SKULE HERTTUA. Herra, se on syntiä, syntiä; jos hän on oikea!
NIKOLAUS PIISPA. Se on oleva teidän vallassanne tehdä hänet jälleen luottavaiseksi. Ennen kuin täältä erkanen, sanon minä teille, missä Trond papin kirje on löydettävänä.
SIRA VILJAM (oikealta). Nyt kuningas tulee tulisoittojen valossa ja seurueen keralla katua ylöspäin.
NIKOLAUS PIISPA. Hän olkoon terve tullut. (Viljam menee.) Herttua, pyydän teiltä viimeisen suosion. Olkaa minun kostajani minun vihamiehiäni vastaan (ottaa esiin erään kirjeen.) Tähän minä olen pannut heidän nimensä. Ne, jotka ensiksi ovat mainitut, tahtoisin kernaasti saada hirteen, jos vaan niin sopii.
SKULE HERTTUA. Elkää nyt kostoa ajatelko; teillä ei ole pitkiä jäljellä —
NIKOLAUS PIISPA. Ei kostoa, vaan rangaistusta. Luvatkaa minulle heiluttavanne rangaistuksen miekkaa kaikkien vihamiesteni ylitse, kun minä olen poissa. Ne ovat teidän vihamiehiänne yhtä hyvin kuin minunkin; kun te tulette kuninkaaksi, täytyy teidän heitä kurittaa; lupaatteko sen?
SKULE HERTTUA. Minä lupaan ja vannon; — mutta Trond papin kirje —!
NIKOLAUS PIISPA. Te saatte tietää, missä se on; — mutta, katsokaa —; kuningas tulee; kätkekää vihamiestemme luettelo! (Herttua kätkee paperin; samassa tulee Hookon sisään oikealta).
NIKOLAUS PIISPA. Terve tullut maahanpaniaisiin, herra kuningas!
HOOKON. Kovasti olette kaiken aikaa minua vastustanut; mutta nyt se olkoon unohdettu ja anteeksi annettu; kuolema pyyhkäisee puhtaaksi suurimmankin rätingin.
NIKOLAUS PIISPA. Se helpotti! Oi, kuinka kuninkaan laupeus on ihmeellisen suuri! Herra, mitä tänä iltana olette tehnyt vanhaa syntistä kohtaan, olkoon se kymmenkertaisesti —
HOOKON. Jättäkäämme sikseen; mutta minun täytyy sanoa, että minua suuresti kummastuttaa. Te kutsutte minut tänne saadaksenne minun anteeksi antamukseni, ja kuitenkin valmistatte minulle tämmöisen yhtymisen.
NIKOLAUS PIISPA. Yhtymisen, herra?
SKULE HERTTUA. Kuningas tarkoittaa minua. Herra piispa, tahdotteko vakuuttaa Hookon kuninkaalle minun uskoni ja kunniani kautta, että minä en ensinkään tietänyt hänen tulostansa, ennenkuin laskin jalkani Oslon laiturille.
NIKOLAUS PIISPA. Ah, ah; koko syy on minussa! Olen ollut sairas, vuoteen-oma koko menneen vuoden; olen vähän taikka en ollenkaan hankkinut tietoja maan asioista; minä luulin, että korkeain sukulaisten väli nyt olisi hyvä ja sopuisa!
HOOKON. Olen havainnut, että ystävyys herttuan ja minun välilläni menestyy paraiten, kun me pysymme erillämme; sentähden hyvästi, Nikolaus piispa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne siellä, johon nyt menette, (aikoo mennä.)
SKULE HERTTUA (hiljaa ja levottomasti). Piispa, piispa; hän menee!
NIKOLAUS PIISPA (äkkiä ja raivokkaan voimalla). Jääkää, Hookon kuningas!
HOOKON (seisahtuu). Mitä nyt?
NIKOLAUS PIISPA. Ette saa mennä tästä huoneesta, ennenkuin vanha
Nikolaus piispa on lausunut viimeisen sanansa!
HOOKON (tarttuen ehdottomasti miekkaansa). Oletteko kenties miesvoimalla saapunut Viikeniin, herttua?
SKULE HERTTUA. Minulla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.
NIKOLAUS PIISPA. Sanan voimalla olen teidät pidättävä. Missä maahanpaniaisia vietetään, siellä on vainaja ensimmäinen mies seurassa; hän voi tehdä ja jättää tekemättä, mitä tahtoo — niin pitkälle kuin hänen voimansa riittää. Senvuoksi tahdon nyt pitää oman ruumissaarnani; ennenaikaan pelkäsin aina kovasti, että Sverre kuningas tulisi sitä pitämään —.
HOOKON. Elkää puhuko niin hurjasti, herra!
SKULE HERTTUA. Te lyhennätte sitä kallista aikaa, joka teillä on jäljellä!
HOOKON. Silmänne ovat jo hämärät!
NIKOLAUS PIISPA. Niin, näköni on hämärä; tuskin voin nähdä teitä, missä seisotte; mutta minun sisässäni kuvastuu elämäni loistavan kirkkaana eteeni. Minä näen näkyjä siinä —; kuulkaa ja oppikaa, kuningas! — Minun sukuni oli maan mahtavin; moni suuri päällikkö sai siitä syntynsä; minä tahdoin olla suurin heistä kaikista. En ollut kuin poika, kun jo rupesin isoamaan suuria töitä; minusta oli, ikään kuin en millään tavoin voisi odottaa siksi kuin tulisin täysikasvuiseksi; kuninkaita nousi vähemmän oikeuden nojalla kuin minulla oli, — Maunu Erlingin poika, Sverre pappi —; minä myös tahdoin olla kuningas; mutta päällikkö ensin, — se oli välttämätöntä. Silloin piti oleman tappelu Ilekentällä; siellä olin ensi kerran muassa. Aurinko nousi, ja välkkyen säteilivät tuhannet kirkkaat asehet. Maunu ja kaikki hänen miehensä astuivat esiin, ikäänkuin kisahan; minä yksin tunsin sydäntäni ahdistavan. Ankarasti raivasi meidän seurueemme itsellensä tietä; mutta minä en voinut olla mukana — minä olin pelkuri! Kaikki muut Maunun päälliköt taistelivat miehuullisesti, ja usea tapellen kaatui; mutta minä pakenin vuorta ylös päin, juoksin ja juoksin, enkä seisahtunut ennenkuin jälleen tulin alas vuonolle, kaukana ulompana. Monen miehen täytyi sinä iltana pestä veriset vaatteensa Trondhjemin vuonossa; — minun täytyi myöskin pestä vaatteeni, mutta ei verestä. Niin, kuningas, minä olin pelkuri; luotu päälliköksi — ja pelkuri! Minuun sattui kuin ukonnuoli; siitä hetkestä vihasin joka miestä; minä rukoilin salaa kirkoissa, itkin ja makasin polvillani alttarien edessä, minä annoin suuria lahjoja, tein pyhiä lupauksia; minä yritin ja koetin yhä uusissa tappeluissa, Saltöönsalmella, Jonskentillä sinä kesänä kun Baglit majailivat Bergenissä, — aina turhaan. Sverre se oli, joka asian ensin huomasi, hän puhui siitä kaikkien kuullen ja pilkaten, ja siitä päivästä nauroi joka seurueen mies, kun Nikolaus Arnen poika tuli näkyviin sota-asussa. — Pelkuri, pelkuri ja minä tahdoin kuitenkin olla päällikkö, tahdoin olla kuningas, tunsin olevani kuninkaaksi luotu, olisin voinut edistää Jumalan valtakuntaa maan päällä; mutta pyhimykset itse sulkivat minulta tien.
HOOKON. Elkää soimatko taivasta, piispa! Te olette paljon vihannut!
NIKOLAUS PIISPA. Niin, minä olen paljon vihannut; vihannut joka päätä tässä maassa, joka on kohonnut joukon ylitse. Mutta minä vihasin sentähden, ett'en voinut rakastaa. Ihania naisia, — oi, minä voisin nielaista heitä vieläkin säkenöivin silmin! Olen kahdeksankymmentä vuotta, ja vieläkin minä himoan sortaa miehiä ja naisia syleillä; mutta siinä kävi minun samoin kuin tappelussa; tahtoa ja himoa vaan, voima oli minulta jo syntyessäni varastettu; — himon kuohuva lahja — ja kuitenkin raajarikko! Niin tulin sitten papiksi; kuningas taikka pappi täytyy sen miehen olla, joka tahtoo saada kaiken vallan haltuunsa, (nauraa.) Minä pappi! Minä kirkon mies! Niin, yhteen kirkolliseen toimeen oli Luoja minut erittäin sopivaksi tehnyt, — laulamaan kimeitä ääniä, — veisaamaan nais-äänellä suurissa kirkkojuhlissa. Ja kuitenkin vaativat he tuolla ylhäällä minulta — puolimieheltä —, mitä heillä on oikeus vaatia kaikilta niiltä, jotka saivat täyden kyvyn elämän työhön! On ollut aikoja, jolloin pidin semmoisen vaatimuksen kohtuullisena; tässä olen kuolinvuoteellani maannut, kutistuneena rangaistuksen ja tuomioa pelvosta. Nyt se on ohitse; minulla on jälleen ydintä sielun solmuissa! Minä en ole rikkonut mitään; minua kohtaan on vääryyttä tehty; minä olen päälle kantaja!
SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Herra — kirje! Teillä ei ole pitkiä jäljellä!
HOOKON. Ajatelkaa sieluanne ja nöyryyttäkää itsenne!
