Oli tullut hyvin lämmin, vaikkei aurinko kyennytkään puhkaisemaan taivaan usvakerrosta. Laiskuus kahlehti hengen, aistien nauttiessa meren hiljaisuuden suunnattomasta ja huumaavasta seuranpidosta. Vakavan miehen mielestä oli sopivaa, täysin tyydyttävää tehtävää ja työskentelyä arvata ja tutkia, mikä nimi olisi suunnilleen »Adgiota» vastaava. Ja turvauduttuaan eräihin Puolan historian muistikuviin hän totesi, että nimellä tarkoitettiin Tadziota, Tadeusz-nimen lyhennystä, joka huudahduksiin sovellettuna kuulosti »Tadziulta».
Tadzio kylpi. Aschenbach, joka oli kadottanut hänet näkyvistään, keksi hänen päänsä, hänen käsivartensa, jolla meloen hän otti vauhtia, kaukaa mereltä. Sillä merihän oli pitkälle tasainen. Mutta silloin alettiin olla huolestuneita hänestä, naisäänet huutelivat häntä kojuista, huhuilivat jälleen nimeä, joka hallitsi rantaa miltei lunastuksen lailla ja joka pehmeinä äänteinä venytettyine u-loppuineen ilmaisi samalla sekä suloista että metsäläistä: »Tadziu, Tadziu!»
Hän pyörsi takaisin, juoksi, hangoittelevaa vettä kuohuksi sotkien, pystypäin aallokossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, varhaismiehekkään suloinen ja hauras, vettävaluvin kiharoin ja kauniina kuin hento jumala, taivaan ja meren syvyyksien asukas, kohosi ja irtaantui meren sylistä, herätti se näky myytillisiä mietteitä; se oli kuin runoilijan kertomusta alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalten synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisässään kajahtelevaa laulua ja päätteli uudelleen, että täällä oli hyvä elellä ja että hän halusi jäädä tänne.
Myöhemmin Tadzio makasi hiekassa kylvyn jälkeen, leväten verhottuna valkoiseen hurstiinsa, joka oli vedetty oikean olkapään alle, ja pää nojasi paljaalla käsivarrella. Ja silloinkin kun Aschenbach ei häntä katsellut, vaan luki jonkun sivun kirjaansa, ei hän tuskin milloinkaan unohtanut, että poika makasi siinä ja että hänen tarvitsisi vain hieman kääntää päätään oikealle nähdäkseen tuon ihailun arvoisen. Hänestä tuntui melkein kuin hän istuisi tässä suojelemassa tuota lepäävää — omissa asioissaan askarrellen ja samalla kuitenkin alituisesti valppaana tuolla oikealla lähellä olevan ihmislapsen puolesta. Ja isällinen lempeys, heltynyt kiintymys kauniiseen olentoon sen taholta, joka uhrautuen luo hengessä kaunista, täytti ja liikutti hänen sydämensä.
Puolipäivän jälkeen hän poistui rannalta, palasi hotelliin ja kuljetutti itsensä hissillä ylös huoneensa eteen. Hän viipyi sisällä kauan aikaa kuvastimen edessä ja katseli harmaita hiuksiaan, väsyneitä ja teräviä kasvojaan. Sillä hetkellä hän ajatteli mainettaan: kuinka monet tunsivat hänet kaduilla ja katselivat häntä kunnioittavasti hänen varmasti sattuvien ja sulon kruunaamien sanojensa tähden — manasi esille kaikki kykynsä ulkonaiset tulokset, jotka osuivat hänen mieleensä, jopa ajatteli saamaansa aatelisarvoa.
Hän meni sitten alas lounaalle ja ruokaili pienen pöytänsä ääressä. Kun hän aterioituaan astui hissiin, tunkeutui nuorta väkeä, joka niinikään tuli aamiaiselta, hänen jälkeensä pieneen liitelevään koppiin, ja Tadziokin tuli sisään. Hän seisoi ihan lähellä Aschenbachia, ensimmäistä kertaa niin lähellä, että tämä ei katsellut häntä kuin kuvaa matkan päästä, vaan havaitsi ja keksi tarkoin hänen inhimillisyytensä yksityiskohdat.
Joku puhutteli poikaa, ja vastatessaan kuvaamattoman suloisesti hymyillen Tadzio astui pois jo ensi kerroksessa selkä edellä ja silmät alasluotuina. Kauneus tekee häveliääksi, tuumi Aschenbach ja pohti sitten, mikä siihen oli syynä.
Hän oli kuitenkin huomannut, että Tadzion hampaat eivät olleet ilahduttavan kauniit: piikkimäiset ja kelmeät, vailla terveyden kiillettä ja omituisesti hauraan läpikuultavat, jollaiset kalvetustautisilla joskus on. Hän on hento, hän on sairaloinen, ajatteli Aschenbach. Hän ei varmaankaan elä vanhaksi. Ja hän luopui tekemästä itselleen tiliä siitä tyydytyksen tai rauhoituksen tunteesta, joka tätä ajatusta seurasi.
Hän vietti kaksi tuntia huoneessaan ja lähti iltapäivällä kanavalaivalla tunkkaisesti haisevan laguunin ylitse Venetsiaan. Hän astui laivasta San Marcossa, joi teensä aukealla ja aloitti sitten täkäläisen päiväjärjestyksensä mukaan kävelyretken katuja pitkin. Juuri tämä kävely toi mukanaan hänen mielentilansa ja päätöstensä täydellisen muutoksen.
Kujilla tuntui inhoittavan tunkkaantuneelta; ilma oli niin paksua, että asunnoista, myymälöistä, ravintoloista virtaavat hajut, öljynhöyry, hajuvesipilvet ja monet muut seisoivat huuruna eivätkä hälvenneet. Savukkeensauhu pysyi paikallaan ja hajosi vain hitaasti. Ahtaalla alalla tungeksiva ihmisruuhka kiusasi kävelijää eikä lainkaan huvittanut.
Mitä pitemmälle hän joutui, sitä tuskallisempana valtasi hänet se epämiellyttävä olotila, jonka meri-ilma yhtyneenä shirokko-tuuleen saattaa synnyttää — tila, joka on yhtaikaa kiihtymystä ja veltostumisia. Kiusallinen hiki purkautui hänestä. Silmät lakkasivat toimimasta, rintaa ahdisti; hän oli kuumeessa, veri jyskytti päässä.
Hän pakeni ahdinkoisilta kauppakujilta siltojen yli köyhien poluille. Siellä kerjäläiset vaivasivat häntä, ja kanavien pahat höyryt salpasivat hengityksen. Eräällä hiljaisella paikalla, unohdetulta ja kirotulta näyttävässä pikku kolkassa, jommoisia on Venetsian sisäosassa, erään kaivon reunalla leväten hän kuivasi otsansa ja huomasi, että hänen täytyisi matkustaa pois.
Toisen kerran ja nyt ratkaisevasti oli näyttäytynyt, että tämä kaupunki oli tällä säällä hänelle tuiki vahingollinen. Itsepäinen odotteleminen näytti järjenvastaiselta; toive, että ilma muuttuisi, oli kerrassaan epävarma. Oli tehtävä pikainen ratkaisu. Palata nyt jo kotiin ei sopinut. Ei kesä- eikä talviasunto ollut valmis häntä vastaanottamaan.
Mutta merta ja rantaa ei ollut vain täällä; sitäpaitsi ne muualla olivat vailla laguunin ja sen kuumehöyryn tuottamaa ilkeää lisää. Hän muisti erään pienen, Triestin lähellä olevan merikylpylän, jota hänelle oli kehuttu. Miksei hän lähtisi sinne? Ja vieläpä viivyttelemättä, jotta oleskelupaikan vaihdos vielä kannattaisi.
Hän selitti tehneensä päätöksen ja nousi. Seuraavalla gondolipysäkillä hän astui alukseen ja saapui kanavien sameiden sokkeloiden läpi, sirojen leijonakuvien reunustamien marmoriparvekkeitten alitse, niljaisten tornikulmien ympäritse, surevien palatsifasaadien ohi, jotka kuvastelivat suuria toiminimikilpiään keinuvan veden jätteeseen, San Marcon torille. Hänen oli työlästä päästä sinne, sillä gondolinkuljettaja, joka oli liitossa pitsitehtaitten ja lasipuhaltimoiden kanssa, koetti yhtenään saada hänet nousemaan, katsomaan ja ostamaan ja jos tuo omituinen matka Venetsian kautta alkoi tenhollaan vaikuttaa, oli vajonneen kuningattaren huijarimainen kauppiashenki omiaan ikävällä tavalla jälleen selvittämään mielialan.
Hotelliin palattuaan hän selitti vielä ennen päivällistä konttorissa, että odottamattomat seikat pakottivat hänet matkustamaan varhain seuraavana aamuna. Asiaa valitettiin, hänen laskunsa kuitattiin. Hän aterioi ja kulutti lauhan illan takaparvekkeen keinutuolissa lehtiä lukemalla. Ennenkuin hän meni nukkumaan, sulloi hän matkalaukkunsa täysin lähtövalmiiksi.
Hän ei nukkunut kaikkein parhaiten, sillä edessäoleva lähtö teki hänet rauhattomaksi. Kun hän aamulla aukaisi ikkunan, oli taivas pilvessä kuten eilenkin, mutta ilmassa tuntui raikkaammalta — ja silloin alkoi häntä jo kaduttaa. Eikö hänen ilmoituksensa ollutkin äkkipikainen ja erheellinen, jonkin sairaloisen ja suhteettoman olotilan aiheuttama teko? Jos hän olisi sitä hiukankin pidättänyt, jos hän olisi, näin nopeasti lähtemättä, yrittänyt sopeutua Venetsian ilmastoon tai odottanut sään parantumista, olisi hänellä nyt, tämän kiireen ja touhun asemasta, edessä rannalla vietettävä aamupäivä kuten eilenkin. Liian myöhäistä. Nyt hänen täytyi jatkuvasti tahtoa, mitä oli eilen tahtonut. Hän pukeutui ja laskeutui kello kahdeksan pohjakerrokseen aamiaiselle.
Tarjoiluhuone oli hänen sinne astuessaan vielä tyhjä vieraista. Hänen istuessaan ja tilaamaansa odotellessaan tuli paikalle joitakuita vieraita. Teekuppi huulillaan hän näki puolalaistyttöjen saapuvan seuraneitinsä kanssa. Ankarannäköisinä ja aamunraikkaina, silmät tulehtuneina he astelivat ikkunasyvennyksessä olevaan pöytäänsä.
