XX
Martti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki mukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima kirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön. Kuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa keino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti joutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja turvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.
Martille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen. Kukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia vihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta siitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan lähettiläsvaltuuksia, — kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut tosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle kunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti vastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä matkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän palkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!
Ei ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen olivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin, kun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa toisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan jälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan, ja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei ollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken vapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.
Mutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan, hän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria hautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana edustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut virattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan saattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt Turun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen aines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja jolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä ja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin ja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin tuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin järjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta pois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin kovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset Turustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka olivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten rettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa yhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin sekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin, mutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä, pysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.
Nyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat turkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin syvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he kaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään lausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen ruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo siksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että antoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan hautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi tilaisuuden juhlallisuutta.
Juhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä suurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla ja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen turkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon porvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen vetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan kärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan huvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten aatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin kutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen karkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset olivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut hovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.
Hautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka hilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi Martti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä kohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä häntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi Martti ei ollut heillä käynyt.
— En tiennyt sinun palanneen, enkä tiennyt, odotitko minua tulevaksi.
— Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin nuhtelevasti.
— Muistan… tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen jäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.
— Siis menkäämme!
Prinssi oli hävinnyt omille retkilleen ja onnellisena asteli Martti taas pitkistä ajoista tyttönsä rinnalla Turun lumisia kujosia pitkin. Iloinen ja tuttavallinen oli taas heidän seurustelunsa, ikäänkuin kaikki, mitä välillä oli tapahtunut, olisi pyyhkäisty olemattomiin. Martti kertoi matkansa määrästä ja sen vaarallisuudesta ja aivan selvästi hän luki vilpitöntä osanottoa ja kiintymystä tyttönsä silmistä. Ja silloin hän virkkoi reippaasti ja rohkeasti:
— Jos retkeltäni terveenä palaan ja saan kuninkaalta hänen lupaamansa palkinnon, menemmekö silloin yhteen, Kerttu?
Tyttö loi tietenkin katseensa kainostellen maahan, mutta painautui samalla saattajaansa lähemmäs. Ja Martti jatkoi kuumenneena:
— Hyvin tiedät, että tämä on jo kauan ollut unelmani ja uskonpa, että sinäkin olet sen aavistanut — me kuulumme toisillemme. Palattuani perustan kodin tänne Turkuun — olenhan kuninkaan mies — ja sen haltijattareksi tulet sinä, — niinhän Kerttu! Olenhan ystävistäsi paras…?
— Olet, Martti, kuiskasi neito kainostellen. — Mutta puhutaan siitä kotona…
— Puhutaan heti!
Heidän keskinäiset välinsä olivat siis vihdoinkin selvät! — Martin täytyi toisinaan miltei pysähtyä kadulla sen varmasti todetakseen. Kaikki kahnaukset, ylimysherrain liehittelyt, niskanheitot ja kylmät katseet olivat unhottuneet, tyttö käveli siinä suloisena ja hellänä hänen rinnallaan, hänen omanaan! Martti hyppeli ilosta nietoksissa, kun lähestyttiin Aningaisten taloja, leperteli tulevasta onnestaan ja Kerttu nauroi herttaisesti, täysin yhtyen hänen iloonsa.
Mutta siellä perillä Kyrön Heikin pirtissä ei ilta muodostunutkaan yhtä iloiseksi. Vastaanotto oli siellä alunpitäen entisaikoja virallisempaa ja kankeampaa ja kun Martti siitä huolimatta onnensa kuumassa huumeessa lähti esittämään kosintaansa, teki Kyrön myrtynyt Elisa-emäntä heti tenän. Itse oli Heikki näissä asioissa akkavallan alainen; hän oli aina ollut suopea Martille, oli ehkä nytkin, mutta antoi vaimonsa määrätä ja olla äänessä. Ja tämän ääni oli kylmä ja tyly:
— Millä sinä vaimosi elättäisit, maankiertäjä kirjuripahanen…!
