— Olisi todellakin ollut vahinko, jos olisimme menettäneet opistomme parhaimman pään.
— Schwarz, miksi sinä pelastit minut? — kysyi hänen rinnallansa kulkeva
Augustinowicz.
Schwarz katsoi häneen ankarasti ja sanoi:
— Pakkaa tavarasi; sinä tulet ensi yöksi minun luokseni. —
Samana iltana oli Helene Potkanskyn asunnossa sattunut myöskin muuan tapaus.
Helene oli, niinkuin jo olemme huomanneet, merkillinen olento; hän ei voinut elää, olematta kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa. Ensi kerralla oli onni suosinut häntä; hän oli omistanut koko sielunsa ja ruumiinsa miehellensä ja ollut hänelle mallivaimona. Nyt oli Schwarz vallannut hänen sydämensä, eikä Helene ollut nähnyt häntä kuukausiin. Päivä päivältä hänen kaihonsa muuttui yhä voimakkaammaksi, Gustavin vastarinnan kiihtyessä kiihtymistään.
— Ellette tuo häntä luokseni, niin lähden itse noutamaan häntä, — sanoi Helene. — Gustav, minä rukoilen teitä polvillani, antakaa hänet minulle takaisin. Sanotte, että mieheni on pyytänyt teitä pitämään minua silmällä… no niin, rukoilen teitä hänen nimessään… Jumalani, Jumalani, mitä minä puhun! Mutta ettekö sitten ymmärrä, kuinka minä kärsin?… Te ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!
— Koskaan rakastanut? — sopersi Gustav vapisevalla äänellä; —… niin, olette ehkä oikeassa… Ette siis ole nähnyt ettekä ymmärtänyt mitään? Ette siis tiedä, että minä olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka kaikella sydämeni voimalla?
Hän heittäytyi Helenen jalkoihin, jonka jälkeen vallitsi syvä hiljaisuus.
Helene peitti kasvonsa käsillään ja Gustav itki hänen jaloissaan.
Mutta nuorukainen nousi kuitenkin pian; hän oli toipunut mielenliikutuksestaan ja hänen kasvoillansa kuvastui päättäväinen ilme.
Hän laski kätensä Helenen olalle ja sanoi lempeällä, tuskin kuuluvalla äänellä, yskänkohtausten tuon tuostakin keskeyttäessä hänet:
— Antakaa anteeksi, Helene, minun ei olisi pitänyt tehdä teille tuota tunnustusta, mutta olin kärsinyt jo liian kauan. Rakkauteni alkoi jo kolme vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna. Silloin näin teidät kirkossa; sattuma oli asettanut minut teidän viereenne. Sen jälkeen näin teidät joka päivä, enkä minä tiennyt itsekään, mitä sielussani tapahtui. Sitten te menitte naimisiin… enkä minä puhunut mitään… ja nytkin olin päättänyt vaieta… Mutta te väititte, että minä en ole koskaan rakastanut… ja se ei ole totta… antakaa minulle anteeksi… jo huomenna lähetän Schwarzin luoksenne… hän on kunnon mies, rakastakaa häntä ja olkaa onnellinen. Jääkää hyvästi!
Gustav tarttui Helenen käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Helene jäi yksin.
— Mitä hän minulle sanoikaan? — mumisi hän itsekseen. — Mitä Gustav minulle sanoi? Schwarz tulee jälleen luokseni. Onko tämä unta? Ei, ei; kenties saan nähdä hänet jo huomenna!
KUUDES LUKU.
Päivää myöhemmin kuin Schwarz oli niin sankarillisesti vastustanut ylioppilastuomioistuinta, saapui Wassilkiewicz hänen luoksensa. Miltei joka päivä hän kävi Schwarzin luona, milloin yksin, milloin Karwowskyn seurassa, ja hänen suhteensa Schwarziin kävi päivä päivältä yhä läheisemmäksi; molemmat nuoret miehet antoivat suuren arvon toistensa älykkäisyydelle ja tahdonlujuudelle ja heidän vaikutusvaltansa ylioppilaispiireissä kasvoi kasvamistansa.
— No, mitä he arvelevat minusta, tarkoitan Augustinowiczin jutun johdosta? — kysyi Schwarz.
— Eripuraisuutta kestää yhä, — vastasi Wassilkiewicz. — Toiset ovat samaa mieltä kuin sinä, toiset tekevät sinusta pilaa. Olin tänä aamuna tapaamassa erästä sinun vastustajistasi. Minun on tuskin tarpeellista mainita hänen nimeänsä, mutta hänen luonansa oli joukko ylioppilaita; luonnollisesti puhuttiin vain sinusta ja Augustinowiczistä, ja sinä et voi aavistaakaan, kuka sinua innokkaimmin puolsi.
— No, kuka sitten?
— Koeta arvata.
— Karwowsky.
— Ei.
— En voi sitä arvata.
— Gustav!
— Gustav?
— Niin, ja hän sanoi pilkkaajillesi totuuksia, joita nämä eivät pitkiin aikoihin unohda. Sinähän tunnet hänen tapansa. Oh, mitä kaikkea hän sanoikaan!
— Sitä en olisi häneltä odottanut.
— Sinä et tunne häntä; sinä et tunne hänen luonteensa sisintä. Tuo poika poloinen on rakastunut korviansa myöten. Mutta hän on kelpo nuorukainen ja minä säälin häntä.
— Sano minulle — sillä sinä ymmärrät sen paremmin kuin minä — sano, onko hän todellakin kovin sairas?
— Pelkään, että hänen laitansa on hyvin huono.
— Mitä? Eikö siis olekaan kysymys hengenahdistuksesta?
— Hengenahdistuksesta? Eihän toki; hän potee näivetystautia.
— Mutta sehän on kauheata!
Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat, otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:
— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.
Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Tapani on pitää lupaukseni.
— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas, ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden: Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan; minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin minä… Minulla ei ole ollut onnea elämässäni… mutta vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi… Pyydän sinua menemään hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni, sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:
— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.
— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti.
— Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.
— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.
Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni; viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:
— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!
Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin huoneessa.
Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen vieressä paloi kynttilä.
Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden vallassa.
Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua kohottautui Gustav taasen ja sanoi:
— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle… Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani. Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten… Olen tehnyt työtä, enkä ole syönyt… mutta en voi enää puhua… tuolla kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat… mutta silmäluomiani painaa… tahtoisin nukkua.
Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin paperipalasta.
— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta mitäpä siitä… kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä olemassa.
Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä:
— Gustav, uskotko sinä Jumalaan?
Sairas ei ilmeisesti voinut enää puhua;- hän nyökkäsi ainoastaan päällänsä myöntävästi; sitten hän huokasi syvään ja — kuoli.
Hautajaiset olivat varsin juhlalliset; kaikki yliopiston jäsenet ottivat osaa niihin. Vasta nyt sai vainajan nerous, uhrautuvaisuus ja tietorikkaus tunnustuksen. Tutkiessansa Gustavin papereita oli Schwarz huomannut, että hän oli kahdessa vuodessa ansainnut noin kahdeksan tuhatta ruplaa. Tämän kaiken oli tuo poloinen uhrannut Helenen tähden, eläen itse kuin koira. Tämä sankarillisuus, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan, jätti hänestä unohtumattoman muiston kaikkien, toverien mieliin.
Niinikään löysi Schwarz Gustavin papereiden joukosta lukemattomia luonnoksia kirjallisiin kokeiluihin ja teoksiin, joita hän oli suunnitellut. Lisäksi löysi hän Gustavin päiväkirjan. Se sisälsi lyhyiden, yksinkertaisten ja selvien lauseiden muodossa tuon nuoren, intohimoisen sielun tunnustukset, tuskanhuudot, pettymykset, taistelut ja tuhannet todelliset ja kuvitellut seikkailut, tuon läpeensä haltioituneen olennon sisäisen elämän kaikessa surkeudessaan ja kauneudessaan. Tämä päiväkirja, jonka Wassilkiewicz oli ensin lukenut vain muutamille ystävillensä, kiersi sittemmin ylioppilaspiireissä kädestä käteen. Aiottiin toimittaa se painoasuun, mutta ilmaantuneet pätevät syyt estivät aikeen toteuttamisen. Augustinowieziä ei mikään kuitenkaan estänyt sepittämästä Gustavista muistokirjoitusta. Hänelle ominaisin lennokkain, kuvarikkain sanoin hän kertoi Gustavin onnellisista lapsuuden ajoista, kuinka hän hyvästeli vanhempiansa, kotikyläänsä ja vanhaa koiraansa, joka ei tahtonut hänestä erota. Sitten muuttuivat kuvat synkemmiksi, elon myrskyt viskelivät Gustavia eri tahoille, kunnes salama äkkiä leimahti hänen silmissään. Kultaisen pilvenhattaran kannattaman hengettären tavoin ilmestyi hänen eteensä nainen… Hän ojensi kätensä tuota pimeydessä loistavaa tähteä kohden. "Lopun te tiedätte", jatkoi Augustinowicz. "Ehkä hän yhä vieläkin uneksii hänestä ikuisessa unessaan. Levätköön hän rauhassa levottoman elämänsä jälkeen. Liekki on sammunut, taika tauonnut, Gustavia ei ole enää olemassa."
SEITSEMÄS LUKU.
Schwarz oli saanut aikaan sen, että toverit olivat antaneet anteeksi Augustinowiczille, olipa hän saanut heidät suojelemaankin häntä, ja Augustinowicz asui nyt hänen luonansa. Mikä ero olikaan pojan entisen ja nykyisen elämän välillä! Hän, jolla ei ollut vuosikausiin ollut lämmintä soppea, missä jäseniänsä lepuuttaa, hän omisti nyt viihtyisän, melkeinpä upean asunnon. Schwarz oli ostanut hänelle vuoteen, vaatettanut hänet kiireestä kantapäihin ja jakoi nyt kaikki ateriansa hänen kanssansa. Pestynä, suittuna, parta ajettuna ja hyvin syöneenä hän oli todellakin muuttunut ihmiseksi jälleen ja hänen luonteensakin oli kokonaan muuttunut. Hän oli, niinkuin olemme huomanneet, heikko ja horjuva luonne, joka oli mitä suurimmassa määrässä tapahtumien ja ympäristönsä vaikutuksen alainen. Schwarzin ankaran valvonnan alaisena hän oli saanut itselleen kokonaan uuden ryhdin ja jonkun ajan kuluttua hän löysi työstä ja säännöllisestä elämästä todellista nautintoa. Sen sijaan että hän ei ennen ollut välittänyt mistään, loukkasi häntä nyt kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa hänen moitteettoman pukunsa, kenkiensä ja käsineittensä kanssa. Vaikeinta oli hänen luopua juopottelusta, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta päästä harjottamaan entistä pahettansa, sillä Schwarz piti häntä tarkasti silmällä, eikä koskaan uskonut hänen huostaansa rahoja. Aniharvoin Schwarz tarjosi hänelle jonkun ryypyn, ja saattaa arvata millä kärsimättömyydellä Augustinowicz odotti hetkeä, jolloin pullo vedettiin esille. Hän saattoi aivan sananmukaisesti hypellä tuolilla ja kuvitella edeltäpäin mielessään minkä nautinnon tuo neste oli tuottava hänelle, kun se joutui ensin suuhun, kielen maisteltavaksi ja sitten kurkkua kutkuttamaan. Muuten otti Schwarz itsekin ryypyn, jotta ei toverin tarvinnut tuntea itseänsä liian nöyryytetyksi.
Vähitellen oli Schwarz luopunut ankaruudestansa. Nuori mies alkoi kohdella onnetonta toveriansa kuin ystävätänsä; hän keskusteli hänen kanssaan, uskoi hänelle asioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Augustinowicz otti kaikki luonnolliselta kannalta ja omaksui pian, joustava luonne kuin oli, Schwarzin mielipiteet itselleen. Hän oli aina valmis taistelemaan nuorempien toverien kevytmielisiä mielipiteitä ja taipumuksia vastaan. Kaikki nauroivat hänelle, mutta itse hän oli ihastunut kasvatuksensa tuloksiin.
Molemmat tutkivat lääketiedettä, työskennellen yhdessä iltasin, ja Augustinowicz, joka oli jo ehtinyt pitemmälle, oli toverillensa suureksi avuksi. Ja Schwarz sai yhä uudestaan ja uudestaan ihailla avuja, jotka kurjuus ja epäsäännöllinen elämä olivat olleet pilaamaisillaan. Augustinowiczille ei mikään tuottanut vaikeuksia. Hänen nopea ja varma käsityksensä sai erinomaisen tuen muistista, joka suuremmitta vaikeuksitta omaksui heti kaiken.