Heti senjälkeen ovenvartija lähestyi häntä lakki kourassa ja kehoitti häntä lähtemään. Auto odotti valmiina viemään hänet ja toiset matkustajat Excelsior-hotelliin, mistä moottorivene kuljettaisi heidät yksityiskanavaa pitkin asemalle. Olisi kiire. — Aschenbachin mielestä ei ollut ensinkään kiire. Oli vielä runsaasti tunti aikaa junanlähtöön. Häntä harmitti hotellin tapa, että matkustajat toimitettiin lähtemään talosta ennen aikojaan, ja selitti ovenvartijalle haluavansa nauttia aamiaista kaikessa rauhassa. Mies poistui empien ja palasi viiden minuutin kuluttua. Vaunu ei voinut mitenkään odottaa kauempaa. Lähteköön sitten ja vieköön hänen matkalaukkunsa, vastasi Aschenbach ärtyneesti. Hän matkustaisi määrätyllä hetkellä yleisessä höyryaluksessa, ja mies olisi hyvä ja antaisi hänen itse huolehtia lähdöstään. Toimihenkilö kumarsi. Iloisena, kun oli saanut torjutuksi kiusalliset kehoitukset, Aschenbach lopetti pikku ateriansa kiirehtimättä ja pyysi tarjoilijaa tuomaan sanomalehden. Aikaa oli perin niukalti, kun hän vihdoin nousi. Samassa hetkessä sattui Tadzio tulemaan sisälle lasiovesta.
Omaistensa pöytään pyrkiessään hän joutui sivuuttamaan lähtevän; harmaahapsisen, korkeaotsaisen miehen edessä hän loi kainosti katseensa alas, mutta kohotti sen heti suloiseen tapaansa, suuntasi sen pehmeänä ja avoimena häneen ja meni ohitse.
Hyvästi, Tadzio! ajatteli Aschenbach. Ja vastoin tapaansa muovaillen ajatuksen huulillaan ja itsekseen puhellen hän lisäsi: »Ollos siunattu!»
Sitten hän valmistui lähtemään, jakeli juomarahoja, otti hyvästit pieneltä, hiljaiselta, ranskalaiseen pitkääntakkiin pukeutuneelta hotellinhoitajalta ja lähti hotellista jalan kuten oli tullutkin. Hän suuntasi kulkunsa matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa kukkivaa kujaa pitkin saaren poikki laivalaiturille. Hän saapui perille ja otti laivassa paikan — ja mitä sitten seurasi, oli surullista kärsimysmatkaa kaikkien katumuksen syvyyksien kautta.
Se oli tuttua kulkua laguunien yli, San Marcon ohi, isoa kanavaa pitkin. Aschenbach istui pitkällä penkillä laivan laitapuolella kaiteeseen nojaten ja varjostaen kädellä silmiään. Yleiset puutarhat jäivät taakse, Piazzetta avautui vielä kerran ruhtinaallisen upeana, sitten sekin sivuutettiin; senjälkeen tuli palatsirivi, ja kun vesitie kääntyi polvekkeeksi, näkyi Rialto-sillan komea, jännitetty marmorikaan.
Matkamies katseli, ja hänen rintansa oli pakahtua. Tätä kaupungin ilmaa, tätä meren ja suon tunkkaista lemua, jota pakoon hänellä oli ollut niin huutava kiire — sitä hän nyt hengitti syvin, suloisen tuskallisin vedoin. Oliko mahdollista, ettei hän ollut tiennyt eikä ajatellut, kuinka lujasti hänen sydämensä oli kaikkeen tähän kiintynyt? Mikä aamulla oli ollut puolittaista pahoittelua, hänen tekonsa oikeutuksen heikkoa epäilystä, se muuttui nyt mieliharmiksi, todelliseksi tuskaksi, sielunhädäksi, niin katkeraksi, että se työnsi monesti hänen silmiinsä kyyneleet.
Hän puheli itsekseen, että hänen olisi ollut mahdotonta aavistaa sitä ennakolta tällaiseksi. Mitä hän tunsi niin raskaasti kestettävänä, hetkittäin täysin sietämättömänä, oli ilmeisesti se ajatus, ettei hän näkisi Venetsiaa enää milloinkaan, että hän sanoisi sille nyt ikuiset hyvästit. Sillä koska oli toistamiseen osoittautunut, että kaupunki teki hänet sairaaksi, koska hänen oli ollut toistamiseen pakko lähteä sieltä suinpäin, täytyisi hänen pitää sitä tästedes mahdottomana ja kiellettynä oleskelupaikkana, jota kestämään häntä ei ollut luotu ja johon vielä kerran palata olisi ollut järjetöntä.
Niin, hän tunsi, että kun hän nyt lähtisi, täytyisi hävyn ja uhman ehkäistä häntä enää koskaan näkemästä tätä rakastettua kaupunkia, jossa hänen ruumiinsa oli kahdesti pettänyt. Ja tämä sielun taipumuksen ja ruumiin kyvyn välinen ristiriita tuntui vanhenevasta runoilijasta niin raskaalta ja tärkeältä, ruumiin tappio niin häpeälliseltä, ettei hän voinut käsittää sitä kevyttä alistumista, jolla hän oli eilen, vakaatta taistelutta, päättänyt sen kestää ja tunnustaa.
Sillaikaa höyryalus lähestyy asemaa, ja tuska ja neuvottomuus kiihtyvät sekapäisyydeksi. Lähtö tuntuu kiusaantuneesta matkamiehestä mahdottomalta, paluu yhtä vaikealta. Näin täysin ristiriitaisin tuntein hän saapuu asemalle. On jo hyvin myöhä, hän ei saa menettää silmänräpäystäkään, jos tahtoo tavoittaa junan. Hän tahtoo eikä tahdo. Mutta aika rientää; se ruoskii häntä eteenpäin. Hän kiiruhtaa hankkimaan matkalipun ja hakee hallin hälinässä tänne sijoittunutta hotellin virkailijaa. Mies ilmestyy ja sanoo, että matkalaukku on jo lähetetty. Jo lähetetty? Niin, olkaa hyvä — Comoon. Comoon? Ja moninaisen touhun jälkeen, vihaisten kyselyjen ja nenäkkäitten vastausten tuloksena kävi selville, että matkalaukku oli jo Excelsior-hotellin tavarankuljetuskonttorissa toisten, vieraiden matkatavaroiden mukana toimitettu vallan väärälle suunnalle.
Aschenbachin oli työlästä säilyttää ilme, joka tällaisissa olosuhteissa oli ainoa käsitettävä. Seikkailua uhkuva ilo, uskomaton riemu hytisytti miltei kuin kouristus hänen rintaansa. Hotellimies syöksyi paikalta pelastamaan mikäli mahdollista matkalaukun ja palasi, kuten odottaa sopikin, tyhjin toimin.
Ja silloinpa Aschenbach selitti, ettei hän halunnut matkustaa ilman matkatavaroitaan, vaan oli päättänyt pyörtää takaisin ja odottaa kylpylähotellissa, kunnes matkalaukku löytyisi. Olikohan yhtiön moottorivene vielä aseman laiturissa? Mies vakuutti sen olevan oven edessä. Italialaisen sanatulvan avulla hän sai lipunmyyjän ottamaan takaisin jo lunastetun matkalipun; hän vannoi, että piti sähköttää, ettei saanut kitsastella eikä mitään lyödä laimin, jotta matkalaukku saataisiin pian takaisin, ja niin tapahtui se kumma, että matkamies kaksikymmentä minuuttia senjälkeen kuin oli tullut asemalle oli jälleen suurella kanavalla ja matkalla Lidoon päin.
Ihmeellinen, uskomaton, hävettävä, koomillisen haaveellinen seikkailu: nähdä tienoot, joille juuri oli mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa lausunut ikuiset hyvästit, kohtalon pyörtämänä ja viskelemänä saman tunnin kuluessa uudelleen! Kuohu keulan edessä, hupaisen nopeasti puikkelehtien gondolien ja höyryalusten lomitse syöksyi pieni kerkeä kulkuneuvo päämääräänsä kohden, ainoan matkustajan koettaessa salata harmistuneen alistuvaisuuden naamarin taakse karanneen pojan pelokkaan ylimielistä kiihtymystä.
Yhä vieläkin hänen rintaansa hytisytti silloin tällöin nauru, kun hän ajatteli tätä epäonnea, jota, kuten hän arveli, mikään sunnuntailapsikaan ei olisi voinut kokea. Nyt piti osata selittää, kestää kummastelevien kasvojen ilme — sitten olisi, niin hän arveli, kaikki taas hyvin, sitten olisi onnettomuus torjuttu, vaikea erehdys korjattu, ja kaikki, mitä hän oli taaksensa jättänyt, avautuisi jälleen ja olisi uudestaan hänen omaansa niin kauan kuin hän halusi… Pettikö häntä muuten nopea vauhti vai tuliko nyt todella kaiken kukkuroiksi tuuli sittenkin mereltä päin?
Aallot löivät sementtiseiniä vasten kapeassa kanavassa, joka ulottuu saaren halki Excelsior-hotelliin. Auto-omnibus odotti siellä palaavaa ja vei hänet karehtivan meren vieritse suoraa tietä kylpylähotelliin. Pieni viiksiniekka hotellinhoitaja, yllään pyöröreunainen pitkätakki, tuli ulkoportaita alas häntä tervehtimään.
Lievästi mairitellen hän pahoitteli tapausta, piti sitä ylen kiusallisena itselleen ja laitokselle, mutta hyväksyi vilpittömästi Aschenbachin päätöksen odottaa täällä matkalaukun palauttamista. Hänen huoneensa oli tosin jo vuokrattu, mutta toinen, ei yhtään, huonompi, olisi heti hänen käytettävänään. »Pas de chance, monsieur», virkkoi sveitsiläinen hissinkuljettaja hymyillen, kun noustiin yläkerroksiin. Ja näin tuli pakolainen jälleen majoitetuksi huoneeseen, joka asemaltaan ja sisustukseltaan vastasi miltei täydellisesti edellistä.
Väsyneenä, tämän kummanlaisen aamupäivän touhun huumaamana hän istuutui, purettuaan sinne tänne käsilaukkunsa sisällön, avonaisen ikkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Meri oli saanut valjunviheriän vivahduksen, ilma vaikutti ohuemmalta ja puhtaammalta, ranta kojuineen ja veneineen värikkäämmältä, vaikka taivas olikin vielä harmaa. Aschenbach silmäili ulos, kädet ristissä sylissä, tyytyväisenä kun sai taas olla täällä ja päätänsä ravistaen tyytymättömänä ajatellessaan horjuvaisuuttansa, omien halujensa tuntemattomuutta.
Näin hän istui ainakin tunnin, leväten ja ajatuksettomasti uneksien. Puolipäivän tienoissa hän huomasi Tadzion, joka yllään viirullinen, punasilmukkainen palttinapuku tuli mereltä päin, ollen palaamassa hotelliin ranta-aitauksen kautta, laudoitettua tietä pitkin. Aschenbach tunsi hänet heti korkeudestaan, oikeastaan ennenkuin oli tavoittanut hänet silmillään, ja hänen teki mieli ajatella jotakin tähän tapaan: »Katsohan, Tadzio, sinäkin olet jälleen siellä!» Mutta samassa hetkessä hän tunsi, kuinka tämä sulava tervehdys häipyi ja mykistyi hänen sydämensä totuuden tieltä, — tunsi verensä innostuksen, sielunsa ilon ja tuskan ja havaitsi, että juuri Tadzion vuoksi ero oli tuntunut hänestä niin raskaalta.
