TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Huone lumilinnassa.
(Kuningas Edward, jota sairaana talutetaan sisään,
kuningatar Elisabeth, Dorset, Rivers, Hastings,
Buckingham, Grey y.m. tulevat.)
EDWARD.
Kas niin! — nyt hyvä päivätyö on tehty. —
Pyhänä, päärit, pitäkää tää liitto!
Vapahtajaltani ma joka päivä
Odotan vapahduksen kutsumusta;
Taivaaseen sielu rauhaisemmin astuu,
Kun maassa ystävilläni on rauha.
Rivers ja Hastings, kättä paiskatkaa!
Pois äkä! Ystävyyden vala tehkää!
RIVERS.
Minussa, tottakaan, ei vihan kaunaa;
Ja ystävyyttä vannon tuohon käteen.
HASTINGS.
Niin totta Jumal'auta, samaa minä!
EDWARD.
Varokaa pilaa kuninkaanne nähden!
Kuningas kuningasten pian saattaa
Salatun vilpin häpeään, ja hankkii
Toiselle teistä toisen kautta surman.
HASTINGS.
Niin totta Jumala mua auttakoon,
Ma ystävyyttä vannon!
RIVERS.
Samaa minä,
Niin totta kuin on Hastings mulle rakas!
EDWARD.
Te, rouva, tekin saman neuvon saatte; —
Poikanne Dorset myös; — myös Buckingham; —
Olette riidoin olleet keskenänne;
Käsi Hastingsin nyt suudeltavaks, rouva;
Ja minkä teette, vilpittä se tehkää.
ELISABETH.
Kas tuossa, Hastings: iki-unhoon vihat,
Niin totta Jumala meit' auttakoon!
EDWARD.
Dorset ja Hastings sopusyleilykseen!
DORSET.
On rikkumaton, mitä minuun tulee,
Tää ystävyyden liitto, sen ma vannon.
HASTINGS.
Ja samaa minä vannon.
(Dorset ja Hastings syleilevät toisiaan.)
EDWARD.
Lujita liitto, jalo Buckingham,
Syleillen puolisoni heimokuntaa;
Mua sovullanne onnelliseks saata.
BUCKINGHAM (kuningattarelle).
Jos vihaa teille kantaa Buckingham
Ja alamaisen lemmen kieltää teiltä
Ja omaisiltanne, niin lemmen sijaan
Hän taivaan vihat rangaistukseks saakoon.
Kun kipeimmin ma ystävätä kaipaan,
Ja ystävyydestään kun varmin olen,
Niin luihu, viekas, juonikas hän olkoon;
Niin käyköön, Jumal'aut, jos jäähtyy teihin
Minussa rakkaus tai omaisiinne!
(Syleilee Riversiä ja toisia.)
EDWARD.
Suloista lääkett', oiva Buckingham,
Valasi sairaalle on sydämmelle.
Veljemme Gloster nyt vaan puuttuu täältä
Sovinnon siunatuksi päätökseksi.
BUCKINGHAM.
Paraiksi herttua jo tulee tuossa.
(Gloster tulee.)
GLOSTER.
Huomenta, armolliset majesteetit!
Iloista päivää, ruhtinaiset päärit!
EDWARD.
Iloinen tosiaan on ollut päivä: —
Olemme tehnyt kristillisen työn,
Torasta sovun, vihast' ystävyyden
Kopeiden pääriemme välillä.
GLOSTER.
Siunattu puuha, jalo majesteetti! —
Jos tässä ruhtinasten seurass' ykskään
Pahasta luulosta tai panetuksest'
On mulle vihamielinen;
Jos tietämättäni tai raivost' olen
Jotakin tehnyt, josta joku tässä
Minua kaunaa, pyydän hänen kanssaan
Sopia rauhass', ystävyydessä;
Viha on mulle surmaa, sitä kammon
Ja kaikkein hyväin rakkautta kaipaan. —
Teilt' ensin, rouva, tosi rauhaa anon,
Jonk' alttiill' aion palveluksen' ostaa;
Ja teiltä, jalo lanko Buckingham,
Jos vihaa onkaan välillämme ollut;
Ja teiltäkin, lord Rivers, — teiltä, Dorset,
Jotk' olette mua syyttä karsastelleet;
Lord Woodville, teiltä; teiltäkin, lord Scales;
Kaikilta teiltä, herttuat, kreivit, loordit.
En tiedä yhtään miestä Englannissa,
Jon kanssa mull' ois senkään verran riitaa
Kuin tänä yönä synnytetyn lapsen.
Nöyryydestäni kiitän Jumalaani.
ELISABETH.
Tää päivä olkoon meille juhlapäivä;
Jumala riidoista jo lopun suokoon!
Kuningas, herrani, ma rukoilen:
Veljemme Clarence armoon ottakaa.
GLOSTER.
Siks, rouva, teinkö teille lemmen tarjon,
Ett' ivaks tässä paarein nähden joudun?
Ken hyvää herttuaa ei kuolleeks tiedä?
(Kaikki kauhistuvat.)
Ei sovi vainaan ruumist' ilkastella.
EDWARD.
Ken hänt' ei kuolleeks tiedä! Ken sen tietää?
ELISABETH.
Hyväinen taivas, tätä mailmaa!
BUCKINGHAM.
Minäkö kalvas niinkuin muut, lord Dorset?
DORSET.
Niin kyllä, loordi; tääll' ei ainoata,
Jonk' ei nyt poskilt' oisi puna poissa.
EDWARD.
Clarenceko kuollut? Peruutinhan käskyn.
GLOSTER.
Mies parka kuoli ensi käskystänne,
Perille sen vei siivekäs Mercurius;
Tuo vastakäskyn tuoja oli rampa,
Hän tuli parahiksi hautajaisiin.
Jumala suokoon, ett'ei moniaat,
Vähemmän ylevät ja taatut, mutta
Enemmän veriset kuin verelliset,
Pahempaa ansaitse kuin Clarence parka,
Ja sentään epäluulost' ole vapaat!
(Stanley tulee.)
STANLEY.
Hyvistä töistä, herra, pieni armo!
EDWARD.
Vait, vaiti! Sieluni on huolta täynnä.
STANLEY.
En nouse, kunnes herrani mua kuulee.
EDWARD.
No, sano sitten joutuun, mitä pyydät.
STANLEY.
Rikotun hengen palvelijalleni;
Hän taannoin tappoi erään renttuherran,
Jok' ennen palvellut on Norfolkilla.
EDWARD.
Tää kieli veljen kuolemanko lausui,
Ja nytkö orjalle se armon soisi?
Ol' aatos, eikä murha veljen rikos,
Ja sentään siitä katkeran sai surman.
Ken häntä puolsi? Raivotessani
Ken polvistui ja malttumaan mua pyysi?
Ken maini veljyyttä? Ken rakkautta?
Ken muisti, että Clarence parka jätti
Tuon ylvään Warwickin ja minuun liittyi?
Ken, että, Tewksburyn kun kentäll' Oxford
Mun voitti, hän mun pelasti ja lausui:
"Eläös, veljyt, nouse kuninkaaksi"?
Ken muisti, että, kentällä kun maattiin
Vilusta puolikuolleina, hän kääri
Mun vaippaansa ja melkein alastonna
Antautui itse öisen viiman valtaan?
Tuon kaiken synnillinen irstas raivo
Mun mielestäni vei, ja kellään silloin
Ei lempeyttä muistuttaa mua siitä.
Mut jospa joku orja, palkkalainen
On päissään tehnyt murhan, ryvettäen
Näin rakkaan vapahtajan kalliin kuvan,
Rukoillaan polvill' oiti armoa;
Ja — väärin kyllä — antaa mun se täytyy.
Mut veljeäni puoltanut ei ykskään,
En itsekään, jok' unhotin tuon raukan,
Ma kiittämätön. — Ylväimmällä teistä,
Jonk' elämässä tuli kiittää häntä,
Ei puolta sanaa hänen elämäkseen. —
Jumala! Varon, että mulle, teille
Ja omaisillemme sen syystä kostat. —
Mua auta, Hastings, makuulle. Ah, Clarence parka!
