language: Finnish

KUNINGAS TEIVAS, PIRKKALAN VALTIAS

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Hämeenlinnassassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

HENKILÖT:

Teivas, Pirkkalan kuningas, Siuranlinnan valtias. Pyynikki, valtiatar, Teivaan nuorikko. Lemma, sotijalo, valtias, Teivaan poika aikaisemmasta aviosta. Kyrö, lappapäällikkö. Inku, lappanainen, Pyynikin avainpiika.

Tapahtuu kuninkaantalossa Pirkkalassa. Aika tarunomainen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suurtupa Teivaan kuninkaantalossa. Perällä, keskellä, ulko-uksi. Vasemmalle nousee pari, kolme porrasaskelta, johtaen nurkkalavalle, josta vie uksi naisten huoneisiin. Oikeassa peräkulmassa jykevä kiviuuni, jonka sivuilla rahit. Oikealla uksi kuninkaan huoneisiin ja takalinkku-käytävään. Alinna partaan vieressä valtaistuin, pienellä korokkeella. Vasemmalla, lavasta alaspäin, pöytä, jonka molemmin puolin pitkät pankot. Alimpana räppänä. Seinillä kynttilä- tai soihtupitimiä sekä ryijyjä, taljoja ja aseita.

Huoneessa on hämärä valo, joka tunkeutuu sisään ainoastaan räppänästä ja peräuksesta. Soihdut eivät ole sytytetyt, mutta takassa kiiluu hiilusta.

Inku (pieni, käpristynyt lappa-eukko, istuu takkarahilla, kyynärpäät polvilla ja nyrkit poskille puristettuina, puoliksi laulaen, puoliksi sanellen, yksitoikkoisesti, mutta kiihtyen sisäisesti loppua kohti).

    Maammon marjamaireheksi
    kasvoi kaunis tytteröni,
        kultakutrini korea.

    Kuni päivyt longan alla
    kodan paistoi orren alla
        nurmikukkani norea.

    Kuni laulu laajan heimon,
    kuni onni suuren sulhon
        iloitsi ikänsä nuoren.

(Katkerasti.)

    Tuli kotka kourukynsi,
    Hornanvuoren hirmuhaukka,
        haaskalintujen kuningas.

    Koppoi kaunon korjahansa,
    ilon sorti, onnen murti,
        raiskasi elämän nuoren.

(Vihlovasti.)

    Siit' on mulla angemieli,
    suru suuri, murhe musta,
        siitä vihlova vihani.

(Kaameasti.)

    Huudan yötä, huudan päivää:
    kostan, kostan ainoiseni,
        armahaiseni avitan!

(Hurjasti.)

    Haaskahaukan, kiimakotkan
    tapan tällä puukollani,
        verivirtahan upotan!

Kyrö (lyhyenläntä, tanakka, vaaniva- ja ketteräliikkeinen, on tullut ovelle Inkun loppulaulun aikana, syöksähtää Inkun viereen, kiihkeän käskevästi, mutta hillitysti). Inku! Kielesi kytke! Miksi loiluat?

Inku (hypähtää pelästyneenä syrjään, pistää salamannopeasti esiinvetämänsä puukon poveensa, kääntymättä Kyröön). Otsolle loitsuni viritin.

Kyrö. Muualla viritä! Täällä uhkasi ohenna! Sekapäinenkö olet?

Inku (kääntyy hitaasti, peläten katsoa, kuka tulija on, riemastuu). Kyrö! Sinäkö, päällikkö?

Kyrö (käskevästä). Hilly! Muista kuka olet — kuka minä — ja missä!

Inku. Kahden olemme. Anna riemuitsen!

Kyrö. En! — Et minua tunne! Muista!

Inku (arasti). Enkö heimoani sinussa tuntisi?

Kyrö. Heimo tunne! Älä muuta!

Inku (vieraasti, kovaäänisesti). Kuningastako etsit, lappa?

Kyrö. Kuningasta. (Vetäytyy ovelle).

Inku. Kuningas ei ole kotona. Eikö vallivartija sanonut?

Kyrö. Vartijoita en nähnyt. Ukset salvattavat ja selkosellaan.

Inku. Ja kota tyhjä — näetkös! Minä yksin. Suotta varot.

Kyrö (katselee ympärilleen). Suottako? Missä väet?

Inku. Kesäaskareissa laaksossa — lahdella ja laitumella. Istu, vieras! Tänne — orjarahille!

Kyrö (pilkallisesti). Kuninkaanlinna vartijaton kuin lapan kota! Ei edes koira haukkunut!

Inku. Vartijat kyllä näkevät tulokkaan. Eikö sinua?

Kyrö. Ei. Kiipesin vuorelle näreiköstä.

Inku. Puhallanko torvea ja ilmoitan tulosi?

Kyrö. Älä! (Menee istumaan takanrahille.) Tarinoidaan ensin! — Erotatko äänet talossa? Kuuletko, kun joku tulee?

Inku (katsoo oikeaan oveen). Kuulen, kun salpaan linkkusimen. Odota! (Menee nopeasti oikealle.)

Kyrö (katselee ympärilleen, liukuu äänettömästi ja ketterästi vasemmalle ja katsoo ulos räppänästä joka suunnalle, palaten paikalleen.)

Inku (tulee oikealta). Linkku on salvattu!

Kyrö. Salakäytäväkö?

Inku. Niin! Kapea kuja — kuninkaan huoneen ohi — vie vallin alatse ryteikköön. (Istuu.)

Kyrö. Entä tuo — avanalan uksi?

Inku. Kuningattaren huoneisiin — ja sieltä aulaan. Kuulen, jos hiiri hipuisi. Ypöyksin istuin — mieleni valloilleen valahti — sinä vain kuulit —

Kyrö. Hyvä! — Missä on Teivas-isäntä?

Inku. Rihkaloissa käymässä on kuningas. Lie purjehtinut pohjoisille merille.

Kyrö. Mistä tiedät?

Inku. Ulven linnaan lähti jo Kokemäeltä. Ei morsiantaan kotia tuonut. Hopuin hyörivät päälliköt ja vallat. Soutumiehet ja minä jäimme saattajiksi kuningattarelle. Mahlan aikana menivät — ei vielä palanneet.

Kyrö. Laajat ovat Lattomeret ja raumat soutajille. (Hymyilee salaperäisesti.) Pohjatuuli on puhunut. Monta on lainetta Uron uomalle.

Inku. Jäljillä olet! Noin juuri nimesivät — Uron uoma. Mitä siellä?

Kyrö. On rihkanranta meille — veroton ja vapaa —

Inku. Keitä siellä —?

Kyrö. Rosomolaiset — merentakaiset —

Inku. Ai! Rosmot Urolla! Ulven juonta! Ulvea syyttivät. Taitaa vaino kohdata Lapan heimoa. — Vieläkö ovat rahanne rantamilla?

Kyrö (naurahtaa). Jo aikoja ulapoilla — ja vaihtonahkamme on saatu kätköihin.

Inku. Entä rosmot?

Kyrö. Jättäneet tyhjille tulisijansa.

Inku (painaa pään käsiin, heilautellen itseään). Vainon valkeat syttyvät rosmojen tuhkasta. Niin ennen — niin aina! Meitä ryöstävät pirkat monin verroin — meille kostavat.

Kyrö (nousee). Tuo nähdään!

Inku (nostaa päänsä). Kielsitkö salarihkaa rahoittamasta?

Kyrö. En!

Inku. Tiedät sitten — miten nähdään.

Kyrö (kurkistaa perälle, tulee takaisin). Sinä olit etelässä — mahtavan Halin heimon luona —?