Hän istui ihan hiljaa, näkymättömänä korkealla paikallaan ja tuijotti itseensä. Hänen piirteensä olivat hereillä, hänen kulmakarvansa kohoilivat, tarkkaava, uteliaan nerokas hymy jännitti hänen suunsa. Sitten hän kohotti päänsä ja teki molemmilla, tuolin käsinojan yli veltosti riippuvilla käsillään hitaasti kiertävän ja nostavan liikkeen kämmenet eteenpäin kääntyneinä, ikäänkuin aikoisi avata ja levittää käsivartensa. Se oli alttiisti tervetulleeksi lausuva, tyynesti vastaanottava liike.
NELJÄS LUKU
Päivät pääksytysten ohjasi nyt — polttavin poskin alastomana — jumala hehkuvaa nelivaljakkoaan taivaan avaruuksissa, ja hänen keltaiset suortuvansa liehuivat samaan aikaan riehahtaneessa itätuulessa. Vaaleansilkkinen välke väikkyi laiskana aaltoilevan Pontoksen ulapoilla.
Hiekka hehkui. Ruosteenvärisiä purjekankaita oli pingoitettu rantakojujen eteen hopealta välkkyvän eetterin sinen alla, ja niiden suomalla, terävästi rajoitetulla varjoaineella vietettiin aamupäivän hetket. Mutta viehättävä oli iltakin, kun puiston kasvit uhkuivat sulotuoksua, tähdet ylhäällä astelivat ratojaan ja yön hämärään verhotun meren kohina hiljaisena kuuluen loihti esiin sielun. Tuollainen ilta antoi iloisen vakuuden helposti järjestetystä joutilaasta uudesta aurinkopäivästä, jota koristaisivat lukemattomat, ihan liki toisiaan olevat suloisen sattuman mahdollisuudet.
Vieras, jonka niin tottelevainen epäonni oli tänne pidättänyt, oli kaukana ajatuksesta nähdä tavaroittensa takaisinsaannissa mitään syytä uuteen lähtöön. Hänen oli täytynyt kahtena pitkänä päivänä sietää erinäistä puutetta ja esiintyä suuressa ruokasalissa tarjotuilla aterioilla matkapuvussa. Kun harhaanjoutunut matkalaukku sitten vihdoinkin tuotiin hänen huoneeseensa, purki hän sen perusteellisesti ja täytti kaapin ja laatikot tavaroillaan, päättäen jäädä toistaiseksi tänne tyystin arvaamattomaksi ajaksi, tyytyväisenä, kun voisi viettää rantahetket silkkipuvussa ja päivällisen aikaan jälleen näyttäytyä säädylliseen ilta-asuun puettuna pienen pöytänsä ääressä.
Tämän olotilan miellyttävä tasatahti oli jo saanut hänet lumoihinsa, tämän elintavan pehmeä ja loistava lempeys oli nopeasti hurmannut hänet. Tosiaankin, mikä oleskelupaikka, joka yhdistää itseensä etelämaisen rannan kultivoidun kylpyläelämän miellyttävyydet ja omituisen ihmeellisen kaupungin herttaisen alttiin läheisyyden! Aschenbach ei rakastanut nautintoa. Milloin ja missä tahansa oli juhlittava, levättävä, vietettävä hyviä päiviä, kaipasi hän pian — ja varsinkin nuorempana oli niin ollut laita — tuntien levottomuutta ja inhoa jälleen arkipäiviensä ylevää, työlästä aherrusta, pyhän selkeätä toimintaa. Vain tämä paikka lumosi hänet, sai hänen tahtonsa laukeamaan, teki hänet onnelliseksi.
Usein aamupäivisin, kojunsa varjokankaan alla, etelän sinen yli uneksien, tai jonakin leutona yönä nojaten gondolinpieluksiin, kun se vei hänet Markustorilta, missä hän oli kauan oleillut, helotähtisen taivaan alla takaisin Lidolle — ja kun kirjavat valot ja serenaadin sulattavat äänet jäivät taakse — hän muisteli vuoristotaloaan, kesäisen kamppailunsa seutua, missä pilvet kulkivat synkkinä puutarhan läpi, kammottava rajuilma sammutti illalla talon valaistuksen ja korpit, joita hän ruokki, keikauttivat itsensä kuusien latvoille. Silloin hänestä tuntui hyvältä, ikäänkuin hänet olisi temmattu pois Elysiumin maille, maailman rajoille, missä ihmisille on suotu mitä kevein elämä, missä ei ole lunta eikä talvea, ei myrskyä eikä virtaavaa sadetta, vaan missä alati kohoilee vienosti vilvoittava Okeanoksen hengähdys ja päivät kuluvat autuaassa joutilaisuudessa, vaivattomasti, taistelutta kokonaan auringolle ja sen juhlille pyhitettyinä.
Usein, melkein alinomaa Aschenbach näki Tadzio-pojan: rajoitettu tila, jokaiselle määrätty elämän järjestely vaikutti, että kaunis poika oli koko päivän lyhyin keskeytyksin hänen lähellään. Hän näki ja tapasi Tadzion kaikkialla: hotellin alakerran huoneissa, kaupunkiin tehdyillä vilvoittavilla merimatkoilla ja sieltä takaisin tultaessa, usein lisäksi teillä ja kujilla, kun sattuma tuli avuksi.
Mutta pääasiallisesti ja mitä onnellisimman säännöllisesti tarjosi hänelle rannalla vietetty aamupäivä pitkällisen tilaisuuden antautua suloisen olennon hartaaseen tutkisteluun. Tämä onnen yhtenäisyys, olosuhteiden päivittäinen, samanlaisena uudelleen esiintyvä suosio täytti hänen mielensä tyytyväisyydellä ja elämänilolla, se teki hänelle oleskelun kallisarvoiseksi ja antoi aurinkopäivän niin miellyttävän odottavana liittyä toiseen.
Hän nousi varhain, kuten muutoin vain vaativan työhalun ajamana, ja oli ennen muita rannalla, kun aurinko oli vielä lempeä ja meri lepäsi valkoisen häikäisevänä aamu-unessa. Hän tervehti ystävällisesti aitauksen vartijaa, tervehti myös tuttavallisesti paljasjalkaista valkopartaa, joka oli valmistanut hänen paikkansa, pingoittanut ruskean varjokankaan, siirtänyt kojun huonekalut ulos korokkeelle, ja asettui istumaan. Seuraavat kolme tai neljä tuntia olivat sitten hänen; niiden kuluessa aurinko nousi korkealle ja saavutti peloittavan voiman; niiden kuluessa meri siinsi yhä tummempana, ja silloin hän saisi nähdä Tadzion.
Hän näki kaunokaisen tulevan vasemmalta, meren reunaa pitkin, näki hänen tulevan takaapäin kojujen välistä esille tai huomasi äkkiä ja iloisesti pelästyen, että poika oli tullut hänen huomaamattaan ja että kaivattu oli jo paikalla sinisessä ja valkoisessa kylpyasussaan, joka rannalla oli hänen ainoana pukunaan, että hän oli jo ryhtynyt auringossa ja hiekassa tavalliseen touhuunsa — siihen suloisen turhaan, joutilaan vaihtelevaan elämään, joka oli leikkiä ja lepoa, kuljeskelua, kahlaamista, kaivamista, tavoittelua, nakata ja uintia. Korokkeella istuvat naiset vartioivat häntä ja huutelivat hänelle, kajautellen hänen nimeään: »Tadziu, Tadziu!» Kiihkeästi elehtien hän tuli juoksujalkaa heidän luoksensa kertomaan, mitä oli kokenut, näyttämään, mitä oli löytänyt, saalistanut: näkinkenkiä, merihepoja, maneetteja ja sivuittain liikkuvia rapuja.
Aschenbach ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä poika puhui, ja vaikka se olisi ollut mitä arkipäiväisintä, kuului se hänen korviinsa epämääräisenä soinnukkuutena. Näin korotti outous pojan puheen musiikiksi, ylimielinen aurinko valoi tuhlailevaa välkettään hänen ylitseen, ja meren ylevä kuulakkuus oli alati hänen esiintymisensä heijastajana ja taustana.
Pian katselija tunsi tuon niin pystyn, niin vapaasti esiintyvän ruumiin jokaisen viivan ja asenteen, tervehti iloisesti jokaista jo tuttua kauneutta uudestaan, eikä hänen ihailustaan, hennosta aisti-ilostaan tullut loppua.
Poikaa huudettiin tervehtimään vierasta, joka seurusteli naisten kanssa kojun edessä. Hän juoksi paikalle, juoksi märkänä, ehkä aallokon kostuttamana, heilautti kiharansa, ja kun hän ojensi kätensä toiselle jalalleen nojaten, toisen jalan ollessa varvasasennossa, taipui hänen ruumiinsa viehättävään kierros- ja kääntöasentoon; siinä ilmeni jotakin miellyttävän jäntevää, herttaisen ujostelevaa, aatelisen velvoituksen vaativaa mielistelynhalua.
Hän makasi pitkällään, kylpylänä rinnan yli kiedottuna, hennosti muovailtu käsivarsi hiekkaan nojaten, leuka kämmenen varassa. »Jashu»-nimellä huudettu poika istui kyyristyneenä hänen vieressään ja tekeytyi hänelle ystäväksi eikä voinut ajatella lumoavampaa näkyä kuin minkä tarjosi se silmien ja huulien hymy, jonka tuo jumalten suosima soi katsellessaan halpa-arvoisempaa, palvelevaa.
Hän seisoi meren partaalla yksinään, omaisistaan loitolla Aschenbachin lähellä — pystyssä, ristiin pannut kädet niskassa, hitaasti kinnerlihaksillaan keinahdellen ja uneksi mitään ajattelematta pienten rantaan lipuvien aaltojen huuhdellessa hänen varpaitaan. Hänen hunajanvärinen tukkansa taipui kiehkuroina ohimoille ja niskaan, aurinko valaisi selän yläosan untuvaa, kylkiluiden hienot piirteet ja rinnan tasasuhta kuulsivat vartalon niukan verhon alta, kainalokuopat olivat vielä sileät kuin kuvapatsaalla, polvitaipeet kiilsivät, ja niiden siintävä suonisto sai hänen ruumiinsa näyttämään kuin kirkkaammasta aineesta muovaillulta.