Tällä välin oli Schwarz, lupauksen mukaisesti, palannut Helenen luo, ja jo toisella käynnillään hän oli rakastunut häneen kiihkeästi. Vaeltaessaan yöllä kaupungin läpi kotiinsa oli hän ajatuksineen ja sydämineen Helenen luona. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla ja raikas, leppoisa tuulenhenki puhalsi Dnjepr-virralta hänen kasvoillensa. Kevyet, harmaat pilvenhattarat liitelivät pitkinä suikaleina itää kohti. Schwarzista oli ilma täynnä soitantoa, sillä hänen sydämensä kielet värähtelivät ja hän kulki kuin kuumeessa. Hän rakasti ja vietti tänä ihanana yönä ikäänkuin kihlajaisia onnensa kanssa. Ja kun tosi onneen liittyy aina muisto ja toivo, niin oli Schwarzkin vielä tuntevinaan kädessään Helenen pienen kätösen ja hän ajatteli riemuja, joita tuleva päivä oli mukanaan tuova. Nuori rouva oli sanonut hänelle ovella: "Älkää unhoittako minua!" Voiko ihminen unohtaa onnensa? Schwarz nauroi pyynnön tarpeettomuutta. Hän rakasti. Yön hurmasta ja tähtien värinästä liikutettuna hän kohotti katseensa ylös avaruuteen ja mumisi vapisevin huulin:
— Jos on olemassa Jumala, niin kuinka mahtava ja hyvä hän mahtaakaan olla!
Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä. Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.
Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.
Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän sanoi nenä-äänellä:
— Mene hiiteen!
Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.
— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet; mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää yötä!
Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:
— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?
— En voi aavistaakaan.
— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen naiseen, joka eteen sattuu.
— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?
— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.
Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut
Augustinowiczin leveästä suusta.
— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?
— Olinko minä…? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella juhlallisesti:
— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!
— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.
— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi. Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.
— Ja kuinka asia päättyi?
— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun. Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten hän meni kielimään kaikki äidillensä.
— No, ja entä äiti?
— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni; sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa vielä seuraavaksikin päiväksi.
— Entä sitten?
— Sitten otin jälleen humalan.
— Ja sitten taas, loppumattomiin.
— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.
— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan… Sinä ymmärrät minut, eikö totta?… No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.
— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.
— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.
— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.
— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan… Hänen kaltaisensa naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he… Mutta pelkään suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.
— Sano pois vaan!
— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini. Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.
Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi kylmästi:
— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.
— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä. Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen sinut ja hänet. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa… Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on aikaa.
Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:
— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla, suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta. Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.
Saman päivän iltana tapasi Augustinowicz Wassilkiewiczin, joka oli menossa Schwarzin luo.
— Arvaappas, missä Schwarz oleskelee?
— Potkanskan luona.
— Entä sitten?
— Entä sitten! Hän on mielettömästi rakastunut leskeen; ajattele mitä siitä voi seurata; mieti mitä Schwarzin olisi tehtävä.
Wassilkiewicz vastasi selvästi niinkuin aina:
— No niin, kaipa hän myöskin rakastaa häntä.
— Niinpä niin, mutta entä sitten?
— Sopikoot lopusta keskenään. Augustinowicz kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
— Salli minun tehdä vielä muuan kysymys. Mitä sinä tekisit sellaisessa tapauksessa?
— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?
— Juuri niin.
— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:
— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan. Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta Schwarziin.
Wassilkiewicz suuttui.
— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!… oletko sinä olevinasi epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.
Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen toverinsa oli ollut oikeassa.
KAHDEKSAS LUKU.
Talvi meni menojansa, samoin kevät, ja suhde rakastavaisten välillä oli entisenlainen. Schwarz rakasti Heleneä ja Helene häntä ja heidän elämänsä kului kummankaan ajattelematta lähemmin tulevaisuutta.
Kuitenkin oli sattuman aiheuttama heikko varjo hieman himmentänyt heidän onnensa taivasta.
Eräänä kesäiltana oli Helene heittänyt silkkisen liinan hartioillensa, solminut hatun nauhat leukansa alle ja tarttunut Schwarzia käsivarteen, ja niin he olivat yhdessä lähteneet kadulle kävelemään. Mailleen menevä aurinko kultasi säteillänsä rakennukset, tiheä tomu lenteli ilmassa, ja vaikka kello oli jo kuusi, oli helle kerrassaan tukahduttava. Miltei joka askeleella kohtasi Schwarz tovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle ystävällisesti, ja ohikulkijat pysähtyivät ja katsahtivat joko ihaillen tai kadehtien taaksensa.
Schwarz oli kehittynyt kauniiksi, voimaa, terveyttä ja elämäniloa uhkuvaksi nuorukaiseksi. Ohuet, vaaleat viikset varjostivat hänen huuliansa ja hänen kasvoillansa oli vakava ja samalla itsetietoinen ilme. Mutta vielä viehättävämpi oli hänen ystävättärensä. Vieno tuulenhenki leikitteli Potkanskan hatun sulilla, kohotti ilmaan hänen hartialiinansa ja ikäänkuin hyväili hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa. Hän oli kuin nuori morsian. Hän nojasi hellästi toverinsa käsivarteen ja iloitsi auringosta, ilmasta ja kirjavasta katuelämästä, iloitsi aivan kuin olisi ensikertaa kokenut kaikkea tuota. Schwarz sensijaan nautti ainoastaan ystävättärensä läsnäolosta ja katseli ainoastaan häntä.
Samana iltana sai Helene äkkiä päähänpiston ja pyysi Schwarzin viemään hänet miesvainajansa haudalle.
— Kesällä on hautuumaalla varjoisampaa kuin muualla, — sanoi hän, — enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Paulini ei antaisi minulle anteeksi, jos kokonaan laiminlöisin hänet. Kuitenkin on hän lähettänyt sinut lohdutukseksi minulle. Mutta sinun täytyy sallia minun silloin tällöin rukoilla hänen puolestansa.
Schwarz antoi siihen myöntymyksensä ja sanoi hymyillen:
— Luonnollisesti, rakkaani; ajattele vain vainajiasi, kun et vaan sen ohella unohda eläviä.
Vastaamatta mitään Helene painoi ystävänsä käsivarren rintaansa vasten ja punastui kuin lapsi. Schwarz tarttui pieneen, käsivarrellaan lepäävään kätöseen, ja molemmat tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi.
