Kunniansa vankina

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän valehteli.

— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.

— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!

— Schwarz!

— Mitä?

— Mitä se oikeastaan sinulle kuuluu!

Schwarz puri raivoissaan hampaansa yhteen, mutta ei kysellyt sen enempää, sillä hän luuli kysymystensä todistavan surkuteltavaa heikkoutta. Kauhukseen hän huomasi, ettei aika ollut pystynyt vähimmässäkään määrässä muuttamaan hänen rakkauttansa Mariehen. Useammin kuin kerran hän oli sanonut itselleen olevansa valmis ilolla uhraamaan Helenen, omantuntonsa, velvollisuutensa, niin, vieläpä kunniansa ja arvonsakin, josta hän niin ylpeili, saadakseen edes yhden ainoan kerran painaa päänsä nuoren kreivittären olkapäille.

Schwarzin ei onnistunut karkoittaa kreivittären kuvaa mielestään. Hän oli kyllä voinut hillitä itseänsä, mutta unohtaa hän ei voinut. Hänen luonteensa oli menettänyt rauhallisuutensa, joka oli ollut hänen vahvin puolensa. Ajoittaisten intohimoisten purkausten jälkeen hänet valtasi surumielisyys ja sairaaloinen hentomielisyys, ja turhaan hän palautti mieleensä, millaisella julmuudella hän oli ennen ivannut tovereitansa, jotka olivat olleet samanlaisessa mielentilassa kuin hän itse nyt oli.

Kun Augustinowicz sattumalta havahtui eräänä yönä, näki hän Schwarzin istuvan pöydän ääressä, avonainen kirja edessään. Palava lamppu loi hilpeän valon nuoren miehen kalvaille kasvoille. Augustinowicz huomasi, ettei Schwarz ensinkään lukenut edessään olevaa kirjaa, eikä myöskään torkkunut, vaikka silmät olivatkin ummessa; silmäluomien väreily sen todisti. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä onnen tunne; oli aivan kuin hän olisi uneksinut. Augustinowicz kohottautui hiljaa vuoteessaan ja sanoi itsekseen, puoleksi ihmetellen, puoleksi harmitellen: — Mitä hän siinä nyt taas? Mies tahtoo ottaa itsensä hengiltä. Odotappas vaan, kyllä minä sinut vuoteeseen saan!

Augustinowicz aikoi heittää toveriaan pieluksella, kun samassa Schwarz aukaisi silmänsä.

— Olenpa utelias näkemään, mitä hän nyt alkaa tehdä, — ajatteli
Augustinowicz, laskeutuen jälleen pitkälleen.

Schwarz tähyili levottomana ympärillensä ja ryhtyi sitten hermostuneesti etsimään jotakin pöytälaatikosta.

— Kunniani kautta, hän aikoo myrkyttää itsensä, — arveli Augustinowicz itseksensä.

Mutta sitä ei Schwarz ensinkään aikonut. Esine, jonka hän otti laatikosta, oli vain naisen käsine, pieni, kellastunut, ryppyinen naisen käsine, jollaisia lempiväiset jo monien vuosisatojen aikana olivat rakastetuiltaan anastaneet. Schwarzkin oli — ikävä kyllä — taipunut tähän ikivanhaan temppuun. Hän vei käsineen huulillensa ja peitti sen suudelmillaan.

— Mutta, toveri hyvä, etkö ensinkään häpeä? — murahti Augustinowicz.

Ilmeisesti Schwarz häpesikin kauheasti, ja hän läksi aikaisin seuraavana aamuna kotoa, säästyäksensä harmistuneen toverinsa ivallisilta huomautuksilta.

Augustinowicz ei ollut ainoastaan harmistunut Schwarziin, hänen ylevä käsityksensäkin toveristansa oli järkkynyt. — Samanlainen tyhmeliini kuin muutkin, — virkkoi hän itseksensä. Mutta tärkeintä oli, että Augustinowicz sai varmuuden, siitä että Schwarz lopultakin palaisi taas Marien luo.

— Tuo Potkansky parka tulee varmasti hulluksi tai surmaa itsensä. No, kuolkoon minun puolestani!

Augustinowicz tahtoi näet mielellään esiintyä katkerana naisvihaajana. Hän mietiskeli itsekseen, olisiko hänen, tilanteen ollessa nykyisellään, keskusteltava Marien kanssa Schwarzin naimisiinmenosta; mutta tarkemmin asiaa punnittuaan hän päätti luopua aikeesta, sillä "vaikeneminen on kultaa" arveli hän.

Augustinowicz piti paljon enemmän Helenestä kuin Mariesta, ja toivoi kaikesta sydämestään, että Schwarz olisi mennyt naimisiin nuoren lesken kanssa. Mutta ennen muita hän rakasti Schwarzia, ja hän pelkäsi, että jos hän ilmoittaisi ystävänsä avioliittoaikeista Marielle, heittäytyisi tämä Pelskin syliin. — Kaikissa tapauksissa on parasta saada tyttö pysymään vapaana Schwarzia varten, — arveli hän, jos kohta hän olisikin miltei varma siitä, että Mariesta pian tulisi Pelskin rouva. — Silloin, — arveli hän, — sanon ystävälleni: "Näetkös nyt, minä en ole puhunut Marielle mitään, hän ei ole tietänyt mitään avioliittoaikeistasi ja nyt ottaa hän kuitenkin tuon narrin mieheksensä." Hänelle tuotti erityistä mielihyvää saada varata Schwarzin avioliittouutinen sopivaan hetkeen, hän oli nimittäin varma siitä, että Marie jonakin aivan lähipäivänä hymyilevänä ja onnesta säteilevänä ilmoittaisi hänelle naimisiinmenostaan serkkunsa kanssa. "Schwarz on siitä suuresti iloitseva" vastaan silloin hänelle: "hänkin aikoo mennä naimisiin ja pyytää minua ilmoittamaan sen teille. Hän rakastaa ja häntä rakastetaan." Tuli ja leimaus!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Schwarz pysytteli edelleenkin poissa Witzbergien luota, ja eräänä iltana sanoi Malinka Augustinowiczille:

— Tänään tai huomenna on Pelski varmasti pyytävä Marien kättä.