Mikä kuri ja mikä ajatuksen täsmällisyys ilmeni tuossa suorassa ja nuorekkaan täydellisessä ruumiissa! Mutta eikö se ankara ja puhdas tahto, joka hämärästi toimien oli kyennyt tuomaan esille tämän jumalallisen kuvateoksen — eikö se ollut hänelle, taiteilijalle, tuttua ja selvää? Eikö se vaikuttanut hänessäkin, kun hän tulvillaan tervettä intohimoa kirvoitti kielen marmorimassasta sorean muodon, jonka oli hengessä nähnyt ja jonka hän esitti ihmisille henkisen kauneuden peruskuvana ja heijastajana.
Peruskuva ja heijastaja! Hänen silmänsä ahmivat merensiinnon partaalla lojuvaa jalomuotoista vartaloa, ja haaveilevassa ihastuksessaan hän luuli tällä katseella käsittävänsä, mitä kauneus itse ja muoto oli jumalan ajatuksena, tavoittavansa yhtenäisen ja puhtaan täydellisyyden, joka elää hengessä ja jonka inhimillinen kuva ja vertaus oli pantu tuonne helposti ja suloisesti palveltavaksi.
Se oli huumausta, ja arvelematta, jopa himoiten vanheneva taiteilija lausui sen tervetulleeksi. Hänen henkensä oli synnytystuskissa, hänen sivistyksensä joutui kuohumistilaan, hänen muistinsa loi ikivanhoja, nuoruuteen palautuvia ajatuksia, joita oma tuli ei tähän asti ollut milloinkaan elävöittänyt. Eikö ollut kirjoitettu, että aurinko kääntää huomiomme älyllisistä aistillisiin asioihin? Se huumaa ja taikoo — niin sanotaan — järjen ja muistin niin, että sielu tyytyväisyydestä kokonaan unohtaa varsinaisen olotilansa ja jää kummastelevan ihmettelevänä riippumaan kauneimpaan päiväpaisteiseen esineeseen.
Niin, vain ruumiin avulla se kykenee sitten kohottautumaan vielä korkeampaan tarkasteluun. Amor tosin oli matemaatikkojen kaltainen, jotka näyttävät kykenemättömille lapsille puhtaiden muotojen havainnollisia kuvia. Samaa menetelmää noudatti jumala, tehdäkseen henkisen meille näkyväksi, turvautui mielellään ihmisnuorison muotoon ja väriin, koristaen sen kaikella kauneuden loistolla muistelun työaseeksi, ja sitä katsellessamme sitten kai sytyimme tuskaan ja toivoon.
Näin ajatteli innostuksen saanut katselija, näin hän kykeni tuntemaan. Ja meren kohinasta ja auringon hehkusta kehittyi hänelle ihastuttava kuva. Se oli Ateenan muurien lähellä kasvava plataanipuu — se oli tuo pyhitetty, varjoisa, kukkivan siveyspuun tuoksun täyttämä paikka, jota koristivat pyhäinkuvat ja nymfien ja Akelooksen kunniaksi tuodut hurskaat lahjat. Kuultavan kirkkaana virtasi puro tuuheaoksaisen puun juurella liukkaiden kivien lomitse, ja sirkat soittivat viulua. Mutta nurmikolla, joka vietti loivasti, niin että maatessa saattoi pitää päänsä koholla, lepäili kaksi päivän helteeltä suojassa: vanheneva ja nuori, ruma ja kaunis, viisas rakastettavan vieressä.
Ja kohteliaisuuksin ja henkevästi tavoittelevin leikkilausein Sokrates puhui Faidrokselle kaihosta ja hyveestä. Hän selitti oppilaalle kiihkeää hämmästystä, jota tuntehikas kokee, kun hänen silmänsä näkevät ikuisen kauneuden vertauskuvan, puhui hänelle sellaisen pyhittämättömän ja huonon ihmisen intohimoista, joka ei voi ajatella kauneutta, kun hän näkee sen kuvan, ja joka ei kykene tuntemaan kunnioitusta; puhui siitä pyhästä pelosta, joka valtaa jalon, kun jumalankaltaiset kasvot ja täydellinen ruumis hänelle näyttäytyvät — kuinka hän silloin värähtää ja on kuin suunniltaan ja tuskin uskaltaa katsahtaa sinne päin ja kuinka hän kunnioittaa sitä, jolla on kauneus, vieläpä olisi valmis hänelle uhraamaan kuin kuvapatsaalle, ellei hänen täytyisi pelätä käyvänsä ihmisten silmissä narrimaiseksi.
»Sillä kauneus, Faidrokseni, vain se on yhtaikaa rakastettava ja näkyvä: se on, paina se tarkoin mieleesi, se henkisen ainoa muoto, jonka aisteillamme tunnemme, aistillisesti voimme kestää. Tai mitä meistä tulisi, jos muu jumalallinen, jos järki ja hyve ja totuus esiintyisivät meille aistillisina? Emmekö menehtyisi ja palaisi rakkaudesta, kuten Semele muinoin Zeuksen edessä? Niin on kauneus tuntehikkaan tie henkeen — vain tie, vain välikappale, pikku Faidrokseni…»
Ja sitten opettaja ilmaisi kaikkein hienoimman, tuo ovela mielistelijä: sen, että rakastava oli jumalallisempi kuin rakastettu, koska jumala oli hänessä eikä toisessa — tuon hellimmän, ehkä ivallisimman ajatuksen, jota koskaan on ajateltu ja josta kumpuaa esiin kaihon kaikki veitikkamaisuus ja salaisin hekuma.
Kirjailijan onni on ajatus, joka voi muuttua kokonaan tunteeksi, ja tunne, joka voi muuttua kokonaan ajatukseksi. Tällainen sykkivä ajatus, tällainen tarkka tunne kuului yksinäiselle ja totteli häntä silloin: se näet, että luonto riemusta värisi, kun henki kunnioittaen kumarsi kauneudelle.
Äkkiä hän halusi kirjoittaa. Eros tosin kuuluu rakastavan joutilaisuutta, ja vain sellaisia varten hän on luotu. Mutta pulman tällä asteella kohdistui koetellun kiihtymys tuotantoon. Aihe oli melkein toisarvoinen. Muuan kysymys, heräte antautua tunnustamaan mielipiteensä eräästä kulttuurin ja maun suuresta ja polttavasta ongelmasta, oli lausuttu henkiselle maailmalle ja saapunut matkamiehelle. Hän oli tottunut aiheeseen, se oli hänelle elämys; himo antaa sen loistaa sanansa valossa kävi äkkiä vastustamattomaksi. Ja hänen halunsa oli tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa pojan varresta mallia kirjoittamiseen, antaa tyylinsä seurata tämän ruumiin viivoja, joka hänestä näytti jumalalliselta, ja siirtää hänen kauneutensa henkiseen, kuten kotka muinoin kantoi troijalaisen paimenen taivaan utuun.
Milloinkaan ei sanan ilo ollut tuntunut hänestä makeammalta, milloinkaan hän ei ollut sillä tavoin tietänyt Eroksen olevan sanassa kuin niiden viehättävien hetkien aikana, jolloin hän karkean pöytänsä ääressä varjokankaan alla, epäjumalansa nähden ja hänen äänensä musiikin kaikuessa korvissa, Tadzion kauneus mallina, muovaili sen puolentoista sivun pituisen valikoiduinta suorasanaista sisältävän pienen kirjoituksensa, jonka kirkkaus, aateluus ja lennokas tunteenjännitys kykeni lyhyessä ajassa saavuttamaan monen ihailun.
Varmaankin on hyvä, että maailma tuntee vain ihanan teoksen eikä samalla sen alkuperiä, sen syntymisehtoja, sillä jos maailma tuntisi ne lähteet, joista taiteilijan mielijohteet virtaavat, saattaisivat ne usein sen hämille, peloittaisivat sitä ja hälventäisivät siten erinomaisen työn vaikutukset. Ihmeellisiä hetkiä! Ihmeellisen hermostuttavaa vaivaa. Hengen ja ruumiin kummallisen synnyttävää seurustelua! Pantuaan työnsä talteen ja lähtiessään rannalta Aschenbach tunsi itsensä tuiki väsyneeksi, jopa järkytetyksi, ikäänkuin omatunto soimaisi häntä jonkin irstailun jälkeen.
Seuraavana aamuna sattui, että hän aikoessaan lähteä hotellista huomasi ulkoportailta, kuinka Tadzio, joka oli jo menossa merelle ja lisäksi yksinään, juuri lähestyi aitausta. Toivo, yksinkertainen ajatus käyttää tilaisuutta hyväkseen kevyen ja iloisen tuttavuuden solmimiseksi sen kanssa, joka tietämättään oli tuottanut hänen elämäänsä niin paljon ylennystä ja liikuntoa, puhutella häntä, iloita hänen vastauksestaan, hänen katseestaan, oli lähellä ja pakottavana. Kaunis poika käveli vetelehtien, hänet voi saavuttaa, ja Aschenbach joudutti askeliaan.
Hän tavoittaa pojan lautapolulla kojujen takana, tahtoo laskea kätensä hänen päälaelleen, hänen olkapäälleen ja sanoa jonkun sanan, ystävällinen ranskalainen lause väikkyy jo hänen huulillaan — silloin hän tuntee, että hänen sydämensä, ehkä hyvinkin nopean kävelyn takia, lyö kuin vasara, että hän näin vaikeasti hengittäen voisi puhua vain puristetusti ja vapisten. Hän epäröi, koettaa hillitä itseään, pelkää äkkiä kulkeneensa jo liian kauan kauniin pojan kintereillä, pelkää tämän huomaavan sen, pelkää hänen kysyvää katsettaan, ottaa vielä kerran vauhtia, ei tee mitään, luopuu ja menee pää alaspainuneena ohitse.
Liian myöhään! ajatteli hän tässä silmänräpäyksessä. Liian myöhään. Olikohan se sittenkään liian myöhäistä? Tuo askel, jonka hän laiminlöi, olisi hyvinkin luultavasti vienyt hyvään, keveään ja iloiseen, mistä olisi ollut seurauksena terveellinen selviäminen. Mutta asian laita oli kai niin, että vanheneva ei tahtonut selvitä, että huumaus oli hänelle liian kallisarvoinen. Kuka selittää taiteellisuuden olemuksen ja ilmeen! Kuka ymmärtää kurin ja kurittomuuden syvällisen vaistoyhteyden, josta se riippuu? Sillä kykenemättömyys tahtoa terveellistä selviämistä on kurittomuutta.
Aschenbach ei ollut enää itsearvosteluun taipuvainen; maku, hänen vuosien tuoma henkinen mielentilansa, itsekunnioitus, kypsyys ja myöhäinen yksinkertaisuus tekivät hänet haluttomaksi erittelemään vaikuttimia ja ratkaisemaan, oliko hän jättänyt aikeensa täyttämättä omantunnon syistä vai irstaudesta ja heikkoudesta. Hän oli hämmentynyt, hän pelkäsi, että joku, vaikkapa vain rantavartija, oli tarkkaillut hänen kiirehtimistään, hänen häviötään, pelkäsi kovin tulevansa naurettavaksi. Muuten hän itsekin teki pilaa hullunkurisen pyhästä pelostaan. Säikkynyt, ajatteli hän, säikkynyt kuin kukko, joka pelokkaana antaa siipiensä taistelussa riippua. Jumala tosiaankin rakastetun nähdessämme murtaa rohkeutemme ja painaa ylpeän mielemme täydellisesti maan tasalle… Hän leikitteli, uneksi ja oli liian ylpeä pelätäkseen tunnetta.
