Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi ja hänen kielensä sammalsi:
— Luulin että minun piti odottaa…
— Odottaa mitä, nulikka?
— Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä…
— Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät… minua, vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki ikävyydet ja solvaukset…
Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle, jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:
— Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin… olen saanut sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni…
Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi, heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.
XVII
Kankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen laamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären Kaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun kylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja kaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta olipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja kaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin, Länsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta asti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli tahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa, jolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää loistoa.
Sitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu, suurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia vieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon väljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat paistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja juomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä itse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli laaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka syödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi tammikuun kirskuvassa pakkasessa.
Ajomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin kaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset, samaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa päärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli kaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan siellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu tanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen perinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista se oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.
Tähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin nuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi läpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja kyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen komeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen käsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo olikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta kuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture, joka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren, norjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut saatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut Kuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen, pitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten sukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein kylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen sovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi väki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti kuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias tyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului vielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa Cecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo Suomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa seurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten joukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä tulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo alettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen. Tämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt vaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat häntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin porvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua tanssimassa.
Se oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä yhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori kuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen toisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten poskia koristi ilon ja innon puna.
Mutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi saapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin kaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä tätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen silmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava kruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka jälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen karkeloa vastakruunatun kunniaksi.
Mutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat kiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian oli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen kädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.
Yleinen hämmästys, melkein säikähdys, syntyi suuressa salissa.
— Huono enne!
— Jäävätkö neitosemme kaikki naimattomiksi!
— Kuinka, joutuiko joku vielä parittomaksikin!
Niin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen mukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika vuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten eräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming sillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua säkenöivin silmin ympärilleen.
— Kuka kelvoton… rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa tapaillen. — Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa… vaadin hyvitystä heti!
Enempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti jo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan. Hebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen nuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt parittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:
— Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä kasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin joutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!
Näin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka oli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli jo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja ovipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat ja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.
Mitä siinä sitten oli tapahtunut?
Ei muuta kuin että pareja vaihdettaessa Juhana-prinssikin oli tehnyt vaihdoksen. Hän oli jättänyt puolikasvuisen tätipuolensa, Ebba Stenbockin, neitosten piiriin ja tempaissut sieltä rinnalleen sen immen, jonka Klaus-herra oli tanssiin tuonut, Innamaan juhlilta tutun kaunottarensa Kaarina Hannuntyttären. Ja hänen kanssaan prinssi oli kiirehtinyt eteenpäin innostustaan salaamatta.
Karkeloa näet jatkui, se kulki taas huoneesta huoneeseen, mutta hiukan hämmennystä oli äskeinen selkkaus jättänyt mieliinkin. Klaus Fleming saapui sieltä jonon hännässä ukkosen ilme kasvoillaan, taluttaen kömpelösti ja ikäänkuin vastahakoisesti pientä tyttöään, joka keinutti kruunua päässään ja jota koko tämä "erehdys" ja karkelon jatkuva meno herttaisesti nauratti.
Mutta kruunutanssin päätyttyä jäi Kustaa-kuningas, jolle kuningatar oli sillävälin esittänyt sekä Juhana-prinssin että Klaus Flemingin sopimattoman käyttäytymisen, suuttuneen ja nyrpeän näköisenä seisomaan juhlahuoneeseen. Hän ei ollut vieläkään pahasti suuttunut poikansa ilmeisestä viehättymisestä nuoreen, muhkeaan porvarisneitoon, mutta Klaus-herran uhkaavat sanat ja eleet häntä sitä enemmän sapettivat. Omaa sukuaan, omaa kuninkaallista arvoaan vastaan ei hän suvainnut pienintäkään loukkausta, ei leikissäkään, ja juuri hänen poikaansahan oli nuori Klaus äsken uhannut. Ei ollut sopivaa, että tällainen junkkari esiintyi kuninkaallisen prinssin kilpailijana, olipa kysymys vaikkapa vain porvaristytön suosiosta… se karhunpoika on taas unohtanut asemansa!
— Ja tekee niin edelleenkin! hän murahti.