Eräällä hautausmaalle päin johtavalla kadulla he kohtasivat Augustinowiczin, joka oli kahden naisen seurassa ja tuprutteli sikaaria. Nuo naiset eivät olleet kaupunkilaisia; he olivat ilmeisesti äiti ja tytär. Augustinowicz talutti nuorempaa käsivarresta ja vanhempi kulki hieman jälempänä. Augustinowicz näytti olevan hyvällä tuulella, sillä hänen seuratoverinsa helähti vähän väliä äänekkääseen nauruun. Schwarzin kulkiessa ohitse hän iski silmää ikäänkuin ilmoittaakseen olevansa itseensä ja koko maailmaan sanomattoman tyytyväinen.
Schwarz kysyi Heleneltä, tunsiko hän tuon iloisen, nuoren miehen.
— Tunnen hänet kyllä, mutta hänen nimeänsä en tiedä. Näin hänet joka ilta ravintolassa ja muistan hänen käyneen pari kertaa luonamme Paulin eläessä.
— Hän on tyhjäntoimittaja, mutta nerokas ja lahjakas mies, — sanoi Schwarz, — ja tiedätkö, että kerrotaan hänenkin olleen sinuun rakastunut.
— Miksi kerrot sen minulle?
— Merkillistä kuinka kaikki tuntevat vetovoimaa sinuun!
— Et voi aavistaa - kuinka surullista elämää minä vietin ennenkuin tutustuin Pauliin. Olen kasvanut erään rikkaan tilanomistajan luona; äitiäni en ole milloinkaan tuntenut. Aivan pienenä lapsena minut otettiin taloon ja tuo rikas herra kohteli minua kuin omaa lastansa. Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohtelivat hänen perillisensä minua tylysti; minut pantiin keittiöön tekemään työtä palvelijoiden kanssa, ja eräänä päivänä karkasin tänne Kiowaan. Täällä tutustuin erääseen vanhaan kunnon mieheen ja hän otti minut luoksensa ja kohteli minua kuin omaa tytärtänsä. Hän nimitti minua pieneksi sydänkäpysekseen, hyväili minua ja toi minulle lahjoja. Mutta hänkin kuoli ja minä jouduin jälleen puille paljaille… Silloin läksin ylioppilaskapakkaan… Ihmettelet ehkä, että menin sinne. Voit uskoa, että olin kuolla häpeästä astuessani sisälle kapakkaan. Mutta minua palelsi ja olin nälissäni, sillä en ollut syönyt murenaakaan sitten edellisen illan. En tietänyt mitä tein, mihin kaikki minut lopulta veisi. Silloin kohtasin eräänä iltana Paulin. Hän nauroi, laski leikkiä ja teki tovereillensa minusta pilaa. Viimein hän kysyi, lahtisinko hänen kanssansa ja minä vastasin: "Kyllä". Huomattuansa, kadulle tultuamme, että värisin, riisui hän takkinsa ja kietoi sen ympärilleni. Saavuttuamme hänen huoneeseensa ja päästyäni lämpöisen lieden ääreen, selvisi minulle kauhea asemani ja minä aloin häpeästä itkeä, mikä hämmästytti häntä alussa suuresti. Sitten hän istahti viereeni ja katsoi minuun ja minä näin kyyneleitä hänen silmissään. Senjälkeen hän suuteli kättäni ja kehoitti minua rauhoittumaan. Minun täytyi kertoa hänelle kaikki. Ja hän lupasi olla minulle kuin veli. Hän menetteli minua kohtaan kauniisti, eikö totta? Siitä illasta lähtien ei minulta puuttunut mitään. Oh, kuinka minä siitä hetkestä alkaen häntä rakastinkaan!
Helene katsoi ystäväänsä ja suuret kyynelhelmet kimaltelivat hänen silmäripseissään. Mutta Schwarzin kasvot olivat muuttuneet vakaviksi ja synkiksi. Ajatus, että hän sai kiittää satunnaista yhdennäköisyyttä tämän naisen rakkaudesta, himmensi hänen onnensa taivasta. Aivan toisella tavalla oli Paul Potkansky valloittanut tuon nuoren naisen. Vertailu nöyryytti häntä, hänen mieleensä muistuivat Augustinowiczin sanat ja hän käveli pitkän aikaa ääneti Helenen rinnalla.
Näin he saapuivat hautuumaan portille. Ristejä, patsaita ja hautakiviä oli siroiteltu sinne tänne vanhojen puiden ja kukkapenkkien keskelle. Äänettömässä hämärässä nukkui kuolon kaupunki siinä surullista, kolkkoa untansa. Siellä täällä liikkui joku mustiin puettu olento hautojen välissä. Lintujen laulukin tuntui vakavalta ja surunvoittoiselta.
Helene ohjasi askeleensa Potkanskyn rauta-aidan ympäröimälle haudalle. Jokseenkin korkea hautakumpu oli kokonaan kukkien peitossa, ja sen vieressä kohosi toinen pienempi kumpu, jonka alla lepäsi Helenen lapsi.
Helenen pyynnöstä kutsui Schwarz vartijan, joka aukaisi rauta-aidan portin ja nuori nainen polvistui hautakumpujen ääreen rukoilemaan.
— Kuka näitä hautoja hoitaa? — kysyi Schwarz vartijalta.
— Teidän seurassanne oleva nainen tuo tänne usein kukkia. Hänen kanssaan on täällä usein käynyt eräs nuori, pitkätukkainen mies, mutta häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän laitatti tämän aidankin ja antoi minulle rahoja kukkien hoitamiseen.
— Tuo mies asuu nyt myöskin täällä, — sanoi Schwarz, — hän on maannut jo kohta vuoden haudassa. Vartija pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa:
— Sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Lopetettuansa hetkisen kuluttua rukoilemisensa, tarttui Helene jälleen ystävänsä käsivarteen. Schwarz oli vaiti; hänen sydäntänsä painosti yhä vieläkin. Tarkoituksellisesti veti hän Helenen mukaansa erääseen toiseen hautuumaan kujanteeseen ja osoitti erästä hautaa, sanoen kylmällä, jäykeällä äänellä:
— Katso tuonne, Helene! Mies, joka siellä lepää, on eläessään rakastanut sinua paljon enemmän kuin konsanaan Potkansky, etkä sinä tuhlaa hänelle edes ajatustakaan.
