NIKOLAUS PIISPA. Nyt juuri hän meni.
GREGORIUS JUHONPOIKA. Suokaa anteeksi, herra, minun täytyy kiirehtiä —
NIKOLAUS PIISPA. Niin, tehkää niin, kunnon läänitysmies; — Dagfinn
Bonde on niin pahan-ilkinen.
(Gregorius Juhonpoika kiirehtii ulos oikealle toisten
läsnäolevien keskitse, ainoastaan Skule jaarli ja Nikolaus
piispa jäävät saliin.)
SKULE JAARLI (käy miettien edes takaisin; yhtäkkiä on ikäänkuin hän heräisi; hän katsoo ympärilleen ja lausuu). Kuinka täällä kerrassaan tuli hiljaiseksi.
NIKOLAUS PIISPA. Kuningas meni.
SKULE JAARLI. Ja kaikki miehet seurasivat häntä.
NIKOLAUS PIISPA. Kaikki, paitse meitä.
SKULE JAARLI. Suurta on olla kuningas.
NIKOLAUS PIISPA (varovaisesti). Tahdotteko sitä kokea jaarli?
SKULE JAARLI (hymyilee totisesti). Minä olen sitä kokenut; joka yö, kun näen unta, olen Norjan kuningas.
NIKOLAUS PIISPA. Unet ennustavat.
SKULE JAARLI. Ne kiusaavat myös.
NIKOLAUS PIISPA. Tuskinpa teitä. Ennen aikaan, sen voin käsittää; — mutta nyt, kun teillä on kolmas osa valtakuntaa, kun hallitsette ensimmäisenä miehenä valtakunnassa ja teidän tyttärenne on kuningatar —
SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, — juuri nyt.
NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään salatko! Ripittäkää; sillä teillä on varmaan suuri tuska.
SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, sanon minä. Se on koko elämäni kirous seisoa korkeinta niin lähellä — ainoastaan juopa on välillä — hyppäys vaan yli, — toisella puolen on kuninkaan nimi ja purppuraviitta ja hallitsija-istuin ja valta ja kaikki; joka päivä on tuo silmieni edessä — mutta en koskaan pääse ylitse.
NIKOLAUS PIISPA. Totta, totta, jaarli.
SKULE JAARLI. Kun Guthorm Sigurdinpoika otettiin kuninkaaksi, olin minä nuoruuteni kukoistavassa voimassa; silloin huusi kova ääni minun sisässäni: poistettakaan lapsi, — minä olen täys-ikäinen, voimakas mies! — mutta Guthorm oli kuninkaan poika; siinä oli juopa minun ja valta-istuimen välillä.
NIKOLAUS PIISPA. Ja teiltä puuttui uskallusta —
SKULE JAARLI. Sitte Slittungit tunnustivat Erling Steinvægin kuninkaaksi. Silloin huusi minussa ääni jälleen: Skule on etevämpi päällikkö kuin Erling Steinvæg! Mutta minun olisi täytynyt rikkoa välini Birkebeinien kanssa, — siinä oli juopa tällä kertaa.
NIKOLAUS PIISPA. Ja Erling tuli Slittungein kuninkaaksi, ja myöhemmin
Ribbungein, ja te odotitte!
SKULE JAARLI. Minä odotin Guthormin kuolemata.
NIKOLAUS PIISPA. Ja Guthorm kuoli, ja Inge Boordinpoika, teidän veljenne, tuli kuninkaaksi.
SKULE JAARLI. Sitten odotin veljeni kuolemaa. Hän oli kivuloinen alusta aikain; joka aamu kun me pyhässä messussa kohtasimme toisemme, istuin minä ja vilkistelin, eikö tauti kiihtynyt. Joka tuskan vavahdus, mikä ilmestyi hänen kasvoissaan, oli minulle kuin tuulen puuska purjeihin ja saatti minut lähemmäksi valta-istuinta. Joka huokaus, jolla hän helpotti vaivaansa ja kipuansa, kuului minusta kuin torvien ääni kaukaa kunnasten takaa, kuin lähettiläs, joka oli pitkät taipaleet käynyt, ilmoittaaksensa, että pian saisin tarttua valtaruoriin. Siten hävitin minä juurinensa päivinensä jok'ainoan ajatuksen veljellisestä rakkaudesta; ja Inge kuoli ja Hookon tuli, — ja Birkebeinit valitsivat hänet kuninkaaksi.
NIKOLAUS PIISPA. Ja te odotitte.
SKULE JAARLI. Minun mielestäni täytyi avun tulla ylhäältä. Minä tunsin itsessäni kuninkaan voiman, mutta vuodet vierivät; jok'ainoa mennyt päivä vähensi minun elämäni työtä. Jok'ainoa ilta ajattelin: huomenna on ihme tapahtuva, joka kaataa hänet ja asettaa minut tyhjälle istuimelle.
NIKOLAUS PIISPA. Hookonin valta oli silloin mitätöin; hän oli ainoastaan lapsi; muuta ei olisi tarvittu kuin askel vaan, mutta te ette sitä ottanut.
SKULE JAARLI. Se askel oli vaikea ottaa; se olisi minut erottanut koko suvustani ja kaikista ystävistäni.
NIKOLAUS PIISPA. Niin siinäpä solmu, Skule jaarli, — siinä juuri se kirous, joka on painanut teidän elämäänne. Te tahdotte hädän hetkeksi pitää kaikki tiet avoinna, — te ette uskalla purkaa kaikkia siltoja paitse yhtä, puollustaa sitä ainoata ja sillä voittaa tai kaatua. Te viritätte ansoja vihamiehellenne, te kaivatte kuoppia hänen polullensa ja ripustatte teräviä miekkoja hänen päänsä ylitse, te ripoitatte myrkkyä kaikkiin vateihin ja teillä on sadoittain pauloja pantuna; mutta jos hän on yhteen kietoutumaisillaan, niin ette uskalla häntä siihen kiertää; jos hän tarttuu myrkkyyn, niin katsotte miekkaankuolemista turvallisemmaksi; jos hän on kiinni joutumaisillaan aamupäivällä, niin te pidätte iltapäivää sopivampana.
SKULE JAARLI (katsoo häneen totisesti). Ja mitä te tekisitte, herra piispa?
NIKOLAUS PIISPA. Elkää minusta puhuko; minun toimenani tässä maassa on rakentaa kuninkaan-istuimia, eikä istua siellä ylhäällä kansaa ja valtakuntaa hallitsemassa.
SKULE JAARLI (hetken päästä). Selittäkää minulle yksi asia, kunnian-arvoisa herra; mutta selittäkää minulle aivan totuuden mukaan. Miksi käy Hookon niin järkähtämättömästi suoraa tietä? Hän ei ole teitä älykkäämpi, eikä rohkeampi minua.
NIKOLAUS PIISPA. Kuka tekee suurimman työn maailmassa?
SKULE JAARLI. Sen tekee suurin mies.
NIKOLAUS PIISPA. Mutta kuka on suurin mies?
SKULE JAARLI. Se on rohkein mies.
NIKOLAUS PIISPA. Niin sanoo päällikkö. Pappi sanoisi, se jolla on vahvin usko, — viisas, se joka on taitavin. Mutta se ei ole kenkään niistä, jaarli. Onnellisin mies on suurin mies. Onnellisin mies tekee suurimmat työt, hän, jonka ajan kutsumus valloittaa ikäänkuin kiimassa, synnyttäen ajatuksia, joita hän ei itse käsitä, ja osottaen hänelle tien, jonka loppua hän ei tiedä, mutta jota hän kuitenkin kulkee ja täytyy kulkea, siksi kuin hän kuulee kansan riemuiten huutavan ja suurin silmin katsoo taakseen, kummastuu ja havaitsee tehneensä suuren työn.
SKULE JAARLI. Niin, siitä tulee tuo Hookonin varma turvallisuus.
NIKOLAUS PIISPA. Sitä Roomalaiset tarkoittivat sanalla ingenium. — Minä en muutoin ole vahva latinan kielessä; mutta sitä tarkoitti ingenium.
SKULE JAARLI (ensin miettivästi, sitten yhä kiihtyen). Olisiko Hookon luotu toisesta aineesta kuin minä? Olisiko hän noita onnellisia? — Niin, eikö hänelle kaikki onnistu? Eikö kaikki käänny paraaksi, kun asia koskee häntä? Talonpoikakin sen havaitsee; hän sanoo puiden kaksi kertaa hedelmöivän, ja lintujen hautovan munia kaksi kertaa joka kesä, kun Hookon on kuningas. Vermelannissa, jossa hän poltti ja ryösti, loistavat jälleen uudestaan rakennetut huoneet ja joka pellolla aaltoilee sakea vilja. On ikäänkuin veri ja tuhka höystyttäisi ne seudut, joihin Hookon tekee sotaretkiä; on ikäänkuin Luoja viljalla peittäisi, minkä Hookon tallaa jalkoihinsa; on ikäänkuin pyhät haltijattaret kiiruusti pyyhkisivät pois joka velan hänen jäljestään. Ja kuinka helppo hänen oli kuninkaaksi päästä! Hänen etunsa vaati, että Inge kuolisi varahin, ja Inge kuoli; hän tarvitsi suojelusta ja puollustusta, ja hänen miehensä häntä suojelivat ja puollustivat; hän tarvitsi raudankannantaa, ja hänen äitinsä tuli ja kantoi sen hänen edestänsä.
