Kunniansa vankina

YHDESTOISTA LUKU.

Kreivin kuoleman jälkeisenä päivänä kävi Schwarz rouva Witzbergin luona.

Kautta rantain nuorelta kreivittäreltä tiedusteltuansa, hän oli saanut tietää, että vainaja ei ollut jättänyt tyttärellensä juuri mitään ja että tällä ei ollut ketään, jonka luona olisi saanut turvan, sekä lisäksi sen, että tyttö ei alaikäisenä saanut hallita edes sitä vähääkään, minkä omisti. Kaiken tämän johdosta oli Schwarz kääntynyt tuon vanhan naisen puoleen.

Jouduttuaan rouvan kanssa kahdenkesken, selitti Schwarz hänelle vakavasti, että hän, rouva Witzberg, oli välillisesti syypää kreivin kuolemaan, sillä uhkaava uusi oikeudenkäynti oli murtanut miehen. Sentähden — sanoi Schwarz — oli hänen, rouva Witzbergin, velvollisuus hyvittää tietämättänsä aiheutunut paha, ottamalla uhrinsa tytär hoiviinsa.

Pyylevä rouva, joka itse asiassa oli varsin hurskas ja helläsydäminen nainen, kauhistui kerrassaan. Mutta Schwarz selitti hänelle valtioviisaasti kuinka suurta etua koituisi hänen omalle tyttärellensä, saadessaan seurustella hyvin kasvatetun, jalosukuisen neidon kanssa.

Rouva Witzberg oli joka suhteessa mitä kunniallisin nainen, vaikkakin älyltänsä hieman keskinkertainen ja maailmankatsomukseltaan vieläkin keskinkertaisempi. Jo Augustinowicz oli hänen mielestänsä hienouden ja kohteliaisuuden perikuva, mutta Schwarz teki häneen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen heti ensi näkemältä. Hän ei voinut olla lausumatta julki ihastustansa siitä, että niin "ylhäiset" nuorukaiset kunnioittivat häntä käynnillänsä.

Hänen tyttärensä, nuori Malinka, muistutti häntä monessa suhteessa. Hän yhtyi Schwarzin pyyntöön, eikä tyytynyt ainoastaan siihen, että nuori kreivitär otettiin heidän luoksensa asumaan, vaan tahtoi lisäksi, että he välttämättä jäisivät Kiowaan asumaan. Vanhan rouvan aikomus kävi yhteen tämän kanssa. Olihan hänen tyttärensä yhdeksäntoistavuotias, siis juuri siinä iässä, jolloin on tutustuttava maailmaan. Heidän varallisuutensa ei estänyt heitä toteuttamasta aiettansa. Witzberg-vainaja, joka oli ollut tullivirkamiehenä Preussin rajalla, oli ollut rehellisen ja kelpomiehen maineessa ja hänen virkaveljensäkin olivat sanoneet, että vielä vuosisatoja jälkeenkin päin puhuttaisiin hänen rehellisyydestänsä; mutta kaikesta rehellisyydestänsä huolimatta oli Kleofas Witzberg jättänyt murehtivalle leskellensä 500,000 ruplan omaisuuden, joka olisi pian voinut kohota miljoonaan, ellei kohtalo olisi niin varhain katkaissut tuon kunnon virkamiehen elämänlankaa. Hänen kokoon haalimansa omaisuus ei suinkaan ollut jäänyt huonoihin käsiin. Leski ja tytär, jotka eivät milloinkaan olleet uneksineet tulevansa niin rikkaiksi, tahtoivat kernaasti harjoittaa hyväntekeväisyyttä rikkauksillansa. He koettivat lievittää hätää ja puutetta missä tahansa sellaista ilmenikin; he tekivät runsaita lahjoituksia kirkolle ja täyttivät parhaansa mukaan kristilliset velvollisuutensa.

He ottivat nuoren kreivittären vastaan sydämellisesti ja avosylin aivan kuin hän olisi ollut läheinen sukulainen. Varsinkin Malinka, joka oli lapsellinen ja helläsydäminen tyttö, tunsi todellista kiintymystä tuohon ylhäiseen orpotyttöön. Hän osoitti kaikin tavoin hänelle ystävyyttänsä, lohdutti häntä parhaansa mukaan ja oli väsymätön kaikessa, ja toivo päästä kerran hänen uskotuksi ystävättäreksensä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla. Ja näin oli Schwarz toimittanut nuorelle kreivittärelle suojan ja turvan, jota parempaa tytön omat sukulaisetkaan eivät olisi voineet tarjota.

Mutta nuori kreivitär oli myöskin sellainen, että hän ei voinut herättää muuta kuin mieltymystä kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssansa tekemisiin. Syvästä surustansa huolimatta hän oli selvillä tilanteesta ja osoitti suurta kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, joka hänen osaksensa tuli.

Kyyneleet silmissä hän oli kiittänyt Schwarzia kädestä pitäen ja tämä oli vaistomaisen tunteen pakoittamana vienyt tuon käden huulillensa.

— Tahtoisin todellakin itkeä joka kerran, kun hän katsoo minuun, — sanoi Augustinowicz; — ja paholainen minut vieköön, ellei hän ole sata kertaa kauniimpi minua!

KAHDESTOISTA LUKU.

Mariella, kreivin tyttärellä, oli ollut jotakuinkin iloton nuoruus. Isänsä eläessä hän oli tuntimääriä istunut pienessä huoneessaan, ainoana huvinaan varpusten katseleminen naapuritalon katolla. Vanha kreivi saapui useimmiten iltamyöhällä kotiin, tuloksettomien ponnistusten harmistuttamana ja uuvuttamana, ja viritti loppumattomia valitusvirsiä kohtalon puolueellisuudesta ja kovuudesta. Mutta kyllä häntä seurasikin huono onni. Miehuusvuosinaan hän oli tunnettu tarmokkaaksi ja toimeliaaksi mieheksi ja hänen lempiunelmansa oli ollut saada esimerkillään puolalaiselle aatelistolle todistaa, kuinka se saattaisi nuortua, jos se seuraisi aikansa rientoja. Mutta nämä kunnianhimoiset ponnistukset eivät johtaneet muuhun kuin siihen, että hän menetti koko omaisuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen, mutta saavuttanut ne liian myöhään, hän olisi kernaasti vaihtanut kaiken tuon muutamaan tuhanteen ruplaan. Nämä kovat kokemukset olivat synnynnäisen aatelisylpeyden ohella katkeroittaneet hänen mielensä ja tehneet hänet ankaraksi itseään ja toisia kohtaan.