(Kuningas, kuningatar, Hastings, Rivers, Dorset ja Grey menevät.)
GLOSTER.
Sen pikaisuus saa aikaan! — Nähkääs, kuinka
Kuningattaren syypäät sukulaiset
Clarencen kuolemasta kalpenivat!
Sit' aina kuninkaalle hokivatkin;
Mut Jumala sen kostaa. Eikö mennä
Nyt kuningasta lohduttamaan, loordit?
BUCKINGHAM.
Niin kuin vaan suvaitsette, herttua.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Yorkin herttuatar tulee Clarencen pojan ja tyttären kanssa.)
POIKA.
Sano, mummo hyvä, onko isä kuollut?
HERTTUATAR.
Ei, lapseni.
TYTTÖ.
Mut miks niin usein itket, rintaas lyöt
Ja huudat: "Clarence, polo poikani?"
POIKA.
Miks meitä katselet ja päätäs puistat
Ja sanot: "hyljätyt te orpo raukat!"
Jos hyvä isä vielä eloss' oisi?
HERTTUATAR.
Mua ymmärrätte väärin, lapsukaiset:
Kuninkaan sairautt' aihkelen, ja hänen
Mä pelkään kuolevan, enk' isänne!
Ois hukkatyötä surra hukkunutta.
POIKA.
Siis, luulet, mummo, että hän on kuollut.
Kuningas, setämme, on siihen syypää;
Mut Jumala sen kostaa: sitä yksin
Rukoilen Hältä hartain rukouksin.
TYTTÖ.
Ja myöskin minä.
HERTTUATAR.
Vait, lapset, vait! Kuningas pitää teistä.
Te tyhmät, viattomat ette arvaa,
Ken syypää isänne on kuolemaan.
POIKA.
Tiedänpäs; hyvä Gloster setä kertoi;
Kuningattaren yllyst' itse keksi
Kuningas kanteen hänet vangitakseen.
Ja setä itki, kun hän tämän kertoi,
Poskelle suuteli ja surkutteli
Ja käski häneen turvaamaan kuin isään,
Luvaten rakastaa mua niinkuin lastaan.
HERTTUATAR.
Noin kauniin muodon voiko vilppi ottaa
Ja perki paheet hyveen kuoreen peittää?
Mun poikan' on hän, se mun häpeäni,
Mut vilppiään ei minust' imenyt.
POIKA.
Luuletko, mummo, sedän teeskennelleen?
HERTTUATAR.
Sen luulen, lapsi.
POIKA.
Mut min' en luule. Kuules; mikä melu?
(Kuningatar Elisabeth tulee epätoivoisena;
Rivers ja Dorset hänen jäljessään.)
ELISABETH.
Miks en saa itkeä ja valitella,
Osaani laittaa, itseäni piestä?
Teen mustan epätoivon kanssa liiton
Vihollistani, itseäni vastaan.
HERTTUATAR.
Mut mikä kurjan tuskan kohtaus tämä?
ELISABETH.
Vain traagillisen raivon alkunäytös: —
Kuningas, poikas, mieheni on kuollut.
Elääkö oksat, kun on juuri poissa?
Ja mehun puutteess' eikö lehvät kuihdu? —
Ken elää mielii, itkeköön! Ken kuolla,
Sen tehköön joutuun, jotta sielumme
Kuninkaan sielun lennoss' ennättäisi
Ja nöyrän alamaisen tavoin seurais
Ikuisen levon valtakuntaan häntä!
HERTTUATAR.
Suruusi mull' on osaa yhtä paljon,
Kuin oikeutt' ennen jaloon puolisoosi,
Minäkin kunnon miehen surmaa itkin
Ja kuviensa katsomisest' elin;
Kaks tämän ylvään muodon kuvastinta
Nyt ilkisurma pirstoiksi on lyönyt,
Ja mulle lohduks jäi vaan kiero lasi,
Joss' inholl' oman häpeäni näen.
Sin' olet leski, mut myös äiti olet,
Ja lohduks sulle lapsesi on jäänyt;
Mut kuolo mun vei rinnoiltani miehen,
Käsistä heikon kaksi sauvaa riisti,
Clarencen, Edwardin. Oi! syytä mulla —
Kun sull' on puolet vaan mun murheistani —
Tukeuttaa parkuuni sun voihkinasi.
POIKA.
Isämme surmaa ette, täti, surrut;
Kuink' itkemään me teitä auttaisimme?
TYTTÖ.
Ei meidän orpoin hätää surkuteltu;
Siis teidänkään ei lesken huolta surra.
ELISABETH.
Apua voihkinaani min' en pyydä,
En tyhjä minä valituksist' ole.
Virtailkoot silmihini lähteet kaikki,
Kuun kostean ett' ohjaamana sitten
Maailman upottaisin kyyneltulvaan!
Voi miestäni, voi kelpo Edwardia!
LAPSET.
Voi isäämme, voi kelpo Clarencea!
HERTTUATAR.
Voi Edwardia ja voi Clarencea!
ELISABETH.
Tukeni Edward oli; hän on poissa.
LAPSET.
Tukemme Clarence oli; hän on poissa.
HERTTUATAR.
Tukeni kumpikin; he ovat poissa.
ELISABETH.
Moist' onko tappiota leski tehnyt?
LAPSET.
Moist' onko tappiota orpo tehnyt?
HERTTUATAR.
Moist' onko tappiota äiti tehnyt?
Voi! Minä äiti olen näiden tuskain:
Mun yhteist' on, mut heidän osittaista.
Hän itkee Edwardia, jota minäi;
Min' itken Clarencea, jot' ei hän;
Nuo lapset Clarencea, jota minäi;
Ja minä Edwardia, jot' ei he. —
Te kolme minuun, kolmin kerroin kurjaan,
Nyt vuodattakaa kaikki kyyneleenne:
Min' olen surujenne imettäjä,
Ma niitä valituksillani ruokin.
DORSET.
Tyvetkää, äiti! Pahoitatte taivaan,
Jos sallimuksestaan näin nurisette.
Sanotaan, että kiittämätönt' ompi
Hitaalla ynsyydellä maksaa velka,
Jonk' ystävyydest' aulis käsi antoi;
Mut kiittämättömämpää jäykistellä
Taivasta vastaan, kun se lainaamansa.
Kuninkaallisen velan jälleen vaatii.
RIVERS.
Poikaanne muistakaa kuin hellä äiti;
Tuottakaa nuori prinssi, kruunattakoon
Hän oiti; siitä teille lohtu koituu.
Surunne kuollut Edward hautaan vieköön,
Elävä Edward ilon teille tuokoon.
(Gloster, Buckingham, Stanley, Hastings, Ratcliff y.m. tulevat.)
GLOSTER.
Rohkeutta, sisko! Syytä meill' on kaikin
Tään kirkkaan tähden sammumista surra,
Mut tuskaans' ei voi kenkään itkull' auttaa. —
Anteeksi, äiti; armollinen rouva,
En nähnyt teitä. — Nöyrään polvill' anon
Nyt siunaustanne.
HERTTUATAR.
Siunatkoon sua Herra!
Sydämmes taivuttakoon hurskauteen,
Nöyryyteen, hellyyteen ja hyviin töihin!
GLOSTER.
Aamen? (Syrjään.) Ja kauan maassa elää suokoon!
Se äidin siunauksen on loppuponsi;
Kuink' armo rouva nyt sen unehutti?
BUCKINGHAM.
Kaihoisat prinssit, huolestuneet päärit,
Joit' yhteinen tää surun taakka painaa,
Sovussa rohkaiskaa nyt toisianne.
Vaikk' isän luona elonteko päättyi,
Uus alkaa elonteko pojan luona.
Tuo paisuneiden sydämenne murto,
Jok' äsken sidottiin ja lastoitettiin,
On hoidettava, vaalittava tarkoin.
Minusta paras pienin saatoin tuoda
Ludlow'sta nuori prinssi Lontooseen
Kruunattavaksi täällä kuninkaaksi.
RIVERS.
Miks pienin saatoin, mylord Buckingham?
BUCKINGHAM.
