Kuului itkun tyrskettä. Hal astui ulos ja palasi tuokion kuluttua tukien tyttöä, jolla oli yllään haalistunut sininen karttuunipuku ja jonka hiukset olivat silmiinpistävän punaiset. Tyttö näytti olevan pyörtymäisillään ja valitti lakkaamatta, että se oli kauheata, kauheata. Hal talutti hänet tuolin luo, ja tyttö vaipui siihen, peitti kasvonsa, nyyhkytti ja änkytti jotakin nyyhkytysten lomitse.
Jessie seisoi tyttöä katsellen. Hän aavisti tytön kiivaan mielenliikutuksen ja otti siihen osaa; mutta samalla hän jotenkin kapinoi sitä vastaan. Hän ei halunnut joutua kuohuksiin tällaisten seikkojen vuoksi, joita ei kyennyt auttamaan. Nuo onnettomat ihmiset epäilemättä kärsivät, mutta — millaista kamalaa melua pitikään tuo tyttöriepu! Hänen mielenliikutuksensa oli osalta raivoa; Jessie arvasi sen ja tunsi sitäkin suurempaa vastenmielisyyttä. Se tuntui henkilökohtaiselta haasteelta, samoinkuin Halin tuimat sosiaaliset tunnot, jotka kovin häntä hämmensivät ja loukkasivat.
»Ajavat heitä takaisin kuin koiria!» toisti tyttö.
»Mary», sanoi Hal yrittäen häntä tyynnyttää, tohtorit tekevät varmaan parhaansa. Naiset olisivat siinä vain tiellä.»
»Voipa niin olla; mutta ei ole kysymyksessä vain se, tiedättehän sen, Joe! Tuovat ylös ruumiita, ja muutamat räjähdyspaikalta löydetyt ovat — palasina. Eivät päästä ketään niitä näkemään. Olisiko sekin tohtoreille hankalaa? Ei! Tahtovat vain valehdella, vähentää kuolleiden lukua. Tahtovat lukea jokaiselle vainajalle neljä tai viisi jalkaa. Ja siitä naiset ovat ihan menettää järkensä. Minä näin mrs Zambonin yrittävän päästä vajaan, mutta Pete Hanun tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi takaisin. 'Tahdon mieheni!' huusi mrs Zamboni. 'Mitä hänellä teet? Hän on kappaleina!' 'Tahdon kappaleet!' 'Mitä hyötyä sinulla niistä on? Aiotko hänet syödä?'»
Nyt kuului kauhistuneita huudahduksia; Jessiekin kiljaisi, ja vieras tyttö kätki jälleen kasvonsa käsiinsä alkaen uudelleen nyyhkyttää. Hal kosketti lempeästi hänen käsivarttansa. »Asia ei ole niin huonosti», koki hän vakuuttaa, »tuovathan ainakin miehet ylös kaivoksesta».
»Mistä sen tiedätte? Voivat hyvinkin sulkea joitakin kaivoksen osia; kukapa on heitä näkemässä siellä maan alla. Se juuri tekee asian kamalaksi — kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Kunpa olisitte kuulleet, kuinka mrs Rafferty raukka huusi. Se viilsi minua kuin veitsellä, Joe. Ajatelkaahan, on kulunut puoli tuntia siitä, kun toivat hänet ylös, mutta naisrukka ei vieläkään tiedä, onko hänen miehensä elävä vai kuollut.»
24.
Hal seisoi vähän aikaa mietteissään. Hän ihmetteli, että sellaista
voi tapahtua, vaikka Percy Harriganin juna ei ollut vielä lähtenyt.
Hän mietti, lähtisikö Percyn luo, vai riittäisikö ehkä Cottonille tai
Cartwrightille annettu vihjaus.
»Mary», sanoi hän tyynesti, »älä huoli olla niin levoton. Voimme varmaan saada asiat sille kannalle, että naisia kohdellaan paremmin.»
Mutta Mary nyyhkytti yhä.
»Mitä voittekaan tehdä. Ne tekevät, mitä tahtovat!»
»Ei», sanoi Hal. »Nyt ovat asiat toisin. Uskokaa minua — jotakin voidaan tehdä. Minä lähden puhuttelemaan Jeff Cottonia.»
Hän lähti menemään, mutta samassa kuului huuto: »Hal!» Jessie, jonka Hal oli melkein unohtanut joutuessaan päällysmieheen kohdistuvan vihanpuuskan valtaan, oli hänelle huutanut.
Hal kääntyi katsomaan; sitten hänen katseensa siirtyi toiseen. Hän näki Maryn käsien vaipuneen kyyneltyneiltä kasvoilta ja tuskan ilmeen muuttuvan ihmetteleväksi. »Hal!»
»Anteeksi», sanoi Hal samassa. »Miss Burke, tämä on hyvä tuttavani miss Arthur.» Kun ei aivan varmaan tietänyt, oliko esittely riittävä, hän lisäsi: »Jessie, tämä on tuttavani Mary.»
Jessien hyvä käytös ei pettänyt milloinkaan. »Miss Burke», sanoi hän hymyillen kohteliaasti. Mary ei virkkanut mitään; jäykkä ilme jäi hänen kasvoihinsa.
Kiihtyneenä hän oli aluksi tuskin huomannutkaan vierasta, mutta nyt hän katsoa tuijotti ja alkoi käsittää. Hänen edessään oli kaunis tyttö, niin kaunis, että tuskin voi käsittää sellaista näkevänsä kaivoksilla, koruttomissa, mutta nähtävästi kalliissa vaatteissa — vielä sadetakki yllä ja päällyskengät jalassa. Mary oli tottunut näkemään vain mrs O'Callahanin kalliita pukimia, mutta tässä oli edessä toisenlainen, vastustamaton ja omituinen hienous. Ja tuo kaunotar näytti pitävän omanaan Joe Smithiä, kaivosmiehen apulaista, ja mainitsi häntä nimellä, jota hänen Pohjois-Laaksossa asuvat tuttavansa eivät olleet koskaan kuulleet! Pikku Jerryn ei tarvinnut opastaa Maryä oikeaan; Mary arvasi heti, että siinä oli se »toinen tyttö».
Maryn mielessä heräsi yhtäkkiä kirpeä tietoisuus siitä, että hänellä itsellään oli vain sininen karttuunipuku, sekin olkapäältä paikattu ja tahrainen, että kädet olivat isot ja kovasta työstä karkeat, että kengänkorot olivat lintassa ja jalkineet muutenkin hajoamassa. Jessie puolestaan oli hänkin naisellisen vaistonsa vallassa; hänkin näki tytön, joka oli kaunis — vaikka hän ei sellaisesta kauneudenlajista pitänyt, ei hän kumminkaan voinut sitä kieltää — näki terveen, elämänvoimaa uhkuvan kaunottaren. Jessie tunsi hyvin omat sulonsa, joiden säilyttämiseen häntä oli totutettu, ja sitäpaitsi hän hyvin huomasi toisen tytön puutokset: paikatun ja tahraisen hameen, isot ja karkeat kädet ja kenkäkulut. Mutta sittenkin hän käsitti »Punaisessa Marissa» olevan jotakin, mitä hänestä itsestään puuttui, käsitti, että hän, Jessie Arthur, voi tämän kaivoskenttäin villiruusun rinnalla näyttää hauraalta ja hehkuttomalta puutarhakukkaselta.
Hän oli nähnyt Halin laskevan kätensä Maryn käsivarrelle ja oli kuullut Maryn puhuttelevan häntä. Tyttö mainitsi häntä Joen nimellä! Yhtäkkiä leimahti Jessien sydämessä pelko.
Jessie Arthur, samoinkuin monet muut hellävaroen kasvatetut tytöt, tiesi enemmän kuin myönsi — itselleenkään — tietävänsä. Hän tiesi ainakin, etteivät varakkaat ja joutilaat nuoret miehet ole aina pyhimyksiä ja lihansakiduttajia. Sitäpaitsi hän oli monet kerrat kuullut puhuttavan alempien säätyluokkien naisten »siveettömyydestä». Mitä sellainen puhe oikeastaan merkitsi? Kuinka voi suhtautua Mary Burken lainen tyttö — elämää uhkuva ja kiihkeä ja omaan kohtaloonsa tyytymätön — Halin laiseen sivistyneeseen ja viehättävään nuoreen mieheen? Tietenkin himoiten häntä omakseen; jokainen häneen tutustuva nainen toivoi häntä omakseen. Ja tuo nainen yritti riistää hänet ystäviltään, pois maailmasta, johon hän kuului, pois tulevasta onnesta ja elämänmukavuudesta, joka oikeudenmukaisesti hänelle kuului. Hänellä oli varmaan keinoja, pimeitä ja peloittavia keinoja, sitä kaameampia, kun olivat aivan salaperäisiä. Kykenivätkö ne kenties korvaamaan likaisen karttuunipuvun, suurten karheiden käsien ja kehnojen kenkien aiheuttamat puutokset?
Nämä mietteet, joiden selostaminen vaatii paljon sanoja, tulivat Jessien mieleen leimahduksena. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi sen käsittämättömältä tuntuneen asian, että Hal voi jättää ystävänsä ja kotinsa ja tulla elämään tähän lian ja kärsimyksen tyyssijaan. Hän näki ihmisen sielun ikivanhan näytelmän, taivaan ja helvetin kiistelemässä sen omistamisesta, ja tiesi, että hän itse oli taivas ja että »Punainen Mari» oli helvetti.
Hän katseli Halia. Hän näytti hienolta ja vilpittömältä; hänen kasvonsa olivat rehelliset, hän oli itse vilpittömyys. Ei, oli aivan mahdotonta uskoa hänen langenneen sellaiseen houkutukseen! Jos olisi ollut niin laita, ei Hal varmaankaan olisi tuonut morsiantaan tähän hökkeliin, missä hän saattoi kohdata tuon tytön. Ei, mutta hän voi parhaillaan taistella kiusausta vastaan, voi olla sen kietoma ja vain puolittain siitä tietoinen. Hän oli mies ja niinmuodoin sokea, hän oli uneksija ja voi hyvinkin ihannoida tyttöä, pitää häntä viattomana ja luonnollisena, ajatella, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Jessie oli siis saapunut parhaaseen aikaan pelastaakseen hänet! Ja hän tahtoi tehdä parhaansa saadakseen hänet pelastetuksi — tahtoi käyttää vieläkin hienompia juonia kuin tuolla kaivosnaikkosella oli käytettävänään!
25.
Niin sukelsi Jessie Arthurissa esiin vaistonomainen minuus, perinnäisen säälimättömyyden luomus, jonka olemassaolosta Halilla ei ollut aavistustakaan. Jessie astui taaksepäin, ja hänen äänensä kaikui ylhäisen kopealta: »Tule tänne, Hal, ole hyvä.»