— Ja ellei hän sitä tee, on Marie kahdeksan päivän kuluttua pyytävä hänen kättänsä, — lisäsi Augustinowicz ivallisesti naurahtaen.

— Te olette epäoikeudenmukainen Marieta kohtaan.

— No, saadaanpa nähdä!

— Ei, Marie on ylpeä, ja jos hän suostuu Pelskin tarjoukseen, tapahtuu se ainoastaan loukatusta ylpeydestä, sillä hän on harmistunut Schwarzin välinpitämättömyydestä. Muuten on totta, että Pelski on ainoa mies maailmassa, jonka mieltä hän kiinnittää; muiden suhteen ei hän voi paljoakaan laskea.

— Hahaa, laskea hän kyllä osaa! Malinka suuttui ja huudahti:

— Vaietkaa toki, ilkeä ihminen! Marie on lahjoittanut Schwarzille täyden luottamuksensa, ja hän on sen pettänyt. Onko Marien syy, että hän ei enää tule tänne?

Augustinowicz ei vastannut mitään.

— Marie parka pitää itseänsä kauheasti petettynä, — jatkoi Malinka. — Uskokaa minua, minä yksin tiedän kuinka hän on kärsinyt. Vaikka emme olekaan enää niin läheisiä kuin ennen, niin ei hän kuitenkaan voi kokonaan peittää surujansa minulta. Eilen viimeksi tapasin hänet kyynelissä, astuessani hänen huoneeseensa, "Marie", sanoin hänelle, "mikä sinua vaivaa?" — "Ei mikään… hiukan päänsärkyä", vastasi hän. Silloin aioin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta hän torjui minut hellästi luotansa ja heittäytyi vuoteeseensa niin synkän näköisenä, että minä vallan pelästyin. Sitten alkoi hän hiljaa vuodattaa kyyneleitä. "Itken häpeästä", sanoi hän minulle, "ymmärrätkö, häpeästä!" En tiedä olenko ymmärtänyt häntä oikein, mutta joka tapauksessa tapasin hänet jälleen tänä aamuna kyynelissä. Kuulitteko, herra epäilijä?

— Kyllä, mutta mitä tuo kaikki todistaa?

— Se todistaa, että hänen ei ole lainkaan niin helppo luopua Schwarzista kuin te luulette. Mutta minä pyydän, sanokaa minulle, mitä on tapahtunut, miksi hän ei enää tule tänne?

— Ja jos hän tulisi?

— Jättäisi Marie heti Pelskin.

— Se olisi vahinko; niin viehättävä nuori mies!

— Ah, te ette voi muuta kuin tehdä pilaa kaikesta. Ja Schwarz, eikö häntä lainkaan hävetä noin kohdella Marieta?

— Hänellä ei ole aikaa käydä täällä, hän työskentelee!

Malinka saattoi kuitenkin jo seuraavana päivänä todeta, ettei Schwarz niin ankarasti työskennellyt kuin mitä Augustinowicz koetti uskotella, sillä ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla ostoksilla, tapasi hän Schwarzin, joka oli erään toisen ylioppilaan seurassa. Tämä käveli surullisena katua alas, eikä hänellä näyttänyt ensinkään olevan kiirettä kotiin. Schwarz ei tuntenut Malinkaa, mutta tämä tunsi hänet heti ja kauhistui, nähdessään kuinka kalpeaksi nuori ylioppilas oli muuttunut; mies näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

— Hän on epäilemättä ollut sairas, — arveli tuo helläsydäminen olento,
— siksi ei Augustinowicz tahtonut mainita syytä hänen poissaoloonsa.
Schwarz on kai kieltänyt hänen sitä sanomasta meille, säästääksensä
Marieta pelästykseltä.

Ja äkkiä muuttui Schwarz Malinkan mielikuvituksessa sankariksi.

Illalla näyttäytyi Augustinowicz tavalliseen tapaansa. Hän tapasi salissa molemmat Witzbergit ja Marien.

— Herra Augustinowicz, — huudahti Malinka, — nyt tiedän miksi herra
Schwarz ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä!

Marien silmät kiilsivät, hän koetti hillitä itseänsä, mutta hänen kätensä vapisivat.

— Poika parka on mahtanut olla kovin sairas, hän on kalpea kuin itse kuolema. Miksi ette ole puhunut siitä meille? — sanoi rouva Witzberg.

— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle. Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä sinun on? Oletko sairas?

— Ei mitään… ei mitään… se on jo ohi!

Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.

— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.

Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan surullisesti:

— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön teeskentelijä?

— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta…

Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa. Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli tapahtunut.

Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa. Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot, verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.

— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee, enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.

Hän selitti Schwarzin poissaolon ja Augustinowiczin vaikenemisen aivan toisella tavalla kuin Malinka. Hän kuvitteli mielessään, että nuori mies oli uhrautunut hänen tähtensä, luopunut hänestä, jotta hän, Marie, voisi mennä naimisiin serkkunsa kanssa, ja sen tähden hän kärsi.

— Mutta kuka on sitten hänelle sanonut, että Pelskin kanssa tulisin onnellisemmaksi? — kysyi hän itseltään. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten luota minuun?