Siks, että suuri joukko repis auki
Tuon vasta parannetun äkähaavan;
Jok' oisi sitä vaarallisempaa,
Kun nuor' on valtio ja johtajatta,
Ja joka hevonen on omin valloin
Ja juosta saapi, minne itse mielii.
Niin vaaran pelkokin kuin itse vaara
On minun mielestäni torjuttava.
GLOSTER.
Kuningas sopuun liitti meidät kaikki;
Vakaana, vahvana sen liiton pidän.
RIVERS.
Niin minäkin; ja niinpä, luulen, kaikki,
Mut kun se viel' on nuori, niin ei hyvä
Sit' uskaltaa noin rikkumisen vaaraan;
Ja niin voi käydä, jos on saatto suuri.
Siis olen jalon Buckinghamin mieltä,
Ett' tulee prinssi noutaa vähin joukoin.
HASTINGS.
Sit' olen mieltä minäkin.
GLOSTER.
Niin olkoon siis; ja päättämään nyt käymme,
Kenenkä Ludlow'hon on rientäminen.
Te, äiti, ja te rouva, suvainnette
Täss' asiassa antaa lausuntonne.
(Kaikki poistuvat, paitsi Buckingham ja Gloster.)
BUCKINGHAM.
Ken prinssin noutaneekin, Herran tähden,
Me emme molemmin saa kotiin jäädä:
Matkalla keinon keksin, miten alkaa
Sovittu juonemme ja prinssist' eriin
Kuningattaren pöyhkä suku saada.
GLOSTER.
Mun toinen itseni, mun neuvostoni,
Oraakkeli ja profeetta! — Kuin lapsi,
Ma seuraan johtoasi, armas lanko.
Ludlow'hon siis! Me emme kotiin jää.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama seutu. Katu.
(Kaksi porvaria kohtaa toisensa.)
1. PORVARI. Huomenta, naapuri! No, mihin kiire?
2. PORVARI.
Sit' itse tuskin tiedän, totta vieköön.
No, tiedättehän uutisen?
1. PORVARI.
Niin, ett' on
Kuningas kuollut.
2. PORVARI.
Huono uutinen,
Niin maarin, niinkin. Harvoin hyvää kuuluu.
Pahoinpa pelkään, ett' on mailma nurin.
(Kolmas porvari tulee.)
3. PORVARI. Huomenta, miehet!
1. PORVARI.
Jumal' antakoon!
3. PORVARI. Kuninkaan kuolemako yhä totta?
2. PORVARI. On, liian totta; Herra auta meitä!
3. PORVARI. Siis myrsky tulossa?
1. PORVARI.
Ei, poika meitä
Jumalan armosta on hallitseva.
3. PORVARI. Voi maata, jonka valtias on lapsi!
2. PORVARI.
On silloin toki toivo hallinnosta,
Kun holho-ajan ensin neuvoskunta,
Ja, täyteen ikään tulleena, hän itse
Siks on ja silloin hallitseva hyvin.
1. PORVARI.
Niin oli myös, kun kuudes Henrik kruunun
Yhdeksän-kuisena sai Pariisissa.
3. PORVARI.
Kuin? Niinkö? Ei; sen tietköön Jumala!
Maa silloin syväst' oli valtataidost'
Ylenkin kuuluisa; ja kuninkaalla
Tukena silloin oli kunnon sedät.
1. PORVARI. Niin tälläi isän puolelta ja äidin.
3. PORVARI.
Josp' isän puolelt' olisivat kaikki
Tai isän puolelt' ei niin yhtäkään!
Kilpailu ensipaikasta se meitä
Käy liian liki, jos ei Herra auta.
Oi! Gloster herttua on vaarallinen,
Kuningattaren suku pöyhkä, röyhkä:
He hallittavat ois, ei hallitsevat,
Jott' entiselleen sairas maa taas toipuis.
1. PORVARI. Pahinta pelkäämme; käy kaikki hyvin.
3. PORVARI.
Kun pilvi uhkaa, pannaan vaippa ylle;
Kun lehti varisee, on talvi läsnä;
Ken yöt' ei odota, kun päivä laskee?
Ajaton myrsky kallist' aikaa tietää.
Kaikk' ehkä hyvin käy, jos Luoja sallii,
Mut sit' en toivo, sen ei olla väärtit.
2. PORVARI.
Niin, totta, kauhua on mielet täynnä;
Jos ketä puhuttelet, kaikki ovat
Niin tuskaiset ja synkän näköiset.
3. PORVARI.
Niin ennen suurta muutosta on aina:
Taivaallisella vaistoll' ihmismieli
Läheistä vaaraa varoo, niinkuin näemme,
Ett' ennen myrskyilmaa meri paisuu.
Kädessä kaikk' on Herran. Minne matka?
2. PORVARI. He, meidät haastettu on oikeuteen.
3. PORVARI. Niin minutkin; no, tehdään sitten seuraa.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Yorkin arkkipiispa, nuori Yorkin herttua, kuningatar Elisabeth
ja Yorkin herttuatar tulevat.)
ARKKIPIISPA.
Olivat viime yön Northamptonissa,
Ja Stony-Stratfordissa ensi yön,
Ja täällä huomenna tai toisena.
HERTTUATAR.
Sydämmestäni halaan nähdä prinssin;
Lie kasvanutkin viime näkemästä.
ELISABETH.
Ei kaiketikaan; York, mun poikani,
Mitassa, kuulen ma, jo hänet voittaa.
YORK.
Niin, äiti; mutta minä sit' en tahtois.
HERTTUATAR.
Kuin, nuori lanko? Hyväksihän kasvu.
YORK.
Näet, mummo, setä Rivers kerran sanoi,
Kun illasteltiin, kasvuss' että voitin
Jo veljeni; "niin", sanoi setä Gloster,
"On yrtti hento, mutta ruhka rento."
Sen jälkeen min' en tahdo joutuun kasvaa,
Kosk' yrtti viipyy, mutta ruhka rientää.
HERTTUATAR.
Ei, totta, sopinut se sananparsi
Hänehen, joka sovitti sen sinuun!
Hän oli pienest' alkain kurja raukka,
Niin pitkään, vitkaan kasvoi, että hänen
Pitäisi säännön mukaan olla hyvä.
ARKKIPIISPA.
Epäilemättä onkin, rouva hyvä.
HERTTUATAR.
Kenties, mut epäillä tok' äidin suokaa.
YORK.
Tuon hoksannut jos oisin, totta maarin,
Sill' oisin setä hyvää pistellyt
Ja vielä tuntuvammin kuin hän mua.
HERTTUATAR.
Mitenkä, pikku York? No, anna kuulla.
YORK.
Hän kasvoi, sanotaan, niin joutuun, että
Jo kaksituntisena leipää järsi;
Ma vasta kaksivuotisna sain hampaan.
Purevaa pilaa, mummo, eikö totta?
HERTTUATAR.
Mut, hyvä York, ken tuota sulle kertoi?
YORK.
He, mummo, hänen imettäjänsä.
HERTTUATAR.
Jopa! Hän kuoli ennen kuin sa synnyit.
YORK.
En tiedä, ken sen kertoi, jos ei hän.
ELISABETH.
Ovela vesa! Mene, senkin viiso!
ARKKIPIISPA.
Ei suuttumista lapseen, hyvä rouva.
ELISABETH.
Tyynessä kala kutee,
(Sanansaattaja tulee.)
ARKKIPIISPA.
Kas, tuossa sanantuoja. — Mitä uutta?
SANANSAATTAJA.
Semmoista, jota kertoa on tuska.
ELISABETH.
Kuink' onpi prinssin?
SANANSAATTAJA.
Hyvin; hän on terve.
HERTTUATAR.
No, mitä tiedät uutta?
SANANSAATTAJA.
Lord Grey, lord Rivers ja lord Thomas Vaughan
Pomfretiin vankeina on lähetetty.
HERTTUATAR.
Ken vanginnut on heidät?
SANANSAATTAJA.
Ylväät herttuat
Gloster ja Buckingham.
ELISABETH.
Ja mistä syystä?
SANANSAATTAJA.
Kaikk' olen ilmoittanut, minkä tiedän.
Ne herrat miks on vangittu ja mistä,
Siit' olen tietämätön, armo hyvä.