Inku. Menin minne lähetit — Hahma-päällikön taloon. Orjaksi möit minut Hahman tyttärelle. Pyynikkiä seurasin mieheläänsä. Olen tässä — kuningattaren orja. Ymmärrystäsi ylistän! En ilman apuasi konsa olisi päässyt haaskahaukan pesään. Kostoni on lähellä!

Kyrö. Yhtä kaukana kuin kuningas.

Inku. Minä odotan. Odotan vaikka toiseen mahlaan —.

Kyrö. Ole varova! Kiihko tärvää teon. Voit pilata kaiken.

Inku. Pilaan pirkan — kuni pirkka tyttäreni. Sinä pilatun pistit — et pilaajaa! (Ottaa puukon povestaan.) Tällä terällä tärväsit tellervoisen — rinnan kauniin rikki puhkoit — poven verihin punasit — ihanan Inarin iskit —

Kyrö (käskevästi). Vaiti! Elääkö olisi pitänyt?

Inku (valitellen). Ei, ei! Ei elää mielipuoli — ajuton raukka.

Kyrö. Vaiti sitten, vaikertaja! Järkevämmäksi sinut luulin. Vienkö pois sinut vikisemästä?

Inku (pelästyen). Ei, ei! Anna olla äitirievun! Muistot herätit, viritit — siitä hellyin, herkistelin. Olit impeni suuri sulho, emon ehtoon elvyttäjä! (Pistää puukon poveensa.) Taas olen viisas, varova!

Kyrö (istuu). Ole! — En suotta sinua Hahmalle halunnut. Tiesin Pyynikin koituvan kuningattareksi. Pääsit tänne — minne päästä piti. Hahman tytärtä seurasit miehelään.

Inku. Oikein!

Kyrö. Aivan niin! Oikein! Mutta kostosi on pikku seikka, sirpale suuressa sumassa.

Inku. Kuningasko, Teivasko? Lohkare, kukkula, vuori! Sirpaleenko silloin sivuhun työnnän —?

Kyrö. Tietä teet, kun vuoren siirrät. Myönnän. Mutta suuremmat työt nyt ovat tekeillä.

Inku (hämmästyen). Suuremmat?

Kyrö (kuiskaa). Pirkkojen pirsta on edessä.

Inku. Pirkkojenko? Sotijalojen, valtiaitten, ruhtinaitten, kuninkaitten — kaikkienko? Pirkkalaistenko pirujen?

Kyrö. Niiden — kaikkien!

Inku. Hyh! Lattomeren lärpätystä! — En Ulven ulua usko!

Kyrö. Kuuntele sitten kohua korven!

Inku (säikähtäen). Mekö? Me? Sotateille Pirkkalassa! (Naurahtaa katkerasti.) Poronlehmän-, lammassarvin vasten voimaa ja väkeä — vasten rautaa, terästä! Kerran tehtiin koitos — muistan kerrotuksi. Se taruksi taittui keihässeiniin — nuolipilviin pirstaleiksi. — Älä, päällikkö! Älä tuhoa heimoamme!

Kyrö (hymähtää ylpeästi). Tuhon eteen teljen teemme — emme vainolle veräjää!

Inku. Miten? Miten?

Kyrö. Jo on karjamme karkotettu pohjaan päin — jo kodat korjattu — jäljet vain jätetty —

Inku (ahdistuneesti). Älä, älä! Takaa ajavat — tappavat, teurastavat —

Kyrö. Eivät aja — eivät tapa —

Inku (vapisten). Mikä estää?

Kyrö (kuiskaten). Pohjankangas palamaan pannaan — pohjan puhurin pauhatessa.

Inku. Palo sammuu — kulo hiiltyy —

Kyrö. Toinen alkaa —

Inku. Mikä, mikä?

Kyrö. Jo Hali haukkuu! Etkö ääntä kuullut Hahmalassa?

Inku. Ei Halin haukku pirkkaa pidätä!

Kyrö (kuin itsekseen haaveillen). Suuri on aika! Kohta paistaa lapan päivät!

Inku (lyö kädet rintoihinsa). Osmo onnehen osoita! — Haasta halki, puhu puhki, älä kulje kuurusilla!

Kyrö. Tarkkaa! Halin heimon mahtavin päällikkö oli vanha Hahma. Sen tiesi Teivas. Siksi heimositeet solmieli — teki Pyynikin Pirkkalan kuningattareksi — koko Halikon allensa alisti.

Inku. Yhä sukesi suuremmaksi! Sekö lohtu lappa-heimon?

Kyrö. Maltu! Sata valtamiestä on Halikossa. Ne pirkoille kaunaa kantavat — hävittää tahtovat pirkka-vallan — eivät kuningasta kumarra. Hahma yksin mesimieltä kantoi, säilytti kylmän sovun. Nyt se rikkui, repesi, ratkesi — Hali muutti hahmoansa.

Inku. Miksi?

Kyrö. Hahma kuoli — järveen hukkui metsätiellä. (Nousee.) Nyt nousee Halikon väki — tenän tekee, sovun sortaa, kaataa pirkan kuninkuuden, riistää heiltä rihkanvaihdon — ja me —

Inku (nousee). Me?

Kyrö (katsoo Inkua). Sinä — työsi tiedät — Pedolta pään muserrat. Mutta muista — älä sohi sattumalta. Vaani, varro! Iske kuin ilvestä ikinä! — Pakene sitten! Kosken niskasta ruuhen löydät, samoat ylävesille, soudat Sipsin niemen päähän.

Inku. Entä te?

Kyrö. Väki, karja taivaltavat. Minä Sipsillä odotan. Mutta — varo, Inku, salmen suuta — niskan nielu on väkevä. Kierrä, kaarra!

Inku. Minua pelottaa. Pahasti sykkää sydänalani. Äsken tuuma niin sees ja selvä — nyt pyörryttää. Äsken teko oli mun ja vastuu mun. Nyt heimon henki, onni, olo on yhteen iskuun kierrettynä.

Kyrö. Kahteen!

Inku. Mihin toiseen?

Kyrö. Jo tehtyyn, toimitettuun.

Inku. Ken sen teki? Maini! Missä?

Kyrö. Miksi?

Inku. Se lohdun toisi, tukea toisi. Sano, etten yksin seiso, kun on kysy kansastani. Sano, jos tekoni turmaa tuo, niin kostoni kukistan, sidon sisäisen sisuni.

Kyrö. Viihdy! Yhteen hiileen puhumme. Yhteinen on koitos kaikkialla — yhteinen tekomme teho. Sinun on suurin suurimmista, vaikka pienempikin on pätevä. Ajasta aikaan katsoo suuri Kohta, elon Valtias vakava. Jo Teivas itse sitoi silmukkansa sun tyttäresi tuhossa. Nyt on jatko, pääte. Alku oli jo ammoin alussa.

Inku. Onko työni lopun pääte vai alku.

Kyrö. Ei kumpikaan! Lopun tekevät Halin satakunta sankaria.

Inku. Entä alun?

Kyrö. Sen teki nuoli nopsa.

Inku. Hahmanko —?

Kyrö. Vaiti! Pieni järvi on Hahman hauta.

(Menee räppänän luo.)

Inku (riemussa). Nyt luotan, tekoni tiedän. (Menee Kyrön jälessä.) Suurin olet suuristamme — päälliköistämme parahin!

Kyrö (kääntyy, käskevästi). Maltu, taltu! Viileä kuin aamun kaste ja tyyni kuin illansuu! Muista! (Kurkistaa räppänästä, peräytyy sitten Inkun viereen.) Tuoko Pyynikki — tuolla vallilla?

Inku. Kaiket päivät vallia kiertää. Auringon mukana istuu ja kulkee.

Kyrö. Teivastako vartoo?

Inku (hymähtää). Allapäin morsian kuninkaan rinnalla rantaan astui — itkien tuhdolle tupertui. Täällä viitisen päivää vetisteli — vihdoin lauhtui.