Hal tuli. Jessie odotti, kunnes hän oli tutunomaisen välimatkan päässä ja sanoi sitten: »Oletko unohtanut, että sinun tulee saatella minut junaan?»
»Etkö voi tulla pariksi minuutiksi minun kanssani?» pyysi Hal. »Olisi erittäin hyvä, jos tulisit.»
»Minä en voi lähteä siihen joukkoon», vastasi Jessie, ja yhtäkkiä hänen äänensä vavahti ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. »Etkö tiedä, etten voi sietää sellaista kamalaa näkyä, Hal? Tuo tyttö raukka on tottunut sellaiseen — hän on karaistunut! Minä sitävastoin — minä — oi, vie minut pois, vie minut täältä pois, rakas Hal!» Tuo apua aneleva naisen huudahdus kaikui tutulta. Hal ei kumminkaan jäänyt ajattelemaan — se liikutti häntä vaistomaisesti. Niin, hän oli saattanut kärsimään tytön, jota rakasti. Hän oli ajatellut sen koituvan hänelle hyväksi, mutta sittenkin oli sellainen menettely säälimätöntä.
Hal seisoi aivan hänen vieressään ja näki hänen silmissään rakkauden hohtelun, näki kyynelet ja hänen herkän leukansa vavahtelun. Jessie nojasi häneen, Hal kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja siinä, todistajien nähden, tyttö painui hänen syliinsä nyyhkyttäen ja kuiskien surkeuttansa. Tätä ennen hän oli karttanut hyväilyjä, koska kokenut äiti oli pitänyt häntä silmällä ja varoittanut — varmaa oli, ettei hänen käyttäytymistään rohkeinkaan mielikuvitus ollut voinut milloinkaan selittää rohkaisevaksi. Nyt hän kuitenkin menetteli toisin, ja hänen sielunsa oli täynnä voitonriemua, kun hän huomasi sulhasensa käyttäytyvän samoin. Hal oli vielä hänen — ja noiden ihmisten tuli se tietää, tuon »toisen tytön» tuli se tietää!
Kesken tätä riemullisuuttaan Jessie Arthur kuitenkin tunsi vilpittömästi ilmaisemaansa osanottoa Pohjois-Laakson naisten kohtaloihin; hänen mielessään eli todellinen kauhuntunne, kun hän ajatteli kertomusta mrs Zambonin »miehestä». Niin monisyinen on naisen sielu, niin käsittämätön hänen ikivanha kykynsä, jonka nojalla hän voi olla hysteerinen ja hysteerisyyttään käytellessään samalla noudattaa syvän ja pettämättömän harkinnan ohjeita.
Joka tapauksessa hän sai Halin käsittämään, että oli välttämätöntä viedä hänet pois. Hal kääntyi Mary Burken puoleen ja sanoi: »Miss Arthurin juna lähtee aivan kohta. Minä saattelen hänet sinne ja tulen sitten kanssanne kaivosaukolle katsomaan, mitä voin tehdä.»
»Hyvä», vastasi Mary. Hänen äänensä soinnahti karulta ja kalsealta. Mutta Hal ei sitä huomannut. Hän oli mies eikä kyennyt seuraamaan naisen tunneliikuntoja, vielä vähemmän kahden naisen yhtaikaa.
Hän vei Jessien ulos, ja heidän kulkiessaan junalle taisteli viimeksimainittu koko ajan epätoivoisesti saadakseen hänet lähtemään pois. Hän ei enää ehdotellut soveliaan vaatetuksen hankkimistakaan, vaan suostui siihen, että Hal tulisi sellaisenaan, likaisessa kaivosmiehen puvussa, kivihiilikuninkaan yksityisjunaan. Hän vannotti sulhastaan heidän rakkautensa nimessä. Hän uhkasi, sanoen tämän kohtauksen voivan muodostua viimeiseksi, ellei Hal suostunut. Vihdoin Jessie ratkesi itkemään keskellä katua, ja Hal seisoi tukien häntä siinä kaivosmiesten vaimojen ja lasten, ehkäpä reportterienkin nähden, tukien ja lohduttaen.
Hal oli ihan ymmällä, mutta ei tahtonut myöntyä. Se ajatus, että hän lähtisi Percy Harriganin junassa, oli käynyt hänelle moraalisesti vastenmieliseksi; hän sanoi vihaavansa Percy Harriganin junaa ja samoin Percy Harriganiä itseänsä. Ja Jessie huomasi vain häntä ärsyttävänsä — huomasi, että Hal ennen pitkää voisi vihata häntä itseäänkin. Vaistomaisen neuvokkuutensa varassa hän niinmuodoin ehdotti, että pyytäisi jonkun kaitsijakseen ja jäisi hänen kanssaan Pohjois-Laaksoon, kunnes hänkin voisi lähteä.
Hal tunsi sydämensä ilosta sykähtävän. Hän ei tietänyt, mitä Jessie oikeastaan ajatteli: ettei yksikään seurueeseen kuuluva naishenkilö varmaankaan uskaltaisi loukata isäntää jäämällä kaivoksille asiain tällä kannalla ollen.
»Onko se vakava aikomuksesi, rakkaani?» huudahti Hal onnellisena.
»Rakastanhan sinua, Hal», vastasi toinen.
»Olkoon menneeksi, kultaseni!» sanoi Hal. »Koetetaan asia niin järjestää.»
Mutta heidän kävellessään eteenpäin tytön onnistui Halin huomaamatta kääntää asia sille kannalle, että hän harkitsi sellaisesta jäämisestä koituvia seurauksia. Jessie sanoi olevansa halukas jäämään, jos hän tosiaankin niin tahtoi, mutta se rikkoisi, kenties auttamattomasti, Halin ja tulevien appivanhempien väliset suhteet. Vanhemmat varmaan heti sähköttäisivät, että Jessien piti viipymättä palata, ja ellei hän palaisi, he tulisivat ensimmäisellä junalla. Ja niin edespäin, kunnes Hal itse peruutti ehdotuksensa. Mitäpä lopultakaan hyödytti hänen tänne jäämisensä, jos hänen ajatuksensa askartelivat koko ajan kotona ja jos hän piti Haliakin kuin tulisilla neuloilla? Ennen keskustelun päättymistä Hal oli oivaltanut, ettei Pohjois-Laakso ollut oikea olopaikka Jessie Arthurille ja että hän itse oli ollut houkkio ajatellessaan tutustuttaa näitä kahta maailmaa toisiinsa.
Jessie yritti saada hänet lupaamaan lähtevänsä heti, kun viimeinenkin mies oli tuotu ylös kaivoksesta. Hal lupasi, ellei mitään uutta odottamatonta tapahtuisi. Jessie yritti saada ehdotonta lupausta, ja kun se ei onnistunut, hän luopui kerrassaan vaatimuksistaan. Hal sai tehdä mitä hyväksi näki — kunhan muisti, että Jessie häntä rakasti ja kaipasi eikä voinut elää muuten kuin hänen kanssaan. Tekipä Hal mitä tahansa, puhuivatpa ihmiset hänestä mitä hyvänsä, Jessie luotti häneen ja oli hänelle uskollinen. Hal tunsi syvää liikutusta, otti hänet jälleen syliinsä ja suuteli häntä sateenvarjon alla useiden nokinaamaisten pojanvekaroiden ihmetellen heitä katsellessa. Hän vakuutti puolestaan rakkauttaan ja sanoi, ettei kaivosasioiden harrastaminen saisi milloinkaan hänen tunteitaan muuttumaan.
Hal saatteli morsiamensa junaan ja pudisti lähtevien vieraiden käsiä niin synkän ja kiusaantuneen näköisenä, että nuoret miehet jättivät kiusoittelun, johon muuten varmaan olisivat ryhtyneet. Hän seisoi asemasillalla, katseli poisvierivää junaa ja tunsi — itse siitä sanomattomasti hämmästyen — vihaavansa noita poikaiän ja nuoruudenajan ystäviä. Hänen järkensä esitti vastaväitteitään, hän vakuutti itselleen, etteivät he voineet mitään tehdä, ettei heillä, ollut minkäänlaista syytä jäädä — mutta vihasi heitä sittenkin. He kiiruhtivat tanssimaan ja keimailemaan huvikerhoonsa — hän palasi kaivoksen suulle yrittääkseen saada mrs Zambonille lupaa tarkastaa miehensä silpoutunutta ruumista.
NELJÄS KIRJA
KUNINGAS KIVIHIILEN TAHTO
1.
Kuoleman kuilu paljasti salaisuutensa. Kuorma toisensa jälkeen nousi kaivoksesta kuolleiden ja elävien ruumiita ja sellaisia, jotka voitiin luokitella vasta koneitten pumputtua niihin ilmaa. Hal seisoi sateessa katsellen väkijoukkoa ja ajatellen, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin säälittävää ja kauheata. Millainen haudanhiljaisuus vallitsikaan, kun saapui joku, jolla oli uutisia kerrottavana! Kuinka tuskaisesti kiljaisivatkaan naiset, joiden toivo yhtäkkiä luhistui olemattomiin! Millainen myötätunnon huokaus kohahtelikaan väkijoukossa vuorotellen joidenkin hyvien uutisten kanssa ja värisyttäen joukon mieltä kuin myrskytuuli kaislikkoa!
Kaikkialla kerrottiin tarinoita — maan alta tuotuja — sanomattomista kärsimyksistä ja sitäkin sanomattomammasta sankaruudesta. Miehet, jotka olivat olleet neljä vuorokautta vailla ruokaa ja vettä, olivat siitä huolimatta kieltäytyneet poistumasta, koska tahtoivat jäädä pelastamaan toisia. Kerrottiin miehistä, jotka olivat maanneet pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pitäen itseään hengissä vedellä, jota tippui heidän yläpuolellaan olevasta kalliosta, ja olivat asettuneet vuorotellen siihen kohtaan, johon pisarat putosivat, tai kostuttaneet vaatteittensa lievettä imien sitten siitä kosteutta. Pelastusjoukkueitten jäsenet kertoivat, kuinka olivat koputtaneet rakennettuihin varustuksiin ja olivat kuulleet siellä vankeina olevien miesten heikosti vastaavan, kuinka olivat rajusti uurastaneet saadakseen esteen murtumaan ja kuinka vihdoin, kun oli saatu seinään reikä, kuului ilohuutoja ja näkyi pimeästä loistavia silmiä miesten menehtymäisillään odottaessa, että reikä saataisiin suuremmaksi ja heille voitaisiin ojentaa vettä ja ruokaa.