ELISABETH.
Mua voi! Näen huoneeni jo kukistuksen.
Nyt tiiker' iskenyt on hentoon hirveen;
Tyrannin röyhkän sorron alle joutuu
Viaton, poljeksittu valtaistuin. —
Nyt terve veri, murha, teurastus!
Näen hengessä jo, miten kaikki päättyy.
HERTTUATAR.
Kirotut, rauhattomat riidan hetket,
Kuin monta teitä olenkaan ma nähnyt!
Hengellään puolisoni kruunun maksoi;
Nakeltiin poikiani sinne, tänne;
Ilon tai itkun voitto toi tai tappio.
Ja valtaan päästyään ja kansais-riidan
Näin juurittuaan, voittajat nyt alkoi
Sodittaa toistaan, veli veljeänsä,
Veri vertaan, itse itseään; — Oi, hullu
Typerä vimma, sappes heitä, tai mun
Suo kuolla näkemästä uutta surmaa!
ELISABETH.
Pois, poikani, pyhäkköön paetkaamme.
Hyvästi, rouva!
HERTTUATAR.
Varro, mukaan tulen.
Siis. Ei teillä syytä.
ARKKIPIISPA (Elisabethille).
Menkää, hyvä armo;
Aarteenne, tavaranne mukaan viekää.
Pois tässä annan teille sinetin.
Niin totta onni mulle hyvää suokoon,
Kuin minä teille sekä huoneellenne.
Pois tulkaa, pyhäkköön ma teidät saatan.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Katu.
(Torvet soivat; Walesin prinssi, Gloster, Buckingham,
kardinaali Bourchier y.m. tulevat.)
BUCKINGHAM.
Lontooseen, kammioonne, terve, prinssi!
GLOSTER.
Niin, terve, lanko, mielikuninkaani!
Lie raskas matka teitä synkistänyt.
PRINSSI.
Ei, setä, harmista on matka ollut
Tukala, ilkeä ja kiusoittava:
Setiä muita vastassani kaipaan.
GLOSTER.
Niin, prinssi, nuoruutenne puhdas hyve
Maailman viekkautt' ei vielä tunne:
Te muuta ette huomaa ihmisestä
Kuin ulkokuoren, joka, herra nähköön,
Sydäntä harvoin ilmaisee, jos koskaan.
Nuo kaipaamanne sedät vaaraks oisi;
Makeita sanojaan vaan kuulisitte,
Sydämmen myrkkyisyyttä huomaamatta;
Jumala teitä varjelkohon heistä
Ja mokomista valheystävistä!
PRINSSI.
Niin, valheystävistä, mut ei heistä.
GLOSTER.
Tervehdyksille tulee Lontoon määri.
(Määri seurueineen tulee.)
MÄÄRI.
Menestys, rauha teidän armollenne!
PRINSSI.
Ma kiitän teitä, kiitän kaikkia. —
(Määri seurueineen poistuu.)
Odotin, että veli York ja äiti
Jo tiellä meitä vastass' olisivat! —
Hyi, tuota Hastings-etanaa, kun sanaa
Ei laita, tulevatko he vai eikö!
(Hastings tulee.)
BUCKINGHAM.
Paraiksi tulee loordi hikipäissä.
PRINSSI.
Terveeksi, loordi! Eikö tule äiti?
HASTINGS.
Jumala tiesi, mut en minä, syytä,
Miks ovat äitinne ja veljennekin
Pyhäkköön paennehet; hellä prinssi
Ois mielellään mua tänne seurannut,
Mut äiti häntä esti kaikin voimin.
BUCKINGHAM.
Hyi, mikä mieletön ja tyhmä teko! —
Kehoittaa voisitteko, kardinaali,
Kuningatarta lähettämään oiti
Veljensä, prinssin, luoksi Yorkin herttuan?
Jos kieltää hän, niin mukaan menkää, Hastings,
Ja poika käsist' äidin riistäkää.
KARDINAALI.
Mylord, jos heikko puhelahjani
Äidiltään Yorkin herttuan voi voittaa,
Tuon hänet heti; mut jos rukouksist'
Ei äiti taivu, varjelkoon mua Herra
Häväisemästä pyhän turvapaikan
Kallista oikeutta! En moista tekis
Ma syntiä, en koko Englannista.
BUCKINGHAM.
Olette liian mahdoton ja jyrkkä,
Liiaksi tunnokas ja vanhoillinen.
Tään ajan julkeudella punnittuna
Pyhyytt' ei loukkaa häneen koskeminen.
Pyhäkön turva aina suodaan niille,
Jotk' ovat teoillaan sen ansainneet
Ja joill' on ymmärrystä sitä pyytää.
Mut prinssi sit' ei ansainnut, ei pyynnyt;
Siis minusta sen turvaa häll' ei ole.
Jos pois sen viet, mik' ei saa missä olla,
Et sillä riko vapautt', oikeutta.
Ma miesten kirkkoturvast' olen kuullut,
Mut lasten kirkkoturvasta — en koskaan.
KARDINAALI.
Minusta tällä kertaa voiton saatte. —
No, Hastings, tuletteko mukaan?
HASTINGS.
Kyllä
PRINSSI.
Mut rientäkäätte joutuun, hyvät herrat. —
(Kardinaali ja Hastings menevät.)
Sanokaa, setä, veljeni jos tulee,
Miss' oleksimme kruunaukseen asti?
GLOSTER.
Miss' itse, ruhtinaani, suvaitsette.
Minusta voisi teidän korkeutenne
Levähtää päivän, pari Towerissa
Ja sitten missä tahdotte ja missä
On terveyteen ja mieleen nähden paras.
PRINSSI.
Ei mikään mua tylki niin kuin Tower. —
Sen linnan rakensi kai Julius Caesar?
GLOSTER.
Hän alusti sen, armollinen prinssi,
Mut aika ajoin sit' on uudistettu.
PRINSSI.
Asiakirjaanko se perustuu
Vai ajast' aikaan käypään muistojuttuun?
BUCKINGHAM.
Asiakirjaan, armollinen prinssi.
PRINSSI.
Mut mitä, jos ei siitä oiskaan kirjaa;
Ijäti pitäis totuuden tok' elää
Ja perintönä käydä ajast' aikaan
Maailman viimeisimpään päivään asti.
GLOSTER (syrjään).
Sanotaan, viisas laps ei elä kauan.
PRINSSI.
He, mitä, setä, sanotte?
GLOSTER.
Ett' elää, kirjattakin, maine kauan. —
(Syrjään.) Näin, niinkuin Synti paastonäytelmässä,
Ma yksin sanoin lausun kaksi mieltä.
PRINSSI.
Se Julius Caesar oli kuulu mies;
Häll' urhous rikastutti älyä
Ja äly ikuistutti urhoutta:
Ei sitä voittajata kuolo voita;
Hän maineess' elää, vaikk' ei elämässä. —
Tietkääpä mitä, lanko Buckingham?
BUCKINGHAM.
Mit', armollinen prinssi?
PRINSSI.
Jos vaan elää
Saan mieheksi, niin vanhan oikeutemme
Anastan Ranskaan, taikka sotilaana
Ma kuolen, niinkuin elin kuninkaana.
GLOSTER (syrjään).
Keväästä aikaisesta lyhyt kesä.
(York, Hastings ja kardinaali tulevat.)
BUCKINGHAM.
Paraiksi ihan tulee Yorkin herttua.
PRINSSI.
No, Richard York! Kuink' arvo veljyt jaksaa?
YORK.
Hyvin, majesteetti; se nyt nimenne.
PRINSSI.
Niin, veli, mulle suruksi ja sulle.
Sen nimen omaaja vastikään kuoli,
Ja siitä halventui sen suuruus paljon.
GLOSTER.
Mitenkä voitte, jalo lanko York?
YORK.
Suur' kiitos, setä hyvä. — Oi, mut kuulkas,
Sanoitte: paha ruhka kasvaa joutuun;
Mitassa veli prinssi minut voittaa.
GLOSTER.
Niin tekee.
YORK.
Senkö vuoksi hän on paha?
GLOSTER.
Ei, lanko, sit' en sano.
YORK.
