IV
Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin, Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla, ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä. Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen puheilleen.
Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja uni karisi kokonaan hänen silmistään.
— Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna — niinkö väität? Etkö horise?
— Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.
— Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta…!
Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen, hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään. Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin, joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan, siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi — siksi hän vuoroin siunaili, vuoroin kiroili.
Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut — sekä asianomaisten toimettomuudesta että varojen puutteesta — varsin vaillinaisessa hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta. Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit, kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s. juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet, entä koko keittiökomento…!
— Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.
— Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja edesvastuun määrää!
Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa. Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, — Simo sääsi tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan, jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä, juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.
Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, — lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin toimitettuaan hän läksi kaupunkiin — tietysti nytkin ajaen hiukan levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin hereille.
Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti. Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan. Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti. Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja sitäpaitsi, — turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! — mutta, kuinka olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:
— Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän vihjaisisi…!
* * * * *
Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut — niin kerrottiin väkijoukoissa —, tilanteeseen nähden mahdollisimman juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:
— Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat kellarihuoneet?
Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat. Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän lähtee taas matkalle — jonnekin päin!
Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan. Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.
Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset, jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet; päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan. Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan, siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, — niin edelleen kerrottiin — käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä, sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.
He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin, he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen juhlahumalankin.
Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti 17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana, porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa, joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt — ainoastaan luostarikirkko oli vielä pystyssä — ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin. Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä, sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä. Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.
Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet, valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan. Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen. Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen" oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.
Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla, prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan, keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä, myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin, jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset vieraat, porvarit ja käsityöläiset.
Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:
— Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?
— Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka herätti läsnäolevain huomiota. — Minä lähden omille retkilleni!
— Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät, virkahti prinssi. — Sinne lähden silloin minäkin.
— Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka nyt oluen voimalla purkausi esiin. — Kyllä minä tiedän, miksi minut maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia, vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle prinssille — olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen…!
Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus. Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.
Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa.
Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.
Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä. Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen. Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen, valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, — hän oli vaatimaton, mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin, joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja virkkoi:
— Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, — oletko tämän
Martin heila?
Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:
— Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.
— Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni…
Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin, ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:
— Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen
Kuitiaan…
— Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.
— Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.
Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:
— Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin, sinityttö…!
Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo. Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, — olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle seuralaiselleen.
Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo pilalla — ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain soivat hänen korvissaan.
— Ja kaikki hukassa…!
Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut, että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt, Kerttu, edessäsi seisovan"? — "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt näkyy kyntöhevosella ajavan!" — "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"…
Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut, mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä luvannut… Niin oli kulunut ilta yöhön asti.
Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen, mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt…
— Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran mukana soluivat Aningaisten puolelle.
— Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja — jalosukuista herraa!
Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa. Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin vastenmielistä… olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja, jommoiset aina naisiin pystyvät… Martti vaikeni taas pitkäksi kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:
— Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.
— Mikä miekka — voipuukko…!
— Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua kopeloimaan!
— Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu…
Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan pohteissaan…
Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa, ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta, jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski Sisä-Suomen asuttamista.
Martti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:
"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni, että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."
Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta, oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista, tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille…
Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului sekään, — hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten kuka hyvänsä — hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.
Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.
V
Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään — niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä kivipenkillä odottaen vuoroaan —, ja nekin, jotka sisällä kävivät, tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.
— Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.
— Hän on äreä kaikille tänään.
— Mutta etenkin meille suomalaisille.
Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski, Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen. Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa. Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.
Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7 vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla, tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan. Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.
Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä päällään.
Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti kasvatettu.
— Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet olevasi?
— Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen ja saamistaan nuhteista masentumatta. — Olen edelleen, niinkuin isäni, kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä sotaan.
— Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?
— Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. — Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he liittyvät.
— Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.
— Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla vastustajinakin varteenotettavat.
— Kuule poikaa!
Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa, komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista, ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua jatkoi:
— Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen, Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon. Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.
— Sotaanhan pyysinkin päästä.
— Sinne nyt pääsetkin.
— Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.
— Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun liikkeet ja luonne.
Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas vielä lisäsi:
— Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja tärvellyn oluen, ja — Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle ilman uusia tuhmuuksia.
— Miekkaani olen kantava kunnialla.
— Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia valituksia — silloin sinut perii paha. — Olkaa huoletta, armollinen rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa tervehtimässä.
Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa, kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään. Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan kuulustelusta.
* * * * *
Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle — odotettu tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia, Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin, Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan edellytyksistä, — toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat tietenkin edelleenkin odottaa.
Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin, kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa, Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia, viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja juhlallisesti:
— Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja antamaan pontta yrityksillemme.
Kuningas keskeytti puheensa hetkeksi, mutta jatkoi kohta, syvän äänettömyyden vallitessa tuossa vanhassa, haalistuneessa vaakunasalissa:
— Tällainen on tilanne, vakava mutta toivehikas. Onko läsnäolevilla herroilla mitään lisättävää tai huomautettavaa näiden sanomain johdosta?
Syvä äänettömyys vallitsi edelleen vaakunasalissa. Ruotsin valtaherrat tiesivät, ettei Kustaa-kuningas, vaikka hän näin neuvoja kysyikin, juuri suvainnut, että hänessä kerran kypsyneitä suunnitelmia ruvettiin mestaroimaan, ja pääasiassahan he ne tällä kertaa hyväksyivätkin, vaikkeivät olleetkaan erityisesti sotaintoisia. Ja suomalaiset sotaylimykset taas olivat jo ennakolta selvillä toivomuksensa lopullisesta toteutumisesta. Antti Niilonpoika iski intoa säteilevänä silmää rauhallisemmalle Klaus Hornille, ikäänkuin todeten, että nytpä hänen sotakuvauksensa olivat lopultakin voittaneet vanhan ja varovaisen kuninkaan viimeisetkin epäilykset — nyt oli tosi alkava! He kerääntyivät rykelminä lähemmäs kuningasta ja kehoittivat häntä vain kiirehtimään toimenpiteitä, ettei vihollinen ehtisi varustautua ja ettei vuodenaika, syyskesä, kävisi liian myöhäiseksi. Nekin, jotka, kuten Turun mukavuutta rakastava linnanvouti Simo Tuomaanpoika ja raadin miehet, eivät oikein ymmärtäneet sodan tarpeellisuutta ja pelkäsivät siitä aiheutuvan uusia vaivoja ja kustannuksia, pysyivät tarkoin vaiti, ymmärtäen päätöksen jo tehdyksi.
Näin käsittivät aseman kirkonkin edustajat, jotka siinä sivummalla seurasivat tapausten menoa, eivätkä he enää ruvenneet epäilyksiään esittämään. Ainoastaan Härkäpää viittasi Olavi Skotten, tutun miehen, luokseen ja kysyi häneltä ihmetellen:
— Haluavatko siellä Itä-Suomessa todella talonpojatkin sotaa?
Kuninkaan toisinaan tavattoman herkkä korva kuuli kaukaakin tämän kysymyksen, ja siihen iskien hän huudahti melkein ankarana airuelle:
— Niin, airut, todista nyt suoraan näille epäileville hengenmiehille, miten asia siinä suhteessa todella on!
Rajalta tullut soturi vastasikin suorasukaisesti:
— Itä-Suomen kansa on alituisista rajakahakoista paljon kärsinyt, se on niihin lopen tuskaantunut, ja toivoo nyt tosiaankin selvää ilmisotaa, saadakseen sortajansa kerran kuritetuksi ja päästäkseen sitten rauhaan. Talonpojat ovat parastaikaa aseissa rajalla.
— Vieläkö epäilet, mestari Mikael, virkahti kuningas ilkahtaen piispalle. — Juuri tämä ilmoitus on minusta ratkaiseva: rajakansaa on avustettava.
Härkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä asiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli liian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan — tunsipa hänkin tuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa nuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli hiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän aavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle kansalle.
Tuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan sotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen seisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät silmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä sankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli isäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa moskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista hän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän oivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen isänsä puoleen hän virkkoi:
— Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista, joita hän on tuonut.
— Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: — Olet voittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon ja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun poikia.
Vanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki väliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa, jota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja muita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi, lahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista palveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin tyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon edustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan köyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. —
Mutta vastaanotettuaan airuen kiitokset kuningas nousi seisomaan ja julisti:
— Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet osoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja oikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan. Olemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme voineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle vahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin toimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana heti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen nimessä matkustaa.
Näin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä mielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen jälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen silmäkulmastaan ja lisäsi:
— Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään tulokseen!
Samassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia määräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten sotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti, mukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit, lähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt. Itse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa varustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan. Suomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet, nimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten herran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi viimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen rajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan saapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston myös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli Kustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse Viipuriin tapauksia johtamaan, — vanha kuningas aikoi nimittäin tosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.
Näin nyt ilmoitettiin, ja intomielin valmistautui jokainen saamiaan käskyjä noudattamaan. Syntyi melkoinen hälinä linnassa, ja sen keskellä Juhana-prinssi kuljeskeli vähän levottomana hakien Klaus Flemingiä, jonka kanssa heillä aikaisemmin oli ollut puhetta matkatoveruudesta.
— Mitäs sinä Klaus-herrasta nyt tiedustelet? kysyi isä kuningas.
— Hänhän lähtee maajoukon mukana, ja me olimme sopineet, että matkustamme yhdessä.
— Hm, poikani, Klaus Fleming lähtee kyllä Hornin mukana, mutta sinä seuraat meitä laivassa… Niin, niin, me emme tahdo sinusta erota tässä karussa, harvaanasutussa maassa.
— Enkö pääsekään vielä satulaan? — Se oli intomielisestä prinssistä ankara pettymys. Mutta kuningas ei niin paljon luottanut näihinkään taattuihin suomalaisiin, joiden hoivaan hänen poikansa olisi joutunut, että olisi hennonut laskea hänet maajoukon mukana matkalle; hän tahtoi pitää aarteensa silmiensä edessä. Ja nuoren prinssin täytyi alistua, toivossa, että hän kuitenkin vielä ehtii mukaan taistelupaikoille.
Vähitellen väkijoukko hajaantui vaakunasalista. Kauan mielissä vallinnut odotuksen pingoitus oli nyt lauennut. Se tuntui helpotukselta kaikista, niistäkin, jotka tätä sotaretkeä edelleen epäilivät. Mutta useimmat tosiaan uskoivat tämän päivän juhlallisen päätöksen tietävän reippaan toiminnan, kauniiden voittojen ja isänmaallisen kunnian aikaa, tietävän loistotekoa, jolla vanha Kustaa-kuningas oli pitkän ja hedelmöittävän hallituskautensa kruunaava. Näin siitä toivoi vanha kuningas, epäilyksensä vihdoin karkoitettuaan, itsekin, ja päättäväisin askelin, rauhallinen, melkein juhlallinen varmuus leveillä kasvoillaan, hän asteli kankein jaloin edestakaisin kumahtavassa vaakunasalissa, tyynnyttäen siten äskeisen kiihtymyksen jäliltä mieltään.
Näin astellessaan jo melkein tyhjentyneessä huoneessa hänen silmänsä kohtasivat ovipielessä seisovan nuorukaisen, jonka katseet ujoina ja odottavina seurasivat jokaista kuninkaan liikettä. Kustaa pysähtyi hänen eteensä:
— Vai niin, oppaani Taivassalosta, Peder Sillan poika. Mitä odotat?
— Minun piti jättää tämä kirje takaisin kuninkaalle ja ilmoittautua tänne palvelukseen.
— Aivan oikein, sinusta tahdoin tehdä kirjurin, eikö niin… sitä siis haluat?
— Niin, haluan päästä kirjuriksi tai miekkamieheksi…
— Kummaksi mieluummin?