Eräissä kohdissa oli taisteltava tulta vastaan. Letkua oli lähetetty alas suuret määrät, ja miehet liikkuivat eteenpäin askel askelelta tuulettajan imiessä heidän edeltään savua ja höyryä. Tässä työssä olevat uskalsivat henkensä, mutta kulkivat arvelematta eteenpäin. Oli yhä toivoa voida löytää miehiä etäämpänä olevista varustetuista suojista.
Hal tapasi Jeff Cottonin vaakahuoneen luota, joka oli muutettu väliaikaiseksi sairaalaksi. He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran Percyn junassa sattuneen seikan jälkeen, ja aluepäällikön kasvoihin nousi verrattain typerä irvistys. »Kas niin, mr Warner, te olette voitolla», huomautti hän. Vähän aikaa väiteltyään hän sitten suostui päästämään vaakahuoneeseen muutamia naisia, joiden piti tehdä luettelo kuolleista ja ilmoittaa asia väkijoukolle. Hal lähti Minettin luo pyytämään Mary Burkea käymään tähän toimeen, mutta Rosa sanoi Maryn lähteneen heti hänen ja miss Arthurin poistuttua, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Hal lähti nyt mrs Davidin luo, joka suostui keräämään muutamia tuttaviaan ja suorittamaan tehtävän muodostamatta mitään »komiteaa». »En tahdo kuulla mistään kirotuista komiteoista!» oli aluepäällikkö selittänyt.
Niin kului yö ja osa seuraavaa päivää. Eräs yhtiön kirjuri tuli Halin luo tuoden sinetöidyn kirjekuoren. Siinä oli sähkösanoma, joka oli osoitettu Halille Cartwrightin välityksellä. »Pyydän mitä hartaimmin sinua tulemaan heti kotiin. Olisi ikävää, jos isä kuulisi asiasta, ja on mahdotonta kauan häneltä sitä salata.»
Hal kurtisti lukiessaan kulmiansa. Harriganit olivat ilmeisesti toimineet viipymättä! Hän lähti toimistoon ja lähetti viipymättä vastauksensa puhelimessa. »Aion lähteä päivän tai parin kuluttua. Luotan siihen, että koetatte säästää isää, kunnes hän kuulee asian minulta.»
Tuo uutinen huolestutti Halia. Hänen mieleensä johtuivat pitkät väittelyt veljen kanssa ja isälle esitettävät selitykset ja puolustelut. Hän oli isäänsä erittäin kiintynyt. Mikä häpeä, jos joku Harriganien lähetti ehtisi säikyttää häntä väärillä tiedonannoillaan!
Nämä ajatukset herättivät Halissa koti-ikävän, toivat hänen mieleensä elävämmin ulkopuolella olevan maailman kaikkine aineellisine houkutuksineen — hienostunut henkilö näet ei kykene pakottamaan itseään rajattomasti sietämään epäterveellistä ravintoa, likaista vuodetta ja inhoittavia näkyjä. Hal huomasi mielessään kangastelevan klubinsa ruokasalin, jonka ilmassa leijuivat vastapaistetun lihan, lämpimän leivän, salaatin ja tuoreiden hedelmien ja kerman tuoksut. Ja niin hänessä yhtäkkiä kasvoi se vakaumus, että hänen työnsä Pohjois-Laaksossa oli likipitäen suoritettu!
Kului vielä yö ja päivä. Viimeiset ruumiit oli tuotu kaivoksesta ja kuljetettu alas Pedroon, missä ne toimitettiin yhteisesti haudatuiksi, kuten sellaisissa tapauksissa yleensäkin. Tuli oli sammunut, ja pelastusmiehistöjen sijaan olivat tulleet kirvesmiehet, jotka korjasivat vahingoita ja tekivät kaivosta turvalliseksi. Reportterit olivat poistuneet; Billy Keating oli kättä lyöden luvannut käydä klubissa häntä tervehtimässä. Eräs »Punaisen Ristin» asiamies oli läsnä ruokkimassa nälkäisiä mrs Curtisin keräämillä varoilla. Mitä siis olikaan Halilla enää tekemistä muuta kuin sanoa hyvästi tuttavilleen ja vakuuttaa auttavansa heitä tulevaisuudessakin?
Ensimmäisenä tuttavien joukossa oli Mary Burke, jonka kanssa hän ei ollut saanut tilaisuutta jutella sen jälkeen, kun oli kohdannut hänet Minettin luona. Hän käsitti Maryn tahallaan pysyttelevän piilossa häneltä. Hän ei ollut kotonaan; Hal lähti tiedustelemaan Raffertyn luo ja jäi juttelemaan vanhan naisen kanssa, jonka miehen oli pelastanut.
Rafferty oli toipumassa. Hänen vaimonsa oli päässyt häntä tapaamaan, ja kyynelet vierivät hänen kurttuisille kasvoilleen hänen siitä puhuessaan. Rafferty oli ollut neljä päivää ja yötä suljettuna kapeaan käytävään ilman ruokaa ja juomaa, lukuunottamatta sitä kahvitilkkaa, jonka hän oli jakanut toisten miesten kanssa. Hän ei kyennyt vielä puhumaan, tuskin kättään liikuttamaan, mutta hänen silmissään oli elämä, ja hänen katseensa oli ollut tervehdys sielusta, jota vanha nainen oli rakastanut ja palvellut jo neljättäkymmentä vuotta. Mrs Rafferty ylisti heidän omaa Jumalaansa, joka oli johtanut hänen miehensä onnellisesti näiden vaarojen halki, ja Halin mielestä hän ilmeisesti oli toimellisempi kuin jättiläiskokoisen ruotsalaisen Johanssonin protestanttinen Jumala, sillä molemmat miehet olivat maanneet vieretysten ja ruotsalainen oli saanut surmansa.
Tohtori oli kuitenkin sanonut, ettei vanha irlantilainen enää milloinkaan kelpaisi työhön, ja Hal huomasi pelonkauhun varjon pimittävän mrs Raffertyn aurinkoista iloa. Kuinka voi tohtori sellaista väittää? Rafferty oli epäilemättä vanha, mutta hän oli myös sitkeä — ja voiko tohtori aavistaakaan, kuinka tuimasti ponnisti mies, jonka tuli pitää huoli perheestään? Rafferty ei varmaankaan vähistä kivuista välittänyt. Hänen ohellaan ansaitsi vain Tim, mutta vaikka Tim olikin kelpo poika ja teki työtä arkailematta, olisi tohtorin kuitenkin pitänyt tietää, ettei suuri perhe voinut tulla toimeen kahdeksantoista vuoden ikäisen pojan ansioilla. Toisia poikia taas esti laki menemästä työhön: he olivat liian nuoria. Mrs Raffertyn mielestä olisi jonkun pitänyt lisätä hiukan järkeä lainlaatijoiden päähän — jos näet estettiin poikia työskentelemästä kivihiilikaivoksissa, olisi samalla täytynyt pitää huolta siitä, että lapset voitiin jollakin muulla tavalla elättää.
Hal kuunteli ja myönteli samalla katsellen vanhan naisen toimia ja oppien niistä enemmän kuin hänen sanoistaan. Mrs Rafferty oli noudattanut uskontonsa opetuksia, oli ollut hedelmällinen ja lisääntynyt; hän oli kasvattanut kolme poikaa täysi-ikäisiksi ja teollisuuden kitaan kuolemaan, ja hänellä oli yhä vielä kahdeksan lasta ja mies hoidettavinaan. Hal ihmetteli itsekseen, oliko hän milloinkaan levähtänyt hetkeäkään päiväiseen aikaan viidenkymmenen neljän ikävuotensa kuluessa. Missään tapauksessa ei enää naimisiin mentyään. Nytkin, ylistäessään Rafferty-perheen Jumalaa ja sättiessään kapitalistisia lainlaatijoita, hän keitti illallista liikkuen nopeasti, äänettömästi, kuin kone. Hän oli laiha kuin vanha hevonen, joka on kuljettanut raskaan kuormansa erämaan halki; hänen poskipäissään oli nahka kiinteä kuin venytetty kumi, ja ranteissa näkyivät jänteet kuin soittimen kielet.
Ja nyt hän kauhistui uhkaavan hädän haamua! Hal kysyi, mitä hän ajatteli tehdä, ja näki jälleen hänen kasvoissaan kauhun ilmeen. Näytti olevan yksi ainoa keino välttää nälkään nääntymistä: luopua lapsistaan, jättää heidät johonkin lastenkotiin. Mainitessaan tämän mahdollisuuden, joka kuuluu köyhäin erikoisiin painajaisiin, vanha nainen alkoi jälleen nyyhkyttää ja huutaa, että tohtori oli väärässä; hän saisi nähdä, ja Hal saisi nähdä, että vanha Rafferty lähtisi työhön viikon tai parin kuluttua!
2.
Hal meni takaisin kadulle. Oli se hetki, jolloin aurinko laski tasankomailla; vuorten huippuja värjäsi purppurainen valo, ja varhaisen syksyn ilma oli raikas ja viileä. Pimenevällä kadulla näkyi liikkuvan miehiä, kuului huutoja, ja kaikki näkyivät juoksevan jonnekin. Hal kiiruhti toisten jälkeen miettien mielessään: »Mitä tämä merkitsee?» Huudot kohosivat ilmoille ainakin satapäisestä joukosta, ja äänet yhtyivät toisiinsa niinkuin meren aaltojen kohina. Hän erotti sanat: »Eteenpäin! Eteenpäin! Olemme saaneet kylliksemme! Hurraa!»
»Mitä on tapahtunut?» kysyi Hal joltakin jälkijoukossa olevalta. Mies tunsi hänet ja kohotti huudon, joka vieri läpi koko joukon: »Joe Smith! Hän on meidän miehemme! Tule mukaan, Joe! Pidä meille puhe!»
Halin vielä kysellessä ja yrittäessä saada selkoa tilanteesta olivat toiset huudot jo hukuttaneet hänen nimensä kaiun. »Kyllin kauan ovat meitä sortaneet!» Ja joku huusi vielä äänekkäämmin: »Puhukaa meille siitä! Puhukaa uudestaan! Eteenpäin!»
Erään talon portailla seisoi mies. Hal seisahtui ihmeissään: mies oli Tim Rafferty. Ei kukaan muu kuin Tim, hilpeä ja koruton Tim hymyilevine kasvoineen ja iloisine irlantilaisine silmineen. Mutta nyt hänen punerva tukkansa oli takkuinen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. »Siitä huolimatta, että hän on kuoleman kielissä eikä voi kättään liikuttaa! Yksitoista vuotta on hän raatanut heidän hyväkseen ja on melkein saanut surmansa onnettomuudessa, joka on heidän oma syynsä — jokainen mies täällä tietää, että se on heidän oma syynsä, jumaliste!»