Hänen tulee
Siis kiittää teitä enemmän kuin minun.
GLOSTER.
Hänellä minuun käskijän on valta,
Mut teillä sukulaisen oikeus.
YORK.
Tikari tuo siis suokaa mulle, setä.
GLOSTER.
Tikari? Mielist' aivan, pikku lanko.
PRINSSI.
Kerjäätkö, veli?
YORK.
Setä hyväiseltä,
Jonk' antavan ma tiedän, mitä pyydän;
Ja moista joutavaa on helppo antaa.
GLOSTER.
Paremman lahjan annan langolleni.
YORK.
Paremman lahjan? Varmaan miekkanne?
GLOSTER.
No, kyllä, jos se oisi kyllin kevyt.
YORK.
Kevyitä vaanko ovat antimenne?
Kun painavampaa kerjää, niin saa kiellon.
GLOSTER.
Se liian painava on teidän kantaa.
YORK.
Se kevyt on, vaikk' oiskin painavampi.
GLOSTER.
Aseeni tahdotten siis, pikku lanko?
YORK.
Niin tahdon; ja mun kiitokseni tulee
Nimeni mukainen.
GLOSTER.
Min moinen?
YORK.
Pieni.
PRINSSI.
York veli aina puheissaan on töykkä;
Mut, setä, kantakaa se kärsimällä.
YORK.
Mua kärsimällä kantakaa, hän pyytää.
Setä, hän ivaa minua ja teitä:
Kun olen pikkuinen kuin marakatti,
Mua voitte muka selässänne kantaa!
BUCKINGHAM.
Kuin sattuvat on sutkapuheet hällä!
Ivaansa setää kohtaan lieventääkseen
Somasti, sieväst' itseään hän ilkkuu.
Niin nuori ja niin viekas, ihme, kumma!
GLOSTER.
Suvaitsetteko tulla, ruhtinaani?
Me käymme, lanko Buckingham ja minä,
Äitinne luokse, pyytääksemme häntä
Toweriin teitä tervehyttämään.
YORK.
Kuin? Toweriinko aiotte, mylord?
PRINSSI.
Protektori sen katsoo tärkeäksi.
YORK.
Min' en saa rauhan unta Towerissa.
GLOSTER.
Ja miksi? Mikä siellä peljättää?
YORK.
Oi! Clarence sedän vihastunut haamu;
Hän siellä murhattiin, niin sanoo mummo.
PRINSSI.
Setiä kuolleita en minä pelkää.
GLOSTER.
Ja totta ette eläviäkään?
PRINSSI.
Ei, totta, elävissä pelkäämistä.
Mut tule, veli; mielin raskahin
Heit' aattelen, kun menen Toweriin.
(Torventoitaus. Prinssi, York, Hastings, kardinaali
ja seurue poistuvat.)
BUCKINGHAM.
Tuo pikku lörppä York, hän eikö vainen
Kavalan äidin liene yllyttämä
Noin ilkeästi teitä ilkkumaan?
GLOSTER.
On varmaan, varmaan. Vaarallinen poika,
Eloisa, uljas, näppärä ja viisas
Kiireestä kantapäähän niinkuin äiti!
BUCKINGHAM.
Jo kyllin siitä. — Tule tänne, Catesby;
Vakaasti vannoit aikehemme täyttää
Ja tarkoin salata, mit' ilmaisemme.
Sa tiedät, mistä matkall' oli puhe: —
Mit' arvelet sa? Ehkä helpostikin
Taipuisi William Hastings meidän tuumaan
Asettaa tämä jalo herttua
Tään kuulun saaren valtaistuimelle?
CATESBY.
Niin isän tähden prinssiä hän lempii,
Ett' ei niin mihin suostu häntä vastaan.
BUCKINGHAM.
Mut' mitä luulet Stanleyst'? Eikö hänkään?
CATESBY.
Hän tekee kaikki niinkuin Hastings tekee.
BUCKINGHAM.
No, hyvä, siis vaan tämä: mene Catesby,
Varoen tunnustele Hastingsilta,
Kuink' ovat hälle mieleen meidän hankkeet.
Toweriin huomiseksi häntä pyydä
Neuvottelemaan kruunauksesta.
Jos huomaat, ett' on meihin taipuvainen,
Niin kehotellen kerro kaikki syymme;
Jos kylm' on, tylsä hän kuin jää ja lyijy,
Sin' ole samoin, keskeytä puhe,
Ja meille miehen mieli tiedoks anna.
Huomenna meill' on eri neuvottelu
Ja siellä sua suuresti on tarvis.
GLOSTER.
Tervehdi Hastingsia, sano, että
Vanhoista hänen verivainoojistaan
Huomenna suonta lyödään Pomfretissa,
Ja pyydä, että mistress Shorelle
Siit' ilosta hän antaa lisäsuukon.
BUCKINGHAM.
Niin, mene, Catesby; toimi taitavasti.
CATESBY.
Kyll', arvo herrat, visusti ja tarkkaan.
GLOSTER.
Sult' ennen makuutako tiedon saamme?
CATESBY.
Kyll' arvo herra, saatte.
GLOSTER.
Crossby-placeen;
Sa siellä tapaat meidät molemmat.
(Catesby menee.)
BUCKINGHAM.
Mut' mit' on meidän tehtävä, jos näemme,
Ett' ei lord Hastings suostu tuumaamme?
GLOSTER.
Pää poikki! — jotakin on päätettävä: —
Ja kun min' olen kuningas, niin sinä
Herefordin kreivikunnan saat ja kaiken
Kuningas-vainaan irtaan omaisuuden.
BUCKINGHAM.
Vetoan korkeutenne lupaukseen.
GLOSTER.
Ja mielisuosilla se täytetään.
Nyt iltaiselle; ja kun se on tehty,
Niin valmiiks sulatamme tuumiamme.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lord Hastingsin talon edustalla.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA (kolkuttaa ovea).
Mylord, mylord!
HASTINGS (sisältä).
Ken siellä?
SANANSAATTAJA.
Stanleyn viesti.
HASTINGS (sisältä).
Mitä on kello?
SANANSAATTAJA.
Neljä lyönnilleen.
(Hastings tulee.)
HASTINGS.
Sun herras eikö saa hän unta öisin?
SANANSAATTAJA.
Niin, siltä näyttää, päättäin viestistäni.
Ensinkin sulkeutuu hän suosioonne.
HASTINGS.
Ja sitten?
SANANSAATTAJA.
Hän ilmoittaa, ett' unessa vei karju
Kypärän hänen päästään; lisäks, että
On kahdet neuvottelut, joissa voidaan
Toisessa moista päättyä, mikä toisess'
On katumoiksi teille kummallenkin.
Siis kysyy, tahdotteko, korkeutenne,
Ratsaille hänen kanssaan oiti nousta
Ja kiireimmittäin rientää pohjoiseen
Pakohon vaaraa, jota ennustaa hän.
HASTINGS.
Palaja herras luo, ja sano, ettei
Noit' eri neuvotteluja hän pelkäis:
Hän sekä minä toisess' istumme,
Ja toisess' ystäväni, kelpo Catesby;
Siell' ei voi mitään tapahtua meille,
Jot' en sais heti minä tiedokseni.
Ajaton, tyhmä pelkons' on, niin sano.
Mit' uneen tulee, ihmettelen, ett' on
Niin houkka hän, ett' uskoo moiseen tyhjään
Unien ilveilyyn. Jos ennen kuin
Hätyyttää karju, sitä pakenemme,
Niin ajoon sillä vaan sit' ärsytämme
Ja päälle käymään vastoin aikomustaan.
Palaja, käske herras oiti tänne;
Menemme sitten kahden Toweriin,
Ja nähdä saa hän, ett' on karju säisy.
SANANSAATTAJA.
Sananne, herra, heti hälle saatan.
(Menee.)
(Catesby tulee)
CATESBY.
Suloista huoment', armollinen loordi!
HASTINGS.
Huometa, Catesby! Varhain liikkehellä.
Mit' uutta hoippuvasta valtiosta?
CATESBY.
Niin, totta, maailma on pyöräll' aivan,
Ja luulen, ett'ei pystyssä se pysy,
Jos ei sen valtaseppeltä saa Richard.