Kuningas kuuli näet viereisestä huoneesta, jossa karkelon kuumentamat herrat häärivät maljojensa ääressä, äänekästä puhetta, ja ylinnä törähti siellä taas nuoren Klaun ääni, kun hän kuului uhittelevan ja kehuvan vaativansa hyvitystä… Sellainen leikki voi kehittyä arveluttavaksi, eipä tiedä, vaikka tuittupää junkkari lemmenkiimansa kiihoittamana todella vielä kerran paljastaisi miekkansa hänen poikaansa vastaan. Se on estettävä. Kuningas lupasi puolisolleen sopivassa tilaisuudessa puhutella Juhana-prinssiä ja lausua hänelle pari jäähdyttävää sanaa, mutta ensi töikseen hän nyt päätti, jopa heti paikalla, lähettää Klaus-junkkarin pois Turusta, siksi aikaa kun hän perheineen siellä viipyy, ja siksi eräälle, ettei sen pahasuinen porina eikä liian kärkäs käsivarsi tänne ulotu.
Eikä vanha kuningas laskenut näitä päätöksiään sammaloitumaan. Hän astui harvakseen, ystävällinen hymy arvokkailla kasvoillaan, Kuitian Hebla-rouvan luo, joka juuri virvoittelitte tanssin jälkeen, ja istahti tämän iästään huolimatta vielä pystyn ja ylvään ylimysnaisen viereen, virkkaen:
— Me tulimme viime kesänä siihen johtopäätökseen, että poikanne Klaus paremmin soveltuu sotatoimiin kuin hovipitoihin, eikö niin?
Klaus Flemingin äiti myönsi sen, katsoen kysyvänä ja hiukan huolissaan, mihin kuningas tuon äskeisen kohtauksen johdosta nyt tähtäsi.
— Olemme itse huomanneet hänet päättäväksi ja rohkeaksi asemieheksi, hänellä on voimakas käskijäluonne, hänestä kasvaa kyllä miesten mies. Hänen karkeutensakin voi olla miehekästä, mutta se ei sovi aina eikä ketä kohtaan tahansa… myöntänette sen rouva…?
— Valitettavasti. Poikani unohti äsken, kuka oli hänen kilpailijansa!
— Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on kerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme kovaäänisesti räyhäsi… joku, joka oli häntä suututtanut, lienee poistunut sieltä pää kuhmuissa…
Niin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin siihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.
— Ja nyt taas, jatkoi kuningas. — Te kuulette parastaikaa poikanne kovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan turmella.
Hebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä, ja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:
— Me lähetämme hänet heti kotiin.
— Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. — Siitä ei olisi mitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me annamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän tehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.
— Hänelle, nuorukaiselle?
— Niin, siitä hän kyllä selviää. Olette siis yhtä mieltä kanssani?
Hebla-rouva nyökkäsi päätään, asian ymmärtäen.
— Hyvä, kutsukaa siis poikanne tänne, virkkoi kuningas rauhallisesti.
Klaus Fleming tuli hiukan epävarmana, vielä äskeisen kiihtymyksensä vallassa ja odottaen nuhteita äskeisestä kohtauksesta. Mutta kuningas keskusteli hänen kanssaan nyt vallan ystävällisesti. Hän kertoi Jaakko Heikinpojan mukana saaneensa sanan, että rajantakaiset viholliset ovat hyökänneet Savoon, ja sanoi tahtovansa lähettää sinne Kustaa Finckelle apua, — siihen tehtävään hän oli ajatellut Klauta.
— Sinähän olet etevä suksimies, niin on minulle kehuttu, tahdotko lähteä sinne uuden suksiväkemme päälliköksi?
— Kyllähän minä suksilla pysyn, vastasi Klaus vieläkin vähän epävarmana.
— Mutta asialla on kiire, vaara voi uhata sieltäkin päin valtakuntaa, ellei ajoissa toimiin ryhdytä.
— Olen valmis lähtemään huomenna.
— Saat lähteä varustautumaan tälle tärkeälle matkalle jo tänään, heti, määräsi kuningas nyt käskijän äänellä. — Saat valita linnasta taitavimmat suksimiehet mukaasi, matkan varrella voit lisätä joukkoasi, niin että kykenet Savon uudesta linnasta hyökkäämään vihollisten kimppuun ja karkoittamaan heidät maastamme pois. Oletko valmis? — Lähden kohta.
