VII
Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään, tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä, suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia, — jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, — niin, hän lähtee sittenkin linnaan päin.
Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin" juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi. Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin, toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, — eipä ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.
Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä, uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja poppamiestensä varassa.
Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka jo ikämies.
Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä — todellakin suloinen neito… Ja toimelias, ymmärtäväinen neito… ihan varmaan hyvää emäntäainesta… Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni tarinoidessa ilta hauskasti…
Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä rajan yli Inkeriin — sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu —, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin — hän saattoi tulla laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan varmaa —, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen… Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa, jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.
Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa Viipuriin, — tietysti kuninkaan laivasto…! Eikä Inga-rouva tiedä mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.
— Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla maihin päästyään.
— Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita linnaan.
— Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan autiolta täällä kajahtaa? — Näin ihmetteli kuningas heti linnaan saapuessaan. — Missä on linnanväki?
— Sotaretkellä tietysti.
— Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?
Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille. Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut, kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet, kielenkäyttö, — kaikki täällä puhuivat suomea —, ja sitten vielä sota näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.
Niin, se sota!
Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan — mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle, eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon seikkailun kieltää.
Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin, jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa — Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten — olivat sangen komeiksi rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja, missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan tulossa.
— Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo joutunut hätään? tiukkasi kuningas.
— Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman tehokas sotajoukko tarpeellinen.
Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen kääntyen:
— Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. — Ja valtaneuvos Abraham Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies, mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt melkein surkutellen:
— Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.
Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:
— Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.
Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi pojalleen lyhyesti ja kipakasti:
— Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia tapausten menosta.
— Tänne autioon linnaan!
Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:
— Minä lähden sittenkin!
— Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?
Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:
— Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi minulle, — isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?
Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, — isä tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella. Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.
— Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla siihen pätevät, valtakunnalliset syyni…
— Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: — Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis, tässä harhaan…
— Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.
Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain — ja pääseehän sieltä takaisin.
Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:
— Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja turvallisuuden, — oma henkesi on siinä kysymyksessä.
— Otan kyllä.
Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa, ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi. Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, — sillä herttaisuudellaan hän juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, — mutta hänen tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät, että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.
Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:
— Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä, herrat, — antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.
Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.
Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi, voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen, vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa, koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka äijä…? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän tuhansia muita komentaa!…
Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana olentona.
VIII
Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa taipaleelle.
Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta evästä laukkuunsa.
— Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.
— Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.
— Kuka sinut sinne on käskenyt?
Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.
— Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani…
— Erehdyit!
Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä, komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. — Mutta olithan, isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni…
— Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi vanhemmat vartijat…
Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin elämässään, — hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.
Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät, ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä surulla ja kauhulla.
Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta, mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi, väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.
Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet, tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat, käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.
Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti, meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä suuren vaaran Viipurille ja itselleen:
— Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.
— Vihollinen… mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan kysymyksen johdosta. — Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.
— Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!
Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen kuningas tiukkasi:
— Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa, hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan sikäläiset rajavartijat?
— Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.
— Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, — minkäs me tekisimme?
Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:
— Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut. Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää, — noilla töpökkäilläsikö?
Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.
— Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan
Maunu-herra.
— Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!
Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne satimeen, — tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta, kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.
— Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!
Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä. Hän ikävöi poikaansa, joka oli "viety" sinne korpeen kuolemaan, ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin. Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut pääkaupungistaan taikka perheensä luota — mikä hornanhenki hänet oli saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille…! Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä, että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt, niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt, kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen suoraan ja kaunistelematta myöntää.
— Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen maahan!
Ja siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset Svante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin tunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:
— Ehkä ei olisi pitänyt.
— Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te olette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!
Mutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen turvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen luontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän ikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät, hänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:
— Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä uudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä töpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.
Ja siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään. Kaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista oli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli yhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli vartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli asetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava kelvollisia aseita.
— Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka vitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!
Maunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen käsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät riittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa airutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään valtakunnan eri tahoille.
— Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista se!
Läsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen toimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta, ja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat tietenkin ensiksi suoritettavat.
— Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!
Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä noita monia tehtäviään suorittamaan.
— Tähän kaikkeen tarvitaan varoja — niitä on hankittava. On verotettava porvaristoa!
— Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu
Niilonpoika arasti.
— Ei auta, puristakaa lisää — anna luittesi luistaa vain! — Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se hidasliikkeinen piispa puheilleni.
Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa, sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.
— Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. — Kirkkomme on vihollinen ryöstänyt moneen kertaan.
— Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä, hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit! Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.
Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle, mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:
— Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain viipymättä!
Piispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken hänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa Inga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli luokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille ohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava aseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta veroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut ehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta sydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa, joista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö, mutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä vastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat voutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:
— Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen aikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?
— Minkä vihollisen?
— Ryssän, tiedän mä, sitä kai täällä pelätään.
— Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan pelännyt, — olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa. Mutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä pelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä kaikista lyhyessä ajassa lopun.
— Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan ystävänsä huokaukseen.
* * * * *
Mutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut, että Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän oli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja kirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen heille käskevästi:
— Nyt alkaa meidän työmme — teroittakaa sulkanne!
Ja hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa, jäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen kaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli viipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia missä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti Viipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille. Suomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava nämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti. Sillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle helposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi myöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset kirjurit olivat jo menneet levolle.
Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan, mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan — väsynyt, riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan, ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema ukko!
Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan, virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:
— Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen, kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa, mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.
Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi, miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä… Mutta kohta hän taas pyyhitti pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.
Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen, koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun linnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus, ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.
Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta. Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli peitettynä.
Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan — airueiden piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla — kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin pääsi nyt nukkumaan.
Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen, jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.
IX
Kahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen viejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli nyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku satulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin oli miehellä reipas, — pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta linnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa sotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.
Tärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli kaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen tehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi oli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta äsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan vanhat veret kuohumaan.
Viestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi odottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut, syytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat kaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja ylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä köydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia ja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen se, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu määräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan suulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin, suuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava sitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki oli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli vaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin tykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä pommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin sieltä oli nyt kerrottu.
Tämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen oli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä otettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt oli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen edustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä toinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet koko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois viljat ja karjat — ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi ja huolettavaksi.
— Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja aikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas suomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli riippunut hänestä itsestään. — Mistä hankitte nyt niille muonaa, se kai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!
Uutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille, uutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat juosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä uusia kuninkaan käskyjä.
Eniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski hänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja kuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham Leijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, "päättömän jalopeuran". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje, kehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka Klaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan. — Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se varomattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin, houkutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on jätetty!
Tästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan. Ja vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi näin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita myöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä mainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa auttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä hajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt liian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi — linna on ensin valloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän muitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä yöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin tilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.
Näitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet ankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa ja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että Martti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi mielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas vapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita pilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että hän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä ja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin vaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla huovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin, tuntemattomiin kohtaloihin.
Noihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä, jolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, — mutta nämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen uusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun hän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja samoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan… Taisipa Kerttu sittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään… Taisipa ajatella, että jospa jääkin nuori mies tälle matkalleen — varmasti hän sitä surisi! Mutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus, jolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se häntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli — niinkö on heilakka naisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain vuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja ilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, — jos voisi, niin Klaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa…!
Onneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä hänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä, pitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja kiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi hyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta ne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan vaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät mietteet.
* * * * *
Kolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen vihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus oli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat ja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen viipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta kappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille vahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan. Näiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he tapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin holhoojat.
Nevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee vuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri, jossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin. Mutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen vastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna vartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että mantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista linnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren suojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa pommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin enoineen pitävän majaa.
Mutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan käskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen lepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko märkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit, setä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, — siellä kuului parastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.
Sinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi teltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri kiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta huovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka sähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä piti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista, viipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen maaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä, katsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta sillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset sotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja Niilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan karkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi rientävät venäläisjoukot, — näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin keskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.
Oli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka sisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet venäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu melkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä partiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä, joihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi aseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta sitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa maihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi kiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri tahoilta rynnättävä linnaa vastaan… Tätä menettelyä näkyivät useimmat puolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan todisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi, ja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan herran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.
— Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta tuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.
— Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin lopettaen kuulustelun.
Syntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti
Pietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham
Leijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen
kuninkaalta.
Ylhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen alakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken porisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä — uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä. Kirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät. Pitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa ajoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen pidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi sitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä kuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt epäkäytännöllisiksi.
— Kuningas ei tunne asemaa, hän puhuu kuin sokea väreistä.
Niilo Boije luki uudelleen ääneensä katkelmia kuninkaan kirjeestä:
"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta tuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä edelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla sodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme jyrkästi, kunnes linna on antautunut…"
— Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen silmänsä kirjeestä.
— Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän kaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi synkistyneenä. — Miten voisi siis tuloksia kypsyä?
— Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen, toisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.
Mutta Henrik Klaunpoika puhui tyynesti ja vakavissaan:
— Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen. Kuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri, joutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän tahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi Viipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta, ainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta toimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt koota tänne joukkonsa, — silloin piirityksemme raukeaa.
— Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, — millä Viipurissa luullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.
— Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa nahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika, jolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. — Jos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian Viipurinkin…!
Karskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei kuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije kysyi vihdoin varsin vakavissaan:
— Minkäs siis teemme? Äskeinen päätöksemme kai nyt raukeaa?
Happamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi, vaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän sodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:
— Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain jatkettava.
— Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen mielituumaansa.
— Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan pisteliäästi.
— Täytyy, mikäli voidaan. Mutta toimettomuudessa sekin pian masentuu.
Herrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt kuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen aterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa toimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta neuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti hänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen sekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä ja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että siinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista karvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän pettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut vihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen isänsä kirjeen.
Martti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä ja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi. Abraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa mantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein hauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten ritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä Klaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa olevaa viinitynnyriä — herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He tervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat hänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia, jonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.
— Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka kuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. — Täällä mies karaistuu.
— Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme tulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. — Onhan sinulla jo miekka!
— Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli edelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja nähtävästi mielellään pisteli häntä.
Mutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen, ojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja kunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla, minkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät kerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä hehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen kirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten istumaan.
— Onko siinä jotakin ikävää? kysyi Vestgöte.
— Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi pyrkien taas mieheväksi.
— Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö niin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan mielenlaadun. — Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?
— Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään toverinsa arvaamista asioista. — Mutta sehän on mahdotonta!
— Miksi niin, uteli Klaus hiukan nenäkkäästi.
— Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän kaikki nauraisivat…
— Seuraatte enoanne, se on vaaratonta.
— Mutta ikävää! Kun hyökkäys tulee, lähden kaikesta huolimatta teidän mukaanne!
— Ei käy laatuun, vakuutti Klaus hiukan katkerasti. — Se voisi olla vieläkin ikävämpää sekä teille että varsinkin meille…
Juhana-prinssi ymmärsi viittauksen ja hetken kuluttua istuivat nuo äsken remuisat nuoret herrat noloina ja murjottuina tyhjän viinikannun ympärillä. Äskeinen uhma ja ilkunta oli heidän piiristään tyyten hävinnyt, eivätkä he enää muistaneet säälitellä Viipurista saapunutta kirjatoukkaakaan. Mutta Martti nousi lähteäkseen:
— Pitääkö sinun heti palata Viipuriin? kysyi Klaus-herra vieläkin vähän ilkahtaen.
— Ei, jään toistaiseksi tänne. Aion liittyä Turun huovien joukkoon.
— Oikeinko sotamiehenä?
— Niin. Ehkäpä jo ensi yönä saan olla ottelussa mukana. Leirissä huhuttiin, että ensi yönä tehdään rynnäkkö…
Martti tahtoi näin kehaisten kostaa äsken kärsimänsä pistokset. Ja tosiaankin hän oli ennen lähtöään päällikköjen leiristä saanut vihiä siitä, että ensi yönä aiottiin tehdä uusi yritys tuota linnapahasta vastaan, joka oli retkikunnan kaiken muun toiminnan tiellä. Kun ei retkestä sisämaahan venäläisten apujoukkojen hajoittamiseksi voinut kuninkaan kiellon johdosta tulla mitään, olivat päälliköt päättäneet kiristää linnan piiritystä, siirtää tykkinsä lähemmäs, särkeäkseen mantereenpuoleistakin muuria, joka tiedettiin merenpuoleista ohuemmaksi, sekä tehdä äkkirynnäkön siten ehkä aukenevista aukoista. Varmaa tietoahan ei Martilla näistä suunnitelmista vielä ollut, mutta joka tapauksessa hän ymmärsi ensi yöksi jotakin toimintaa valmistettavan, ja kertoi nyt kehahtaen, minkä tiesi, kajuutassa istuville ylimyksille.
Nämä huhut lisäsivät yhä nuorten ylimysten mielenmasennusta, ja he jäivät, kun Martti tuokion kuluttua palasi laivasta leirirannalle, synkkinä hautomaan hänen tuomiaan sanomia.