NIKOLAUS PIISPA (huudahtaa ehdottomasti). Mutta me — me kaksi -!
SKULE JAARLI. Me?
NIKOLAUS PIISPA. Niin te — te sitte!
SKULE JAARLI. Hookonilla on oikeus, piispa.
NIKOLAUS PIISPA. Hänellä on oikeus, syystä että hän on onnellinen; — suurin onni on se, että on oikeus puolella. Mutta millä oikeudella sai Hookon oikeuden, ettekä te?
SKULE JAARLI (hetken päästä). On asioita, joita Jumala minua varjelkoon ajattelemasta.
NIKOLAUS PIISPA. Näittekö koskaan erästä vanhaa kuvaa Nidarosin Kristuksenkirkossa? Se kuvailee vedenpaisumusta, joka kasvaa yhä ja nousee nousemistaan vuorien ylitse, niin että yksi ainoa huippu enää on näkyvissä. Sille kiipee koko perhekunta, isä ja äiti ja poika ja pojan vaimo lapsinensa; — ja poika repii isää alas vedentulvaan saadaksensa turvallisemman aseman, ja hän tahtoo repiä äitinsäkin ja vaimonsa ja kaikki lapsensa, itse päästäksensä huipulle; — sillä siellä on jalan verta mannerta, siellä voi hän tunnin ajan olla turvassa. — Se on, jaarli, viisauden tarina ja jokaisen viisaan miehen tarina.
SKULE JAARLI. Entäs oikeus?
NIKOLAUS PIISPA. Pojalla oli oikeus. Hänellä oli voimaa ja halua elämään; — noudata haluasi ja käytä voimiasi, jokaisella on se oikeus.
SKULE JAARLI. Niin, hyviin tarkoituksiin, kyllä.
NIKOLAUS PIISPA. Sanoilla leikkimistä! Hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan, ei ylhäistä ei alhaista, ei korkeata ei halpaa. Tuommoiset sanat tulee teidän unohtaa, muutoin ette koskaan uskalla viimeistä askelta, ette koskaan tule juovan toiselle puolelle, (alennetulla äänellä, mutta pakoittavasti.) Teidän ei pidä vihaaman joukkoa eikä puoluetta, siksi että joukko taikka puolue vaatii sitä eikä tätä; mutta teidän pitää vihaaman joka miestä joukossa, sen vuoksi että hän vastustaa teitä, ja vihaaman jokaista joka harrastaa jotakin asiata, sen vuoksi että asia ei edistä teidän tahtoanne. Kaikki, jota voitte käyttää, on hyvää, — kaikki, joka laskee esteitä tiellenne, on pahaa.
SKULE JAARLI (katsoo miettien eteensä). Mitä olenkaan uhrannut sen kuninkaan-istuimen tähden, jolle kuitenkaan en ulettunut; — ja mitä on Hookon sen vuoksi uhrannut, hän, joka nyt siinä istuu niin turvallisena! Olin nuori ja luovuin ihanasta, salaisesta rakkaudestani, ottaakseni puoliso mahtavasta suvusta. Minä rukoilin pyhimyksiä, että minulle suotaisiin poika, — mutta sain ainoastaan tyttäriä.
NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia, jaarli, — saattepa nähdä!
SKULE JAARLI (menee oikeanpuoleista akkunaa kohti). Niin, — kaikki käy
Hookonin mielen mukaan.
NIKOLAUS PIISPA (seuraa häntä). Ja te, te sallitte, että teitä rauhatoinna ajetaan onnestanne koko elämänne halki! Oletteko sokea? Ettekö näe, että Hookonin rinnalla on mahtavampi voima kuin Birkebeinien joukko edistämässä kaikkia hänen toimiansa? Hän saa apua ylhäältä päin, niiltä — niiltä, jotka teitä vastustavat, — niiltä, jotka syntymästänne saakka ovat teitä kadehtineet! Ja te kumarratte noita kadehtijoitanne! Nouskaa, mies; ojentakaa selkänne! Miksikä teille muuten olisikaan suotu hillitsemätöin sielunne? Muistakaa, että ensimmäisen suuren työn maailmassa toimitti eräs, joka nousi kapinaan vahvaa valtakuntaa vastaan!
SKULE JAARLI. Kuka?
NIKOLAUS PIISPA. Enkeli, joka nousi kapinaan valoa vastaan.
SKULE JAARLI. Ja joka viskattiin syvyyden kitaan —
NIKOLAUS PIISPA (raivokkaasti). Ja perusti siellä valtakunnan, ja tuli kuninkaaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, — mahtavammaksi kuin yksikään noista kymmenestätuhannesta — jaarlista tuolla ylhäällä! (vaipuu rahille juomapöydän ääreen.)
SKULE JAARLI (katsoo häneen kauvan ja lausuu). Piispa Nikolaus, oletteko enemmän tai vähemmän kuin ihminen?
NIKOLAUS PIISPA (hymyilee). Minä olen viattomuuden tilassa: minä en tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä.
SKULE JAARLI (puoleksi itsekseen). Miksi minut pantiin maailmaan, kun ei tahdottu minusta sen parempaa huolta pitää? Hookonilla on niin luja ja järkähtämätöin luottamus itseensä, — kaikki hänen miehensä luottavat häneen lujasti ja järkähtämättömästi —
NIKOLAUS PIISPA. Salatkaa, että teillä ei ole semmoista luottamusta itseenne! Puhukaa ikäänkuin teillä se olisi; vannokaa korkeasti ja kalliisti, että se teillä on, — ja kaikki teitä uskovat.
SKULE JAARLI. Jos minulla olisi poika! Jos minulla olisi poika, joka voisi ottaa koko tuon suuren perinnön minun jälkeeni!
NIKOLAUS PIISPA (elävästi). Jaarli — jos teillä olisi poika?
SKULE JAARLI. Minulla ei ole.
NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia.
SKULE JAARLI (pusertaa käsiänsä). Ja on kuninkaaksi syntynyt.
NIKOLAUS PIISPA (nousee). Jaarli — joll'ei hän olisikaan.
SKULE JAARLI. Onpa hän sen todistanut; raudan-kannanta —
NIKOLAUS PIISPA. Ja joll'ei hän olisikaan — huolimatta raudan-kannannasta?
SKULE JAARLI. Tahdotteko sanoa Jumalan valehdelleen kun hän antoi raudan-kannannan onnistua?
NIKOLAUS PIISPA. Mitä asiata todistaaksensa Inga Varteigin rouva uskalsi vaatia Jumalan tuomiota.
SKULE JAARLI. Sitä että se poika, jonka hän synnytti, idän puolella,
Borgasysselissä, oli Hookon Sverrenpojan poika.
NIKOLAUS PIISPA (nyykäyttää päätään, katsoo ympärilleen ja lausuu hiljaa). Ja joll'ei nyt Hookon kuningas olisikaan tuo lapsi?
SKULE JAARLI (peräytyy askeleen.) Kaikkivaltias —! (rauhoittuu) Se on mahdotointa.
NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua, jaarli. Minä olen kuudenkahdeksatta vanha; aika rupeaa nyt menemään nopeasti alas mäkeä, ja tätä asiata en uskalla ottaa muassani toiselle puolen —
SKULE JAARLI. Puhukaa, puhukaa! Eikö hän ole Hookon Sverrenpojan poika?
NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua. Silloin kuin Inga oli raskaana, ei kukaan saanut siitä tietoa. Hookon Sverrenpoika oli juuri kuollut, ja arvattavasti pelkäsi hän Inge Boordinpoikaa, joka siihen aikaan oli kuningas, ja teitä, — niin, ja Bagleja myöskin, arvatakseni. Hän synnytti piilossa pappi Trondin luona, idän puolella Heggenin kihlakunnassa, ja yhdeksän päivää myöhemmin palasi hän kotia; mutta kuninkaan lapsi jäi koko vuodeksi papin luo, ilman että äiti uskalsi siitä huolta pitää, ja ilman että kukaan tiesi asiasta, paitse Trond ja kaksi hänen poikaansa.
SKULE JAARLI. Niin, niin, — entä sitte?
NIKOLAUS PIISPA. Kun lapsi oli vuoden vanha oli sitä vaikea kauvemmin salata. Inga ilmoitti silloin asian Erlend Husebyn herralle, — niinkuin tiedätte, eräs vanha Birkebeini Sverren ajoilta.
SKULE JAARLI. No?
NIKOLAUS PIISPA. Hän sekä muut ylämaiden päälliköt ottivat lapsen ja matkustivat sen kanssa sydäntalvella vuorten ylitse ja veivät sen kuninkaalle, joka silloin piti hovia Nidorosissa.
SKULE JAARLI. Ja kuitenkin voitte sanoa, että —?