Nyt hän ei enää tarkannut sen joutoajan kulumista, jonka oli itselleen suonut; ajatus palata kotiin ei häntä liioin koskenut. Hän oli tilannut itselleen rahaa runsaasti. Hänen ainoa huolensa oli puolalaisen perheen mahdollinen lähtö. Hän oli kuitenkin vähän kerrallaan, ohimennen tiedustellen saanut selville hotellin parturilta, että perhe oli saapunut hotelliin vasta vähän ennen hänen omaa tuloaan.
Aurinko ahavoitti hänen kasvonsa ja kätensä, kiihdyttävä suolantuulahdus karkaisi hänen tunnettaan, ja kuten hän oli aina ennenkin tottunut uhraamaan kaiken virkistyksen, jonka uni, ruoka tai luonto hänelle lahjoittivat, heti johonkin työhön, niin hän nytkin antoi kaiken, mitä aurinko, joutilaisuus ja meri-ilma toivat hänelle päivittäisenä voimistumisena, jalosydämisen tuhlaavaisena häipyä huumaukseen ja tunteeseen.
Hänen unensa oli kevyttä; onnekasta rauhattomuutta täydet lyhyet yöt erottivat herkullisen yksitoikkoiset päivät toisistaan. Tosin hän vetäytyi huoneeseensa jo aikaisin, sillä kello yhdeksän tienoissa, kun Tadzio oli näyttämöltä kadonnut, tuntui päivä hänestä päättyneen. Mutta aamun sarastaessa oli hennosti puistattava pelästys havahduttamassa hänet, ja hänen sydämensä muisti äskeisen seikkailun, eikä hän enää malttanut pysyä pieluksilla. Hän nousi ja kevyesti verhottuna varhaisen aamun puistatusta vastaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan auringonnousua.
Tämä ihmeellinen tapaus täytti hartaudella hänen unen pyhittämän sielunsa. Taivas, maa ja meri uinuivat vielä aavemaisen lasisessa hämäränkalpeudessa; vielä uiskenteli sammuva tähti olemattomuudessa. Mutta sitten tuli henkäys, saavuttamattoman etäisiltä asuinsijoilta saapui siivitetty viesti, että Eros nousi puolisonsa vierestä, ja niin tapahtui se ensimmäinen kaukaisinten taivaan ja meren äärien suloinen punehtuminen, jonka mukana luomisen ruumiillistuminen ilmautuu. Jumalatar läheni, se nuorukaisten ryöstäjätär, joka riisti mukaansa Kleitoksen, Kefaloksen ja kaikkien olympolaisten kateutta uhmaten nautti kauniin Orionin rakkaudesta.
Maailman äärellä alkoi ruusujen siroittelu, sanomattoman suloinen hehku ja kukoistus; lapselliset pilvet, kirkastetut, läpivalaistut leijailivat palvelevien amorettien lailla ruusuisessa, sinertävässä usvassa, purppuraa valautui merelle, joka näytti työntävän sitä paisuvana eteenpäin, kultaisia keihäitä vilahteli alhaalta ylös taivaan korkeuteen, hehku muuttui paloksi; äänettömästi, jumalallisella ylivoimalla vyöryi esille hehkua, paloa ja leiskuvia liekkejä, ja raastavin kavioin kohosivat veljen pyhät ratsastajat maanpiirin yläpuolelle.
Jumalan komeuden säteilyssä istui yksinäinen valvoja; hän ummisti silmänsä ja antoi kunniakehän suudella silmäluomiaan. Entiset tunteet, sydämen varhaiset, herkulliset pyyteet, jotka hänen elämänsä ankarassa palveluksessa olivat kuolleet ja nyt palasivat niin merkillisesti muuttuneina — hän tunsi ne ja hymyili hämmentyneenä, kummastuneena. Hän mietti, hän uneksi, hitaasti hänen huulensa muovailivat erään nimen, ja yhä hymyillen, kasvot kohotettuina, kädet syliin ristittyinä hän uinahti tuoliinsa vielä kerran.
Mutta päivä, joka alkoi niin tulisen juhlallisesti, kului kaikkiaan harvinaisen ylevänä ja mystilliseksi muuttuneena. Mistä tuli ja oli peräisin se henkäys, joka äkkiä niin lempeänä ja merkitsevänä, korkeamman kuiskailun lailla, hipoi ohimoita ja korvaa? Valkoisia höyhenpilvilöitä liiteli taivaalla levenneinä parvina kuin jumalten laitumella käyviä karjalaumoja. Voimakkaampi tuuli virisi, ja Poseidonin ratsut juosta karauttivat paikalle, joukossa kaiketi härkiäkin, jotka sinertäväkiharaista totellen syöksyivät mylvien esille sarvet pistoon painettuina. Mutta etäisemmän rannan kalliopaasien välissä hypähtelivät aallot ketterinä vuohina. Pyhästi rumentunut maailma, joka oli täynnänsä Panin elämää, sulki hullaantuneen syliinsä, ja hänen sydämensä uneksi vienoja tarinoita.
Usein, kun päivä laski Venetsian taakse, hän istui puistopenkillä katselemassa Tadziota, joka valkoasuisena ja kirjavavöisenä huvitteli palloa lyöden tasoitetulla sorakentällä, ja luuli näkevänsä Hyakinthoksen, jonka täytyisi kuolla, koska kaksi jumalaa rakasti häntä. Niin, hän tunsi Zefyrin tuskallista kateutta kilpailijaa kohtaan, joka unohti oraakkelin, jousen ja kitaran saadakseen alati leikkiä kaunokaisen kanssa; hän näki julman lemmenkateuden linkoaman kiekon osuvan tuohon suloiseen päähän ja otti vastaan, hänkin kalveten, tuon runnellun ruumiin, ja kukassa, makeasta verestä versoneessa, oli hänen äärettömän valituksensa merkki…
Mikään ei ole oudompaa, vaikeampaa kuin ihmisten suhde, jotka tuntevat toisensa vain silmillään, jotka tapaavat ja tarkkaavat toisiaan päivittäin, jopa joka hetki ja silti tapojen tai oman oikkunsa takia joutuvat pitämään yllä välinpitämättömän vierauden muotoa tervehtimättä ja sanattomasti. Heidän välillään on levottomuutta ja ärtynyttä uteliaisuutta, tyydyttämättömän, luonnottomasti masennetun tutustumis- ja vuorovaikutustarpeen hysteriaa ja nimenomaan myöskin eräänlaista jännitettyä kunnioitusta. Sillä ihminen rakastaa ja kunnioittaa ihmistä niin kauan kuin ei kykene arvostelemaan häntä, ja kaipuu on puutteellisen tuntemisen tulos.
Aschenbachin ja nuoren Tadzion välille tuli pakostakin jonkunlainen suhde ja tuttavuus, ja sydämellisesti iloiten vanhempi saattoi todeta, että osanotto ja huomaavaisuus eivät jääneet kokonaan vaille vastavuoroisuutta. Mikä esimerkiksi pani kaunokaisen olemaan milloinkaan enää, kun hän ilmestyi aamulla rannalle, käyttämättä kojujen taakse kyhättyjä lautaportaita ja sensijaan hitaasti astelemaan omaistensa kojun luo etualan kautta, hiekkakentän yli, Aschenbachin oleskelupaikan ohi, melkein hipaisten hänen pöytäänsä, hänen tuoliaan? Vaikuttiko ylivoimaisen tunteen vetovoima ja tenho näin hänen hentoon ja ajatuksettomaan olemukseensa?
Aschenbach odotteli joka päivä Tadzion saapumista, ja toisinaan hän oli olevinaan työhön syventyneenä, kun se tapahtui, ja antoi kaunokaisen mennä ohitse näköjään huomaamatta. Mutta toisinaan hän taas kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. He olivat molemmat syvän vakavia, kun näin sattui. Vanhemman sivistyneessä ja arvokkaassa ilmeessä ei mikään todistanut sisäisestä liikehtimisestä, mutta Tadzion silmissä oli tutkisteleva, mietiskelevä kysymys, hänen kävelynsä kävi verkkaiseksi, hän katseli maahan, nosti katseensa jälleen suloisesti, ja kun hän oli mennyt ohitse, näytti jokin hänen ryhdissään ilmaisevan, että vain kasvatus pidätti häntä kääntymästä katsomaan taakseen.
Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kävi toisin. Puolalaiset sisarukset ja heidän kotiopettajattarensa eivät olleet saapuneet suureen saliin pääaterialle — huolestuneena Aschenbach oli sen todennut. Aterian jälkeen, kun hän, kovin levottomana heidän viipymisestään, käveli iltapuvussa, olkihattu päässään, hotellin edessä parvekkeen juurella, hän äkkiä näki nunnamaiset sisaret kotiopettajattarineen ja neljän askeleen päässä heistä Tadzion pujahtavan esiin kaarilamppujen valoon. Ilmeisesti he tulivat laivasillalta aterioituaan jostakin syystä kaupungissa.
Merellä oli kai ollut viileä; Tadzion yllä oli tummansininen merimiestakki, jossa oli kultaiset napit, ja päässä pukuun kuuluva lakki. Aurinko ja meri-ilma eivät häntä paahtaneet; hänen ihonsa oli yhä kellertävän marmorimainen kuten alussa. Tänään hän kuitenkin näytti kalpeammalta kuin muulloin, lieneekö syynä ollut viileys tai lamppujen kalpeaksi tekevä kuutamo. Hänen sopusuhtaiset kulmakarvansa piirtyivät selvempinä, hänen silmiensä tumma oli syvempi. Hän oli kauniimpi kuin voi sanoakaan, ja Aschenbach tunsi, kuten jo useasti tuskaisin mielin, että sana voi vain ylistää aistillista kauneutta, mutta ei sitä kuvata.
Hän ei ollut odottanut rakasta olentoa, se tuli äkkiarvaamatta, hänellä ei ollut aikaa kiinnittää kasvojensa ilmettä kuvastamaan rauhaa ja arvokkuutta. Ilo, hämmästys, ihailu olivat varmaankin selvästi maalattuina hänen piirteisiinsä, kun hänen katseensa kohtasi kaivatun olennon silmät — ja tällä sekunnilla tapahtui, että Tadzio hymyili: hymyili hänelle puhuvasti, tuttavallisesti, hurmaavasti ja peittelemättä, hymyili huulin, jotka vasta hymyssä hitaasti avautuivat. Se oli Narkissoksen hymy, kun hän kumartuu kuvastavan veden yli, tuo syvä, hurmattu, kiehdottu hymy, joka hänellä on ojentaessaan kätensä tavoittamaan oman kauneutensa heijastusta — pikkuruisen vääntynyt hymy ilmaisemassa, kuinka toivotonta on yrittää suudella varjokuvan suloisia huulia, keimaileva, utelias ja hiukan kiusaantunut, huumattu ja huumaava hymy.