— Mikä kuninkaan palkinto — hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen…
— On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja saattaa tulla vielä vastakin, — parasta on, kun pysyt loitommalla…
— Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin Kertun luota pois — kyllä minä sen yskän ymmärsin…
Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä, kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä osannut muuta.
Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta korjaavansa, lisäten:
— Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen puhumaan — älä itke lintuseni!
— Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. — Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa säästele.
— Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin,
Kerttu? Elä lujassa toivossa!
Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin, tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian taipua äitinsä tahtoon… joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää…?
— Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai tatarilaisten vangiksi! — päätteli nuorukainen. — Mutta jos palaan, silloin… niin, silloin uusi ote!
* * * * *
Parin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan valtakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi jo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet tänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja, kannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän touhuun.
Ahvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat reelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen kulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä voitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä, mutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman, päättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut ja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman linnaan, lapsuutensa leikkimaille, — sinne saarimaahan asti eivät ryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja hän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä saarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne Juhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä lähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla tahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.
Kuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä varustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat saaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen. Hovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä ja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen hoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli harmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana ja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili. Sillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan ja pääsi itsekin vaaroja pakoon.
— Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen otosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka häntä yhtä myhäilevänä seuraili.
— Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi Steen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas ottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.
— Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme nousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin tulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!
Turvassa jo olemme!
Tämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, — jo oli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea kuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten vetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle, laskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen ajoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki — vetelä, unelias mies — lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten valtaamia seutuja kohti.
Surumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä turkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä taakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa rakasta ja kallista… muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot kauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos palaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä sulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen pyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa oli puhuttu ja luvattu…
— Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat, jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin, painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista turhista toiveista.
XXI
Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi Turun linnaan, — isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä kiellossaan aivan järkähtämätön.
Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti. Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.
Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan" pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:
— Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.
Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin vakavissaan: — Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin täällä yrittää itsenäisesti toimia!
— Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään. Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.
— Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, — tokkohan? lisäsi ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.
— Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.
— Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin aivan päättävästi. — Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen harkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten asema selviytyy.
Eikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään mielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä poistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei auta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän ei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään. Ja hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären tapaamiseen.
Vaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon porvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden muodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, — hän ei ollut kertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada ainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt häntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi Bruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan, mukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos, mutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa Kankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle, missä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta ilmoittamatta, astui sisään.
Hän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran porvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla oli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan lankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa. Sisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen oman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen perhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli kaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, — siellä riensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi kumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.
— Armaani, vihdoin luonasi! huudahti prinssi hurmaantuneena.
— Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö kohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.
Juhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa ollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä. Mutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä leikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään helposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan ja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten tähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän nyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään tässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä velvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä ikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko intohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.
Se oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet juovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se siitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:
— Mikä tuottaa minulle tänään tämän vierailun suuren onnen?
Nyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein hätääntyneenä:
— Kaarina, meidän täytyy erota!
— Erota! — Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot — tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen kätensä pehmeät kuin kissan käpälät — kynsiä vain ei tuntunut. Hän esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli hänelle yllätys, — jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis tapahtuva, — sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi kalpeni. Mutta hetkeksi vain.
— Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. —
Miksi ja kauaksiko?
— Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. —
Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!
Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, — voi, kuinka hänen surevat silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!
— Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.
— Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!
— Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä kohden kauniit katseensa.
— Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori kuninkaan poika. — Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati uskollinen. Tahdotko, Kaarina, — siihen nyt tänään suostumustasi pyydän?
Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta ihailijalleen virkkoi:
— Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava — mitenkä sitten?
— Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti, lupaa se — siinä kihlamme!
— Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!
— Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä…
Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran Viipurissa — ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!
Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.
Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi; vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin valmiit rekiin nousemaan.
Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun valjetessa tullut mitään.
XXII
Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi umpitielle tai koppelo risahti vesakossa — ei ollut nuorella airuella neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.