NIKOLAUS PIISPA. Miehen työ on hänen sielunsa, ja minun työni on yhä elävä maan päällä. Mutta teidän, Hookon kuningas, teidän tulisi olla varoillanne; sillä samoin kuin taivas on vastustanut minua ja saanut vahinkoa palkinnoksi, samoin vastustatte te sitä miestä, joka pitää maan onnen käsissänsä —
HOOKON. Haa — herttua, herttua! Nyt minä käsitän yhtymisen täällä!
SKULE HERTTUA (kiivaasti piispalle). Ei sanaakaan enää siitä!
NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Hän on teitä vastustava niin kauvan kuin hänen päänsä on kiinni hänen olkapäissänsä. Jakakaa hänen kanssaan! Minä en saa rauhaa arkussani, minä palaan jälleen, jos te ette jaa! Ei kumpikaan teistä saa lisätä toisen korkeutta omaan vartaloonsa; tässä maassa syntyisi jättiläinen, jos niin kävisi, ja täällä ei pidä jättiläisiä oleman; sillä minä en koskaan ollut jättiläinen! (vaipuu taapäin penkille.)
SKULE HERTTUA (heittäytyy polvillensa alas penkin viereen ja huutaa Hookonille). Tuokaa apua! Jumalan laupeuden tähden, piispa ei saa vielä kuolla!
NIKOLAUS PIISPA. Kuinka minun silmäni yhä enemmän pimentyvät! —
Kuningas, viimeinen kerta, — tahdotteko jakaa herttuan kanssa?
HOOKON. En ropoakaan lahjoita siitä, minkä Jumala minulle antoi!
NIKOLAUS PIISPA. Hyvä. (alennetulla äänellä.) Luottamuksen pitää teidän kuitenkin kadottaman, (huutaa:) Viljam!
SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Kirje! kirje!
NIKOLAUS PIISPA (häntä kuulematta). Viljam! (Viljam tulee; piispa vetää hänen aivan viereensä ja kuiskaa:) Kun sain viimeisen voiteen, niin sainhan kaikki syntini anteeksi?
SIRA VILJAM. Kaikki syntinne, syntymästänne saakka siihen hetkeen, jolloin voiteen saitte.
NIKOLAUS PIISPA. Eikö edemmäksi? Enkö täydelleen siksi kuin menen pois?
SIRA VILJAM. Herra, te ette tee syntiä tänä yönä.
NIKOLAUS PIISPA. Hm, kuka sen voi tietää —; ota kultamalja, jonka sain Absalon piispan peruja — anna se kirkolle — ja lue seitsemän suurta kirkkorukousta lisäksi.
SIRA VILJAM. Herra, Jumala olkoon teille armollinen!
NIKOLAUS PIISPA. Seitsemän rukousta lisäksi, sanon minä — tämän yön syntien edestä! Mene, mene! (Viljam menee; piispa kääntyy Skulen puoleen.) Herttua, jos kerta luette Trond papin kirjeen, ja mahdollisesti tulisi ilmi että Hookon on oikea, — mitä tahdotte silloin tehdä?
SKULE HERTTUA. Jumalan nimessä, — silloin hän myös on oleva kuningas.
NIKOLAUS PIISPA. Ajatelkaa joka soppi sydämmessänne; vastatkaa, juuri kuin tuomio-istuimen edessä! Mitä teette, jos hän on oikea?
SKULE HERTTUA. Nöyrryn ja palvelen häntä.
NIKOLAUS PIISPA (mutisee). Niin, niin, ota sitten seuraukset. (Skulelle). Herttua, minä olen voimaton ja väsynyt; mieleni tuntuu niin lempeältä ja sovinnolliselta —
SKULE HERTTUA. Se on kuolema! Trond papin kirje! Missä se on?
NIKOLAUS PIISPA. Ensin eräs toinen asia; — annoin teille vihamiesteni luettelon —
SKULE HERTTUA (kärsimätöinnä). Niin, niin; minä kostan heille kaikki —
NIKOLAUS PIISPA. Ei, minä olen nyt niin lempeä; minä tahdon anteeksi antaa, niinkuin kirjoitettu on. Samoin kuin te luovutte vallasta, samoin minä tahdon luopua kostosta. Polttakaa luettelo!
SKULE HERTTUA. Hyvä, hyvä; teidän tahtonne mukaan.
NIKOLAUS PIISPA. Tuossa tuliastiassa, niin että minä sen näen —
SKULE HERTTUA (heittää paperin valkeaan). Kas niin, nyt se palaa! Ja nyt, puhukaa, puhukaa! Tuhansien henki on kysymyksessä, joll'ette nyt puhu!
NIKOLAUS PIISPA (kyynelöivin silmin). Tuhansien henki! (huutaa:)
Valoa! ilmaa!
HOOKON (rientää ovelle ja huutaa). Avuksi! piispa kuolee!
(Sira Viljam sekä usea piispan väkeä tulee sisään.)
SKULE HERTTUA (ravistaa piispan käsivartta). Norjan onni vuosisatojen halki; sen suuruus kenties ijankaikkisiin aikoihin!
NIKOLAUS PIISPA. Ijankaikkisiin aikoihin! (riemuiten:) Perpetuum mobile!
SKULE HERTTUA. Sielunne autuuden kautta, — missä on Trond papin kirje!
NIKOLAUS PIISPA (huutaen:) Seitsemän rukousta lisää, Viljam!
SKULE HERTTUA (mieletönnä). Kirje! kirje!
NIKOLAUS PIISPA (hymyilee kuoleman kamppauksessa). Sen te poltitte, hyvä herttua. (Vaipuu taapäin penkille ja kuolee.)
SKULE HERTTUA (kirkaisee ehdottomasti, heittäytyen taapäin ja peittäen kasvonsa käsillään). Jumala, Sinä kaikkivaltias!
MUNKIT (tulevat paeten ulos kappelista). Pelastakoon itsensä, ken voipi!
YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ. Kaikki pahat ovat tänä yönä irti!
TOISIA. Nurkasta kuului äänekäs nauru! — Huuto kuului "hän on käsissämme!" — Kaikki kynttilät sammuivat!
HOOKON. Nyt kuoli Nikolaus piispa.
MUNKIT (paeten oikealle). Pater noster — pater noster!
HOOKON (lähestyy Skulea ja sanoo alennetulla äänellä). Herttua, minä en huoli tutkia, mitä salaisia neuvoja te laskitte piispan kanssa, ennen hänen kuolemaansa, — mutta huomisesta saakka täytyy teidän jälleen laskea valtanne sekä arvonne minun käsiini; minä näen nyt selvään, — me molemmat emme voi käydä yhdessä eteenpäin.
SKULE HERTTUA (katsoo häneen hämmentyneenä). Käydä yhdessä eteenpäin —?
HOOKON. Huomenna pidän keräjiä kuninkaan kartanossa; siellä täytyy kaiken tulla selville meidän välillämme.
(Menee ulos oikealle.)
SKULE HERTTUA. Piispa on kuollut ja kirje poltettu! Elämä täynnä epäilystä ja taistelua ja kauhua! Oi, jospa voisin rukoilla! — Ei, — minun täytyy käydä asiaan; — tänä iltana on askel otettava täydelleen! (Viljamille:) Mihinkä kuningas meni?
SIRA VILJAM (peljästyneenä). Kristus pelastakoon minut, — mitä hänestä tahdotte?
SKULE HERTTUA. Luuletteko kenties, että aion hänet surmata tänä yönä?
(Menee ulos oikealle.)
SIRA VILJAM (katsoo hänen jälkeensä, ravistaen päätänsä, sillä aikaa kuin huoneväki kantaa ruumiin ulos vasemmalle). Piispa sanoi: seitsemän rukousta lisää; — minä arvelen turvallisimmaksi, että luemme neljätoista. (Seuraa toisia jäljestä.)
* * * * *
Huone kuninkaan kartanossa.
(Perällä on sisäänkäytävä ovi; kummallakin sivu seinällä pienempi ovi; akkuna etummaisna oikealla puolella. Lamppu palaa katossa. Oven suussa vasemmalla kädellä on penkki, ja etäämpänä kätkyt, jossa kuninkaan lapsi nukkuu; Margareta on polvillaan lapsen vieressä.)
MARGARETA (soutaa kätkyttä ja laulaa).
Nyt suoja väljeneepi
Jo tähtikaarten taa;
Ja lentoon pikku Hookon
Nyt unisiivin saa.
Tie sätehinen tehty
On maasta taivaasen;
Sill' liitää pikku Hookon
Nyt seurass' enkelten.
Ja enkelit, ne rauhaa
Laps armaan suojaavat;
Myös Herra, pikku Hookon,
Ja äitis valvovat.
(Lyhyt äänettömyys. Skule herttua tulee sisään perältä.)
MARGARETA (hypähtää ylös ilohuudolla ja rientää häntä vastaan). Isä! —
Oi, kuinka olen huokaillut ja ikävöinyt tätä yhtymistä!
SKULE HERTTUA. Jumalan rauha kanssasi, Margareta. Missä kuningas on?
MARGARETA. Nikolaus piispan luona.
SKULE HERTTUA. Hm — no, sitten saapunee hän pian tänne.
MARGARETA. Ja te tahdotte puhutella toisianne ja sopia, tulla jälleen ystäviksi, niinkuin ennen muinoin?
SKULE HERTTUA. Sen kernaasti soisin.
MARGARETA. Hookon myöskin suo sen kernaasti; ja minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että se tapahtuisi. Oi, mutta tule tänne ja katso — (tarttuu häntä käteen ja vie hänet kätkyeelle.)