Hänen sukunsa, joka oli laaja ja sangen rikas, oli lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssansa, tai oikeammin hän oli tehnyt sen, säästyäksensä kaikelta surkuttelulta ja sääliltä.

Jospa hänellä olisi edes ollut poika! Nuori kotka olisi lentänyt pesästään uusin voimin ja kiitänyt läpi kaikkien ilmapiirien! Mutta onnettomuudeksi oli kohtalo suonut hänelle tyttären, josta ei voinut toivoa mitään. Marie jäisi vanhaksineidoksi tai menisi isänsä kuoltua naimisiin ensimäisen vastaantulijan kanssa. Ja niin oli vanha kreivi jo alkanut miltei vihata tytärtänsä.

Tytär sitävastoin oli rakastanut häntä koko sydämestään; hän oli rakastanut isäänsä, koska tämä oli vanha ja onneton ja koska hänellä ei ollut ketään muuta, jota olisi rakastanut; hän oli rakastanut vanhusta, koska tämä edusti viimeistä lukua kauniissa romaanissa, jonka hän mielikuvituksessaan eli yhä uudestaan ja uudestaan. Satoja kertoja oli vanhus yksitoikkoisella äänellänsä toistanut kertomuksen esi-isiensä sankaritöistä, ja nuoren tytön sielu oli tottunut elämään menneisyyden muisteloissa. Hän oli vähitellen luonut ympärillensä puoleksi taru- ja satumaailman. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielikuvituksensa kultaiselle taustalle ilmestyvän uusia sankarihahmoja, milloin hopeavarusteisen ritarin, milloin korskean miekkamiehen, uljaan, taisteluvalmiin sankarin, joka pelasti isänmaansa, karkoitti raakalaislaumat takaisin aroille ja palasi riemusaatossa juhlallisesti koristettuun kaupunkiin. Nuoren neidon tavallisia haaveita! Ja koko maailman puhuessa tuon nuoren sankarin urotöistä, lepäsi tämä, enemmän rakkautta kuin verta janoavana polvillaan, erään nuoren, valkopukuisen neidon edessä. Ja tämä nuori neito oli hän, Marie, ja tuo sankari joku kuninkaallinen prinssi, kunniakkaan suvun viimeinen jälkeläinen.

Tällaisia haaveili nuori tyttö isänsä kertoessa hänelle esi-isiensä urotöistä. Mutta kun vanhus oli päässyt kertomuksensa loppuun, ja äkkiä havaitsi nykyisen tilanteen, mumisi hän surullisella äänellä: "Minun syyni, minun syyni!" Silloin Marie kietoi lempeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi mitä hellimmällä äänellä: "Ei, isä, ei se ole sinun syysi, ja kaikki on vielä muuttuva entisellensä!"

Mutta entiset ajat eivät palanneetkaan; vanhus kuoli, eikä ylhäis-syntyistä ritaria kuulunutkaan, ei ilmestynytkään sankaria, joka olisi ottanut orvon tyttöraukan suojelukseensa.

Henkilössä, joka oli ilmestynyt, ei ollut nimeksikään ritarillisuutta. Tuosta kuhmuraisesta, leveäsuisesta, nelikulma-otsaisesta, jäyheätekoisesta talonpoikaispäästä ei ollut kultaisen töyhtökypärän kantajaksi. Todennäköisesti ajatteli tuo pää kaikkea muuta, mutta ei raakalaislaumojen tarkoittamista. Joka tapauksessa oli Schwarz nuoren kreivittären mielestä odottamaton, harvinainen ilmestys. Tämä mies ei puhunut, vaan toimi. Joka päivä huomasi neito uusia todistuksia hänen varmasta, älykkäästä päättäväisyydestään ja tarmokkuudestaan, havaitsipa hän tuossa nuoressa miehessä todellista miehekkyyttäkin, joskin tämä miehekkyys oli aivan toisenlaista kuin se, mikä oli ilmennyt ristiretkien aikuisissa tarinoissa. Otettuansa nuoren tytön asioiden huollon käsiinsä oli Schwarz jo heti ensi päivinä saavuttanut erinomaisia tuloksia, kun sitävastoin vanhan kreivin ponnistukset olivat aina rauenneet tyhjiin. Yhdessä viikossa oli Schwarz saanut aikaan enemmän kuin vanha kreivi monessa vuodessa. Hän havaitsi, että orpo tyttö ennen kaikkea tarvitsi pienoisen rahaerän, saadaksensa välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi, tarvitsematta nöyrtyä turvautumaan vieraitten henkilöiden apuun, joidenka luona hän asui. Luonnollisesti oli ajatus, että hän olisi rouva Witzbergistä riippuvainen, nuorelle tytölle kauhistuttava, ja hän oli äärettömän kiitollinen Schwarzille, joka oli oivaltanut hänen tuskansa. Asianajajan myötävaikutuksella onnistui nuoren ylioppilaan muuttaa kreivin omaisuus rahaksi, niin että Marie kuukauden kuluttua isänsä kuolemasta omisti 4,000 ruplaa. Mihin Schwarz vain ryhtyi, oli hänellä aina onni myötä, päinvastoin kuin mitä kreivillä oli ollut. Nuori tyttö huomasi tämän heti ja hänen mielestänsä hänen isänsä olemus oli edustanut ylhäisöä, kun nuori ylioppilas sitävastoin edusti alhaisoa.

— Kuinka kauheita nuo ihmiset ovat, — ajatteli hän. — Heille ei ole olemassa mitään esteitä. Kuinka epäviisasta oli isältäni ryhtyä kilpailemaan heidän kanssaan.

Eräänä päivänä hän tiedusteli varsin hienotunteisesti Schwarzin menneisyyttä, ja tämä vastasi miltei töykeästi:

— Isäni oli seppä!

Marie ihmetteli suuresti kuinka Schwarz saattoi sellaista tunnustaa. Hän arveli, että nuoren miehen olisi pitänyt olla edes sen verran hienotunteinen, että olisi salannut moisen kauhean tosiasian, ja Schwarzin vastaus oli kuin vasaranisku hänen nuorelle, haaveilevalle sydämellensä. Hän kuvitteli ainakin alkuaikoina, että nuori ylioppilas ja molemmat Witzbergit kunnioittaisivat hänessä vanhan, arvokkaan suvun jälkeläistä ja että siihen ystävällisyyteen, jota häntä kohtaan osoitettiin, ei ollut niinkään vähäisenä syynä hänen kreivinkruununsa. Mutta pian hänen täytyi myöntää täydellisesti erehtyneensä ainakin Schwarzin suhteen.