Näin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen kovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät tiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat eräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät. Vähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin tullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti pihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä satulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi selästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan kuin haudasta, — yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin. Matkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja seuraavan päivänkin hän tässä lepää, — hän oli ollut kuolla viime taipaleella —, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta hän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.
Martti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli, minkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.
— Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun asti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi, mutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin, — siihen väsymykseensä hän aina palasi.
— Viipurista tulet, — takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, — miten sieltä pääsit lähtemään?
— Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on toista!
— Eikö siis Viipuri enää olekaan saarroksissa?
— Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät kokonaan.
Enempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän aivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä vuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt päätöksensä.
— Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi kuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle ammattitoverilleen. — Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?
— On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä, minusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan…
Omin lupinsa siinä Martti toimi, — olisihan hänen pysähtelemättä pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään —, mutta hän tunsi kuninkaan tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan. Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille, sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi… Hän oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun, laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.
* * * * *
Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. — Pelkäämme, että meidän olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt — lisäisikö se kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!
— Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik Horn rauhoitellen. — Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta… — Mutta miksi eivät olisi meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet? murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta suomalaista saamattomuutta… ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen venäläiset itse tuovat… Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin mokomin tahtoneet sotaa… mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa yhä uudestaan… saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.
Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn toisiaan — he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli, vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä tahtoi hänkin mielellään olla mukana.
— Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. — Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä Suomen mantereelta, — taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria poronnahkakallokkaita.
Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen, torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.
— Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt! huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: — Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?
— Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse…
— Jättäen tehtäväsi suorittamatta, — se on juuri teidän tapaistanne!
Siihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä äkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään melkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:
— Kuningas, ryssät eivät ole enää Viipurin edustalla!
— Vaan missä, Kymijoellako?
— Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu…! Kuningas ei sitä aluksi ollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:
— Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu — millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä niitä olet kuullut? Kerro!
Jo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta kertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut. Ja vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä Viipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti mutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan Viipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä pidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen tiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka kiireisesti peräytyi rajalle.
— Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään pidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten kirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. — Ehkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo herkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?
— Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa rajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik Horn peittämättömällä riemulla.
— Mutta miten sitten, — viisikymmentätuhatta miestä!
— Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä, arveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei kuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa sillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta sanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli kuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen puolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut kaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen päin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja eräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla vähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta. Puusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, — ehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan linnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin arvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt harvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana yönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen, kuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä…
— Tyhjä — ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.
— Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä takaa-ajamassa.
Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu tuon tuostakin jos jotakin merkillistä — ja aina kun kaikki on hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!
Hän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:
— Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?
— Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.
— Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?
— Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. — Mutta eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa…
Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik Klaunpojan puoleen:
— Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi ryöstetty?
— Ehkä niinkin — he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä ollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä talvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.
— Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen tapahtuman selitykset toiseen kertaan. — Maa on siis nyt joka tapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä lähteä.
Mutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen, aikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä ajamaan.
— Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon, johon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta tästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.
— Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai pari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon olemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.
Tarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma muutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi lähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille käskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja oli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa, sillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle oli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn — olipa hyvä, että se tuli palautetuksi!
— Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme on karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka yleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.
— Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja mahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän tilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan kokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. — Martti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa, niin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.
Näin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen lyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut herrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli hänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen omapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada Turkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla lahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet — nyt Kustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.
Antoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän nyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista, jonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje oli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla pääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja Klaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli eivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle toimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan erikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti toimittamaan tämän käskyn perille.
Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon suuren sanoman.
Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin, niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii valkotukkainen, ilosilmä tyttö…
Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin ajatuksiaan ja mielialojaan.
Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.
XXIII
Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa, joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten, Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen, nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin selvillä.
Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, — hän oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta jota hän ei koskaan ollut nähnyt.
Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää, savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin kostuttaneet, — niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia metsiä ja suomaita. — Olisihan täällä luullut olevan tilaa molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka, saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita — tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!
Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella, miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli kertonut.
Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät. Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan, jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti. Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi tekemättä.
Näillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että huhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle Olavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien aukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut mukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti kiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa kuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja jolle hänen oli tili tehtävä matkastaan — saatavahan oli se luvattu palkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa Turkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen sukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.
Sinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen saapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi tuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin hiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden poikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä katseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä ja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.
Vanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä tervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä, luisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän nyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa olivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa kovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.
Ensi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan virkkoikin vanha isäntä:
— Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme, petäjän varassa vain on henki pysynyt.
— Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime suvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia tarinoita. — Kuinka käy nyt ensi kesänä?
— Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko, niitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.
— Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli Martti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että siellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa, ja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.
— Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen vältellen.
Laiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota kaukaiselle sukulaisvieraalle, — omista eväistään saivat matkamiehet sitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet ovat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat Länsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi oli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja katkeruudella:
— Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten riittää tänne meidän takamaille!
Tämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä, niinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha isäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen, missä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan tarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä tehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen — tänä yhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle —, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja siitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan pyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.
— Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen puolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.
— Oliko heillä siis jo verkot ja muut kesäpyydykset mukanaan? uteli
Martti.
— Oli heillä pyyntivehkeitä… oli monenlaisten otuksien varalta, mutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot kierrokset!
Siitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä viittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:
— Eiväthän toki aikoneet miehenne… eiväthän sota-aseissa lähteneet erämaille! Tappelemaanko…?
— Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan, käydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta tullut apua…
Nyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat Vahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli niin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä, joka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.
Ja Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo heti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti lähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena lähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet savolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä armomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta sammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja naapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät keksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan vanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista heidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti kengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia…
— Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan? hätäili Martti. — Varoittihan jo piispakin…
— Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin… Ykskaikki, tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai tappeluunko kaadumme salolla… itse täytyy koettaa, kun ei muualta tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään. Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!
Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään, muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta kohtaan… Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi, viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.
— Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat? kyseli Martti levottomana sedältään. — Miten luulevat he pitävänsä nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen elämänsä asettaa…?
— Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea ajatella… Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä kauemmas Lapinkorpeen…
Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi. Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, — kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty…
— Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta, vastasi Martti epäillen. — Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!
Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen rangaistuksensa ankaruutta.
Vielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti senvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen sulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli tuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi lähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä muistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa keltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen — sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain heimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä poikaan kulkeneet — kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista, joista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja taas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan… Ja sitä mukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen salosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta samalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia kohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut pelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle joutumasta.
Noiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle lähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten voimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja niitä sukupolvien halki puolustaneet, — nykyinen polvi ei katsonut voivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta elinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen vaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten ponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat ja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä ajoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat — he eivät voineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse ikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma nyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.
* * * * *
Mutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista erämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä sulanut eikä Martti toverineen — joka, vaikka velttona pirtissä lepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä — päässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana suksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja hiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton ja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja lämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen ruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka sen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He istuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin tuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.
Vasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian syrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon, vähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän suureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan. Oli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun viimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi Martin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan vapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.
Heidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu päättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla päättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille kalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet savolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän uudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat perheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse olivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa ruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä olivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän rakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet lahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi pyyntivehkeineen palatakseen.
Mutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi Nilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet tulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja pyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät uudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia oli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään savusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat siellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan — niillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet. Olisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun vankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen kuitenkin toivottomaksi, — aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan miehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta näiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin osoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin annettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään lähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut sieltä palattava — nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat asutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!
Näin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä kalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet hirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa eräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet heiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat valittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä eräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää —, täytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt takaisin.
Siitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi.
Eiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!
Tällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia miehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä, edes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne meni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu oravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, — nyt oli tuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja kontillinen lintuja taloa kohti, — sekä kruunun vihat ja kostot!
— Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun
Esko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. —
Sinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, — teidät ja
ehkä meidätkin!