SKULE HERTTUA. Sinun lapsesi!
MARGARETA. Niin, tuo ihana lapsi on minun; — eikö se ole ihmeellistä? Hänen nimensä on Hookon, niinkuin kuninkaan! Katso tänne, hänen silmänsä — ei, sinä et nyt voi niitä nähdä, hän nukkuu, — mutta hänellä on isot siniset silmät; ja sitten hän osaa nauraa ja ojentaa kätensä ja tavoittaa minua, — ja hän jo tunteekin minut!
(Järjestää huolellisesti kätkytvaatteita.)
SKULE HERTTUA. Hookon saa poikia, ennusti piispa.
MARGARETA. Tämä pikku lapsi on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin maa ja valtakunta, — ja niin on se Hookonille myös. — On ikään kuin en oikein voisi uskoa onneani; minä pidän kätkyen vuoteeni vieressä; joka yö kun herään, katson, onko se paikoillaan, — minä ikäänkuin pelkään, että se on unta —
SKULE HERTTUA (kuuntelee ja menee akkunan luo). Eikö se ole kuningas —?
MARGARETA. On; hän menee toisia portaita ylös; minä käyn hänet tuomassa! (Ottaa isäänsä kädestä ja vie hänet leikillisesti takaisin kätkyeelle.) Skule herttua, seisokaa vahdissa kuninkaan lapsen luona sill'aikaa — niin, sillä hän on myös kuninkaan lapsi — sitä en koskaan muista! Ja jos hän herää, niin kumarra syvään ja tervehdi häntä, niinkuin kuninkaita tulee tervehtiä! Nyt minä tuon Hookonin; oi Jumala, Jumala! nyt siis on vihdoin valo ja rauha suvulle koittava!
(Menee ulos oikealle.)
SKULE HERTTUA (lyhyen ja synkän äänettömyyden jälkeen). Hookonilla on poika. Hänen sukunsa on elävä hänen jälkeensä. Jos hän kuolee, niin on kuninkaan alku olemassa, joka on valtaistuinta likempänä kuin kaikki muut. Hookonille onnistuu kaikki. Kenties hän ei ole oikea; mutta hänen luottamuksensa itseensä pysyy lujana kuin ennen; piispa olisi saanut sen horjumaan, mutta kuolema ei suonut hänelle aikaa, Jumala ei sitä sallinut. Jumala suojelee Hookonia, hän sai pitää väkivyönsä. Nyt sanoa se hänelle? Nyt vannoa piispan sana todeksi? Mitä se hyödyttäisi? Ei kukaan minua uskoisi, ei Hookon eivätkä muut. Hän olisi uskonut piispaa kuoleman hetkellä; epäilys olisi myrkyttänyt hänet; mutta se ei saanut tapahtua. Ja yhtä järkähtämätön kuin luottamus on Hookonilla, yhtä järkähtämätön on epäilys minussa; ei ole ihmistä maan päällä, joka voisi perata sen pois. Ei ole, ei ole. Raudankannanta on kannettu, Jumala on puhunut, ja kuitenkin voi Hookon olla väärä, samalla kuin minä hukkaan elämäni. (Istuu miettien pöydän viereen oikealle.) Ja jos nyt voittaisin maan ja valtakunnan, niin eikö epäilys kuitenkin minussa pysyisi ja purisi ja kalvaisi ja kovertaisi minua ijankaikkisilla jäätipoillaan? — Niin, niin; mutta parempi on istua ylhäällä valtaistuimella ja epäillä itseänsä, kuin seisoa alhaalla joukossa ja epäillä häntä, joka istuu ylhäällä. — Päätös tulkoon minun ja Hookonin välillä! Päätös? Mutta millä tavoin? (nousee.) Kaikkivaltias, sinä, joka olet minun tähän tilaan asettanut, sinä saat vastata siitä, mikä seuraa! (kävelee edestakaisin, seisahtuu ja miettii.) Kysymyksenä on hajoittaa kaikki sillat, paitse yksi ja sillä voittaa tai kaatua, — sanoi piispa kuninkaanhäissä Bergenissä; siitä on jo kolmatta vuotta ja koko tuon ajan olen minä hukannut ja särkenyt voimiani puollustellessani kaikkia siltoja — (ripeästi.) Nyt tulee minun piispan neuvoa noudattaa; nyt taikka ei koskaan! Molemmat olemme täällä Oslossa; minulla on tällä kertaa suurempi miesvoima kuin Hookonilla; miksi en käyttäisi etuani, — se onni on harvoin minun puolellani, (epäröiden.) Mutta nyt tänä yönä — paikalla —? Ei, ei! Ei tänä yönä! — Ha, ha, ha, — kas siinä se on jälleen, miettiminen — epävakaisuus! Hookon ei tiedä semmoisesta; hän käy suoraan eteenpäin, hän, ja siten hän voittaa! (Kävelee pari askelta lattiaa ylöspäin ja seisahtuu äkkiä kätkyen viereen.) Kuninkaan lapsi! — kuinka kaunis otsa. Hän uneksii. (Parantelee peittoa ja katsoo kauvan lasta.) Sinun kaltaisesi voi paljon pelastaa miehen sielussa. Minulla ei ole poikaa. (Kumartuu kätkyen ylitse.) Hän on Hookonin näköinen. — (Peräytyy yht'äkkiä.) Kuninkaan lapsi, sanoi kuningatar! Kumarra syvään ja tervehdi häntä niinkuin kuningasta! (hänen levottomuutensa kasvaa yhä.) Tämä lapsi, Hookonin poika, on istuva ylhäällä sillä istuimella, jota minä kentiesi olen lähempänä, — ja minun pitää seisoman hänen astinlautansa edessä, valkohapsin, iän kangistamana, näkemän koko elämäni työn tekemättä, — kuoleman kuninkaana olematta! — Minulla on suurempi miesvoima kuin Hookonilla — myrsky pauhaa tänä iltana, tuuli käy vuonosta ulapalle päin —! Jos ottaisin kuninkaan lapsen? Tröndeihin voin luottaa. Mitä Hookon uskaltaisi, kun hänen lapsensa olisi minun vallassani! Minun mieheni seuraavat minua, tappelevat minun edestäni ja voittavat. Kun minä palkitsen heidät kuninkaallisesti, niin he sen tekevät. — Tapahtukoon se! Askel otettu; ensikerran juovan toiselle puolelle! — Kunpa voisin nähdä, onko sinulla Sverren silmät — taikka Hookon Sverrenpojan —! Hän nukkuu. En voi sitä nähdä. (Äänettömyys.) Uni on turva. Nuku rauhassa, pikku kuninkaanalku! (Menee pöydän luo.) Hookon on päättävä; kerran vielä tahdon puhua hänen kanssaan.
MARGARETA (tulee kuninkaan kanssa oikeanpuolisesta huoneesta). Piispa kuollut! Oi, uskokaa minua, kaikki rauhattomuus kuolee hänen kanssaan.
HOOKON. Mene levolle, Margareta; olet varmaan väsynyt matkasta.
MARGARETA. Niin, niin! (herttualle:) Isä, ole lempeä ja sopuisa —
Hookon on sen myös luvannut! Tuhansin hyvää yötä, molemmat!
(Viittaa vasemmanpuoleiselle ovelle, ja menee; kaksi naispalvelijaa
kantaa kätkyen sisään.)
SKULE HERTTUA. Hookon kuningas, me emme saata enään erota vihamiehinä.
Ääretön onnettomuus siitä syntyisi; kauhun aika koittaisi maalle.
HOOKON. Maa on siihen nyt tottunut sukupolvien halki; mutta te näette, että Jumala on kanssani; joka vihollinen kaatuu, joka minua vastustaa. Baglit, Glittungit, Ribbungit ovat hävinneet; Jon jaarli on surmattu, Guthorm Ingen poika on kuollut, Sigurd Ribbung samoin — kaikki vaatimukset, jotka tulivat esiin Bergenin valtakokouksessa ovat osottauneet voimattomiksi, — kuka sen kauhun ajan nyt herättäisi?
SKULE HERTTUA. Hookon, pelkään, että sen voisin herättää minä!
HOOKON. Kun tulin kuninkaaksi, annoin teille kolmannen osan valtakuntaa —
SKULE HERTTUA. Itse piditte kaksi kolmatta osaa!
HOOKON. Aina te janositte enempää; minä enensin osanne; nyt on puoli valtakuntaa teidän hallussanne.
SKULE HERTTUA. Kymmenen laivakuntaa puuttuu.
HOOKON. Minä tein teidät herttuaksi; ennen ei ole yhdelläkään miehellä
Norjassa sitä arvoa ollut!
SKULE HERTTUA. Mutta te olette kuningas! Elköön kenkään olko kuningas minun ylitseni! Minä en ole luotu teitä palvelemaan; minun täytyy itse hallita ja vallita!
HOOKON (katsoo häneen silmänräpäyksen aikaa ja lausuu kylmästi). Taivas varjelkoon teidän järkeänne, herra. Hyvää yötä! (aikoo mennä.)
SKULE HERTTUA (astuu hänen eteensä). Te ette pääse minusta sillä tavoin! Olkaa varoillanne, taikka minä lausun itseni irti teistä; te ette voi kauvemmin olla minun yliherrani; meidän molempain täytyy jakaa!
HOOKON. Te uskallatte minulle sen sanoa!
SKULE HERTTUA. Olen saapunut Osloon suuremmalla miesvoimalla kuin te,
Hookon Hookoninpoika.