Kyrö. Mistä?

Inku. Kävi vieras talossa. Viihdytteli. — Tai — ei vieras. Oma oli — kuninkaan poika.

Kyrö. Lemma?

Inku. Niin. Taanperän valtias nuori.

Kyrö (ajatuksissaan). Ennen Halia ajattelin turvaa Lemmasta. Hän ei tule isäänsä. Ei veronkannoissa vikurra. On lauha, lempeä, sävyisä, suora. (Pyyhkii otsaansa.) Mutta pirkka kuin pirkka — vaikka paroistakin parahin. Ei kuulu meille hyvyytensä, pahuutensa — pituutensa tunnemme. (Inkulle.) Lemmastako kuningatar lauhtui?

Inku. Ilakaksikin ilostui. — Nyt umpena unelmoi, tajutonna tuijottavi.

Kyrö (menee katsomaan räppänästä). Nyt on poissa paikaltansa. Tuleeko tänne?

Inku (juoksee perälle). Tulee, tulee! — Joudu, juokse linkkusesta!

Kyrö. Suotta! (Siirtyy uksen pieleen.) Lain on turva veron tuojan —

Pyynikki (tulee hitaasti, surun ilme kasvoilla, pysähtyy ukselle avonaisin silmin, näkemättä mitään [kirkkaasta valosta tulleena hämärään tupaan] kääntyy mennäkseen omaa huonettaan kohti).

Kyrö (kädet rinnoilla, kumartaa alamaisesti). Tervehdin sinua, kuningatar! (Pyynikki pysähtyy äkkiä, kääntyy Kyröön, katsoen tarkasti.) Olen Kyrö — verontuoja lappa. (Pyynikki kääntyy Kyröstä kuin pettyneenä, tulee hiljaa alas pysähtyen pöydän päähän.) Kuninkaan käskystä tulin. Kuningas haluaa vaihtaa verorahojen tuontipaikkaa. Tulin tiedustamaan. (Pyynikki istuutuu pankon päähän.) Kuningas ei ole kotona, kertoi orja. Menen väenpirttiin ja odotan.

Pyynikki (hiljaisesti). Inku! Veromiehelle vieraanvara! Tervetullut taloon, lappa! Odota kuningasta! Hyvästi!

Kyrö. Kiitän sinua, Halin helmi — Pyynikki, pyhä emäntä! (Kumartaa ja menee.)

Inku (juoksee Kyrön perässä aulaan). Piiat tänne! Pirttiin pidot laittakaa — tullehelle tuliaiset. (Ulkona.) Kuulit käskyn, aittapiika. Huolla, hoida, vaalittele! (Tulee takaisin lähelle Pyynikkiä.) Olenko vai menenkö?

Pyynikki. Tee kuin mielit!

Inku. Anna tahtosi tajuan. Mielin olla mieliksesi. Jo Halimalla sinuun kiinnyin.

Pyynikki. Istu! Ole!

Inku. Tähänkö istun permannolle?

Pyynikki. Tuonne räppänän alle, jos haluat.

Inku. Vuota! Teen kuin ennen Hahmalassa. (Menee uunirahille ja ottaa sieltä rihmakerän, sitten pankolle räppänän alle.) Näin. Minä solmin rihmojani — sinä istut ja tarinoit. Muistatko?

Pyynikki. Tämä ei ole Hahman tupa.

Inku. Ei. Kuninkaan kartano korea.

Pyynikki. Kylmä, kolkko, kolea! — Isäni kodissa uljaammat oli ukset, paljon laajemmat lakeiset, kurkihirsi korkeampi, takanliesi lämpimämpi. Siellä olin, siellä elin — täällä kuihdun, kuivetun, kuolen.

Inku. Säälin olosi onnettuutta.

Pyynikki (katkerasti). Lappa pirkkaa säälimässä! En usko sinua.

Inku. Halimalla uskoit. Pidit minusta. Opin rakastamaan sinua.

Pyynikki. En ollut silloin pirkkojen ystävä.

Inku. Oletko nyt?

Pyynikki (kiivaasti). En! (Väsähtäneesti.) Tai — en tiedä. Mutta sinä vihaat Pirkkalaa — sen tiedän.

Inku (kuiskaa pelokkaana). Älä puhu siitä kuninkaan talossa! Turman tuotat minulle.

Pyynikki. En halua. Olit ystäväni Hahmalassa.

Inku. Vieläkin olen.

Pyynikki. Miksi?

Inku. Tunnen surun.

Pyynikki. Et minun.

Inku. En — jos kiellät.

Pyynikki. Älä suutu minuun! Olen ärtynyt, äreä. (Nousee, kävelee.) Ellen sinulle saa olla, mikä olen, niin sitten —. (Pysähtyy.) Oh! Henki salpautuu! Ei ole ilmaa tässä talossa — ei ilmaa, ei valoa!

Inku. Et ole täällä lemmen lely — olet kaupan kalu kuten minäkin.

Pyynikki. Sinä! Vapaa on orja, mutta minä, minä —. (Pusertaa nyrkit ohimoilleen ja kävelee kiivaasti.)

Inku. Rauhoitu! Kuningatar ole!

Pyynikki (pysähtyy, rajusti). Se olen — siksi juuri! Siksi! (Istuutuu entiselle paikalleen.) Mitä teen, kun kuningas tulee? Mitä? Sitä alati aivoittelen — yöt mietin, päivät päästään — houruksi kohta hupenen. (Painaa pään käsiinsä.)

Inku. Niin on joskus naisen osa.

Pyynikki (naurahtaa kolkosti). Mistä tiedät?

Inku (surullisen yksinkertaisesti). Olen nähnyt — tuta saanut.

Pyynikki (nostaa päänsä, katsoo hitaasti Inkuun). Sydämeeni koskit, Inku! Äänesi lämmitti minua. — Kerro, mitä tuta sait! Apea mieleni aseta!

Inku. Se on vain tarina lapan laitumilta.

Pyynikki. Siitä ehkä neuvo syntyy, lohtu. Kerro!

Inku. Kerran kuusiniemekkeellä kasvoi kaunis päiväperho, maammon silmä, lemmenkukka. Yleni impi morsioksi, suuren sulhasen suloksi. Sai tuo kerran rihkalahan kera emon, kera sulhon. Siellä immen näki haukka, vuoren kotka kiilusilmä. Iski impeen, korjan koppoi — vei, katosi. — Kerran sitten kevät-ilta näki naisen hourupäisen kotiniemelle tulevan. Tuvan tunsi, leikki lasta — outoja muut olivat.

Emo itki, sulho suri — huusi, vaikersi, valitti. Hullun hahmo kasvoillansa nauroi nainen — leikki lasta — taikka huhtoi hurjapäisnä, tiedotonna, taidotonna. Kieli ei kestä, sana ei synny kertomahan kaameutta — kauheutta raiskatun poloisen. Ei kestänyt emo kurja, ei jaksanut sureva sulho kauvemmin tätä kohua. Surmaniskun sulho antoi — morsionsa hautaan kantoi — emo laahusti perässä. — Haudan yllä illoin nurmenkukat nuokkuu, aamuin päivän perhot liitää, kastehelmet kiiluu, kiiltää. (Istuu liikkumattomana, pää painuneena.)

Pyynikki (hetken äänettömyyden jälkeen, syöksähtää polvilleen Inkun jalkoihin, painaen päänsä hänen helmaansa). Nyt lähenit sydänverihin. Olet suuren surun kuva, olet emoni, äitini, omani. Paina pääni povellesi! Hiven Pyynikkiäkin rakasta! Ei emon kyynel itke mua — ei sure sulho suuri — ei ketään mulla — ei ketään. Sinä pieni orjavaimo olet suuri, hyvä, helliväinen — anna tilaa sydämeesi — lemmi vierasta poloa! Ota koito murheen lapsi omaksesi, orvoksesi, suuren surusi lisäksi!

