin mit' olet.
Ei, älä vastaa! Linnaani nyt kutsu
Vihaiset loordit kiirehimmän kautta.
Hidas on pyyntö, joudulla sit' auta.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka. Linnan edusta.
(Arthur ilmestyy muurille.)
ARTHUR.
On muuri korkea; mut alas hyppään.
Maa kulta, sääli! Älä mua loukkaa! —
Mua harva tuntenee, ja joskin tuntee,
Niin merimiehen puku tää mun muuttaa.
Oi, pelkään; mutta tahdon uskaltaa.
Jos alas pääsen, niskaa taittamatta,
Niin tuhannet on keinot pakoon päästä.
Parempi hypätä ja kuollakin,
Kuin viipyä ja kuolla kuitenkin.
(Hyppää alas.)
Voi! Sedän henki tuossa kivess' on! —
Luut Englantiin, ja sielu taivohon!
(Kuolee.)
(Pembroke, Salisbury ja Bigot tulevat.)
SALISBURY.
Saint Edmund's-Bury'n luona häntä kohtaan,
Se turvallisint' on; syleillä täytyy
Tät' ahtaan ajan lempitarjousta.
PEMBROKE.
Ken teille toi tuon kardinaalin kirjeen?
SALISBURY.
Melun'in kreivi, jalo Ranskan herra.
Enemmän kertoi hän kuin tämä kirje,
Dauphin'in suosiosta suullisesti.
BIGOT.
Me huomenaamull' yhdytään siis häneen.
SALISBURY.
Ei, oiti matkaan! Meillä, hyvät herrat,
On kaksi pitkää päiväystä sinne.
(Bastardi tulee.)
BASTARDI.
Huomenta kerran vielä, kiivaat loordit!
Kuningas teitä pyytää heti luokseen.
SALISBURY.
Kuningas itse meidät luotaan heitti.
Likaiseen vaippakuluuns' emme aio
Puhdasta kunniaamme puuhkaks antaa
Tai noutaa jalkaa, joka, missä liikkuu,
Verijäljen jättää. Vie se sana hälle.
Pahinta tiedetään.
BASTARDI.
Pahinta luulkaa,
Mut hyvä sana paras, luulen minä.
SALISBURY.
Ei tässä nöyryys tuumana, vaan harmi.
BASTARDI.
Mut vähän sit' on tuumaa harmissanne;
Siis paras tuuma oisi olla nöyrä.
PEMBROKE.
On harmill' etuoikeutensa, herra.
BASTARDI.
Tuhota isäntäänsä, vaan ei muita.
SALISBURY.
Kas, tässä tyrmä. —
(Huomaa Arthurin.)
Ken se tuo?
PEMBROKE.
Oi, kuolo!
Kopea, kun sai puhtokauniin prinssin!
Maass' eikö loukkaa, mihin tuota peittää?
SALISBURY.
Niin, murha, omaa työtään vihaten,
Sen julki saattaa, kostoon kehottaakseen.
BIGOT.
Tai kun tuon kaunon hautaan tuomitsi,
Sen huomas siihen liian kalliiksi.
SALISBURY.
Sir Richard, mitä aattelette te?
Lukenut oletteko, nähnyt, kuullut?
Tai aatellako voinut? Aatellutko
Sen näkevänne, minkä silmin näette?
Aatellut moista, jos sit' ette näkis?
Tuo itse latva, huippu, kruunu on,
Niin, kruunun kruunu murhan kilvessä;
Se kurjin konnantyö on, hurjin raakuus,
Verisin ilkiteko, millä koskaan
Sokea, kaihisilmäinen on vimma
Hellästä säälist' itkun irti saanut.
PEMBROKE.
Kaikk' entismurhat tämä oikeuttaa,
Se vertaa vailla on, niin yksinäinen,
Ett' ihan pyhittää ja hurskauttaa
Tulevat syntymättömätkin synnit;
Muu kuolettava verenvuodatus
Tään inhan teon rinnall' on vain pilaa.