HOOKON. Kentiesi on aikomuksenne —
SKULE HERTTUA. Kuulkaa minua! Muistakaa piispan sanat! Jakakaamme; antakaa minulle ne kymmenen laivakuntaa lisäksi; suokaa minun ottaa osani vapaana kuningaskuntana, ilman veroitta ja maksuitta teille. Norja on ennenkin ollut jaettuna kahteen valtakuntaan; — me tahdomme uskollisesti pitää yhtä —
HOOKON. Herttua, te mahdatte olla sielultanne sairas, kun voitte vaatia semmoista!
SKULE HERTTUA. Niin, minä olen sielultani sairas, enkä minä muulla tavoin parane. Meidän on oleminen saman-arvoisia, ei kenenkään pidä oleman minun ylitseni!
HOOKON. Joka puuton saari on kivi siinä rakennuksessa, jonka Haarald Kaunotukka ja pyhä Olavi kuningas rakensivat; ja te tahdotte minua hajoittamaan, mitä he liittivät yhteen? En koskaan!
SKULE HERTTUA. No, hallitkaamme sitte vuoroitellen kumpikin kolme vuotta vuoroonsa! Te olette kauvan hallinnut; nyt on minun aikani tullut. Lähtekää maasta kolmeksi vuodeksi; — minä tahdon olla kuningas sillä aikaa; minä tahdon tasoittaa teille tien, siksi kuin palaatte kotia, hallita ja ohjata kaikki paraaksi; — alituisesti vahdissa-olo hivuttaa ja tylsyttää. Hookon, kuuletteko, — kolme vuotta kumpikin; kantakaamme kruunua vuorottain!
HOOKON. Luuletteko minun kruununi sopivan teidän ohimoillenne?
SKULE HERTTUA. Ei mikään kruunu ole liian väljä minulle!
HOOKON. Jumalan oikeus ja kutsumus tarvitaan kruunun kantamiseen.
SKULE HERTTUA. Ja uskotteko niin varmaan, että Jumalan oikeus on teillä?
HOOKON. Jumalan tuomio on sen vahvistanut.
SKULE HERTTUA. Elkää niin varmasti siihen turvatko. Jos piispa olisi saanut puhua, — no, nyt se olisi turhaa; te ette uskoisi minua. Niin, varmaan on teillä mahtavia liittolaisia tuolla ylhäällä; mutta minä vastustan kuitenkin! — Te ette tahdo hallita vuoroittain? No, no — sitten saamme valita viimeisen keinon; — Hookon, taistelkaamme, mies miestä vastaan, raskailla aseilla, elämän ja kuoleman uhalla!
HOOKON. Puhutteko tosissanne, herra?
SKULE HERTTUA. Minä puhun elämäni työn ja sieluni autuuden tähden!
HOOKON. Silloin on vähän toivoa sielunne autuudesta.
SKULE HERTTUA. Ette tahdo taistella minun kanssani? Teidän pitää, teidän pitää!
HOOKON. Soaistu mies! En voi muuta kuin surkutella teitä. Te luulette Herran kutsumuksen käskevän teitä kuninkaan istuimelle, ettekä näe, että se on ainoastaan teidän ylpeytenne. Mikä teitä houkuttelee! Kuninkaan vanne, viitta purppurareunuksineen, oikeus istua penkissä kolme askelta lattiasta; — kurjaa, kurjaa, — jos se olisi kuninkaana-olemista, niin heittäisin kuninkuuden hattuunne, samoin kuin viskaan rovon kerjäläiselle.
SKULE HERTTUA. Te olette tuntenut minun lapsuudesta saakka ja arvostelette minua tuolla tavalla!
HOOKON. Teillä on kaikki sielun hyvät avut, neroa ja rohkeutta, te olette luotu seisomaan kuningasta lähinnä, mutta ette itse olemaan kuningas.
SKULE HERTTUA. Sitä saamme koettaa nyt!
HOOKON. Sanokaa minulle yksi ainoa kuninkaantyö, jonka olisitte toimittanut niinä kaikkina vuosina, kun hallitsitte valtakuntaa minun edestäni! Ovatko Baglit ja Ribbungit koskaan olleet mahtavammat kuin silloin? Te olitte täysi mies, mutta kapinoitsevat joukot ryöstelivät maata; — saitteko ainoatakaan nöyrtymään? Minä olin nuori ja kokematoin, kun tartuin vallan peräsimeen, — katsokaa minuun — kaikki lankesi jalkojeni eteen, kun tulin kuninkaaksi; Baglit ovat hävinneet, hävinneet ovat Ribbungit!
SKULE HERTTUA. Siitä pitäisi teidän vähemmin kerskaaman; sillä siinä on suurin vaara. Seisköön joukko joukkoa vastaan, vaatimus vaatimusta vastaan, maanosa maanosaa vastaan, jos kuningas aikoo pysyä mahtavana. Joka seudun, joka suvun tulee joko tarvita taikka peljätä häntä. Jos te lopetatte kaiken rauhattomuuden, niin olette samalla ryöstänyt vallan itseltänne.
HOOKON. Ja te tahdotte olla kuningas, — te, joka arvelette noin? Erling Skakken aikoina olisi teistä voinut tulla kelpo päällikkö; mutta aika on kasvanut ohitsenne teidän huomaamattanne. Ettekö näe, että Norjan valtakunta, semmosena kuin Haarald ja Olavi sen rakensivat, on ainoastaan kirkon vertainen, joka vielä on vihkimistä vailla? Seinät kohoovat vahvoine pilarineen, holvit kaareilevat väljästi, huippu osottaa ylöspäin kuin kuusi metsässä; mutta henki, sykkivä sydän, raitis verenvirta puuttuu työstä; Jumalan elävä henki ei vielä ole siihen puhallettu; se on vihkimistä vailla. — Minä tahdon toimittaa vihkimisen! Norja oli valtakunta, se on tuleva kansaksi. Tröndi seisoi Vikeniläistä vastaan, Agdelainen Hördalantilaista vastaan, Hoologalannin mies Sognin miestä vastaan; kaikkien pitää tästälähin oleman yhtä, ja kaikkien pitää itsessään tietämän ja näkemän, olevansa yksi! Se on toimi, jonka Jumala on laskenut hartioilleni; se on työ, joka nyt on Norjan kuninkaan tehtävä. Sen työn, herttua, sen luullakseni jätätte siksensä, sillä toden totta, teissä ei ole sen tekijätä!
SKULE HERTTUA (hämmästyneenä). Yhdistää —? Yhdistää yhdeksi Tröndit ja
Vikeniläiset — koko Norja —? (epäileväisesti.) Mahdotonta! Sitä ei
Norjan tarina mainitse ennen!
HOOKON. Teille se on mahdotonta; sillä te voitte ainoastaan tehdä vanhaa tarinaa uudestaan; mutta minulle se on helppoa niinkuin haukalle on helppoa kiitää pilvien halki.
SKULE HERTTUA (levottomana liikutuksesta). Yhdistää koko kansa, — herättää se tuntemaan itsensä yhdeksi! Mistä olette saanut sen oudon ajatuksen? Se jäähdyttää ja tulistaa minua, (hurjistuen:) Te olette saanut sen perkeleeltä, Hookon; sitä ei panna koskaan toimeen, niin kauan kuin minä jaksan sitoa teräskypärän päähäni!
HOOKON. Jumala on ajatuksen antanut enkä minä siitä luovu, niin kauvan kuin minä kannan pyhän Olavi kuninkaan vannetta otsallani!
SKULE HERTTUA. Niin pudotkoon pyhän Olavi kuninkaan vanne!
HOOKON. Kuka sen pudottaa?
SKULE HERTTUA. Minä, joll'ei kukaan muu.
HOOKON. Te, Skule, te tulette voimattomaksi keräjillä huomenna.
SKULE HERTTUA. Hookon! elkää kiusatko Jumalaa. Elkää pakoittako minua syvyyden äärimmäiselle partaalle!
HOOKON (osottaa ovea). Menkää, herra, — ja olkoon se unohdettu, että olemme puhuneet terävin kielin tänä iltana.
SKULE HERTTUA (katsoo silmänräpäyksen jäykästi häneen ja lausuu:) Me tulemme puhumaan terävämmin kielin tulevalla kertaa (menee ulos perältä.)
HOOKON (lyhyen hiljaisuuden perästä.) Hän uhkaa! — Ei, ei; sinne saakka ei asian pidä menemän. Hänen täytyy, hänen pitää nöyrtyä ja taipua; minä tarvitsen tätä vahvaa kättä, tätä nerokasta päätä. — Mikä tässä maassa löytyy rohkeutta ja voimaa, sen on Jumala suonut miehille minun käytettäväkseni; — minua palvellaksensa Skule herttua sai kaikki hyvät avut; minua uhkaaminen on taivasta uhata; minun on velvollisuuteni rangaista jokaista, joka asettuu taivaan tahtoa vastaan, — sillä taivas on niin paljon tehnyt minun hyväkseni.
DAGFINN BONDE (tulee sisään perältä). Herra, olkaa varoillanne tänä yönä; herttua miettii varmaankin pahaa.
HOOKON. Mitä sanot?
DAGFINN BONDE. Ei tiedä, mitä hän ajattelee; mutta todella on jotakin tekeillä.
HOOKON. Ajattelisiko hän karata meidän päällemme? Mahdotonta, mahdotonta!
DAGFINN BONDE. Ei, se on jotakin muuta. Hänen laivansa ovat valmiit purjehtimaan; sanotaan pidettävän keräjiä laivalla.