NIKOLAUS PIISPA. Vallan vaarallista, ymmärrättehän, oli halvan pappismiehen kasvattaa kuninkaan lasta. Kohta lapsen synnyttyä, ilmoitti hän ripissä asian eräälle kirkolliselle päämiehellensä ja pyysi häneltä neuvoa. Tämä päämies käski silloin Trondin salaa vaihtamaan lapsen, lähettämään oikean kuninkaan lapsen turvalliseen paikkaan ja antamaan Ingalle toisen, jos hän taikka Birkebeinit myöhemmin vaatisivat kuninkaan poikaa.
SKULE JAARLI (liikutettuna). Ja kuka oli se koira, joka sen neuvon antoi?
NIKOLAUS PIISPA. Minä se olin.
SKULE JAARLI. Te? Niin, te olette aina vihannut Sverren sukua.
NIKOLAUS PIISPA. Turvatoin olisi luullakseni kuninkaan poika ollut teidän käsissänne.
SKULE JAARLI. Entä pappi?
NIKOLAUS PIISPA. Hän lupasi tehdä minun käskyni mukaan.
SKULE JAARLI (tarttuu häntä käsivarteen). Ja Hookon on tuo vaihdokas!
NIKOLAUS PIISPA. Jos pappi on pysynyt sanassaan.
SKULE JAARLI. Jos hän on pysynyt?
NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi lähti maasta samana talvena kuin lapsi tuli Inge kuninkaan luo. Hän matkusti Tuomas Becketin haudalle ja jäi sitte Englantiin kuolemaansa saakka.
SKULE JAARLI. Hän lähti maasta, sanotte te! Silloin hän varmaan on lapsen vaihtanut ja peljännyt Birkebeinien kostoa.
NIKOLAUS PIISPA. Taikka on hän ollut vaihtamatta, ja peljännyt minun kostoani.
SKULE JAARLI. Kumpaako te uskotte?
NIKOLAUS PIISPA. Kumpainenkin on yhtä mahdollista.
SKULE JAARLI. Mutta ne papin pojat, joista puhuitte.
NIKOLAUS PIISPA. Ne lähtevät ristiretkeläisten kanssa pyhälle maalle.
SKULE JAARLI. Eikö kukaan ole heistä sittemmin kuullut?
NIKOLAUS PIISPA. On kyllä.
SKULE JAARLI. Missä he ovat?
NIKOLAUS PIISPA. He hukkuivat matkalla Kreikan mereen.
SKULE JAARLI. Entäs Inga?
NIKOLAUS PIISPA. Ei tiedä asiasta mitään, ei papin ripistä eikä minun neuvostani.
SKULE JAARLI. Hänen lapsensa oli ainoastaan yhdeksänpäiväinen, kun hän lähti; niinhän sanoitte?
NIKOLAUS PIISPA. Niin; ja se lapsi, jonka hän sai takaisin, oli yli vuoden vanha —
SKULE JAARLI. Siis ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voi tähän valoa luoda! (kävelee muutaman kerran kiivaasti edestakaisin.) Kaikkivaltias Jumala, voiko tässä olla perää? Hookon — kuningas — hän, joka hallitsee maata ja valtakuntaa, hän olisi syntymäoikeutta vailla! — Ja miksi asia ei voisi niin olla? Onpa häntä kaikissa seurannut ihmeteltävä onni, — miksi siis ei sekin, että hän lapsena otetaan köyhän mökkiläisen majasta ja lasketaan kuninkaan lapsen kätkyeesen —
NIKOLAUS PIISPA. Samalla kuin koko kansa uskoo häntä kuninkaan pojaksi —
SKULE JAARLI. Samalla kuin hän itse sen uskoo, piispa, — se on suurin onni, se on väkevyyden vyö! (menee akkunalle.) Katsokaa, kuinka kauniina hän istuu hevosen seljässä. Ei kukaan ole siinä hänen vertaisensa. Hänen silmissään on hymy ja välke ikäänkuin auringon paiste, hän katsoo vasten päivää niinkuin tietäisi olevansa luotu käymään eteenpäin, yhä eteenpäin, (kääntyy piispaa kohti.) Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin; mutta hän on täysi kuningas.
NIKOLAUS PIISPA. Eikä kenties sittekään ole.
SKULE JAARLI. Niin, — kenties ei sittekään.
NIKOLAUS PIISPA (panee kätensä hänen olkapäällensä). Jaarli, kuulkaa minua —
SKULE JAARLI (katsoo yhä ulos). Tuossa istuu kuningatar. Hookon puhuu hänelle lempeästi; hän punehtuu ja vaalenee ilosta. Hän otti hänet puolisoksensa, koska oli viisasta valita maan mahtavimman miehen tytär. Silloin ei hänen sydämmessään ollut ainoatakaan lämmintä ajatusta häntä kohtaan — mutta niitä tulee; Hookonilla on onni kaikessa. Hänen vaimonsa on valaiseva hänen elämänsä — (vaikenee ja lausuu hämmästyen.) Mitä se tietää?
NIKOLAUS PIISPA. Mikä?
SKULE JAARLI. Dagfinn Bonde tunkeusi väkisin ympärillä seisovan joukon läpi. Nyt hän ilmoittaa jotakin kuninkaalle.
NIKOLAUS PIISPA (katsoo ulos jaarlin takaa). Hookon näyttää vihastuvan; — eikös niin? Hän puristaa nyrkkiänsä —
SKULE JAARLI. Hän katsoo tänne ylös, — mitä se merkinnee? (aikoo mennä.)
NIKOLAUS PIISPA. Jaarli, kuulkaa minua, — yksi keino löytynee varmuuden saamiseen Hookonin oikeudesta.
SKULE JAARLI. Yksi keino, sanotte?
NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi on ennen kuolemaansa kirjoittanut kirjeen elämästänsä ja sakramenttein nauttimisella vakuuttanut todeksi sen kirjoittamansa.
SKULE JAARLI. Ja se kirje, — Jumalan armon kautta, — missä se on?
NIKOLAUS PIISPA. Tietäkää siis, että — (katsoo ovelle). Hys, kuningas tulee!
SKULE JAARLI. Kirje, piispa, — kirje!
NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kuningas.
(Hookon astuu sisään seurueensa ja usean vieraan seuraamana. Kohta sen jälkeen tulee Margareta; hän on tuskallisen levotoin ja tahtoo rientää kuninkaan luo, mutta häntä estää Ragnhild rouva, joka useamman naisen kanssa on häntä seurannut. Sigrid on vähän erillään perässäpäin. Jaarlin miehet näyttävät levottomilta ja kokoontuvat yhteen oikealle kädelle, jossa Skule seisoo, vaikka hiukan taempana.)
HOOKON (sisällisesti suuresti liikutettuna). Skule jaarli, kuka on kuningas tässä maassa?
SKULE JAARLI. Kukako on kuningas?
HOOKON. Niin minä kysyin. Minulla on kuninkaan nimi, mutta kellä on kuninkaan valta?
SKULE JAARLI. Kuninkaan vallan pitää oleman siellä, missä kuninkaan oikeus on.
HOOKON. Niin sen pitäisi oleman; mutta onko se niin?
SKULE JAARLI. Haastatteko minua tässä oikeuteen?
HOOKON. Haastan; sillä se oikeus on minulla, joka miestä kohtaan valtakunnassa.
SKULE JAARLI. Minä luulen voivani töistäni vastata.
HOOKON. Hyvä meidän kaikkein, jos niin on laita (astuu askeleen ylemmä kuninkaan-istuimen luokse ja nojaa siihen.) Tässä seison teidän kuninkaananne ja kysyn: tiedättekö että Jon jaarli Orknööläinen on noussut kapinaan minua vastaan?
SKULE JAARLI. Tiedän.
HOOKON. Että hän kieltää minulta veron?
SKULE JAARLI. Tiedän.
HOOKON. Ja onko se totta, herra jaarli, että tänään olette lähettänyt kirjeen hänelle?
SKULE JAARLI. Kuka sen sanoo?
IIVARI BODDE. Minä sen sanon.
DAGFINN BONDE. Jostein Tamb ei uskaltanut kieltäytä sitä ottamasta, kun siinä oli kuninkaan sinetti.
HOOKON. Te kirjoitatte kuninkaan vihamiehille ja käytätte kuninkaan sinettiä, ilman kuninkaan tietämättä mitä kirjoitatte!
SKULE JAARLI. Niin olen tehnyt monta vuotta teidän suostumuksellanne.
HOOKON. Niin, siihen aikaan, jolloin olitte minun holhojani.
SKULE JAARLI. Ei teille koskaan ole siitä vahinkoa tullut. Jon jaarli kirjoitti minulle ja pyysi minun välitystäni; hän tarjosi sovintoa, mutta kuninkaalle kunnottomilla ehdoilla. Vermelannin retki on raskaasti painanut mieltänne; jos itse olisitte saanut asiata ajaa, niin olisi Jon jaarli päässyt liian helpolla, — minä voin selvittää asian paremmin.
HOOKON. Me haluaisimme mieluisimmin selvittää asian itse. — Ja mitä olette vastannut?
SKULE JAARLI. Lukekaa kirjeeni.
HOOKON. Antakaa tänne!
SKULE JAARLI. Minä luulin sen teillä olevan?
DAGFINN BONDE. Paremminkin asian laidan tiedätte. Gregorius Juhonpojalla oli nopsemmat jalat; kun tulimme laivalle, oli kirje poissa.