Martti itse kiiruhti ilmoittautumaan siihen turkulaiseen joukkoon, jossa oli useita hänen kotipuolensa tuttavia ja jonne uusi nahkapoika ilomielin vastaanotettiinkin. Se osasto oli Jaakko Heikinpojan komennossa ja oli sillä jo käsky olla kohta pimeän tultua valmiina kiertämään linna maaportin kohdalta, jonne veteläin ketojen ja jyrkkäin kallioiden poikki oli tykkejäkin hinattava. Leirissä oli nyt illan hämärtyessä pinnalta katsoen kaikki hiljaista, harvakseen jymähtelivät vain jokitykit suojatuista pattereistaan ja yötulet viritettiin kuten ainakin teittäin edustalle. Mutta lähempää huomasi siellä erityistä eloisuutta ja toimintaa. Hevosia apetettiin ja satuloitiin pensastoissa, toisia valjastettiin tykkejä vetämään ja päälliköt kulkivat edestakaisin tarkastamassa käskyjensä toimeenpanoa sekä järjestämässä suunniteltua liikettä.
Yön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus sitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi pitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely joka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa kuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän kuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta joukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten ensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa ympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa raskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan. Mutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen niinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.
Linnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen läheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka laukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä; heidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella olevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli tälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet, ja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen käskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät nyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin tyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten menoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan suojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli väljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs linnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen ratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki pieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin porttisarven tulelle.
— Ketä nuo hurjimukset ovat, — se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta, murahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin kalvakkana seisoi.
Marttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä, jotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin levottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme seikkailevaa huovia.
— Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo astuen.
— Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili
Jaakko kylmästi.
— Niiden joukossa on tuttaviani, — he eivät huomaa vaaraa, sopersi
Martti uudelleen.
— No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö, kääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.
Martti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja muistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja tunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun soraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven taakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia ratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai taakse.
Silloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen kuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti sitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi ruotsalaisen maajoukon patteri.
— Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten ohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti tunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, — hän oli hänet tuntenut asennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut tavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle silmilleen, — eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa vastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.
— Sinäkö Martti? Kuinka uskallat…!
Mutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän heistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen lauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin. Luoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat lähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman äkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi kuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti hänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä pelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella mäennyppylän suojaan.
— Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä perästäpäin ontuessaan — sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi, syljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan, johon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.
Ennenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan nuhteista välittämättä, virkkanut tälle:
— Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä riennän tästä oman joukkoni luo.
— Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein kiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan hän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin väkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. — Mutta ei sanaakaan tästä kenellekään!
— Eipä tietenkään — rientäkää vain!
Eikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään puhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet häntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti hänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen hyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään laivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut. Nuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja saatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään, päättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa siihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen ratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian lähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.
Eikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään.
Häntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa
Pähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli
päässyt.
* * * * *
Se hyökkäys jäi kuitenkin tuloksettomaksi. Pähkinälinna sai tosin sinä yönä kestää tavattoman kuuman pommituksen ja sen maanpuoleiset muurit runneltuivat sangen pahasti. Mutta linnan taitava ja nokkela päällikkö, ruhtinas Golovin, ehti kuitenkin järjestää väkensä niin ajoissa ja niin tarmokkaaseen puolustukseen, ettei aiotusta väkirynnäköstä linnaan voinut tällä kertaa tulla mitään. Aamun valjettua oli rynnäkkö keskeytettävä; vain harvakseen jatkettiin päivän mittaan pommitusta. Sen verran oli kuitenkin tällä yöllisellä liikkeellä saavutettu, että nyt voitiin uusista pattereista pommittaa linnaa maan puoleltakin, joten puolustajain täytyi jakaa väkensä useille tahoille ja siten kestää yhä tiukempaa ja rasittavampaa piiritystä.
Suomalaisen sotajoukon päällikköjen oli ryhdyttävä uusiin neuvotteluihin linnan valloittamiseksi ja suunniteltava uusia toimenpiteitä retkensä edistämiseksi. Ja heillä oli, huolimatta kuninkaan hämmentävistä määräyksistä, edelleen hyvät onnistumisen toiveet; heidän intonsa oli tulinen, heidän tarmonsa taittumaton ja sillä he sähköttivät joukkonsakin. He käsittivät kunniavelvollisuudekseen toteuttaa sen, mitä varten he olivat retkelle lähteneet. Siksi he hyvässä yhteishengessä herkeämättä ponnistelivat, kaikki vakuutettuina siitä, että päivän, parin perästä olisi "pähkinä" heidän.