Tämän hymyn saaja riensi se mukanaan pois, ikäänkuin se olisi turmiota tuottava lahja. Hän oli niin syvästi järkytetty, että hänen oli pakko paeta parvekkeen ja etumaisen puutarhan valaistuksesta ja etsiä nopein askelin puiston takaosan pimentoa. Kummallisen julmistuneita ja helliä neuvoja purkautui hänestä: »Et saa noin hymyillä! Kuule, ei kenellekään saa noin hymyillä!» Hän heittäytyi penkille ja hengitti ihan suunniltaan kasvien öistä tuoksua. Ja taaksepäin nojaten, käsivarret riipuksissa, voitettuna ja väristyksen monen kertaan karmiessa hän kuiskaili kaihon vakiintuneen kaavan — tässä mahdottoman, järjettömän, alhaisen, naurettavan ja silti pyhän, kunnioitettavan vielä tässäkin: »Minä rakastan sinua!»
VIIDES LUKU
Oleskeltuaan Lidossa neljättä viikkoa Aschenbach teki eräitä ulkomaailmaa koskevia kammottavia havaintoja. Ensinnäkin hänestä näytti, että hänen majatalossaan oli liikenne edistyvän vuodenajan mukana pikemminkin pienentynyt kuin lisääntynyt, ja etenkin saksankieli hänen ympärillään tuntui täällä loppuvan ja vaikenevan, niin että aterian aikana ja rannalla kuului hänen korvissaan lopulta vain vieraita ääniä. Eräänä päivänä ollessaan parturilla, jonka luona hän nyt kävi usein, hän sieppasi puheen lomasta sanan, joka sai hänet hätkähtämään. Mies oli kertonut eräästä saksalaisesta perheestä, joka juuri oli lyhyen oleskelun jälkeen lähtenyt pois, ja lisäsi lörpötellen ja mielistellen:
»Te jäätte tänne, hyvä herra. Ettehän te pelkää pahaa.»
Aschenbach katsahti mieheen.
»Pahaa?» toisti hän.
Lörpöttelijä pysyi vaiti, oli olevinaan työn touhussa eikä kuulevinaan kysymystä. Ja kun se esitettiin tiukemmin, selitti hän, ettei hän tietänyt mistään, ja koetti hämillään ja kaunopuheisesti johtaa keskustelua toisaalle.
Tämä tapahtui keskipäivän aikaan. Iltapäivällä Aschenbach lähti tyvenellä ilmalla ja kovassa auringonpaahteessa Venetsiaan — sillä häntä ajoi kiihko seurata puolalaisia sisaruksia, joiden hän oli nähnyt menevän laivasillalle vievää tietä pitkin. Hän ei tavannut epäjumalaansa San Marcolla.
Juodessaan sitten teetä torin varjopuolella rautaisen, pyöreän pöytänsä ääressä hän vainusi ilmassa äkkiä kummallista tuoksua, jota haistaessa tuntui kuin se olisi jo päiväkausia, hänen tietoisuuteensa tunkeutumatta, kosketellut hänen aistejaan — äitelän lääkkeentapainen lemu, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja epäilyttävän puhtauden. Hän tutkisteli ja tunnusteli sitä miettiväisenä, lopetti välipalansa ja lähti torilta liikkeelle kirkon vastapäistä puolta pitkin.
Ahdingossa tuo haju tuntui voimakkaammin. Kadunkulmiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa asukkaita kaupunginisällisesti varoitettiin eräänlaisista vatsataudeista, ne kun tällaisen sään vallitessa kuuluivat päiväjärjestykseen, nauttimasta ostereita ja simpukoita ja myös käyttämästä kanavien vettä. Julistuksen kaunistava sävy oli ilmeinen. Kansanjoukkoja seisoi silloilla ja aukeamilla vaiteliaina, ja vieras seisoi heidän keskellään vainuten ja mietiskellen.
Eräältä myymälänomistajalta, joka korallinauhojen ja väärien ametistikoristeiden välissä nojasi holvinsa oveen, hän pyysi selitystä, mistä tämä ikävä haju johtui. Mies mittasi häntä raskain katsein ja ilahtui nopeasti.
»Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra», vastasi hän vilkkaasti elehtien. »Poliisin määräys, joka onkin hyväksyttävä. Tällainen sää painostaa, shirokkotuuli ei ole terveydelle sopiva. Lyhyesti, ymmärrättehän — ehkä liioiteltua varovaisuutta.»
Aschenbach kiitti häntä ja jatkoi matkaansa. Laivallakin, joka kuljetti hänet takaisin Lidolle, hän tunsi nyt samaa torjuvan välineen hajua.
Palattuaan hotelliin hän meni heti hallin sanomalehtipöydän luo ja tutki lehtiä. Vieraskielisistä hän ei löytänyt mitään. Kotimaiset lehdet levittivät huhuja, esittivät häilyviä numerotietoja, painattivat virallisia peruutuksia ja epäilivät niiden todenperäisyyttä. Näin oli itävaltalaisten ja saksalaisten ainesten lähtö selitettävissä. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät ilmeisesti tienneet mitään, aavistaneet mitään, eivät olleet vielä käyneet levottomiksi. Täytyy olla vaiti! ajatteli Aschenbach kiihtyneenä heittäessään sanomalehdet takaisin pöydälle. Täytyy pysyä siitä vaiti!
Mutta samalla hänen sydämensä täytti tyytyväisyys sen seikkailun johdosta, johon ulkomaailma oli joutumaisillaan. Sillä intohimolle samoin rikoksellekaan ei arkipäivän taattu järjestys ja menestys ole mieleen, ja jokainen porvarillisen sauman höllentyminen, jokainen maailman hämmennys ja koettelemus on sille tervetullut, koska se voi epämääräisesti toivoa siitä koituvan itselleen etua. Niinpä Aschenbach tunsi hämärää tyytyväisyyttä nähdessään esivallan selittävän kaunistellen Venetsian likaisten kujien tapahtumia, kaupungin ilkeää salaisuutta, joka sulautui hänen omaan sisimpään salaisuuteensa ja jonka säilyttäminen oli hänelle niin tärkeätä. Sillä rakastunut ei ollut mistään niin huolissaan kuin siitä, että Tadzio voisi matkustaa pois, ja hän tajusi kauhistuen, ettei hän osaisi enää elää, jos niin kävisi.
Viime aikoina hän ei tyytynyt kiittämään vain päiväjärjestystä ja sattumaa siitä, että hän pääsi kaunokaisen lähelle, vaan hän suorastaan ajoi takaa ja väijyi Tadziota. Sunnuntaisin esimerkiksi puolalaiset eivät milloinkaan näyttäytyneet rannalla; hän arvasi heidän menevän San Marcolle messuun. Hän kiiruhti sinne ja astuttuaan torin hehkusta pyhäkön kultaiseen hämärään löysi kaivattunsa rukouspenkin yli kumartuneena jumalanpalveluksessa. Silloin hän seisoi taempana, halkeamia täynnä olevalla mosaikkipermannolla, keskellä polvistuvaa, mutisevaa, ristinmerkkejä tekevää kansaa, ja itämaisen temppelin ahdinkoinen loisto painoi upeana hänen aistejaan. Etualalla liikkui, puuhaili ja lauloi ylen koristeltu pappi, suitsutus nousi ilmaan, verhoten sumuun alttarikynttilöiden voimattomat liekit, ja painostavan äitelään uhrituoksuun tuntui lievästi sekoittuvan toinen, sairastuneen kaupungin tuoksu. Mutta sumun ja väikkeen läpi Aschenbach näki, että Tadzio käänsi päätänsä, etsi häntä ja huomasi hänet.
Kun kansanjoukko sitten virtasi avattuja käytäviä pitkin kyyhkysiä vilisevälle torille, piiloutui huumattu pylväskäytävään, kätkeytyi, asettui väijyksiin. Hän näki puolalaisten tulevan kirkosta, näki sisarusten kursailevin menoin sanovan hyvästi äidilleen ja näki tämän kääntyvän kotimatkalle Piazzettalle päin; hän totesi, että kaunokainen, nunnamaiset sisaret ja kotiopettajatar valitsivat oikeanpuolisen tien, joka vei kellotornin portin kautta Merceriaan ja päästettyään heidät jonkun verran edelle seurasi heitä salaa heidän retkeillessään Venetsian läpi. Hänen täytyi pysähtyä, kun he viivyttelivät, paeta ravintoloihin ja pihoihin päästääkseen takaisin palaavat ohitseen; hän kadotti heidät näkyvistään, etsi heitä kiihtyneenä ja uupuneena silloilta ja likaisilta umpikujilta ja kärsi kuolettavan tuskan hetkiä, kun hän näki heidän äkkiä tulevan vastaansa ahtaassa läpikulkupaikassa, jossa ei ollut mahdollisuutta peräytyä. Ei silti sovi sanoa, että hän kärsi. Hänen päänsä ja sydämensä olivat hurmaantuneet, ja hänen askeleensa seurasivat sen paholaisen ohjeita, jolle tuottaa huvia polkea jalkoihinsa ihmisen järki ja arvo.
Jostakin Tadzio ja hänen omaisensa sitten kai ottivat gondolin, ja Aschenbach, joka heidän astuessaan veneeseen, oli jonkun rakennuksen ulokkeen tai kaivon suojassa, teki samoin pian senjälkeen, kun he olivat lykänneet veneen vesille. Hän puhui nopeasti ja hillitysti pyytäessään melojaa, runsaat juomarahat luvaten, huomiota herättämättä jonkun välimatkan päässä seuraamaan gondolia, joka juuri kääntyi nurkan taakse. Häntä puistatti, kun mies parittajan lailla veitikkamaisen auliisti samalla äänellä vakuutti, että häntä palveltaisiin tunnontarkasti.
Niin hän sitten lipui ja keinui, pehmeihin, mustiin pieluksiin nojaten, toisen mustan nirkkokärkisen veneen perässä, jonka vanaveteen intohimo kahlitsi hänet. Toisinaan se hävisi hänen näkyvistään; silloin hän tunsi surua ja levottomuutta. Mutta hänen kuljettajansa, ikäänkuin olisi sellaisiin tehtäviin hyvin harjaantunut, osasi taitavin kääntein, nopeasti puikkelehtien ja lyhyimmän tien valiten tuoda halutun taas hänen näkyvilleen.