BASTARDI.
Se kirottu ja verinen on työ
Ja raskaan käden jumalaton teko,
Jos on sen teon mikään käsi tehnyt.
SALISBURY.
Jos on sen teon mikään käsi tehnyt? —
Me näimme haameen siitä, mitä tulis:
Tää Hubertin on käden ilkityötä,
Kuninkaan juonia ja toimia.
Alamaisuuteni nyt irti sanon,
Tään armaan elon raunioilla polvin,
Sen hengettömään jalouteen hengin
Valani suitsutetta, pyhän valan,
Ett' ennen mailman iloja en maista,
En nautinnon mua anna saastuttaa,
En lepohon ja mukavuuteen vaivu,
Kuin olen koston arvokoristeilla
Ma tämän käden jalostuttanut.
PEMBROKE ja BIGOT.
Sielumme siihen hartaudella yhtyy.
(Hubert tulee.)
HUBERT.
Palavin kiirein teitä etsin, loordit.
Kuningas kaipaa teitä: Arthur elää.
SALISBURY.
Oi, rietas tuo ei kalmaa punastu!
Pois, inhoittava konna! Väisty täältä!
HUBERT.
En ole konna.
SALISBURY (paljastaen miekkansa).
Ennätänkö lain?
BIGOT.
Miekkanne kirkas on; pois tuppeen terä!
SALISBURY.
Sen ensin pistän murhamiehen nahkaan.
HUBERT.
Takaisin, Salisbury, takaisin! Kiesauta!
Mun miekkani se puree niinkuin teidän.
En soisi, herra, teidän hairahtuvan
Ja vastaiskun vaaraan antauvan.
Vihanne nähden, ehkä unhoittaisin
Säätynne, arvonne ja ylpeytenne.
BIGOT.
Pois ryöttä! Uhkaatko sa ylimystä?
HUBERT.
En hengestäni; mutta henkeäni
Syytöntä puollan keisaria vastaan.
SALISBURY.
Sin' olet murhamies.
HUBERT.
En ole vielä,
Mut älkää siksi mua tehkö vain.
Ei totta puhu, joka väärin puhuu,
Ja jok' ei puhu totta, valhettelee.
PEMBROKE.
Murskaksi hänet lyökää!
BASTARDI.
Hiljaa, sanon!
SALISBURY.
Pois tieltä, Faulconbridge, ma muuten isken.
BASTARDI.
Parempi, Salisbury, ett' isket piruun.
Jos jalkaa liikutat, tai muikistelet,
Tai pikavihas herjata mua sallit,
Niin kuolet. Tuppeen miekkas ajoissa!
Tai sua paistinvartainesi pieksän,
Niin että pirun luulet irti päässeen.
BIGOT.
Siis mitä tahdot, kuulu Faulconbridge?
Avittaa konnaako ja murhamiestä?
HUBERT.
En, Bigot, ole se.
BIGOT.
Ken prinssin tappoi?
HUBERT.
Terveenä jätin hänet tunti sitten;
Hän rakas oli, kallis mulle. Itken
Eloni ajan tätä elon hukkaa.
SALISBURY.
En usko noiden silmäin tekovettä,
On konnill' aina tarjon sitä märkää.
Hän vanha kokenut on teeskelemään
Viattomuuden, säälin kyyneleitä.
Pois kaikki kanssani, jotk' inhoatte
Teurastushuoneen likahuuruja!
Mua tukehuttaa tämä synnin löyhkä.
BIGOT.
Pois Bury'hin, Dauphinin luokse nyt!
PEMBROKE.
Kuningas sieltä meitä tiedustelkoon.
(Loordit menevät.)
BASTARDI.
Haa, oivaa! Tästä sutkastako tiesit?
Niin pohjaton kuin armon syli onkin,
Tää kuolon työ se tuomitsee sun, Hubert,
Jos teit sen sinä.
HUBERT.
Mua kuulkaa, herra.
BASTARDI.