Nuori ylioppilas lausui sanan "kreivi" aivan samoin kuin esimerkiksi sanan "liettualainen", "porvari" tai "talonpoika", antamatta sille erityisempää arvoa. Vieläpä hän suhtautui kreivittäreen jonkinmoisella ylpeydellä ja alentuvaisuudella, joka oli kaukana kaikesta mielistelystä. Hän oli orpoa kohtaan sävyisä ja hellä, mutta kohteli häntä kuin voimakas heikompaa, kuin kypsynyt mies lasta. Kuinka suloista Marien olikaan olla hänen turvissaan. Hänellä oli tunne, että Schwarzille ei mikään ollut mahdotonta ja että hän saattoi nukkua rauhassa niinkauan kuin Schwarz häntä suojeli.

Siitä huolimatta joutui hän pari kolme kertaa tutustuttamaan nuorukaista luonteensa toiseen puolen. Eräänä iltana hän tyhjensi Schwarzille kaikki kirjalliset ja filosofiset tietonsa, johonka tämä hellävaroen vastasi, kumoten kaikki hänen väitteensä, niinkuin opettaja oppilaansa, mikä neitosta yhä vaan kiihoitti. Nuorukainen todisti hänen erehdyksensä ja täydensi ja oikaisi hänen mielipiteitänsä, joilla hän oli tahtonut häikäistä. Eräänä toisena kertana kun molemmat ylioppilaat olivat läsnä, Marie istahti pianon ääreen ja soitti vaikean rapsodian: mutta kun hän oli lopettanut, istui Schwarz samalle tuolille ja soitti vielä loisteliaammin kappaleen. Tuo nuori mies osasi todellakin kaikkea!

Kun nuori kreivitär samana iltana meni huoneeseensa, oli hän vähällä purskahtaa itkuun, ja nämä lapselliset mielenliikutukset kiihoittivat häntä siihen määrin, että hän oli melkein unohtamaisillaan surunsa. Siitä huolimatta hän rakasti isäänsä yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja muisto hänen kuolemastaan piti häntä yhä mitä suurimman epätoivon vallassa. Mutta hän oli nainen, ja tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta naista, joka ei — syvimmässä surussaankin — olisi jonkun verran taipuvainen turhamaisuuteen.

Näin siis syntyi hiljainen ja salainen taistelu nuoren kansanmiehen ja hänen suojattinsa välillä ja tämä taistelu antoi Marielle paljon miettimisenaihetta, mutta Schwarzille se oli vieläkin vaarallisempaa kuin hänelle. Kreivitär ei ollut pystynyt sokaisemaan häntä syntyperällään ja tiedoillaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli herännyt vilkas mielenkiinto neitoa kohtaan.

Schwarz katseli häntä kuin heikkoa, hentoa lasta, jonka olemassaolo oli hänen käsissään. Hän oli alituisesti Marien seurassa ja laiminlöi kokonaan Helenen, käyden tämän luona vain aniharvoin. Hän mietti vain millä voisi ilahduttaa pikku kreivitärtä ja muodostaa hänen elämänsä helpoksi ja mukavaksi. Taistelu nuorten välillä kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi tai oikeammin kehittyi yhä voimakkaammaksi molemminpuoliseksi mieltymykseksi. Nuori kreivitär arveli, että Schwarz nöyrtyisi nyt kauniisti hänen edessään ja laskisi talonpoikais-sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tämä oli kuitenkin vain sekavaa haaveilua, niinkuin asianlaita oli samanlaisissa tapauksissa ollut hänen isänsä edessäkin; mutta tietämättään ja tahtomattaan ajatteli hän päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän tuota nuorta ylioppilasta. Eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta kahdeksantoista vuotias, eikä tietänyt elämästä kerrassaan mitään, mutta hänen päänsä oli kuitenkin tulvillaan jos jonkinlaisia haaveita.

Muuten häneltä ei puuttunutkaan tilaisuutta saada alituisesti ajatella uutta ystäväänsä. Schwarz oli ottanut huolehtiaksensa hänestä kaikin tavoin, ja rakkaus ja kiitollisuus, jota hän nuorukaista kohtaan tunsi, opettivat Marieta pitämään häntä päivä päivältä yhä suuremmassa arvossa. — Voisiko hän rakastaa minua? — kysyi hän itseltänsä iltaisin, ajatellen Schwarzin hänelle puhumia sanoja ja katseita, joita tämä oli häneen luonut. Usein vastasi hän itselleen arasti: — Kyllä, hän rakastaa minua! — Mutta silloin kuiskasi ääni hänen korvaansa vielä kovemmin: — Onko se myöskin totta? — ja hän lisäsi hiljaa: — Jospa hän vain voisi minua rakastaa!

KOLMASTOISTA LUKU.

Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo, ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos. Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä, tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —

— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.

— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi hänkin minuun.

— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui molemmin käsin otsaansa.

— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on mahdotonta… rakastaisin häntä niin… niin… Jumalani, en voi sanoa sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!

Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.

— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.

— Rakas Marie!

— Malinka, minä rakastan!

— Niin, Marie, tiedän sen! —

— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni
Schwarzin huoneesta.

— No, mitä nyt?

— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti Marien harsoa… Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti ottaa sen… Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki merkitsee… tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä ymmärrän.

Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään. Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:

— Kas niin, vanha ystävä!

Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Kuulehan, vanha ystävä, älä viitsi kiusata itseäsi, älä tee itseäsi sairaaksi! Vastaa minulle: Kärsitkö sinä Helenen tähden?

Schwarz pudisti päätänsä.

— Kärsit, sinä kärsit Helenen tähden. Mutta, ystäväni, rohkaise itseäsi. Tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi.

Schwarz nousi; varma päätös näkyi hänen silmistään, ja vaikka hänen kasvoillaan kuvastuikin ankara tuska, saattoi kuitenkin havaita, että hänen sielussaan oli tapahtunut taistelu, josta hän oli suoriutunut voittajana. Hän puristi voimakkaasti Augustinowiczin kättä ja sanoi:

— Lähden hänen luoksensa.

— Kenenkä?

— Helenen.

Augustinowicz ponnahti pystyyn.

— Niin, — jatkoi Schwarz. — Olen jo kylliksi epäröinyt ja valehdellut.
Lähden pyytämään Heleneä vaimokseni.

Näin sanottuaan Schwarz poistui huoneesta.

Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:

— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!

Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.

Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle ominaisella, hehkuvalla intohimolla.

Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.

Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä viivyttelemättä Helenen luokse.

Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia, tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi hänen rakkauteensa… — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen, ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa, uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli velvollisuus.

— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän. Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se mahdollista? — kysyi hän itseltään.

— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin. Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.

Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.

Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.

— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden. Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.

— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen… mutta miksi ei Mariesta voisi tulla tuon lapsen äiti?

Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan aamuun asti.

Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu; sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen, sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi. Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa:

— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.

Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.

— Minä kuuntelen, rakkaani!

— Kolme vuotta on kulunut siitä kuin Gustav kuolinvuoteellaan uskoi sinut minun hoiviini. Olen parhaani mukaan täyttänyt hänelle antamani lupauksen; mutta suhteemme ei ole enää sellainen kuin sen pitäisi olla. Sen täytyy muuttua toisenlaiseksi, Helene!

Schwarz vaikeni hengittääksensä; hän oli lausumaisillansa oman tuomionsa.

Helene oli käynyt kalpeaksi; hänen silmäluomensa värähtelivät ja silmänsä sumenivat.

— Sen täytyy muuttua, — mumisi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Helene, tahdotko tulla vaimokseni?

— Rakkaani…

— Helene risti kätensä aivan kuin rukoukseen ja loi intohimoisen katseen Schwarziin.

— Niin, tule vaimokseni; aika, josta olen sinulle puhunut, on vihdoinkin koittanut.

Helene kietoi käsivartensa Schwarzin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen rinnallensa.

— Rakkaani, ethän laske leikkiä? Ei, ei… saan siis vielä kerran tuntea mitä onni on! Oh, jospa sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan.

Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.

— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua, rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö totta?

— Rakastan!

— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle.
Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia
kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt.
Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?

Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.

Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.

VIIDESTOISTA LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita, retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja. Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.

— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen osaa… hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se herkkupala ei ole minun suutani varten… Ja sillä hyvä!

Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja sanoi ääneen:

— Muukalainen, ole vieraanani ja levähdä matkan vaivojen jälkeen!

Ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pieni, sangen hienosti puettu nuori mies, jota Augustinowicz ei, mikäli hän saattoi muistaa, ollut koskaan ennen nähnyt. Odottamaton vieras oli puettu samettitakkiin, vaaleisiin housuihin, valkoisiin jalkasuojustimiin ja kiiltonahkakenkiin; parta oli juuri ajeltu ja kasvoihin oli kiinnitetty aivan erityistä huolta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta eivät tyhmänkään näköiset, eivät rumat, mutta eivät nerokkaatkaan, eivät avonaiset, mutta eivät umpimielisyyttäkään osoittavat; suu, nenä, silmät, otsa, kaikki olivat jokseenkin tavallista laatua, joten miehessä ei ollut muu mielenkiintoista kuin vaatteet.

— Asuuko täällä herra Schwarz? — kysyi hän.

— Kyllä.

— Voisinko häntä nyt nähdä?

— Nytkö? Kyllä, onhan nyt kirkas päivä. Yöllä se ei ehkä olisikaan yhtä helppoa.

Vieras hämmästyi hiukan, mutta Augustinowiczin kasvot ilmaisivat enemmän iloa kuin ilkeyttä.

— Talonomistaja kehoitti minua kääntymään herra Schwarzin puoleen, — jatkoi nuori mies, — saadakseni tietää neiti Marie N:n uuden osoitteen, hänen, joka aikaisemmin asui täällä isänsä kanssa. Ehkä te voitte antaa minulle tietoja tuosta neidistä?

— Kyllä, sen teen kernaasti. Tietäkää siis, että tuo neiti on varsin sievä ja että…

— Mutta eihän ole kysymys siitä.

— Anteeksi, siitä juuri onkin kysymys, arvoisa herra. Sillä myöntäkää vaan, nuori mies, että jos olisin sanonut teille Marien olevan ruman, niin ette suinkaan olisi niin kiihkeästi halunnut tehdä hänen kanssaan tuttavuutta? Ette, olen varma siitä!

— Nimeni on Pelski, ja minä olen tuon kreivittären serkku.

— Kas niin, siinäpä juuri onkin ero meidän välillämme; minä en ole hituistakaan sukua hänelle.

Vieras rypisti otsaansa.

— Joko te ette ymmärrä minua tahi sitten teette minusta pilaa!

— Niin rouva Witzberg'kin aina sanoo minulle… mutta ehkä te ette tunnekaan rouva Witzbergiä? Hän on sangen arvossapidetty henkilö; huomattavimpina tekijöinä hänellä on: varallisuus ja tytär… suloinen tytär…

— Hyvä herra…

— Kuulen askeleiden äänen portaissa. Kenties Schwarz saapuu kotiin, tai ehkä se ei olekaan hän! Tahdotteko lyödä vetoa kanssani siitä, että se ei ole Schwarz?

Augustinowicz olisi voittanut vedon, sillä seuraavassa tuokiossa astui Schwarz huoneeseen. Hänen jo luonnostaan tarmokkaat ja älykkäät kasvonsa säteilivät täydessä loistossaan. Hänen silmistään kuvastui miehen järkähtämätön tahto, miehen, joka on päättänyt toteuttaa aikeensa. Oli todellakin silmiinpistävä ero Schwarzin miehekkäiden, Augustinowiczin pienten, kuluneiden ja tuon hienon muotinuken sileiden kasvojen välillä.

— Saanko esitellä: herra Pelski ja, tuhat tulimmaista, herra Schwarz, lääketieteen tohtori.

Schwarz loi vieraaseen epäluuloisen katseen. Mutta kun tämä oli ilmoittanut käyntinsä syyn, tukahdutti hän kiusallisen tunteensa ja antoi halutun osoitteen.

— Neiti Marie ihastuu varmasti saadessaan nähdä sukulaisensa, — sanoi Schwarz; — vahinko vain, ettei yksikään hänen sukulaisistaan kuusi kuukautta sitten välittänyt hänestä tuon taivaallista.

Pelski sopersi jotakin hämillään; ylioppilaan kasvot ja esiintymistapa vaikuttivat häneen ilmeisesti.

— Miksi annoit tuolle ihmiselle Marien osoitteen? — kysyi Augustinowicz heidän jäätyään kahden kesken.

— Olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, ellen olisi sitä hänelle antanut.

— Hän kysyi sitä minultakin, mutta en ilmoittanut sitä hänelle.

— Mitä sinä sanoit hänelle?

— Kaikkea muuta, mutta en tuota osoitetta. En tietänyt, olisiko se ollut sinulle mieleen.

— Mutta olisihan hän joka tapauksessa tavannut Marien.

— Totta kyllä. No niin, Witzbergien luona ei tänään ainakaan tule ikävä. Lähde mukaan.

— En!

— No tuletko huomenna?

— En!

— Koska sitten?

— En koskaan!