Helene katsoi illan hämärässä hautaa, jota Schwarz oli osoittanut. Hän näki siinä mustan puuristin, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu sanat:
"Gustav K… kuollut…"
— Lähtekäämme, pimeä jo yllättää, — kuiskasi Helene, painautuen aivan Schwarziin kiinni. Yö saapui todellakin, ihana, kaunis, valoisa kesäyö. Pian kohosi punainen täysikuu taivaalle. Puiston varjoisilla käytävillä liikkui joitakin surevia. Läheisen rakennuksen ikkunoiden kautta kuului pianonsoittoa ja naisääni lauloi jotakin Schubertin kaihoisaa laulua. Vieno soitto värisi lämpöisessä iltailmassa.
— Mikä kaunis yö! — mumisi Helene; — minkä tähden sinä olet niin surullinen, armaani?
— Istukaamme hetkeksi, — sanoi Schwarz; — minua väsyttää.
He istuivat eräälle penkille, nojasivat toisiinsa ja vaikenivat.
Ja he istuivat siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes sointuva ääni herätti heidät äkkiä unelmistaan.
— Olet oikeassa, Karl, — sanoi ääni; — ei ole olemassa suurempaa onnea kuin jaloon, miehekkääseen olentoon kohdistuva naisen rakkaus!
Wassilkiewicz se näin huudahti, kävellessään siinä Karwowskyn rinnalla.
Samassa he huomasivat Schwarzin ja Helenen.
— Hyvää iltaa! — sanoivat molemmat nuorukaiset, kohottaen lakkejansa.
Sinä iltana Schwarz saattoi Helenen ainoastaan tämän asunnon ovelle; erotessaan hän tarttui Helenen käteen ja painoi siihen pitkäksi aikaa huulensa. Sitten hän poistui ja harhaili murheellisena yksin kaduilla myöhäiseen yöhön saakka.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana aamuna heräsi Schwarz täysin rauhallisena, nauraen edellisen päivän suruille.
— Korulauseet ovat kyllä kauniita, — sanoi hän, — mutta todellisuudella on myöskin arvonsa. Ainoastaan tyhmeliini työntää tarjolla olevan onnen luotansa. Gustav oli selvä, esimerkki siitä, mihin äärimmäisyyteen kehittynyt velvollisuuden- ja uhrautuvaisuuden tunne vie. Se maksoi tuon poloisen elämän; eikä minua todellakaan haluta ruveta murhenäytelmän sankariksi. Ja mitä kehenkään kuuluu, jos minä rakastan Heleneä ja hän minua!
— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa eilen kävelit?
— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.
— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä, sinä olet pikiintynyt, poikaseni?
— Ikävä kyllä, ja ilman mahdollisuuksia. He ovat hyvin varakkaita.
— Kumpikin? Paljonko on tyttärellä?
— Kukapa sen tietää! Sitäpaitsi voi hän jonakin kauniina päivänä tulla vielä rikkaammaksi.
— Mitä sinä sanot?
— Juuri niin, äiti on tullut Kiowaan alkaaksensa oikeudenkäynnin, niin, arvaappas ketä vastaan. Naapuriamme, tuota ylhäällä asuvaa vanhaa kreiviä vastaan, joka on hänelle 10,000 ruplaa velkaa.
— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Oletko tuntenut heidät jo kauan?
— Eilisestä lähtien; tapasin heidät sattumalta kadulla. Tyttö kääntyi puoleeni, kysyen tietä. Minne he aikoivat, sitä en muista, mutta kun ilma oli niin kaunis, niin pyysin saada tehdä heille seuraa. Eukko oli oikea juorukello. Seuraavassa kadunkulmassa tiesin jo keitä he olivat ja missä tarkoituksessa he olivat tänne tulleet. He kysyivät, tunsinko minä herra kreivin. Vastasin heille luonnollisesti, että aterioin joka päivä hänen luonansa, ja lupasin panna koko vaikutusvaltani liikkeelle, saadakseni kreivin taivutetuksi maksamaan velkansa. Mainitsin heille lisäksi, että olin muun muassa lääketieteen tohtori ja ylipäänsä kaikkien tieteitten ja taiteitten tohtori. Ja silloin ehätti eukko lavertelemaan minulle kaikki niinhyvin omansa kuin tyttärensäkin vaivat ja vammat. Lupasin käydä tänään heidän luonansa, tutkia heidät ja määrätä heille lääkkeitä.
— Sinä koiranleuka! Ja mitä tytär tuohon kaikkeen sanoi?
— Hän punastui yhä entisestään, nauroi pilapuheilleni ja huomautti lopulta myöskin puolestansa, etten unohtaisi käydä heidän luonansa.
— Ja mitä sinä aiot tehdä?
— Mitäkö aion tehdä? Aion käydä heitä katsomassa. Sitten määrään heidät molemmat menemään naimisiin.
— Itsellesi valitset luonnollisesti nuoremman heistä!
— Hyvänen aika! Ihminen alkaa jo vanhentua ja kaipaa mukavaa, porvarillista elämää. Kohta kai saamme toivottaa sinullekin onnea.
— Olen jo kerran pyytänyt sinua, olemaan koskettelematta Helenen ja minun välistä suhdetta!
— Hyvä, mutta sallit kai minun huomauttaa sinulle, että rouva Potkanska on nyt kauniimpi kuin koskaan ennen?
— Vaiti! — huudahti Schwarz, koettaen salata riemua, jonka tämä huomautus hänessä aiheutti.
Samassa astui huoneeseen Wassilkiewicz.
— Poikkesinpa ohimennen tänne luoksesi, — sanoi hän Schwarzille; — Karl odottaa tuolla alhaalla, lähdemme yhdessä luennolle. Mutta kuulehan, Schwarz, minulla on jotakin sydämelläni ja nyt tahdon ilmoittaa sen sinulle. Pari sanaa vain: En tahtonut aluksi sekaantua rakkausasioihisi, mutta nyt en voi enää kauemmin vaieta. Sano minulle, mitä aikeita sinulla on Helenen suhteen?
Schwarz laski nopeasti piipun kädestänsä pöydälle, katsoi terävästi
Wassilkiewicziin ja sanoi:
— Kysymys kysymyksestä! Sano minulle, mitä sinua liikuttaa minun suhteeni Heleneen?
Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi levollisesti:
— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään. Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis, että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin silmin ja huudahti:
— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua meidän väliimme!
Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi töykeästi:
— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.
Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:
— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!
Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.
— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.
— Käski!
— Sanoinhan sen sinulle.
— Niinpä niin.
— Sait ansaitsemasi palkan. Poika on aika jukuripää, ja jos häntä lähestyy siinä äänilajissa, niin voi jo etukäteen arvata kuinka asia päättyy.
Hetkistä myöhemmin kiiruhti Schwarz Helenen luo. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa. Wassilkiewiczin sekaantuminen asiaan oli saattanut hänet suunniltaan, ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että tämä sekaantuminen enemmän loitonsi häntä Helenestä kuin lähensi häneen.
Kun Schwarz saapui nuoren rouvan asunnolle, tapasi hän oven lukittuna. Palvelustyttö ilmoitti rouvan kyllä olevan kotona, mutta sanoi, että hän ei tietänyt mitä rouva teki. Hän aukaisi hiljaa oven ja tapasi Helenen nukkumassa tuolilla. Schwarz pysähtyi ovelle ja katseli kauan nukkuvaa naista. Helenen piirteissä oli lapsellista viehkeyttä ja hänen povensa nousi ja laski säännöllisesti silkkipuseron alla. Aistin huuma heräsi Schwarzin rinnassa, äsken riehunut viha vaihtui nyt aivan toisenlaiseen tunteeseen. Kauan hän katseli tuon poven tasaista nousua ja laskua ja haaveksi saavansa vaipua sille hellään suloiseen uneen. Viimein hän laskeutui polvilleen Helenen viereen ja painoi suudelman hänen riippuvalle kädellensä. Nuori nainen havahtui, avasi silmänsä ja hymyili herttaisesti kuin lapsi, jonka hellivän äidin suudelma vastikään herätti.
Schwarzin hyväilyyn oli nyt ensikerran yhdistynyt aistillisuutta. Tähän saakka oli hän suhtautunut Heleneen, ellei juuri kylmästi, niin ainakin pidättyvästi, mutta epämiellyttävä kohtaus Wassilkiewiczin kanssa oli nyt herättänyt hänessä voimakkaan halun heittäytyä ystävättärensä syliin ja etsiä sieltä unhoa ja lohdutusta. Naisen lumousvoima oli viimein saanut hänet valtoihinsa.
Hän oli vielä liian kiihoittunut, voidakseen puhua ystävättärellensä katkeruudesta, joka täytti hänen sydämensä. Hän kohotti päänsä, katsoi Heleneen ja sanoi:
— Armaani, rakastan sinua koko sielullani, mutta ihmisten ilkeämielisyys loukkaa itserakkauttani ja saattaa minut epäluuloiseksi itseäni kohtaan. Minun täytyy löytää rakkaudesta uusia voimia. Helene, luota minuun ja rakasta minua.
— Mitä tarkoitat, rakkaani? En ymmärrä sinua! Schwarz tarttui Helenen käteen ja jatkoi lempeällä äänellä:
— Ja oikeastaan sinun pitäisi ymmärtää minua. Luulen, että rakkauteni sinuun ja haluni tehdä sinut onnelliseksi eivät ole vähäisemmät kuin Potkanskynkaan. Mutta minun ja hänen välillä on suuri ero. Hän oli ylhäisen herran poika, saattoi heti ojentaa sinulle kätensä ja tarjota sinulle tilaisuuden hyvinvointiin ja ylellisyyteen. Minä sensijaan olen työmiehen poika ja minun on vielä kauan tehtävä työtä, saadakseni luoduksi perustan meidän yhteiselle onnellemme. En hylkää sinua koskaan, sen vannon; mutta en myöskään tahdo, että sinä, vaimonani ollessasi, joutuisit kokemaan samaa tylyä, kylmää todellisuutta, josta Potkansky sinut totutti pois. Pyydän siis, että luotat minuun ja rakkauteeni. — Helene, puhu, vastaa minulle.
Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.
— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan.
Sitten Schwarz jatkoi:
— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja luottamuksesi minuun on oltava luja.
Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut pienintäkään halua muuttaa sitä.
Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana: toinen oli avioliitto ja toinen… toinen oli hetkellinen itseunhoitus, intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä; mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja unohtaa velvollisuutensa.
Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan muukaan voinut arvata.
KYMMENES LUKU.
Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä myöhemmin sanovan isällensä:
— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.
Nämä sanat tekivät Schwarzin onnelliseksi, sillä kreivin tytär oli kaunis, kauniimpi kuin mitä Schwarz oli mielessään kuvitellut.
Schwarzin asunnon ovi oli auki, talon ovenvartija oli tapansa mukaan jättänyt ylioppilaiden huoneen siivomisen illaksi. Schwarz käytti tilaisuutta hyväksensä, tiedustellakseen kreivistä ja hänen tyttärestänsä. Ovenvartija ei näyttänyt tuntevan erityisempää kunnioitusta heitä kohtaan, hän moitti heitä ylpeydestä ja epäsäännöllisestä vuokran maksamisesta.
— Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, — sanoi ovenvartija nuoresta tytöstä. — Hän ei tee muuta kuin soittaa ja laulaa aamusta iltaan. Hän tietysti odottaa vaan miestä, mutta niitä ei ole niin vaan hyllyltä saatavissa.
Ja tuo kelpo mies varoitti Schwarzia tekemästä tuttavuutta heidän kanssansa.
— Ylpeitä kuin ruhtinaat, eikä pennin pyöreätä taskussa!
— Äiti kai on jo kauan ollut kuollut? — kysyi Schwarz.
— Kaksi vuotta. He olivat kyllä alussa rikkaita, mutta kreivi menetti sittemmin koko omaisuutensa viljakeinotteluissa. Hän perusti yhdessä muutamien odessalaisten pankkimiesten kanssa osakeyhtiön; hän aikoi veijata koko maailmaa, mutta joutuikin itse puille paljaille. Hän menetti koko omaisuutensa. Hänen vaimonsa oli paljon parempi ihminen, voipa sanoa, että hän oli oikein kelpo nainen, ja hän lienee kuollutkin surusta.
— Onko heillä sukulaisia tai tuttavia?