— Miekkamieheksi, vastasi Martti empimättä.
— Katsopas lukutoukkaa! Mutta sellaista se rohkea sotapäätös aiheuttaa! Ja me voimme käyttää sinua sekä kynämiehenä että airuena. Saat seurata meitä laivassa — miekan saat kyllä jo heti kaiken varalta.
— Ja laivassa hän voi opettaa minulle suomea, virkahti Juhana, taas reipastuneena äskeisestä alakuloisuudestaan.
— Sen voit tehdä, Martti, niinhän oli nimesi? Sinusta tulee nyt kuninkaan mies!
Asetakki yllään ja miekka vyöllään oli Martti-teinillä jo, kun hän hetkeä myöhemmin lähti linnasta kaupunkiin, hakeakseen vähät tavaransa Kyrön Heikin talosta Turun linnaan. Uuden arvonsa ja asemansa hän tahtoi samalla näyttää Kertulle vielä ennen eroa, ilmoittaen nyt jättävänsä luvut ja kirjat ja lähtevänsä kuninkaan kanssa sotaan. Ohimennen hän aikoi mainita uudesta toimestaan prinssinkin luona, mutta sen enempää hän ei kehu eikä kärtä…
— En nöyrry enkä rukoile, ylpeä tahdon minäkin olla, puheli hän itsekseen. — Hempeys pois, ymmärtäköön tyttö itse, mihin nyt hänen tulevaisuutensa viittaa!
Reipas ja kevyt oli taas hänen käyntinsä, miekka heilui niin miehevästi kupeella, ja hän kuvitteli, että kaikki vastaantulijat varmaankin huomasivat hänen uuden asemansa. Mutta eihän sitä kukaan huomannut; asetakkisia miekkamiehiä kulki nyt kymmenittäin linnan tiellä, monet sekä aateliset että porvarispojat olivat näet ilmoittautuneet sotaretkelle lähtemään ja saaneet huovin tai nihdin pukimet. Mutta yksi huomasi hänet kuitenkin. Sillan korvassa ratsasti kookas, komea nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja voimakas alaleuka, hänen ohitseen ja käännähti satulassa häntä katsomaan.
Se oli nuori Klaus Eerikinpoika Fleming, joka juuri valmistautui ratsastamaan Viipuriin. Hänen katseessaan oli ensin hämmästystä, sitten ivaa, lopuksi uhmaa ja vahingoniloa…
Se katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin jälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.
VI
Viipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen, kokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta. Mutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi, tarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat. Tämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa perheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.
Pitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä kesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä hän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli näet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen koko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan velvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan oli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun venäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen Viipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla, oli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää. Virallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava varustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut jätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla Viipurissa maataan puolustamassa.
Näin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo ratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan tai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja tarina läksi luistamaan.
Niin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi sadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet paikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.
Pöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat suurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli sotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin joukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli paikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni usein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät ratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli Kankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen sillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä, mutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä ketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.
Niilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, — se oli tyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen, Joensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik Hornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa ajamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt Yrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan ramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä vastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky, kruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui Hästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen. Mutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten päässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin itse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein vierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin oli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa mainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika, Lepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan yliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen tuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä ratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin toisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä tietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. — Yrjö Boije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat molemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut jotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.
Pöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia jäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka äitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä "nuori" (erotukseksi Hornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.
Tässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä — vain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan tervehtimässä — Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa edustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan liian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla jutuillaan pöytäkunnan mielialaa.
Sitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista asehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä, odottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli varsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus Hornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.
— Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä ja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?
Tämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty vetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina päivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge Uuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään linnassa — hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä — ja hän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.
— Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo
kasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. —
Olavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme
Turkuun, — ei vain kuulu mitään!
— Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli Jaakko Heikinpoika raskasmielisesti. — On voinut tulla jotakin väliin, hän on voinut taas muuttaa mieltään.
— Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti
Henrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. — Malttia vain!
— Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo Boije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki tiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:
— No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, — kukapa ei niin tekisi!
Herrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan iloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni Ille-herran pieneen pilaan:
— Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne sotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy vaikeaksi, syksy lähenee…
— Ja vihollinen ehtii varustautua, lisäsi Boije. Aina rienaileva Maunu
Ille veisteli taas siihen:
— Ja olutkin loppuu. Mutta kun tämä tapahtuu, silloin lähtenee meistä jokainen täältä kotiinsa perheensä luo, heittäen Viipurin Ahtisten herran hoitoon.
— Ja jättäen maan alttiiksi viholliselle, lisäsi Horn. — Ei käy sekään.
— Mutta ei käy tämäkään, jyrisi Bagge kiukustuneena. — Ratkaisu on saatava: joko — tahi!
Mieliala laskeutui yhä matalammaksi. Ei kukaan ehdottanut lautapeliä eikä sotamiesten keskeistä paininäytöstä pihalla, niinkuin usein ennen vieraiden käydessä; kaikki vain murjottivat ja Bagge hieroi lähtöä takaisin laivastoonsa.
Silloin yritti taas Inga-rouva avuksi:
— Miehiset miehetkö täällä ikäväänsä ruikuttavat! Mikä teillä on oikeastaan hätänä katetun pöydän ääressä — tahdotteko lisää puuroa vai naurishaudikkaitako! Pankaa huilut soimaan, vieraan kunniaksi voin tarjota teille ylimääräisen olutkannunkin tänään.
— Yritetäänpä siis uutta kannua, — kiitos, virkkoi nuori Boije, repäisten itsensä reippaaksi. — Inga-rouvan malja!
— Ja Yrjö laulamaan sotalauluja, ehdotti Ille. Mutta väkinäisesti ei iloa saatu syttymään.
Kulauksen siemaistuaan jurottivat miehet taas harvapuheisina ja läksivät sitten iltakierrokselleen vartiopaikkoihinsa, vapaavuorolaisten vääntäytyessä haukotellen pitkäkseen.
Tarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu, Lepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa puolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa ruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli kihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän sotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä viettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli kaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja tarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.
Sade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa velton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä; mieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin ratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.
— Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat tappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat takaisin.
— Mutta, lisäsi hän äkkiä, — olemmeko sittenkään niin valmiit toteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä kuvittelemme?
— Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi syttymättä, — silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään, veisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.
— Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla täysin varmoja ja riittäviä, — puolustussodassahan voi sentään heikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. — Enhän ole varma siitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole minulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian veisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä perustetta sotaintoomme?
Henrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan vakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla oli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, — suurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri ei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan muu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan pätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa epäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.
Mutta Hannu lisäsi vieläkin:
— Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä ikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka sinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies, niin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.
— Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, — ja turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa, niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla varmuutta, mutta yrittää täytyy.
— Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. — Mutta mitä hän sanoisi mahdollisesta epäonnistumisesta?
— Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa… Mutta sittenkin luulen, että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä…
Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.
Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan. Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin. Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet levolle, toivottaen toisilleen:
— Saapuisi edes huomenna varmuus!
* * * * *
Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:
— Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni kuului säestävän:
— Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on kamala jano…!
Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden satulasta noustua:
— Hyvät kuulumiset!
— Kuningas on siis suostunut?
— Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!
— Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?
— Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!
Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille. Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:
— Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten — miekatta ja kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi — täytyy kostuttaa!
— Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!
— Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!
— Miekka lippuna, — Sabelfana!
Näin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:
— Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.
— Ja siitä paljon kauemmas!
Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.
— Sotakäsky on saapunut!
— Nyt päästään rajalle!
Jo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.
Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden — se maakunta oli ensiksi valloitettava.
Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.
Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi. Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän oli iloinen ja ketterä.
Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää, kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän sukkeluutta höysteeksi… Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, — mokomakin tehtävä toimeliaalle emännälle!
Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja vaativia vieraita linnaansa.