SKULE JAARLI (kääntyy Gregorius Juhonpoikaan). Herra läänitysmies, antakaa kuninkaalle kirje.
GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy levottomana). Kuulkaa minua —!
SKULE JAARLI. Mitä nyt.
GREGORIUS JUHONPOIKA (alentaen ääntänsä). Muistattehan, että kirjeessä oli teräviä sanoja kuninkaasta.
SKULE JAARLI. Niistä kyllä osaan vastata. Kirje!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Se ei ole minulla.
SKULE JAARLI. Se ei ole teillä!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Dagfinn Bonde seurasi kantapäillämme. Minä otin kirjeen Jostein Tambilta, sidoin siihen kiven —
SKULE JAARLI. No?
GREGORIUS JUHONPOIKA. Se on vuonon pohjassa.
SKULE JAARLI, Pahasti, — pahasti siinä menettelitte.
HOOKON. Minä odotan kirjettä herra jaarli!
SKULE JAARLI. Minä en voi tuoda sitä esiin.
HOOKON. Te ette voi?
SKULE JAARLI (lähestyy pari askelta kuningasta). Minä olen liian ylpeä turvatakseni selityksiin, joita te ja teidän miehenne voisitte sanoa verukkeiksi —
HOOKON (hillitsee kiihtyvää vihaansa). Entä sitten?
SKULE JAARLI. Sanalla sanottu; — minä en tuo sitä esille; — minä en tahdo tuoda sitä esille!
HOOKON. Te siis kohtaatte minua uhalla!
SKULE JAARLI. Joll'ei toisin voi olla, — no niin, minä kohtaan teitä uhalla.
IIVARI BODDE (lujasti). Nyt herra kuningas, nyt luullakseni ovat kaikki todistukset tarpeettomia!
DAGFINN BONDE. Niin, nyt, arvatakseni, tunnemme jaarlin mielen.
HOOKON (kylmästi jaarlille). Suvaitsetteko antaa kuninkaansinetin
Iivari Boddelle.
MARGARETA (rientää kädet ristissä lavaa kohti, jolla kuningas seisoo).
Hookon, ole minulle lempeä ja armollinen isäntä!
HOOKON (osottaa hänelle käskevästi kädellään; hän peittää kasvonsa huntuunsa ja palaa toiselle puolelle äitinsä luokse).
SKULE JAARLI (Iivari Boddelle). Tässä on kuninkaan sinetti.
IIVARI BODDE. Tämä siis oli oleva pitojen viimeinen ilta. Se loppui kuninkaalle raskaasen suruun; mutta se oli kerran tuleva, ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen iloita, että se tuli.
SKULE JAARLI. Ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen syvästi närkästyä siitä, että pappi tuolla tavoin saa tuukeutua meidän Birkebeinien väliin; — niin, minä sanon Birkebeinien, sillä minä olen Birkebeini niin hyvin kuin kuningas ja hänen miehensä. Minä olen samaa sukua, Sverren sukua, kuninkaan sukua, — mutta te, pappi, olette rakentanut epäluulon-kehän kuninkaan ympärille ja sulkenut minut ulkopuolelle; sitä te olette jo monta vuotta puuhannut.
POOL FLIDA (kiivastuneena ympärillä seisoville). Jaarlin miehet!
Tuleeko meidän tuommoista kärsiä?
GREGORIUS JUHONPOIKA (astuu esiin). Ei koskaan, me emme enää voi emmekä me tahdo kauvemmin tätä kärsiä. Tässä täytyy tulla ääneen sanotuksi, — ett'ei kukaan jaarlin miehistä voi kuningasta palvella täydellä luottamuksella ja rakkaudella, niin kauvan kuin Iivari Bodde käy kuninkaan hovissa edestakaisin sytytellen vihaa ja epäluuloa meitä kohtaan.
POOL FLIDA. Pappi! Minä julistan sinut maanheitoksi sekä hengen että jäsenien puolesta, missä minä sinut tavannenkin vapaalla manterella, laivalla, taikka pyhittämättömässä huoneessa!
USEA JAARLIN MIES. Minä samoin! Minä samoin! Sinä olet lainhylky meidän edessämme!
IIVARI BODDE. Jumala varjelkoon minua olemasta kuninkaan ja niin monen mahtavan päällikön välillä. — Hookon, minun korkea herrani, omatuntoni minulle vakuuttaa, että olen teitä uskollisesti palvellut. Jaarlia vastaan olen teitä varjellut, se on totta; mutta jos minä jonkun ajan olen väärin menetellyt häntä kohtaan, niin suokoon Jumala minulle anteeksi. Nyt ei minulla enää ole mitään tehtävää kuninkaan kartanossa; tässä on sinettinne; ottakaa se omiin käsiinne; jo kauvan aikaa olisi sen pitänyt siellä oleman.
HOOKON (joka on astunut alas lavalta). Te jäätte!
IIVARI BODDE. Minä en voi. Omatuntoni minua vaivaisi ja kalvaisi yöt päivät, jos minä jäisin. Suurempaa onnettomuutta ei kukaan voi matkaan saattaa tähän aikaan, kuin se joka asettautuu kuninkaan ja jaarlin väliin.
HOOKON. Iivari Bodde, minä käsken sinua jäämään!
IIVARI BODDE. Jos pyhä Olavi kuningas nousisi hopea-arkustaan ja käskisi minua jäämään, niin täytyisi minun kuitenkin nyt mennä (laskee sinetin kuninkaan käteen.) Hyvästi, jalo herrani! Jumala edistäköön ja siunatkoon kaikkia teidän toimianne!
(Menee joukon keskitse ulos oikealle.)
HOOKON (synkkänä, jaarlille ja hänen miehillensä). Siinä kadotin uskollisen ystävän teidän tähtenne; suuren korvauksen saatte tarjota, jos tahdotte tappion maksaa.
SKULE JAARLI. Minä tarjoon itseni ja kaikki mieheni.
HOOKON. Melkeinpä pelkään, että enemmän tarvitaan. Minä tarvitsen nyt ympärilläni kaikki ne, joihin voin ehdottomasti luottaa. Dagfinn Bonde, toimita kohta sanansaattaja pohjoiseen, Hoologolantiin; Vegard Væradal on kutsuttava takaisin tänne.
DAGFINN BONDE (joka on seisonut vähän taempana ja puhutellut erästä matkustajan-puvussa olevata miestä, joka on astunut sisään saliin, lähestyy ja lausuu kauhistuneena). Vegard ei voi tulla, herra.
HOOKON. Mistä sen tiedät?
DAGFINN BONDE. Juuri nyt saapui tänne sanoma hänestä.
HOOKON. Mitä se ilmoittaa?
DAGFINN BONDE. Vegard Væradal on surmattu.
USEAT ÄÄNET. Surmattu!
HOOKON. Kuka hänen surmasi?
DAGFINN BONDE. Antero Skjaldarband, jaarlin ystävä.
(Lyhyt äänettömyys; miehet kuiskaavat levottomasti keskenänsä.)
HOOKON. Missä on sanansaattaja?
DAGFINN BONDE (tuo miehen esiin). Tässä, herra kuningas.
HOOKON. Mikä oli syy surmantekoon?
SANANSAATTAJA. Sitä ei kukaan tietäne. He puhuivat lappalais-verosta ja yks kaks hypähti Antero seisaalleen ja iski häneen kuolinhaavan.
HOOKON. Olivatko he ennen riidelleet?
SANANSAATTAJA. Joskus. Antero sanoi usein erään viisaan neuvon-antajan täältä etelästä hänelle kirjoittaneen että hänen piti oleman kiven kova Vegard Væradalia kohtaan.
DAGFINN BONDE. Outoa totisesti; — ennenkuin Vegard lähti, kertoi hän minulle, erään viisaan neuvon-antajan sanoneen, että hänen piti oleman kiven kova Antero Skjaldarbandia kohtaan.
NIKOLAUS PIISPA (sylkäisee). Hyi semmoisia neuvonantajia!
HOOKON. Me emme huoli tarkemmin tutkia, mistä juuresta tämä on kasvanut. Kaksi uskollista sielua olen tänään kadottanut. Minä voisin kyyneleitä vuodattaa Vegardin tähden; mutta tässä on tarvis enemmän kuin kyyneleitä; tässä on pantava henki henkeä vastaan. Herra jaarli, Antero Skjaldarband on teidän miehiänne; te tarjositte kaiken apunne, korvataksenne Iivari Boddea. Minä tartun sanaanne ja toivon, että te toimitatte niin, että tämä rikos tulee rangaistuksi.
SKULE JAARLI. Pahat enkelit asettuvat varmaan meidän välillemme tänä päivänä. Ketä hyvänsä puoluelaistani olisin sallinut koston kohtaavan —
HOOKON (tarkasti). No?
SKULE JAARLI. Mutta en Antero Skjaldarbandia.
HOOKON (kiivastuen). Tahdotteko suojella murhamiestä!
SKULE JAARLI. Tätä murhamiestä täytyy minun suojella.
HOOKON. Ja mistä syystä —?
SKULE JAARLI. Sitä ei kukaan saa tietää paitse taivaan Jumala.