HASTINGS.
Kuin? Valtaseppeltä? Niin, kruunuako?
CATESBY.
Niin, hyvä loordi.
HASTINGS.
Pää multa ennen poikki lyötäköön,
Kuin että moiseen päähän soisin kruunun.
Mut luuletko, ett' ahnailee hän sitä.
CATESBY.
Niin totta kuin ma elän; toivoopa
Viel' apuannekin sen voittaaksensa,
Ja siksi lähettää sen ilotiedon,
Ett' tänään surman saavat vainoojanne,
Kuningattaren suku, Pomfretissa.
HASTINGS.
En, totta, tuota sanomata itke,
Sill' aina pitivät he vihaa mulle;
Mut siitä Richardia puoltaisinko
Ja tosi perillisen syrjäyttäisin?
En kuolemakseni, en jumal'auta!
CATESBY.
Jumala hurskait' aikeitanne kaitkoon!
HASTINGS.
Mut tuota minä kaiken vuotta nauran,
Ett' olen niiden kaatumuksen nähnyt,
Jotk' ovat parjanneet mua herralleni.
Kun neljätoist' on päivää mailleen mennyt,
Pois moni täält' on päässyt arvaamattaan.
CATESBY.
Mut ruma asia, mylord, on kuolla
Noin arvaamatta, valmistumatonna.
HASTINGS.
Oi, julmaa, julmaa! Mutta niinhän kävi
Greyn, Riversin ja Vaughanin, ja samoin
Käy monen muun, jok' on nyt yhtä varma
Kuin sinä sekä minä, jota suosii,
Sen tiedät, Buckingham ja Richard prinssi.
CATESBY.
Niin, suuren arvon panevat he teihin.
(Syrjään.) Niin, kaakkiin arvon hänet panisivat.
HASTINGS.
Sen tiedän ja sen hyvin ansaitsenkin.
(Stanley tulee)
Kas niin vaan! Missä, mies, on keihääsi?
Sa pelkäät karjua, eik' asett' ole?
STANLEY.
Huomenta, loordi! Catesby, huomenta!
Pilailkaa vaan; mut, kautta pyhän ristin,
Noit' eri neuvostoja minä kammon.
HASTINGS.
Mun henken' yhtä kallis on kuin teidän,
Mut koskaan elämässäni, sen vannon,
Se kalliimpi kuin nyt ei mulle ollut.
Näin luulisitteko mun riemuilevan,
Jos tilaamme en tietäis turvatuksi?
STANLEY.
Lontoosta Pomfretinkin herrat läksi
Hyvässä turvassa ja riemuellen,
Ja syytä pelkoon heill' ei ollutkaan.
Mut nähkääs, kuinka pian päivä mustuu.
Tää luihu vihan isku epäilyttää.
Jumala suokoon, että turhaa pelkään!
Toweriin lähdetäänkö? Aika rientää.
HASTINGS.
Mukahan tulen. — Tietäkääs, nuo herrat,
Joist' äsken puhuitte, nyt pääsee päästään.
STANLEY.
Sais ennen kunnot miehet pitää päänsä,
Kuin monet konnat käydä hattu päässä.
No, joko mennään?
(Airuen palvelija tulee.)
HASTINGS.
Edellä te menkää,
Ma ensin puhuttelen tätä miestä.
(Stanley ja Catesby menevät.)
No, mitä kuuluu, mies? Kuink' elät sinä?
PALVELIJA.
Hyvästi, kiitos arvo kysyjälle.
HASTINGS.
Nyt, tiedäs, mulla paremmat on päivät
Kuin viimein täällä tavatessamme;
Toweriin silloin vankina ma kuljin
Kuningattaren joukon vehkeilystä;
Nyt, tiedäs, — vaan sit' älä kelleen kerro —,
Nuo vainoojani tänään surman saavat,
Ja mull' on päivät paremmat kuin koskaan.
PALVELIJA.
Jumala suokoon niiden kauan kestää!
HASTINGS.
Suur' kiitos vaan! Kas, tuossa juomarahaa.
(Viskaa hänelle kukkaronsa.)
PALVELIJA.
Ma kiitän nöyrimmästi. (Menee.)
(Pappi tulee.)
PAPPI.
Kah, mylord!
Iloista nähdä teidän armoanne.
HASTINGS.
Sua kiitän sydämmestäni, sir John.
Sinulle viime ripist' olen velkaa,
Kun tulet ensi pyhänä, niin maksan.
(Buckingham tulee.)
BUCKINGHAM.
Kamariherrallako pappi luonaan?
Tuoll' olis Pomfretissa pappi tarpeen,
Mut teidän viel' ei tarvis ripitystä.
HASTINGS.
Kun tämän pyhän miehen näin, niin juuri
Noit' ajattelin, joita mainitsitte.
Olette Toweriin kai matkalla?
BUCKINGHAM.
Niin olen, mutta kauan siell' en viivy;
Ma lähden ennen teidän armoanne.
HASTINGS.
Niin kai; min' aion siellä lounastaa.
BUCKINGHAM (syrjään).
Ja illastaakin, vaikka sit' et tiedä.
No, tuletteko?
HASTINGS.
Nöyrin palvelijanne.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Pomfret. Linnan edusta.
(Ratcliff tulee vartijajoukon kanssa, joka vie Riversin,
Greyn ja Vaughanin mestattaviksi.)
RATCLIFF.
Esille tuokaa vangit.
RIVERS.
Sir Richard Ratcliff, kuule sanani:
Sa tänään kuoloon saatat alamaisen
Vakavan, uskollisen, kuuliaisen.
GREY.
Jumala prinssiämme kaitkoon teistä,
Kirotut senkin verimadot kaikki!
VAUGHAN.
Te kerran tätä vielä vaikeroitte!
RATCLIFF.
Pois joutuun! Päivänne on päättyneet.
RIVERS.
Oi, Pomfret, Pomfret! Tyrmä verinen,
Maan yleville tuhon, turman enne!
Syntisten muuriesi kehyksessä
Hakattiin kuoliaaksi toinen Richard,
Ja inhaa pesääs yhä tahratakses
Nyt meidänkin juot viatonta verta.
GREY.
Nyt meitä kohtaa Margareetan kirot
Siit' että Hastings, te ja minä näimme
Kuin Richard hänen poikans' otti hengen.
RIVERS.
Hastingsin kirosi hän, Buckinghamin kirosi hän,
Richardin kirosi hän; — muista, Jumala,
Se kirous täyttää heissä niinkuin meissä!
Mut sisartani lapsinensa säästä,
Ja tyydy meidän uskolliseen vereen,
Mi, niinkuin tiedät, Herra, syyttä vuotaa.
RATCLIFF.
Pois joutuun! Kuolinhetkenne on tullut.
RIVERS.
Nyt, Grey ja Vaughan, vielä syleily:
Hyvästi, kunnes taivaass' yhdytään!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Lontoo. Huone Towerissa.
(Buckingham, Stanley, Hastings, Elyn piispa, Catesby,
Lovel y.m. istuvat pöydän ympärillä; tuolien takana
seisoo oikeudenpalvelijoita)
HASTINGS.
Niin, jalot päärit, kruunausta varten
Olemme kokoon tulleet; Herran nimeen,
Sanokaa, milloin on se riemupäivä?
BUCKINGHAM.
Kuninkaan juhlaan valmist' onko kaikki?
STANLEY.
On; päivän määrääminen yksin puuttuu.
ELY.
Minusta sopiva on huomispäivä.
BUCKINGHAM.
Ken tuntee protektorin mielen tässä?
Ken on sen jalon prinssin uskotuin?
ELY.
Te, herttua, hänet parhain tuntenette.
BUCKINGHAM.
Näöstä tutut ollaan; sydäntäni
Ei tunne niinkään hän kuin minä teidän,
Ja min' en hänen niinkään kuin te minun.
Lord Hastings hänen paras suosittunsa.
HASTINGS.
Suur' kiitos; hän mua suosii, sen ma tiedän
Mut hänen mieltään kruunauksesta
En ole kysellyt, ei hänkään liioin
Armollist' ajatustaan ilmaissut.