»Aivan varmasti! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä. »Kerro kaikki!»
»Ne antavat hänelle viisikolmatta dollaria ja sairaalamaksut — ja mitä ne voivat merkitä, sairaalamaksut? Ne ajavat hänet ulos kadulle, ennenkuin hän kykenee pysymään jaloillaan. Tiedättehän sen — niin ne tekivät Pete Cullenille!»
»Niin tekivät!»
»Nuo kirotut asianajajat — houkuttelevat heitä allekirjoittamaan papereita, vaikka he eivät tiedä, mitä tekevät. Ja minä, joka voisin auttaa, en päässyt likellekään. Kristuksen nimessä, minä sanon, että se on liikaa! Olemmeko orjia, olemmeko koiria että meidän pitää sellaista sietää?»
»Me emme sitä enää siedä!» huusi joku. »Lähdemme sisään ja tarkastamme itse!»
»Tulkaa!» huusi toinen. »Helvettiin heidän kätyrinsä!»
Hal tunkeutui joukkoon. »Tim!» huusi hän »Mistä tuon tiedät?»
»Eräs mies on ollut sisällä näkemässä.»
»Kuka?»
»En voi sanoa — ajaisivat hänet pois; mutta hän on eräs, jonka tunnet yhtä hyvin kuin minä. Hän sen minulle kertoi sieltä tultuaan. Pettävät vanhan isäni, jättävät vahingonkorvauksen maksamatta!»
»Niin ne aina tekevät!» huusi Wauchope, Halin vieressä seisova englantilainen kaivosmies. »Sentähden eivät päästä sinne ketään.»
»Samoin tekivät isälleni!» kuului toinen ääni sanovan. Hal tunsi puhujan kreikkalaispojaksi Andyksi.
»Ja aikovat aloittaa työt numero kahdessa jo huomenna!» huusi Tim. »Kuka lähtee sinne? Ja Alec Stonen kanssa, joka kiroo miehet helvettiin ja komentaa pelastamaan muuleja!»
»Me emme lähde kaivoksiin, ennenkuin ne ovat turvalliset!» huusi
Wauchope. »Pirskottakoot ne — muuten jätän koko hoidon!»
»Ja punnitkoot oikein vaunumme!» huusi jälleen eräs. »Me tahdomme punnitustarkastajan, jotta saamme, mitä ansaitsemme!»
Jälleen kuului huudettavan: »Joe Smith! Puhukaa meille, Joe! Antakaa niille, mitä kaipaavat! Te olette oikea mies!»
Hal seisoi siinä avuttomana, hämillään. Hän oli pitänyt taistelua voitettuna — ja tässä oli toinen alkamassa! Miehet katsoivat häneen, kutsuivat häntä avukseen, häntä, kapinoitsijoista rohkeinta. Vain muutamat tiesivät hänen äkkiä vaihtuneesta asemastaan.
Hänen vielä epäröidessään oli taistelulinja siirtynyt hänen ohitseen; englantilainen Wauchope hyppäsi portaille ja alkoi puhua joukolle. Hän oli hänkin köyryselkäinen ja surkastunut mies, mutta tällä kertaa hän osoitti keuhkojensa voimaa. Hal kuunteli ihmeissään; tuota hiljaista ja tylsältä näyttävää miestä ei olisi voinut uskoa taistelijaksi. Tom Olson oli häntä tutkistellut ja oli sanonut, ettei hän tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan, joten he olivat jättäneet hänet kerrassaan pois laskuista. Mutta nyt hän seisoi siinä huutaen kamalaa uhmaansa ulos maailmaan!
»Ne ovat ryöväreitä ja murhaajia! Ryöstävät kaikki, toisen toisensa jälkeen. Minä puolestani olen saanut siitä kyllikseni! Entä te?»
Kuului ääntenpauhinaa hänen äänenkantamansa alueelta. Kaikki olivat saaneet kyllikseen.
»No niin — käydään siis tappelemaan!»
»Hurraa! Hurraa! Me tahdomme saada oikeutemme!»
Jeff Cotton saapui paikalle kiireen kaupalla, Bud Adams ja pari kolme muuta apuria kintereillään. Joukko kääntyi heihin päin, ja lähinnä olevat miehet heristivät nyrkkejään ja näyttivät hampaitaan kuin vihaiset koirat. Cottonin naama oli raivosta punainen, mutta hän huomasi asian vakavaksi. Hän kääntyi hakeakseen enemmän voimaa, ja väkijoukko mylvi iloissaan. He olivat jo aloittaneet taistelun! Olivat saavuttaneet ensimmäisen voittonsa!
3.
Joukko liikkui katua alaspäin huutaen ja sadatellen mennessään. Joku alkoi laulaa marseljeesiä, toiset yhtyivät lauluun, ja se raikui hurjana ilmoille. Joukossa oli moneen eri kansakuntaan kuuluvia sorrettuja, he lauloivat eri kielillä, mutta samaa laulua. Kuului joitakin tahteja, ja sitten vyörähti yli monien äänten pauhina. Muutamat miehet kiiruhtivat eri suuntiin levittämään uutista, ja aivan pian oli koko kylän väki kerääntynyt. Miehet heiluttivat lakkejaan, naiset heiluttivat käsiään ja huusivat — tai seisoivat kauhistuneina, hyvin käsittäen, ettei lapsia käynyt ruokkiminen kumouksellisilla lauluilla.
Tim Raffertyn piti nousta olkapäille ja kertoa asia uudelleen. Hänen kertoessaan tuli hänen vanha äitinsä juosten ja huutaen: »Tim! Tim! Tule alas sieltä! Mitä ajatteletkaan?» Vanha nainen väänteli käsiään kuolettavan pelon vallassa; nähdessään Halin hän riensi hänen luokseen. »Koettakaa saada hänet pois, Joe! Poika on varmasti menettänyt järkensä! Ajavat meidät pois kaivoksilta, eivät anna yhtään mitään — ja mihin sitten joudumme? Pyhä Jumalan äiti, mitä poika ajatteleekaan?» Hän kutsui jälleen Timiä, mutta Tim ei huolinut mitään, jos mitään kuulikaan. Tim oli marssimassa kohti Versaillesia!
Muutamat huusivat menevänsä sairaalaan suojelemaan loukkaantuneita miehiä »kirotuilta asianajajilta». Siinä oli eräs määrätty asia, ja joukko lähti sinnepäin. Hal seurasi jälkijoukossa naisten, lasten ja arastelevampien miesten kerällä. Hän huomasi muutamia yhtiön kirjureita ja virkailijoita ja sitten itsensä Cottonin, joka käski miesten lähteä hakemaan revolvereja toimistosta.
»Iso Jack» David tuli Jerry Minettin kanssa, ja Hal jäi neuvottelemaan. Jerry oli ihan kiihdyksissään. Se oli tullut — kapina, jota hän oli odottanut monet vuodet! Minkätähden ei pidetty puheita, järjestetty miehiä?
Jack David ilmaisi epäilyksiään. Oli kysymyksenalaista, voiko tämä puuska muodostua pysyväiseksi.
Jerry vastasi, että se tulisi muodostumaan sellaiseksi, kuin he halusivat sen muodostuvan. Jos he kävivät johtoon, he voivat johtaa miehiä ja pitää heitä koossa. Eikö Tom Olsonkin ollut sitä halunnut?
Ei, vastasi iso walesilainen, Olson oli yrittänyt saada miehiä järjestymään salaa, siten valmistellakseen kumousta kaikilla kaivoksilla. Se oli aivan toista kuin yhteen ainoaan kaivokseen rajoittuva avoin kapinaliike. Voiko sellaisen liikkeen toivoa menestyvän? Ellei, niin oli typerää aloittaa; voi olla varma vain siitä, että joutui karkotetuksi.
Jerry kääntyi Halin puoleen kysyen mitä hän ajatteli.
Vihdoin Halin oli puhuttava. Oli vaikea asiaa arvostella, sanoi hän. Hän tunsi olosuhteet vain puutteellisesti. Hän oli tullut Pohjois-Laaksoon perehtyäkseen niihin. Tuntui vaikealta kehoittaa miehiä alistumaan sellaiseen kohteluun, jota heidän oli ollut sietäminen, mutta toisaalta voi kuka hyvänsä arvata, että hukkayritys masentaisi kaikkien rohkeuden ja tekisi järjestäytymisen entistä vaikeammaksi.
Niin Hal puhui, mutta hänen mielessään oli enemmän sellaista, mitä hän ei lausunut julki. Hän ei voinut sanoa noille miehille: »Minä olen ystävänne, mutta olen myös vihollisenne ystävä, ja minun on mahdoton tässä tapauksessa päättää, mille puolelle minun tulee asettua. Kohteliaisuusvelvollisuuteni sitoo minua niihin, joiden käsissä on henkenne, ja sitäpaitsi en tahtoisi loukata tyttöä, jonka kanssa menen naimisiin!» Ei, hän ei voinut sellaista lausua. Hän tunsi itsensä petturiksi jo senvuoksi, että hänen mielessään oli sellaisia ajatuksia, eikä voinut katsoa miehiä suoraan silmiin. Jerry tiesi hänen olevan jonkinlaisissa suhteissa Harriganeihin; luultavaa oli, että hän oli kertonut asian toisille Halin tuttaville, jotka olivat siitä keskustelleet ja miettineet sen merkitystä. Mitäpä, jos he pitivät häntä urkkijana?
Hal tunsi niinmuodoin mielensä keventyvän, kun Jack David pysyi järkähtämättä mielipiteessään. Hänen mielestään he vain toimisivat vihollisen hyväksi, jos kävisivät toimeen ennen aikojaan. Heidän piti kuulla Tom Olsonin neuvoa.
Hal kysyi, missä Olson oli, ja David kertoi, että Olson oli saanut tilinsä samana päivänä, jona Hal oli ajettu pois kaivoksilta, ja että hän oli lähtenyt Sheridaniin, paikalliseen päämajaan, tekemään selkoa tilanteesta. Hän ei luultavasti tulisi takaisin; hän oli kerännyt pienen ryhmänsä, istuttanut kapinan siemenen Pohjois-Laaksoon.
He pohtivat kysymystä neuvon hankkimisesta. Pohjois-Laaksosta ei käynyt puheleminen, koska yhtiö kuunteli kaikkia puheluja; mutta Pedron iltajunan piti lähteä viiden minuutin kuluttua, ja »Iso Jack» selitti, että jonkun oli matkustettava. Sheridanin kaupunki oli vain viidentoista tai kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä Pedrosta, ja siellä voisi ammattijärjestöjen virkamies antaa heille neuvoa. Voitiin myös käyttää kaupunkienvälistä puhelinta, kehoittaa jotakin Western Cityssä asuvaa yhdistysliikkeen johtajaa lähtemään junalla keskiyön aikaan ja olemaan Pedrossa seuraavana aamuna.