Haa! Kuules, mitä: kirottu sa olet,
Niin musta, ettei mustempaa, ja vielä
Lucifer-prinssiäkin kirotumpi,
Ei hornass' ole henkeä niin rumaa,
Kuin miksi tulet, tuon jos lapsen tapoit.
HUBERT.
Kautt' autuuteni, —
BASTARDI.
Tuohon hirmutekoon
Jos myönnyit vain, niin epätoivoon riudu!
Jos sulla nuoraa ei, niin hienoin siima,
Min hämähäkki kehrää ruumiistaan,
Kuristaa voi sun; korsi sulle tulla
Voi hirsipuuksi; hukkua jos mielit,
Niin kaada hiukan vettä lusikkaan,
Niin siitä tulee koko valtameri,
Mi moisen konnan tukeuttaa voisi.
Sinua suuresti ma epäilen.
HUBERT.
Jos töin tai aatoksin tai suostumuksin
Sen armaan hengen ryöstöön olen syypää,
Jonk' oli verhona tuo kaunis tuhka,
Niin helvetti se älköön kyllin voiko
Mua kiduttaa! Kun läksin oli terve.
BASTARDI.
No, pois siis hänet sylissäsi vie. —
Min' olen tyrmistynyt; tieni eksyy
Tään mailman vaaroihin ja ohdakkeisiin. —
Helposti koko Englannin sa nostat!
Murusta kuolleen kuninkuuden tuosta
Taivaaseen lensi koko valtakunnan
Elämä, oikeus, uskollisuus, kaikki.
Nyt Englannin ei muu kuin kynsin, hampain
Tapella, raastaa, ken sais omakseen
Tään ylvään vallan herrattoman kruunun.
Nyt nirhatuilta majesteetin luilta
Harjaansa nostaa sodan julma koira
Ja sulosilmää rauhaa hampain irjuu.
Kotoinen nyreys ja ulkovalta
Nyt yhtyvät, ja sekasorto vaanii —
Kuin korppi sairastunutt' elukkaa —
Lahonneen loiston vinhaa kaatumista.
Se onnellinen, jonka vyö ja takki
Nää ilmat kestää! — Kanna pois tuo lapsi;
Ja joutuun sitten kuninkahan luo!
Tuhansin huolia nyt kantaa saamme,
Ja itse taivaan vihoissa on maamme.
(Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Sama seutu. Huone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Juhana, Pandulph, kantaen kruunua,
ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS JUHANA.
Näin nyt ma herrauteni kultarenkaan
Käteenne annoin.
PANDULPH (antaen kuninkaalle kruunun).
Kädestäni saatte
Takaisin paavin läänityksenä
Kuninkaallisen oikeuden ja vallan.
KUNINGAS JUHANA.
Sananne pyhä pitäkää, ja menkää
Heti Ranskan leiriin; pyhän isän teille
Suomalla vallalla heit' estelkää,
Ennenkuin täällä tulessa on kaikki.
Nyreät kreivimme on kapinassa,
Ja kansa, riidoin velvoituksen kanssa,
Uskollisuutta vannoo sielun täyden
Verelle vieraan, ulkovallalle.
Ja tätä pahain nestehien tulvaa
Ei muu voi asettaa kuin yksin te.
Siis joutukaa; niin sairas nyt on aika,
Ett' oiti täytyy lääkitystä antaa,
Tai tulee tuho parantumaton.
PANDULPH.
Mun henkeni se tämän myrskyn nosti,
Kun paaville te uhottelitte;
Mut nyt, kun syvää katumusta teitte,
Taas kielin sodan myrskyn asetan
Ja maahan riehuvaan tuon kaunist' ilmaa.
Huomatkaa, tänä helatorstaina,
Paaville vannomanne valan tähden,
Aseensa vaadin Ranskan heittämään.
(Menee.)
KUNINGAS JUHANA.
Nyt helatorstaiko? Profeetta sanoi,
Ett' ennen lounaa helatorstaina
Ma kruunustani luopuisin. Niin kävi;
Ma luulin pakosta sen tapahtuvan,
Mut, taivaan kiitos, omin ehdoin tein sen.
