X
Mutta parin päivän perästä tuli piiritysjoukolle uusi sanoma kuninkaalta ja se taittoi kerralla kaikki heidän toiveensa, murskasi heidän intonsa ja vei heiltä toimintamahdollisuuden. Kustaa Vaasa käski näet sotaväkensä heti ja vähintäkään vikuroimatta keskeyttää Pähkinälinnan piiritystyöt ja palata Inkeristä viipymättä takaisin Viipuriin.
Se oli ratkaiseva isku. Käsky oli ehdoton. Sitä paremmin tehostaakseen oli kuningas vielä sen viejäksi lähettänyt toisen lankomiehensä, Steen Leijonhufvudin, jonka tuli valvoa, että annettuja ohjeita noudatetaan.
— Mitä tämä merkitsee? kysyivät sotaherrat hölmistyneinä, jopa vallan turtuneina toisiltaan.
— Ettäkö kaikki olisi jätettävä kesken, uhrattava nykyiset saavutukset, lopetettava retki alkuunsa — mitä tässä on mieltä?
— Pidetäänkö meitä narreina, olemmehan juuri menestyksen kynnyksellä!
Millä olemme ansainneet tällaisen nöyryytyksen.
Näitä kysymyksiä ja paljon muita sateli närkästyneiden sotaherrain joukosta; heidän oli nyt vaikea pysyä alallaan ja olla niskoittelematta. Ylhäisen neuvoksen oli kuitenkin käsketty perustellakin määräystään ja hän tekikin sen kohta lyhyesti ja virallisesti:
— Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran on ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä — syyskuu oli todellakin jo loppupuolellaan — kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja tuottaa sille tuhon.
— No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili Antti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi, retki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. — Taikka mennään Moskovaan talvehtimaan!
Mutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia välihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan suurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän jatkoi:
— Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat suuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös Käkisalmen puolelle…
— Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen häikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle ymmärtävästi silmää.
— Siitä voisi olla seurauksena, — jatkoi Steen-herra edelleen virallisesti, — että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on saapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja sitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.
Jo murahti siihen nyt Klaus Kristerinpoikakin:
— Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä valossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle. Mutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?
— Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. — Kuningas on jo etukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että maajoukon on heti palattava Viipuriin.
Mikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen sotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät aluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan peräytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta vähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen valitellen:
— Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän turmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo niin vanhentunut!
— Tämä pako on häpeällistä…
— Ja turmiollista, se antaa vain vihollisellemme rohkeutta!
— Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi pienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, — ei hän silloin kysynyt keliä eikä vuodenaikaa.
— Hän oli nuori silloin! Nyt hän on vanha…
— Ja kaikki mahti on kuitenkin hänen vanhenevissa käsissään…
Niin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin särmikkäämpinä.
— Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan pohteissaan. — Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä, ehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!
Mutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään: ei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä yksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen yrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, — se oli sotaherrain neuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli, kun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen taisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.
Vähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja haluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja telttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä pommitettaessa.
Tähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli rintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli herrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että yhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen vahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen näillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan tällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka heti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle. Ainoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin ymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.
Muuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti hänen lausuvan sellaisen mielipiteen.
— Kuinka niin, ivailivat toiset. — Huolettaako sinuakin keli ja vuodenaika?
— Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi jäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin määrätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan valloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.
— Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen pisteliäästi. — Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä koettaakaan?
— Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin saattaisi peräytyminen käydä hullummin.
Mutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen. Kaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain kunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan. Mutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on Henrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon tyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä, ja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia ei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista mietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.
* * * * *
Viipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko.
Hänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.
Pähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla viivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt piirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen alavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta päässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen yli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän mennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla hätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli. Ja kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle, rynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui suomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät pyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten kuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa kunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt Martti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein vihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä iskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun. Mutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri sotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen lopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle asti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi kuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen kuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli uudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.
Tämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä. Mutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti laittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä ja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli heistä sopivin tätä viestiä viemään.
Näin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua ratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki Viipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut sotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä palatessaan.
XI
Inga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä lokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen yskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden puoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta, juhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän siellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä pitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt, molempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset Birger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää koskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä yksin.
Viipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona, jotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja ukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan araksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista tehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi ajatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi myös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin usein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään noita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.