Hal, joka yhä toivoi voivansa vetäytyä syrjään, siirsi tehtävän Jack Davidin suoritettavaksi. He tyhjensivät taskunsa saadakseen riittävät matkarahat, ja iso walesilainen kiiruhti junalle. Sillävälin Jerry ja Hal päättivät pysytellä taka-alalla, etsiä oman ryhmänsä jäsenet ja kehoittaa heitä menettelemään samoin.
4.
Tämä ohjelma oli Halille suotuisa, mutta hän joutui kohta havaitsemaan, että siihen oli ryhdytty liian myöhään. Hän ja Jerry lähtivät tavoittamaan joukkoa, joka oli pysähtynyt erään yhtiön rakennuksen eteen, ja kuulivat lähelle ehdittyään jonkun pitävän puhetta. Ääni oli naisen, se kaikui kirkkaana ja käskevänä. Väkijoukko esti puhujaa näkemästä, mutta Hal tunsi äänen ja tarttui kumppaninsa käsivarteen. »Mary Burke!»
Siellä puhui tosiaankin Mary Burke, joka näytti saavan kuulijansa jonkinlaisen vimman valtaan. Hän lausui lauseen, ja väkijoukko kuului karjaisevan; hän lausui toisen lauseen, ja jälleen kuului karjahdus. Hal ja Jerry tunkeutuivat eteenpäin kuullakseen tuon raivoisan litanian sanoja.
»Lähtisivätkö he itse kaivoksiin, mitä luulette?»
»Eivät lähtisi!»
»Olisiko heillä sillat ja pitsit, mitä luulette?»
»Ei olisi!»
»Olisivatko heidän kätensä niin hienot ja pehmoiset, mitä luulette?»
»Eivät olisi!»
»Pitäisivätkö itseään niin hyvinä, ettei kannata teitä katsoakaan?»
»Eivät pitäisi. Totisesti eivät pitäisi!»
Mary jatkoi: »Kun vain olisitte yksimieliset, niin ne tulisivat kontaten pyytämään sovintoa. Mutta te olette pelkureita, ja ne käyttävät arkuuttanne hyväkseen. Olette pettureita, ja ne ostavat teidät. Rikkovat kappaleiksi, tekevät teille, mitä tahtovat, ja lähtevät sitten pois yksityisjunissaan jättäen kätyrinsä teitä kukistamaan ja polkemaan teidät jalkoihinsa. Kuinka kauan sitä siedätte? Kuinka kauan?»
Väkijoukon äänten pauhu kiiri pitkin katua ja takaisin. »Me emme sitä siedä! Emme siedä!» Miehet heristivät nyrkkejänsä, naiset kirkuivat, ja lapsetkin sadattelivat. »Me taistelemme ja lyömme ne! Emme tahdo enää olla niiden orjina!»
Mary keksi taikasanan. »Meidän pitää liittyä yhteen!» huusi hän. »Liittyä yhteen ja pysyä yhdessä. Jos kieltäytyvät antamasta meille oikeuksiamme, tiedämme mitä vastaamme: teemme lakon!»
Kuului äänten jymy kuin ukkosen jyrähdys vuoristossa. Niin, Mary oli keksinyt oikean sanan! Sitä ei oltu lausuttu moneen vuoteen Pohjois-Laaksossa, mutta nyt se kulki läpi väkijoukon kuin salamanisku. »Tehdään lakko, lakko, lakko!» Näytti siltä kuin he eivät olisi voineet kuulla ja lausua sitä kyllin usein. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet Maryn puhetta, mutta tuon sanan he tunsivat. He lausuivat sen puolan, tshekin, italian ja kreikan kielillä. Miehet heiluttivat lakkejansa, naiset esiliinojansa — hämärissä näytti siltä kuin olisi myrsky riiponut jotakin outoa kasvistoa. Miehet puristivat toistensa käsiä, innokkaimmat muukalaiset vaipuivat toistensa kaulaan. »Lakko, lakko, lakko!»
»Emme ole enää orjia!» huusi puhuja. »Olemme ihmisiä — ja tahdomme ihmisinä elää! Tahdomme tehdä työtä ihmisinä — muuten emme suostu mitään tekemään. Emme tahdo enää olla nautakarja jota voivat ajaa minne mielivät. Me järjestymme, pysymme yhdessä, vieretysten! Joko voitamme yhdessä tai näemme nälkää ja kuolemme toistemme kanssa. Ja yksikään meistä ei vääjää, yksikään ei käänny petturiksi! Onko täällä ketään, joka tahtoo pettää toverinsa?»
Kuului ulvonta kuin susilaumasta. Ei ollut hyvä petturiksi aikovan näyttää likaista naamaansa tälle joukolle!
»Tahdotteko puolustaa yhteenliittymistä, liittoanne?»
»Tahdomme!»
»Vannotteko?»
»Vannomme!»
Hän kohotti kätensä kiihkein elein kohti taivasta. »Vannokaa henkenne nimessä, vannokaa pysyvänne meidän toisten liitossa vääjäämättä milloinkaan, kunnes olemme voittaneet! Vannokaa! Vannokaa!»
Miehet tekivät saman eleen, kohottivat kätensä kohti taivasta. »Me vannomme! Vannomme!»
»Ette anna niiden murtaa vastustustanne! Ette anna niiden itseänne säikyttää!»
»Emme! Emme!»
»Pysykää sanassanne, miehet! Pysykää sanassanne! Tämä on vaimojenne ja lastenne ainoa toivo!» Tyttö puhui edelleen, kehoitti kuulijoitaan sytyttävin sanoin ja kiihkein kädenliikkein — itse tuiman kapinan suurena huojuvana kuvana. Hal kuunteli puhetta ja katseli ihmeissään puhujaa. Siinä oli ihmissielun ihme, epätoivosta syntynyt toivo! Ja hänen ympärilleen kertynyt joukko tuli samasta ihmeellisestä uudestisyntymisestä osalliseksi: heidän heilahtelevat käsivartensa ja huojuvat vartalonsa noudattivat Maryn sanoja kuin orkesteri johtajan tahtipuikkoa.
Hal oli värähdyttävän riemuntunnon vallassa. Hän oli itse masentunut, oli tahtonut karata pois tästä tuskan tyyssijasta, mutta nyt oli Pohjois-Laaksossa toivoa — nyt päästäisiin voittoon, vapauteen!
Aina siitä asti, kun oli kaivoksille saapunut, Hal oli oppinut yhä paremmin ymmärtämään, ettei näiden ihmisten elämän varsinaisena surkeutena ollut heidän ruumiillinen kärsimyksensä, vaan heidän henkinen masennuksensa — heidän miehensä tylsä toivottomuus. Kaikki, mitä hän oli itse nähnyt tai mitä toiset olivat hänelle kertoneet, oli päivä päivältä lujittanut hänen vakaumustaan. Tom Olson oli ensimmäisenä pukenut ajatuksen sanoiksi: »Pahin vastus on niiden ihmisten mielissä, joita tahtoo auttaa!» Kuinka voikaan herättää toivoa ihmisissä, joiden täytyi elää tällaisen hirmuvallan alaisina? Hal oli nuoruudestaan ja vapaudestaan huolimatta tuntenut vaipuvansa epätoivoon. Hän tuli sellaisten ihmisten luota, jotka olivat tottuneet sanomaan »Tee se» tai »Tee tämä» ja näkemään niin tapahtuvan. Nämä kaivosorjat sitävastoin eivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista voiman ja varmuuden tuntoa; päinvastoin: he olivat tottuneet siihen, että heidän ponnistuksiaan ehkäistiin joka taholla, että vieras tahto murskasi pienimmänkin pyrkimyksen onneen ja menestykseen.
Mutta tässä oli ihmissielun ihme! Tässä oli Pohjois-Laakson toivo! Tässä oli väki, joka nousi, ja Mary Burke oli heidän johtajanaan! Niin oli hänen oma näkemyksensä toteutunut: Mary Burke kirkastuneine kasvoineen, ja hiukset hohtelevina kuin kultainen kruunu! Mary Burke nousseena lumivalkoisen ratsun selkään, puettuna valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun — kuin Jeanne d'Arc tai vaalikulkueen johtaja! Niin, Mary oli joukon johtajana, ja hänen, Halin, korviin kaikuivat marssivien askelet!
Hänen leikkisanojensa pohjalla oli piillyt oikea näkemys, todellinen luottamus tuohon tyttöön. Siitä päivästä lähtien, jona hän oli ensimmäisen kerran nähnyt kaivoskenttien villiruusun kokoamassa pesuvaatteita, hän oli käsittänyt, ettei Mary ollut vain sievä nuori työläistyttö, vaan nainen, jolla oli oma sielunsa ja persoonallisuutensa. Maryn katse kantoi kauemmaksi, hänen tunteensa oli syvempi kuin useimpien näiden palkkaorjien. Hänen ongelmansa oli sama kuin heidän, mutta monisyisempi. Halin tarjoutuessa häntä auttamaan ja tarjoutuessa toimittamaan hänelle sopivaa työtä Mary oli selittänyt kaipaavansa enempää kuin pelkkää raadannasta vapautumista, nimittäin elämää, joka voi tyydyttää hänen henkisiä harrastuksiaan. Niin oli Hal tullut ajatelleeksi, että Marystä voisi tulla väkensä opettaja, heidän johtajansa. Hän oli heihin kiintynyt, kärsi heidän puolestaan ja heidän kanssaan ja kykeni samalla keksimään heidän onnettomuutensa syyt. Mutta kun Hal sitten oli esittänyt hänelle näitä johtajasuunnitelmiaan, oli Mary vastaukseksi ilmaissut jäytävää epätoivoansa; Maryn pessimismi oli tuntunut ivailevan hänen unelmiansa, noihin kaivosorjiin kohdistuva ylenkatse oli saanut hänet väheksymään Halin sekä heidän että hänen itsensä hyväksi suunnittelemia yrityksiä.
Ja nyt hän oli yhtäkkiä omaksunut hänelle suunnitellun osan! Halista tuntui, että hänen sielunsa eli tässä huutavassa joukossa. Hän oli elänyt näiden ihmisten elämää, oli kärsinyt heidän kerrallaan ja oli vihdoin joutunut kapinoimaankin heidän kanssaan. Hal ei miehenä huomannut erästä tärkeätä seikkaa, ei käsittänyt, että Maryn kaunopuheisuus kohdistui Raffertien, Wauchopein ja kaikkien muiden Pohjois-Laakson kaivosmiesten päiden ylitse erääseen tyttöön, joka oli kuin kuvalehdestä leikattu, puettu sadetakkiin ja vaaleanvihreään hattuun ja hahtuvanpehmeään, sanomattoman kalliiseen automobiiliharsoon!