— Tiedätkö, vanha ystävä, ei ole ensinkään urhoollista paeta vaaraa.

— En ole mikään ihannoitu sankari, en mikään Don Quixote. Tahdon mieluummin paeta vaaraa kuin uhmata sitä ja sortua.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Senjälkeen Augustinovicz kysyi:

— Oletko tänään käynyt Helenen luona?

— Tulen juuri hänen luotansa.

— Milloin ovat häät?

— Heti kun olen suorittanut loppututkintoni.

— Niin, lieneekin parasta sinulle, että asiasi päättyy näin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Sinä tietysti taaskin suutut, mutta tämä Marie… no niin, minä en luota häneen nimeksikään.

Schwarzin silmät välkähtivät. Hän laski kätensä Augustinowiczin olalle ja sanoi:

— Kiellän sinua puhumasta pahaa hänestä!

— Mitä minä sitten sanon hänelle, kun hän minulta kyselee sinusta? — jatkoi Augustinowicz.

— Sano hänelle totuus: että minä menen naimisiin.

— En, sitä en hänelle sano.

— Ja miksi et? — kysyi Schwarz, katsoen häntä tiukasti silmiin I

— En, en mistään hinnasta!

— Miksi et?

— No, siksi, että hän rakastaa sinua.

Schwarz tunsi punastuvansa. Syvimmässä sydämessään hän tunsi, että Marie varmasti rakasti häntä. Mutta kuultuansa sen toisen suusta, tunsi hän sydämessään yhtaikaa sekä riemua että surua. —

— Mistä sen tiedät? — kysyi hän Augustinowiczilta.

— Malinka on sanonut minulle kaikki.

— Hyvä, sano siis Marielle, että menen naimisiin sekä rakkaudesta että velvollisuudesta.

— Amen! — vastasi Augustinowicz.

KUUDESTOISTA LUKU.

Illalla läksi Augustinowicz rouva Witzbergin luokse. Malinka otti hänet vastaan.

— Ah, tekö? — sanoi hän punastuen. Augustinowicz tarttui hänen käsiinsä ja painoi niihin lukemattomia suudelmia.

— Oh, herra Augustinowicz, tuo on kovin sopimatonta, — sanoi tyttö, mutta salli kaiken kuitenkin tapahtuvan.

— Ei suinkaan, päinvastoin, mikään ei voi olla soveliaampaa, — virkkoi Augustinowicz vakuuttavalla äänellä. — Mutta sanokaahan minulle, — jatkoi hän, riisuessaan käsineitänsä ja päällystakkiansa — hän oli näet muuttunut sangen keikarimaiseksi, — sanokaahan minulle, eikö luonanne ole tänään käynyt muuan nuori mies?

— Kyllä, hän kävi täällä ja lupasi illalla tulla uudestaan. — Sitä parempi.

Augustinowicz astui Malinkan johdattamana saliin, joka oli juhlallisesti koristettu, aivan kuin jotakin korkea-arvoista vierasta varten. Kaikissa maljakoissa oli kukkia, pianon kansi oli nostettu ylös ja kahdessa lampussa paloi tuli.

— Miksi ei herra Schwarz tullut mukananne?

— Sallikaa minun vastata kysymykseenne sitten vasta, kun kreivitär
Mariekin on saapunut, jotta minun ei tarvitse toistaa vastaustani.

Kreivitär Marie ei antanutkaan kauan odottaa itseänsä. Hänellä oli yllä aivan musta puku, hiuksissa ainoastaan oli vähäinen helminauha.

— Missä on herra Schwarz? — kysyi hän heti.

— Hän ei tule tänään tänne.

— Miksi ei?

— Hän työskentelee, ajattelee tulevaisuuttansa. Kuultuaan, ettei
Schwarz tulekaan, kreivitär muuttui surulliseksi.

— Ettekö te auta häntä hänen työssänsä? — kysyi hän Augustinowicziltä.

— Varjelkoot minua kaikki pyhät sellaisesta työstä!

— Se lienee kovin vaikeata?

— Kauhean vaikeata — mutta joku tulee. Joka tapauksessa, neiti, serkkunne on verraton nuori mies.

Herra Pelski astui saliin, jonne rouva Witzberg'kin pian ilmestyi.

Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen muuttui keskustelu pelkäksi laverteluksi. Augustinowicz otti siihen mahdollisimman vähän osaa. Hän istui nojatuolissaan puoleksi suljetuin silmin ja teki havaintojaan. Kreivi Pelski oli istunut serkkunsa viereen; hän leikitteli monokkelinsa nauhalla ja jakeli, välinpitämätön ilme kasvoillaan, somia mauttomuuksiansa. Sitten hän kääntyi nuoren neitosen puoleen.

— Ajatelkaahan, serkkuseni, että ennen Kiowaan tuloani en tietänyt kerrassaan mitään sukulaisiani kohdanneesta onnettomuudesta, kaikkein vähimmin isänne kuolemasta.

— Tunsitteko te isäni? — kysyi Marie.

— En, serkkuseni, olen ainoastaan kuullut riitaisuuksista ja muista ikävistä asioista, jotka jo kymmenen vuoden ajan ovat perheitämme rasittaneet, ja minä sanon teille suoraan, että päätarkoitus tämänpäiväisellä käynnilläni on tehdä loppu tästä surkeasta tilanteesta.

— Missä sukulaisuussuhteessa olitte isääni?

— Olen kasvanut ulkomailla ja tunnen sangen vähän näitä perhesuhteita. Olen ainoastaan sattumalle kiitollinen siitä, että olen keksinyt, paitsi sukulaisuussuhteemme, myöskin perheitämme yhdistävän läheisemmän siteen.

— Mitä tarkoitatte?

— Yksinkertaisimmin saneen: Tutkittuani isäni kuoleman jälkeen perhepapereitamme, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että sekä teidän että Pelskin suvulla oli sama vaakuna.

— Saamme siis kiittää sattumaa onnesta, että saimme tehdä tuttavuutta kanssanne?

— Aivan niin, ja minä siunaan tuota sattumaa, rakas serkku.

Marie loi katseensa maahan, mutta kohotti sen sitten jälleen ja sanoi:

— Minäkin iloitsen siitä.

Augustinowicz hymyili.

— Ei ollut niinkään helppo löytää osoitettanne, — jatkoi Pelski. — Tuolla herralla — hän hiljensi ääntänsä ja katsoi Augustinowicziin — on merkillinen tapa antaa tietoja. Onneksi saapui paikalle hänen ystävänsä, herra Schwarz, jolta sain tarvitsemani tiedot.