Inku (silittää Pyynikin päätä). Mitä sulle antaisinkaan, minä kitka rikkaruoho, maahan tallattu kanerva?

Pyynikki. Multa puuttuu kaikki, kaikki!

Inku (manaa yksitoikkoisesti). Suistu suru, murene mure maan valion sydämen alta, kaunotukkani laelta. Anna ilon läikehtiä, päivän lailla lainehtia omenaiseni osaksi.

Pyynikki. Lämpö virtaa sormistasi —! Tunnen, rakastat minua. — Olit tuon päiväperhon emo armas.. Olitko?

Inku. Olin.

Pyynikki. Kuka oli haukka, hornan lintu?

Inku (sormet käyristyvät). Älä multa kyytä kysy!

Pyynikki (vetäytyy säikähtäen erilleen). Ai! Inku, Inku! Sormet sulla käyristyvät — miksi — miksi?

Inku (pyyhkii otsaansa). Vanha olen, vanha! Kopelot ovat kourani kutreillesi! Kuningatar, nouse!

Pyynikki. Nousen, jos pidät minusta.

Inku. Pidän, pidän liiaksikin. Kuningas, luulen, suuttuu siitä.

Pyynikki (hypähtää ylös). Kuningas!

Inku. Älä säiky! Ei sanota!

Pyynikki. Hetken onnesta unta näin. Emon helmassa lepäsin. (Istuutuu entiselle paikalleen.) Taas on elo, ennallansa! Tuska nousee, päätä polttaa. Auta minua, Inku!

Inku (nousee). Mitä taidoton tekisin? — Vihaatko niin kuningasta?

Pyynikki (purkautuen). Vihaan! Vihaan' Vihaan!

Inku. Niin et vihannut Hahmalassa?

Pyynikki. En.

Inku. Mikä sitten vihan nosti? Kuninkaanko poissaolo?

Pyynikki (masentuu). Oi, en tiedä. Et ymmärrä minua.

Inku. Viha ei ilman syytä synny.

Pyynikki. Tunne sinä synnyt syvät! (Hypähtää ylös.) Minä tunnen vain tilani. (Kävelee hurjana.) Täällä on kuin Manalassa — ilman, ilmaa ja valoa! Korpiloukko, metsäpirtti! Kuningaslinna! Ha, ha, ha! Ei ainoakaan vieras tänne tietä löydä. Kirottu lie tää pirkan pesä, kirottu! (Pysähtyy takan eteen.) Ikuinen liidusta hiipuu — ikäväänsä kuolee, sammuu. Tuhkan alle tuli hiipii. Tuhkaa, tuhkaa, kaiken päällä.

Inku (katsoo syrjästä). Kunpa sattuisi edes Taanperän valtias erätielle —

Pyynikki. Kuka?

Inku. Lemma.

Pyynikki (kääntyy vilkkaasti). Lemma? Tännekö? Milloin?

Inku. En tiedä tuleeko. Jos sattuisi? Haluaisitko?

Pyynikki (iloisesti). Oi, kyllä, kyllä!

Inku. Lähettäisimmekö viestin pyyntöä viemään?

Pyynikki (riemussa). Lähetä! Oi, lähetä heti! (Masentuu.) Ei, ei! Älä! Ei se käy! (Istuutuu pankolle.)

Inku. Mikä estää kuninkaan poikaa tulemasta isänsä taloon?

Pyynikki. Ei kukaan estä, jos tulee. Mutta ellei kutsusta tule, niin —

Inku. Parempi lie, kun pysyy poissa. Kun viimeksi kävi, niin synkistyit.

Pyynikki. Kirkastuin!

Inku. Ensin päivänä paistoit — sitten yönä yrmöttelit.

Pyynikki. Älä yöstä ja Lemmasta laverra! Ei Lemman syytä ollut öiseen yrmyyn. (Haaveillen.) Kun Lemma astuu orren alle, kohta kohoo kurkihirsi, mieli matala maasta nousee. Niin minunkin mieleni meltona mesiä soutaa. Näitkö, kun kävi?

Inku. Näin. (Istuutuu.)

Pyynikki. Näit ehkä, vaikk'et nähnyt. — Mitä näit?

Inku. Lemma-urho lemminkäinen tupaan tuli tuulispäänä, suvituulena suhisi. Nousi kohta uksen pielet, seinähirret siikemmäksi. Repes auki räppänäiset, lakehiset laajentuivat. Päivä paistoi orren alla, heloitti heleä kuuhut. — Kuni ilta immen mieli, parmaat lammen lainehilla, läikkyi aatos, leikki tunto lemmen laineen laulaessa, lemminkäisen leikkiessä.

Pyynikki (haaveksien). Niin — niin! Mistä tiedät?

Inku. Tunnen tarinan vanhan.

Pyynikki. Kunpa kuolla satuun saisi — kunpa kuolla ja kadota!

Inku. Satusi kätke! Terästy! Elo karu on kuljettava!

Pyynikki. En kulje eloa tätä! Nyt tilani tiedät — neuvo anna!

Inku. Annoin jo. Olet Teivaan emäntä.

Pyynikki (nousee kiivaasti). En! Ennen palan, uppoan, kuristun.

Inku. Kuolla tahdot? Entä Teivas?

Pyynikki. Teivas? Mitä?

Inku. Jos hän kuolisi — eläisitkö?

Pyynikki (pyyhkii otsaansa, kooten ajatuksiaan). Teivas — kuningas?

Kyrö (tulee nopeasti perältä). Kuningatar!

Pyynikki. Ken siellä? (Kääntyy päin.) Lappa! Mitä haet? Kuuntelitko?

Kyrö. En. Valli-ukselta juoksujalkaa —

Pyynikki. Mitä siellä? (Pelästyen.) Kuningasko?

Kyrö. Ei! Taanperän valtias etsii kuningasta. Kuuli ettei tapaa. Pyörtää aikoo.

Pyynikki (ihastuu). Lemma! (Kyrölle.) Juokse, joudu! Tänne tuo! — Joutuisammin! (Syöksyy syliksi Inkuun.) Kuuletko, Inku, kuuletko? (Kyrölle.) No, mies! Mene! Lennä!

Inku (Kyrölle). Tee tervehdys kuningatareltaa — sovita sanat —!

Pyynikki. Niin — niin! Pane parret sanoihisi — kun vain juokset, joudut!

Kyrö. Kyllä käskysi käsitän. (Kumartaa ja menee.)

Pyynikki. Täällä jo hämärä hälvenee! Huomaatko, Inku?

Inku. Lonka poistui päivän tieltä. Huomaan, että räppänä räkittää.

Pyynikki. Olet herttainen, viisas, vanha! (Nauraa.) Kaikki ymmärrät! Löysit valonkin räppänästä. Kaikki löydät —. (Pelästyy.) Unohdatko myöskin kaikki?

Inku. Minkä sitten?

Pyynikki. Kuninkaalle jos kerrot —

Inku (synkistyy). Kuninkaalle!?

Pyynikki (tuskassa). Niin — jos kerrot — surman saamme molemmat.

Inku. Usko, etten kerro!

Pyynikki. Henkeni on käsissäsi — petätkö —?

Inku (kolkosti naurahtaen). Pettäisinkö jonkun kuninkaalle — hornanhaukalle, haaskalinnulle —

Pyynikki. Teivasko?

Inku (kiihkeästi). Vaiti, vaiti!

Pyynikki (menee Inkun luo). Nyt sinuun uskon — en valoja vaadi.