5.
Maryn puhe katkesi äkkiä. Joukko miehiä oli lähtenyt katua kulkemaan, ja siellä oli syntynyt jotakin häiriötä. Meteli paisui; ja yhä enemmän väkeä alkoi virrata siihen suuntaan. Mary kääntyi katsomaan, ja samassa koko joukko lähti katua alaspäin.
Levottomuus vallitsi sairaalan edustalla. Rakennuksen edessä oli porttikäytävä, ja siinä seisoivat Cartwright ja Alec Stone sekä ryhmä kirjureita ja muita virkailijoita, joiden joukosta Hal tunsi Predovichin, postimestari Johnsonin ja Si Adamsin. Portaitten edessä seisoi Tim Rafferty ja hänen takanaan joukko päättäväisen näköisiä miehiä. Tim kuului huutavan: »Me vaadimme ne asianajajat sieltä ulos!»
Itse ylivalvoja oli käynyt hänen kanssaan keskustelemaan. »Täällä ei ole ketään asianajajia, Rafferty.»
»Emme teihin luota!» Ja takana oleva joukko vahvisti: »Tahdomme nähdä omin silmin!»
»Te ette voi mennä sisään», selitti Cartwright.
»Minä menen isäni luo!» huusi Tim. »Minulla on oikeus nähdä isäni, onhan?»
»Voitte nähdä hänet huomenna. Voitte viedä hänet pois, jos haluatte. Me emme häntä tarvitse. Mutta hän nukkuu nyt, ja te ette saa häiritä toisia.»
»Ettepä pelänneet heitä häiritä, kun veitte sinne ne kirotut asianajajat!» Kuului hyväksyvä mylvintä, niin äänekäs, että Cartwright oli kerrassaan siihen hukkua.
»Hänen läheisyydessään ei ollut ketään asianajajaa, sen voitte uskoa.»
»Se on valhe!» huusi Wauchope. »Ovat olleet siellä kaiken päivää, ja te tiedätte sen. Me tahdomme saada ne sieltä ulos.»
»Käy päin, Tim», huusi kreikkalaispoika Andy tunkeutuen eturintamaan. »Käy päin!» huusivat toisetkin, ja siitä rohkaistuneena alkoi Rafferty nousta portaita.
»Minä tahdon nähdä isäni!» Kun Cartwright tarttui hänen olkapäihinsä, hän kiljasi: »Päästä minut menemään, kuuletko!»
Oli ilmeistä, että ylivalvoja yritti parhaansa mukaan välttää väkivaltaa; poikaa estäessään hän samalla käski seuralaistaan peräytymään. Mutta Tim oli kuohuksissaan; hän työntyi eteenpäin, ja ylivalvoja joko löi häntä tai yritti itse väistää iskua siten tyrkäten hänet portaita alas. Joukosta kuului raivon huuto, miehet tunkeutuivat eteenpäin, ja samassa vetivät eräät porraskäytävässä seisovat miehet esiin revolverinsa.
Asema oli varsin selvä. Parin sekunnin kuluttua olisi joukko portailla, ja sitten kajahtaisivat laukaukset. Ja jos kerran niin tapahtuisi, kuka voisi arvata asian loppuvaiheet? Kiihtynyt joukko voisi tuiskata tulen kaikkiin yhtiön rakennuksiin ja lakata raivoamasta vasta murhattuaan viimeisenkin virkamiehen.
Hal oli päättänyt pysytellä taka-alalla, mutta huomasi nyt, että taka-alalla pysytteleminen olisi tänä hetkenä pelkuruutta, melkeinpä rikoskin. Hän syöksyi eteenpäin huutaen valtavan äänekkäästi: »Seis, miehet! Seis!»
Koko Pohjois-Laaksossa tuskin oli toista miestä, jota joukko olisi suostunut sinä hetkenä kuuntelemaan. Mutta Haliin he luottivat, hän oli ansainnut heidän luottamuksensa. Eikö hän ollut ollut vankilassa heidän tähtensä, eivätkö he olleet nähneet häntä rautaristikon takana? »Joe Smith!» Huuto kaikui koko joukon läpi.
Hal raivasi itselleen tietä työntäen miehiä syrjään, pyysi ja komensi hiljaisuutta. »Tim Rafferty, maltahan!» Tim tunsi hänen äänensä ja totteli.
Puristuksesta päästyään Hal hyppäsi portaille, missä Cartwright ei yrittänyt häntä estää.
»Miehet!» huusi hän. »Malttakaa hetkinen! Ettehän te tätä tahdo! Ettehän tahdo taistelua!» Hän oli hetkisen vaiti, mutta tiesi, etteivät enemmät kiellot voisi heitä nyt hillitä. Heille täytyi sanoa, mitä he tahtoivat. Hän oli vastikään kuullut ne erikoiset sanat, jotka tepsivät, ja huusi ne niin kuuluvasti kuin suinkin voi: »Teidän tulee liittyä yhteen! Tehdä lakko!»
Joukko vastasi hänelle mylvähtäen äänekkäämmin kuin koskaan ennen. Niin, sitä juuri he tahtoivat! Lakkoa! Ja he tahtoivat saada Joe Smithin sitä järjestämään ja johtamaan. Hän oli ollut heidän johtajanaan kerran ennen ja oli joutunut pois kaivoksilta senvuoksi. Miehet eivät oikein tietäneet, kuinka hän oli päässyt takaisin — mutta siinä hän nyt oli, heidän suosikkinsa. Hän eläköön! He tahtoivat seurata häntä helvettiin ja takaisin!
Eikö hän ollutkin pelkäämätön poika! Seisoi siinä sairaalan portailla ihan päällysmiesten edessä puhuen miehille yhteenliittymisestä, ja päällysmiehet eivät uskaltaneet sormellaan koskea! Joukko tajusi tilanteen ja oli hurjana ilosta. Englanninkieltä puhuvat miehet huusivat hänelle myöntäen, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, huusivat toisten mukana.
He eivät tahtoneet tapella — eivät tietenkään. Tappelu ei heitä auttaisi. Heitä auttaisi ainoastaan yhteenliittyminen ja seisominen vankkana vapaiden miesten joukkona. Heidän tulisi muodostaa ammattiyhdistyskomitea, joka voi puhua heidän kaikkien puolesta, sanoa, ettei yksikään mies suostuisi enää käymään työhön, ellei heidän oikeuksiansa taattaisi! Nyt sai olla lopussa se aika, jolloin miehiä erotettiin senvuoksi, että he vaativat oikeuksiaan, merkittiin mustaan kirjaan tai karkotettiin mailta halmeilta, koska olivat tahtoneet turvakseen valtion lakien heille määräämät edut!
6.
Kuinka kauan voikaan miehen otaksua seisovan jonkin yhtiönrakennuksen portailla, ylivalvoja ja kaivospäällikkö takanaan, järjestämässä kaivosmiesten ammattiyhdistystä? Hal käsitti, että hänen täytyi saada joukko siirtymään pois tästä vaarallisesta paikasta.
»Teettehän nyt, mitä sanon?» kysyi hän, ja kun miehet lupasivat yhteen ääneen, hän lisäsi varoittaen: »Ei tapella! Eikä juoda! Jos näette tänä iltana humalaisen miehen, ottakaa kiinni ja pistäkää talteen!»
Miehet nauroivat ja hurrasivat. He lupasivat vakavasti pysyä aisoissa.
Tämä oli selvien miesten hommaa, sepä tietty asia!
»Sairaalassa olevia miehiä katsomaan toimitamme lähetystön», jatkoi Hal. »Ei mitään meteliä — emme tahdo häiritä sairaita. Tahdomme vain saada varmuuden, ettei heitä kukaan muu häiritse. Oletteko yhtä mieltä?»
Miehet sanoivat olevansa.
»Hyvä», virkkoi Hal, »pysytelkää hetkinen hiljaa».
Sitten hän kääntyi ylivalvojan puoleen. »Cartwright», sanoi hän, »me tahdomme heti toimittaa lähetystön sairaittemme luo, sinne jäämään». Cartwrightin alkaessa esittää vastaväitteitä hän lisäsi hiljaa: »Älkää olko mieletön, mies! Ettekö näe, että yritän pelastaa henkeänne?»
Ylivalvoja tiesi, kuinka vahingollisesti vaikuttaisi kurinpitoon, jos Hal ja miesjoukko saisivat toteuttaa aikomuksensa, mutta toisaalta hän huomasi välittömän vaaran eikä voinut ehdottomasti luottaa kirjanpitäjiensä ja pikakirjoittajiensa rohkeuteen ja ampumataitoon.
»Pidä kiirettä, mies!» huudahti Hal. »Minä en kykene joukkoa kauan pidättämään. Tulkaa järkiinne, ellette tahdo helvetin pääsevän irti.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Cartwright niellen loukkauksensa. Hal kääntyi miesten puoleen ja ilmoitti hänen suostumuksensa. Kuului riemunhuuto.
»Kuka lähtee?» kysyi Hal, kun hänen äänensä jälleen pääsi kuuluville, ja katseli ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Huomattavimmat olivat Tim ja Wauchope, mutta Hal päätti pitää heitä erikoisesti silmällä. Hän ajatteli Jerry Minettiä ja mrs Davidia — mutta muisti samassa luvanneensa Isolle Jackille pitää oman pienen ryhmänsä taka-alalla. Sitten hän ajatteli Mary Burkea, joka oli jo tuottanut itselleen kaiken mahdollisen vahingon ja johon kaikki voivat luottaa. Hal kutsui hänet ja erään joukossa olevan amerikkalaisen, mrs Ferrisin; Molemmat tulivat portaille, ja Hal kääntyi Cartwrightin puoleen.
»Tehdään nyt sopimus», sanoi hän. »Nämä edustajat jäävät sairaitten luo ja keskustelevat heidän kanssaan, jos he niin tahtovat, ja heille ei saa antaa käskyjä kukaan muu kuin tohtorit ja hoitajattaret. Niinhän?»
»Niin», vastasi ylivalvoja jurosti.
»Hyvä», sanoi Hal. »Osoittakaa Jumalan nimessä hiukan ymmärrystä ja pitäkää sananne; tuo joukko on sietänyt jo kyllin paljon, ja jos vielä sitä jotenkin ärsytätte, saatte itse siitä vastata. Pitäkää muuten huoli siitä, että kapakat suljetaan ja pysyvät suljettuina, kunnes levottomuudet lakkaavat. Älkää salliko miestenne liikkua kaduilla näytellen revolvereitaan ja irvistellen.»