Ilma oli tyyni ja tuoksuinen; aurinko paloi raskaana usvan takaa. Vesi löi kulisten puuta ja kiveä vasten. Melojan puolittain varoitus-, puolittain tervehdyshuutoon kuului vastaus sokkelotienoon hiljaisuudesta kummallisen sopimuksen mukaisesti. Pienistä, korkealle rakennetuista puutarhoista riippui rosoisten muurien yli kukkasarjoja, valkoisina ja purppuraisina, mantelilta tuoksuvina. Arabilaisia ikkunakehyksiä piirtyi hämyiseen ilmaan. Erään kirkon marmoriset porrasaskelmat ulottuivat aallokkoon, muuan kerjäläinen kyyhötti niillä kurjuuttaan vakuutellen, piteli hattuaan ojolla ja näytteli silmävalkuaisiaan tekeytyen sokeaksi. Vanhojen esineiden kaupustelija, myymälärähjänsä edessä seisten, kehoitti matelevin elein ohikulkijoita pysähtymään toivoen pääsevänsä heitä pettämään.
Tämä oli Venetsia, mairitteleva ja epäilyttävä kaunotarkaupunki, puoleksi runo, puoleksi vierasten pyydys, jonka tunkkaisessa ilmassa taide muinoin rehoitti ylenpalttisena ja joka antoi soittotaiteilijoille keinuttavia ja riettaasti uneen tuudittavia säveliä. Seikkailevasta tuntui, että hänen silmänsä ahmi sellaista upeutta ja että hänen korvansa täyttyi sellaisista sävelistä. Hänelle muistui samalla mieleen, että kaupunki oli sairas, mutta salasi sen voitonhimonsa takia, ja hän tähysteli entistä hillittömämmin edessä lipuvaa gondolia.
Niinpä hämmentynyt mies ei tiennyt eikä halunnut enää muuta kuin seurata herkeämättä olentoa, joka sytytti hänet, uneksia hänestä, kun ei ollut saapuvilla, ja antaa rakastuneiden lailla hänen pelkälle varjokuvalleen helliä nimiä. Yksinäisyys, vieraus ja myöhäisen ja syvän huuman onni rohkaisivat ja yllyttivät hänet häpeämättä ja punastumatta antautumaan sellaiseenkin oudoksuttavaan tekoon, joka sitten todella oli tapahtunutkin, että hän myöhään illalla Venetsiasta palattuaan oli hotellin ensi kerroksessa pysähtynyt kaunokaisen huoneen oven eteen, nojannut täydelleen humaltuneena otsansa oven pihtipieleen eikä kyennyt pitkään aikaan lähtemään tiehensä, vaikka oli ollut joka hetki vaarassa, että hänet yllätettäisiin ja tavattaisiin näin mielettömästä asennosta.
Silti ei häneltä puuttunut mielenmaltin ja osittaisen selvyyden hetkiä. Millä teillä liikunkaan! ajatteli hän tyrmistyneenä. Millä teillä! Kuten jokainen mies, jossa luontaiset ansiot herättävät aristokraattista harrastusta polveutumiseensa, oli hänkin tottunut elämänsä saavutuksissa ja tuloksissa ajattelemaan esi-isiään, vakuuttautumaan hengessään heidän myöntymyksestään, heidän tyydyttämisestään, heidän välttämättömästä kunnioituksestaan. Hän ajatteli heitä nytkin, ja täällä, kietoutuneena näin kestämättömään elämykseen, tunteen eksoottisiin mässäilyihin vaipuneena, hän ajatteli heidän olemuksensa ryhdikästä ankaruutta, siveellistä miehekkyyttä ja hymyili raskasmielisesti. Mitä he sanoisivat?
Mutta toisaalta, mitä he olisivat sanoneet koko hänen elämästään, joka oli loitonnut heidän elämästään suorastaan muodottomuuteen saakka, tästä taiteen kammitsoimasta elämästä, josta hän itse kerran isien porvarillisen hengen mukaisesti oli antanut kuulua niin ivallisia nuoruudentunnustuksia ja joka oli pohjaltaan ollut niin tuiki samanlaista kuin heidän! Hänkin oli palvellut, hänkin ollut sotilas ja taistomies kuten monet heistä — sillä taide oli sotaa, raastavaa taistelua, johon ei nykyisin kauan kyettäisi. Itsensä voittaneen ja uhmaa kantaneen elämää, karua, lujaa ja pidättyvää elämää, jonka hän oli muovaillut suloisen ja ajanmukaisen sankariuden vertauskuvaksi, hän sai sanoa ainakin miehekkääksi, urheaksi, ja hänestä oli tuntuvinaan, että se Eros, joka oli hänet vallannut, oli jollakin lailla erikoisen sopiva ja taipuvainen sellaiseen elämään.
Eikö hän ollut mitä urheinten kansojen keskuudessa saavuttanut verratonta arvonantoa, eikö lisäksi voinut väittää, että hän oli niiden kaupungeissa kukoistanut urheudellaan? Lukuisat entisajan sotasankarit olivat kestäneet hänen ikeensä mielellään, sillä eihän mikään alennustila, jonka se jumala sääti, ollut pätevä, ja teot, joita pidettäisiin heikkouden tunnusmerkkeinä, jos ne olisivat tapahtuneet jonkun toisen päämäärän takia, kuten polvistumiset, valat, kiihkeät rukoukset ja orjamainen esiintyminen, eivät olleet rakastavalle häpeäksi, vaan hän niitti pikemminkin niistä kunniaa.
Siinä piirissä liikkui hämmentyneen ajatustapa, siten hän koetti tukea itseään, puolustaa arvoaan. Mutta samalla hän alati kohdisti vainuavan ja itsepintaisen huomion Venetsian sisäisiin epäpuhtaihin tapahtumiin, siihen ulkomaailman seikkailuun, joka hämärästi liittyi hänen sydämensä seikkailuun ja ravitsi hänen kiihkoaan epämääräisillä, laittomilla toiveilla. Ahnaasti haluten saada selville jotakin uutta ja varmaa pahan tilasta ja kehityksestä hän selaili kaupungin kahviloissa paikallisia sanomalehtiä, jotka useita päiviä sitten olivat kadonneet hotellin hallin lukupöydältä. Niissä esitettiin väitteitä ja peruutuksia. Sairaus- ja kuolemantapausten lukumäärä kuului nousevan kahteen-, neljäänkymmeneen, sataan, jopa enempäänkin, ja samassa hengenvedossa pantiin kulkutauti, ellei sitä suorastaan evätty, ainakin esiintymään ihan yksinäisinä ulkoapäin kaupunkiin pujahtaneina tapauksina. Joukkoon oli siroitettu varoittavia arveluita ja vastalauseita italialaisten viranomaisten vaarallisen leikin johdosta. Varmuutta ei ollut saatavissa.
Silti yksinäinen oli tietoinen jostakin erikoisoikeudesta saada osansa tästä salaisuudesta, ja vaikka hän olikin eristettynä, tunsi hän merkillistä tyydytystä, kun sai ahdistaa tietäviä kietovilla kysymyksillä ja pakottaa ilmeiseen valheeseen ne, jotka olivat sitoutuneet vaikenemaan. Niinpä haukatessaan eräänä päivänä aamiaista isossa ruokasalissa hän vaati tilille hotellinhoitajan, pienen hiljaa liikkuvan, ranskalaiseen pitkääntakkiin puetun miehen, joka tervehtien ja valvoen liikuskeli ruokailevien joukossa ja pysähtyi Aschenbachinkin pienen pöydän ääreen vaihtamaan jonkun sanan.
»Minkä vuoksi oikeastaan», kysyi vieras veltosti ja kuin ohimennen, »minkä ihmeen vuoksi Venetsiassa on jo jonkun aikaa desinfioitu?»
»Se on», vastasi hiiviskelijä, »vain poliisilaitoksen toimenpide, ja sen tarkoituksena on velvollisuuden mukaisesti ja ajoissa estää kaikenlaiset yleisen terveyden haitat ja häiriöt, joita paahtava ja poikkeuksellisen lämmin sää voisi synnyttää».
»Poliisilaitos ansaitsee siitä tunnustuksen», vastasi Aschenbach.
Tehtyään vielä joitakin ilmatieteellisiä huomautuksia hotellinhoitaja poistui hänen luotansa.
Saman päivän illalla, päivällisen jälkeen sattui, että kaupungista saapunut pieni katulaulajaseurue esiintyi hotellin etupuutarhassa. Heitä oli kaksi miestä ja kaksi naista, ja he seisoivat erään kaarilampun rautaisen patsaan juurella valkoisina hohtavat kasvot käännettyinä parvekkeelle päin, missä kylpyläseurue kahvin ja vilvoittavien juomien ääressä istuen suostui nauttimaan kansanomaisesta esityksestä.
Hotellin palveluskunta, hissipoikia, tarjoilijoita ja konttoriapulaisia, näkyi kuuntelemassa eteisoven luona. Venäläisperhe, nautinnossaan innokkaana ja perinpohjaisena, oli tuottanut itselleen ruokotuoleja puutarhaan päästäkseen lähemmäksi soittajia ja istui siellä kiitollisena puoliympyrässä. Herrasväen takana, turbaanimainen huivi päässä, seisoi heidän vanha orjattarensa.
Kerjäläistaiturit hoitelivat mandoliinia, kitaraa, haitaria ja vinguttavaa viulua. Soitannollisia suorituksia seurasivat laulunumerot; niinpä nuorempi naisista yhtyi terävällä, rääkyvällä äänellä äitelästi kurkkuun laulavan tenorin kanssa kaihoavaan lemmenduettoon. Mutta seurueen varsinaiseksi kyvyksi ja johtajaksi osoittautui epäämättömästi toinen miehistä, kitaran omistaja ja näköjään eräänlainen koomikko-baritoni, sen ohessa melkein vailla ääntä, mutta lahjakas elehtijä ja huomattava kyky ilveilijänä.
Usein hän erosi toisten joukosta, ruhokas soittokone sylissään, ja tunkeutui näytellen katsomopartaaseen päin, missä hänen hulluttelunsa palkittiin kehoittavalla naurulla. Erittäinkin venäläiset, permantopaikoillaan istuen, ilmaisivat ihastustaan nähdessään näin pätevää etelämaista eloisuutta ja yllyttivät häntä suosionosoituksin ja huudoin esiintymään yhä rohkeammin ja varmemmin.
Aschenbach istui kaiteen ääressä ja vilvoitti silloin tällöin huuliaan granaattiomenamehun ja soodaveden sekoituksella, joka rubiininpunaisena kimalteli lasissa hänen edessään. Hänen hermonsa ottivat halukkaasti vastaan renkuttavat soinnut, jokapäiväiset ja kaihoavat sävelet, sillä intohimo lamauttaa valikoivan mielen ja antautuu tosissaan sulojen valtaan, jotka selvä järki käsittäisi humoristisesti tai hylkäisi harmistuneena. Ilveilijän hypyt olivat vääntäneet hänen piirteensä jäykkään ja jo tuskaa tuottavaan hymyyn. Hän istui siinä velttona, äärimmäisen tarkkaavaisuuden jännittäessä hänen sisintään, sillä kuuden askelen päässä hänestä nojasi Tadzio kivikaidetta vasten.
