XIV
Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi omaa kehitystään kulkemaan… Hän muisti taas niin selvästi piispa Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen kiehtovaksi kokonaisuudeksi.
Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo — joulukuu oli alullaan — oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat tuomioherroineen.
Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi, hiljainen maapastori, — tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.
Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.
— Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen kuvausten johdosta. — Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka, ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.
— Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten, kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. — Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.
— Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! — arveli tuomiorovasti Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan rakentanut.
Härkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet innostumaan.
— Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, — siinä voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava. Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta, seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:
— Mitä tarkoitat?
Eerikki Härkäpää vastasi innostuneesti:
— Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja itsetuntoon, — sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali, sitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien mieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä varten opetettava sitä sen omalla kielellä — minä seuraan tässä työssä vain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä, jota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla kansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi lukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen valistustyöhön.
— Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään? kysyi Juusten epäillen.
— En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan ruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, — oman suomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta, kansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen…
Piispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja virkkoi:
— Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, — kukapa meistä ei rinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että ne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut? Tunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen pellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja sotaväenkirjuri, — ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu… Raskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, — vuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.
— Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta piispa jatkoi:
— Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa vaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus olla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää paistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota talonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät, ajattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen he epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.
Härkäpää ei tahtonut tähän täysin yhtyä.
— Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. — Ehkä on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa sortavia Flemingejä… Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan jotakin erikoista väkeä, suomalaisia…
— Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:
— Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet vain halvemmaksi raatajajoukoksi.
Sen totesi Juusteenkin, lausuen:
— Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen…
Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:
— Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet — muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa — ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille, aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.
— Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta apumiestään samalla rohkaisten. — Läheltä seuraten hän voisi, jos hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi. Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an korven ensi raivaajia.
— Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti piispa Juusten. — Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta. Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä…
— Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. — Eikä se tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain miestemme työstä. —
Nuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa käynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi. Ne äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut prinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö niissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt alakuloisena itseltään.
Agricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja masennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin puhetovereilleen:
— Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se valo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä arkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä osoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin pieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa arkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä, mutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen avuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.
* * * * *
Tuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun pappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat, jotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen puheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.
Miehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat hiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän kulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille aivan sietämättömäksi.
— Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä valituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain asukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. — Joko tulivat savolaiset taas kalajärvillenne?
— Tulivat ja jäivät, — veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet masennuksissaan. — Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa. Sitä lähdimme nyt kuulustelemaan.
— Syntyikö tappeluja taas?
— Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla, melkein uhmaavalla äänellä. — Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada toimeen.
Ja miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.
Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti, himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa, mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.
— Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?
— Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että maat ja apajat ovat heidän… Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme, niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat…
— Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan innostuen.
— Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella esivallan tahto?
Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy. Edellisessä oli — niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, — tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.
Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa, huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme kappale suomalaista kansaa, — heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, — siinä sen tieto kansallisesta kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän kysyi:
— On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?
— Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.
Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:
— Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa. Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?
— Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.
Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan, voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat lähteneet hakemaan oikeuttaan.
— On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen nuorukainen. — Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa vihdoin virkkoi:
— Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.
— Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.
— Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. — Martti Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi, sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.
Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut. Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan jutellut, — niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.
Piispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.
— Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto kasvaa, vie kruunu veroinansa.
Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän kuvauksiinsa, — juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin, hymähtäen Martille:
— Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä heimolaisiasi, tutustupas heihin!
Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa, kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:
— Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin ylhäinen pappi kuin olikin.
— Ja te siis olisitte setäni… Jyrki… isäni puhui teistä usein.
— Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni, oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.
— Ei ole mitään.
— Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin, mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.
— Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen elämänsä tarinan.
Mutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:
— Ja sotauralleko nyt aiot?
— Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa…
— Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä…? No, monta ei niitä siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen otto.
Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen. Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.
— Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas matkamies.
— Taikka sitten… yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa kesken.
— Taikka mitä, orpana?
— Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.
Siihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti:
— Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?
— En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.
Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä, kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut Lapvedellä — asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään, ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista — olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään —, mutta kenties maan isä suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.
Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui hän heille rohkaisevasti:
— Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa, mikäli voimme.
Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.
Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä parhain.
Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi — elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä. Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.
XV
Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin — kiirettä oli joka taholla.
Näin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen joulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan puolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne Tukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta oli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla hetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha kuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi suloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti kuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin joulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja hallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu kertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin kuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten tuli olleeksi mukana sen hyörinässä.
Kuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta — sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa, toivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa puheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat viipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin puheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta juuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei pitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona, — monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.
Linnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin Juhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä. Prinssi tervehti häntä ystävällisesti — eräänlainen hiljainen tuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti oli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka seikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu kenellekään puhuttu.
— Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi hilpeästi, — sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen jälkeen taas karkeloidaan.
— Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti, tuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.
— Pääsevät — kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli sievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?
— On kyllä.
— No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas kerran sinäkin…!
Tämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian painostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun varakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella ajatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden neitosten parvessa, — hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä paljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle: oliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan upeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas vallasnuorukaisten liehakoitavaksi…? Olisi ehkä ollut parempi, ettei hän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, — sehän on nyt kuin käsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille…
Kun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille, läksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan — talo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan arkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui, oli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan saapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan huoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu ja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella ulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita vahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa vaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt kuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; — Simo Tuomaanpojankin näki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä kävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!
Hiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä nämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla — entinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin Kyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui linnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä niin hienoiksi kuin varat sallivat — useimmat muut porvarit olivat tietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa tytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet häipyivät väen vilinään.
Näissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston edustajia oli "puoli Turkua" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien joululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan itseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka ryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset perheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla ja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa ja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin keskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten ja kuninkaallistenkin kanssa.
Teinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen, venytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja enemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain miesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja polvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset, röyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat lattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin jalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä. Entäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista tuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi siristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön Kerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa. Johan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin silmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta… Kuka häntä siinä taluttaa…? — niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on tavannut kesäisen "keijukaisensa"… Sitäkö varten se tyttö oli tänne kutsuttava…! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat kohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä kouristeli, — suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään ylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään koko karkelon ajan.
Ja sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti oviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti uuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja vallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin leperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin takiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!
Hukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten toveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten loistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla, jolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota viinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys ja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein liikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli asettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina… Eipä hän olisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi hän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut. Rakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt lisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit, jotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa hymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset ivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua…
Varmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin ohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen kävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen Kertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan… niin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin. Juorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit myrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä tytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa sieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan. Silloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.
Se tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita perhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa syönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen monenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:
— Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun lankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä järjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne — tunnenhan välinne!
Ihmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut huomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet jähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli hänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen puoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen jotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka, keksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen — mitähän se merkitsi?
Kyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti mainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan paljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin pyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten vähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä itsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi hän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan mahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten hyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva, toiminnanhaluinen nainen jatkoi:
— Älä ole tietääksesikään, — minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule! Kuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän taloon vieraisiin…
Sen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen hyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa turkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea. Mutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt — eikä siitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:
— Tule sinne sinäkin… niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt erityisesti!
— En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään, vastasi Martti alakuloisesti.
— On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas emäntä. — Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua monenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden. Tällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt ymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät… ja ehkä silloin minua kiitätkin…!
Martti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen nainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle toimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei Marttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.
Mutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos, vieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia ohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään hohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun siellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle ja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet näkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan hallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin lähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä pihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin alas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki. Monisointuisena, kirkkaana ja terävänä — ulkona yksin kävelevän nuorukaisen mielestä vallan vihlovana — helähti kulkusten kilinä halki hiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan pidoista.
* * * * *
Mutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas lapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi kaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin Innamaan pitoihin.
Tämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni, hiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka laivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja siten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta varsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli hänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona Turussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi maalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon majamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa sellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi sijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa vieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa, ensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei ihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.
Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu vasikat jos vuonatkin.
Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen korkeita vieraita — niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista, hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella. Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin perheineen… Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina… kylläpä Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu. Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.
Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä, Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan, ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan. Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.
Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja ja sulkaniekkoja karvalakkeja — korkeat vieraat olivat saapuneet.
Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille, suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat muutkin vieraat ja ateria alkoi.
Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, — yhtä nuorta naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin, ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä, tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät — onko se joku hoviseurueesta? — Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito päätään käänsi, — sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.
Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä, pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä — sen jo toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.
— Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä, ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa. Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa, mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta keveämpänä ja ilmavampana kuin muut… Mutta liehuessaan näin vapaana nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt… hän oli perinyt isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden… Hänellä oli jo ollut monta lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas uuden uhrin.
— Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, — kuinkapa nyt tämä tyttö niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! — Niin puheli Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. — Mutta neito on taitava — koettakaapas!
Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, — hän aikoi parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla. Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään — onnistuneeko juoni?
Ateria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta ja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo syödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan isänsä ja äitinsä viereen, — niin pieneltä ja aralta näytti nyt siellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan impeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen silmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut nuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä käyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.
Mutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan. Eihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista, turkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät tarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin selvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja Kaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä, kuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.
Tämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän huomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä totesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne sisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan teinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.
Aterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin punertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään kuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin kuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui kaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina, joskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti kuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.
Sitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin hämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä ohimennessään suihkaissut Martin korvaan:
— Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, — voit kohta taas käydä
Kerttusi luo!
Ja Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen ja ihmetellen, vastannut:
— Näen, täti, te osaatte loihtia!
Mutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan yhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan Juhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä Klaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka hän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut aavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut mitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella nuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi kädestä, — Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen hellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään —, viittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista porvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa. Mutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan huolettomasti vastaavan:
— Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa…! Vaikkapa vielä pihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!
Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen — hän oli jo nuorena vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin. Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona, välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan ilahdutti — poika miehistyy joka suhteessa!
— Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.
— Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. — Ei kuninkaallinen prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka "suolenkääntäjiin" — en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!
Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei, Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo takaisin sisätupaan.
Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja virkkoi:
— Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.
— Niinkuin muidenkin…
Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:
— Suretko sitä, Kerttu…?
— Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:
— Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä sinun onnesi — ja minunkin.
Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken, ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen niihin entisen kirkkauden.
Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän loitommas istumaan.
Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi huomattavalla lämmöllä:
— Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!
Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:
— Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!
Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan, jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä, kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä. Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa, kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:
— Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme — koetamme sen muistaa!
— Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.
— Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen ymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:
— Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä häkissäsi.
— Koetan vaalia pulmustani, vastasi Martti, ja lupasi sen sydämelläänkin.
Mutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan pidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä viipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi Klaus-herran äänen, joka karjahteli:
— Suu tuppeen, tietäkää, että Klaus Fleming ei kärsi pilaa!
Joku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen kärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa, ja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti poistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen ärjähtävän: — Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran paljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle, olkoon se kuka tahansa, — hän kukistuu!
Hänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu nyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut köyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella. Nyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi voittaa!
XVI
Sitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät Turussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät olleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä tehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin, ryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut syntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä siirretty pois Viipuriin.
Loppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui taas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut kaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi kruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, — niistä oli myös valituskirjeissä hänelle huomautettu —, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja viivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen Suomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea saada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja aikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa vielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa heiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä tehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja entistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia kyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet. Vouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän hallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan vaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia jaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen estää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.
Näiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen — tärkeimmät niistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle luettaviksi — antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi kutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin töihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen kuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja pyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset toimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät yleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia väärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä hyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia ja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa oli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä oli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä loppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten ilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.
— No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas ystävällisesti. — Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?
— Ei sellaisia… erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän majesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein ennen kuninkaalle vastaillessaan.
— Sukulaistesi — eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli
Kustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. —
Orpohan olet, niinhän kerroit itse.
— Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen mitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.
— Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on miehiään?
— Talonpoika… Heitä on täällä kolme miestä.
— Mistä ovat ne miehet kotoisin?
— Sysikorvesta, erämaan laidasta.
Heti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja hänen otsansa vetäytyi poimuihin, — hän näytti kohta aavistaneen asian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon valituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli vaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista kylmemmin nyt kuningas virkahti:
— Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?
— He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.
— Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. — Tahdon tietää heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?
— Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten, että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi. Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: — Myöskin piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän majesteetillenne puolustaa.
— Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. — Aina kun on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän määräyksiimme.
— He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman partaalle.
— Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti asuttamaan ja viljelemään! — Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä Turussa?
— Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.
— Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, — en yleensä karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät…
Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla kuninkaalle asiataan esittämään.
Mutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko Heikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti varsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja virkkoi kohta hymähtäen:
— Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin — olen kuullut siitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria hääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?
— Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä
Lepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.
Hänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman tyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti, jonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt miehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä tervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan upeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas oli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään — hänhän ei ollut luonteeltaan sotilas — ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan palata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen. Siten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut kotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti uudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten he nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon perästä vietettäviksi.
— Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena täällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi kohta vakavammaksi:
— Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään huolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?
— Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen. — Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu rajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole tapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista, rajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.
— Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen. — Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta siellä on päälliköistä puute…
— Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme, tämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen kuninkaalle.
— Anna tänne: — hyvä on!
Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.
— Olkoon siinä, katsotaan sitten… Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?
Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt, pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.
— Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.
Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain armollisesti poistuville herroille.
— Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä. Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa kirjettä luettamaan.
Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen, jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.
Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.
Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen kirjeeseensä…
Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki — hänen oli ilmeisesti vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan, jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:
— Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen… Mutta samassa hän kai sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi, hillitsi itsensä ja ärjäisi:
— Anna olla, jo riittää, saat mennä…! Tulkki, muuten hitaansitkeä mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton — liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa. Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.
Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä, mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat päästä kuninkaan puheille.
— Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille, valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje oli hänessä aiheuttanut. — Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä vakoilemaan?