(Bastardi tulee.)
BASTARDI.
Mennyttä koko Kent on; Dover-linna
Vain yksin kestää; kelpo isäntänä
Dauphin'in joukot Lontoo otti vastaan.
Teit' aateli ei kuule, palvelustaan
Viholliselle tarjomaan on mennyt;
Ja hurja säikky ajaa sinne tänne
Pient', epäröiväin ystäväinne laumaa.
KUNINGAS JUHANA.
Palata eikö loordit tahtoneet,
Kun kuulivat, ett' Arthur vielä elää?
BASTARDI.
Kuolleena hänet kadull' äkkäsivät,
Vain tyhjän lippaan, josta hengen helmen
Kirottu käsi oli ryöstänyt.
KUNINGAS JUHANA.
Tuo Hubert konna sanoi: Arthur elää.
BASTARDI.
Niin, mut ei, jumalauta, muuta tiennyt!
Vaan miksi allapäin ja murheissanne?
Suur' olkaa työssä niinkuin aatteessakin,
Ja silmää kuninkaallist' älköön mailma
Pelon ja tuskan valtaamana nähkö.
Kuin aika valpas olkaa: tuli tulta
Ja uhka uhkaa vastaan; hirmun korskaan
Korskalla vastatkaa! Alemman silmä,
Jok' isoisilta lainaa ryhtinsä,
Isoksi kasvaa esimerkistänne
Ja ottaa päälleen uljaan sankarhengen.
Pois! Välkkykää kuin sodan jumala,
Kun sotakenttää kaunistaa hän aikoo!
Rohkeutta vain ja mieltä ylevää!
Kuin? Leijonaako pesäst' etsittävä?
Ja siellä pelkoon säikytettävä?
Ei, se ei kelpaa. Pystyyn vain! Ja tuhoon
Käsiksi käykää kodist' etäämmällä;
Päin syöskää, ennenkuin se liki pääsee!
KUNINGAS JUHANA.
Tääll' äsken kävi paavin lähetti;
Tein hänen kanssaan onnellisen rauhan;
Dauphin'in sotajoukon kotiin laittaa
Hän lupasi.
BASTARDI.
Oi, kunniaton liitto!
Pitääkö meidän omallakin maalla
Terveiset laittaa, sovintoa pyytää,
Kursailla, tinkiä ja keskustella
Hyökkääjäin kanssa? Parratonko poika,
Hyväilty silkkinarri, meitä uhkaa,
Väettää mieltään sotaisessa maassa,
Ivaten ilmaa lepattavin lipuin
Ja ilman vastusta? Aseihin, herra!
Ehk' ei saa kardinaali rauhaa aikaan;
Ja joskin saa, niin sanottakoon meistä,
Ett' oli meillä tahto vastustaa.
KUNINGAS JUHANA.
Tee, mik' on sopivinta aikaan nähden.
BASTARDI.
Eteenpäin, rohkein mielin! Tiedän vaan:
Pystymme uljaammatkin voittamaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Tasanko Saint Edmunds-Bury'n luona.
(Louis, Salisbury, Melun, Pembroke, Bigot tulevat
aseissa sotamiehineen.)
LOUIS.
Kopio tuosta tehkää, lord Melun,
Ja muistoksi se pankaa hyvään talteen.
Nuo loordit sitten saakoot pohjakirjan.
Niin että he, kuin mekin, lukemalla
Siin' esitetyt kohdat, tietäisivät,
Miks äsken sakramentin otimme,
Ja pitäisivät liiton rikkomatta.
SALISBURY.
Me sitä emme koskaan riko, me.