— Molemmat herrat asuvat samassa talossa missä minäkin asuin isävainajani kanssa.

— Ja kuinka tutustuitte heihin, serkku?

— Kun isäni sairastui, täytyi minun turvautua herra Schwarzin ystävällisyyteen… hän toimitti minut myöskin rouva Witzbergin luokse ja minä olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.

— Onko hän todella lääketieteen tohtori?

— Joka tapauksessa hänestä tulee se kohta. Pelski mietti hetkisen.

— Tunsin ulkomailla, Heidelbergissä, erään tohtori Schwarzin.
Olisikohan tämä jotakin sukua hänelle?

Nuori kreivitär punastui korviaan myöten.

— Sitä en todellakaan tiedä.

Mutta Augustinowicz, jonka silmät olivat taas avautuneet mahdollisimman suuriksi, sanoi nyt kaikkein viattomimmalla äänellä:

— Mutta kreivitär Marie, täytynee teidän toki tietää mitä sukua ja syntyperää Schwarz on!

Marie joutui suuresti hämilleen.

— Sitä en luule tietäväni, — sopersi hän.

— No niin, minä otan siis vapauden elvyttää teidän muistianne. Schwarz on syntynyt Zwinogrodissa, missä hänen autuaasti edesmennyt isänsä oli seppänä.

Pelski loi serkkuunsa katseen ja sanoi hämmästyksen ja säälin sekaisella äänellä:

— Olen todellakin pahoillani, hyvä serkku, että olosuhteiden pakosta olette joutunut suhteisiin henkilöiden kanssa, jotka kuuluvat niin tuiki erilaisiin piireihin.

Marie huokasi, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että tuo huokaus oli syvä ja raskas. Marie oli täysin tietoinen siitä, että hän oli löytänyt turvan ja avun henkilöiden luota, jotka kuuluivat kokonaan "eri piireihin", ja että nämä henkilöt olivat hänelle sentähden paljon rakkaammat kuin tuo yhtäkkiä maasta kasvanut serkku. Hän tiesi tämän ja huokasi sentähden hämillään ja tyytymättömänä.

Tällävälin oli rouva Witzberg antanut tarjota vieraillensa teetä.

Marie riensi hetkiseksi huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseen ja peitti kasvonsa molemmin käsin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan Schwarzin luona.

— Hän istuu paraikaa huoneessaan ja työskentelee, — ajatteli hän. — Ja täällä puhutaan hänestä aivan kuin hän olisi minulle ventovieras. Mitä heidän tarvitsi muistuttaa sitä, että hän on sepän poika!

Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut vihainen Schwarzille siitä, että hänen isänsä oli ollut seppä. Mutta siitä huolimatta hän oli häpeissänsä, tietämättä itsekään kuinka epäoikeudenmukainen hän oli.

Hän palasi jälleen saliin ja istui taas serkkunsa viereen; hän oli surullinen, hajamielinen ja katsahti tuon tuostakin levottomasti Augustinowicziin.

— Sinä olet kärsivän näköinen, — sanoi rouva Witzberg ja laski kätensä nuoren tytön polttavalle otsalle.

Malinka, joka touhusi teekannuineen pöydän takana, sanoi hymyillen:

— Eikö mitä; Marie on ainoastaan hajamielinen, hänen ajatuksensa ovat muualla.

Nautittuaan teen, asettui nuori tyttö pianon ääreen ja soitti erään
Chopinin surumielisen masurkan.

Yhä vieläkin kuvastui levottomuus hänen kasvoillansa, ja Augustinowiczin musikaalinen aisti sanoi hänelle neitosen soitosta mitä tämän sielussa liikkui.

— Hänellä on huolia, — ajatteli hän, — ja siksi hän soittaa! Mutta samalla hänestä on mieluista, että serkku kuuntelee. —

Kun Augustinowicz myöhemmin palasi kotiin, ajatteli hän yhä edelleen Schwarzia ja Marieta. Hän ihmetteli itsekin, että hän saattoi ajatella samaa asiaa niin kauan.

— Mitä hittoa tästä lopulta tulee? — mumisi hän. Schwarz oli myöskin vielä valveilla, vaikka olikin jo myöhä.

— Tuletko Witzbergien luota? — kysyi hän.

— Tulen.

Uteliaisuus ja kärsimättömyys kuvastuivat Schwarzin levottomilla kasvoilla. Saattoi selvästi havaita, että hänen teki mieli kysellä Augustinowicziltä, mutta hän hillitsi itsensä ja painoi päänsä alas lukeaksensa.

Äkkiä hän kuitenkin laski kirjan pöydälle, nousi ja käveli pari kertaa edestakaisin lattialla.

— Olet siis viettänyt tämän illan Witzbergien luona?

— Niin olen.

— Vai niin.

— Entä sitten?

— Ei mitään.

Schwarz syventyi jälleen kirjaansa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei voinut sietää.

— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana toveriltaan.

— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan olemassakaan minulle.

— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?

— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista, kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.

— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.

— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin filosofiasta — eikö niin?

— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi pyytäen.

— No niin, täytä sitten piippuni.

Schwarz täytti hänen piippunsa, sytytti sikaarin ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

— En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi kertomalla sinulle asiasta, — jatkoi Augustinowicz.

— Mutta kun kerran tahdot sen tietää, niin kuule siis: Tuo Pelski sai eräänä päivänä joutilaana viruessaan kuulla, että vanha kreivi oli jättänyt jälkeensä tyttären, ja uteliaisuudesta hän päätti etsiä tytön käsiinsä. Miehet — en sano sinulle sitä ensi kertaa — ovat turhamaisia ja tahtovat kernaasti vaikuttaa toisiin ihmisiin. No niin, köyhän sukulaisen kohtalosta huvitetulla rikkaalla serkulla saattoi siis tässäkin tapauksessa olla suuret mahdollisuudet, ja Pelski olikin tavattomasti innostunut asiaan. Ja samoin olisit ehkä sinäkin ollut hänen asemessaan. Sinä olet rikas, ojennat serkkuparalle kätesi, ryhdyt hänen suojelijaksensa, sokaiset hänet hienotunteisuudellasi ja jalomielisyydelläsi, esiinnyt hänen edessään prinssinä, ihanneihmisenä… oh, vanha ystävä, kuinka niin ihanaa ilmestystä voisi vastustaa…! Siinä koko juttu. Hän ilmestyy, tyttö itkee, nauraa, kohtalo eroittaa heidät, ja eräänä päivänä huomaavat molemmat, että heidän sielunsa ovat sukua toisillensa ja he yhdistyvät iäksi.

Augustinowiczin sanat tunkeutuivat syvälle Schwarzin sydämeen.