Ja Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin Inga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin nuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä "todella suloinen ilmiö" ja jota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen piispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty esiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia vähän asettamaan. — Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti Ahtisten herra ankeana. — Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä virastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin rauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy olla täällä syntipukkina ja syyparkana, — kuinka kauan?
— Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita syntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. — Ja mielialasta päättäen kuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.
— Jumala suokoon! Sillä hän ei rakasta Viipuria.
— Ei, hän pelkää tätä paikkaa, — niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa häneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.
— Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki vedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne? kysyi Juusten.
— Siitä kyllä sitten selvitään, — saadaanhan tapella! Nythän tässä on viheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.
— Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt, lohdutti Juusten.
— Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra miettiväisenä.
— Kuinka et?
— Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että se olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi mitään tullut, — pelko on huono neuvonantaja!
Näin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin piispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se, mitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa taukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu Niilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta, hän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä yläkertaan — kuningaskin oli siihen jo tottunut.
Kustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä, harvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei hätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki — hän oli lämmityttänyt linnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi — ja retkahti nojatuoliinsa.
— Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi hiljaa, vallan valitellen. — Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä levottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?
Siihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata kuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:
— Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä väkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja poikanikinko sen mukana…?
Siihen nyt Juusten vastaili tavallisella levollisuudellaan:
— Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että se on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli ei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot… — Niin, tiet huonot — nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi — tietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun eivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä niskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja tottelemattomia…
Siinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten kavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan, — sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania. Piispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella, oli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli vähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti suomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:
— Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan? Miksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun… joutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!
Taas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut mitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan tienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa terveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan rauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:
— Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy johonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te olette laiskoja ja saamattomia, — rikollisen tylsiä te olette!
Hiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti lyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski kuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä ottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy — niiden on yötä päivää ratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen salamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä vanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!
Loukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten Maunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti päättänyt lähteä itse airuena matkalle… hän ei tätä kestä… eikä saanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan. Mutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat linnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt huovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.
— Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. — Olet siis palannut
Inkeristä?
— Sieltä juuri tulen.
— Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. — Tuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa yksissä lioissasi kuninkaan luo!
— Siunaa mua, mihin sellainen kiire? kysyi väsynyt airut hämmästyneenä.
— Joudu — sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen kuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt toivottavasti estää. Palatkaamme sisään!
— Paremmalla onnella, lisäsi piispa.
Linnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin verran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo olevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria kohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei ollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän ollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon niskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä olivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli käskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata — se oli taas sitä samaa uppiniskaisuutta!
— Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin karkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. — Ja voitollahan se ottelu suoritettiin.
— Voittiko siis väkemme siinä todellakin?
— Voitti, vakuutti Martti. — Olin itse taistelussa mukana. Pimeän tulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.
Tämä seikka herätti taas kuninkaan tyytymättömyyden.
— Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen saamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin sen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit voittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?
— En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli viipymättä palattava Viipuriin.
Nuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle kuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki pieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka molemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla sarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä sanoista:
— Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana ollenkaan! Jättivät voittonsa kesken — tietysti, senkin vetelykset!
Martille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan sanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa Pähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet siitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan ja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun, nehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti ääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän lähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän ollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki säästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin hyvänsävyisen linnanvoudin, — siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa lisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta ystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.
* * * * *
Täysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko muutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle ja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein samoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin hän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää partaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä hän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian. Mutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja tyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen sydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut viettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon äreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon ja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja vähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.
Hänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että suomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen, antaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin retken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä tarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan kyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun retken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.
— Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat antautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut, mutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi todistaneet — yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!
— Olisi se vielä puraistukin…
Niin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot synkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä tunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja että ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:
— Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden kirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te valehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte määrän nelinkertaiseksi…! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli juttu päinvastainen, — kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä ahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä ovat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat, joita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi Skotten mukana — te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan! Kuinka siitä nyt vastaatte?
Taas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo patoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan. Syönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut, mutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten päivettyneitä kasvoja.
Monia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos heille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan nuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat olivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset ja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina, ne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet. Mutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja iskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös vakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan häiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat heihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset, hänen, joka pilasi heiltä kaikki…
Mutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus kävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui ylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa selitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia häntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä Henrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.