— Tuskin; heidän luonaan ei käy ketään. Jäätyään yksin valmisteli Schwarz teetä ja heittäytyi sitten täysissä pukimissa vuoteeseen odottamaan Augustinowiczia, mutta nukahti kuitenkin pian. Herättyänsä tunnin kuluttua oli huoneessa jo aivan hämärä; mutta Augustinowicz ei ollut vieläkään palannut.
Viimein hän tuli kuitenkin hyräillen hiljaa ja ollen mitä parhaimmalla tuulella. Hän tuli naisten luota, joihin hän oli edellisenä päivänä tutustunut. Äidin nimi oli Witzberg. Augustinowicz oli todellakin tutkinut heitä molempia omantunnon tarkasti sekä määrännyt tyttärelle tanssia ja äidille ratsastusta. Sitäpaitsi hän oli luvannut esitellä heille Schwarzin, josta hän oli kertonut heille koko joukon ihmeellisiä asioita.
— Tuo vanha nainen oli jo antanut lähettää kreiville haasteen, — jatkoi Augustinowicz, — Hän oli käynyt tänä aamuna heidän luonansa tuolla ylhäällä, mutta nuori kreivitär oli yksin ollut kotona ja tämä oli häntä suuresti miellyttänyt. Tuo pikku raukka oli joutunut aivan suunniltaan, saatuansa tietää käynnin tarkoituksen. Kysyin rouva Witzbergiltä, mistä syystä hän tahtoi saada takaisin nuo vaivaiset rahat, kun hän kuitenkin näytti olevan Kroisoksen vaimo. Hän vastasi minulle, että hänen miesvainajansa nimi oli ollut Kleofas eikä Kroisos, ja jatkoi sitten: "Jos rahat olisivat yksinomaan minun, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt ne epävarmojen saatavien joukkoon, mutta ne kuuluvat minun ainoalle lapselleni!" Hänellä oli tapana lausua nuo sanat "ainoalle lapselleni" aivan erikoisella tavalla, joka minua todellakin suuresti liikutti. Puristin vanhemman naisen kättä ja käytin samalla hyväkseni tilaisuutta suudellakseni tytärtä kädelle. Hänen etunimensä on Karoline, mutta perheen keskuudessa häntä sanotaan Malinkaksi; kaunis nimi, vaikkakaan en suuria perustele nimistä… Mutta, Schwarz, miksi olet niin kalpea?
— En voi oikein hyvin. Odottaessani sinua nukahdin hieman ja luulen, että en saa enää unta koko yönä! Anna minulle lasi teetä.
Augustinowicz kaatoi teetä lasiin, täytti piippunsa ja heittäytyi vuoteeseen. Schwarz sensijaan nousi ylös, työnsi nojatuolin kirjoituspöydän ääreen, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Mutta hetkisen kuluttua hän laski kynän kädestänsä; hän oli väsynyt ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä. Hän nojautui taaksepäin, voidaksensa rauhassa ajatella. Joku toinen olisi hänen sijassaan antautunut haaveittansa valtaan, mutta Schwarzin mielestä oli kaikki haaveilu epäterveellistä ja hän tahtoi varoa sitä. Siksipä hän koetti, tapansa mukaan, luoda itsellensä kuvan menneisyydestä, katsella nykyisyyttä suoraan silmiin ja sen mukaan muodostaa päätöksensä tulevaisuudesta. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta pyörivät ajatukset kuitenkin sekaisin hänen päässänsä. Nuoren kreivittären sanat johtuivat äkkiä jälleen hänen mieleensä. Tohtori! Hän ajatteli mitä velvoituksia ja millaista mainetta tuohon nimeen liittyisi, kun hän sen kerran saisi… Sitten ilmestyi äkkiä Helenen kuva hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi rakkautensa jo olevan sidottu. Hänen sydämensä oli jo toisen, hänellä ei ollut enää oikeutta johdattaa itseensä toisten katseita, hän ei saanut enää vaivata päätänsä sillä mitä nuori, kaunis tyttö hänestä mahdollisesti ajattelisi.
Ensi kerran hänen täytyi myöntää itsellensä, että Helene saattoi tulevaisuudessa tulla hänelle suureksi esteeksi. Mitä ikään tulee, niin soveltuivat he kyllä hyvin yhteen; Helene oli 22 ja hän 25 vuoden ikäinen. Mutta mistä sitten johtui tuo ajatus, että Helene ennemmin tai myöhemmin muuttuisi hänelle taakaksi? Hänen omatuntonsa antoi siihen vastauksen: se johtui itsekkyydestä ja turhamaisuudesta. Tähän saakka hän ei ollut tuntenut muita naisia kuin Helenen, ja hän tahtoi oppia tuntemaan muitakin. Turhamaisuus herätti hänessä haluan saada valloittaa toisiakin.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Schwarz ei rakastanut Heleneä. Ei ainakaan koko sydämestään; hänen tunteittensa yltäkylläisyydestä sai Helene ainoastaan pienen osan. Tästä ei Schwarz itse ollut selvillä, vaikka hän harkitsikin kaikkia asioita, joita hänen sielussaan liikkui. Hänellä oli epämiellyttävä tunne, käsittämätön pelko siitä, että tuon rakastavan, alttiiksi antavan naisen omistaminen estäisi häntä saamasta omakseen jotakin vielä kallisarvoisempaa, että se pakottaisi hänet luopumaan tulevista voitoista. Tuo poloinen nuorukainen ei käsittänyt lemmenvoittojen mitättömyyttä, hän ei käsittänyt, että niiden tähden ei kannattanut uhrata Helenen rakkautta. Mutta hänpä olikin vasta 25-vuotias ja elämänsä alkutaipaleella.
Hän istui siinä vaipuneena mietteisiinsä, joita säesti Augustinowiczin voimakas, raskas kuorsaaminen. Lamppu alkoi sammua. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan unen horrokseen, alkoi yläkerroksesta äkkiä kuulua kovaäänistä melua.
— Kas vaan, eipä sielläkään vielä nukuta, — ajatteli hän itsekseen, ja hän muisti taas portaissa ohi kulkeneen nuoren kreivittären katseen. — Kuinka rauhallisesti tuollainen nuori tyttö uinuu! Kuinka oikein nuoria tyttöjä verrataankaan lintuihin! Mies ponnistelee, uurastaa ja mietiskelee, ja hän… hän tuolla ylhäällä on kaunis kuin lintunen… tahtoisin kerran nähdä tuon nuoren tytön nukkuvan… mutta on jo myöhäinen, kello on jo puoli kolme… Mitä nyt?