— Jos mennään, urahti Esko vielä sisukkaana.
— Mikä auttaa — olisitte edes jättäneet ne savolaispirtit polttamatta, ehkä olisitte siitä silloin hengissä selvinneet. — Näin jo Jyrkikin nuhteli.
— Henkemme me pidämme sittenkin, väitteli kuitenkin edelleen sisukas nuorukainen. — Eipä ole täällä salon ranta kaukana, jos ryttärit kylään tulevat.
— Mikä armo teillä nyt on siellä savolaisten salollakaan! huoahti
Jyrki-setä raskaasti, — vastassa on viha ja kosto sielläkin.
— Mepä painutaan vielä ohi savolaisten kylien niin kauas pohjoiseen korpeen, ettei yletä kruunun eikä Savon miehen käsi eikä pyssy. On siellä vielä autiota ryteikköä piillä metsistyväin miesten, ja kalaa ja riistaa on sielläkin.
— Ja kuka elättää sillaikaa perheet täällä kotikylillä, kuka kyntää pellot ja maksaa verot, — kuolema se on edessä meillä kaikilla!
Näin haikeaksi painui mieli metsäkylän väellä. Ei ollut auttanut enää miesten omakaan voima, niinkuin ennen isien aikana, tuhoon ja kurjuuteen se yritys oli vain kotikylänkin syössyt. Aika oli muuttunut, entiset neuvot pettivät, eikä uusia ollut. Neuvottomina ja avuttomina vaikenivat keskustelijat vähitellen Vahvajärven päätuvassa, osaamatta enää muuta, kuin jättää elämisensä salliman varaan, odottaa, mitä tuleva on.
Raskaalla mielellä oli Martti pöydän kulmalta kuunnellut erämiesten kertomuksia, todeten niiden lamauttavan vaikutuksen kotiväkeen, eikä hänkään ensi hetkellä käsittänyt muuta, kuin että väkivaltaan ryhtyneiden oli paettava laidattomille korpimaille välttääkseen esivallan säälimätöntä kuritusta. Mutta tarinan jatkuessa tuli hän ajatelleeksi sitäkin: ehkei ole toisten maille asettuneiden savolaistenkaan mieli nyt niin aivan kirkas, jatkuva heimoviha ei heidän uudisviljelyksiään auta, sen he käsittävät, — ehkä heidän kanssaan voitaisiin aikaansaada jonkinlainen sopimus, johon tämäntalvinen kahakka haudattaisiin. Hän siirrähti Eskon viereen istumaan ja kysyi:
— Miten oli savolaisten mieli, aikoivatkohan taas tulla anastamaan nämä teidän lähimmätkin takamaanne, joista heidän pirttinsä poltitte ja joissa saunanne korjasitte?
— Ei niiden hevillä tee sinne mieli palata, siksi lähelle hämäläisiä huomasivat he jo joutuneensa, vastasi Esko taas uhittelevana.
— Entäpä jos koetettaisiin saada heidän kanssaan sopimus näistä lähemmistä apajista ja riistamaista, jos teitä asettuisi puolikymmentä perhekuntaa sinne…? Kenties sille sopimukselle voisi saada kruununkin vahvistuksen.
Jo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen,
Martin puoleen:
— Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen…? Minä en usko siitä mitään tulevan!
— En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, — mutta kenties olisi sittenkin joku mahdollisuus…
— Jottako voisit kääntää kruunun vihat meistä?
— Niin, — en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne savolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, — minä vielä kerran yritän Turussa.
Heikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta hän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä toivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa, miesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi kuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei ollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi herttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, — Martti tiesi kuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään löytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa… jos Martti sen hänelle kyllin selvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen pieni salaisuuskin, — kireässä paikassa voisi Martti siihenkin vedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta tiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. — Älä hätäile vielä, orpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon raivostamalle Eskolle. — Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa peltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo rohkaisten.
— Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. — Onpa aikaa takakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.
Hiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja samalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä oman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät. Ja entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän tulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.