Ja hän ajatteli todellisella tuskalla hetkiä, jolloin hän oli katsein ja sanoin kääntynyt Pelskin puoleen. Hän muisti kuinka hän oli häpeästä punastunut, kun Pelski oli hänen läsnäollessaan saanut tietää, että Schwarz oli sepän poika. Nyt hän häpesi silloista raukkamaisuuttansa. Hän tunsi, että vaikka Schwarz ei nyt itse olisi muuta kuin seppä, hän suostuisi mielihyvällä hänen vaimoksensa.

— Kuinka sydämeni lyökään, kuinka minä vapisen! En luullut häntä niin rakastavani, — mumisi hän kuumeentapaisen liikutuksen vallassa.

Kohotettuaan katseensa, näki hän neitsyt Marian kuvan vuoteensa yläpuolella, ja intohimoisen huumauksen valtaamana hän heittäytyi kuvan eteen polvilleen.

— Pyhä äiti, —' huudahti hän ääneen, — jos jommankumman meistä täytyy kärsiä tai kuolla, niin anna minun olla uhrina, mutta salli hänen tulla onnelliseksi!

Lähinnä seuraavina päivinä ei Augustinowicz näyttäytynyt. Pelski sitävastoin kävi talossa entiseen tapaansa ja pyysi kolmantena päivänä, aivan niinkuin Malinka oli ennustanut, julkisesti Marien kättä. Nähtyään nuoren tytön rauhallisena ja hymyilevänä, tunnusti hän hänelle suoraan tunteensa, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ollut vähäinen, kun Marie selitti, ettei hän voi koskaan tulla hänen vaimokseen. — Rakastan toista, — sanoi nuori tyttö.

Kun Pelski tiedusteli Marielta, kuka tuo toinen oli, sanoi hän sen hänelle maailman rauhallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla ja pyysi, niinkuin on tapana, hänen ystävyyttänsä. Mutta Pelski epäröi tarttua hänelle tarjottuun käteen.

— Te olette liian paljon ottanut minulta ja tarjoatte minulle liian vähän hyvitystä, rakas serkku, — sanoi hän yhä mielistellen. Olen tavannut teissä elämäni koko onnen, eikä teidän ystävyytenne ole minulle kylliksi.

Kun Pelski oli lähtenyt, ei Marie tuntenut kaipauksen jälkeäkään. Hän antautui kokonaan rakkaudellensa ja hänellä oli ainoastaan yksi vastustamaton halu, saada avata sydämensä jollekin myötätuntoiselle sielulle. Kun hän huomasi Malinkan, joka istui puolihämärässä ikkunan ääressä, juoksi hän hänen luoksensa ja laski äkkiä molemmat kätensä hänen silmillensä.

— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.

— Niin, minä! — sanoi Marie.

Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä syliin.

— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä minua, eikö totta?

Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa sisartansa.

— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi! Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin taas tänäänkin, eikö niin?

Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:

— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja silloin minä jään taas aivan yksin.

— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.

— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta. Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt, säästääkseen sinut pelästykseltä.

— Ehkä hän ei ole tahtonut estää minua menemästä naimisiin Pelskin kanssa?

— Entä Pelski?

— Tahdoin juuri puhua kanssasi siitä. Ajattele, hän pyysi minun kättäni.

— Ja sinä?

— Annoin hänelle rukkaset, Malinka. Vallitsi hetkisen hiljaisuus.

— Hän näytti pahastuneelta lähtiessään. Mutta saatoinko minä muuta tehdä? Enhän minä kuitenkaan rakasta häntä!

— Kultaseni, kuinka oikein oletkaan tehnyt, kun olet seurannut sydämesi ääntä. Ainoastaan Schwarzin kanssa tulet sinä onnelliseksi.

— Niin, niin…

— Tuskin on kuukausikaan kulunut, kun me tilaamme Marielle kauniin, valkoisen puvun, ja paria päivää myöhemmin ei ole enää olemassa neiti Marieta. Oi, kuinka onnelliseksi te tulette! Mahtanee olla ihanaa omistaa mies, jota kaikki kunnioittavat!

— Kunnioittavatko häntä kaikki, tiedätkö sinä sen? — kysyi Marie, valmiina yht'aikaa nauramaan että itkemään.

— Kunnioittavat. Herra Augustinowicz on kertonut minulle, että itse professoritkin seurustelevat mielellään hänen kanssansa ja että hän on niin rehellinen, vakava ja jalo.

Marie painoi päänsä Malinkan polvelle ja, katsoi häntä syvälle silmiin. Ilta kului ja kuu nousi taivaalle. Äkkiä kuului ovikellonsoitto eteisestä.

— Ehkä se on hän! — huudahti Marie.

Mutta "hän" se ei ollut, sillä tytöt kuulivat pian eteisestä
Augustinowiczin äänen.

— Marie, mene toiseen huoneeseen ja piiloudu, — sanoi Malinka nopeasti. — Minä kerron, että sinä annoit Pelskille rukkaset ja pyysit hänen ilmoittamaan siitä Schwarzille. Saat sitten kuulla, mitä hän minulle vastaa.

Marie katosi ja Augustinowicz astui huoneeseen.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Niinkuin sanottu, ei Augustinowicz uskaltanut kertoa Schwarzille, mitä Witzbergin luona oli tapahtunut. Hän oli suuresti erehtynyt Marien suhteen. Huolimatta aateluudestaan ja huolimatta Pelskistä tyttö rakasti Schwarzia, sillä tieto ylioppilaan sairaudesta näytti vaikuttaneen häneen kerrassaan masentavasti. Augustinowicz häpesi nyt epäluuloansa ja Malinkalle lausumiaan ilkeitä sanoja. Hän kunnioitti Marieta enemmän kuin ketään naista tähän saakka, ja kun hän ei yhä vieläkään uskaltanut ilmaista Schwarzille mitä oli tapahtunut, tuotti tämä tilanne hänelle sanomatonta tuskaa. Eräänä päivänä huomasi Schwarzikin hänen kärsivän ilmeensä ja kysyi:

— Mikä sinua vaivaa? Augustinowicz malttoi mielensä.