NIKOLAUS PIISPA (hiljaa Dagfinnille). Minä sen tiedän.
DAGFINN BONDE. Ja minä sen aavistan.
NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään virkatko, hyvä Dagfinn!
HOOKON. Jaarli, minä tahdon mitä kauvemmin uskoa ett'ette tosianne haasta siinä, mitä nyt lausutte —
SKULE JAARLI. Jos Antero Skjaldarband olisi oman isäni surmannut, — pääsisi hän kuitenkin rankaisematta. Elkää kysykö enempätä.
HOOKON. Hyvä. Sitten saamme itse asian suorittaa!
SKULE JAARLI (tuskallisesti). Kuningas! veritöitä tulee molemmin puolin!
HOOKON. Olkoon menneeksi; rangaistus on kuitenkin tapahtuva.
SKULE JAARLI. Se ei ole tapahtuva! — Se ei voi tapahtua!
NIKOLAUS PIISPA. Ei, jaarli on oikeassa.
HOOKON. Ja niin sanotte te, kunnian-arvoisa herra?
NIKOLAUS PIISPA. Antero Skjaldarband on ottanut ristin merkin.
HOOKON ja SKULE JAARLI. Ottanut ristinmerkin!
NIKOLAUS PIISPA. Ja on jo lähtenyt pois maasta.
SKULE JAARLI. Se oli meille kaikille onneksi.
HOOKON. Päivä laskee; häät olkoot loppuneet. Minä kiitän teitä, herra jaarli, kaikesta kunniasta, jota tällä ajalla on minulle osoitettu. — Te lähdette Nidaroosiin, tietääkseni?
SKULE JAARLI. Niin on aikomukseni.
HOOKON, Ja minä lähden Vikeniin. — Jos sinä, Margareta mieluisammin haluat jäädä tänne Bergeniin, niin tee niin.
MARGARETA. Minne sinä menet, sinne tahdon tulla jäljessäsi, siksi kuin minua kiellät.
HOOKON. Hyvä, seuraa sitten.
SIGRID. Lavealle hajoaa suku nyt. (lankeaa polvillensa Hookonin eteen.)
Suokaa minulle armo, herra kuningas!
HOOKON. Nouskaa, Sigrid rouva, mitä pyydätte, on tapahtuva.
SIGRID. Minä en voi seurata jaarlia Nidaroosiin. Reinin nunnaluostari on juuri vihittävä; kirjoittakaa arkkipiispalle — vaikuttakaa minun hyväkseni, että pääsen sinne abbedissaksi.
SKULE JAARLI. Sinä, sisareni?
HOOKON. Te tahdotte mennä luostariin!
SIGRID (nousee). Nidaroosin veri yönä, minun hääpäivänäni, kun Baglit tulivat ja löivät minun ylkäni kuoliaaksi ja monta sataa hänen kanssansa, samalla kun kaupunki paloi joka kulmalta, — silloin oli ikään kuin olisi veri ja murhapalo tehneet näköni tylsäksi ja suljetuksi ulkomaailmaan päin. Mutta minä sain voiman hämärästi huomata, mitä ei kukaan muu voi nähdä, — ja nyt juuri näen — suuren hirmuajan koittavan maalle!
SKULE JAARLI (kiivaasti). Hän on sairas! Elkää huoliko hänestä!
SIGRID. Runsas vilja on kypsyvä hänelle, joka pimeässä niittää. Kaikilla Norjan naisilla pitäisi nyt oleman ainoastaan yksi toimi, — maata polvillansa luostareissa ja kirkoissa, ja rukoilla — rukoilla yöt päivät!
HOOKON (kauhistuen). Onko se ennustuslahja vai sieluntauti, joka noin haastaa?
SIGRID. Hyvästi, veljeni, — me kohtaamme toisemme vielä kerran.
SKULE JAARLI (vastenmielisesti). Koska?
SIGRID (hiljaa). Silloin kuin otat kruunun; silloin kuin vaara on läsnä, — silloin kuin tarvitset minua korkeimmassa hädässä!
(Menee ulos oikealle Margaretan, Ragnhild rouvan ja toisten
naisten kanssa.)
HOOKON (lyhyen äänettömyyden jälkeen vetää miekkansa ja lausuu uljaalla ja levollisella vakavuudella). Kaikilta jaarlin miehiltä on otettava uskollisuuden vala.
SKULE JAARLI (kiivaasti). Onko se teidän vakaa aikomuksenne! (milt'ei rukoillen.) Hookon kuningas, luopukaa siitä!
HOOKON. Ei yksikään jaarlin miehistä pääse Bergenistä, ennenkuin hän on vannonut kuninkaalle uskollisuutensa.
(Menee seurueinensa. Kaikki paitse piispa ja jaarli seuraavat
jäljestä.)
NIKOLAUS PIISPA. Kovin kourin on hän teitä tänään pidellyt.
SKULE JAARLI (pysyy sanatonna ja katsoo ääneti kuninkaan jälkeen).
NIKOLAUS PIISPA. Ja kenties hän ei sittenkään ole kuninkaaksi syntynyt.
SKULE JAARLI (kääntyy äkisti suuresti levotonna ja tarttuu piispan käteen). Trond papin tunnustus — missä se on?
NIKOLAUS PIISPA. Hän lähetti sen minulle Englannista ennen kuolemaansa; en tiedä kenen kanssa, — enkä minä ole sitä saanut.
SKULE JAARLI. Mutta se on löydettävä!
NIKOLAUS PIISPA. Sen minä varmaan ja lujasti uskon.
SKULE JAARLI. Ja jos sen löydätte, annatteko sen minun käsiini?
NIKOLAUS PIISPA. Sen lupaan.
SKULE JAARLI. Vannotteko sen sielunne autuuden kautta!
NIKOLAUS PIISPA. Minä vannon sen sieluni autuuden kautta!
SKULE JAARLI. Hyvä; siksi tahdon Hookonia vastustaa missä suinkin sopii hiljaisuudessa ja salassa. On estettävä hänen olemasta minua mahtavampi, kun taistelu alkaa.
NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos tulee ilmi, että hän on oikea kuninkaan poika, — kuinka sitten?
SKULE JAARLI. Sitten saan koettaa rukoilla — rukoilla nöyrää mieltä häntä palvellakseni kunnollisena päällikkönä ja kaikin voimin.
NIKOLAUS PIISPA. Entä jos hän on vaihdokas?
SKULE JAARLI. Silloin hän on poistuva minun edestäni! Kuninkaan nimen ja kuninkaan istuimen, seurueen ja sotaväen, rahaston ja laivaston, kaupungit ja linnat, kaikki tahdon minä haltuuni!
NIKOLAUS PIISPA. Hän on etsivä turvaa Vikenistä!
SKULE JAARLI. Minä karkoitan hänet Vikenistä!
NIKOLAUS PIISPA. Silloin hän asettautuu Nidaroosiin.
SKULE JAARLI. Minä valloitan Nidaroosin!
NIKOLAUS PIISPA. Hän sulkee itsensä Olavin pyhään kirkkoon —
SKULE JAARLI. Minä rikon kirkkorauhan —
NIKOLAUS PIISPA. Hän pakenee ylös pääalttarille ja tarttuu kiinni
Olavin arkkuun —
SKULE JAARLI. Minä tempaan hänet alas alttarilta, vaikka samalla vetäisin pyhän-arkun maahan —
NIKOLAUS PIISPA. Mutta hänellä on kuitenkin kruunu päässä, jaarli!
SKULE JAARLI. Minä sivallan miekallani kruunun maahan!
NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos se on liian lujassa —?
SKULE JAARLI. No sitten, Jumalan taikka saatanan nimessä — minä sivallan päänkin samalla! (menee ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA (katsoo hänen jälkeensä, nyykäyttää päätänsä vitkalleen ja lausuu). Niin — niin; — semmoisena on jaarli minun mieleeni!
Esirippu laskeupi.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Huone Oslon piispankartanossa. Sisäänkäytävä ovi oikealla. Perällä on pieni avattu ovi valaistuun kappeliin. Esiripulla peitetty ovi vasemmalla seinällä vie piispan makuuhuoneesen. Edessä samalla puolella on topattu makuupenkki. Vastapäätä oikealla on kirjoituspöytä, jolla on nähtävänä kirjeitä, asiapaperia ja palava lamppu.)
(Huoneessa ei alusta ole ketään; esiripun takaa vasemmalla kädellä kuuluu munkkien laulu. Vähän myöhemmin tulee Pool Flida matkapuvussa sisään oikealta, seisahtuu ovelle, odottaa, katsoo ympärilleen ja tömistää sitten kolme kertaa sauvallaan lattiaan.)
SIRA VILJAM (tulee sisään vasemmalta ja lausuu hiljennetyllä äänellä).
Pool Flida! Jumalan kiitos; — nyt ei jaarli ole kaukana.
POOL FLIDA. Laivasto purjehtii juuri Hovedsaaren ohitse; minä lähdin edeltä päin. Mutta kuinka on piispan laita?
SIRA VILJAM. Hän saa juuri viimeistä voidetta.
POOL FLIDA. Siis on vaara suuri.