Inku (hiljaisesti). Utua on uskot, vaahtoa valat — satua elämä kaikki. Teot yksin tosia.

Pyynikki. En ymmärrä sinua —

Inku (hymyilee). Elä satusi! Tekoja karta, uneksi! Minä valvon, vaanittelen. (Aikoo mennä.)

Pyynikki. Niin — mene, katso — tuleeko — ellei tulekaan — (Vaipuu istumaan.)

Inku (kääntyy, hymyilee). Tulee, tulee — liiaksikin! Kärtty olet! Pidäty, hilly! Muista missä olet ja mikä, ken!

Pyynikki (kuuntelee). Kuuletko? (Hiljaisessa riemussa.) Kuuletko — askeleita!

Lemma (tulee, puettuna vihreään mekkoon, pysähtyy uksiaukolla). Hyvät päivät kuninkaan taloon! Elo ehompi eläjille!

Pyynikki (kääntyy). Ole terve tultuasi, valtias! (Poistuu pöydän luota.) Istu kuin kotisi orren alla! Peräpankolle paneu! (Inkulle.) Olutta, mahlaa, simaa kanna! (Inku menee. Ilakoiden.) Miten löysit ihmisten ilmoille, kun eksyit?

Lemma. Eksyinkö?

Pyynikki. Tottapa toki! Et kai muuten olisi Siuraa sivunnut. Mikä vahinko sinut toi? Sano!

Lemma (katselee Pyynikkiä hymyillen, menee sitten hänen luokseen). Anna kun kättelen sinua!

Pyynikki (panee kädet selän taa). En! Et ehdoin tahdoin talohon tullut.

Lemma. Enkö?

Pyynikki. Et! Pyörtää aioit!

Lemma. En olisi pyörtää voinut, ellen olisi tullut.

Pyynikki. Harhassa kuljit.

Lemma. Tieten tulin. Nokian pajalta suorinta polkua.

Pyynikki. Kuningasta tapaamaan.

Lemma. Tiesin kuninkaan purjehtivan raumoilla.

Pyynikki. Miksi sitten tulit?

Lemma. Anna kätesi, niin sanon!

Pyynikki. En anna! Jaarit joutavia!

Lemma. Etkö? (Aikoo ottaa väkisin Pyynikin käden.)

Pyynikki (peräytyy). Älä, Lemma! Älä! Eksyt uudelleen! (Hyppää hädissään kuninkaan korokkeelle.) Lopeta, Lemma! Lopeta! Turvassa olen. Seison pirkkojen valtaistuimella.

Lemma. Nousen rinnallesi valtaistuimelle, tai tempaan sinut alas.

Pyynikki. Kuningatar olen.

Lemma (kiihkeästi). Olet enemmän — olet Pyynikki! (Ottaa Pyynikin syliinsä ja nostaa alas.) Olet vereni vyöryttäjä! Lemman Pyynikki pyhä! (Suutelee tulisesti Pyynikkiä.) Sinun tähtesi tulin. Varta vasten sinun! (Suutelee uudelleen.)

Pyynikki. Hirviö! Peto! (Hurmaantuneena.) Minunko tähteni, Lemma? Sinä! Sankari! Satu! (Katsoo Lemmaa silmiin.) Sinä, sinä, sinä! (Pusertaa hurjasti Lemmaa kaulasta.)

Lemma. Sinä poltat, poltat, poltat minut poroksi!

Pyynikki. Vie minut! Piilota minut! Hukuta erälle, salolle, suolle! Elän sulle, olen sulle. Vapauta Teivaasta! Pelasta kuninkaasta!

Lemma (malttaa mielensä). Kuninkaasta! — Hilly! Taltu! Unohdin kuka olet — kuka minä.

Pyynikki (irtautuu rajusti). Niinkö vai? (Nauraa pilkallisesti.) Ensin tietesi järveen hyppäät — sitten kastumistasi kummastelet. — Olet oiva pirkkavaltias, kuninkaan poika!

Lemma. Siinäpä se — paha!

Pyynikki. Siinäkö?

Lemma (menee peräpankolle). Ei! Ellet olisi kuninkaan emäntä.

Inku (tulee, kantaen juomasarvea). Tässä simaa — merentakaista, vaahtopäistä.

Pyynikki (tempaa sarven). Juon onneksesi, pirkan poika! — Kasva suureksi sankariksi! (Juo.)

Lemma (hypähtää ylös suuttuneena, mutta naurahtaa sitten, ottaessaan haarikan Pyynikiltä.) Talon onneksi —

Pyynikki. Älä! — Älä valhein onnea manaa!

Inku (pyytäen). Kuningatar-kulta! Vieraan vapaus!

Pyynikki (kylmästi). No, niin! Valhettele sitten, valtias!

Lemma (hymyilee). Saaren valion, maan kuulun, pyhäisen Pyynikin onneksi juon. (Juo, laskee haarikan pöydälle ja istuutuu. — Ulkoa kuuluu vähäistä melua.)

Pyynikki. Mikä häly?

Inku. Orjat sulkevat valli-uksen.

Pyynikki. Miksi?

Inku. Valkamasta tuli sana, että elää Tyhjäperä.

Lemma (keskeyttää). Orjat olivat nähneet suvannon toisella puolen haavistorannassa jonkun liikkuvan. Kyröllä on tarkka näkö — käskin ottamaan selvän. (Inkulle.) Sano, kun palajaa! (Inku menee.)

Pyynikki (istuutuu pankolle välinpitämättömänä ). Vihollinenko?

Lemma. Yhtähyvin omia erämiehiä.

Pyynikki (painaa pään käsiin). Niin kai! Ei edes vainosta onnen toivoa.

Lemma. Mikä on mielesi?

Pyynikki. Kysy kytketyn mieltä! — Tahtoisin, että vihamies saartaisi linnan, raunioiksi raastaisi, poroksi polttaisi!

Lemma. Toivo muuta — se ei täyty.

Pyynikki (tulistuneesti). Miksi ei?

Lemma. Ei hevin nouse Siuran saarelle vainon mies.

Pyynikki. Saariko tämä?

Lemma (ajattelee muuta). Saari suurten selkien sisällä, niemi kymmenen kosken kesellä.

Pyynikki. Onpa turvattu pirkkojen pesä! (Nostaa päänsä, kylmästi.) Kerro näistä!

Lemma (ojentaa pyytävästi kätensä pöydän yli). Pyynikki! On muutakin meillä —

Pyynikki (tiukasti). Ei! — Järkeä puhu! Se jäykistää, jäätää, viihdyttää —. (Kylmästi.) Tarina kertoo, että pirkat ennen Teljen takana — Kokemäellä —

Lemma. Haastakaamme muusta!

Pyynikki. Sinun isoisäsi pakeni sieltä — Siura — niinhän —?

Lemma. Siura ei paennut — mutta Siura oli viisas. Teki kosket teljikseen.

Pyynikki (ivallisesti). Pelkuria usein mainitaan viisaaksi.

Lemma. Ärsytätkö?

Pyynikki (äkkiä). Oletko koskaan rakastanut — (pitkään ja pistävästi) rakastanut naista — paitsi äitiäsi?

Lemma (hypähtää ylös). Sinä tiedät. Miksi utelet?

Pyynikki. Mitä minä tiedän?

Lemma (tukahtuneesti). Kun mahlan-aikana kävin, lähdin — lupasin iäksi mennä — en ehdoin tahdoin palaavani — paitsi —

Pyynikki. Paitsi?

Lemma (kiivaasti). Tiedät sen. Jos tulen — rakastan sinua — ja — (kävelee kiivaasti oikealle) — tässä olen.

Pyynikki (katselee syrjäsilmällä Lemmaa, hymyilee). Rakastatko sinä — ja olet onneton? — Nälkäinen katselee kannikasta — mutta ei syö.