Mut mainitkaa te aika, arvo loordit,
Niin minä herttuan puolest' äänestän:
Hän, toivon ma, ei sitä paheksune.
(Gloster tulee.)
ELY.
Paraiksi tässä tulee prinssi itse.
GLOSTER.
Huomenta, jalot langokset ja loordit!
Min' olen ollut untelo, mut toivon,
Ett'ei mun viipymäni tähden ole
Tärkeitä asioita laiminlyöty.
BUCKINGHAM.
Jos ette olis viittasanaan tullut,
Lord Hastings lausunut ois teidän osan,
Tarkoitan, teidän äänen kruunauksesta.
GLOSTER.
Muut älkööt moista rohjetko kuin Hastings;
Mun tuntee herttua ja mua suosii. —
Näin taannoin Holbornissa, mylord Ely,
Somia mansikoita puistossanne;
Ma pyydän, haettakaa niitä mulle.
ELY.
Kyll', armollinen herra, mielist' aivan.
(Menee.)
GLOSTER.
Sananen teille, lanko Buckingham.
(Vie hänet syrjään.)
Hastingsin mieltä urkkinut on Catesby:
Se niskuri niin kiivas on, ett' ennen
Pääns' antaa hän, kuin herrans' antaa lapsen, —
Joks arvollisimmasti poikaa kutsuu, —
Menettää oikeuttaan maansa kruunuun.
BUCKINGHAM.
Hetkeksi poistukaatte; minä seuraan.
(Gloster ja Buckingham poistuvat.)
STANLEY.
On riemujuhla vielä määräämättä,
Huomenna liian äkkinäistä oisi;
Enk' itsekään niin kunnoss' ole vielä,
Kuin olisin, jos päivä lykättäisiin.
(Elyn piispa palajaa.)
ELY.
Miss' ompi armollinen protektori?
Min' olen mansikat jo toimittanut.
HASTINGS.
Iloinen, laupias on tänään prinssi.
Mielessä häll' on jotain mielehistä,
Kun meitä tervehtii niin hilpeästi.
Ei toista kristikunnassa, ken voisi
Vähemmin peittää rakkautta ja vihaa;
Sydämmen oiti ilmaisevat kasvot.
STANLEY.
Mit' erityistä sydänt' ilmaisevaa
Näette tänään hänen kasvoissaan?
HASTINGS.
Sen, ettei meistä ketäkään hän vihaa;
Se muuten näkyis hänen katseestaan.
(Gloster ja Buckingham palajavat.)
GLOSTER.
Sanokaa, mikä rangaistus on sille,
Ken saatanallisella noituudella
Ja pirun vehkeill' etsii henkeäni
Ja ruumiin hornan-taioillansa rikkoo?
HASTINGS.
Mun rakkauteni teitä kohtaan käskee
Mun tässä prinssiseurass' ensimmäisnä
Julistaa syylliselle tuomion:
Ken olkoonkin, hän ansainnut on surman.
GLOSTER.
Siis omin silmin nyt sen tuhot nähkää:
Lumottu näin, kas, olen; kätenikin
On, näet, kuihtunut kuin kuiva rönsy;
Edwardin vaimo hän, se ilki noita,
Ja kätyrinsä Shore, tuo rietas portto,
He näin mun rienanneet on taioillansa.
HASTINGS.
Jos tuon he ovat tehneet, jalo herttua, —
GLOSTER.
Jos! Sinä hoimija sen häijyn porton,
Sanotko: jos? — Sin' olet kavaltaja: —
Pää poikki tuolta! Santta Paavali,
En ennen ruokaile kuin saan sen pään! —
Lovel ja Catesby, toimeen käsky pankaa!
Ken ystäväni on, mua seuratkoon.
(Gloster ja Buckingham menevät, heidän jäljessään neuvoskuntaa.)
HASTINGS.
Voi Englantia! Mua ei hiukkaakaan,
Hupelo, tämän oisin välttää voinut.
Näk' unta Stanley, että karju hältä
Kypärän riisti; minä tuota ilkuin,
Pakoa halveksien. Kolme kertaa
Kompastui tänään mieliratsuni
Ja pilttoutui, Towerin kun näki,
Ikäänkuin tätä teurashuonett' inhois.
Nyt äskeist' olis pappia mun tarvis.
Oi, kadun, mitä riemuellen kerroin
Ma airuelle, että Pomfretissa
Mun vainoojani tänään veriin sortuu.
Ja että suosiss' olen, turvass' itse.
Oi, Margareeta, raskaat kirouksesi
Nyt kohtaa Hastings raukan kurjaa päätä!
CATESBY.
Pois joutuun! Prinssi tahtoo ruokaella;
Ripitys lyhyt! Päätänne hän himoo.
HASTINGS.
Oi, hetkellist' on armo kuolevaisen
Ja sentään mielempää kuin taivaan armo.
Ken sinun sulokatsees ilmavirvaan
Perustaa toivonsa, sen henki hoippuu
Kuin juopunehen laivan mastossa,
Jonk' uhkaa pieni noikkauskin syöstä
Syvyyden turmaa tuottavaiseen kuiluun.
CATESBY.
Pois joutuun, joutuun! Turhaa voivotella.
HASTINGS.
Verinen Richard! — Maani poloinen!
Ennustan sulle kamalinta aikaa,
Mit' ikään inhass' ijässä on nähty.
Nyt ota pääni, vie se Glosterille,
Tuleepa surma pian ilkkujille.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Towerin muurien sisäpuolella.
(Gloster ja Buckingham tulevat, ruostunut sota-asu yllä
ja kovin rumannäköisinä muodoltaan.)
GLOSTER.
Vavista voitko, lanko, kasvos muuttaa,
Ja kesken sanaa tukehuttaa henkes,
Ja alkaa taas ja taaskin keskeyttää,
Kuin vimmainen ja hullu kauhust' oisit?
BUCKINGHAM.
Oi, kelpo murhenäyttelijän lailla
Puhelen, sivulle ja taakse vilkun,
Vapisen, säpsähdän, jos korsi liikkuu,
Ja luulevaista matkin; kauhun katse
Ja pakkohymy tarjona on mulla,
Ja kumpikin ne virassaan on alttiit
Jok' aika suosimaan mun juoniani.
Mut' onko Catesby mennyt?
GLOSTER.
On, on; ja kas, hän tuossa tuopi määrin.
(Määri ja Catesby tulevat.)
BUCKINGHAM.
Lord määri, —
GLOSTER.
Tähytkää nostosiltaa!
BUCKINGHAM.
Mitä? Rumpu!
GLOSTER.
Sa, Catesby, silmää valleja!
BUCKINGHAM.
Lord määri,
Me haetimme teidät, —
GLOSTER.
Varuill' ole
Ja pidä puoltas: vainoojia tulee.
BUCKINGHAM.
Meit' auta Jumala ja syyttömyys!
(Lovel ja Ratcliff tuovat Hastingsin pään.)
GLOSTER.
Ei hätää! Ystäviä: Ratcliff, Lovel.
LOVEL.
Täss' on sen ilkikavaltajan pää,
Sen luihun, tekohurskaan Hastingsin.
GLOSTER.
Tuost' itkuun hellyn, niin ma häntä lemmin.
Oi! luulin, ett'ei kristittyä luomaa
Niin suoraa, vilpitöntä ollut toista;
Hän oli kirja, johon sieluni
Salaiset miettehensä piirsi kaikki;
Vikansa niin hän hyveen kiiltoon peitti,
Ett' ottamatta lukuun julki-syytään,
Tarkoitan suhdettansa Shoren vaimoon,
Ei moitteen tahra häneen pystynyt.
BUCKINGHAM.
Niin, niin, hän oli liehakoivin luikki,
Kavalin mies, mik' elänyt on koskaan.
Oi, voisittenko aatella tai luulla —
Jos tätä kertomaan ei ihme meitä
Ois pelastanut — että neuvostossa
Tuo luihu pettur' aikeess' oli tänään
Mun murhata ja hyvän Glosterinkin?
MÄÄRI.
Kuin? Eihän toki!
GLOSTER.
