Mutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut hanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja nämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat ja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa pyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät lehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen silmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä. Silloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan keskeytynyttä taivaltaan.
Vahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten järven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat juteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka eivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti heitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi saamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä erämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella hänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa olivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he virkkoivat lähtevälle:
— Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi, siten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!
— Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. — Veri kyllä tänne vetää, hyvinhän täällä viihtyisin…
— Siispä tule! Jälkiäsi muista!
Mutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia kotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt päättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä perään:
— Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja nousta venheeseen.
Siitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta, jonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa ativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen, kaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan… Tosiaankin, olipa hänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan korven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka… Hän tiesi isävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi hyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä niin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!
Mutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen äänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä virkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:
— Ei siitä tule mitään eikä saakaan tulla!
— Mistä niin? kysyi Martti kummastuneena.
— Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi.
Akkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!
Marttia huvitti tuo vanhan sedän ankara ääni ja päättäväinen kielto.
— Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon ajatuksenjuoksun jäljille.
— Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka luulisit nyt mahtuvasikin.
Tämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti kysyikin melkein nyrpistyneenä:
— Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette minua enää luoksenne tahdo?
— Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. — Et yksin sinä, vaan jo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet kerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne juurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta, vai etkö tunne?
— Jotakin siitä tunnen, mutta mitä tarkoitatte, sitä…?
Ukko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi parastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:
— Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut maailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi… yritti hän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille sittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven vieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia retkiä — ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan ja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla kellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo ohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy… Etkö tunne niitä molempia puunhaaroja, poika?
Mutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän ääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja niiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa melkein käheästi:
— Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen sortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina kaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan. Etkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa, kateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa…? Sehän on sitä ihmisten ikuista taistelua!
— En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi Martti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, — äijä oli nyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti setäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat ja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta kiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: — Olihan isäni kansan mies…
— Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi toisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää talonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru sille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle neuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua Turku enemmän kuin Sysikorpi…?
Siinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan oikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut mieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat Helsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella kovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia väitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä tosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas läntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon laidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden puolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus kuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat ajatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä suoraan tunnustaakin.
Mutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko haihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä kevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden. Tulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla, ja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin vihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat sen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja apajarannoista.
Martti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas ja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat ja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan raiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin… Häntä melkein jo hymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään — kylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!
Mutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen ajatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:
— Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta kun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi tämä suvussamme säilynyt talonkirja — ehkä se voisi jotenkin auttaa meidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja, vahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa alta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan oli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty. Martti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja takasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän tilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen verottomaksikin "ikuisiksi ajoiksi".
— Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä silmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. — Sen toimitan kyllä heti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.
Vanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti itsekseen. Vahinko vain, että ne "ikuiset ajat" on sitten kumminkin uusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas tahto, kumonnut ja mullistanut, — ei näkisi enää Maunu-piispakaan, jos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään voimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen mitään virkkanut.
Sillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan ja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan vielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon sukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan. Sitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa ja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä lähemmäs tuota päämaalia.
XXIV
Palattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti Pietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan sysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja Martti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa arkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin viisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.
Mikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut asumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan, joka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi raunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli puolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut aivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen, joka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset kirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa se kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran suunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan kuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt; varoja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä uusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja liiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella puolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka hän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena maisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten oli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia hiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa ohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka hänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä piispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä häirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan, innostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla suomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän komentoon tottunut.
Mutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä, paperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja vilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa, jonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut, ja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä muitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle nyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi salolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.
Mestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden vanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:
— Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole mitään maatiloja, joista se määräilisi, — kaikki on kruunun! Tämän paperin arvo on siis vain historiallinen — niin ikävää kuin se onkin sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille valitettavasti mitään apua.
Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:
— Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa? Koetimmehan jo syksyllä, — kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!
Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä piispakin huoahti:
— Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!
— Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada? virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.
— Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi. — Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!
Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen. Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi. Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja kansaakin kohtaan, — monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis piispankin mielestä ollut suotavaa.
— Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren airuen hänessä taas virittämää ajatusta.
— Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa? puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa ajatellen.
— Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. — Vanha kuningas ei ole kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin vaikuttaisi.
— Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti kannustaen.
— Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. — Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä siitä kuninkaalle puhumassa. —
Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä ystävällisesti:
— Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme jäädäksesi kuninkaan mieheksi?
— Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. — En ole matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko hän minua enää…
— Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. — Entä se palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?
— En ole siitä mitään kuullut… Piispa kävi vähän surumieliseksi:
— Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.
Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen silmiinsä nousi alakuloinen ilme.
Piispa jatkoi silloin:
— Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät, että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule uudelleen puheilleni.
Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea, kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi… Eihän ollut paljon mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa…
Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan. Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen — jotakin sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, — siinäpä sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä…! Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle itselleen se oli kyllin kaunis… Mutta nyt…! Nyt hän ei palkkiokseen päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt, — täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo piru…
Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt… prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin kaupungin rantaan. Aivan oikein… Jahti laski varovasti suolalaiturin päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.
Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa, uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää kuninkaallista komeutta nähdäkseen… se oli hänen oma Kerttunsa! Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon…
Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo. Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt…? Martti ei ollut Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan, hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, — kunpa hän vain vanhuksen tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää… nämä epäilykset olivat hidastaneet hänen askeleitaan.
Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, — niinpä niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä, astuivat Martin ohitse… prinssi tunsi airuen, joka hänelle toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin korkealta ja virallisesti — tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä, vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta… hänen ei pitäisi koskaan kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut, että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. — Kaipa on isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista, jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.
Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan… pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan, mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi… Mutta tuota tuttua keltaista tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin… Ei hän ollut aikonut sinne mennä, askeleet vain vetivät…
Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet…! Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä…!
Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois — joku selvyys on saatava elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois unelmat — ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen…!
Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan päin.
XXV
Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli lähetettävä matkalle.
Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan. Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut, käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että nehän ovat jo vanhoja asioita… nyt ovat taas uudet edessä — talvinen lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa…
Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin. Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat. Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan vastauksesta tsaarille — sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden menestys hänestä edellyttivät.
Mutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.
— Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. — Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista, tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä maasta vihdoinkin päästäkseni.
Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, — siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.
Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: — Lue uudelleen, kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, — lue tuosta kappale…!
Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, — tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, — mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän, tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, — Kustaa oli edellisessä kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi — Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:
"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana…"
— Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"— Ukko iski laihan nyrkkinsä pöytään: — Ei, Henrik Horn oli sittenkin oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla mitalla… taikka sodalla…! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, — aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän häränruoskamme nahoissaan…!
Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:
— Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan komentamaan…!
Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli, hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.
Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas selustuoliinsa ja virkkoi:
— Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä tarkoituksensa…
Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen. Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.
Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida. Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli varmaankin rajaton, — Marttia aivan puistatti ajatus, että joku, johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes vihjaissut.
Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan, ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet, joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta letkauksilta.
Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä tulijaa, — sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.
Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:
— Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky katkaisi toimenpiteemme.
— Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset.
On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?
— On, — ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita savolaisten ja hämäläisten välillä.
— Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. — Eikö ole
Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?
— Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. — Mutta joku hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.
— Hä… hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä tiedät!
— Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut, vastasi Klaus-herra. — Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja ilmoittaa siitä tarkemmin.
— No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. — Jos siellä talonpojat todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta parempia tietoja me tarvitsemme — odotamme Fincken ilmoitusta.
Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka hänet tällä kertaa täyttivät, — suurempia, tärkeämpiä, — koska hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.
Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako se pelihtiminen taas? — sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä. Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä aivan silmittömästi — onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla — ja varmasti aikoinaan tuleekin — asiasta repäisevä kirje ja silloin — silloin Jumala armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!
Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella kirjaimia paperille… Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta… Mutta miten? Ja miten kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä tulevat selville — siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä salosukulaisten kanssa…! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.
Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, — vai oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?
Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä, astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:
— Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!
Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille, kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan, apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.
Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, — eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet, katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta, ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään, ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.
Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen, minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä, käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin, kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut. Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan. Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt, läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.
— Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, — mikä tie vie pelastukseen ja onneen?
XXVI
Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla Turun linnassa, — odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen, — itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti kutsumatta käydä sisään huoneeseen.
Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika, suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa, solkiniekat viitat hartioillaan — lähdössä ilmeisesti jollekin hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle sopertamaan jotakin pyyntöä.
— Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. — Muistan sinut hyvin
Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.
— En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. — Anon vain armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.
Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten omaistensa hädästä.
— Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi hän kädellään torjuen.
— Pyydä mitä muuta tahansa!
— Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille…
— Herttua — mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne herttuaksi jäädä…
— Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut luvattomia. — Ettekö vielä tiedä?
— Mitä — tule sisään, kerro!
Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.
— Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden ilonsa huumauksessa. — Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo Eerikille asioista ilmoittanut — hyvä! Kauan olen häntä leiponut — mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?
— En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä alakuloisuudestaan. — Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.
— Ne kunnon miehet!
Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!
— Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, — minä en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa. Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.
Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:
— Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä talonpoikainkin rakkauden — erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, — isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.
Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset Martille ja kysyi sitten komeasti:
— Oletko tyytyväinen?
— Olen, muuta en pyydä.
— Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!
Martilta huikeni maailma silmäin edestä — nyt oli siis se unelmain hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:
— En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin…
— Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. — Tänne Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa, — sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!
Nuori prinssi — Suomen vastainen herttua — olisi varmaankin siinä ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan Turun linnaan.
* * * * *
Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.
XXVII
Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot, joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona, mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin vieraaksi — ensi kerran Suomessa olonsa aikana — tähän kesäjuhlaan, joka siitä sai loistavamman leiman.
Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka omaperäistä kirkkomahtavuutta, — tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa hautomiinsa suunnitelmiin.
Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa, kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava; aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan anetaloon.
Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä tapaavansa, — tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:
— Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen niitä et ainakaan näy tuhlaavan.
— Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. — Papistomme on köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.
— Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi kuningas epäluuloisena.
— Jos kertyy, menee se teineille… ja sitten näihin koruihin.
Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään, jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.
— Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, — kuningas oli ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.
Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan. Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena saamastaan avusta, ja virkkoi:
— Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu — sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!
— Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.
Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen pyrkivää, jotakin liian — suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:
— Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?
— Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin… vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.
— Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.
Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut. Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:
— Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.
Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli poissa.
Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut. Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.
— Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.
Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat tarkoin sen olosuhteet.
— Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille asiansa.
— Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan hätäisenä.
— Niin, hänestä, myönsi kuningas. — Henrik Horn on luotettava mies, ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi — kaksi pitää neuvonantajia olla.
Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa; he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi, esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä jatkoi:
— Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin aika — Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.
Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin, Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.
— Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. — Tuoltapa tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.
Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin, sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:
— Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.
Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:
— Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?
Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän virkkoi otsa rypyssä:
— Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.
— Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra sotaintoisena.
— Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu kesken.
Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen, harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin edullisen käsityksen, — Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin puheilleen Turkuun.
Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista — monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä yleinen.
* * * * *
Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä, onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä…
Tämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon askartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut ja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin olisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään elämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän, heistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija… Ja nyt täällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo suurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan. Raukeaako taas kaikki?
Martti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman ilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea syvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti, kun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan kanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa ei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla luottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. "Missä on se sinun talosi", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, "katsotaan nyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa, josta ei kukaan tiedä vielä mitään." Tällainen ryöppy oli jo melkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa Elisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei ole köyhän teinikirjurin varassa, — hän näkyi yhä edelleen uskovan noihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä Martti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas Turussa… sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön…! Ja Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin hento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi tahansa…
Kaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa, ja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi määrätystä ratkaisusta, — sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi. Ja siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen ovelle, josta maan vaaria odotettiin.
Ovi kävi, mutta ukko ei tullut.
Sieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden luo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän riensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä kuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja luullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi hän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin välillä tästä asiasta.
— Ikävä kyllä, näyttää todella siltä, kuin Klaus Eerikinpoika lähetettäisiin sinne sisämaahan kurittajaksi, valitti maisteri osaaottavana.
— Sekin vielä! huoahti Martti siihen aivan masentuneena, sillä tähän uutiseen hän ei toki ollut valmistunut.
— Niin, Klaus-herra on ankara talonpoikia kohtaan, ei hän noita erehtyneitä hämäläisparkoja säästä, totesi Härkäpää. — Oletko saanut heille edes varoittavaa sanaa?
— En ole saanut…
Martti seisoi siinä vallan typertyneenä. Hän oli perustanut sukulaistensakin pelastuksentoiveet aivan toiseen laskelmaan, samaan ratkaisuun, jota tuvantäyteinen yleisö nyt niin jännityksellä odotti — pettivätkö nyt kaikki armahdus-unelmat! Jos prinssin nimitys Suomen herttuaksi raukeaa taikka vain lykkäytyykin, ehtii Fincken viesti varmasti perille ja Klaus Fleming lähtee silloin hurjine huovijoukkoineen rankaisemaan noita erämaanlaidan kovaosaisia talonpoikia, jotka eivät edes tiedä sitä varoa! Parhaassa tapauksessa hän saa tavata sukulaismiehensä vankeina täällä Turussa — ehkä itse heidän auttajanaan joutua heidän toverikseen tyrmään…
Tuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten parvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin voitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä Juhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun hän sinnepäin silmäili… Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis ilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti mielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä. Hän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin, naissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten pilkanesineen, — sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä! Mutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja alakuloiselta… onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä…?
Taas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan työhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin… ehkä taisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä vastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, — voittaako siellä lopulta isänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?
Suurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys oli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat tauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä. Hän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein tylsästi eteensä.
* * * * *
Silloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin Kustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin askelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten neuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli Juhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla, ja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi hän siihenkin poikansa viereensä.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta. Kuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä vanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät näyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa ikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa äänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua hän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella, vavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen varmistuvalla äänellä:
— Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden olemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme vihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa valmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita laajemmin valvomaan ja hoitamaan…
Pidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista esipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun suuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän tuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen jälkeen jatkui: — Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta, jossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille jäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon tunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi ja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien tarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen umpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita auttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.
— Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä mielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä. Mutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:
— Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut paljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin se meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen asukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan ja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää poikamme tänne käskynhaltijaksi… tänne Suomen herttuaksi…
Nyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus, läpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku olisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut eikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että kuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla liikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen hänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se humaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin helpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului tuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin hän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan nojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:
— Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin pois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt, ja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet noudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän niinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja ruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.
Komealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi, — jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana itse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena, voimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen silmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen hartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja liikkeensä varmistuneet — jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin hänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä katselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo lähemmäs häntä onnitellakseen.