— Minuako? Ei yhtään mikään. Miksi minua sitten pitäisi jokin vaivata?

— Augustinowicz, sinä salaat minulta jotakin.

— Katsoppas vaan tuota, heti kuvittelee hän mielessään, että on kysymys Mariesta! — huudahti toinen, rehahtaen äänekkääseen nauruun, joka kuitenkin kajahti teennäiseltä. Hän herkesi kuitenkin heti nauramasta, huomattuaan ystävänsä muuttuneet kasvonilmeet. Schwarzin syvälle painuneet posket olivat käyneet entistä kalpeammiksi ja hänen silmänsä leimusivat.

— No, olkoon menneeksi, kerron sinulle kaikki, — huudahti Augustinowicz. — Ystäväni, sinä olet voittanut pelin. Paholainen minut vieköön, ellet sinä ole suoriutunut voittajana! Hän rakastaa sinua.

Schwarz pyyhki vapisevalla kädellään hikeä otsaltaan.

— Entä Pelski? — kysyi hän kuivasti.

— Hän ei ole vielä tunnustanut!

— Tietääkö Marie kaikki mitä minulle on tapahtunut?

— Schwarz!

— Sano.

— Hän ei tiedä mitään, en ole sanonut hänelle mitään.

— Miksi et?

— Augustinowicz epäröi hetkisen.

— Kuule, ystävä, — sanoi hän viimein, — olen aina ajatellut, että sinun olisi palattava jälleen hänen luoksensa.

Augustinowiczin viimeiset sanat osuivat suoraan Schwarzin sydämeen. Palata Marien luo oli samaa kuin hyljätä Helene, tehdä hänet kunniattomaksi, surmata hänet ja tuottaa itselleen sanomattomia omantunnontuskia. Mutta Schwarzille itselleen se merkitsi onnen ja elämän jälleen saavuttamista. Kokonainen maailma erilaisia ajatuksia liikkui hänen aivoissaan, ja taistelu hänen sisällään kävi entistä voimakkaammaksi.

Äkkiä nousi Schwarz jälleen seisomaan; hänen silmiensä loisto oli sammunut ja syvä vako ilmestyi hänen otsalleen.

— Augustinowicz, — huudahti hän, — sinun on lähdettävä Witzbergien luo ja kerrottava Marielle, että minä menen naimisiin, että minut vihitään kolmen viikon kuluttua ja että en enää koskaan palaa hänen luoksensa, en koskaan, kuuletko, en koskaan!

Augustinowicz otti hattunsa ja läksi. Malinka otti hänet vastaan ja Marie, joka oli kätkeytynyt viereiseen huoneeseen, kuunteli heidän keskusteluansa.

— Kuinka oikein teitte, kun tulitte! — huudahti Malinka
Augustinowiczille iloisesti, puristaen hänen kättänsä.

— Minulla on niin paljon, paljon kerrottavaa teille.

— Niin minullakin, — sanoi ylioppilas, — minulla on myöskin paljon kerrottavaa teille. Ensiksikin saavun tänne lähetettynä.

— Schwarzinko lähettämänä?

— Niin, Schwarzin.

— Voiko hän paremmin?

— Hän on yhä vielä sairas… Entä Pelski, onko hän käynyt?

— On, ja juuri hänestä tahdon teille puhua.

— Minä kuuntelen, neiti Malinka.

— Hän on tänään pyytänyt Marien kättä.

— Ja Marie?

— Hän antoi rukkaset. Voi, herra Augustinowicz, hän rakastaa ainoastaan herra Schwarzia ja tahtoo kuulua vain hänelle, tuo rakas, kelpo Marie.

Augustinowicz seisoi hetkisen äänettömänä, sitten hän sanoi verkkaan, vapisevalla äänellä:

— Hän ei tule koskaan kuulumaan herra Schwarzille.

— Mitä te sanoitte?

— Schwarz on jo antanut sanansa, hän menee naimisiin.

Äkkiä avautui viereisen huoneen ovi ja Marie astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui loukattu ylpeys.

— Malinka! — huudahti hän, — minä pyydän, ei useampia kysymyksiä; herra Augustinowicz on jo tehnyt tehtävänsä. Miksi antaisimme enempää nöyryyttää itseämme ja kuuntelisimme häntä?

Näin sanottuaan tarttui Marie ystävättärensä käteen ja veti hänet miltei väkisin huoneeseensa.

Augustinowicz katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätänsä ja sanoi itsekseen:

— Hän on todellakin oikeassa, ymmärrän hänet. Mutta Schwarz on myöskin oikeassa. Kuitenkin rauta on taottava silloin kuin se on kuuma.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi hän Pelskin asuntoon ja antoi nuorukaiselle tiedon iskusta. — Todella kova onni vainoo häntä, — sanoi hän lopuksi. Schwarz ei voinut menetellä toisin. Ettekö tekin ole samaa mieltä, herra kreivi?

— Hän on toiminut parhaansa mukaan.

— Kuitenkin ihmettelen, mikä on saattanut teidät, hyvä herra, tulemaan luokseni tuosta kaikesta kertomaan.

— Älkää siitä huolehtiko. Ainoastaan yksi kysymys vielä. Luuletteko, että neiti Marie menetteli jalosti, torjuessaan teidän tarjouksenne?