Lemma (kääntyy kiivaasti). Miksi en sinua ota — tiedät kyllä.

Pyynikki. Kyllä. Et rakasta minua.

Lemma (syöksyy Pyynikin jalkoihin). Rakastan, rakastan. Tiedät, että rakastan. En muutoin olisi tässä.

Pyynikki (katsoo Lemmaa silmiin, kiihkeästi). Miksi et sitten ota minua — voimakkaamman on oikeus?

Lemma. Voimakkaamman?

Pyynikki (kuiskaa kiihkoisana). Juuri niin! Vie minut Taanperän taloon — tai erämetsän havumajaan — tai maakuoppaan Taanperän harjulle — minne tahansa — saat minut kokonaan, kokonaan —! Ole uljas ja rohkea! Uskaliaampi kuin kukaan! Voimakkain kaikista!

Lemma (irtautuu). Voimakkain? (Nousee.) Yksi ainoa on voimakkain.

Pyynikki. Kuka?

Lemma. Kuningas.

Pyynikki (nousee). Sinä olet hänen poikansa. Voita hänet. Kukista! Anasta tuo mitätön istuin — tai pakene onnen erämaihin — virtojen taa, kauas tuntureille!

Lemma. Et tunne kuningasta!

Pyynikki. En. — Onko hän niin voittamaton? — Vaadi kalpasille!

Lemma (hymähtää). Ei kukaan voi seistä hänen kalpansa tiellä.

Pyynikki. Nosta sotaan pirkat! Tee kapina!

Lemma (katkerasti). Pirkat nostaa vain kuningas. Ilman häntä hajoo pirkkojen valta. Teivas on tämän saaren juma, suuri Kohta.

Pyynikki (kiivaasti). Mutta sinä! Ole sinä hänen poikansa!

Lemma (raskaasti, kääntyy pois). Sepä pahinta, se!

Pyynikki (menee peräpankon lähelle, ivallisesti). Viisaan Siuran pojasta tuli sankari. Pelkurin Siuran pojanpojasta tuli raukka.

Lemma (lämpimästi). Älä lisää tuskiani!

Pyynikki (istuutuu peräpankolle, ivan sävyllä, yrittäen ärsyttää). Vahinko, etten kuningasta ehtinyt tuntemaan. Juuri sellainen sankari on naisen lemmen arvoinen. En suotta pelännyt häntä — ei suotta sydämeni vapissut hänen läheisyydessään — ei suotta henki salpautunut, kun käteen tarttui — ei suotta — nähdäänpä pian —

Lemma (hyökkää raivossa pöydän luo). Lorua! Lörpötystä! En sinua muille anna!

Pyynikki. Anna? Voimakkaimmalle taipuu naisen mieli.

Lemma. Minä olen kyllin voimakas ottamaan sinut — ainakin Siuran kuohuihin mukaani.

Pyynikki (hämmästyy). Kuolemaan? Ennen elettyä elämää? (Kuiskaa.) Anna muitten kuolla! Elä sinä!

Lemma (tuijottaa Pyynikkiin, lyyhistyy sitten pankolle, voihkien). Pahaa pelkäsin, kun palasin.

Pyynikki (halveksien). Uksi meillä on taloon tulla, uksi tulla, uksi mennä.

Lemma (nousee). Kova olet. Et ymmärrä minua.

Pyynikki (syöksyy Lemman luo, lämpimästi). Ymmärrän kuolon tuskan rinnassani. Enkö ymmärtäisi sinua! (Menee tuskaisena oikealle.) Mutta mitä auttaa ajatus, joka ei tekohon pysty. (Pysähtyy äkkiä, kääntyy.) Ajatus syntyi kuin salama.

Lemma. Mikä?

Pyynikki. Riennä Hahmalaan — keksi neuvo isoni kanssa!

Lemma (pelästyy). Isosi?

Pyynikki (ihmetellen). Niin — isoni! Pakosta lähetti minut Pirkkalaan — ei mielisuosiosta — esti siten ilmisodan — mutta katui —

Lemma. Katuiko?

Pyynikki. Katui katkerasti.

Lemma. Etkö sitten tiedä?

Pyynikki. Mitä?

Lemma. Isosi on kuollut.

Pyynikki. Kuinka? Koska?

Kyrö (tulee nopeasti). Käskystäsi tulen, valtias —

Pyynikki. Vaikene! — Kuinka kuoli isoni — koska?

Lemma. Äskettäin. Pieneen metsäjärveen hukkui erätiellä, kerrottiin.

Pyynikki (lähenee valtaistuinta, johon nojaa). Murtuneenakin olit tukeni ainoa. Kun taituit — olen yksin — yksin —

Lemma (astuu nopeasti hänen luokseen, lämpimästi). Minäkin olen — ennen minäkin taitun —

Pyynikki (torjuen). Niin — niin! (Istuutuu valtaistuimelle.) On helpompi olla yksin — yksin kannan tekojeni taakan. — Tiedätkö enemmän tapahtumasta?

Lemma. En. (Kyrölle.) Kuulitko, lappa, Hahman kuolemasta? Tiedätkö turman tarkemmasti?

Kyrö (nolona, saamattomasti). En tiedä mitään.

Lemma (kääntyy kiivaasti, tiuskaisee). No, mitä tiedät? Näitkö mitään valkaman vastarannalla?

Kyrö. En ainutta elävää olentoa. Tyhjäperä on tyhjä. Susi lie tai karhu juomassa käynyt — rannalla.

Lemma. Mene sitten! (Kyrö poistuu.)

Pyynikki. Nyt Pirkkalan ja Halikon sopu ratkesi. Tästä puhkee ilmisota — ellei taivu teivaalaiset.

Lemma. Sota tulkoon, tuho ja turma! Siitä sun pelastan, vien, ryöstän. (Syöksyy syleilemään Pyynikkiä.)

Pyynikki (hämmästyy). Joko?

Lemma. Sen ainoan teen, minkä luontoni sallii. Sinut vien, vien, vien!

Pyynikki (astuu alas). Milloin?

Lemma. Heti. Lähdemme Hahmalle hautajaisiin — ja sille tielle pakenemme — katoamme.

Pyynikki (riemussa). Olet kuitenkin unteni urho — Pyynikin satujen sankari!

Lemma. Käsken heti venheet kuntoon, saattoseuran —

Pyynikki. Käske, käske! — Sinun olen — omasi! (Heittäytyy Lemmen rinnoille.)

Lemma (suutelee rajusti). Nyt riennä, joudu — (Torvi kuuluu.)

Sotilas (tulee). Kuningas tulee!

Inku (syöksyy sisään). Kuningas tulee — kuningas! Astui maihin valkamassa!

Pyynikki (parahtaa ja irtautuu). Kuningas!

Lemma. Kuningasko? Nyt?

Inku. Käy taloa kohti.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

Teivas (seisoo selin takan edessä, tuijotellen hiilustaan, kääntyy hetken kuluttua hitaasti ja osuttaa hajamielisen katseen vähitellen räppänään, menee sen luo, istahtaa pöydän kulmalle katselemaan ulos räppänästä. Kävelee sitten ajatuksissaan valtaistuinta kohti, pysähtyen sen luona, istuutuu sitten hitaasti, nojaa kyynärpään polveen ja jää miettimään).

Inku (tulee kuningattaren huoneesta, menee tarjoamaan Teivaalle haarikkaa). Kuningatar tervehtii sinua ja lähettää tuliaismaljan. (Teivas viittaa poistavasti. Inku vie haarikan pöydälle, kääntyy.) Tuonko takkaan halkoja?

Teivas. Kuka olet?

Inku. Kuningattaren avainpiika. Seurannut Halilasta — Hahmalta.

Teivas. Lappa?