Yhdellä hyppäyksellä hän oli pystyssä.
Ulko-ovelle soitettiin. Schwarz meni lamppu kädessä aukaisemaan, ja hänen eteensä ilmestyi nuori kreivitär. Kalman kalpeana, hiukset hajallaan seisoi tämä kynnyksellä yöpuvussaan.
— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!
Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun, herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä, todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä. Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen halvauskohtauksen.
Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen, kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.
— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori tyttö epätoivoisena.
— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz, hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.
— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.
Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.
Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu, mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.
Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.
Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.
Näin oli Schwarzilla ollut tilaisuus tarkastaa häntä aivan läheltä. Tyttö saattoi olla noin kahdeksan- yhdeksäntoista vuoden ikäinen, vaikkakin häntä saattoi kehittyneiden muotojensa puolesta luulla vanhemmaksikin. Hän oli keskikokoinen, hänen suunsa oli hieman suuri, mutta kauniisti muodostunut; älykkyyttä kuvastavat siniset silmät ja ihmeellinen musta tukka muodostivat erittäin miellyttävän sopusoinnun; kokonaisvaikutus oli kaikin puolin edullinen ja viehättävä. Kasvonpiirteet, pienet kädet, liikkeet, kaikki todistivat hänet todelliseksi aatelisnaiseksi.
Kreivi oli vaipunut uneen. Molemmat ylioppilaat istuivat väsyneinä ja ajatuksiinsa vaipuneina pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Augustinowicz lopetti äänettömyyden:
— Kuulehan, kuinka tuon nuoren tytön käy sitten kuin…
Hän osoitti sairasta,
— Sitä minäkin tässä juuri ajattelen, — sanoi Schwarz; — kenties hänellä on sukulaisia, jotka…
— Mutta ellei niin ole.
— Senhän näemme sitten. He näyttävät olevan perin köyhiä. Ovenvartija kertoi, että he eivät ole vielä suorittaneet viimeistä vuokraansa. Luulen kuitenkin, että heillä on tuttavia, jotka…
— Olet oikeassa; asiaa voi ajatella sitten kuin niin pitkälle tulemme, — sanoi Augustinowicz, joka ei mielellään viipynyt kauan samassa keskustelunaiheessa.
— Maltappas, — virkkoi Schwarz, — sain päähänpiston. Ovenvartija kertoi, että kreivin luona ei koskaan käynyt tuttavia… mutta eihän tuo lapsi parka voi isänsä kuoleman jälkeen jäädä yksinkään! Kuulehan, ovatko nuo sinun uudet tuttavasi, Witzbergit, kunnon ihmisiä?
— Varmasti. He ovat itse hyvyys.
— Onko rouva Witzberg myöskin hurskas?
— Mitä suurimmassa määrässä. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä kreivittären kanssa?
— Eikö olisi mahdollista saada tuo rouva taivutetuksi ottamaan nuoren kreivittären hoiviinsa?
— Hänhän on saapunut tänne Kiowaan, nostaaksensa oikeusjutun noita onnettomia vastaan.
— Sitä suuremmalla syyllä.
Sairas liikahti äkkiä, Schwarz loi nopean katseen vuoteeseen ja jatkoi sitten rauhallisesti:
— Vuokrakin on maksettava, mutta siihen on kyllä vielä aikaa; kenties vanhuksella on vielä jonkun verran varoja.
— Niin, vuokra, tuo inhoittava vuokra! — mumisi Augustinowicz unisella äänellä. — Mutta kun tuli puhe vuokrasta, niin kerron sinulle erään tarinan, muuten, totta totisesti, vaivun uneen. Minä, näetkös, en ole koskaan maksanut vuokraani; silloin kuin minulta on tultu sitä vaatimaan, olen säännöllisesti joutunut raivoon, ja suurin toiveeni on ollut joutua tekemisiin isännän kanssa, joka ei vuokraa aina vaatisi. Kerran kohtasinkin sellaisen. Asuin silloin erään pikkuvirkamiehen talossa; mies oli muuten hieman yksinkertainen. Eräänä iltana istuin talon puutarhassa, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, niin tuijotin tähtiin. Kaikenkaltaiset ajatukset pyörivät päässäni; tulen aina haaveelliseksi, katsellessani tähtiä. Silloin saapui tuo tyhmeliini ja muistutti minua neljännesvuoden maksamattomasta vuokrasta. Nähdessäni hänen tulevan, nousin penkiltä, ojensin juhlallisesti käteni taivaan korkeutta kohti ja kysyin mieheltä salaperäisellä äänellä: "Näettekö tuon äärettömän avaruuden ja nuo miljoonat tuikkivat tähdet?" — "Kyllä, näen tuon kaiken", vastasi mies äänensävystäni hiukan pelästyneenä; "mutta…" — "Vaietkaa!" huudahdin minä vakavalla äänellä. Sitten taivutin jälleen pääni taaksepäin, tuijotin hetkisen avaruuteen, käännyin jälleen isäntäni puoleen ja sanoin: "Kurja tomukasa! Mitä merkitsee vaivainen viisi ruplaa tämän äärettömyyden rinnalla!"
Merkillinen korina keskeytti Augustinowiczin kertomuksen. Kreivi, jonka kasvot olivat muuttuneet sinerviksi, heittelehtihe tuskissaan sinne tänne ja hänen sormensa hypistelivät suonenvedontapaisesti peitettä; hän oli saanut toisen halvauskohtauksen.
Schwarz hypähti heti pystyyn ja tarttui sairaan käsivarteen.
— Iske pian suonta! — sanoi hän Augustinowiczille. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Merkillistä, että samassa sammui kynttilä, joka oli kulunut loppuun. Onneksi oli yö kuitenkin valoisa ja kuunsäteet valaisivat huonetta. Ylioppilaiden onnistui iskeä sairaan suonta kouristuskohtauksista huolimatta. Ohut terä tunkeutui suoneen, mutta pisaraakaan verta ei ilmestynyt.
— Nyt on kaikki lopussa, mistään ei ole enää apua! — sopersi Schwarz värähtelevällä äänellä, ja suuret hikikarpaleet helmeilivät hänen otsallaan.
— Hän syntyi, eli ja kuoli, — sanoi Augustinowicz mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä.
— Me olemme tehneet velvollisuutemme ja voimme nyt kaikessa rauhassa mennä levolle.