— Sallikaa minun olla siihen vastaamatta.

— Jos niin tahdotte. Mutta olkaa huoleti, minulle on neiti Marie täysin välinpitämätön. Tiedän vaan, että nyt, kun Schwarz on vetäytynyt syrjään, on nuoren tytön tulevaisuus muodostuva hyvin synkäksi. Ja kun te olette hänen serkkunsa, niin… minä valitan…

— Mitä te valitatte?

— Sitä, että te ette ole malttanut siirtää huomiseen kosimistanne.

Pelski käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa ja mumisi itsekseen käsittämättömiä sanoja.

— Viimeinen pyyntö, hyvä herra, — virkkoi Augustinowicz; — toivon, ett'ette mainitse kenellekään käynnistäni luonanne, varsinkaan Witzbergeille.

— Älkää olko huolissanne.

— Sitä ainoastaan pyydän teiltä, en mitään muuta. Ja nyt, jääkää hyvästi!

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Seuraavana päivänä sai kreivitär Marie kaksi kirjettä. Toinen oli
Pelskiltä, toinen Schwarzilta.

"Neitiseni", — kirjoitti Pelski, — "huoli, jota odottamaton vastauksenne minulle tuotti, ei suonut minulle voimia lähemmin ajatella, mitä Teille sanoin. Torjuin ystävyyden, jonka Te minulle tarjositte, ja valitan sitä syvästi. Menemättä menettelynne syihin, tahdon mainita, että huomaan Teidän seuranneen sydämenne ääntä. Toivon, että säästyisitte pahoilta pettymyksiltä. Jos mies, jonka Te olette itsellenne valinnut, rakastaa Teitä niinkuin minä olen Teitä rakastanut, niin voin olla onnenne suhteen levollinen. Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa hänestä tai syyttämästä häntä. Minä pyydän, säilyttäkää kallis ystävyytenne minua kohtaan, se on tästälähin oleva elämäni ainoa onni."

Samana päivänä vei Augustinowicz Schwarzin kirjeen Marielle, joka ei kuitenkaan ensin aikonut sitä avata.

— Älkää kohdelko häntä noin, — sanoi Augustinowicz. — Voi olla, että ystäväparkani juuri tällä hetkellä…

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä ja ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi jatkaa-.

— Veimme hänet viimeyönä sairaalaan.

Marie kävi kalmankalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä. Ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi säilyttää mielentasapainonsa, ja hänen koko olemuksensa vapisi kuin haavanlehti. Koettipa hän kuinka paljon tahansa vastustaa tunnettaan, niin hän ei voinut sille mitään, että hän rakasti yhä Schwarzia.

Hän otti kirjeen Augustinowiczin kädestä ja luki seuraavaa.

"Hyvä neiti. Olen pakoitettu luopumaan kädestänne, mutta kunnioitustanne en silti tahdo menettää. Lukekaa ja tuomitkaa. Muuan kuoleva ystävä uskoi suojelukseeni erään naisen, jota hän rakasti kärsivän sydämensä koko voimalla. Tuon rakkauden ryöstin minä häneltä tahtomattani. Ystävän kuoleman jälkeen tutustuin lähemmin tuohon naiseen ja kuvittelin rakastavani häntä. Onnettomuudeksi sanoin sen hänelle, ja nyt, hyvä neiti, tapahtui se, minkä kai jo tiedätte. Koetin kauan salata itseltäni intohimoista rakkauttani Teihin. Kuinka minä olenkaan kärsinyt! Te antaisitte minulle kaikki anteeksi, jos Te tietäisitte, kuinka paljon olen kärsinyt. Kun omatuntoni jälleen havahtui ja kun vihdoinkin tuli hetki, jolloin minun oli tehtävä päätös… niin, sanokaa itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin vannonut kuolevalle ystävälle, olin antanut sanani naisparalle, ja kaikki muu, paitsi sydämeni, pakoitti minua luopumaan Teistä. Antakaa minulle anteeksi, jos voitte. Augustinowicz sanoo, että olen sairas… todennäköisesti ajatukseni ovatkin sekaisin; veri polttaa suonissani kuin tuli. Yksi seikka on minulle nyt kuitenkin selvempi kuin koskaan ennen, nimittäin se, että rakastan Teitä, että rakastan Sinua, taivaallinen olento, jumalallinen Marieni!"

Jokainen ylpeyden ja vihan väre hävisi Marien kasvoilta olemattomiin.

— Herra Augustinowicz, — virkkoi hän, — sanokaa ystävällenne, että hän on menetellyt niinkuin hänen oli meneteltävä.

Augustinowicz heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

— Antakaa anteeksi minullekin, olen ollut epäoikeudenmukainen teitä kohtaan, olen tuominnut teitä väärin; mutta enhän todellakaan tietänyt, että maailmassa olisi olemassa sellainen enkeli kuin te.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Lähdettyään Witzbergien luota suuntasi Augustinowicz askeleensa suoraa päätä sairaalaan, missä hän vietti koko yön.

Schwarz oli todellakin hyvin sairas. Hänen heikentyneeseen ruumiiseensa oli tarttunut kuumetauti, joka sai pahan käänteen. Keskiyöllä alkoi sairas hourailla; hän huitoi käsillään, huusi ja keskusteli näkymättömien vastustajien kanssa sielun kuolemattomuudesta. Ilmeisesti hän pelkäsi kuolemaa, sillä usein kuvastui syvä tuska hänen kasvoillansa; toisinaan hän taas lauloi itsekseen iloisia lauluja; sitten vaipui hän jälleen unelmiin ja soperteli vaivoin hajanaisia sanoja.

