SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuoleman asunnossa.
Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.
Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput — olivat kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä, kolmas oli aivan vastapäätä meitä.
Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta. Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet — näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille. Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.
Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain, että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin — kirous, josta Gagul lakkaamatta mutisi?
Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä seisahtumaan.
"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!" vinkui hän. "Te saavutatte kyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!"
Vihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko, joka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät kaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.
"Voitteko arvata, mikä tämä on?" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.
He pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.
"Siinä näkee — te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä oli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon timanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin varmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia."
Kaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat pitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta kuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo — ne olivat tietysti nuo "kolme mykkää", joista kukualaiset olivat niin paljon puhuneet.
Keskimmäinen näistä "mykistä" oli alaston naisolento; kasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti oli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen piirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.
Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta; ne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot — varsinkin oli oikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.
Siinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla jalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille tuntemattomia kirjoituksia — ja niin he olivat istuneet tuhansia vuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli kaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?
Äkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että
Salomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea,
Ammonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta.
Näimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?
Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.
Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä odotti.
"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret tähtimiehet?"
"Olemme valmiit", vastasin minä.
"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja kuninkaasi?"
Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain pahaa, olet sinä kuoleman oma."
Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään. Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".
"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.
"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.
"Annappas siis minulle vasu."
"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."
"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."
Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa oppaamme.
"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä — se kuului kammottavalta pimeässä.
"Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."
"Se oli yölepakko", sanoin minä.
Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin — ja silmiämme kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi kuvailla!
Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät vienyt, oli tippukiviluola.
Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta" tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa tuskin lisääntyivät.
Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin muotoihin — kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.
Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä, melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.
Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti Gagul meitä eteenpäin.
Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle, jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.
Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin.
"Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.
God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä, kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.
Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin tippukiviluola.
Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä, jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.
"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt, olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei auttanut muu — täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.
Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön, nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.
Gagul yksin nauraa hahatti.
Mitä me sitten näimme?
Me näimme — itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan. Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.
"Mitä tämä on?" huudahdin minä.
"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän ympärillä.
Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"
"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule, sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."
Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.
Ja kenen näimmekään? Twalan!
Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle, siten Twala vähitellen muuttui — tippukiveksi!
Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat — tai oikeammin sanoen: olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi. Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen, meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat kukualaisia hallinneet.
Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli juuri siinä, missä sen olla piti.
Mitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties se oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka himosivat kuningas Salomon aarteita.
Oli miten oli: siinä se istui — valkoinen kuolema valkoisten vainajien keskellä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuningas Salomon aartehisto.
Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.
Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana jouduttaa akkaa — muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.
Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.
"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan seinää vasten.
Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni — viimeisen, joka meillä vielä oli jälellä… olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää. Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia — ainoastaan lujan kallioseinän.
Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi hän.
Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän intti yhä:
"Katsokaa tänne, valtiaat."
Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää, joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa korkea ja viisi jalkaa paksu — siis noin 150 kuutiojalan suuruinen kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin raskas kuin sama kuutiosisällys vettä — ja jos vielä kouluajoiltamme muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa — niin saatamme helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi: nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu sen tapainen, jota velho oli painanut… Oli miten oli, kivi kohosi hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas Salomon aartehistoon.
Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen jännitys, että koko ruumiimme vapisi — minä ainakin tärisin kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra sittenkin ollut oikeassa — piiliköhän tuolla sisässä todellakin timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?
Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta, monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi; laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui, että valkoinen mies — ehkä hänkin oli tähdistä — matkusti vuorten yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi… sama kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui, että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden… Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä… Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki muut…"
"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"
Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.
Hän säpsähti.
"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."
"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"
"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee — kuolee kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla vuorilla…"
Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita saanut kaiken viisautensa?
Hän yhä puheli — puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"
Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä köntysteli pimeään huoneeseen.
Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai…?
"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen itseäni pelottaa."
Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään; lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.
Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita portaita.
Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan eväskoria.
Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja kynnyksellä poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä pikkukiviä!
Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa — se oli kai olevinaan naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette! Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi jättää…"
God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen sisällys kilisi.
"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie, täynnä timantteja."
Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.
Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.
Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone, tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.
Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.
"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"
Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki — se oli kai Silvestran työtä — ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen kirjoitus.
"Annas, kun katson… kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta kultakolikkoa kussakin. — Sehän on varsin sievä summa…"
"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God kärsimättömästi.
Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."
Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon langeta tälle viimeiselle arkulle — ja me hätkähdimme.
"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"
Ja me näimme. Tai oikeastaan… ensiksi emme saattaneet nähdä juuri mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme. Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia timantteja.
"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.
"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God, jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.
Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.
Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä! Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun, niin että koko vuori kaikui.
Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti
hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.
Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat
Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.
Niin me nauroimme — nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia sitten olivat kaivaneet meille. Salomolle eivät ne koskaan olleet tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia, meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille — laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.