SIRA VILJAM. Sigard mestari Brabantilainen on sanonut, ett'ei hän voi yön yli elää.
POOL FLIDA. Silloin luulen hänen liian myöhään kutsuneen meidät luoksensa.
SIRA VILJAM. Ei, ei, — hän on aivan tunnoissansa ja hänellä on hiukka voimiakin, — joka hetki kysyy hän, eikö jaarli pian tule.
POOL FLIDA. Te sanotte häntä vielä jaarliksi; ettekö tiedä, että kuningas on antanut hänelle herttuan nimen?
SIRA VILJAM. Tiedän, tiedän kyllä; se on vaan semmoinen vanha tapa. Hys — (hän ja Pool Flida tekevät ristinmerkin ja kumartavat. Piispan kamarista tulee kaksi kuoripoikaa kynttilät kädessä, sitten kaksi toista kantaen suitsutus-astioita; heidän jäljessään pappeja, jotka kantavat kalkkia, öylättilautasta, ristiinnaulitun kuvaa ja kirkonlippua; heidän jäljessään tulee joukko pappeja ja munkkeja; kuoripojat, kynttilät ja suistutusastiat kädessä, päättävät saaton, joka hitaasti liikkuen edelleen menee sisään kappeliin. Ovi suljetaan saaton jälkeen.)
POOL FLIDA. Nyt on siis vanha herra tehnyt tilinsä tämän maailman kanssa.
SIRA VILJAM. Saanko ehkä sanoa, että Skule herttua tulee niin pian kuin mahdollista?
POOL FLIDA. Hän astuu suoraan laiturilta tänne ylös piispan kartanoon.
Hyvästi! (menee.)
(Usea pappi, joukossa Pietari, sekä piispan palvelijoita tulee
ulos vasemmalta, kantaen vaippoja, paljoja ja suurta tuliastiaa.)
SIRA VILJAM. Mihin noita tarvitaan?
ERÄS PAPPI (tekee vuodetta penkille). Piispa tahtoo maata täällä ulkona.
SIRA VILJAM. Mutta onko se hyvä?
PAPPI. Sigard mestari arvelee, että me kernaasti voimme noudattaa hänen tahtoansa. Tuossa hän jo on.
(Nikolaus piispa tulee ulos, nojaten itseään Sigard mestariin ja erääsen pappiin. Hän on piispan puvussa, mutta ilman sauvaa ja hiippaa.)
NIKOLAUS PIISPA. Sytyttäkää enemmän kynttilöitä! (Hän saatetaan istumaan penkille tuliastian viereen ja peitetään vaipoilla.) Viljam! Nyt olen saanut kaikki syntini anteeksi! He ottivat ne kaikkityyni; — minä tunnen itseni nyt niin keveäksi.
SIRA VILJAM. Herttua on lähettänyt teille sanan, herra; hän on jo tällä puolen Hovedsaarta.
NIKOLAUS PIISPA. Se on hyvä, vallan hyvä. Kuningas on myöskin pian tänne saapuva. Minä olen kaiken aikani ollut syntinen koira, Viljam; olen pahasti rikkonut kuningasta kohtaan. Papit tuolla sisällä sanoivat, että kaikki syntini muka olivat minulle anteeksi annetut; — niin, se voi kyllä olla hyvä; mutta heidän on sangen helppo luvata, sillä minä en ole rikkonut heitä vastaan. Ei, ei — on kuitenkin turvallisinta saada se kuulla kuninkaan omasta suusta, (lausuu kiivaasti:) Tulta, sanon minä! Täällä sisällä on niin pimeä.
SIRA VILJAM. Täällä on sytytetty —
SIGARD MESTARI (keskeyttää häntä merkinannolla ja lähestyy piispaa).
Kuinka nyt on laitanne, herra?
NIKOLAUS PIISPA. Hyvin, — hyvin kyllä; käsiäni ja jalkojani kylmää.
SIGARD MESTARI (puoliääneen, muuttaen tuliastiaa likemmäksi). Hm, — se on alku loppuun.
NIKOLAUS PIISPA (tuskallisesti Viljamille). Olen sanonut, että kahdeksan munkin pitää veisata ja rukoilla minun edestäni kappelissa tänä yönä. Pidä heitä silmällä; heidän joukossaan on unisia veitikoita.
SIRA VILJAM (osottaa äänettä kappelia kohti, josta veisu yhä kuuluu seuraavana aikana).
NIKOLAUS PIISPA. Niin paljon tekemättä, ja kuitenkin kaikki jättäminen!
Paljon tekemättä, Viljam!
SIRA VILJAM. Herra, ajatelkaa taivaallisia!
NIKOLAUS PIISPA. Minulla on aikaa; — aamupuoleen, arvelee Sigard mestari —
SIRA VILJAM. Herra, herra!
NIKOLAUS PIISPA. Antakaa minulle hiippa ja sauva! — sinun on hyvä sanoa minun tulee ajatella — (eräs pappi tuo hänen anomansa). Niin, pane lakki tuohon, se on liian raskas; anna minulle sauva käteen; kas, nyt olen varustettu. Piispa! — Paha henki ei nyt uskalla minuun ruveta!
SIRA VILJAM. Haluatteko muuten jotakin?
NIKOLAUS PIISPA. En. Niin, sano minulle; — Pietari, Antero
Skjalderbandin poika, — kaikki puhuvat hänestä niin hyvää —
SIRA VILJAM. Hän on varmaan viatoin sielu.
NIKOLAUS PIISPA. Pietari, sinun pitää valvoman minun luonani siksi kuin kuningas taikka herttua tulee. Menkää ulos toiset siksi, mutta olkaa saatavissa.
(Kaikki paitse Pietari, menevät ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pietari!
PIETARI (lähestyy). Herra?
NIKOLAUS PIISPA. Oletko koskaan nähnyt vanhan miehen kuolevan?
PIETARI. En koskaan.
NIKOLAUS PIISPA. Kaikki he pelkäävät; sen uskallan vannoa! Tuolla pöydällä on iso kirja, sinetti päällä; anna se minulle. (Pietari tuo kirjeen.) Se on äidillesi.
PIETARI. Äidilleni?
NIKOLAUS PIISPA. Sinä saat matkustaa pohjoiseen, Hoologalantiin, sitä viemään. Olen kirjoittanut hänelle eräästä suuresta ja painavasta asiasta; sinun isästäsi on tullut tietoja.
PIETARI. Hän taistelee Herran sankarina pyhässä maassa. Jos hän siellä kaatuu, on hän kaatuva siunatulla maalla; sillä siellä on joka jalan-ala maata pyhää. Minä muistutan Jumalaa hänestä kaikissa rukouksissani.
NIKOLAUS PIISPA. Rakastatko Antero Skjaldarbandia?
PIETARI. Hän on rehellinen mies; mutta toinen mies on olemassa, jonka suuruudella äitini minua ikäänkuin imetti ja elätti.
NIKOLAUS PIISPA (nopeasti). Onko se Skule herttua?
PIETARI. Niin on, herttua, — Skule Boordinpoika. Äitini tunsi hänet nuorena. Herttua on varmaan etevin mies maassa!
NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kirje; lähde kohta sen kanssa pohjoiseen! —
Veisaavatko ne tuolla sisällä?
PIETARI. Veisaavat, herra.
NIKOLAUS PIISPA. Kahdeksan vahvaa miestä, kurkut kuin pasuunat, tietääkseni täytyy sen jotakin auttaa?
PIETARI. Herra, herra, minä rukoilisin itse!
NIKOLAUS PIISPA. Minulla on liian paljon tekemättä, Pietari. Elämä on liian lyhyt; — sitä paitse on kuningas kyllä anteeksi antava, kun hän tulee — (kutistuu kokoon tuskissaan).
PIETARI. Te kärsitte varmaan?
NIKOLAUS PIISPA. En kärsi; mutta korvani soivat; silmissäni vilkkuu ja välähtelee —
PIETARI. Taivaalliset kellot soivat teitä kotia; — välke silmissänne on valo alttarikynttilöistä, jotka Jumalan enkelit ovat sytyttäneet teille.
NIKOLAUS PIISPA. Varmaan se niin on; — ei ole mitään hätää, kun eivät vaan herkene rukoilemasta tuolla sisällä. — Hyvästi, lähde heti kirjeen kanssa.
PIETARI. Eikö minun ensin pidä —?
NIKOLAUS PIISPA. Ei, mene; minä en pelkää olla yksin.