HOOKON. Sinä olet väärässä —! Mene, Dagfinn, ja tuo minulle tarkka sana.
DAGFINN BONDE. Menen, menen; voitte luottaa minuun, (menee.)
HOOKON. Ei, — se olisi mieletöntä! Herttua ei uskalla nousta minua vastaan. Jumala ei sitä salli, — Jumala, joka tähän saakka on asettanut kaikki minulle niin ihmeteltävän hyvästi. Nyt minun täytyy saada rauhaa, nytpä minun on alkaminen! — Minä olen niin vähän vielä vaikuttanut; mutta minä kuulen Herran pettämättömän äänen huutavan sisässäni: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaantyö Norjassa!
GREGORIUS JUHONPOIKA (tulee perältä). Minun herrani ja kuninkaani!
HOOKON. Gregorius Juhonpoika! Tekö tulette tänne?
GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä tarjoun teidän uskolliseksi mieheksenne; tähän saakka olen seurannut herttuata; nyt en uskalla seurata häntä kauvemmin.
HOOKON. Mitä on tapahtunut?
GREGORIUS JUHONPOIKA. Se, jota ei yksikään mies usko, kun huhu siitä levittää maan ylitse.
HOOKON. Puhu, puhu!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä pelkään kuulla omain sanaini sointua; — tietäkää siis — (tarttuu häntä käteen ja kuiskaa.)
HOOKON (peräytyy huudahtaen). Haa, te olette mieletön!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Jumala suokoon, että niin olisin.
HOOKON. Mahdotonta! Se ei voi niin olla!
GREGORIUS JUHONPOIKA. Kristuksen kalliin veren kautta, se on niin.
HOOKON. Mene, mene; anna torvien kutsua sotakokoukseen; kaikki mieheni yhtykööt.
(Gregorius Juhonpoika menee.)
HOOKON (käy muutaman kerran edestakaisin, lähestyy sitten rivakkaasti Margaretan huoneen ovea, kolkuttaa, kävelee taasen pari kertaa edestakaisin, menee jälleen ovelle, kolkuttaa ja huutaa:) Margareta! (kävelee yhä edestakaisin.)
MARGARETA (ovessa, yöpuvussa, hiukset hajalla; hänellä on hartioilla punainen nyörivaippa, jonka hän pitää tiiviisti koossa rinnan yli).
MARGARETA. Hookon! sinäkö se olet?
HOOKON. Minä, minä; tule ulos.
MARGARETA. Oi, mutta sinä et saa katsoa minuun; minä olin jo käynyt levolle.
HOOKON. Muuta on minulla nyt ajateltavata.
MARGARETA. Mitä on tapahtunut!
HOOKON. Anna minulle hyvä neuvo! Juuri vasta tuotiin minulle pahin kaikista sanomista.
MARGARETA (tuskallisesti). Mikä sanoma, Hookon?
HOOKON. Että Norjassa nyt on kaksi kuningasta.
MARGARETA. Kaksi kuningasta Norjassa! — Hookon, missä on isäni?
HOOKON. Hän otti kuninkaan nimen laivalla; nyt hän purjehtii
Nidaroosiin antaaksensa kruunata itsensä.
MARGARETA. Oi, Jumala, kaikkivaltias—! (vaipuu alas penkille, peittää kasvonsa käsillään ja itkee.)
HOOKON. Kaksi kuningasta maassa!
MARGARETA. Isäntäni on toinen, — ja isäni toinen!
HOOKON (kävelee levottomasti edes takaisin). Anna minulle hyvä neuvo, Margareta! Menenkö ylämaiden kautta, tullakseni ensin Tröndein maakuntaan estämään kruunausta? Ei, mahdotonta; minulla on liian vähäinen sotajoukko koossa; siellä pohjoisessa on hän minua mahtavampi. — Neuvo minua; kuinka saan herttuan surmatuksi, ennenkuin hän tulee Nidoroosiin?
MARGARETA (rukoillen, kädet ristissä). Hookon, Hookon!
HOOKON. Etkö voi keksiä älykästä neuvoa saada herttua surmatuksi, sanon minä!
MARGARETA (vaipuu tuskissaan alas penkiltä ja makaa polvillaan). Oi, unohdatko sitte kokonaan, että hän on minun isäni!
HOOKON. Sinun isäsi —; niin, niin, se on totta; sen unohdin, (nostaa hänet ylös.) Istu, Margareta; ole pelvotta; elä itke; sinulla ei ole syytä tähän, (menee akkunaa kohti.) Skule herttua tulee minulle vaarallisemmaksi kuin kaikki muut viholliset! — Jumala, Jumala, — miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut! (perällä kolkutetaan, hän säpsähtää, kuuntelee ja huutaa:) Kuka siellä ulkona kolkuttaa niin myöhään ehtoolla?
INGAN ÄÄNI (ulkopuolelta). Eräs viluhinen, Hookon!
HOOKON (huutaa). Äitini!
MARGARETA (hypähtää ylös). Inga!
HOOKON (rientää ovelle ja avaa sen; Inga istuu kynnyksellä). Äitini!
Istuen kuin koira ulkopuolella poikansa ovea! Ja minä kysyn miksi
Jumala minua rankaisee!
INGA (ojentaa kätensä häntä kohti). Hookon, lapseni! Siunaus sinulle!
HOOKON (nostaa hänet ylös). Tule — tule sisään; täällä on valoisa ja lämmin!
INGA. Saanko minä tulla sisään sinun luoksesi?
HOOKON. Me emme koskaan enää eroa.
INGA. Minun poikani, minun kuninkaani, — voi, kuinka sinä olet hyvä ja laupias! Minä seisoin eräässä sopessa ja näin sinut, kun menit piispan kartanosta; sinä näytit niin murheelliselta; minä en voinut sinusta erota sillä tavoin!
HOOKON. Jumalan olkoon siitä kiitos. Sinä olit varmaan paras, joka nyt voi tulla! Margareta, — äiti, — minä olen tehnyt suuren synnin; olen sulkenut sydämmeni teiltä molemmilta, jotka olette niin täynnä rakkautta.
MARGARETA (heittäypi hänen kaulaansa). Oi, Hookon, rakas isäntäni; olenko nyt sinua lähellä?
HOOKON. Olet, olet; et antaaksesi minulle hyviä neuvoja, vaan valaistaksesi ja paistaaksesi minun tielläni. Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!
DAGFINN BONDE (tulee rientäen perältä). Herra, herra! Nyt on pahin tapahtunut!
HOOKON (hymyilee luottavaisesti painaen Margaretaa ja Ingaa rintaansa). Tiedän sen; mutta ei ole hätää, vanha Dagfinn! Olkoonpa kaksi kuningasta Norjassa, niin on ainoastaan yksi taivaassa, — ja hän kyllä seikat selvittää!
Esirippu laskee.
NELJÄS NÄYTÖS.
(Suuri sali Oslon kuninkaan-kartanossa. Skule kuningas pitää pitoja seurueellensa ja päälliköillensä. Etualalla vasemmalla kädellä on kunnia-istuin, jolla Skule istuu loistavassa puvussa, purppuraviitassa, kuninkaan vanne päässä. Illallispöytä, jossa vieraat istuvat, ulottuu kunnia-istuimelta ylös taka-alalle. Skulea vastapäätä istuu Pool Flida ja Boord Bratte. Muutamia halvempia vieraita kestitetään seisovillaan oikealla puolella. On myöhäinen ilta; sali on kirkkaasti valaistu. Pidot ovat loppumaisillaan; miehet ovat hyvin iloisia ja osaksi humalassa; he juovat toistensa kanssa, nauravat ja haastelevat toinen toistansa kuulematta.)
POOL FLIDA (nousee ja anoo äänenvuoroa). Hiljaa huoneessa; Jatgeir runoilija tahtoo lausua runoelmansa Skule kuninkaan kunniaksi.
JATGEIR (astuu esiin keskelle laattiaa).
Skule herttua kutsui Örekeräjiin
Aikana Olavin päivien;
Herttua kuninkaan nimen otti:
kellot soi Ja kalske soi aseiden.
Skule kuningas ja uroita tuhansin
Yli Dovren hiihtäen samosivat;
Gudbrandilaiset pelvosta parkuin
Rahalla rauhaa rukoilivat.
Skule kuningas retkeili etelään, —
Sitä kiroili Ylämaan mies;
Skule kuningas kulki Rauman halki
Ja Lookaan hän tulla ties.
Birkebeinit pyhinä paaston
Tulit miekkoja mittelemään;
Knuut jaarli johti, — ratkaisi rauta
Riidan vallasta kuninkaan.
Se totta on: ajoist' ei Sverren saakka
Niin tuimasti taisteltu;
Luminen kenttä, veristen urhoin vuode,
Oli kuin kukista kudottu.
Pakohon pötkivät Birkebeinit,
Pois heittivät kirveet ja kilpensä;
Satamääriltä pako toki sikseen jäi,
Kun lepäsit kylminä kentällä.
Hookon kuningas käy mieron teitä,
Skule kuningas sai vallan sorjan.
Terve sä, herra! kauvan uljasna seiso,
Terve kuningas, jalo, koko Norjan!
SKULEN MIEHET. (Nousevat seisomaan rajulla riemulla, kohottavat maljojansa, kalistavat aseillaan ja kertovat:)
Terve sä, herra! kauvan uljasna seiso,
Terve kuningas, jalo, koko Norjan!