"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan — kaikki!"
Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.
* * * * *
Mitä se oli?
Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän oli mennyt pois sanomatta hyvästi.
Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.
"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"
Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:
"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä…"
"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.
Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään, kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä noitaa… Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!
Hän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet, 30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi — ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut kenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan, laskuovi on suljettu.
Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.
Entä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen rintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.
"Oi, Bougwan, minä kuolen!" valitti hän. "Gagul pujahti ulos, ja sitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin hän iski minuun tikarinsa… Oo, Bougwan, auta minua!"
Mutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin kumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä meidän tähtemme. Hän itki.
"Onko Makumazahn täällä?" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. "En voi häntä nähdä, kaikki pimenee…"
"Täällä olen, Fulata."
"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen. Sano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että nyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen eikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan häntä tuolla ylhäällä tähdissä — siellä en ehkä enää ole musta, ja sitten… Niin, sano hänelle se… minä rakastan häntä. Oi Bougwan, tue minua käsivarrellasi!… Bougwan!…"
"Hän on kuollut!" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa kuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat kyyneleet viljavina.
"Elä sitä murehdi!" sanoi Curtis.
"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana, jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin. Etkö näe, että olemme elävinä haudatut?"
Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava — nimittäin Gagul — makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella kiviovea.
Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme — kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme timantteja… Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.
Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan kun se vielä paloi.
Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta emme löytänee mitään — ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.
Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan — se oli ruokavasumme! Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden viereen hellävaroen.
Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten
Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.
Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.
"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä huomenna me kuolemme!"
En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.
Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän — mutta turhaan. Ja tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.
Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.
"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän teidän kellonne?"
Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun luolaan.
"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä hakea."
"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea, ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei", jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon. Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä työssään… Mutta mitä se oli!… Kas niin…"
Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun, kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn vuohennahan — ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.
Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.
Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Me joudumme epätoivoon.
Me vietimme kamalan yön.
Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa pimeydessä, joka meitä ympäröi.
Hiljaisuus oli kammottava.
Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista, jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli liian syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu, useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä — kuningas Salomon aartehistossa — täällä olivat ne täyttä totta. Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista. Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten kukualaiskuninkaitten salissa.
Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä kalliorinteitä kohti — mutta meidän luoksemme ei ainoakaan tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään — meidän luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut. Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa meidät takaisin aurinkoon ja elämään?
Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus olisi meille auennut.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.
Niin kuluivat yön hetket hitaasti.
Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän — ja vaikka hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä luolassa — "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"
"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."
"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"
Rits — pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa vankilassamme…
"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa", sanoin minä.
God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.
"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"
Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten — sitten istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties — ehkä se voisi kuulua ulkopuolelle. — God oli heti valmis. Kuten useimmilla merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen, muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin kaste auringossa.
Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti, itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis — kelpo, hyvä sankari! — koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia, joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.
Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani, kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet… Ja kun eivät hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun, kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten kerran täytyy kuolla — kuolema kenties vain säästää meidät monesta onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä — ja hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin nukkuisimme kuolemaan. — Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!
* * * * *
Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli seitsemän.
Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni.
"Kuulkaa!" huudahdin — ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu, että täällä ilma pysyy raittiina?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella. Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"
Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.
Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita, norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan — mutta emme mitään keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt vauhtiin.
Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa tänne!"
Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.
"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! — mitä se on?
Huomaatteko mitään?"
"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"
"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin lattiaa…
Se kajahti ontosti.
En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.
Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta se ei liikahtanut paikaltaan.
Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt sen paremmin.
Sitten koetti Curtis — sama tulos!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:
"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat silkkihuivin — ole hyvä — kääri se renkaan ympäri. Sitten panet kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen kuin minä sanon!"
Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:
Yks kaks — kolme.
Ja sitten kiskoimme.
"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske — ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.
Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin tulitikun — nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä — ja me kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.
Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.
Jumalan kiitos!
"Entäs sitten?" kysyi God.
"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin sitten joudumme", arvelin minä.
"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.
Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."
Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin kiviä.
"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä leluista?"
"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt, ja joka oli kuollut hänen tähtensä.
Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan — tuskinpa tekään silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.
Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja laskimme astuimet.
"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"
"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.
Viidestoista porras oli viimeinen.
Entä sitten?
Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle. Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut, että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli kulkea oikealle.
Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä käytävässä — pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme todistajina.
Neljännestunti kului — sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin emme iki maailmassa pääsisi minnekään.
Silloin saapui kuuluviini ääni — hiljainen pulp — pulp —. Hiljaa — niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme taas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin juoksevasta vedestä.
Kovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin pitkin kallioseiniä — emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme. Mutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt niin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka kaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.
Kunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä olla juoksevaa vettä?…
"Nyt tunnen veden hajua!" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis sai tuskin huudahtaneeksi: "Varo!" kun jo samassa kuulimme molskinaa ja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!