Augustinowicz, jota edellisen päivän mielenliikutus oli syvästi järkyttänyt, kuunteli näitä kohtauksia kauhistuneena. Hän laski minuutteja päivännousuun ja katsahti loppumattomasti ikkunaan, joka pysyi itsepintaisesti tummana. Yö oli ulkona musta kuin sysi ja kevyt sade synnytti ikkunaruutua vasten lyödessään yksitoikkoista, surullista melua tuossa pienessä huoneessa.

Pitkiin aikoihin, tuskinpa vuosikausiin ei Augustinowicz ollut ollut niin synkällä mielellä kuin nyt. Kyynärpäillään polviin tukien ja kasvot käsiin kätkettynä hän syvää tuskaa tuntien mietti viimeisten päivien tapahtumia. Kohottaessaan päänsä oli hän usein näkevinään kuoleman varjon ystävänsä kalvailla, laihtuneilla kasvoilla. Varmasti oli tuo nuori, työteliäs ja toimelias mies pian jättävä tämän maailman. Mahdollisesti kestäisi näytelmä vielä viikon päivät, ehkäpä kuukaudenkin, mutta päätös oli kuitenkin oleva sama. Ja mitä sitten tapahtuisi?

Augustinowicz oli koko yön vaipuneena synkkiin mietteisiinsä. Ikkunaan ilmestyi jo harmahtava kajastus; päivä alkoi nousta. Augustinowicz mietti vuoteessa istuen, kuinka hänen oli käyvä, jos hänen ainoa ystävänsä, jota hän todella rakasti, vaipuisi hautaan. Huonetta valaisevien kynttelien loimu oli vähitellen kadottanut punaisen hohteensa; jo häipyivät esineiden varjot ja sairaanhoitajattarien askeleet alkoivat kajahdella ympärillä. Kello kahdeksan aikaan saapui lääkäri.

— Kuinka on potilaan laita? — kysyi hän.

— Huonosti, — vastasi Augustinowicz.

Lääkäri rypisti otsaansa, lähestyi vuodetta ja tunnusteli Schwarzin valtasuonta.

— No, mitä arvelette? — kysyi Augustinowicz.

— Mitäkö arvelen? Asiat ovat huonosti, kovin huonosti.

Hän pudisteli päätänsä, kirjoitti lääkemääräyksen ja poistui.

Päivä kului verrattain rauhallisesti, mutta iltapäivällä huononi potilaan tila; keskiyön aikaan hän oli kuolemaisillaan. Augustinowicz itki kuin lapsi ja löi päätänsä seinään. Jälleen vietti hän koko yön ystävänsä luona. Aamupuolella hän oli havaitsevinaan paranemisen oireita, mutta, ikävä kyllä, pettyi, sillä kun lääkäri aamulla kohotti potilaan peitettä, näkyi hänen rinnassaan valkoisia ja punaisia pilkkuja, jotka ovat luonteenomaisia vaarallisimman lavantaudin merkkejä. Jälkeen puolenpäivän saapui rouva Witzberg tiedustelemaan potilaan tilaa, mutta Augustinowicz ei laskenut häntä potilaan huoneeseen. Augustinowiczin vääntyneet kasvot pelästyttivät kovin tuota kelpo naista.

— Onko hän kuollut? — kysyi hän.

— Ei, mutta hän kuolee, — vastasi Augustinowicz.

Hetkistä myöhemmin valmistautui sairaalan sielunpaimen antamaan potilaalle viimeisen voitelun. Augustinowiczilla ei ollut voimia olla läsnä tässä toimituksessa. Ensi kerran kahteen vuoteen läksi hän ulos päämäärättömänä juoksemaan pitkin Kiowan katuja. Hänen täytyi saada koota ajatuksensa ja hengittää raitista ilmaa. Hänestä tuntui aivan kuin hänen järkensä olisi ollut menemässä sekaisin. Pari, kolme kertaa kääntyi hän jälleen sairaalaa kohti, ja äkkiä hänet valtasi pelko, että hän saapuisi liian myöhään; mutta sitten hän jälleen rauhoittui ja jatkoi matkaansa. Äkkiä hän sai päähänpiston. Kävellessään siinä pitkin katua, muisti hän, että Helene asui aivan läheisyydessä. — Minäpä menen hänen luoksensa, — ajatteli hän, — otan hänet mukaani ja vien hänet Schwarzin luo sanomaan viimeiset jäähyväiset. — Hetkistä myöhemmin oli Helene polvillaan Schwarzin vuoteen ääressä. Hän piti kiinni potilaan molemmista käsistä, nojasi päätänsä vuoteeseen ja nyyhkytti epätoivoisena. Ja niin kului pitkä ja kauhistuttava yö, jolloin Schwarzin elämä oli joka hetki hiuskarvan varassa.

Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin, palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan, ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.

Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen päättäväisesti:

— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti jakkaralle huoneen peränurkkaan.

Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta havahtui kohta jälleen.

— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.

— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi
Helene.

Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene vapisi koko ruumiiltaan.

— Sääli minua… älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä. — Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa minutkin hengiltä!

Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi:

— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi, oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.

Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.

* * * * *

Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä. Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.

Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.

Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää. Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.

Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa. Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen vaatteille ja hiuksiin.

Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa. Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.

Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto, onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen, synkkä, tähdetön yö.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Schwarzin tila parani päivä päivältä. Vielä ei saattanut sanoa, kauanko toipuminen veisi aikaa, siksi heikko hän oli, mutta että hän toipuisi taudista, siitä ei enää ollut epäilystä.