Mitä! Luulettenko,
Ett' oomme turkkeja tai pakanoita
Ja vastoin selvää lakia niin ruttoon
Tuon konnan kuolemata joudutimme,
Jos meit' ei äärimmäinen pakkotila,
Englannin rauha sekä oma turva
Ois väkisinkin tähän vaatineet?
MÄÄRI.
Onneksi teille! Ansaitsikin kuolla.
Te, armot, teitte sillä kelpo työn
Varoitukseksi muille pettureille.
BUCKINGHAM.
Siit' alkain hänestä en hyvää luullut,
Kuin tuohon kehnoon rouva Shoreen ryhtyi;
Olikin tuuma jättää surma siksi,
Ett' ehtisitte te, mylord, sen nähdä;
Mut ystäväimme kiireellinen into
Meit' ennätti ja teki tyhjäks aikeen:
Ol' aikomus, ett' itse kuulisitte
Nulona kavaltajan tunnustavan
Petoksen laadun sekä tarkoituksen,
Jott' olisitte voineet kertoa
Sen porvaristolle, jok' ehkä väärin
Selittää työn ja miehen surmaa itkee.
MÄÄRI.
Sananne, herttua, on mulle yhtä
Kuin omat näkemäni, kuulemani;
Ja takaan teille, armolliset prinssit,
Ett' uskollisen porvariston kuullen
Selitän tässä oikein menetellyn.
GLOSTER.
Siks' teidät kutsutimmekin, mylord,
Ett' ilkimysten moitteet välttäisimme.
BUCKINGHAM.
Mut vastoin aikomaa kun viivästyitte,
Niin todistakaa vaan, min kuulitte.
Ja hyvästi nyt jääkää, hyvä määri.
(Määri menee.)
GLOSTER.
Jälessä mene, lanko Buckingham.
Guildhalliin määri suoraa päätä rientää;
Sun siellä tulee, milloin aikaan sopii,
Edwardin lapset näyttää äpäriksi;
Sano, ett' Edward tappoi kansalaisen,
Kun tämä väitti, että poikans' oli
Perivä kruunun, tarkoittaen sillä
Taloaan, jonka kilvess' oli kruunu.
Kuvaile hänen irstast' elämäänsä
Ja petomaista vaihdon haluaan,
Jok' etsii piiat, tyttäret ja vaimot,
Mist' irstas silmä vaan ja hauras mieli
Himolleen hillitönnä saaliin löysi.
Lähemmä siirrä minut, jos on tarvis;
Sano: tuota kylläymätönt' Edwardia
Kun kantoi äitini, niin silloin York,
Isäni ylvä, Ranskan sodass' oli;
Ja, tarkoin aikaa laskettuaan, keksi,
Ett' ei se lapsi hänen lapsens' ollut;
Sen näki hänen kasvoistaankin, joiss' ei
Tuon jalon herttuan piirrettäkään ollut.
Mut varovasti, kaukaa siihen koske:
Eläähän vielä, tiedät, äitini.
BUCKINGHAM.
Mylord, ei hätää; juttuilla ma taidan,
Kuin kultainen se palkka, josta kiistän,
Ois mulle tuleva; hyvästi jääkää.
GLOSTER.
Jos onnistaa, vie heidät Baynard-castleen;
Mun siellä tapaat oppineiden piispain
Ja pyhäin isäin ympäröimänä.
BUCKINGHAM.
Ma lähden; kolmen taikka neljän aikaan
Te saatte Guildhallista uutta kuulla.
(Buckingham menee.)
GLOSTER.
Shaw tohtorille sinä, Lovel, riennä, —
Ja sinä (Catesbylle) veli Penkerille; — sano,
Ett' tunnin päästä Baynard-castless' ovat.
(Lovel ja Catesby menevät.)
Nyt itse menen salaa toimittamaan
Pois näkyvistä Clarence-veljen pennut,
Ja kieltämään, ett' yhtäkään ei päätä
Saa päästää nuorten prinssein pakinoille.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
Sama seutu. Katu.
(Kirjuri tulee.)
KIRJURI.
Täss' syyte kelpo Hastingsia vastaan
On puhtaaks kirjoitettuna, ja tänään
Paavalin kirkossa se kuulutetaan.
Ja nähkääs, mikä hieno täss' on juoni:
Tät' yksitoista tiimaa kopioitsin, —
Catesbylta sain sen eilen iltamyöhään;
On alustelmaan mennyt sama aika;
Ja neljä tiimaa sitten Hastings eli
Vapaana, puhtaana ja moitteetonna.
Ihana maailma! — Ken on niin tylsä,
Ett' ilmijuonta täss' ei näe? Ja kuka
Niin rohkea, ett' ilmoittaa sen tohtii?
Paha on aika, kaikki turmiolla,
Kun moinen rikos täytyy peitoss' olla.
(Menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Seutu sama. Baynard-castlen linnan piha.
(Gloster tulee toisesta ovesta, Buckingham toisesta.)
GLOSTER.
No, mitä! Mitä sanoo porvaristo?
BUCKINGHAM.
Nimessä pyhän äidin! porvaristo
On vait, ei sano mitään.
GLOSTER.
Mainithan
Edwardin lasten äpäryyden?
BUCKINGHAM.
Mainin,
Ja naimaliiton lady Lucyn kanssa,
Ja naimat Ranskass' edusmiehen kautta,
Ja himojensa hillittömän kiiman,
Ja Cityn naisten väkivaltaamisen,
Ja julmuutensa joutavista syistä,
Ja hänen oman äpäryytensä,
Kuink' isän Ranskass' ollessa hän siittiin,
Ja näkönsäkin, jok' ei isään ollut.
Ja siitä teidän näköönne ma johduin,
Kuink' ilmi isänne te olette
Niin mielen jalouteen kuin muotoon nähden;
Voittonne kaikki Skotlannissa kerroin,
Sotakurinne ja rauhantoimenne,
Hyveenne, hyvyytenne, nöyryytenne;
En löyhäst' ajanut, en unhottanut
Vähintäkäään, mik' auttais hankettamme.
Puheeni lopulla ma sitten käskin
Jokaisen maataan rakastavan huutaa:
"Jumala varjelkohon Richardia,
Englannin kuningasta!"
GLOSTER.
Huusivatko?
BUCKINGHAM.
Ei, Jumal'auta! Hiiskaust' en kuullut;
Kuin mykät kuvat, hengettömät patsaat,
Toisiinsa tuijottivat kalmakkaina.
Toruen heitä, kysyin määriltä,
Mit' äänettyys tää itsepäinen tietää;
Hän vastas, ettei kansa kuulemaan
Muit' ollut tottunut kuin puhemiestään.
Nyt hänen täytyi toistaa lausumani: —
"Niin herttua arvelee, niin herttua sanoo";
Mut mitään vakuudeks ei itse lisää.
Kun puhe päättyi, jotkut meidän miehet
Ovella heiluttivat hattujansa
Ja joku kymmenkunta ääntä huusi:
"Kuningas Richard kauan eläköön!"
Hyväksi tätä käyttäen nyt lausuin:
"Suur' kiitos, ystävät ja kansalaiset!
Älyä, rakkautta Richardiin
Tää ylt'yleinen ilohuuto ilmaa."
Ja siihen taukosin ja menin pois.
GLOSTER.
Ne mykät pölkyt! Ääntä eikö heissä?
No, miss' on määri virkaveljineen?
BUCKINGHAM.
Hän tulee kohta; teeskennelkää tuskaa,
Pakolla puheillenne päästäkää,
Rukouskirja kädess' asettukaa
Parisen kirkonmiehen väliin; siitä
Saan aiheen pyhään saarnaan; hevill' älkää
Pyyntöömme suostuko; kuin tytöt tehkää:
Evätkää, mutta ottakaa.
GLOSTER.
No, hyvä.
Jos sinä heidän puolestaan niin puhut,
Kuin minä itse puolestani epään,
Niin varmaan kaikki toivon mukaan käy.
BUCKINGHAM.
Pois alttaanille! Määri kolkuttaa.
(Gloster menee.)
(Määri, raatimiehiä ja porvareita tulee.)
Terve, mylord; täss' odotella saan ma;
Puheilleen ei näy herttua päästävän. —