— Puhutko sinä Mariesta ja Pelskistä? — kysyi hän vavisten.

— Tietysti; Pelski teki kreivittären kanssa tuttavuutta ainoastaan uteliaisuudesta. Mutta kreivitär on, niinkuin tiedät, hyvin kaunis, eikä Pelski ole voinut vastustaa halua saada esittää osansa loppuun asti. Pelski oli merkityksetön olento, todellinen ylhäisön edustaja, sanalla sanoen: henkilöitynyt mitättömyys… mutta… jos hän ei vaadi myötäjäisiä.

— Mitä sinä sanot? — keskeytti Schwarz kauhistuneena.

— Hyvä Jumala, miksi tuudittaa sinua turhiin toiveisiin? Tämä kaikkihan on sinulle yhdentekevää, ethän sinä ole enää mikään lapsi, ja sinä tiesit varsin hyvin mitä teit, pyytäessäsi Helenen kättä.

Schwarz vaikeni ja Augustinowicz jatkoi: — Minä sanon sinulle: Pelski on nuori ja rikas, Marie miellyttää häntä tavattomasti; ilmeisesti välittää nuorukainen vähemmin myötäjäisistä kuin tytöstä.

— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä…

— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.

— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi
Schwarz leimuavin silmin.

— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet… Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.

— Mistä sinä sen päätät?

— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut itkuun.

Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.

— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä, kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.

Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja. Viimein hän kysyi:

— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?

— En.

— Miksi et?

— Olen kertonut, että sinä valmistaudut tutkintoa varten ja että et sentähden voi käydä häntä tervehtimässä. Mielestäni on parasta, että sinun ja Pelskin välinen taistelu tapahtuu ainoastaan tytön omassatunnossa. Naimisiinmenosi on seikka, joka vain ratkaisisi asian Pelskin hyväksi.

Schwarz lähestyi häntä, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheällä äänellä:

— Kuule! Entä jos minä suoriudun voittajana tuosta taistelusta?

— Mene hiiteen siitä puristamasta käsivarttani. Minä kysyn sinulta samaa: entä jos sinä suoriudut tuosta taistelusta voittajana?

He tuijottivat toisiaan silmiin ja vihan tuli liekehti kummankin sydämessä. Viimein Schwarz hellitti Augustinowiczin käsivarren, istuutui vuoteelle ja painoi päänsä alas. Augustinowicz silmäili häntä ensin ankarasti ja sitten vähitellen lempeämmin; sittenhän lähestyi Schwarzia, kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Vanha ystävä, — sanoi hän lempeästi. Schwarz vaikeni.

— Kas niin, ystäväni, älä viitsi kiihoittaa itseäsi. Jos sinä voitat, elää Marien kuva sydämessäsi ikuisesti pyhimyksen kaltaisena. Ja minä olen sanova hänelle: "Valkeuden enkeli, käy uskollisesti eteenpäin velvollisuuden tietä, jolle Schwarzkin jo on astunut."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Helene ei voinut uskoa onneensa. Menneisyyden myrskyt olivat vaimenneet, hänen elämänsä synkkä yö oli viimein päättynyt ja uusi aamu oli sarastanut. Tuosta nuoresta naisesta, joka ei tähän saakka ollut uskaltanut ajatella tulevaisuutta, tuosta poloisesta, jota kohtalon kaikki tuulet olivat tuivertaneet, oli nyt tuleva rakastamansa miehen laillinen puoliso. Rauhallinen, säännöllinen ja kunniallinen elämä täynnä velvollisuuksia ja rakkautta, avautui nyt hänelle.

— Onko mahdollista, että moista elämää saattaisi seurata tällainen? En ole tällaista ansainnut! — kuiskasi hän Schwarzille, tämän asettaessa kihlasormuksen hänen sormeensa. — Ei, en ole tällaista onnea ansainnut!

Mutta rakastetun katse rauhoitti hänet täydellisesti. Uuden rakkauden kautta parantuneena mielenhäiriöstään hän oli kiintynyt Schwarziin vielä orjallisemmin kuin ennen Potkanskyyn, ja eli ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. — Jos hän vain tahtoo, niin minä tulen onnelliseksi! — sanoi hän usein itsekseen. Hän luotti rajattomasti ei ainoastaan Schwarzin luonteeseen, vaan myöskin hänen voimaansa. Hän uskoi tuon miehen mahdolliseksi melkein mihin tahansa.

Niin kävi Helene hymyillen kohti tulevaisuuttaan, valmistautui häitä varten ja iloitsi niinkuin lapsi jokaisesta pienimmästäkin seikasta, jotka muodostivat hänen myötäjäisensä. Huolimatta siitä, että oli leski, hän tahtoi antaa vihkiä itsensä valkoisessa puvussa, ja suuri oli hänen ilonsa, kun Schwarz ei asettunut häntä vastustamaan. Niinikään oli hänen terveytensä huomattavasti parantunut ja onni ikäänkuin jalosti ja kaunisti hänen kasvonsa. Tuosta siipirikosta lintuparasta, mikä hän oli ollut, lyhytaikaista avioelämäänsä lukuunottamatta, oli nyt tullut todellinen, oman arvonsa tunteva nainen.

Vihkimispäivä oli jo aivan ovella. Ja yhtä lähellä oli myöskin Schwarzin viimeinen tutkinto. Hän valmistautui siihen sellaisella innolla, että hänen terveytensä siitä aivan kärsi. Yövalvonta ja tavaton henkinen jännitys olivat kalventaneet hänen poskensa; hän oli laihtunut ja siniset renkaat ympäröivät hänen silmiänsä. Hän oli alituisessa kuumeessa, joka häntä yhä heikonsi, mutta hän tahtoi ehdolla millä tahansa suorittaa diploomitutkinnon, saavuttaakseen riippumattoman ja kunnioitetun taloudellisen aseman.

Hän ei ollut pitkään aikaan antanut lisätunteja ja se vaatimaton pääoma, jonka hän oli tuonut mukanansa, oli kulunut jo melkein kokonaan loppuun. Nyt suoritti Augustinowicz'kin huoneenvuokra-osuutensa — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — sekä otti osaa yhteisiin talousmenoihin. Mies oli kokonaan herennyt juomasta ja ruvennut ansaitsemaan rahaa. Schwarzin kehoituksesta hän oli ryhtynyt antamaan soittotunteja ja saavuttanut tällä uudella alalla erinomaisia tuloksia. Hän antoi päivittäin neljä, viisi oppituntia hänen oman työnsä siitä erityisemmin kärsimättä, ja oli mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoista nähdä millä syvällä vakavuudella hän uutta kapitalistiosaansa hoiteli.