Inku. Niin, kuningas.

Teivas (ärtyisästi). Ei! — Valtias. Jos aiot taloon jäädä, niin heitä hiiteen kuninkaat ja kuningattaret!

Inku. Kyllä, kuningas.

Teivas (vihaisesti). Ämmä!

Inku. Kyllä, valtias!

Teivas. Mene! (Inku menee ukselle.) Nimesi?

Inku (kääntyy). Inku.

Teivas. Missä valtiattaresi?

Inku. Huoneessaan.

Teivas. Käske tänne! (Inku menee kuningattaren huoneeseen. Teivas jää tuijottamaan eteensä.)

Kyrö (tulee perältä). Sinä käskit, valtias.

Teivas (liikahtamatta). Istu! (Kyrö aikoo istua takkarahille.) Tuohon pankolle! (Kyrö menee istumaan pankolle pöydän ääreen. Teivas katselee hievahtamatta Kyröä, joka tulee levottomaksi, painaa katseensa alas ja istuu sitten liikkumattomana. Äkkiä.) Joko Pohjankangas palaa?

Kyrö (pelästyy). Palaako se?

Teivas (ankarasti). Minä kysyin — joko palaa?

Kyrö (ei tiedä, mitä sanoisi). En tiedä.

Teivas (vitkaan, ivallisesti). Minä tiedän — ei pala.

Kyrö (hyvin hämillään). Mihin tähtäät? En älyä.

Teivas (ankarasti). Älä luihua! Anna ällisi äkätä! Olette valmiit pakoon käymään, taivaltamaan — Pohjankankaan polttamaan —

Kyrö (kiihkeästi). Kuka kertoi?

Teivas (rauhallisesti). Ei kukaan. Kaikki tiedän.

Kyrö (nöyrästi). Olet pohjanperän suurin poppa —

Teivas (nousee). Lorua! — Alallasi! (Kävelee ylös, sitten alas.) Kuule vakava sana ja tajua! En halua jaaritusta, en lörpötystä, en lorua. Ajattele! Sun takanasi lappaheimo — mun takanani Pirkkala. Nyt puhumme ja aprikoimme. Kyseessä on heimosi henki, olo, elämä. Mihin päätökseen päädymme me kaksi — se jääköön ratkaisuksi.

Kyrö. En puhu heimoni puolesta.

Teivas (ankarasti). Puhut! Sun täytyy! Älä kuuruun lymyä! (Istuutuu).

Inku (tulee). Valtiatar anteeksi pyytää — ei voi tulla.

Teivas. Ei?

Inku. Pyhäinen Pyynikki suree, isoansa itkee.

Teivas (pakottaa itsensä lauhtumaan, tavanmukaisesti). Surustansa osa meillä. Lohtu vie ja viihdyttele! (Viittaa kädellään Inkulle. Inku menee. Rauhallisesti.) Tiedätkö, että Hahma on kuollut?

Kyrö. Kuulin kerrottavan.

Teivas. Et nähnyt?

Kyrö. Mitä — nähnyt?

Teivas. Nuolella ammuttavan?

Kyrö (epävarmana). Kuulin, että upposi, hukkui —

Teivas. Löydettiin — nuoli rinnassa. Pirkan nuoli.

Kyrö (pelästyneenä). Oh! Pirkan? Tunnettiinko?

Teivas. Tunnemme Nokian nuolet, keihäät, kirveet — Nokian pajan takomat. — Miksikähän joku pirkka hänet ampui? Mitähän järkeä siinä? Voitko arvata?

Kyrö. Ehkä joku vihamies sulle?

Teivas. Mitäpä minä Halimasta häviän? Olet viisas. Selitä pulma!

Kyrö (varovasti). Viisaampi olet minua.

Teivas (ystävällisesti). Yhdessä yrittäkäämme! Tunnustan — Hahman ansio oli Halikon liitto. Kun Hahma on poissa, on liitto rikki — syyksi saadaan kosto. — Surma saadaan pirkan syyksi.

Kyrö (alta kulmain.) Olet ovela. Pirkoille koituu pahat päivät.

Teivas. Ilmisota Halikon ja Pirkkalan välille — varsinkin —

Kyrö (uteliaana). Varsinkin?

Teivas. Halit haluavat anastaa meiltä pirkkaoikeuden lapan rahojen vaihtoon. Tahtovat itselleen veronkannon.

Kyrö. Ei veronkantoa! Vapaan vaihdon rihkaloissaan.

Teivas. Vai niin! Ovatko luvanneet teille?

Kyrö (hämillään). Pirkka-verot ovat meille liian raskaat.

Teivas (terävästi). Entä rauta, suola, aseitten teko, merentakainen kama? Ilmaiseksiko antaa Hali?

Kyrö (nolona, kun on joutunut tahtomattaan keskustelemaan salaisuuksista). Haluaisimme vapaasti vaihtaa rahamme, ilman veroja.

Teivas. Tiedätkö, mistä on vero? Juuri kaikesta kamasta, minkä saatte ilmaiseksi, aseista, jotka teille taomme, rauhasta, jonka teille turvaamme. Hyvinvoinnistanne on veronne. Me huollamme teistä kuin itsestämme.

Kyrö (miehekkäämmin). Sanoitko, että rauhassa keskustelemme?

Teivas. Sanoin. Loukkaamatta haasta! Nyt välimme selvitämme! Sano kaikki sanottavasi! Huomenna emme tästä enää puhu.

Kyrö. Sinä tiedät, valtias, että Pirkkala elää meidän rahoistamme.

Teivas (naurahtaa). Pirkkala elää kaskistansa, kylvöistänsä, pelloistansa, karjastansa, kaupastansa —

Kyrö. Juuri tuon kaupan rahamme välittävät. Eikä mikään riitä. Jota enemmän otuksia pyydämme, sitä suuremmiksi verot nousevat. Jos laiskottelemme, vähennetään suolaa, simaa, kamaa, rihkaa.

Teivas. Tahdotte vapaasti vaihtaa Halissa? Vaihdoitte jo Uron joella rosmojen kanssa?

Kyrö. Omin päin lie joku Urolla käynyt — ei käskystäni.

Teivas. Oliko oikein?

Kyrö. Vastoin laadittua lakia — myönnän — mutta verot ovat raskaat —

Teivas. Ja aseet kalliit — meidän seppomme takomat! Meidän aseilla riistaa kaadatte, suolan, siman saatte — meidän rihkoin, kamoin koreilette. Muiden kanssa vaihtoon haluatte, ette pirkan kanssa! Mitä järkeä siinä?

Kyrö. Jos veroitta vaihto selvennetään —

Teivas. Veroitta? — Kyllä! Tuokaa aseenne Pirkkalaan — kaikki antamamme!

Kyrö (hämmästyy). Emme silloin riistaa kaada. Hiven on ansoista apua.

Teivas. Näetkös nyt vääryytenne?

Kyrö. Aprikoimme, että aseet jo ovat omamme.

Teivas. Niin en minä asiaa arvaa. Mutta ehdon annan. Kymmenen kevättä maksatte veron. Muuta mitään emme anna — paitsi vaihdon tietä — ja vaihto on yksin meidän — sitten ovat aseet omanne.

Kyrö. Silloin alamme tyhjin kourin.

Teivas (ivallisesti). No, vaihdoin uusitte varanne!

Kyrö. Emme pirkan kaupoin.

Teivas (ankarasti). Mutta kyllä Halin, Rosmon rihkaloissa — ja Ulven, Uron raumateillä? Niinkö?

Kyrö. Siellä ovat rahamme kalliimpia.

Teivas (nousee, vähän kiivaasti). Arvaa tuon — kun eivät huolla, eivät hoivaa! (Kävelee ylös.) Ottavat minkä saavat — koskaan antamatta. (Tulee alas, pysähtyy.) Ette suostu?