— Älä selitä, Henrik, huudahti hän. — Tunnen sinut, olet rehti mies kylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin täältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi luo Kankaisiin… Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä tarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin tarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne punottuina, — olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä, kun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille päällikkyyden — te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette siinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme korjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te saatte totella käskyjä!
Harvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä syötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan suomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen vähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin sappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon liian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin, nousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.
Juhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan ja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja mielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton jälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen sotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti, tunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa sanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan sen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä äskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo miesten mieliä.
Mutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain yhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa kuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia haavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä jo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat siten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan itselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi nyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi taas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja kannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden oli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.
Mutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko sotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen levottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma turvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille lepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään kaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä paksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi ja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään uneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti, missä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat tuota kuninkaallista kuorsausta.
XII
Avarassa talonpoikaispirtissä, jonka seinähirret, orret ja kiukaankylki olivat käyneet savusta pikimustiksi ja jossa valon antajana oli vain juoksulauta-ikkuna, istui eräänä syyspäivänä Martti Pietarinpoika käryävä talikynttilä edessään ahkerasti kirjoitellen suuren väenpöydän ääressä. Huovinpukuisesta airuesta, joka oli äsken ollut mukana verisissä taisteluissa, oli näet taas tullut kirjuri, joka nyt seurasi kuningasta hänen matkallaan Viipurista länteen päin ja jokaisessa majapaikassa pani paperille ne monet käskykirjeet, jotka ukko edellisen taipaleen varrella oli miettinyt valmiiksi.
Tänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä päivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut airuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen, ja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet häntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut ratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen nenänsä edestä… sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää vallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin siitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin oloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin silmiin… sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa…
Niissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset, eikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein luistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin Martti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty vuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli työnsä lomaan, nukkuiko ukko… Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi ja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.
— Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin peittojensa alta. — Käypäs kuulemassa, poika.
Martti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti vielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain Juhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä virtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa kierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas liittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, — olisi pysynyt, hurja mies, siellä sotatiloilla…! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin ja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.
Tätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty pitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut viipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin asti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut tahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta oli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa kaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä päivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä ja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla, vaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä oli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli kulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja linnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja. Kiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta ja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle ratsastusmatkalleen "tuosta kirotusta kolosta", vakuuttaen pyhästi, ettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt Viipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham Leijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan heidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.
Kuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue oli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset aatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä palanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne jättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa oli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha kuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja hänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet lentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen, tuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.
Täällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki oli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen vuolaan virran yli vei aikansa.
Siksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin etukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat. Ja täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan käskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.
Kotvan kuluttua lautta taas palasi joen länsirannalta ja sen mukana tuli vihdoin odotettu maaherra. Herman Fleming oli keski-ikäinen, tyyniluontoisen ja itsetietoisen näköinen mies, enemmän kuitenkin maalaisylimys kuin soturi.
Kuningas nousi silloin nahkastensa sisästä matalalta vuoteelta, mistä hän äsken oli sanellut käskykirjettä Viipurin sotapäälliköille, ja oikoi hetkisen kangistuneita raajojaan. Hän oli paksussa matkapuvussa, suuret kannussaappaat jaloissa ja keskiruumiin ympäri oli moneen kertaan kääritty leveä, kudottu villavyö. Hänen heikot silmänsä siristivät, hänen oli puolihämärässä tuvassa vaikea nähdä mitään ja vasta tuokion kuluttua hän huomasi keskilattialle pysähtyneen, kuningastaan tervehtivän Louhisaaren herran:
— Niin, Jumala antakoon hyvän päivän. Olemme sinut kutsuneet tänne eräiden varokeinojen johdosta, joihin vihollisen hyökkäyksen varalta on tässäkin osassa maata ajoissa ryhdyttävä.
— Vihollisen? hämmästeli Herman herra. — Odotetaanko vihollisen hyökkäystä ja tännekö asti?
— Siitähän ei voi olla varmuutta, selitti kuningas, istahtaen pöydän ääreen. — Venäläiset kokoavat joukkojaan kostaakseen äskeisen onnettoman Inkerin-retkemme. Jumala suokoon, etteivät he saisi käsiinsä Viipuriamme, jossa sotaväkemme on, mutta he voivat sen kiertääkin ja hyökätä tänne Etelä-Suomeen, — miksi ei? Olemme sen vuoksi harkinneet parhaaksi asettaa toisen puolustuslinjan tämän joen ja varsinkin valtateiden varsille. Vihollista ei saa laskea ainakaan tätä edemmäs ryöstelemään.