Ja, jalo Dauphin, vaikka menollenne
Pakotont', ehdollista luottamusta
Näin vannomme, niin uskokaa mua, prinssi:
Ei hauskaa, että moista ajan kuismaa
Kehnolla kapinalla laastaroidaan
Ja yhden mätähaavan paranteeksi
Useita tehdään. Mieltä oikein särkee,
Kun täytyy kupeeltani vetää rauta
Ja tehdä leskiä, oi! maassa, missä
Maineikas puolustus ja pelastus
Nimeä Salisburyn nyt ääneen huutaa.
Mut siihen määrään saastunut on aika,
Ett' oikeutemme terveys ja hoito
Pakottaa meitä julmaan väkivaltaan
Ja hurjaan vääryyteen. Oi! Onhan sääli,
Murheiset ystäväni, että meidän,
Tään saaren poikien ja lasten, täytyy
Se kolkko hetki ijässämme nähdä,
Ett' yhdymme sen vihollisten riviin
Ja vieraan kanssa kilvan ihanaa sen
Povea poljemme — ah! pois ma käännyn.
Ja tätä pakollista tahraa itken —
Vain oudon aateliston kunniaksi
Seuraillen tänne vieraan lippua.
Kuin? Tänne? — Kansa, oi, jos muuttaa voisit!
Jos käsi Neptunon, mi sua kaulaa,
Vois itsetuntemisen riistää sulta
Ja pakanaiseen rannikkoon sun niitää,[19]
Miss' yhtyis näiden kahden kristijoukon
Vihaiset veret liiton valtimoksi,
Eik' enää naapur'riitaan menehtyisi.
LOUIS.
Jaloa mieltä tuolla ilmaiset,
Ja suuri tunnon taisto povessasi
Sen panee jaloudesta järkkymään.
Oi, oivan olet kamppauksen käynyt
Pakon ja velvoituksen välillä!
Suo, että pyyhin pois tuon jalon kasteen,
Mi hopioina poskillesi valuu.
Naiskyyneleistä sydämmeni heltyi,
Ja ne vain sitä tavallist' on tulvaa;
Mut tuopa, moinen miehen itkun tyrsky,
Tuo sielun myrskyn kaivelema rankka,
Enemmän pelottaa ja tyrmistyttää,
Kuin jos näkisin taivaan katon täynnä
Tulisten ilmanraanain kiemuroita.
Pää pystyyn vain nyt, kuulu Salisbury,
Ja ylväin mielin pois tuo myrsky työnnä!
Nuo vedet jätä lasten silmiin, jotka
Ei ole nähneet jättimailman vimmaa
Ja onneen yhtyneet vain juhlissa,
Kun ilot, pilat, seurat verta kiihtää.
Tule! Rikkaan onnettaren kukkaroon
Saat sinä kätes yhtä syvään pistää
Kuin Louis'kin; — te samoin, herrat kaikki,
Te, joiden jännevoima minuun yhtyy.
(Pandulph tulee seuralaisineen)
On niinkuin puhunut ois enkeli:
Kas, pyhä legaatti se tuossa tulee
Kädestä taivaan tuomaan meille valtuun
Ja oikeuden leiman painamaan
Pyhällä hengellänsä toimihimme.
PANDULPH.
Terveeksi, jalo Ranskan prinssi! Sitten:
Juhana kuningas nyt Rooman kanssa
On sopinut; hän muuttanut on mieltä,
Ei pyhää kirkkoa, ei Rooman hiippaa,
Ei valtakaupunkia enää uhmaa.
Siis lippus ylväät päästele, ja hilli
Tuo hurjan sodan raivo henki, että,
Kuin kädest' apatettu jalopeura,
Lepohon rauhan jalkoihin se laskis,
Eik' oisi muun kuin silmän kauhuna.
LOUIS.
Anteeksi, pyhä isä! Min' en väisty.
Ma olen liian suurisyntyinen,
Käskettävä ja renki ollakseni
Ja kuuliainen välikappale
Kellenkään valtiaalle maailmassa.
Henkenne ensin puhui tulta hiiliin
Sodaksi tään maan välille ja minun;
Ain' uutta sytykettä tuleen toitte;
Nyt suur' on liekki, sitä sammuttamaan
Ei riitä sytyttäjän heikko henki.