Klaus Fleming oivalsi kuninkaan hänelle, nuorelle miehelle, uskoman tehtävän kunniakkuuden — se oli ensi vaikutin hänen etuhuoneeseen palatessaan. Mutta siellä hän kohta hoksasi tämän päällikkyyden sekä sen kiireen, jolla sitä oli lähdettävä suorittamaan, merkitsevän jotakin muutakin: hänet karkoitetaan nyt taas Turusta, koska hän on täällä epämukava Juhana-prinssille! Ja siksi tämä mahtikäsky häntä jo tuokion kuluttua sapetti… Pois, kauas erämaaretkille, jotta toinen saisi täällä vapaammin kuhertaa hänen neitosensa kanssa…! Eikä vielä sekään häntä enin suututtanut, vaan se iva, jota hän tiesi tämän karkoituksen aiheuttavan ja jota hän jo oli kuulevinaan salaa supatettavan… Eipä hänen mieltymyksensä tuohon porvaristyttöön niin syvällistä ollut, ettei hän olisi raskinut siitä erota… mutta olihan hän äsken juuri kehunut vaativansa miekoin vastaamaan jokaisen, joka yrittäisi hänen varpailleen polkea — ja nyt hän sai tällaisen potkun!
Klaus-herra ei voinut olla kuvittelematta, että Juhana-prinssi oli vaatinut isältään hänen poislähettämistään ja että sitä varten oli erityinen juoni punottu, juoni, jonka juuria hän oli uumoillut jo Innamaan pidoissa! Tuon juonen hän olisi tahtonut lyödä rikki, sillä se häntä häpäisi, hän olisi tahtonut nyt tyttönsä puolesta tapella, vaikka hänen olisi hänet jätettäväkin, ja näitä miettiessään häntä juuri eniten kaiveli se, ettei hän voinut ennen lähtöään haastaa kilpailijaansa edes julkiseen taisteluun.
Kotvan hän seisoi paikoillaan siinä kynnyksen luona, kuninkaan jo poistuttua sisempiin huoneisiin, ja hänen silmänsä rupesivat taas verestämään. Hebla-rouva huomasi sen ja riensi hänen luokseen jouduttaakseen poikaansa poistumaan ja saatellen hänet takaisin etuhuoneeseen. Mutta tämä äidin puuttuminen asiaan suututti nuorta, miehevyydestään arkaa ylimystä vielä enemmän, ja hän kääntyi ikäänkuin uhmaten takaisin saliin päin, jossa tanssi taas oli alkanut. Hän näki Juhana-prinssin siellä liehuvan perhosena hänen Kaarinansa ympärillä, kuhertelevan onnellisena ja voitonvarmana… ilmeisesti uskossa, että kilpailija on nyt syösty maahan. Silloin hän puraisi hampaitaan, niin että ne narskahtivat, kirosi karvaasti, ja astui jo askeleen ovelle päin, käsi miekankahvassa…
Mutta samassa hän näki edessään toisen miehen, joka hänen ohitseen ja edeltään kiirehti samaa salia kohden. Hän iski raskaasti kouransa miehen olkapäälle ja tämä pysähtyi siihen kuin naulattuna.
Tämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut Klaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan päässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri ja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän ympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu vaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:
— Mistä on kysymys?
— Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan ja kaiken tämän aiheuttanut…!
Nuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän muutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota hän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti oli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada johonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi kirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen hentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.
— Minkä olen aiheuttanut? — yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei ehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon, niin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean naurun.
Tämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka ällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika oli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä olisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut paikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen sijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä kohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan… Mutta samassa hän hillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:
— Minä tulen muistamaan tämän hetken. Nyt lähden!
Hän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan pyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja syöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen poistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä ja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja Martti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.
Martti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut pukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi typerryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän nyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta Kankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa oleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui hän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki, juhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen, jolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.
* * * * *
Se kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo Tuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen kuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui viinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän, Henrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa, 10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli mitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista tukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti antanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan saatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas koholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen ryppyisiltä kasvoiltaan.
Vihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun alkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla Viipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa kaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman tieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat kertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja piirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen maata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.
— Viipuri saarrettu!
— Peräydytty ylivoiman tieltä!
Niin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin tuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla muuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat jäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan ympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä neuvottelujaan.
Kuningas käski samassa valjastaa hevosensa ja pyysi turkkinsa ja kallokkaansa.
— Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää, tietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!
— Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa perin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille kasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten hyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu sellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja ryöstö tarkoituksenaan, — nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta valloitushankkeesta.
— Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko
Heikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.
Mutta kuningas kohotti äänensä:
— Tämä paikka ei ole sovelias näille keskusteluille. Kaikkien sotaherrain ja aatelisten on vielä tänä iltana kokoonnuttava linnaan yhteiseen sotaneuvotteluun. Joutuvatko hevoset?
Joutuivathan ne vähitellen, sikäli kuin häävieraat, miehet ja naiset, jotka hätäisinä tungeskelivat yhdessä mylläkässä, ennättivät saada päällysvaatteensa ja asianmukaisesti vyöttää itsensä ja lapsensa. Noloina ja alakuloisina isäntäväet hyvästelivät vieraitaan. Hääjuhliahan oli tapana jatkaa kaksi ja kolmekin päivää, mutta nyt keskeytyivät nämä ilot jo heti ensimmäisenä päivänä, eikä niiden jatkamisesta ollut tietoa. Sillä mieliala oli nyt särkynyt ja useiden vieraiden piti ehkä jo huomenna lähteä retkelle Viipuriin päin.
Kuningas ja kuningatar saatiin peitetyksi rekeensä, toiset häävieraat ryhmittyivät vähitellen rekikuntiinsa, ehättäen ylhäistä edelläajajaansa seuraamaan, ja niin lähti pitkä hevosraito kilisevin kulkusin nopeaa ravia laskettamaan Turkuun päin. Kuninkaan reen edessä ratsastivat hänen henkivartiansa, ja niihin oli Marttikin liittynyt.
Oli tammikuun rautapakkanen, joka illan kuluessa oli pyryn jälkeen kiristynyt. Mereltä päin puhalsi jäinen viima, taivas oli sees, mutta ilman täytti talvinen, himmeä huuru, joka pani tähdet kuin harson läpi tuikkimaan. Harvametsäinen, lumen peittämä maisema uinui kankeana ja äänetönnä, ja kun metsästä ajettiin ylänköiselle aavikolle, häämöttivät kaukaa Turun tornit ja tuulimyllyt.
Silloin välähti äkkiä ajajain eteen häikäisevä, hehkuva valaistus, joka ikäänkuin nielaisi paloonsa koko luonnon, taivaan ja maan. Reissä istuvain silmät hetkeksi huikenivat ja hevoset korskahtivat säikähtyneinä takajaloilleen. Turun tornit ja tuulimyllyt näkyivät nyt siinä heidän edessään kuin keskipäivällä, lounainen taivas hohti keltaisenpunaisena, ikäänkuin avaruudessa olisi tulipalo syttynyt, ja sen keskessä näkyi tulipallo sädekehän ympäröimänä, joka kehä pallon perästä laajeni leveneväksi liepeeksi. Tämä taivaan ilmiö näkyi suuntautuvan lounaasta kaakkoon päin pannen siltä taivaanrannalta tähdet kalpenemaan.
Äkkivalon ensi ilmestyminen jähmetytti oudolla, kylmällä loisteellaan ensi hetkessä kaikki häävieraat. Ajomiehet pysähdyttivät korskahtaneet hevosensa eikä kotvaan aikaan kuulunut pitkästä reki jonosta kuin joku aisakellon kilahdus taikka pidätetty, pelästynyt huudahdus. Mutta sikäli kuin silmät tottuivat outoon valoilmiöön syntyi jonossa hätääntynyttä liikettä.
Martti Pietarinpojan ratsu oli hypähtäessään ollut heittää miehen hankeen; mutta kun Martti taas istui tukevammin satulassa, kääntyi hän perästä tulevaa saattuetta katsomaan. Kuninkaan reki oli pyörähtänyt melkein poikkiteloin tielle ja reessä oli vanha kuningas retkahtanut nojalleen puolisoaan vastaan. Ajomies koetti turhaan saada parihevosia tielle. Siihen riensi nyt Martti toisten vartiain seuraamana avuksi ja hän kuuli silloin kuninkaan läähättäen huokaisevan:
— Taivaan tulimerkki, — se tietää meille onnettomuutta tässä noidutussa maassa!
— Rauhoittukaa, herrani, kuiskaili nuori puoliso vavahtavin äänin. —
Mikä on tämä uusi hohtotähti?