— Varustuslinjan, — miten se on tapahtuva? kysyi Herman-herra, aavistaen saavansa tässä aikamoisen urakan suoritettavakseen.
— On kaadettava murroksia ja rakennettava hirsivarustuksia, jotka sitten miehitetään talonpoikaisnostoväellä.
Kustaa Vaasa oli nuoruudessaan, taistellessaan Taalainmaan talonpoikain mukana, oppinut näiltä murrosten kaatamisen vihollisten eteenpäinpääsyn ehkäisemiseksi, ja hän suositti vieläkin usein tätä sodankäyntitapaa sotapäälliköilleen, jotka kuitenkin nyt, tykkien tultua enemmän käytäntöön, pitivät sellaisia varustuksia varsin tehottomina. Herman-herra ei kuitenkaan nyt siihen puoleen kiinnittänyt huomiotaan, vaan kysyi huolestuneena toista asiaa:
— Mistä saadaan väkeä näitä töitä suorittamaan ja varustuksia vartioimaan?
— Siitä juuri sinun onkin kaikkein ensiksi huolta pidettävä. Tältä paikkakunnalta on viipymättä kirjoitettava ja nostettava talonpoikaismiehiä tätä omaa seutukuntaansa puolustamaan.
Fleming pudisteli päätään.
— Täältä, niinkuin muualtakin Suomesta, on juuri kirjoitettu joka neljäs mies sotaväkeen ja viety Viipuriin. Pelkään, että käy vaikeaksi saada useampia, jo äskeistä ottoa on kansa pitänyt ylen raskaana.
— Toivon, ettei se niskoittele esivaltaansa vastaan, — siitä muuten vastaat sinä, virkahti kuningas kärtyisämmin. — Väkeä täytyy saada!
— Ei kansa niskuroi, mutta taloja on vaikea jättää miehettömiksi.
Nyt kuningas jo kavahti:
— Ne on jätettävä, jos me sen katsomme välttämättömäksi maan
puolustuksen nimessä. Ja minä näytän heti, että miehiä kyllä saadaan.
— Hän käännähti Martin puoleen ja virkkoi: — Käskepäs Henrik
Klaunpoika puheillemme.
Henrik Horn, vapautettuna sotapalveluksesta, seurasi nyt kuninkaan saattuetta matkalla kotiinsa. Tämä tyyni järjen mies oli ensiksi kyllä loukkautunut kuninkaan häneen Viipurissa kohdistamasta moitteesta, mutta oli kuitenkin pian rauhoittunut. Ja kuningas puolestaan oli monella tavalla osoittanut, ettei hän tätä älyn miestä tahtonut syrjäyttää eikä saattaa epäsuosioonsa, vaan halusi pitää hänet luonaan, neuvonantajanaan, niin kauan kuin itse oleskeli Suomessa. Kustaa olikin jättänyt muut Ruotsista hänen mukanaan tulleet neuvoksensa päälliköntoimiin Viipuriin, ainoastaan Svante Sture ja Steen Leijonhufvud kulkivat nyt hänen seurassaan.
— Mitä miehiä oli se joutilas joukko, joka eilen, Kymenkartanosta lähtiessämme, seisoskeli kylänmäellä ja räyhäili? kysyi Kustaa, kun Henrik Horn oli saapunut tupaan.
— Ne olivat kai lähitalojen miehiä, jotka olivat pistäytyneet kyläkapakassa kuninkaan kunniaksi.
— Siinä oli miehiä parikymmentä, sellaiset voidaan heti kirjoittaa varusväkeen.
— Miten? kysyi Henrik-herra kummissaan.
— Sinä ajat sinne nuoren Flemingin ja muutamien henkivartijaimme kanssa, ja te panette toimeen ylimääräisen väenkirjoituksen. Kyllä toisissa kylissä sitten seurataan tätä jo alullepantua käskyämme.