Sitäpaitsi hän kävi joka ilta Witzbergien luona; joka ilta aukaisi Malinka hänelle oven ja joka ilta peitti hän tuon muka poisvetäytyvän kätösen suudelmillansa. Tuo kelpo tyttö tunsi häntä kohtaan sekä kunnioitusta että myötätuntoa. Entä Augustinowicz, rakastiko hän tyttöä? Tuskin, sillä surullinen elämä oli kokonaan sulkenut hänen sydämensä lemmentunteilta. Joka tapauksessa puuttui häneltä valitettavassa määrässä tulta ja intohimoa, ja kuka toinen tahansa kuin Malinka olisi sen heti huomannut, huolimatta Augustinowiczin huomaavaisuudenosoituksista ja käsisuudelmista. Augustinowicz rakasti ainoastaan Schwarzia, johonka hän oli kiintynyt todellisella intohimolla. Siitä huolimatta ei hän ollut välinpitämätön muulle maailmalle, eikä kukaan ollut mielipiteissään niin suora kuin hän. Malinka miellytti häntä, kun kreivitär Marie sitävastoin oli hänestä vähemmin miellyttävä. Hänen vastenmielisyytensä kreivitärtä kohtaan johtui monesta syystä. Ensinnäkin oli Marie kohdellut häntä aina jonkinlaisella kreivittären ylimielisyydellä, ja siitä hän ei pitänyt. Ivallisuudellaan ja alituisella hyvätuulisuudellaan hän oli tottunut valloittamaan naiset, ja hänen itserakkautensa oli alunpitäen loukkaantunut, kun hän huomasi, että Marie oli enemmän mieltynyt Schwarzin vähemmän joustavaan ja nerokkaaseen luonteeseen. Myöhemmin, kun Schwarz ei enää näyttäytynyt, otaksui Augustinowicz, että Marie oli unohtanut hänet ja rakastunut Pelskiin, ja hän oli siitä tytölle nyrpeissään, vaikkakin hänen otaksumiseltaan puuttui kokonaan oikeutus.

Tyttö sitävastoin tunsi Pelskin näyttäytymisen jälkeen jonkinlaista pelkoa Augustinowiczia kohtaan. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut voittaa tämän puolelleen; ja aina kun Augustinowicz astui Witzbergin saliin, loi Marie häneen kysyvän, vieläpä rukoilevan katseen. Ja vaikkapa Augustinowicz toisti toistamistaan, että Schwarz ei työskentelynsä tähden voinut saapua, huomasi tyttö kuitenkin, että se ei ollut totta. Kuinka saattoi olla mahdollista, ettei Schwarz kahden kuukauden aikana käynyt kertaakaan katsomassa häntä, eikä tiedustellut hänen ruumiillista ja henkistä vointiansa, niinkuin hän ennen oli tehnyt? Ja kaikki tämä ainoastaan tutkinnon vuoksi! Ei, sitä hän ei voinut uskoa. Hän oli selvästi tuntenut, että Schwarz rakasti häntä, ja kun ylioppilaan käynnit lakkasivat samana päivänä jona Pelski ilmestyi taloon, otaksui hän, että noilla kahdella seikalla oli jotakin salaista yhteyttä toistensa kanssa, ja että Augustinowicz yksin saattoi antaa siihen selityksen.

Kiihtyneisyydessään, levottomuudessaan ja surussaan huomasi Marie Pelskin siirtäneen hänet jälleen unelmiensa loistavaan valtakuntaan, ja kuitenkin harhailivat hänen ajatuksensa alinomaa ylioppilaan pienessä huoneessa, ja hän kysyi itseltään huolestuneena: "Miksi hän ei enää tule?" Schwarz ei todellakaan enää tullut, kun sensijaan Pelski vietti kaikki iltansa Witzbergien luona. Hän näki kaikkea mahdollista vaivaa, huvittaaksensa Marieta ja karkoittaaksensa synkät pilvet hänen otsaltansa, ja usein hän siinä onnistuikin.

Mariella oli toisinaan merkillisiä, hermostuneita ilon puuskia. Hän nauroi ääneensä ja ilakoi, mutta tämä hilpeys oli ilmeistä hermostuneisuutta, joskin osittain turhamaisuuttakin. Silloin hänen silmänsä säteilivät kirkkaina, hänen povensa huokui ja suloinen hymy kareili hänen suupielissään. Hänen sanansa olivat purevat ja ivalliset ja katseensa houkutteleva ja viettelevä. Pari kolme kertaa sai Augustinowicz kunnian, Schwarzin poissa ollessa, päästä osalliseksi tällaisesta viattomasta, vaarattomasta keimailusta, mutta hän oli suuresti paheksunut sitä ja lukenut sen synnynnäisen degeneration laskuun. Pelski sitävastoin oli heti joutunut tasapainostaan pois, kun hänen serkkunsa oli suvainnut hymyillä hänelle.

— Neiti Malinka, — kuiskasi Augustinowicz ystävättärensä korvaan, — varokaa matkimasta kreivitärtä, hän keimailee.

Augustinowicz olisi varmasti puhunut toisin, jos hän olisi nähnyt, kuinka tuo nuori keimailija hetkistä myöhemmin sulkeutui huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun, jota sitten kesti tuntimäärin. Marie-poloisella ei ollut muuta lohtua kuin kyyneleensä. Mitä yhteyttä niillä oli hänen loukatun itserakkautensa kanssa, sitä emme tietenkään voi mennä sanomaan. Joka tapauksessa hänen kyyneleensä olivat todellisia, ja eihän hänellä todennäköisesti ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa huolensa ja sisäiset taistelunsa. Muutama kuukausi sitten olisi hän kertonut kelpo Malinkalle kaikki, mutta nyt oli Malinkakin käynyt hänelle vieraaksi, tahi ei ollut hänelle niin läheinen kuin ennen.

Malinka parka oli liian lapsellinen, tajutaksensa kuinka itsetiedotonta ja anteeksiannettavaa tuo keimailu oli ollut, jota hänen ystävättärensä oli Pelskiä kohtaan osoittanut; mahdollisesti olivat Marien mielistely-yritykset Augustinowicziäkin kohtaan häntä suuresti pahoittaneet.

Aika kului ja Marie alkoi epäillä, oliko Schwarz häntä koskaan rakastanutkaan. Vastustamattomasti läheni Pelski häntä kaikkine rikkauksineen ja loistoineen. Ja aika, joka, niinkuin runoilija sanoo, "on huono tarhuri kukkiville ruusuille", meni menojaan.