Augustinowicz teki voitavansa lyhentääksensä ystävänsä pitkiä sairaudenhetkiä, kuitenkaan ei hän voinut parhaalla tahdollaankaan saavuttaa entistä hilpeyttänsä. Viimeaikaiset kokemukset olivat tehneet hänet vakavaksi, vaiteliaaksi ja miettiväiseksi. Mikään ei enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, eivät ihmiset eivätkä asiat. Sitten Schwarzin sairastumisen ei hän ollut käynyt kertaakaan Witzbergien luona, ja kun rouva Witzberg oli tyttärineen käynyt sairaalassa tiedustelemassa Schwarzin vointia, oli hän vaihtanut tuskin sanaakaan suloisen Malinkan kanssa. Mutta vielä merkittävämmät olivat ne muutokset, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat tapahtuneet Schwarzissa ja hänen luonteessaan. Noustuaan tuon kauhistuttavan kuukauden jälkeen vuoteestaan, oli hän kirjaimellisesti muuttunut toiseksi ihmiseksi. Entisestä elinvoimasta, tarmosta ja luonteenlujuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja puhe vaivaloista ja epävarmaa. Vaikka Augustinowicz olisikin tahtonut lukea tämän tilan toipumisajan laskuun, niin täytyi hänen kuitenkin panna merkille ystävässään tapahtunut, syvällekäypä muutos, jota ei täydellinen parantuminenkaan voinut saada poistetuksi. Ennen kaikkea huomasi hän ystävänsä koko olemuksessa eräänlaisen välinpitämättömyyden ja masentuneisuuden, joka muodosti räikeän vastakohdan hänen entisen reippautensa ja elämänhalunsa välille. Näytti siltä kuin Schwarz olisi jälleen alkanut miettiä ja pohtia, kuitenkin asettuen tässä suhteessa aivan toiselle näkökannalle kuin ennen.

Kaikki tunne näytti hänestä kokonaan kadonneen. Hänen henkensä oli suurimmaksi osaksi saavuttanut takaisin entisen joustavuutensa, mutta ei ollut enää olemassa mitään, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Tuo miesparka oli ystävänsä silmissä surkea olento. Hän oli muuttunut kaljupäiseksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet ja hänen ennen niin tulisissa silmissään oli nyt sammunut katse. Levätessään vuoteessaan tai istuessaan nojatuolissaan oli hän usein tuntimääriä liikkumattomana ja tuijotti kattoon tai nukkui. Vieraskäynnit eivät tuottaneet hänelle virkistystä, vaan väsymystä. Kaikki tämä huolestutti kelpo Augustinowicziä mitä suurimmassa määrässä. Hän huomasi potilaan ruumiillisten voimien palaavan melko nopeasti, kun sitävastoin henkisessä tilassa saattoi tuskin huomata pienintäkään muutosta. Ylioppilas huokasi, ajatellessaan millainen Schwarz oli ollut ennen, ja hän teki kaikki minkä tehdä voi herättääksensä hänet, mutta kaikki hänen ponnistelunsa raukesivat tyhjiin.

Eräänä päivänä Augustinowicz istui ystävänsä vuoteen jalkopäässä ja luki ääneen "Kamelianaista". Schwarz lepäsi selällään ja tuijotti tavallisuuden mukaan kattoon. Hänen ajatuksensa olivat muualla tai sitten hän ei ajatellut mitään. Hetkisen kuluttua alkoi hänen kasvoillaan näyttäytyä väsymyksen merkkejä. Augustinowicz keskeytti lukemisensa.

— Sinä tahdot kai nukkua, ystäväni?

— En, mutta kirjasi ikävystyttää minua.

— Mutta se käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä. Sellaisten naisten kohtalo…

— Mitä sellaiset naiset minua liikuttavat! Augustinowicz vaikeni.
Hetkistä myöhemmin kysyi Schwarz:

— Entä Helene, onko hän käynyt täällä?

— Kyllä, ystäväni, — vastasi Augustinowicz kauhean hämmästyksen vallassa.

— Vai niin, entä nyt?

— Nyt… nyt… nyt hän on sairas… kovin sairas.

Schwarzin kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. — Mikä häntä sitten vaivaa? — kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

— Hän… kuuntele, tahdon sanoa sinulle totuuden, mutta älä pelästy.

— Mitä sitten?

— Helene on kuollut… hän on hukkunut.

Tällä kertaa värähtelivät Schwarzin kasvot ja hän kohottautui vuoteessaan.

— Vahingossa vaiko tahallisesti? — kysyi hän.

— Rauhoitu, ystäväni, tiedäthän, että sinä et saa kiihoittaa itseäsi.

— Kerron sinulle kaikki myöhemmin.

Schwarz antoi päänsä vaipua jälleen pielukselle, kääntyi seinään päin, eikä sanonut enää sanaakaan.

Pari kolme päivää myöhemmin astui sairaanhoitajatar huoneeseen ja ilmoitti Augustinowiczille, että muuan rouva Witzberg pyysi saada puhutella häntä.

Augustinowicz läksi heti käytävään, missä tapasi vanhan rouvan.

— Mistä on kysymys? Onko joku taas sairastunut? — kysyi nuori mies.

— Ei, ei…

— Mitä sitten?

— Marie on matkustanut pois.

— Pois?

— Eilen illalla. Aioin tulla heti kertomaan asiasta teille, mutta
Malinka oli niin lohduton, ett'en voinut jättää häntä yksin.

— Mitä tuo matkustaminen merkitsee?