PIETARI. Onnellista yhtymistä siis, kuin taivaalliset kellot kerta äännähtävät minullekin, (menee ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA. Taivaalliset kellot, — niin, sellaista on niin helppo sanoa, kun seisoo kahdella terveellä jalallaan. — Niin paljon tekemättä! Mutta paljo jää kuitenkin elämään minun jälkeeni. Minä lupasin herttualle sieluni autuuden kautta antaa hänelle Trond papin tunnustuksen, jos sen saisin käsiini; — hyvä, etten ole sitä saanut. Jos hän olisi varma, niin hän joko voittaisi tai kaatuisi; silloin tulisi toinen heistä mahtavammaksi mieheksi, kuin koskaan Norjassa on elänyt. Ei, ei, — sitä, jota minä en voinut saavuttaa, sitä ei pidä kenenkään saavuttaman. Epävarmuus on paras; niin kauan kuin se painaa herttuata, vainovat he molemmat toisiansa, miten vaan voivat; kaupunkia poltetaan, viljamaita hävitetään, — ei kumpanenkaan voita toisen tappion kautta — — (kauhistuneena) Armoa, sääliä! Minähän se olen, joka olen syyllinen — minä, joka ensi hetkestä saatin kaikki alkuun! (rauhoittuen) Niin, niin, niin! mutta nyt tulee kuningas, — häntäpä se enemmin koskee, — kyllä hän anteeksi antaa — rukouksia ja messuja pitää luettaman; ei ole hätää ollenkaan; — olenpa piispa, enkä ole koskaan ketään surmannut omalla kädelläni. — Hyvä on, että Trond papin tunnustus ei tullut; pyhimykset ovat minun puolellani, he eivät tahdo kiusata minua lupaustani rikkomaan. — Kuka kolkuttaa ovella? Herttua se mahtaa olla! (hieroo iloissaan käsiään) Hän aikoo kerjätä todistuksia kuninkaanoikeuteen, — eikä minulla ole mitään todistuksia hänelle antaa!
(Inga Varteigin rouva tulee sisään; hän on puettu murhepukuun, kaapuun ja huntuun.)
NIKOLAUS PIISPA (kutistuu pelosta). Kuka se on?
INGA. Eräs vaimo Varteigistä Borgasysselistä, kunnianarvoisa herra.
NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan äiti!
INGA. Siksi minua kerran mainittiin.
NIKOLAUS PIISPA. Menkää, menkää! En minä neuvonut Hookonia erottamaan teitä luotansa!
INGA. Minkä kuningas tekee, on hyvin tehty; enkä sen vuoksi tule teidän luoksenne.
NIKOLAUS PIISPA. No minkä vuoksi sitten?
INGA. Gunnulf veljeni on palannut kotia Englannin retkeltä. —
NIKOLAUS PIISPA. Englannin retkeltä —!
INGA. Hän on ollut poissa monta vuotta, kuten tiedätte, ja kuljeksinut avaralta; nyt hän toi kirjeen kotia —
NIKOLAUS PIISPA, (hengetönnä). Kirjeen —?
INGA. Trond papilta. Se on teille, herra, (ojentaa sen hänelle).
NIKOLAUS PIISPA. Vai niin; — ja te sen tuotte?
INGA. Se oli Trondin tahto. Minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä ajasta, kun hän kasvatti Hookonia. Minä sain tiedon sairaudestanne; ja lähdin sentähden kohta matkalle; minä olen tullut tänne jalkaisin —
NIKOLAUS PIISPA. Sinun ei olisi pitänyt niin kiirehtiä, Inga!
DAGFINN BONDE (tulee sisään oikealta). Jumalan rauha, kunnianarvoisa herra!
NIKOLAUS PIISPA. Tuleeko kuningas?
DAGFINN BONDE. Nyt hän ratsastaa Ryenvuoria alas kuningatar ja kuninkaan lapsi ja suuri seurue keralla.
INGA (juoksee Dagfinniä kohti). Kuningas — kuningas! tuleeko hän tänne?
DAGFINN BONDE. Inga! Tekö täällä, kovaa kokenut vaimo?
INGA. Ei se ole kovaa kokenut, jolla on niin jalo poika.
DAGFINN BONDE. Nyt hänen kova sydämmensä heltyy.
INGA. Ei kuninkaalle sanaakaan minusta. Oi, nähdä minun täytyy hänet kuitenkin; — kuulkaa, — tuleeko hän tänne?
DAGFINN BONDE. Tulee kohta.
INGA. Ja nyt on pimeä ehtoo. Kuninkaan tietä varmaankin tulisoitoilla valaistaan?
DAGFINN BONDE. Niin kyllä.
INGA. Silloin tahdon asettautua johonkuhun kuistiin, josta hän kulkee ohitse; — ja sitten kotia Varteigiin. Mutta ensin Hallvardin kirkkoon; siellä on tänä yönä valaistu; siellä tahdon rukoilla hyvää kuninkaalle, minun kauniille pojalleni. (Menee ulos oikealle.)
DAGFINN BONDE. Olen toimittanut asiani; menen kuningasta vastaan.
NIKOLAUS PIISPA. Vie hänelle sydämelliset tervehdykset, hyvä Dagfinn!
DAGFINN BONDE (mennessään ulos oikealle). En tahtoisi minä olla
Nikolaus piispa huomenna.
NIKOLAUS PIISPA. Trond papin ripitys —! Siis se kuitenkin tuli; — tässä sen pidän kädessäni, (miettii ja tirkistelee eteensä). Ei pitäisi koskaan luvata sielunsa autuuden kautta, kun on niin vanha kuin minä. Jos olisi vuosia jäljellä niin aina viekottelisin itseni vapaaksi semmoisesta lupauksesta; mutta tänä iltana, viimeisenä iltana — ei, se ei ole viisaasti. — Voinko sitten pitää lupaukseni? Eikö se olisi panna kaikki se alttiiksi, jonka eteen olen koko elämäni puuhannut? — (kuiskaten). Oi, jos voisin tehdä paholaiselle kepposet, vielä tämän ainoan kerran! (kuuntelee.) Mitä se on? (huutaa.) Viljam Viljam!
SIRA VILJAM (tulee sisään oikealta).
NIKOLAUS PIISPA. Mikä se on, joka suhisee ja ulvoo niin ilkeästi?
SIRA VILJAM. Se on myrsky, joka kiihtyy.
NIKOLAUS PIISPA. Kiihtyykö myrsky! — Varmaankin minä lupaukseni pidän!
Myrskykö, sanot —? Veisaavatko ne tuolla sisällä?
SIRA VILJAM. Veisaavat, herra.
NIKOLAUS PIISPA. Käske heitä olemaan ahkeria; — erittäin Aslak veljeä; hän lukee aina niin vaillinaisia rukouksia; hän katkoo missä vaan sopii; hän tekee hyppäyksiä, Se koira! (tömistää lattiaan piispan sauvallansa.) Käy sisään ja sano hänelle, että tämä on viimeinen yö, joka minulla on jäljellä; olkoon hän vaan ahkera, taikka minä tulen hänen luoksensa ja kummittelen!
SIRA VILJAM. Herra pitääkö minun kutsuman Sigard mestaria?
NIKOLAUS PIISPA. Käy sisään, sanon minä! (Viljam menee sisään kappeliin.) Taivaan tahto mahtaa varmaankin olla, että minä sovitan kuninkaan ja herttuan välin, koska se nyt lähettää minulle Trond papin kirjeen. Kovaa sinulta vaaditaan, Nikolaus; kerrassaan repiä alas minkä olet koko elämäsi työllä rakentanut. Mutta ei muuta neuvoa löydy; minun on tällä kertaa noudattaminen taivaan tahtoa. — Jospa vaan voisin lukea mitä kirje sisältää; mutta minä en voi nähdä sanaakaan! Sumua ajelehtii silmieni edessä, niissä säkenöitsee ja räiskii — enkä uskalla antaa kenenkään lukea sitä itselleni! Luvata semmoista —! Onko siis ihmisen äly niin kehno, ett'ei se voi ohjata oman työnsä toista ja kolmatta polvea? Minä puhuin niin kauvan ja niin pontevasti Vegard Væradalille, saadakseni kuningasta lähettämään Ingan pois luotansa, että se viimein tapahtui. Se työ oli hyvä ensi polvessa; mutta jos en olisi sitä neuvonut, niin ei Inga nyt olisi ollut Varteigissa, kirje ei olisi ajoissa tullut minun käsiini, ja minulla ei olisi ollut lupausta pidettävänä, — siis tyhmä toisessa polvessa. Jos vaan olisi aikaa; mutta ainoastaan tämä yö loppuun — ja tuskinpa sitäkään. Minun täytyy, minä tahdon elää kauvemmin! (tömistää sauvalla; pappi astuu sisään oikealta.) Käske Sigard mestari tulemaan! (pappi menee; piispa pusertaa kirjettä käsissään.) Tässä, tämän ohuen sinetin alla lepää Norjan historia sadaksi vuodeksi. Se lepää ja uneksii, niinkuin linnunpoika munassa! Oi, sitä, jolla nyt olisi useampi kuin yksi sielu — taikka ei yhtäkään! (painaa raivokkaasti kirjettä rintaansa.) Oi, jos ei loppu olisi kintereilläni — ja tuomio ja rangaistus — minä hautoisin sinut haukaksi, joka levittäisi pimeän kauhun kaiken maan ylitse ja iskisi terävät kyntensä joka miehen sydämmeen! (kutistuen.) Mutta viimeinen hetki on lähellä, (huutaen.) Ei, ei, — sinusta pitää tuleman joutsen, valkea joutsen! (heittää kirjeen pois kauvas lattialla ja huutaa:) Sigard mestari, Sigard mestari!
SIGARD MESTARI (oikealta). Kuinka laita on, kunnianarvoisa herra?
NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari, — myykää minulle kolmen päivän elämä!