SKULE KUNINGAS. Kiitos runoelmasta, Jatgeir runoilija! Se on ihan mieleni mukaan; sillä se ylistää miehiäni samalla kuin minua itseä.
JATGEIR. Kuninkaan on kunnia, että hänen miehiänsä voi ylistää.
SKULE KUNINGAS. Ota runoilijan palkaksi tämä rannerengas, pysy minun luonani ja ole minun avun-antajani; minä tahdon pitää monta runoilijaa seurassani.
JATGEIR. Monta tarvitaankin, herra, jos runoelma on tehtävä joka teidän urotyöstänne.
SKULE KUNINGAS. Minä tahdon olla Hookonia kolme vertaa anteliaampi; runous on kunnioitettava ja palkittava kuin muu neron työ, niin kauvan kuin minä olen kuningas. Istu paikalles; sinä kuulut nyt seurahani; kaikki, mitä tarvitset, on sinulle ilmaiseksi annettava.
JATGEIR (istuu). Siitä, jota minä enimmin tarvitsen, on teillä pian suuri puute, herra.
SKULE KUNINGAS. Mistä niin?
JATGEIR. Kuninkaan vihollisista, joiden paosta ja tappiosta minä voin runoilla.
USEAT MIEHISTÄ (nauraen ja myöntäen). Hyvin lausuttu, Islantilainen!
POOL FLIDA (Jatgeirille). Laulusi oli oiva; mutta pitäähän vähän valetta oleman joka runoelmassa, ja olipa sitä siinäkin.
JATGEIR. Valetta, herra tallimestari?
POOL FLIDA. Niin ikään; sinä sanot, ett'ei kukaan tiedä missä Hookon kuningas retkeilee; mutta niin ei ole; varmuudella sanotaan Hookonin olevan Nidaroosissa.
SKULE KUNINGAS (hymyillen). Niin, hän on antanut valita lapsen kuninkaaksi ja suonut sille kuninkaan nimen.
JATGEIR. Olen sen kuullut; mutta en tietänyt, että mies voi antaa, mitä hänellä itsellään ei ole.
SKULE KUNINGAS. Helpointa on antaa, mitä itsellä ei ole.
BOORD BRATTE. Mutta vaikeata mahtaa olla matkustaa sydän talvella
Bergenistä Nidaroosiin, kun täytyy kerjäten kulkea eteenpäin.
JATGEIR. Birkebeinit kiertävät ympyrän kehää; he alkoivat näljällä ja pakkaisella ja nyt he päättävät samoin.
POOL FLIDA. Bergenissä käy huhu, että Hookon on luopunut kirkosta ja kaikesta pyhästä; hän ei kuunnellut messua uuden vuoden päivänä.
BOORD BRATTE. Hänellä oli laillinen syy, Pool; koko päivän hän hakkasi hopea-astioitansa ja hopealautasiansa palaisiksi, — hänellä ei ollut muuta soturien palkaksi.
(Naurua ja korkeaäänistä puhetta vieraiden kesken.)
SKULE KUNINGAS (kohottaa maljansa). Nyt juon sinun onneksesi, Boord Bratte, ja kiitän sinua sekä kaikkia uusia miehiäni. Te taistelitte miehuullisesti minun edestäni Lookan luona ja suuri on teidän osanne voitosta.
BOORD BRATTE. Oli ensimmäinen kerta kun taistelin teidän johdollanne, herra; mutta minä huomasin pian, että helppo on voittaa, kun teidän kaltaisenne päällikkö ratsastaa sotarivin etupäässä. Paha vaan, että surmasimme niin monta ja ajoimme toiset niin kauvas; nyt, pelkään minä, kuluu pitkä aika, ennenkuin uudestaan uskaltavat käydä meitä vastaan.
SKULE KUNINGAS. Odottakaamme kevääsen, niin kohtaamme heidät taasen.
Nyt istuu Knuutti jaarli pelastuneitten kanssa Tunsbergin vuorella, ja
Arnbjörn Juhonpoika kokoaa miehiä idästä päin Vikenissä; kun he pitävät
itsensä kylläksi väkevinä, antavat varmaankin itsestänsä tietoja.
BOORD BRATTE. He eivät uskalla, suuren miestapon jälkeen Lookan luona.
SKULE KUNINGAS. No, saakaamme sitte heidät viekkaudella ulos.
MONTA ÄÄNTÄ. Niin, niin, — tehkää se, herra!
BOORD BRATTE. Viekkautta on teillä runsaasti, Skule kuningas. Vihollisenne eivät koskaan tiedä mistään, ennenkuin te olette heidän niskoillansa, ja aina te olette siellä, jossa teitä vähemmin varrotaan.
POOL FLIDA. Sen vuoksi Birkebeinit sanovat meitä Kevätketoiksi.
SKULE KUNINGAS. Toiset sanovat Sudenketoiksi; mutta sen minä vannon, että Birkebeinit, kun me tulevalla kertaa kohtaamme toisemme, tunnustavat, että on vaikea nylkeä semmoisia susia.
BOORD BRATTE. Heidän tahdollansa emme kohtaa toisiamme; — saamme käydä jahtia ympäri koko maan.
SKULE KUNINGAS. Niin käymmekin. Ensin karkoitamme heidät Vikenistä ja laskemme maan allemme täällä idässä, sitten keräämme laivoja ja menemme niemen ympäri ja yhä edelleen Nidaroosiin saakka.
BOORD BRATTE. Ja kun te sillä tavoin tulette Nidaroosiin, niin arvelenpa ett'eivät ristiveljet kiellä teitä asettamasta Olavin arkkua ulos keräjäkentälle, niinkuin syksyllä, kun teidät kuninkaaksi julistettiin.
SKULE KUNINGAS. Arkku on saatava ulos; minä tahdon kantaa kuninkaan nimeä kaikissa kohdin lain mukaan.
JATGEIR. Ja minä lupaan sepittää teille suuren kunniarunon, kun te olette surmannut nukkuvan miehen.
(Naurua miesten joukosta.)
SKULE KUNINGAS. Nukkuvan miehen?
JATGEIR. Ettekö tiedä, herra, että Hookon kuningasta sanotaan "Uni-Hookoniksi", sen vuoksi että hän on ikäänkuin halvattuna siitä saakka kun te saitte vallan.
BOORD BRATTE. Hän makaa silmät kiinni, kerrotaan. Totta hän uneksii vielä olevansa kuningas.
SKULE KUNINGAS. Uneksikoon mitä tahansa; ei hän koskaan uneksi itseään kuninkaanvaltaan.
JATGEIR. Nukuttakaa hänet pitkään ja unelmattomaan yöhön, niin saan ainetta runoon.
MIEHET. Niin, niin, tehkää niinkuin runoniekka sanoo!
SKULE KUNINGAS. Kun niin monta kunnon miestä neuvoo, mahtaa neuvo olla hyvä; jätettäköön kuitenkin asia tällä erää. Mutta yhden lupauksen minä teen; — jokainen minun miehistäni periköön sen aseet ja sen puvun, kullan ja hopean, jonka hän kaataa; ja jokainen saakoon sen arvon, jonka hän on voittanut. Joka tappaa läänitysmiehen tulkoon itse läänitysmieheksi; joka tappaa käskynhaltijan saakoon kaadetun viran; ja kaikki ne, joilla ennestään on semmoisia kunnia-arvoja ja virkoja, saavat jonkun muun kuninkaallisen palkinnon.
MIEHET (hypähtävät ylös hurjasti riemuiten). Eläköön, eläköön Skule kuningas! Johda meitä Birkebeiniä vastaan!
BOORD BRATTE. Nyt voitte luottaa siihen, että voitatte joka tappelussa!
POOL FLIDA. Minä tahdon Dagfinn Bonden osakseni; hänellä on oiva kalpa, jota minä kauvan olen halunnut.
BOORD BRATTE. Minä tahdon Boord Torsteininpojan rautapaidan; se pelasti hänen henkensä Lookan luona, se kestää lyöntiä ja pistoja.
JATGEIR. Ei, anna se mulle; mulle se paremmin sopii — saat viisi naulaa kultaa väliä.
BOORD BRATTE. Mistä sinä aiot saada viisi naulaa kultaa, runoseppä?
JATGEIR. Aion ottaa ne Gregorius Juhonpojalta, kun tulemme pohjoiseen.
MIEHET (toinen toisiansa kuulematta). Ja minä tahdon — minä tahdon — (muuta ei kuulu melusta)
POOL FLIDA. Pois nyt, jokainen majapaikkaansa; muistakaa, että olette kuninkaan huoneessa.
MIEHET. Niin, niin, — eläköön kuningas, eläköön Skule kuningas!
SKULE KUNINGAS. Nyt levolle, hyvät miehet! Kauvan olemme tänä yönä istuneet juomapöydässä.
ERÄS SEURUELAINEN (joukon lähtiessä). Huomenna lyömme arpaa
Birkebeinien omaisuudesta.
TOINEN. Sattumus määrätköön!
MOMIAAT. Ei, ei!
TOISET. Niin, niin!
BOORD BRATTE. Nyt tappelevat sudenketot karhunnahasta.
POOL FLIDA. Ja jäljestä päin kaatavat he karhun.
(Kaikki menevät ulos taka-alalta.)