— Se on meille rangaistus tai varoitus, läähätti vanhus. — Meidän on alistuttava kaikkeen, mikä tuleva on.
Jo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä, kalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia. Juhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he puhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:
— Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, — mitähän nyt on tapahtunut tai tapahtuu?
— Ajetaan kirkkoon rukoilemaan?
— Siunatkaa itsenne, ihmiset! Niin siinä huokailtiin.
— Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni komentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat korskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä, ja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta Kankaisten herra komensi: — Edellä olevat ensiksi tielle, — jono liikkeelle linnaa kohti!
— Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi, valitti Kustaa vällyjensä välistä.
Vähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja jono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista ilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana uusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen palavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta entistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä tutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä. Ainoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa talviyössä.
Autio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin saapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet pirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten mäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden keskitse raaka nauru — siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.
Martti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä uhkaavana ja raakana — se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä naurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen miesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja hoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja — hän siinä nyt lähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa häärahvasta.
Mutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä sillan korvasta linnaan päin.
XVIII
Sen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut sanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven talonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään kuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden sydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin osaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä. Sisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne niitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea maine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan kerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt linnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi mainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.
Kustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa yleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja tuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi myös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta väittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana kuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä pyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja ennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä taivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa. Toiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen, joka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä valossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät ratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen viittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin vainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin jonkun tärkeän henkilön kuolemaa, — sodanhan se kaikkien tieten jo olikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä ahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli rekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi synkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen valtakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.
Siitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti
Pietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua
Turussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.
He tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin erämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut, mitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka "tietäväisyys" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa vastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin taitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.
Heidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos heidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita, itse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi vihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata kohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo kaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua hohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko ruttoa ja kuolemaa?
Jyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista ilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin, pitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on suuri: kovaa koetusta ihmisille!
— Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas levottomuuttaan salaamatta.
— Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, — tämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta pidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee…
Kuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa ja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen tulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:
— Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?
— Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan…
Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria, jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.
— Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. — Hengenvaarako?
— Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun eteesi katsot…
Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä, talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.
Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille, niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa, pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat haltuunsa.
— Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy viljelemään.
— Meillähän siellä on halmeet ja saunat… yritteli korven mies inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin — niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.
— Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme? tiukkasi Jyrki.
— Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on siihen annettu lupa.
Silloin virkahti siihen jo Martin nuorempi sukulainen kipakasti:
— Meidän maillamme — siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa sanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen äänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä vastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:
— Hä, mitä sanoo nulikka? Uhkaako, niskoitteleeko?
Martti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa mielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli kiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin tuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:
— Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta savolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois! Sitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas olisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa oikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:
— Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan? Varokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin takamaillekin. — Ja Martille hän lisäsi: — Käske heidän lähteä kotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla konnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa Finckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!
Kuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut, — talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä kiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli saatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys- ja elinkeinotavastaan — se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski Martin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että he saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa vuoksi sulje tyrmään!
Mutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi myrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen "maan isä", jonka puolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo on kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan suojaa ja apua, — sitäpä oli heidän vaikea uskoa!
Martti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta, selittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa toisella kannalla.
— Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen Jyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut kunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt. — Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta vuohensarvi!
— Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja helvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. — Sellaisella leikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta Jyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.
— Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme oikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:
— Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin.
Nyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.
— Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki haikeasti.
Ja haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan Mätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä lausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa maailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä, mutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa Agricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen, että hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin tavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan täydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on kuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi ja tarpeellista… Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen, joka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän itselleen kuolemaa…!
Eihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen "tuhmien", talonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai väärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa nälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti heidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä, jotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä viemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai iäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!
Ei tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta palatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä kotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää jotakin heidän hyväkseen.
XIX
Tietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin Viipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain viipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä suuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa. Kohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu kaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden päällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne tykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto koko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen lähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, — liian hiljaista.
Viipurista ei enää tullut mitään tietoja — arveltiin linnan jo olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin —, ja ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan. Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet kirkolta kirkolle!
Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin naiset, vankeinaan Venäjälle.
Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin päivänä karauta Turkuun asti, — olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!
Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin, ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua…! Vangeiksi…? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?
Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia mahdollisuuksia, — silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.
Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin minä päivänä tahansa? — Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas lisäsi yleistä levottomuutta.
Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! — Henrik herra arveli ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.
— Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me emme saa antautua uhkapeliin.
Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin, — eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä ainakaan ole pelkoa.
— Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. — Vihollinen voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, — mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä — niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin linnaan saakka, ja me olemme satimessa!
Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:
— Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!
— Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.
— Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.
— Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. — Se on jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?
— Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava, sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne saattaa meidät täällä onnettomuuteen?
— Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti, — hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. — Toimenpiteisiin kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden ympäri on viipymättä ryhdyttävä.
Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa, sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä mitään tietää.
— Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei, kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.
Vieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan vaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut Turkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen? Rekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja vaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia, koska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa…
— Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. — Pankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja hankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!
— Se voidaan tehdä, mutta se vie kyllä aikansa huomautti Henrik
Klaunpoika.
— Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia hitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, — me emme jää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!
Liikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin syksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan selkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta Pohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki, sekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita matkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja ehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten liikkeitä.
Mutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia, ja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä päivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik Klaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui, lähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä ei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois "umpikujasta", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen omat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia suunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä epäkäytännöllisempinä hylättävät.
Eräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin neuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko Kustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean virallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa ilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta katuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään tämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan muistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten hengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta. Ja tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa kohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun muassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan sairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli kuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.
Sinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan neuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma. Hän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä huolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan kättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen lopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen vuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:
— Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä puhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin pitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan. Tahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan hyväksi?
— Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi piispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt keskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.
— Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme ajatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, — Steen-herra saisi seurata toisena.
— Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain välillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.
— Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan sotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt ovat, — niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien sisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä asianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.
— Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola vilpittömästi, — enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi harkitaan.
Kuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta ja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä olisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt arvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti kestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut kuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen, loukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään puheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun venäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan, olisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä heiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin päinsä.
Kuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri senvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.
— Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä kertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa täällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä neuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa pulassa?
— En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla puolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on rohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi menestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä maasta.
— Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla, kun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein valittaen. — Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä jotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!
Piispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei kaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen raukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin rohkaista:
— Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella suuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi vastaanottamaan lähettiläämme, — olen siihen aina altis.
— Niin, emme ole vielä vastanneet hänen viime kirjeeseensä, joka kyllä oli törkeä, mutta ei aivan kieltävä, puhui kuningas, tarttuen taas siihen oljenkorteen. — Ystävällinen kirje, jossa valitamme, että hänen sotamiehensä ovat hyökänneet maahamme, vaikka rauhasta hierottiin, — se on ainakin puolustettavissa.
Henrik Klaunpoika pudisteli sillekin tuumalle päätään; se ei ollut hänestä kuninkaan arvon mukainen sekään, ennenkuin sotatantereella oli yritetty asein puhutella vihollista vakuuttavammin. Mutta Steen-herrakin kannatti sentään kirjeen lähettämistä Viipuria piirittäväin venäläisten päällikköjen kautta, rauhantarjouksen tekemistä arvokkaassa muodossa. Ja kuningas tyyntyi hetkeksi saatuaan edes tämän päätökseen, — saattoihan siitä kenties kehittyä pelastuksen tie.
Mutta ennenkuin Mikael Agricola ja Henrik Horn olivat ehtineet linnasta lähteä, oli hän taas sortunut äskeiseen levottomuuteensa, vieläpä äskeistä syvemmäs. Hänelle näet nyt juuri ilmoitettiin, että saaristoon ja Ahvenanmaalle lähetetyt tientutkijat olivat vastikään palanneet, tuoden huonoja uutisia. Toistaiseksi oli kulku Ahvenanmaallekin hevosilla Suomen mantereelta mahdoton, railoja oli vielä selkävesillä, — muutamain viikkojen perästä arveltiin ne edellytykset jo paremmiksi, sillä jää oli tänä talvena lujaa. Mutta Ahvenanmeri oli yhä auki ja myrskyt estivät sitä jäätymästä — Ruotsiin asti ei voitu missään tapauksessa päästä. Kuningas huoahti raskaasti: — No, sitten ei meidän auttane muu, kuin lähteä kiertämään Pohjanlahden ympäri, niin hidas ja vaivaloinen kuin sellainen matka lieneekin. Onhan siellä jo varalta hevosia tilattu…
Simo Tuomaanpoika, joka Ahvenan tiedot oli kuninkaalle tuonut, seisoi nyt äänettömänä ja ilmeisesti hämillään, silmät vallan pyörivinä, ankaran herransa edessä. Hän siirteli jalkojaan ja änkytti, ikäänkuin uskaltamatta sanoa sitä, minkä tiesi ja mikä olisi sanoa pitänyt. Sen avuttomuuden eleen huomasi kuningaskin ja hän kiihtyi nyt tiedustamaan:
— Vai mitä — mitä haudot kielelläsi, Simo, oletko ruvennut sammaltamaan? Hä? Ovatko hiihtäjät siltäkin taholta jo palanneet selittäen kaiken mahdottomaksi. Se olisi niin teidän avuttomain suomalaisten tapaista. Mies, mikset vastaa, ovatko he palanneet?