Näytitte mulle oikeuteni kasvot,
Haluni tähän maahan käänsitte.
Ajoitte sydämmeeni tämän tuuman.
Nyt sanotte; Juhana Rooman kanssa
On rauhan tehnyt. Mitä minun siihen?
Mun tämä maa on naimaosana
Arthurin jälkeen; puoliks vallannutkin
Sen olen. Taantuisinko nyt, siks että
Juhana teki Rooman kanssa rauhan?
Minäkö Rooman orja? Rahoillako
Ja sotureilla, sotavaroillako
Mua Rooma auttoi? Eikö ole kaikki
Mun niskoillani? Kuka muu, kuin minä
Ja ne, jotk' asiaani kannattavat,
Hikoillen puuhaa näissä sotatöissä?
Riemuillut eikö kansa: vive le roi!
Kun saaren kaupunkien kautta kuljin?
Mull' eikö parhaat kortit, voittaakseni
Tään helpon pelin, miss' on kruunu kaupan?
Nyt voittoniko sikseen heittäisin?
Ei, kautta kunniani! Mahdotonta!
PANDULPH.
Asian ulkopuolen näette vain.
LOUIS.
Sisä- tai ulkopuolen! Min' en
Siks kunnes teen niin kuuluks yritteeni,
Kuin rohkealle toivolleni taattiin,
Ennenkuin tämän urhojoukon hankin
Ja nämä tulihenget kokoon haalin,
Jotk' uhmaa voittoa ja maineen löytää
Kidasta vaarojen ja kuolemankin. —
(Torven toitaus kuuluu.)
Mik' uljas torvi tuolla meitä kutsuu?
(Bastardi tulee seurueineen.)
BASTARDI.
Maailman säädyllisten tapain mukaan
Puhua pyydän: virkani on haastaa. —
Kuninkaan luota tulen, pyhä isä,
Kysymään, kuinka toimenne te teette.
Kun vastuun saan, niin tiedän, miten laaja
on liikkumisen valta kielelläni.
PANDULPH.
Dauphin on liian itsepäisen jäykkä,
Ei tahdo pyyntööni hän suostua,
Vaan sanoo suoraan: aseita ei heitä.
BASTARDI.
Pojass' on oikeus, kautta veren kaiken,
Mit' äkä huokuu! — Englantia kuulkaa;
Mun kauttani sen majesteetti haastaa:
Aseissa on hän, niinkuin tulee olla,
Tät' älytöntä, hölmää käyntiänne,
Tät' ase-ilvettä ja hurjaa pilaa,
Tät' uhkaa parratonta, poikasotaa
Kuningas nauraa vain, ja hän on valmis
Tään vaivaissodan ja nuo kerijoukot
Pois maansa alueelta pieksemään.
Se käs', jok' oman oven eessä teitä
Niin suomi, että koikkuun kömmitte,
Sukelsitte kuin sanko salakaivoon,
Ryömitte pehkuun tallin pilttuisiin,
Lippaissa, kirstuiss' asuitte kuin pantit,
Elitte sikain kanssa, makorauhaa
Haitte haudoissa ja käähkänöissä
Ja oman kansan kukon kieuntaakin[20]
Vavahditte ja vapisitte, luullen
Sit' asestetun engelsmannin ääneks:
Se voitollinen käsi nytkö herpos,
Jok' antoi kodissanne vitsaa teille?
Ei! Aseiss' ylvä kuningas on, tietkää.
Hän niinkuin kotka poikains' yli leijaa,
Ja päälle käy, jos lähestyy ken pesää.
Ja luopiot te kiittämättömät,
Veriset Nerot, maanne äidin kohdun
Te raatajat, hävystä punastukaa,
Kun eukkonne ja kalvaat impenne,
Kuin urhottaret, rummun jälkeen käyvät,
Sotisormikkaisiin vaihtain sormustimet,
Keihäisiin neulat, hellät sydämmensä
Verisiin, hurjiin intohimoihin.