Hal kääntyi joukkoon päin odottamatta Cartwrightin vastausta ja kohotti kätensä hiljaisuutta vaatien. »Miehet», sanoi hän, »meillä on suuri työ edessämme — me ryhdymme järjestämään ammattiyhdistystä. Sitä emme voi tehdä tässä sairaalan edessä. Olemme jo muutenkin pitäneet liian paljon melua. Poistukaamme kaikessa hiljaisuudessa pitämään kokousta voima-aseman takana. Suostutteko?»
Joukko ilmoitti suostuvansa. Hal piti vielä silmällä, että molemmat naiset pääsivät esteettömästi sairaalaan, hyppäsi sitten alas portailta ja kulki etunenässä. Jerry Minetti tuli ilosta väristen hänen viereensä, Hal tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi kiihtyneesti: »Laula, Jerry! Laula niille italialainen laulu!»
7.
He tulivat määräpaikkaansa kenenkään estämättä. Sillävälin Hal suunnitteli keinoa ajatusten vaihtamiseksi tämän monikielisen lauman kanssa. Hän tiesi, että puolet miehistä eivät ymmärtäneet sanaakaan englanninkieltä ja että puolet jäljelläolevista ymmärsivät sitä sangen huonosti. Jotta voisi asiat heille selvittää, olisi niinmuodoin ilmeisesti välttämätöntä lajitella heidät kansakunnittaan ja löytää luotettava tulkki jokaista ryhmää varten.
Lajittelu ei kumminkaan tapahtunut nopeasti, siihen sisältyi aika paljon huutoa ja hyväntahtoista puukkimista — puolalaiset tänne, böömiläiset tänne, italialaiset tänne! Kun tästä oli vihdoin selviydytty ja oli löytynyt jokaista ryhmää varten mies, joka osasi kyllin paljon englanninkieltä voidakseen kääntää esityksen maanmiestensä kielelle, kävi Hal pitämään puhetta. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt lausua montakaan lausetta, kun jo syntyi hirmuinen melu. Kaikki tulkit puhuivat yhtaikaa ja keuhkojensa koko voimalla — se oli kuin paraati, jossa soittokunnat pauhaavat aivan lähellä toisiaan. Hal oli kuin ukkosen lyömä, mutta alkoi sitten nauraa. Eri kuulijakunnat alkoivat nekin nauraa; puhujat vaikenivat hämmästyneinä — ja alkoivat sitten hekin nauraa. Niin vyöryi toinen hilpeyden laine toisensa jälkeen läpi miesjoukon; kokoontuneiden mieliala muuttui silmänräpäyksessä raivosta ja vakavuudesta mitä hurjimmaksi hilpeydeksi. Hal oppi nyt ensimmäisen kerran tietämään jotakin siitä, kuinka on käsiteltävä tätä lapsenlaista väkeä, jonka mielialat vaihtuvat ylen nopeasti ja jonka tunteet häilyvät kuin veitsenterällä.
Hänen täytyi ensin puhua puhuttavansa loppuun ja siirtää sitten eri ryhmät etäämmälle toisistaan, jotta ne voivat kuunnella tulkkejansa. Mutta samassa ilmeni uusi vaikeus. Kuinka voi kukaan hillitä näitä kaunopuheisuuden virtoja? Kuinka voi olla varma siitä, ettei asioita vääristelty? Olson oli varoittanut Halia yhtiön salapoliiseista, jotka esiintyivät työmiehinä ja voittivat puolelleen miesten luottamuksen kiihoittaakseen heitä väkivaltaisuuksiin. Muutamat tulkitsijat olivatkin epäilemättä hurjannäköisiä, ja esitys kuulosti tosiaankin omituiselta heidän kääntämänään!
Siinä oli esimerkiksi eräs kreikkalainen puhuja, hurja veikko, pörrötukkainen ja villisti katseleva, joka tuntui repivän kiihkoansa kappaleiksi ja heittävän niitä sanoina kuulijoilleen. Hän seisoi tynnörillä parin kaivoslampun valaisemana ja pari-kolmekymmentä maanmiestä edessään, heilutti käsiään, pui nyrkkejään, huusi ja mylvi. Hal lähti huolestuneena luo ja kysyi eräältä toiselta englanninkieltä puhuvalta kreikkalaiselta, mitä puhuja oikeastaan sanoi, ja sai kuulla, että hän vain vakuutti laillisuuden lujittuvan Pohjois-Laaksossa!
Hal katseli tuota ylen kiihkeätä pientä miestä, joka tarjosi tilaisuuden tutkia kaikkia mahdollisia puhujan-eleitä. Hän veti olkapäänsä taaksepäin ja työnsi rintansa ulos niin, että oli melkein pudota tynnöriltään; hän sanoi, että kaivosmiesten elämä muuttuisi ihmismäiseksi. Sitten hän kuuristui alas ja painoi päänsä syvään huoaten; hän kertoi heille, mitä tulisi tapahtumaan, jos he vääjäisivät. Hän tarttui pitkään mustaan tukkaansa ja alkoi repiä sitä epätoivoisesti; hän repi ja ojensi sitten tyhjät kätensä, repi sitten jälleen niin tuimasti, että teki melkein mieli itkeä hänen tuskaansa. Hal kysyi, mitä tuo merkitsi. Toinen vastasi: »Hän sanoo 'Pysykää liitossa! Jos kiskon yhtä hiuskarvaa, niin se lähtee, jos kiskon kaikkia karvoja, ei lähde yksikään!'» Siinä johtui ajattelemaan Aisoposta ja hänen tarinoitaan!
Tom Olson oli kertonut Halille hiukan siitä, miten oli meneteltävä, jos tahtoi totuttaa tällaisia tietämättömiä laumoja. Oli toistettava, toistettava asia yhä uudelleen, jotta kaikkein tylsimmätkin kuulijat ajatuksen käsittivät, saivat päähänsä yhteisvastuun kaikki-pelastavan aatteen. Eri tulkkien puhuttua puhuttavansa ja kaikkien palattua tuhkaläjien luo Hal piti puheensa uudelleen käyttäen yksitavuisia sanoja, jonkinlaista kaivoskieltä, jota kaikki jossakin määrin ymmärtävät. Toisinaan hän keskeytti esityksensä vahvistaakseen sitä oppimillaan kreikkalaisilla, italialaisilla tai slaavilaisilla sanoilla. Sattui toisinaan niinkin, että hänen kaunopuheisuutensa tempasi jälleen mukaansa muutamia tulkkeja; silloin hän odotti, kunnes he olivat huutaneet joitakin lauseita maanmiehilleen. Ei tarvinnut ollenkaan pelätä ikävystyttävänsä kuulijoitaan, jotka olivat kärsivällisiä ja paljonkärsineitä miehiä ja olivat nyt ryhtyneet epätoivoisen vakaviin aikeisiin.
He tahtoivat liittyä yhteen, tahtoivat suorittaa asian säännönmukaisesti, jäsenlippuineen ja valittuine virkamiehineen. Hal selitti heille asian, seikan toisen jälkeen. Yhteenliittymisestä ei ollut hyötyä, elleivät he tahtoneet liitossaan pysyä. Heidän piti valita johtajia jokaiselle kieliryhmälle; näiden johtajien piti kokoontua ja laatia vaatimukset, jotka tarkastettaisiin ja hyväksyttäisiin yleisessä kokouksessa ja esitettäisiin sitten päällystölle ilmoittamalla, ettei yksikään Pohjois-Laakson työmies menisi kaivokseen, ellei näitä vaatimuksia hyväksyttäisi.
Jerry Minetti, joka tunsi hyvin kaikki ammattiliittoja koskevat seikat, kehoitti Halia tekemään jäsenluettelon heti; hän arveli välittömän vaikutuksen vuoksi olevan edullista, jos jokainen astui esiin ja mainitsi nimensä. Mutta samassa ilmeni vaikeus, jonka kohtaavat kaikki järjestäjät: ei ollut kirjoitusneuvoja eikä rahoja. Tarvittiin kyniä ja paperia nimien merkitsemistä varten, ja Hal oli tyhjentänyt taskunsa Jack Davidille! Hänen täytyi lainata viisikolmatta senttiä ja lähettää joku yhtiön myymälään. Päätettiin, että jokaisen ammattiyhdistykseen liittyvän piti maksaa kymmenen sentin vero. Täytyi käyttää sähkölennätintä ja puhelinta, jos tahdottiin saada apua ulkomaailmasta.
Valittiin väliaikainen komitea, johon kuuluivat Tim Rafferty, Wauchope ja Hal, pitämään huolta luetteloista ja varoista ja yleensä hoitamaan asioita huomiseen, jolloin pidettäisiin uusi kokous; sitäpaitsi valittiin tusina jykevimpiä ja luotettavimpia miehiä komitean henkivartijoiksi. Lähettiläs palasi tuoden paperia ja kyniä, tulkit istuutuivat maahan ja kirjoittivat kaivoslamppujen valossa niiden miesten nimet, jotka halusivat liittoon yhtyä. Jokainen vuorostaan vannoi suostuvansa yhteisvastuuseen ja kuriin. Sitten kokous julistettiin keskeytyneeksi seuraavaan aamuun asti, ja työmiehet hajautuivat koteihinsa lepäämään, mielessä sellainen voimantunto ja ilo, jota vain harvat olivat eläessään ennen kokeneet.
8.
Komitea lähti henkivartiostoineen Reminitskin luo, missä miehet paneutuivat pitkäkseen permannolle; kukaan ei yrittänyt heitä häiritä, ja useimpien rauhallisesti kuorsatessa Hal ja muutamat muut istuivat kirjoittamassa luetteloa vaatimuksista, jotka tultaisiin seuraavana aamuna jättämään päällystölle. Sopimus oli sellainen, että Jerry lähtisi varhaisella aamujunalla Pedroon päästäkseen kosketukseen Jack Davidin ja ammattikuntavirkailijain kanssa ja voidakseen ilmoittaa heille asian uusimmista vaiheista. Koska virkailijoita varmaan vaaniskelivat yhtiön urkkijat, kehoitti Hal Jerryä menemään MacKellarin asuntoon ja pyytämään häntä kutsumaan Ison Jackin sinne hänen puheilleen. Sitäpaitsi Jerryn piti puhelimessa ilmoittaa Gazetten toimitukseen Billy Keatingille lakkoa koskevista seikoista.