SIGARD MESTARI. Minä olen teille sanonut —
NIKOLAUS PIISPA. Niin, niin; mutta se ei ollut totta se oli pieni rangaistus. Minä olen ollut kohtuuton herra teitä kohtaan; sen vuoksi tahdotte te pelottaa minua. Hyi, se oli ilkeätä, — ei, ei, — se oli paraiksi minulle! Mutta olkaa nyt hyvä ja kiltti! Minä maksan hyvin; — kolmen päivän elämä, Sigard mestari, ainoastaan kolmen päivän elämä!
SIGARD MESTARI. Jos minun vaikka itseni olisi mentävä pois samalla hetkellä, kuin teidän, niin en kuitenkaan voisi lisätä kolmea päivää.
NIKOLAUS PIISPA. Yksi päivä sitten; ainoastaan yksi päivä! Antakaa olla valoisata, antakaa auringon paistaa, silloin kuin minä erkanen! Kuulkaa Sigard! (viittaa häntä luoksensa ja vetää hänet alas penkille.) Olen antanut melkein kaikki kultani ja hopeani kirkolle, saadakseni suuria messuja luetuksi jälkeeni. Tahdon muuttaa tuon; te saatte kaikki tyyni! Mitä, Sigard, teemmekö me kaksi pienet kepposet noille tuolla sisällä? He, he, he! Te tulette rikkaaksi, Sigard, ja lähdette pois maasta; minä saan vähän viivytystä ja voin vähän asettaa asiani toisin ja auttaa itseni vähemmilläkin rukouksilla. Mitä Sigard, emmekö —? (Sigard koettaa suonta; piispa huudahtaa tuskallisesti:) No, miks'ette vastaa?
SIGARD MESTARI (nousee). Minulla ei ole aikaa, herra. Tahdon valmistaa teille juoman, joka voi tuottaa teille hiukan helpotusta viimeisellä hetkellänne.
NIKOLAUS PIISPA. Ei, viipykää! viipykää — ja vastatkaa minulle!
SIGARD MESTARI. Minulla ei ole aikaa; juoman täytyy olla valmis tunnin sisällä (menee ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA. Tunnin sisällä! (tömistää hurjasti.) Viljam! Viljam!
SIRA VILJAM (tulee ulos kappelista).
NIKOLAUS PIISPA. Ota useampia avuksi sinne sisään! Kahdeksan ei riitä!
SIRA VILJAM. Herra —?
NIKOLAUS PIISPA. Useampia avuksi, sanon minä! Kolbein ristiveli on maannut sairaana viisi viikkoa, — sillä aikaa hän ei suinkaan ole voinut paljon syntiä tehdä —
SIRA VILJAM. Hän oli eilen ripillä.
NIKOLAUS PIISPA (innokkaasti). Niin, hän mahtaa olla kelvollinen; ota hän! (Viljam menee jälleen sisään kappeliin.) Tunnin sisällä! (pyyhkii hien otsastaan.) Puh, kuinka täällä on lämmin! — Kurja koira, — mitä kaikki hänen oppinsa minua auttaa, kun ei hän voi lisätä tuntiakaan. Siellä hän istuu huoneessaan päiväkaudet ja asettaa yhteen konstikkaita rattaita ja painoja ja vipuja; hän tahtoo luoda koneen, joka käy ja käy, koskaan seisahtumatta, — perpetuum mobile nimittää hän sitä. Miksi hän ei ennen käytä taitoansa ja älyänsä tehdäksensä ihmisestä Semmoisen perpetuum mobilen —? (taukoaa ja miettii; hänen silmänsä valaistuvat.) Perpetuum mobile, — en ole vankka latinan kielessä, — mutta se tarkoittaa jotakin, jolla on voima iäisesti vaikuttaa, kaikkien aikojen halki. Jos minä nyt itse voisin —? Se olisi työ, jolla sopisi lopettaa! Se olisi tehdä suurimman työnsä viimeisellä hetkellään! Panna rattaita ja painoja ja vipuja kuninkaan ja herttuan sielussa käymään; panna ne sillä tavoin käymään, ett'ei mikään voima maan piirillä voi saada niitä seisahtumaan; jos minä sen voin, silloinhan jään elämään, elämään työssäni, — ja kun asiaa oikein punnitaan, niin juuri se se lieneekin se, jota sanotaan kuolemattomuudeksi. — Lohduttavia, vilvoittavia ajatuksia, kuinka teette hyvää vanhalle miehelle! (puhaltaa ja ojentaa itseänsä mukavasti penkille.) Diabolus on kovasti ahdistanut minua tänä iltana. Se on seuraus joutilaana lepäämisestä; otium est pulvis — pulveris — no, yhtäkaikki, latina siksensä, — Diabolus ei ole enää saava valtaa minun ylitseni; tahdon olla toimelias viimeiseen saakka; tahdon —; kuinka he ammovat tuolla sisällä — (tömistää; Viljam tulee ulos.) Sano, että he ovat vaiti; he häiritsevät minua. Kuningas ja herttua tulevat paikalla, minulla on suuria mietittävänä.
SIRA VILJAM. Herra, pitääkö minun sitten —?
NIKOLAUS PIISPA. Käskeä heitä herkeämään hetkeksi, että saan miettiä rauhassa. Kas tuossa, ota ylös kirje, joka on lattialla. — Hyvä. Anna sitten paperit tänne —
SIRA VILJAM (menee kirjoituspöydän luo). Mitkä, herra?
NIKOLAUS PIISPA. Yhtä kaikki —; ne, joilla on sinetti päällä; ne, jotka ovat päällimmäisinä. — Niin; käy nyt sisään ja sano, että he ovat hiljaa. (Viljam menee.) — Kuolla, ja kuitenkin hallita Norjassa! Kuolla, ja toimittaa niin, ett'ei yksikään mies tule kohottamaan itseänsä pään vertaa kaikkien toisten ylitse. Tuhat tietä voi saattaa tuohon päämaaliin; mutta ainoastaan yksi voi olla, joka kelpaa; — se on löydettävä, — se on käytävä. — Haa! Onpa tie aivan lähellä, niin lähellä! Niin olkoon asia. Minä pidän lupaukseni; herttuan pitää saaman kirje käsiinsä; — mutta kuninkaan — hm, hänen pitää saaman epäilyksen oraan sydämeensä. Hookon on rehellinen, niinkuin on tapa lausua; kadotettuansa luottamuksen itseensä ja oikeuteensa, on paljo hänessä höltyvä. Molempain pitää uskoman ja epäilemän, keikkuman ylös ja alas, koskaan saamatta vakavaa pohjaa jalkainsa alle, — perpetuum mobile! — Mutta ottaakohan Hookon uskoaksensa minun sanaani? Kyllä kai; olenhan kuoleman kourissa; minä syötän häntä ensin tosiasioilla. — Voimat horjuvat, mutta sielu virkistyy; — minä en enää lepää sairasvuoteella, minä istun työhuoneessani, tahdon puuhata viimeisen yön, puuhata — siksi kuin kynttilä sammuu —
SKULE HERTTUA (tulee sisään oikealta ja astuu piispaa kohti). Rauhaa ja terveyttä, kunnian-arvoisa herra! Kuulen, että laitanne on huono.
NIKOLAUS PIISPA. Olen ruumiin silmikko, hyvä herttua; tänä yönä puhkean; huomenna voipi tuntea, kuinka tuoksun.
SKULE HERTTUA. Tänä yönä, sanotte?
NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari sanoo: tunnin kuluttua.
SKULE HERTTUA. Ja Trond papin kirje —?
NIKOLAUS PIISPA. Ajatteletteko te vielä sitä?
SKULE HERTTUA, Se ei koskaan lähde mielestäni.
NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on tehnyt teidät herttuaksi; herttuan nimeä ei ole yksikään mies, ennen teitä, Norjassa kantanut.
SKULE HERTTUA. Ei ole kylliksi. Joll'ei Hookon ole oikea, niin täytyy minun saada kaikki!
NIKOLAUS PIISPA. Kuinka täällä on kylmä; kaikkia jäseniäni värisyttää.
SKULE HERTTUA. Trond papin kirje, herra! Jumalan kaikkivaltiaan kautta, — onko se teillä?
NIKOLAUS PIISPA. Kaikissa tapauksissa tiedän, missä se on löydettävänä.
SKULE HERTTUA. Niin sanokaa se, sanokaa se!
NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa —
SKULE HERTTUA. Ei, ei, — käyttäkää aikaa; näen, että se kuluu kiireesti, — ja minulle on sanottu, kuninkaankin tänne tulevan.
NIKOLAUS PIISPA. Niin, kuningas tulee; siitä parhaiten näette, että minä valvon teidän asiatanne, vielä nytkin.
SKULE HERTTUA. Mikä on teidän tarkoituksenne?
NIKOLAUS PIISPA. Muistatteko kuninkaan häissä, — silloin sanoitte, että Hookonin järkähtämätön luottamus itseensä tekee hänet lujaksi.
SKULE HERTTUA. No?
NIKOLAUS PIISPA. Jos minä ripitän itseni ja herätän hänessä epäilyksen, niin luottamus kukistuu ja voima sen kanssa.