LOUIS.
Kehusi lopeta ja kotiin käänny!
Torassa meistä voiton viet, sen myönnän.
Hyvästi! Aikamme on liian kallis
Hukata lörppään.
PANDULPH.
Suokaa minun haastaa.
BASTARDI.
Ei, minä puhun.
LOUIS.
Kumpaakaan en kuule —
Soi, rumpu! Sodan kieli puhukoon
Tääll'-oloni ja oikeuteni puoleen!
BASTARDI.
Ne huutaa, rumpunne, kun niitä lyödään;
Te myös, kun teidät lyömme. Kaiku vain
Sa rumpus pärinällä herätä,
Niin tääll' on yhtä pingoitettu rumpu,
Jost' yhtä äänekäs soi kaiku vastaan.
Lyö toista, toinen yhtä äänekkäästi
Rämähtää taivaan korvaan, ilkastellen
Jyräkkää ukkosääntä. Hän jo saapuu —
Nojaumatta tuohon nilkkuun pappiin, —
Jot' ivaks enemmän kuin hyödyks käytti —
Juhana uljas: kypärässä hällä
Luuranko istuu, jonka työnä tänään
On niellä tuhatkunta ranskalaista.
LOUIS.
Soi, rumpu, soi! Nyt suoraan vaaroihin!
BASTARDI.
No niin, Dauphin; ne varmaan löydätkin.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama seutu. Tappelutanner.
(Sotamelskettä. Kuningas Juhana ja Hubert tulevat.)
KUNINGAS JUHANA.
No, kuinka meidän käy? Oi, sano, Hubert!
HUBERT.
Huonosti, varon. Kuinka voitte, herra?
KUNINGAS JUHANA.
Tää poltto, jok' on vaivannut niin kauan,
Mua ahdistaa. Oi, sydän on niin sairas!
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Lankonne, herra, uljas Faulconbridge,
Pakohon teitä kehoittaa ja pyytää
Mua tuomaan tiedon, minne lähdette.
KUNINGAS JUHANA.
Swinstead'iin, sano, sinne luostariin.
SANANSAATTAJA.
Huoletta vain! Se suuri sotavoima,
Jot' odotteli Dauphin avukseen,
Toiss'yönä Goodwin-sand'iss'[21] ajoi maalle,
Juur' Richard sai sen tietää. Ranskalaiset
Sotivat veltosti ja peräytyvät.
KUNINGAS JUHANA.
Mua voi! Tää julma kuume minut polttaa,
En jaksa sanomastas iloita.
Swinstead'iin pian! Kantotuoli tänne!
Mun valtaa heikkous, mua raukaisee.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama seutu. Toinen kohta tappelutannerta.
(Salisbury, Pembroke, Bigot y.m. tulevat.)
SALISBURY.
Paljonhan kuninkaall' on ystäviä.
PEMBROKE.
Uus ryntäys! Rohkeutta ranskalaisiin!
Käy pahoin meidän, jos käy pahoin heidän.
SALISBURY.
Tuo pirun äpärä, tuo Faulconbridge,
Uhalla uhan yksin kestää taiston.
PEMBROKE.
Kuningas sairas lie ja matkaan mennyt.
(Melun tulee haavoitettuna, kahden soturin taluttamana.)
MELUN.
Englantilaisten luopioitten luokse!
SALISBURY.
Meill' oli onnen aikaan toinen nimi.
PEMBROKE.
Melun se on.
SALISBURY.
Ja kuolinhaavoissa.
MELUN.
Englannin ylimykset, paetkaa!
Olette myydyt. Kirvoittakaa rihma
Kapinan neulasta ja tervehtäkää
Eronnut uskollisuus palanneeksi!
Kuninkaan eteen menkää, polvistukaa!
Jos Dauphin tulee päivän sankariksi,
Niin vaivojenne palkaksi hän teiltä
Päät poikki lyö. Sen on hän vannonut,
Ja minä myös, ja muutkin meidän kanssa,
Saint Edmunds-Bury'n pyhäll' alttarilla,
Samalla, missä kalliin ystävyyden
Ja ikilemmen valan teille teimme.
