JOULUYÖ
Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut maalle poikansa luokse — ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.
Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät… Juuri hänen altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa, siellä soitettiin, laulettiin — ja toisinaan rähähti remuava, moniääninen nauru… Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen miesääni — niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua jouluvirttä…
Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se kirveli hänen sydäntään — niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu jotain polttavaa ainetta… Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota samaa virttä… miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen… Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen…
Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun, ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen sydäntään: hän muisti taas kaikki… Tietämättä miksi, nousi hän vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä — ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei hän ollut saada astiaa huulilleen — ja keltaisenhimmeässä valossa se näytti läpikuultavalta kuin vaha… Hän katsahti jalkoihinsa, joissa erotti joka luusolmun — ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat kuollutta…
Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen. Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine, värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he siskon kanssa olivat, kun ne…
— Ei, ei — kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, — ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.
Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että se kuulosti pidätetyltä itkulta…
— Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli… Niin — pimeätä siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli… Ja kädet, jotka minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn iltaisin nukuin — niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä, syvällä maassa…
Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän tahtoisi ne tukehuttaa — hän tahtoisi repiä ne sydämestään… Mutta järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan — niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja raatelee saalistaan…
Mutta alhaalla nauretaan… Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi…
Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle. Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee — niinkuin se olisi kuolemaisillaan…
Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa, haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut, kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru — aivankuin omituinen kiihottava ja hurmaava soitto… Tuosta naurusta kuuluu, että nainen on nuori, elämänhaluinen — luultavasti hänen silmänsä hehkuvat, poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset…
Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut — vain silloin tällöin koski sen kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut…
Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta yksinäisyyttään…
Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen hiljaisuus — niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli…
Askeleita…?
Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita — yksinäisiä, väsyneitä askeleita…
Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa kanssa.
Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella juopuneitten naurunremahdus… Hautala kuohahti katkeruudesta, voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti…
Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan lapsen itkua…
Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa — kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee… Aina vähän ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta — aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina… Toisinaan tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä, pahaenteinen äänettömyys…
Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi taas tuo nääntynyt itku… Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin — jonka suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen… Hänestä tuntui, ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa — ja hän odotti pitkän aikaa tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset heikot korahdukset…
Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme… neljä… viisi — haikein, väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta, kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä syysyönä…
Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä… väsyneempinä kuin vangin, joka kopissaan astelee… Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu… Tuo ääni ei kuulunut enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni, rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu…
Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen — niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet… Ja tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku — niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto — ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko ruumiiltaan… Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa olisi pakahtumaisillaan.
Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi — ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku — ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana, kauhistavampana…
Vihdoin taukosi äidin itku — kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
Ja askeleita…
Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa… Ja hänen ajatuksensa olivat katkerat ja raskaat.
Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus… Ja vähitellen alkoi harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni… Ja askeleita, askeleita…
VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ
On näännyttävä helle.
Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.
Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma värisee — aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon tulisäteissä.
Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret leikkausveitset lihaan…
Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten ahkeruudesta ja ripeydestä.
Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä — vain toivottomuutta ja kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan — niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi, peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.
Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin heikkonäköiset silmänsä… Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään, hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.
Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan hiukan kaljaa kannusta — tai jos saisi vähän istahtaa…
Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden ympärilleen vaanivia katseita.
Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti valmiina… Hänen ei vielä…
Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas — nuorempia on yllin kyllin saatavissa.
Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen menettää, silloin on edessä vain — vaivaistalo.
Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi — mutta hänen vanha, sairas vaimonsa… Ei, ei!
Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.
Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian paljon…
Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan — mutta turhaan! Päivä päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves… Jospa olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta…
— Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?
Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa ja sentähden saa olla pikkupomona.
Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä, huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina…
— Valmishan tämä jo onkin… vähän vielä silittelen… — sopertaa Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti työnjohtaja silmäilee hänen työtään.
— Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.
— Eihän tuo vielä mitään… vielähän tässä… — ja Alho koettaa vielä hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin työnjohtaja käskee hänet pois työstä — mutta ei käskenyt, ainakaan tällä kerralla.
— Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! — komensi etumies.
Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi työnjohtaja Alholle:
— Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon ikkunain väliin.
— Otetaan, otetaan, — puhelee Alho.
Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle, sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti ajaa hänet heti työstä. Ei — hänen täytyy nostaa!
Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi rajusti yskiä.
Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin menehtyäkseen…
Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa saadakseen pölkyn seinälle.
Mutta silloin tapahtui onnettomuus…
Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain — ja samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta…
Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen — ja aivankuin estääkseen verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee — hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.
Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.
— Pitäisiköhän hakea lääkäri…? — kysyi työnjohtaja jonkunverran rauhattomana.
— Eihän tässä… kai se ohi menee, — sai Alho vaivoin soperretuksi.
— Kai se menee… on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, — rauhoitteli joku työtovereista.
Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa, paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen, huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen kuumaa verta…
— Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön… — jutteli työnjohtaja lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa miestä pois työstä — nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.
— Niin, niin… — kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä huulilta.
Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua yhä raskaammalta ja vihlovammalta.
Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista samanlaista korinaa — mutta missä? — Niin — nyt hän sen muisti! Hän oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon… Ensin se ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä — ja sitten se voimattomasti ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun…
Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla — aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen…
— Menkäähän nyt jo työhön, — sanoi työnjohtaja tuskastuneena. — Ei se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se taitaa olla parasta…
Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa — aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä…
Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut… Niin… hän tietää — se on nyt kuolema.
Niin — kuolema se on… Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa hiljaa hänen jalkansa — hän ei voi niitä enää liikuttaa… Nyt tuntuu se jo sormissakin…
Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää… Hänen korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina… Niin, tuulihan se humisee puissa… korkeissa, vihreissä puissa…
Niin… niin… Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä… Vieno, lämmin tuuli hyväilee hänen otsaansa… ja suhisee hiljaa korkealla, tummien kuusten latvoissa… Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät… Siksipä tässä paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa…
Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset, ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän asettanut ristiin rinnalleen.
— Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi… johan se rupee tuossa paikassa kuolemaan… — tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
* * * * *
Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.
Hän on olevinaan nuori mies… On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua… jonka ylitse lehtevät riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen… Kuin omituinen soitto kuuluu lintujen laulu — ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien kimakat, surunvoittoiset huudot…
… Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan… Armottomasti vääntää hän ylös kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan… Turpeet vain lentelevät…!
… Ei, ei… Lastujahan ne ovat… Lastuthan ne lentelevät… Hänhän rakentaa omaa tupaa… heidän uutta, yhteistä kotiansa… Kirves välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä sinkoilevat valkeat lastut…
… Niin… lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa tuvassa… Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja… Hän höylää kaapinlautoja… höylää, höylää… Vihaisesti sihahtaen ja kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin lastun…
Ne köyhät vuodet… Ne köyhät vuodet… He syövät pettua… Ja Maijakin kehrää, kehrää… Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin mehiläinen… Maijan rukkihan se niin suriseekin… Siksipä tässä onkin niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee…
Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet, herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa…?
— Niin — niinhän se oli: he söivät pettua.
— Pettua…!
Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon…
Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus… Vielä pari harvaa nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä…
Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa, laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:
— Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.
Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.
Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.
Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana… Hänen kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet, lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan taivaaseen… Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen…
Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi…
PIENI SOITTAJA
Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku — ja vaunujen jäljessä soittokunta.
Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti korkeintaan 12—13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja tuskallisesti kuin haavoitettu eläin… se luikerteli ja kiemuroi toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme…
Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä, läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen linnun varpaat — linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen palannut pohjolaan.
Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä, laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan — olihan se vain tavallinen sotamies…
Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria — jotkut toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä…
Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.
Se oli hänen äitinsä hauta.
Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas — jotain kauheata, liian aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa katseessa.
Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee… Kaikki kulkee hänen sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka kuinka tahtoisi…
Vasta yksi vuosi! — ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois — olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta oli kulunut jo niin äärettömän kauan… Oi miten hän itki silloin, kun äiti peitettiin tuonne mullan alle…
Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla…? Vain muutama arshina erottaa hänet äidistä… Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?
Hän muisti äidin niin selvästi — miltei näki hänet edessään korkeana, solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen… ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen, otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista, kaunista laulua — vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun…
Olihan hänellä ikäviäkin muistoja… Äidin luona kävi usein vieraita miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun melskeeseen… Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka katkerasti itkikään äiti… Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti…
Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!
Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa, kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja… Mutta hän kuivasi äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat hiukset kaulansa ympäri — silloin äiti nauroi ja suuteli häntä… Ja taas hän itki… Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä — ei kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä…
Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan: Volodja… Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan… vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja…
Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa liikkuvat hiljaa… On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan haudasta elävänä… Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: Volodja…
Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule hänen hellää kuiskaustaan… Ei kukaan rakasta häntä…
Eikä äitiäkään enää kukaan muista…
Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus. Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta — ja vaikka hän tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.
Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui, teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa…
Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen vetelään lumisohjuun.
Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin — hänen huulensa vain vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan valui punainen veriviiru…
Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin haukkumasanoihin.
Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen, avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle — aivankuin itsepäinen, omituinen matelija…
* * * * *
Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut…
ELÄVÄLTÄ HAUDATTU
I
Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku vähitellen kutistui kokoon, pieneni… ja sieltä tunkeutuva vinkuva ääni muuttui yhä vihlovammaksi — tuntea, että kuolema lähestyi hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.
Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket — tuo loppumattoman pitkä kuolinkamppailu.
Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui — hän tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan — mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata piinaa.
Oi, hän olisi tahtonut huutaa — kirkaista tuskanhuudon, joka olisi jähmetyttänyt kuulijat… Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää liikuttaa itseänsä — omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin… Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina — samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla haihtua näkyvistä… aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa… Sitten tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon — ja ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui siihen väristen kuolettavassa tuskassa… Hän ei jaksanut enää, hän ei päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi — eikä missään apua… Ja hän tiesi, että se läheni, läheni… hän oli kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse…
Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu… Hän ei uskaltanut hengittää, hän ei uskaltanut katsahtaa taakseen — mutta hän tiesi, tunsi, että suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan.
Ja sitten — sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä hengähdys… ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa… Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla — paljon suurempi ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa… Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata häntä laiturin reunaa kohden…
Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta laiturilta — samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle… Yhä pimeämmäksi, pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui kylmemmältä kuin jää — mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään… Kun pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun… Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua…
Yhä syvemmälle, syvemmälle… Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema tulisi — mutta hän elää, elää… Tuo hirviö ei armahda…
Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa…
* * * * *
Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta — vain tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina, niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa — eikä pitkään aikaan mitään muuta.
Sitten kuului jotain omituista vikinää — mutta mitä? Hän koetti ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun… Mutta hän ei jaksanutkaan… Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono kosketteli hänen kättänsä… Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten…
Rotta… rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa heräsi silmänräpäyksessä… Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään häätääkseen rotan — mutta ei voinut…
Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis… Huu! Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta rintaansa… se nousi kaulaa myöten kasvoille…
Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa… niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas käärme… Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt — vain hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu…
Ah… vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään…
Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun — se oli vaatekammion haju.
Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys… Ja miksi hän on vaatekammiossa?
Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki — tuon pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket… Lääkäri oli luullut hänet kuolleeksi — ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon… Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen silmänsä — mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei yksikään lihas värähtänyt.
Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa — niinkuin ruumismadot kalvavat saalistaan.
Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien pauketta…
Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan kuollut… Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa — ja sitten unohdetaan kaikki tuskat…
Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa — ja hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen käteensä — mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä… Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen kiristeli hampaitansa… Oo… hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan — joka ei tahtonut itkeä.
Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän… Nythän hänen miehensä on tuossa — ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt… heidän rakkautensa… Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi — se osoitti miten suuresti hän rakasti..
Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se naisen korviin kuin suloisin soitto:
— Maria… Maria…
— Minä elän! — oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneetkaan.
— Minä elän… kuuletko! — huusi hän koko sielullaan, tuskan ja epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut…
Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata silmänsä — mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki helvetin tuskat.
Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui — ja hän oli taas yksin.
* * * * *
Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.
Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä, hänen ruumiinsa lämpenee — ja hän voi ehkä liikkua.
— Tämä taisi olla hyvä ihminen, — sanoi toinen eukko, kun he olivat jääneet kahden.
— Oli se. — Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin…
— Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi…
— Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin enemmän… Hahahaa!
Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.
Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:
— Jättäkää hänet tänne.
Eukot menivät.
Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa korkeimmilleen — pienen poikansa äänen.
— Onko äiti täällä…?
Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:
— Onko äiti nukkunut?
— On, lapsi…
— Minä herätän.
— Ei äiti herää enää… — sammalsi mies hiljaa ja käheästi.
— Äiti! Herää, herää!
Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.
— Miksi äiti on niin kylmä? — kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.
Mutta mies ei vastannut.
— Täällä on kylmä… Armas tuo puita…
Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja
sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
— Älä itke, isä… Älä itke.
Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin tukehtumaisillaan:
— Mene tuonne… Armas.. Saat sitten makeisia…
Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan — ja niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta…
Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän — ja hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa rajussa nyyhkytyksessä — ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi ollut halkeamaisillaan…
Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
Mutta ei…
Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
* * * * *
Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja kauhut — samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta. Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta. Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään oli paljon väkeä, jotka veisasivat…
Haa! Hänen hautajaisensa.
Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa, kuiskauksia — joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin… hän tunsi miten elämä palasi häneen… Jospa hän voikin vielä puhua…
Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle ja aiottiin naulata…
Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen lapsensa ääni:
— Ei saa naulata! Äiti on siellä…
— Viekää lapsi pois! — kuului joku matala miesääni.
— Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!
Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä, kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon voimalla arkunkanteen… ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen hentojen kynsiensä rapina — aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti ponnistellut pois häkistään… Ja kaiken aikaa huusi hän sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:
— Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!
— Viekää… Viekää! — sopersivat useat hermostuneet äänet.
Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla… Mutta se eteni… eteni… kuoli pois… Vielä kerran kuuli hän lapsensa tukehtuneen huudon:
— Äiti nukkuu…
Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin tulikuumat puukonterät… Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan — mutta tuo kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. Hänet haudataan elävältä…
Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.
Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä kuljetettiin eteenpäin — sitten hän painui alaspäin — sitten kolahti maahan.
Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.
Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa kauan, kauan… Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi vain hämärästi, että kaikki on lopussa.
Äkkiä kuului jymähdys… hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat… Toinen jymähdys… Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle… Mieletön ilo, pelko ja tuska… Voiko hän huutaa — vai onko jo myöhäistä… Hän ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun käheän ähkäyksen…
Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa… Ja kaiken aikaa hän ponnistelee, ponnistelee — turhaan.
Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen — ensimäinen suuri lapiollinen… Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot — ja vihdoinkin tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.
Mutta se oli myöhäistä… Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen…
Hän huutaa…
Mutta kukaan ei kuule… Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa, jymähdellen kuin höyryvasaran iskut… Ja kaikki muuttuu pimeäksi…
Hän huutaa…
Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua… Mutta kukaan ei kuule… Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen rintaansa painaa… hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan…
Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin ylös…
Hän huutaa…
Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset… Ja miten hirvittävän pimeätä… Hän kuuntelee… hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä jotain… Hän huutaa…
Mutta se oli viimeinen huuto… enää ei tule ääntä… ei ole ilmaa.
Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään…
Vieläkin hän kuuntelee — mutta ei kuulu mitään, ei mitään…
Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä… Ja siellä ylhäällä on valoa, ilmaa, ihmisiä — eivätkä he tiedä…
— Apua, apua… — vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta mitään ääntä ei enää tule — vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.
Hän alkaa tukehtua… Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti arkunkanteen… Mutta hän ei saa ilmaa… hän repii mielettömästi kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa — hän tuntee kuinka luu rouskahtaa…
Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee… Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka nousee sieltä syvyydestä… Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja järisten halkeavat maanalaiset kalliot….
Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata… Se lähestyy, lähestyy… Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse…
Nyt se on jo vieressä — näkymättömänä, kauhistavana…
Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana — suunnattoman suuri, jääkylmä käsi…
Se on kuolema.
KUOLEMA
ENSIMÄINEN KERTOMUS
I
Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla vuoteellaan.
Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka — ja siniset huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.
Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen — kuin suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä — vain kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä lumen alta paljastuva rukiinsänki.
Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä ihmiskasvoilta… Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula… Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen nahka…
Ja kuitenkin hän elää!
Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään, peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa, parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata, ryppyistä kättä omassaan — hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset. Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen näköinen sairaanhoitajatar.
He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.
Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.
Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa, luulisi hänen jo päässeen rauhaan…
Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.
Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä, katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:
— Voi hyvä jumala… nyt se taas alkaa!
Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.
Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä, inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä, karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä huolimatta — aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.
Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt raskailla, tummilla verhoilla — vaikka oli kesä — ja sähkölamput verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.
Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt, alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti — niinkuin revittäisiin hänen jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira… Niinkuin olisi jossakin ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa — ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja kuolemankauhu… Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili — rukoili palavasti loppua, loppua, loppua…
Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus — aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton, valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis…
Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun…
Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.
Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:
— Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä kestävän. Mitä arvelette… eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi rauhaan… Kai ymmärrätte mitä tarkoitan…?
— Ymmärrän… kyllä ymmärrän, — virkkoi hän hermostuneena ja kauhistuneena. — Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää niin kauan kuin suinkin.
— Anteeksi, — keskeytti lääkäri. — En ole tullut tänne siitä väittelemään!
Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät…
— Miksei hän jo lopu…? Miksei hän jo lopu…? hoki vanhin poika ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui, ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.
— Jumala… hyvä jumala… — soperteli tytär.
Nuorin poika itki.
Ja vanha vaimo. Niin — hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.
Oli tullut ilta.
II
Seuraavana iltana.
Hän ei ole vieläkään kuollut.
Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat valitukset — omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.
Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut, että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää huomiseen.
Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.
Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.
Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen; hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja tukahtuneemmiksi — niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle…
Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.
* * * * *
Oli jo kohta puoliyö.
Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä alkoi pursuta vaahtoa… Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava kouristuskohtaus alkoi…
Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein kasvoin, tuijotti kauan, kauan — ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää rukoilla — hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat…
Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.
Vähitellen hän palasi tajuntaansa — ja ihmeekseen hän huomasi, että sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut — ruumis oli aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa…
Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa — ja niin kylmät olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla. Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät… Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat jäällä…
Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa — eikä siellä ollut ketään…
Ja kuitenkin… kuitenkin… Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa työntyivät yhä ylemmäksi… Hän koetti liikuttaa jalkojaan… irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes varvas liikahtanut.
Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.
Kuolema…
Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti lähestyvää kuolemaa.
Ja nyt se tulee!
Ei, ei! Ei vielä! — huutaa hänen kauhistunut sielunsa. — Ei vielä!
Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä…
Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa omaisilleen: kutsukaa rovasti!
Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.
Hän oli menettänyt puhekykynsä.
Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta tulos oli sama — kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana kuin kuollut lihapala… ja huutaakaan hän ei enää jaksanut — hänen suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.
Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi kuolla näin… Hänen täytyy puhua… Tosin hän on elänyt kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena… mutta hän ei sittenkään ole valmis kuolemaan… Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle — ja sitä täytyy seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin kuolla… niin hän on ehdottomasti kadotettu!
Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!
Hän koetti uudelleen, kauan, kauan — turhaan! Hänen kasvonsa vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava, ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen kähinä. Hän koetti viitata jotakin — turhaa, turhaa, hän ei jaksanut — käsi ei noussut…
Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta kaksinkertaiseksi.
Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti siitä kauhistuen — se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:
— Isä, isä… Etkö sinä voi puhua…?
Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes silmilläänkään mitään merkkiä antaa.
— Kuuletko sinä vielä… isä, kuuletko minua…?
Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär vaikeroi aivankuin mielettömänä:
— Isä, isä… tunnetko sinä minut…? Kuuletko minun ääneni…? Minä se olen… Minä se olen…
Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä suoraan ylös.
Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä kaukaiset muistot — ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen, nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se järkähtämätön, jota ei voi paeta…
Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt painamassa leimansa hänen silmiinsä — ne olivat niin omituisen himmeät ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.
Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:
Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta, ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen, kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi… hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla silmillään häneen — aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa rukoilee… Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui, alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi — eikä lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin pienen lapsen kädet… Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä, katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä…
Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa samoin kuin hän silloin — silmät loistaen murhahalusta… Hänen jalkansa on katkennut… hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan — ja yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee… Kuivat oksat murskaantuvat räiskyen sen jalkojen alla… Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan… Huu! Miten hirveästi ne kalisevat… Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen, hyytävän henkäyksen… ja väristen odottaa iskua.