SKULE KUNINGAS (odottaa siksi kuin miehet ovat menneet; hänen kasvojensa kiinteät piirteet veltostuvat, hän vaipuu alas penkille). Kuinka olen väsynyt, väsynyt kuolemaan saakka. Päivästä päivään seisoa tuon joukon keskellä, katsella hymyilevin silmin, ikäänkuin järkähtämättömästi luottaisin oikeuteeni ja voittoon ja onneen. Eikä sitte ihmistä, jolle voisin puhua siitä, joka minua niin kipeästi kalvaa. (Nousee ikäänkuin peljästyneenä.) Entäs Lookan tappelu! Siinähän voitin! Hookon lähetti sotajoukkonsa minua vastaan; Jumalan piti ratkaiseman kuninkaiden riidan, — ja minä voitin, voitin niin ett'ei ikinä siten ole Birkebeiniä voitettu! Kilvet olivat pystyssä lumessa, mutta niiden takana ei ollut ketään; — Birkebeinit pötkivät metsään, lakeiden ja kankaitten ja mäkien yli, niin pitkälle kuin jalat kannattivat. — Uskomattomia tapahtui; Hookon voitettiin ja minä voitin. Siinä voitossa on joku salainen kammo. Taivahan suuri Jumala, eikö siis olekaan siellä ylähällä järkähtämätöntä lakia, jonka mukaan kaikki tapahtuu? Siis ei oikeudessa olekaan voittavata voimaa? (hurjasti keskeyttäen) Minä olen sairas, minä olen sairas! — Miks'ei oikeus olisi minun puolellani? Eikö Jumala juuri ehkä tahdo itse vakuuttaa sitä minulle, koska hän soi minulle voiton? (miettien.) Mahdollisuus on yhtä suuri; — ei rahtuakaan enemmän toisella kuin toisellakaan puolen, ja kuitenkin — (ravistaa päätänsä) kuitenkin painuu vaaka Hookonin puolelle. Minulla on vihaa ja palavia himoja heittää vaakakuppiini, mutta kuitenkin painuu se Hookonin puolelle. Jos ajatus kuninkaan oikeudesta arvaamatta pistää päähän, niin on hän aina, enkä minä koskaan todellinen kuningas. Jos minä pidän itseni oikeana, niin pääsen minä siihen päätökseen erityisillä keinoilla, minun täytyy rakentaa konstikas rakennus, älykäs teos, minun täytyy karkoittaa muistot mielestäni, ja väkisin valloittaa usko. Ei ollut ennen näin. Mikä on sitten tullut, joka on tehnyt minun niin epäileväksi? Sekö että piispa poltti kirjeen? Ei, — sen kautta tuli epätieto ijankaikkiseksi; mutta ei suuremmaksi. Onko sitten Hookon viime aikana toimittanut jonkun suuren kuninkaallisen työn? Ei, suurimmat työnsä toimitti hän silloin, kuin vähimmin uskoin häneen, (istahtaa oikealle puolelle.) Mitä se on? Haa, ihmeellistä; tulee ja häviää kuin virvatuli; kielelläni hyppelee, ikäänkuin silloin kun on sanan kadottanut, eikä voi sitä löytää, (hypähtää ylös.) Haa! Siinä se on! Ei —! Niin, niin! siinä se on! — "Norja on ollut valtakunta; se on tuleva kansaksi; kaikkien pitää tuleman yhdeksi ja kaikkien pitää tietämän olevansa yksi!" Sitten kun Hookon lausui nuo mielettömät sanat, seisoo hän aina edessäni oikeana kuninkaana. — (Tuijottaa tuskastuneena eteensä ja kuiskaa:) Jos noissa ihmeellisissä sanoissa välkkyisi Jumalan kutsumus? Jos Jumala olisi pitänyt ajatuksen tähän saakka ja nyt tahtoo kylvää sen — ja on valinnut Hookonin kylvömieheksi?
POOL FLIDA (tulee sisään taka-alalta). Herra kuningas, minulla on uutisia.
SKULE KUNINGAS. Uutisia?
POOL FLIDA. Eräs mies, joka tulee vuonon suulta, kertoo, että Birkebeinit Tunsbergissä ovat laskeneet aluksensa vesille ja että paljon miehiä on kokoontunut kaupunkiin viime päivinä.
SKULE KUNINGAS. Hyvä, me tahdomme kohdata heitä! — huomenna, taikka niin.
POOL FLIDA. Voisi niinkin käydä, herra, että Birkebeinit aikovat ensin käydä meitä vastaan.
SKULE KUNINGAS. Siksi ei heillä ole kylliksi aluksia, eikä väkeä.
POOL FLIDA. Mutta Arnbjörn Juhonpoika kokoaa miehiä ja aluksia ympäri
Vikeniä.
SKULE KUNINGAS. Sitä parempi; me voitamme heidät yhdessä, niinkuin
Lookan luona.
POOL FLIDA. Herra, ei ole niin helppo voittaa Birkebeiniä kahta kertaa perätysten.
SKULE KUNINGAS. Miksikä ei?
POOL FLIDA. Siksi, ett'ei Norjan tarina tiedä semmoista ennen tapahtuneen. — Eikö pidä lähettää vakoojia Hovedsaarelle?
SKULE KUNINGAS. Ei tarvitse; yö on pimeä, ja sitä paitse sumuinen.
POOL FLIDA. Niin, niin, kuningas sen paraiten tietää; mutta muistakaa, herra, että kaikki ovat teitä vastaan täällä Vikenissä. Oslon kaupunkilaiset vihaavat teitä, ja jos Birkebeinit tulevat, niin ne yhtyvät heihin.
SKULE KUNINGAS (elävästi). Pool Flida, eikö voisi ajatella, että minä saisin Vikeniläiset puolelleni?
POOL FLIDA (katsoo kummastuen häneen ja ravistaa päätänsä). Ei, herra, ei sitä voi ajatella.
SKULE KUNINGAS. Miksikä ei?
POOL FLIDA. Sen vuoksi, että Tröndit ovat teidän puolellanne.
SKULE KUNINGAS. Minä tahdon sekä Tröndit että Vikeniläiset puolelleni!
POOL FLIDA. Ei, herra, se ei ole mahdollista.
SKULE KUNINGAS. Ei voi ajatella; ei ole mahdollista! ja miksikä ei — miksikä ei?
POOL FLIDA. Sen vuoksi, että Vikeniläinen on Vikeniläinen ja Tröndi on Tröndi, ja sen vuoksi, ett'ei tarina muuta kerro, ja sen vuoksi että niin on aina ollut.
SKULE KUNINGAS. Niin, niin — sinä olet oikeassa. Mene.
POOL FLIDA. Eikö minun pidä lähettää vakoojia?
SKULE KUNINGAS. Odota päivänkoittoon. (Pool Flida menee.) Norjan tarina ei kerro semmoista; ei koskaan ole niin ollut. Pool Flida vastaa minulle, niinkuin minä vastasin Hookonille. Onko siis asteita ylempänä ja alempana? Onko Hookon sen verran minua ylempänä, kuin minä olen Pool Flidaa ylempänä? Olisiko Hookon saanut näön nähdäkseen syntymättömiä ajatuksia, enkä minä? Kuka oli Haarald Kaunotukan tasalla, silloin kuin eri kuningas vallitsi joka niemellä, ja hän lausui: nyt he kaatukoot, tästä lähin olkoon vaan yksi. Hän hävitti vanhan tarinan ja perusti uuden, (vaikenee; kävelee miettien edes takaisin; sitten seisahtuu.) Voiko mies ottaa Jumalan kutsumuksen toiselta, niin kuin hän voi ottaa aseet ja kullat kaadetulta viholliseltaan? Voiko kuninkaan-alku ottaa kuninkaan tehtävän päällensä, samoin kuin hän voi pukea itsensä kuninkaan viittaan? Voiko tammi, joka kaadetaan laivapuuksi, voiko se lausua: minä tahdon olla laivan masto, minä tahdon ottaa hongan tehtävän, osottaa suorana ja loistavana ylöspäin, kantaa kultaista viiriä latvassani, seisoa valkoisin, tuulen pullistamin purjein auringon paisteessa ja näkyä kansalle kaukaa, etäältä? — Ei, ei, raskas oksainen tammipuu, sinun paikkas on laivan anturassa; siellä sinun tulee virua ja olla hyödyllinen, hiljaisena ja päivän näkymättömänä; sinun pitää estämän laivaa kaatumasta myrskyssä; maston kultaisine viirineen ja pullistuneine purjeineen pitää viemän sitä eteenpäin uutta, outoa kohti, vieraita rantoja, tulevata tarinaa kohti! (äkisti.) Sitten kun Hookon lausui suuren kuninkaan-ajatuksensa, en näe muuta ajatusta maailmassa kuin sen ainoan. Joll'en voi sitä ottaa ja tehdä sitä todeksi, niin en näe ajatusta, jonka edestä voisi taistella. (Miettien.) Ja enhöhän sitä voisi? Joll'en voisi, miksi minä sitten rakastan Hookonin ajatusta?
JATGEIR (tulee sisään taka-alalta). Suokaa anteeksi, herra kuningas, että tulen —
SKULE KUNINGAS. Hyvä että tulet, runoniekka!
JATGEIR. Minä kuulin kaupunkilaisten majapaikassa puhuvan salaperäisesti, että —
SKULE KUNINGAS. Jätä se tuonnemmaksi. Sano minulle, runoilija, oletko sinä, joka olet lavealti kulkenut vieraissa maissa, oletko sinä koskaan nähnyt vaimon rakastavan vierasta lasta? Ei ainoastaan siitä pitävän, — sitä en tarkoita; vaan rakastavan, rakastavan sielun hellimmällä rakkaudella?
JATGEIR. Niin tekevät vaan ne vaimot, joilla ei ole omia lapsia rakastaa.