SALISBURY.
Se onko mahdollista? Onko totta?
MELUN.
Mull' eikö silmäin eessä kuolon kauhu
Ja jäljell' elämää vain pieni hiukka,
Mi verin valuu pois, kuin vahakuva[22]
Sulaen hajoo tulen paistehessa?
Mik' yllyttää mua nyt vois petokseen.
Kun petost' en voi hyödykseni käyttää?
Miks valehella täällä kuolisin,
Kun tuolla elää täytyy totuudella?
Sen sanon taas: jos Dauphin tänään voittaa,
Niin väärin vannoi hän, jos noilla silmin
Te nähdä saatte uuden päivän nousun.
Tän' yönä — jonka mustat myrkkyhuurut
Väsyneen, heikon, vanhan päivänpojan
Palavan sulkatöyhdön päällä suitsee —
Tän' yönä teiltä elinpäivät päättyy,
Ja palkka-petoksenne palkaksi
Henkenne teiltä petoksella viedään,
Dauphin jos teidän avullanne voittaa.
On muuan Hubert kuninkaanne luona,
Hänelle terveiseni; rakkautemme
Ja muisto siit', ett' isoisäni
Tääll' Englannissa syntyi, tuntoani
Pakottaa tämän tunnustuksen tekoon.
Siis melusta ja hälinästä täältä
Pois viekää minut paikkaan, missä rauhass'
Aatella saisin aatosteni tähteet
Ja tehdä ruumiin eron sielusta
Pyhissä mietteissä ja rukouksissa.
SALISBURY.
Uskomme sua. — Hornaan sieluni,
Jos ei mua muoto miellytä ja sävy
Tään kauniin tilaisuuden, joka meidät
Kirotun paon teiltä palauttaa!
Nyt, niinkuin hiljaa laskeuva luode,
Jätämme hurjat harhatiet ja käymme
Taas vanhaa hylkimäämme valtaväylää,
Lipuen tyveninä, nöyrinä
Mereemme, suuren kuninkaamme turviin. —
Käteni auttaa kantamaan sua täältä:
Näen kuolon julmat tuskat silmissäsi. —
Pois, ystävät! Taas pako uudistuu,
Mut vanha uskollisuus palautuu.
(Menevät, taluttaen Melun'ia.)
Viides kohtaus.
Sama seutu. Ranskalaisten leiri.
(Louis tulee seurueineen.)
LOUIS.
Ei auringolla ollut mailleen mieli,
Vaan viipyi, lännen rantaa punaten,
Kun arat engelsmannit omaa maataan
Mittaili taappäin. Hyvä tuli loppu,
Kun verileikin jälkeen hyvää yötä
Jyrähytimme liikatykeillämme.
Ja kirvoitimme liput ryysyiset,
Kentälle viimeisinä herroiks jääden.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Missä on prinssi?
LOUIS.
Tässä. — Mitä tiedät?
SANANSAATTAJA.
Melun on kuollut; hänen toimestansa
Englannin loordit taas on luopuneet;
Ja kauan odotettu apuvoima
On Goodwin-sand'in luona hukkunut.
LOUIS.
Kirottu tieto! Kirottu myös sinä!
En luullut että tänään apeutuisi
Näin mieleni. — Ken sanoi Juhanan
Paenneen pari tiimaa ennen, kuin
Hapuva pimeys erin ajoi joukot?
SANANSAATTAJA.
Ken lienee sanonut, mut totta on se.
LOUIS.
Siis kukin paikalleen, ja varuill' olkaa!
Niin aikaiseen ei aurinkokaan nouse,
Kuin minä huomispäivän onnen leikkiin.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Aukea paikka Swinsteadin luostarin läheisyydessä.
(Bastardi ja Hubert tulevat eri taholta.)
HUBERT.
Ken siellä? Joutuun sano, muuten ammun.