Outo ja omituinen yritys se oli saapuvilla olevista herroista, ja he katsahtivat aika noloina toisiinsa. Mutta kun kuningas itsepäisesti vaati käskynsä täytettäväksi ja suunnittelemansa varustustyöt heti aloitettaviksi, nousi Horn, joskin haluttomasti, satulaan, kutsuen Klaus Flemingin ja puolikymmentä huovia mukaansa. Täytyihän koettaa…! Mutta hän hymähti näitä uusia varustussuunnitelmia ajatellessaan: eihän vara venettä kaada. Mutta kyllä nämä murrokset ovat sitä varten, että vanha mies saisi nukkua rauhallisemmin Turun kuin tuonoin Viipurin linnassa! Sillävälin kuningas, annettuaan Herman Flemingille tarkat ohjeet murrosten rakentamisesta ja määrättyään hänen rinnalleen Svante Sturen Kymin varustusten huoltajaksi ja päälliköksi, kävi taas kirjallisiin toimiinsa. Hän luetti sihteerillään uudelleen muutamia saapuneita kirjeitä ja jäi niiden ääreen hetkeksi miettimään. Sitten hän ikäänkuin uuden mielijohteen saatuaan hypähti pystyyn, mitteli tuokion suurilla saappaillaan pirtin permantoa ja huudahti kirjurilleen:
— Nyt saat, Martti, laatia vähän merkillisemmän kirjeen. Teroitapas hyväksi sulkasi, poika, ja osoita, osaatko sorvata taitavan ja kohteliaan kirjeen. Koetetaanpas, — venäläistulkkimme saa sen sitten hioa aitovenäläiseen asuun.
Kuningas istahti pöydän ääreen, kirjuriaan vastapäätä, kohdisti häneen raukeat silmänsä ja puhui hetken itsekseen:
— Juuri niin, on aina parempi koettaa väistää selkkausta ja selittää kaikki parhain päin… Ehkä se tepsiikin, — eikä voida meitä ainakaan hyvän tahdon puutteesta soimata.
Sitten kävi Kustaa sanelemaan kirjettä tsaari Iivanalle Moskovaan.
Hän aloitti kirjeensä kohteliain ja koristeellisin lausein, aivankuin sulassa rauhassa ja ystävällisissä väleissä elävälle naapurihallitsijalle. Valtakuntain välisellä rajalla on, jatkoi hän sitten, tapahtunut erinäisiä, valitettavia kahakoita ja sotatoimia, jotka ovat johtuneet molemminpuolisesta väärinymmärryksestä sekä vallattoman sotaväen omavaltaisuuksista. Kuningas valitti, etteivät hänen Suomessa olevat sotapäällikkönsä ole olleet tehtävänsä tasalla, vaan ovat antaneet rajakahakkain houkutella itsensä maltittomiin tekoihin.
Martin hanhensulka mahtoi kulkea hiukan tavallista hitaammin ja epävarmemmin, kun hän näitä väitteitä pani paperille, sillä tällä paikalla iski kuningas häneen taas ankaran, soimaavan silmäyksen.
— Miksi et kirjoita, poika, onhan se asianmukaista ja totta. Nämä päälliköt, Bagget ja Boijet ja muut, nehän sodan aiheuttivat, ja me tahdomme saattaa sen tsaarinkin tietoon.
Martti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle edelleen ikäänkuin puolustautuen:
— Hä, — niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli johdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille… eikähän suuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain ja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme me poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen…, — olemmehan heitä jo rankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan alkuun…
Ja kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi, että molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä, "ikuisesta" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan, myhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja virkkoi:
— Juuri niin, tästä tulee hyvä juttu. Ja nyt saat sinäkin levätä.
Martti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo väsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt… se kirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen… Mutta mitäpä se häneen kuului…
Sateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti rannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja taempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa oli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt hohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea rantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.
Mutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki, rupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja kumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan aikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri pirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan. Vainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa; miehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen aidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti kiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa rantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää…
Jo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään juosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen ankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:
— Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein meitä vastaan?
— Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen.
— Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.
— Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä tänne, uteli kuningas levottomana. — Missä on Henrik Horn, hänen tulee tästä vastata!
Ja kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta tarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:
— Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka meidät jätetään näin vartioimatta!
Rantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat niitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta sillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken kuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.
Veräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin kanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa olivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat hurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että heidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan heille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen Klaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut ratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä rähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin kuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin. Ruotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan vitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut ryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin talonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik Horn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä ilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan, olivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.
Näitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain puolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt miehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja vainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.
Kalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: — Älä puolusta, Henrik, noita kapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa väkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan — heihin en hetkeäkään luota!
— Vaarattomia he sentään ovat…
— Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään yötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!
Ja vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui lakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas sittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen puhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka sopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla ollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet mekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman kerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut hosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä varoituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo ja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla… Kun miehet saivat kuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma poika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä nöyrästi vastasivat.
Mutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt vastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen herännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä sitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi siinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta — heidät oli kaikki otettava sotaväkeen — Klaus Flemingille hän lausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten hätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen takana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön asuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, — se väestö, jonka kieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.
Kiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan viemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä hätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset; heidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet, mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi olla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja ryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin saapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein läheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja lähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä hengenvaara todellakin oli tarjolla.
— Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto vaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.
— Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä, kun airomiehet nuhjustelivat.
Vihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan alaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten lauttamiesten pirullista juonta — miksi he eivät souda suoraan joen yli!
Hänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään kirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee. Martti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka airomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei sekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen rannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti helpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.
Kuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu ehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi ensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden harvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa, kiireellä ratsastamaan länteen päin.
XIII
Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja, ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään. Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun, kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää Viipurin lahteen.
Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan, lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin vähitellen saapuivat.
Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano — sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi talonpojille useita Suomen eri osiin — oli jo kutakuinkin kunnossa; olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean vieraan turvaksi.
Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.
Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä, jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas, riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli epäluuloinen ja ärtyisä… alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, — osaksi juuri niitä pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen, ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa… Toraa tietysti veljesten kesken, alituisia kotikäräjiä… Entäpä kun hän sitten itse putoo pois, minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin rupeavatkaan elämään… häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! — Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä mietteissään. - Mutta miten?
Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan, eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan, hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista, jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten nyljettäviksi…
Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja
Henrik Horn huomautti ivallisesti:
— Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous — ruoskasta puhumattakaan!
Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti vastaan:
— Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, — jos hellität vähääkään, olet hukassa!
— Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. — Minähän puhuttelin mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.
Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.
— Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. — En tuntisi olevani hetkeäkään levollinen.
— Joutavaa, intti Juhana-prinssi. — Minä viihdyn tämän rahvaan keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.
— Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. —
Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!
Jo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:
— Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa — täällä en sitä tekisi. Jo yksin taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja väsyttää.
Henrik Klaunpoika koetti selittää:
— Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä syysrännässä… Tämä maa voi sentään hymyilläkin!
— Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. — En tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön… täällä on kaikki niin tylyä ja kylmää.
— Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa? veisteli Juhana.
— Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja, Flemingejä… enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en ymmärrä, minua jo puistattaa…
Juhana-prinssi intoili:
— Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen sydämeen…
— Sinäkö, poikani…! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten, hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset veljekset olisi toisistaan erotettava… Mitähän jos sijoittaisi Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä…! Ehkä poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen…
— Sinäkö tänne — ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua uudelleen.
— Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti täällä hyvin toimeen.
— Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset, yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui prinssille:
— Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!
— Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia, vastasi prinssi yhtä innostuneena. — Ja me nostamme tämän viljavan maan kukoistukseen!
Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:
— Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on, kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen, kenties…
Hän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän iltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen, jota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, — ehkäpä oli se kerran toteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja kokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä todella kehittämisen arvoinen. —
Kuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt harvinaisen pehmoiseen sävyyn:
— Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne kuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä tuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne kuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, — porvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.
— Pidoista kyllä teinitkin pitävät huolen, virkahti Henrik Klaunpoika.
— Hyvä, laittakaamme siitä Turkuun ajoissa sana…
Näin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta monen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen, — hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa mielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään makuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista saamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat aamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa, kenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän nukahti.
Mutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan juttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä muu painajainen, — hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein. Suurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan viinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan molempain poikainsa torailevan — johan ne taas tappelivatkin! Eerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen pitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat kouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat Juhanaa kurkusta, puristivat — Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä, suu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa… Ja Juhana lyyhähti avutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä vääntyivät tuskasta…
— Apuun… erottakaa heidät…!
Vanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä, oli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä… Se oli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, — ja se voisi joskus toteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta… hän oli varmasti syönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan erotettava…!
Ukko kääntyi kyljelleen ja nukkui tähän päätelmäänsä rauhallisesti.