SKULE KUNINGAS. Vaan ne vaimot —?
JATGEIR. Ja varsinkin ne vaimot, jotka itse ovat hedelmättömät.
SKULE KUNINGAS. Varsinkin hedelmättömät —? He rakastavat toisten lapsia hellimmällä rakkaudellaan?
JATGEIR. Niin tapahtuu usein.
SKULE KUNINGAS. Eikö myös joskus tapahdu, että semmoinen hedelmätön tappaa toisen vaimon lapsen, sen vuoksi että hänellä itsellä ei ole lasta?
JATGEIR. Kyllä kai; mutta silloin hän ei menettele viisaasti.
SKULE KUNINGAS. Viisaasti?
JATGEIR. Niin, sillä hän antaa surun lahjan sille, jonka lapsen hän tappaa.
SKULE KUNINGAS. Pidätkö sinä surun lahjaa niin suurena?
JATGEIR. Pidän, herra.
SKULE KUNINGAS (katsoo häneen tarkasti). Sinussa on ikään kuin kaksi miestä, islantilainen. Kun istut sotilasten iloisessa seurassa, käärit sinä joka ajatuksen nuttuun ja viittaan; kun on yksin kanssasi, olet sinä joskus niiden kaltainen, joiden joukosta tekee mieli valitsemaan ystävänsä. Mistä se tulee?
JATGEIR. Kun te menette uimaan virtaan, herra, niin te ette riisu päältänne siinä, missä kirkkoväki kulkee ohitse, vaan etsitte itsellenne salaisen suojan.
SKULE KUNINGAS. Niin tietysti.
JATGEIR. Minulla on sielun kainous; sen vuoksi en riisu päältäni, kun on monta huoneessa.
SKULE KUNINGAS. Hm. (lyhyt hiljaisuus). Sano, Jatgeir, kuinka sinusta tuli runoilija? Keneltä opit runotaidon?
JATGEIR. Ei runo-taitoa opita, herra.
SKULE KUNINGAS. Eikö opita? Miten se sitte kävi?
JATGEIR. Minä sain surunlahjan ja silloin olin runoilija.
SKULE KUNINGAS. Surunlahjaa siis runoilija tarvitsee.
JATGEIR. Minä tarvitsin surunlahjan; toisia voi olla, jotka tarvitsevat uskoa, taikka iloa — taikka epäilystä —
SKULE KUNINGAS. Epäilystäkin?
JATGEIR. Niin; mutta silloin tulee epäilevän olla vahva ja raitis.
SKULE KUNINGAS. Ketä sanot epäraittiiksi epäilijäksi?
JATGEIR. Sitä, joka epäilee omaa epäilystänsä.
SKULE KUNINGAS (pitkään). Se on mielestäni kuolema.
JATGEIR. Vielä pahempi; se on pimeänhämärä.
SKULE KUNINGAS (reippaasti, ikäänkuin ravistaen ajatukset päältänsä).
Missä ovat aseeni! Minä tahdon taistella ja toimia — enkä ajatella.
Mitä tahdoit ilmoittaa, tullessasi?
JATGEIR. Tahdoin ilmoittaa, mitä huomasin majapaikassa. Kaupunkilaiset puhuvat salaa keskenänsä; neuvovat pilkallisesti ja kysyvät, tiedämmekö tarkkaan, että Hookon kuningas on lännessä; he iloitsevat jostakin.
SKULE KUNINGAS. Ne ovat Vikeniläisiä ja Vikeniläiset ovat minua vastaan.
JATGEIR. He tekevät pilkkaa siitä, ett'ei Olavi kuninkaan pyhää arkkua voitu nostaa ulos keräjäkentälle, kun teidät kuninkaaksi julistettiin; sanovat sen pahaksi enteeksi.
SKULE KUNINGAS. Kun ensi kerran tulen Nidaroosiin on arkku saatava ulos; se on seisova paljaan taivaan alla, jos minun täytyisikin ruhtoa murskaksi Olavin kirkko ja laventaa keräjäkenttä yli tontin, jolla se oli!
JATGEIR. Mahtava teko tuo; mutta minä sepitän siitä runon, yhtä mahtavan kuin tekonne.
SKULE KUNINGAS. Onko sinulla varalla monta sepittämätöntä runoa,
Jatgeir?
JATGEIR. Ei, mutta monta syntymätöntä; ne sikiävät toinen toisensa jälkeen, saavat hengen ja syntyvät.
SKULE KUNINGAS. Ja jos minä, joka olen kuningas, ja jolla on valta, surmauttaisin sinut, kuolisivatko sinun kanssasi kaikki ne syntymättömät runoilija-ajatukset, joita kannat sisässäsi?
JATGEIR. Herra, suuri synti on surmata sorea ajatus.
SKULE KUNINGAS. Minä en kysy, onko se synti; minä kysyn onko se mahdollista!
JATGEIR. En tiedä.
SKULE KUNINGAS. Onko sinulla koskaan ollut toinen runoilija ystävänä, ja onko hän koskaan kuvaillut sinulle suurta, ihanaa runoelmaa, jonka hän aikoi sepittää?
JATGEIR. On herra.
SKULE KUNINGAS. Etkö sinä toivonut voivasi tappaa häntä ottaaksesi hänen mietteensä ja sepittääksesi runoelman itse?
JATGEIR. Herra, en ole hedelmätön; minulla on omia lapsia; minä en ole pakoitettu rakastamaan toisten. (Menee).
SKULE KUNINGAS (lyhyen hiljaisuuden jälkeen). Islantilainen on todella runoilija. Hän lausuu tietämättänsä Jumalan syvimmän totuuden. — Minä olen niinkuin hedelmätön vaimo. Sen vuoksi rakastan Hookonin kuninkaallista ajatusta, rakastan sitä sieluni hellimmällä rakkaudella. Oi, jospa voisinkin sen omakseni saada! Se kuolisi käsiini. Mikä on parempi, ettäkö se kuolee minun käsiini, taikka kasvaa isoksi hänen hoidossaan? Saako sieluni rauhaa, jos se tapahtuu? Voinko siitä luopua? Voinko katsella, kuinka Hookon perustaa itselleen semmoisen jälkimaineen! — Kuinka kuollutta ja tyhjää on sisässäni, — ja ympärilläni! Ei yhtäkään ystävää —; Islantilainen! (menee ovelle ja huutaa ulospäin:) Onko runoniekka mennyt kuninkaankartanosta?
SEURUELAINEN (ulkona). Ei, herra, hän seisoo etusuojassa puhutellen vahtia.
SKULE KUNINGAS. No, käske hänet sisään! (käy pöydän luokse; hetkisen päästä tulee Jatgeir). En saa unta, Jatgeir; suuret kuninkaalliset ajatukset, näet, pitävät minua valveilla.
JATGEIR. Kuninkaan ajatukset ovat samoin kuin runoilijan, näen mä. Ne lentävät korkeimmalle ja kasvavat paraiten, kun hiljaisuus ja yö on ympärillä.
SKULE KUNINGAS. Onko runoilijankin niin?
JATGEIR. On, herra; ei ainoakaan runo synny päivän valossa; sen voi kirjoittaa auringon paisteessa; mutta se sepittyy hiljaisina yöhetkinä.
SKULE KUNINGAS. Kuka sinulle antoi surun lahjan, Jatgeir?
JATGEIR. Se, jota rakastin.
SKULE KUNINGAS. Hän kuoli siis?
JATGEIR. Ei, hän petti minut.
SKULE KUNINGAS. Ja niin tulit sinä runoilijaksi.
JATGEIR. Niin, niin tulin runoilijaksi.
SKULE KUNINGAS (tarttuu häntä käsivarteen). Minkä lahjan minä tarvitsen tullakseni kuninkaaksi?
JATGEIR. Ette suinkaan epäilyksen; sillä silloin te ette kysyisi noin.
SKULE KUNINGAS. Minkä lahjan tarvitsen?
JATGEIR. Herra, olettehan te kuningas.
SKULE KUNINGAS. Uskotko sinä joka hetki varmaan olevasi runoilija.
JATGEIR (katsoo häneen hetken hiljaisena ja kysyy): Oletteko koskaan rakastanut?
SKULE KUNINGAS. Olen kerran, — palavasti, ihanasti ja rikoksellisesti.
JATGEIR. Teillä on vaimo.
SKULE KUNINGAS. Hänen otin, että hän synnyttäisi minulle poikia.
JATGEIR. Mutta teillä on tytär, herra, — suloinen ja ihana tytär.
SKULE KUNINGAS. Jos tyttäreni olisi poika, niin en kysyisi, mitä lahjaa tarvitsen, (äkkiä:) Minulla täytyy olla joku luonani, joka minua tottelee itse mitään tahtomatta, — joka järkähtämättömästi uskoo minuun, joka liittäytyy minuun hyvässä ja pahassa, joka elää ainoastaan valaistaksensa ja lämmittääksensä minun elämääni, jonka täytyy kuolla, jos minä kaadun. Neuvo minua, Jatgeir runoilija!
JATGEIR. Ostakaa koira, herra.
SKULE KUNINGAS. Eikö ihminen riittäisi?
JATGEIR. Semmoista ihmistä saatte kauan etsiä.
SKULE KUNINGAS (Äkisti). Tahdotko sinä, Jatgeir, olla se ihminen? Tahdotko olla poikani! Sinä saat Norjan kruunun perinnöksi, — sinä saat maan ja valtakunnan, jos tahdot olla minun poikanani, elää minun elämäni työn eteen ja uskoa minuun!