"God! missä olet God?" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme hän heti vastasi: "Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta sytyttäkääpä tulitikku!"
Nyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää.
Mustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa
Godin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen
kiveen.
"Ottakaa minut vastaan", huusi hän, "niin uin yli teidän luoksenne."
Kuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja pyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut, mutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa kädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla maalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa. Janomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla puhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin päästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.
Haparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka johti oikealle.
"Seuratkaamme vaan tätä tietä!" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä. "Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee, missä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan tekemistä kuin käydä — käydä, kunnes kaadumme!"
Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.
Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme tunnin toisensa jälkeen. — Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa me oikeastaan kuljimme sinä päivänä… Ja yhä vaan turhaan.
Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.
"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai pilkottaako tuolla valoa?"
Se oli valonsäde — pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.
Niin — nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme kaikki voimat liikkeelle… Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas kaartui yllämme… Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas, läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei tavannut jalansijaa.
Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin: "Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät sydämen pohjasta.
Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä me myöskin olimme — ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni, huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan, joka sijaitsi vuoren suun edustalla.
Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle tielle".
Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme. Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät. Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.
Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!
Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai kummituksiako?
Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat itsemme, että me todellakin — kuten hän sanoi — "olimme palanneet takaisin kuolleitten valtakunnasta."
Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa
Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Jäähyväiset.
Kymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja onnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme mainiosti — kamalat tapahtumat "mykkien" valtakunnassa eivät olleet meitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat hiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän totisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin surkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni onneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata olisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat molemmat tulleet onnettomiksi).
Kuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun olimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren eksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan, emmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän valkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli haihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti täynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat sinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä näistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.
Päivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet olla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa pimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa — hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen, keihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla silmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana muutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän ristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta. Emme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti pysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti. En tiedä, mistä se johtuu — mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo suunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet koskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä valossa… ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.
Niin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä todellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata tie aartehistoon — niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme kauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden seinien sisällä.
Mutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä ajatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei kenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin pakahtua.
Luhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten ahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä uudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa taistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan mieshukan.
Nuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme ihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti häneen kuitenkin Gagulin kuolema.
Hän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen neuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:
"Sinä olet vanha!"
"Niin, herra kuningas!" kuului vastaus.
"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?"
"Tunsin, herra kuningas."
"Oliko hän silloin nuori?" kysyi Ignosi edelleen.
"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin — vanha ja kurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä…"
"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei enää ole — hän on kuollut."
"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."
Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut kuulla Ignosin suusta.
"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata meitä vuorten yli."
Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti.
Viimein hän lausui:
"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte jättää minut yksin? Mitä haluatte — vaimojako? Valitkaa kenen tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte. Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan. Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."
"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä — nähdä jälleen kotimaatamme."
Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään… Minä kiroan niitä kiviä… kiroan jokaista, joka niitä hakee… Menkää siis, menkää, te valkoiset miehet!"
Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin hänelle:
"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."
Nyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. "Totta puhut, Makumazahn", sanoi hän päätään nyökäyttäen; "sen tunnen ja tiedän. Ja te saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää, etten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos nuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen — ajan heidät pois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni heiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita, sinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!
"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat näyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat miehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä pyydän, ettette enää puhu minulle — jättäkää minulle nyt hyvästi, ja älkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos uudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti teitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne — Inkubu, Makumazahn ja Bougwan — on kunnioitettava samalla lailla, kuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä: jokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva".
[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken Afrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja sanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain — monen monta miespolvea.]
"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät kyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden ääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne, muistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin seisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan verenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne älyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran hetkellä — ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä hyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin — te riemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu, seisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla kirveelläsi.
"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi, uskolliset ystäväni!"
Kukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen kerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin liikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa liepeellä.
Me läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.
Kun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus "Puhveleineen" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen, vilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria, jotka tervehtivät meitä "Kuhm"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia tiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit jäähyväiset.
En voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri lähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu painettuna.
Olimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö riensi Godin luo — johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen oli ihastunut. — Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka otti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan — hänellä oli pyyntö Godille.
"Entä mikä?"
Niin, hän tahtoi — sai hän vihdoin sanotuksi — pyytää Godia näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän, saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. — Huhu kertoi näet ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.
God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee", huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien nähtäviksi — —.
Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää, että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle, oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.
Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se, että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. — Arvaan, että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen verenhimoista Twalaa.
Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.
Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle — silmälasinsa. [Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen! Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui. Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen. Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.
Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä jutellen viime aikojen kokemuksista.
"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"
"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että olisimme siellä vielä", huokasi hän.
Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.
Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.
Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua ensimäiselle keitaalle.
Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää, jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja yksitoikkoinen erämaa.