Halin mielessä oli satoja sellaisia seikkoja; ne hyrisivät hänen päässään niin, ettei hän makuulle paneuduttuaan päässyt uneen. Hän ajatteli päällysmiehiä ja heidän mahdollisia toimenpiteitään. Hän tiesi varmaan, etteivät hekään nukkuneet!
Sitten johtuivat mieleen ne tuttavat, jotka olivat matkustaneet pois yksityisjunassaan, johtui mieleen oman aseman omituisuus. Hän nauroi jonkinlaista epätoivoista naurua ajatellessaan, kuinka Percy oli yrittänyt saada häntä täältä poistumaan. Ja Jessie rukka! Mitä voikaan Hal nyt sanoa hänelle?
Päällysmiehet eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin sinä yönä. Aamulla lakontekijät kiiruhtivat kokouspaikalleen, muutamat huolimatta jäädä aamiaisellekaan. He tulivat pesemättöminä ja kampaamattomina, katsahtaen arasti kumppaneihinsa, ikäänkuin eivät olisi voineet enää uskoa todeksi sitä rohkeata tekoa, johon olivat edellisenä iltana ryhtyneet. Mutta kun he sitten tapasivat komitean ja henkivartioston valmiina käymään toimeen, heidän rohkeutensa palasi, ja heidän mielissään elpyi jälleen se ihmeellinen yhteenkuuluvaisuudentunne, joka oli tehnyt heistä miehiä. Aivan pian aljettiin pitää puheita, hurrata ja laulaa, ja se houkutteli luo viivyttelijät ja pelkuritkin. Kohta oli asia täydessä käynnissä; melkein kaikki työväestön miehet, naiset ja lapset olivat läsnä.
Mary Burke tuli sairaalasta, missä oli viettänyt yönsä. Hän näytti väsyneeltä, ja hoidottomalta, mutta hänen taisteluhalunsa ei ollut suinkaan masentunut. Hän kertoi keskustelleensa muutamien loukkaantuneiden miesten kanssa ja saaneensa tietää, että useat heistä olivat allekirjoittaneet »sopimuksia», joiden nojalla yhtiö suojasi itsensä kaikilta vahingonkorvausvaatimuksilta. Toiset olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta, ja Mary oli kiihkeästi varoittanut heitä vastakaan niin tekemästä. Pari naista tarjoutui lähtemään sairaalaan, jotta Mary voisi levätä, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, hänestä tuntui kuin olisi mahdotonta levätä enää milloinkaan.
Äsken perustetun yhdistyksen jäsenet ryhtyivät nyt valitsemaan virkailijoitaan. He tahtoivat tehdä Halista esimiehen, mutta hän ei tahtonut sitoa itseään sellaisella lopullisella tavalla, vaan onnistui siirtämään sen kunnian Wauchopelle. Tim Raffertystä tehtiin rahastonhoitaja ja sihteeri. Sitten valittiin lähetystö, jonka piti mennä esittämään Cartwrightille miesten vaatimukset. Lähetystöön kuuluivat Hal, Wauchope ja Tim, eräs Marcelli-niminen italialainen, jota Jerry oli äänestänyt, eräs slaavilaisten ja eräs kreikkalaisten edustaja — Rusick ja Zammakis, jotka olivat molemmat tukevia ja luotettavia miehiä. Vihdoin valittiin vielä nauraen ja hurraten Mary Burke lähetystön jäseneksi. Naisia ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa toimissa, mutta Mary oli kaivosmiehen tytär ja jarruttajapojan veli, ja hänellä oli yhtä hyvä oikeus puhua kuin kenellä muulla tahansa Pohjois-Laaksossa.
9.
Hal luki kirjelmän, joka oli sepitetty edellisenä iltana. He vaativat oikeutta saada perustaa yhdistys joutumatta sen vuoksi työstä erotetuiksi. He vaativat itselleen punnitustarkastajaa, joka oli miesten itsensä valittava. He vaativat, että kaivoksia oli pirskotettava räjähdysten estämiseksi ja varustettava kunnollisilla tukipuilla, jottei tarvinnut pelätä luhistumista. He vaativat oikeutta saada tehdä ostoksensa missä myymälässä tahtoivat. Hal huomautti, että kaikki nämä vaatimukset olivat valtion lakien takaamia oikeuksia; se oli tärkeä seikka; ja Hal kehoitti kehoittamalla miehiä tyytymään näihin vaatimuksiin. Lyhyen väittelyn jälkeen kumottiin äänestämällä niiden jyrkkien ehdotus, jotka tahtoivat vaatia palkkoja koroitettaviksi kymmenellä prosentilla. Samoin kumottiin erään syndikalistianarkistin ehdotus. Mies selitti englannin- ja italiankieltä sekaisin käyttäen, että kaivokset kuuluivat heille, että tuli kieltäytyä kaikesta sovittelusta ja paiskata päällysmiehet heti ulos.
Tuota puhetta pidettäessä nuori Rovetta tunkeutui joukon läpi Halin luo ja veti hänet syrjään. Hän oli ollut asemalla ja nähnyt aamujunan tulon. Siitä oli astunut alas kolme-neljäkymmentä miestä, sitä »kovan kansalaisen» tyyppiä, jonka jokainen näiden kaivosalueiden työmies tunsi ensi silmäyksellä. Yhtiön virkailijat olivat ilmeisesti käyttäneet uutterasti puhelinta viime yönä; he eivät tuottaneet vartijamiehiä ainoastaan vaunulasteittain junalla, vaan vielä automobiileilläkin toisilta kaivoksilta — kauempana samassa kanjonissa sijaitsevasta »Kaakkoisesta» ja vuoren toisella puolen eräässä sivukanjonissa sijaitsevasta Barelasta.
Hal kertoi nämä uutiset kokoukselle, joka vastasi raivokkaasti ulvahtaen. Sellainenko siis olikin päällysmiesten suunnitelma! Kuumaverisimmät hyppäsivät tuhkaläjälle, ja puoli tusinaa yritti puhua yhtaikaa. Johtajien täytyi väkivalloin pidättää näitä ylen kiihkeitä; Hal varoitti vielä kerran: »Ei tappelua!» Heidän piti luottaa yhdistykseensä, piti esiintyä lujana rintamana yhtiötä vastaan, ja yhtiö oppisi tietämään, ettei lakkoa käynyt kukistaminen peloittelemalla.
Asiasta sovittiin, ja lähetystö lähti yhtiön toimistoon, Wauchope kuljettaen kädessään kokouksen päätöksistä sepitettyä kirjelmää. Lähetystön jäljessä kulki väkijoukko taajana joukkona täyttäen toimiston edustan seitsemän urhoollisen noustessa portaita rakennukseen. Wauchope kysyi mr Cartwrightiä, ja eräs kirjuri vei sanan.
Seisottiin odottaen. Samassa tuli eräs yhtiön virkailija kadulta ja viittasi Halille. Hänellä oli kädessä kirjekuori, jonka hän mitään virkkamatta ojensi Halille. Se oli osoitettu »Joe Smithille». Hal avasi sen ja löysi pienen käyntikortin, johon alkoi tuijottaa. »Edward Warner jun.»
Aluksi Hal tuskin voi uskoa silmiään. Edward Pohjois-Laaksossa! Sitten hän käänsi kortin ja luki veljensä tuttua käsialaa: »Olen Cartwrightin luona. Minun täytyy saada tavata sinut. Asia koskee isää. Tule heti.»
Pelko säpsähdytti Halin sydäntä. Mitä voi tuollainen uutinen tarkoittaa?
Hän kääntyi heti lähetystön puoleen ja selitti asian. »Isäni on vanha mies, ja häntä kohtasi halvaus kolme vuotta sitten. Pelkään, että hän on voinut kuolla tai kääntyä vaarallisesti sairaaksi. Minun täytyy lähteä.»
»Se on viekkautta!» huusi Wauchope kiihtyneenä.
»Ei, se ei voi olla viekkautta», vastasi Hal. »Minä tunnen veljeni käsialan. Minun täytyy lähteä häntä tapaamaan.»
»Olkoon menneeksi», sanoi Wauchope. »Me odotamme. Emme lähde
Cartwrightin luo, ennenkuin palaatte.»
Hal mietti asiaa. »En pidä sellaista menettelyä viisaana», virkkoi hän.
»Te voitte tehdä tehtävänne yhtä hyvin, vaikka en olekaan mukana.»
»Mutta minä toivoin teidän puhuvan!»
»Ei», vastasi Hal, »se on teidän asianne, Wauchope. Te olette yhdistyksen puheenjohtaja. Te tiedätte, mitä miehet haluavat, yhtä hyvin kuin minä; tiedätte, mitä he valittavat. Sitäpaitsi ei ole Cartwrightin kanssa paljoakaan puhuttavaa. Hän joko suostuu vaatimuksiimme tai ei suostu.»
Asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Mary Burke huomautti, että Hal vedettiin pois kaikkein kriitillisimpänä hetkenä. Hal vastasi nauraen, sanoi, että Mary oli kenen hyvänsä miehen veroinen, jos tuli kysymykseen väitteleminen. Jos Wauchope ilmaisi heikkouden oireita, oli Maryn asia käydä puhumaan!
10.
Niin Hal kiiruhti pois kohti Cartwrightin asuntoa, joka pienellä kukkulalla sijaiten kohosi kaivosalueen yläpuolelle. Hän soitti ovikelloa, ovi avautui, ja siinä seisoi hänen edessään hänen veljensä.
Edward Warner oli kahdeksan vuotta Halia vanhempi, aivan tyypillinen amerikkalainen liikemies. Hänen vartalonsa oli suora ja voimakas, piirteet säännölliset ja lujat; hänen äänestään, käytöksestään ja koko olemuksestaan uhosi tyyni päättäväisyys, määräperäisesti suunnattu tarmokkuus. Hän oli yleensä aivan mallikelpoisesti puettu, mutta nyt oli hänen ulkoasussaan samoinkuin käytöksessäänkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Halin huolestuminen oli yhä kiihtynyt hänen katua kulkiessaan. »Mitä on isälle tapahtunut?» huudahti hän.
»Isä voi hyvin», kuului vastaus, »nimittäin vielä tällä hetkellä».
»Mitä siis —»
»Peter Harrigan palaa idästä. Hän on Western Cityssä huomenna.
Ymmärräthän, että isälle tapahtuu jotakin, ellet heti täältä lähde.»
Hal tunsi yhtäkkä pelkonsa häviävän. »Siinäkö kaikki?» huudahti hän.
Hänen veljensä katseli nuorta kaivosmiestä, jolla oli yllään likainen työpuku ja jonka kasvot olivat noessa ja tukka ihan takkuinen. »Sinä sähkötit lähteväsi täältä, Hal!»