— Eivät ole, mutta…
— Mutta mitä?
— Tänne on saapunut ulvilalaisia turkiskaupustelijoita, jotka ovat yrittäneet päästä Peräpohjaan turkiksia ostamaan…
— Mutta eivät ole sinne päässeet. Miksi eivät? Selitä! Keli tietysti kelvoton, niinkuin tavallisesti, lunta paljon…?
— Ei, kyllä he kinosten yli hiihtävät, laukesi Simo-parka vihdoin
kertomaan. — Mutta Pohjanmaalla ei ole nyt turvallista liikkua.
Venäläiset ovat Vienasta tehneet sinnekin hävitysretken, ryöstelleet
Oulunjärven uutisasutuksen ja parveilevat nyt siellä jokivarsilla…
— Ei, sinne ei ole lähdettävä…!
Vanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen olisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen ryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki ollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin viimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä pyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.
— Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan läjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. — Vankina tässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole puolustajiakaan!
Ja nojatuoliinsa vajonneena kuningas puhui edelleen hiljaa ja katkonaisesti:
— Vankina — sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän loihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät yritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien vankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen tilanteeseen te olette meidät saattaneet, — nautitteko nyt siitä!
Läsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja hetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita, joita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan päästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa, vakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka olivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella ilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut syytä pelätä.
— Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. — Ja montako teitäkään on —, sormilla ne on laskettu!
— Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola sydämellisesti. — Koko kansa…
Ja Henrik Klaunpoika lisäsi rauhoitellen:
— Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä talonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja ne tulevat taistelemaan sankareina…
— Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin kuningas. — Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, — onko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!
Mutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen nostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan tarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään sitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan miehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan kiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen tsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas itse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan seurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka turhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin ollen vavahteli…
Piispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät sinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin päin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon, tie oli kovaksi poljettu jäällä — he antoivat kyytimiehensä ajaa hevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat näet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn oli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi — Agricola oli ollut hänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri heidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein joutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä luottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja usein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita he eivät muille olisi lausuneet.
— Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa ensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta rinnallaan-astujalta. — Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta sillalta häntä katselimme.
— Muistan hyvin, vastasi Agricola, — siitä on nyt aikaa noin seitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me, hänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken hävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli kaikkien huulilla…
— Sankari, maansa uljas pelastaja, monien vihollistensa voittaja…
— Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies… Mikä ihastus ja riemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!
He pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa, seisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja Henrik herra virkkoi:
— Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta äsken erosimme, jäljellä siitä entisestä…?
— Niinkuin tekin, vastasi piispa. — On, paljon on toki jäljellä. Hän on sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä samaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, — ainakin meihin suomalaisiin nähden…
— Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko asiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys…?
— Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole jättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut seistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat. — Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin selittää kaikki asiat.
— Niin, niin, vastasi laamanni. — Mutta sääli on nähdä näin kauniin voiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa kotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin esiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?
— En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä Suomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu täällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta, unettomuutta…
— Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä suomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.
Mikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän itse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään, löytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka ajattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat, joista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen, riemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:
— Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan, ja kärsii siitä itse enemmän kuin me.
— Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä Ruotsiin lähtemään, — meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain matka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin järjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella häntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.
Herrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen torille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan Pyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan, vanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon. Ymmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.