— Veisi liian paljon aikaa kertoa kaikki. Tehän tiedätte, että kreivi Pelski kävi noin kuukausi sitten uudestaan pyytämässä Marien kättä. Poikaparka on rakastunut häneen mielettömästi. Marie torjui kuitenkin toistamiseen hänen tarjouksensa, selittäen ett'ei hän voi mennä naimisiin ilman rakkautta. Tyttö parka! Kuinka hän onkaan kärsinyt Schwarzin sairauden aikana. Mutta palatkaamme asiaan. Herra Pelski, joka on todella kunnon mies, on hankkinut Marielle toimen Odessassa. Ajatelkaa hämmästystäni, kun Marie saapui luokseni ja ilmoitti kuukauden kuluttua matkustavansa; ja nyt, kun Schwarzkin on jo parantunut, ei hän tahdo enää olla meidän vaivoinamme, vaan lähtee itse ansaitsemaan leipänsä. Hän luulee olevansa meille vaivaksi! Mehän olemme hänelle kiitollisuudenvelassa. Olisiko Malinka ilman häntä oppinut kaikkea sitä minkä hän nyt tietää, olisiko hän oppinut yleisiä seurustelutapoja? Ja hän oli meille niin rakas. Pidin häntä kuin omana lapsenani.

Tuo kelpo rouva vuodatti katkeria kyyneleitä, ja Augustinowiczkin oli vähällä purskahtaa itkuun nähdessään hänen epätoivonsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

— Ei, ei, kunnioitettava rouva Witzberg, älkää moittiko Marieta. Ymmärrän hänen tekonsa täydellisesti. Ottaessanne hänet luoksenne, oli hän ainoastaan oikukas lapsi, joka kuvitteli, että hänen kreivitärarvonsa avaisi hänelle ovet kaikkialle ja tuottaisi hänelle arvonantoa ja kunnioitusta. Nyt hän ei kuitenkaan ole enää sama.

Rouva Witzberg keskeytti hänet ja kysyi:

— Olenko koskaan moittinut häntä?

— Siitähän ei ole kysymys. Tiedän kuinka vaikea teidän on erota hänestä, ja minä valitan, että en aikaisemmin tietänyt hänen päätöstänsä, sillä henkilöä, jonka kanssa Schwarz aikoi mennä naimisiin, ei ole enää olemassa.

— Onko hän kuollut?

— On, hän on kuollut. Toisekseen ei Marien lähtö tuota Schwarzille mitään pahoja seurauksia. Hän ei ole vielä suorittanut viimeistä tutkintoansa; tällä hetkellä hänen on ajateltava ainoastaan tohtoridiploomiansa, sillä ainoastaan siinä on hänen tulevaisuutensa turva. Mutta kun hän on jälleen toipunut, kun hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut taatuksi itselleen varman taloudellisen pohjan, silloin etsii hän jälleen Marien, olipa tämä sitten missä tahansa. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Niin, uskokaa minua, Marie on menetellyt aivan oikein. Schwarz on entistä enemmän kunnioittava häntä.

Jäätyään yksin pudisti Augustinowicz päätänsä ja virkkoi itseksensä:

— Tyttö on kaksi kertaa torjunut Pelskin tarjouksen ja tahtoo tehdä työtä ansaitakseen leipänsä. Schwarz, Schwarz, mitä merkitsee kaikki maailman kärsimykset, kun viimein pääsee tuollaisen aarteen omistajaksi!

Sitten hän palasi jälleen sairaan luo.

— Mitä rouva Witzberg tahtoi? — kysyi Schwarz välinpitämättömällä äänellä.

— Marie on matkustanut Odessaan, missä hän on saanut toimipaikan, — vastasi Augustinowicz.

Schwarz sulki silmänsä, lepäsi hetkisen liikkumattomana ja mumisi sitten itsekseen:

— Tyttö parka! Uusi elämä on käyvä hänelle perin raskaaksi.

Augustinowicz puri hampaansa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Viimein saattoi Schwarz jättää sairaalan, ja kuukautta myöhemmin hän suoritti tohtoritutkintonsa. Augustinowicz oli suorittanut omansa joku päivä aikaisemmin ja oli läsnä Schwarzin tutkinnossa. Eräänä kauniina syysiltapäivänä olivat molemmat vastaleivotut tohtorit ulkona kävelemässä ja päätyivät viimein kaupungin puistoon. Schwarzin kasvoilla näkyi vielä sairauden jäljet, mutta hänen terveytensä edistyi päivä päivältä. Augustinowicz oli tarttunut hänen kainaloonsa ja he kulkivat verkkaan eteenpäin, keskustellen menneisyydestä.

— Istukaamme tälle penkille, — sanoi Augustinowicz. — Mikä ihana päivä; on niin suloista saada lämmitellä itseänsä auringonpaisteessa.

He istuivat penkille, Augustinowicz otti mukavan asennon ja sanoi hilpeällä äänellä:

— Niin, niin, ystäväni, jo kolme kuukautta sitten olisi meillä pitänyt olla nämä tohtoridiploomit. Mutta nythän ne meillä ovat taskussamme.

— Niin, ja nyt meillä on syksy, — jatkoi Schwarz ja kohenteli kepillään maassa viruvia kellastuneita lehtiä.

— Lehdet putoilevat puista ja linnut pakenevat etelään, — virkkoi Augustinowicz, sitten hän osoitti erään puunlatvan yläpuolella leijailevaa pääskysparvea ja jatkoi:

— No, eikö sinua haluta seurata noiden valon airueiden esimerkkiä?

— Kuinka niin?

— Etkö halua lähteä Mustanmeren rannalle, Odessaan?

Schwarz antoi päänsä vaipua alas, eikä vastannut pitkään aikaan mitään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, näkyi hänen kasvoillansa syvä epätoivo.

— Ystävä parkani, — mumisi hän, — minähän en enää rakasta häntä!

Saman päivän iltana sanoi Augustinowicz Schwarzille;

— Katsos, ystäväni, me tuhlaamme liian paljon voimia alituiseen rakkaudentavoitteluun. Rakkaus pakenee kuitenkin luotamme kuin lintu, ja meidän voimamme ovat turhaan kuluneet.