Kyrö (epämääräisesti). En osaa tuota — en oivalla.

Teivas (tiukasti). No, oivalla tämä! Saatte vaihtonne vapaaksi Pirkkalassa — erinäisin ehdoin —

Kyrö (melkein välinpitämättömästi). Ehdoin?

Teivas. Sodan syttyessä nousee heimosi yksin mielin Pirkkalan puolta pitämään.

Kyrö. Emme sotahan sovi —

Teivas (suuttuu). Täytyy! Täytyy — sanon sulle! (Kävelee kiivaasti. Lemma tulee perältä.) Tässä lappa kiemurtelee, kaamurtelee, köyryilee ja kieräilee. — Katso, Lemma! Tuossa Kyrö kyyrysillään kyrää vastaan valtiastaan —

Kyrö. Annoit mun puhua.

Teivas. Annoin. Nyt kuuntele! Olette pettäneet meitä Ulvelassa ja Urolla. Juonineet olette Halilassa ja meille sodan hankkineet. Vielä tiedän, mitä juuri teette ja aiotte. Parastaikaa pakenette kirjoinenne, karjoinenne. Aiotte pakonne peittää konnan koukuin, tuketa pohjan suun Pohjankankaan palolla. Näinkö on, vai miten?

Kyrö (arkaillen). Olet parahin poppa Pirkkalassa — mutta tietäjäkin joskus eksyy.

Teivas. Sen näemme! — Lemma! Puhalla torveen! Airuet kutsu! Viestit kiireesti kautta kaiken valtakunnan! Sotijalot sotajalalle!

Lemma. Miehineen? Orjineen?

Teivas. Kaikkineen! — Koko Pirkkala koolle käy!

Lemma. Päällikölle käskyn vien. (Menee.)

Teivas. Vie! Palaa! (Hetken kuluttua melkein surunvoittoisesti, katsellen Kyröä.) Eikö koskaan lapasta ihmiseksi?

Kyrö. Viherä on vieraan virhi. Oma ei koskaan orasta.

Teivas. Minunko?

Kyrö. Vaikka sun.

Teivas (tyytymättömänä). Vanhaako pengot? Naistasi esiin naaraat?

Kyrö (synkästi ja uhkaavasti). Vaikene valtias!

Teivas. Kyllä — kun sappesi asetat. Muista — suutapäin syy sovittiin.

Kyrö. Niinpä vaietaan. Mulla ei ole oma kosto. Lapan heimon on asia.

Teivas. Lyhyesti! Rauhako vai riita?

Kyrö. Rauha! Rauha rattoisampi! Jos sovittelet, niin sovimme. Ehdotan: päästä pirkkojen parihin, Kokemäen rihkalahan halit, ulvet, rosmot kaikki — niin rauhassa vaihdamme rahamme parahimman kaupin kanssa.

Teivas. Entä aseet?

Kyrö. Niistä eri ostorahat annamme kymmennä kevännä.

Teivas. Entä sitten?

Kyrö. Sen jälkeen ei pahaa, hyvää väliä pirkalla ei läpällä.

Teivas (aikoo vastata kiivaasti, mutta samassa kuuluu torven ääni). Tunnetko tuon tarinan?

Kyrö. Liian hyvin! Uhooko entistä tuhoa?

Teivas. Turmempata! (Istuu valtaistuimelle).

Lemma (tulee). Päällikkö tekonsa tietää, toimeen ryhtyi. (Menee istumaan perä-pankolle.) Jopa Kyrön silmä välkkyy — sovinto kai on tullut.

Kyrö. Valtias ei suostu rahojen vapaaseen vaihtoon. Emmekä me ilman elä.

Lemma. Sepä solmu. — Unohtaako Kyrö Nokian aseet?

Teivas (ivallisesti). Unohtaa Nokian nuoletkin. Tuskin tuntisi enää Kyrö sitäkään, joka vedettiin Hahman rinnasta.

Lemma. Mitä? Ammuttiinko Hahma?

Teivas. Kyrö sanoo nähneensä.

Kyrö (hätäisesti). En. En sano!

Teivas. Erehdyinkö? Etkö sanonut olleesi läsnä?

Kyrö. En konsa — en ikinä!

Teivas. Miten sitten nuolesi joutui Hahman rintaan?

Kyrö (pelästyneenä). Minunko nuoleni?

Lemma. Kyrönkö nuoli?

Teivas (katsoo kiinteästi Kyröä, ankarana). Ellei asia olisi selvä, niin nyt sen näkisin. Sinä Hahman murhasit!

Kyrö (hypähtää ylös). Minä?

Teivas (rajusti). Istu! (Nousee.)

Kyrö (vaipuu istumaan vastahakoisesti). Sorrettua syytetään —

Teivas. Vaiti! Olet roisto! En ilkiä sinua kuulla roistompana. (Levollisesti.) Olen aina sinua epäillyt. En koskaan luottanut ketun kengillä kulkijaan, konnan koukkujen kutojaan.

Kyrö (ensi kerran ylpeästi ja miehekkäästi). Olen suuren heimon päällikkö kuin sinä. En salli solvausta. Heimoni puolesta olen täällä valtias-sanasi turvin. Muista!

Teivas. Muistan. Kohta näemme. Kun sinua epäilin — annoin Nokian pajaan käskyn — arvaatko minkä? (Kyrö tuijottaa käsittämättä.) Et arvaa. Olet ovela, mutta et tarpeeksi. Sinun nuolesi olivat paremmat muita — mutta — salamerkillä merkityitä.

Lemma (hypähtää ylös). Sellainenko oli Hahman rinnassa?

Teivas. Sellainen — Kyrön jousen ampumana.

Kyrö (nousee). Lie joku toinen tiennyt — tehnyt mulle turmioksi.

Teivas. Ei tiennyt seppä. Mulle antoi nuolet — minä aina sulle.

Kyrö. Lie saanut varas — lie kadonnut —

Teivas. Vie kuoppaan, Lemma! Tyrmään telkee!

Kyrö. Sanasi syöt, Teivas!

Teivas (Lemman viittauksesta tulee aulasta kaksi sotilasta). Murhamies on henkipatto Pirkkalassa. Tuomittu olet. Pois!

Lemma (on tullut nopeasti Kyrön viereen). Konna! Surun tuotit pyhälle Pyynikille. Tule! (Inku saapuu kuningattaren huoneesta.)

Teivas. Heitä vartijoitten vietäväksi!

Lemma. Kuulitko kuninkaan käskyn? Lähdetkö — tai pakotan?

Kyrö (purkautuen). Kuningasko turvasanansa syö? Vertaisensa kuoppaan kätkee? Niin tekee kamakuningas, rihkaruhtinas —

Inku (lyö kädet rintoihinsa). Osmo, auta!

Teivas (naurahtaa). Sanoistasi ei arvoni alene — mutta tekosi tahraa koko maan maineen.

Kyrö. Ei kuin sun!

Teivas (vetää puukkonsa). Taar'avita! Taatto taivahinen!

Inku (parkaisee). Lähde, Kyrö! Lähde!

Lemma. Vaiti, ruoja! Kuningatar kuulee huutosi. (Sotilaat tarttuvat Kyröön.)

Kyrö. Kas! Pojalle pulmu on pyhä! Oikein! Tepponen isälle tekaise!

Lemma (Sotilaat riuhtaisevat Kyrön aina ukselle asti). Ruoja! Ryökäle! Vartijat! Kuoppaan viekää! Kansi salpaan pankaa! (Sotilaat vievät Kyrön. Lemma seuraa. Vähän melua kuuluu ulkoa.)

Teivas (pistää puukon tuppeen, katselee Inkua tarkkaan). Tunsit miehen?