Hän seisoi siinä valkoisessa vyöpuvussaan, jonka hän joskus otti ylleen pääaterian ajaksi, välttämättömän ja synnynnäisen suloisena, vasen käsivarsi rintasuojustalla, jalat ristissä, oikea käsi kannattavalla lanteella, ja katsellessaan laulajia hänellä oli ilme, jossa tuskin oli hymyä, vain kaukaista uteliaisuutta ja kohteliasta hyväksymistä. Väliin hän ojentautui ja veti, rintaansa laajentaen, tehden molemmilla käsivarsillaan kauniin liikkeen, valkoisen puseronsa suoraksi nahkavyön alta. Mutta väliin taas, ja vanheneva huomasi sen riemuiten, järjen huumaantuessa ja samalla kauhistuessa, poika käänsi katseensa epäröiden ja varovaisesti tai nopeasti ja äkkiä, kuin olisi mielessä yllätys, vasemman olkapään ylitse suosijansa paikkaa kohti. Hän ei tavannut Aschenbachin silmiä, sillä häpeällinen pelko pakotti hairahtuneen miehen pitämään katseensa tarkasti aisoissa.
Parvekkeen taustalla istuivat naiset, jotka vaalivat Tadziota; ja niin pitkälle oli jo tultu, että rakastuneen täytyi pelätä joutuneensa huomion ja epäilyksen alaiseksi. Niin, miltei jähmettyneenä hän oli usein, rannalla, hotellin hallissa ja San Marcon torilla, tullut huomaamaan, että Tadziota huudettiin pois hänen läheisyydestään, koetettiin pitää poikaa loitolla hänestä — ja hän oli siitä tehnyt kauhean loukkaavan johtopäätöksen, joka sai hänen ylpeytensä vääntelehtimään tuntemattomissa tuskissa ja jota torjumasta omatunto esti häntä.
Sillä välin oli kitaraniekka aloittanut yksinlaulun, monta säkeistöä sisältävän, juuri silloin koko Italiassa yleisesti tunnetun katulaulun, jonka kertoon seuralaiset joka kerta laulaen ja kaikkia soittimia viljellen yhtyivät ja jonka hän osasi esittää plastillisen dramaattisella tavalla. Hintelätekoisena ja kasvoiltaankin laihana ja kuoppaisena hän seisoi hiekalla seuralaisista erillään, kehno huopahattu niskassa, niin että töyhtö hänen punaista tukkaansa tuli esiin lieren alta, julkeaa taituruutta ryhdissään, ja linkosi soittimenkielen kumistessa tehokkaalla puhelaululla sukkeluuksiaan parvekkeelle, otsasuonten paisuessa tuotteliaasta ponnistuksesta.
Hän ei näyttänyt olevan venetsialaista lajia, pikemminkin hän kuului napolilaisten koomikkojen rotuun, puoleksi ilotytön elätti, puoleksi näyttelijä, raaka ja uhkarohkea, vaarallinen ja huvittava. Hänen lauluunsa, joka sisällöltään oli vain typerä, tuli hänen suussansa, hänen kasvoneleittensä, ruumiinliikkeittensä, tarkoittavan vilkuilunsa takia ja kun hän antoi kielensä rivosti lipoa suupieliä, jotakin kaksimielistä, epämääräisen sopimatonta. Pehmeäkauluksisesta urheilupaidasta, jota hän piti vastoin muuten niin kaupunkilaista ulkoasuaan, nousi hänen laiha kaulansa, jossa näkyi huomattavan iso ja alastomalta vaikuttava aataminomena. Hänen kalpeat, nykerönenäiset kasvonsa, joiden parrattomista piirteistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, näyttivät irvistysten ja paheitten uurtamilta, ja hänen liikkuvan suunsa virnistykseen sopivat merkillisesti molemmat rypyt, jotka uhmailevina, käskevinä, miltei hurjina kulkivat punaisten kulmakarvojen välissä.
Mutta Aschenbachin hartaan tarkkaavaisuuden sai häneen kohdistumaan etenkin se, että tuo epäilyttävä olento näytti kuljettavan mukanaan omaa epäilyttävää ilmapiiriään. Aina näet, kun kertosäe jälleen toistui, teki laulaja ilveiden, tervehtivin kädenpuristuksin hassunkurisen kiertokulun, joka vei hänet ihan Aschenbachin paikan alitse, ja joka kerta, kun näin tapahtui, lehahti hänen vaatteistaan ja hänen ruumiistaan vahva karbolinhaju ylös parvekkeelle.
Lopetettuaan kuplettinsa hän alkoi kerätä rahaa. Hän aloitti venäläisistä, joiden nähtiin alttiisti maksavan hänelle, ja tuli sitten portaita ylös. Niin julkeana kuin hän oli esiintynyt tuotantonsa aikana, yhtä nöyräksi hän nyt osoittautui täällä ylhäällä. Köyryselkäisenä ja kumarrellen hän hiipi pöytien välissä, ja kavalan alamaisen hymyn takaa paljastuivat hänen tukevat hampaansa, mutta hänen punertavien kulmakarvojensa välissä pysyivät molemmat vaot yhä uhkaavina.
Tätä outoa, elatustansa keräävää olentoa mittailtiin uteliain ja eräänlaista inhoa ilmaisevin katsein, viskattiin hyppysten kärjillä pikkuraha hänen huopahattuunsa ja varottiin kajoamasta häneen. Kun ruumiillinen välimatka poistetaan ilvehtijän ja säädyllisten ihmisten kesken, synnyttää se, olkoonpa hupi kuinka vaikuttava tahansa, aina jonkunlaista noloutta. Hän tunsi sen ja yritti puolustautua matelevaisuudella. Hän tuli Aschenbachin luo ja hänen mukanaan tuoksu, jota kukaan ympärillä olevista ei näyttänyt ajattelevan.
»Kuulehan», sanoi yksinäinen kuiskaten ja miltei tahtomattaan,
»Venetsiassa desinfisioidaan. Miksi?» Ilvehtijä vastasi käheästi:
»Poliisin takia. Se on määräys, hyvä herra, tällaisessa helteessä ja shirokon käydessä. Shirokko painostaa. Se ei ole terveydelle hyväksi…»
Hän puhui kuin kummastellen, että sellaista voi kysyä, ja näytti kämmenpohjallaan, kuinka kovin shirokko painosti.
»Venetsiassa ei siis ole kulkutautia?» uteli Aschenbach hyvin hiljaa ja hammasten välistä puhuen.
Kujeilijan lihaksiset piirteet vääntyivät koomillista neuvottomuutta ilmaisevaan virnistykseen.
»Kulkutautia? Entä mitä tautia? Onko shirokko tauti? Onko kukaties järjestysvaltamme tauti? Suvaitsette laskea leikkiä! Tautia! Miksei sentään! Ehkäisevä toimenpide, ymmärrättehän! Poliisiviranomaisten määräys painostavan sään vaikutuksia ehkäisemään…»
Hän heilautti kättänsä.
»Hyvä on», virkkoi Aschenbach lyhyesti ja hiljaa ja pudotti äkisti hattuun määrältään suuriarvoisen kultarahan.
Sitten hän viittasi katseellaan miestä poistumaan. Tämä totteli virnistäen ja kumarrellen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt portaille, kun kaksi hotellipalvelijaa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ryhtyi, kasvot ihan lähellä hänen kasvojaan, kuiskaavalla äänellä kuulustelemaan häntä. Ilvehtijä kohautti hartioitaan, vakuutteli, vannoi pysyneensä vaiti — sen näki. Päästyään vapaaksi hän palasi puutarhaan ja neuvoteltuaan tuokion kaarilampun alla toveriensa kanssa astui jälleen esille kaiuttamaan kiitos- ja jäähyväislaulua.
Se oli laulu, jota yksinäinen ei muistanut varemmin kuulleensa. Käsittämättömään murreasuun runoiltu julkea vetonumero, jonka naurukertoon seurue säännöllisesti yhtyi täysin kurkuin. Tällöin laukesivat sekä sanat että soittimien säestys, ja jäljelle jäi vain poljennollisesti jotenkuten sovitettu, mutta luontevasti käsitelty nauru, jonka nimenomaan johtolaulaja osasi verrattoman kyvykkäästi kehittää mitä pettävimmän ilmeikkääksi.
Kun hänen ja herrasväen välille oli jälleen palautettu taiteellinen välimatka, oli hän saavuttanut uudelleen kaiken julkeutensa, ja hänen taidenaurunsa, hävyttömästi parvekkeelle singottu, oli ivahohotusta. Jo säkeistön sanallista loppua lähestyttäessä hän näytti taistelevan hillitsemätöntä kutitusta vastaan. Häntä nikotti, hänen äänensä särähti, hän painoi käden suullensa, hän väänteli olkapäitään, ja oikean hetken tullen hänestä räjähti, ulvahti ja puhkesi hillitön nauru, todellista siihen määrään jäljittelevä, että se vaikutti tartuttaen ja levisi kuulijoihin, niin että parvekkeellakin syntyi vastustamaton ja vain itsestään elävä rattoisuus. Se tuntui olevan omiaan yllyttämään laulajan vallattomuutta. Hän notkisti polviaan, läimäytteli reisiään, piteli kylkiään; hän halusi purkaa sydämensä, hän ei nauranut enää, hän kirkui. Hän osoitti sormellaan ylös ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään koomillisempaa kuin parvekkeen naurava seurue, ja lopulta sitten naurettiin kaikkialla, puutarhassa ja parvekkeella, tarjoilijoita, hissipoikia ja ovissa liikkuvia palvelijoita myöten.
Aschenbach ei lepäillyt enää tuolissa; hän istui pystyssä ikäänkuin yrittäisi torjua tai paeta jotakin. Mutta nauru, parvekkeelle leijaileva sairaalatuoksu ja kaunokaisen läheisyys kiehtoivat hänet unenlumoon, joka hellittämättä piti hänen päätänsä, hänen aistimiansa vangittuina.
Yleisen liikehtimisen ja hajaannuksen aikana hän uskalsi silmätä Tadziota, ja silloin hän sai huomata, että vastatessaan hänen katseeseensa kaunokainen kävi vakavaksi, kuin olisi sovittanut ryhtinsä ja eleensä toisen esikuvan mukaan ja ikäänkuin yleinen mieliala ei vaikuttaisi häneen mitään, koska toinenkin sen vältti. Tässä lapsekkaassa ja suhdetta ilmaisevassa mukautuvaisuudessa oli jotakin niin aseistariisuvaa, valloittavaa, että harmaahapsi vain vaivoin pidättyi peittämästä kasvoja käsiinsä. Hänestä oli lisäksi tuntuvinaan, että Tadzion äskeinen kohottautuminen ja hengitys ilmaisi huokausta ja rinnan ahdistusta.
Hän on kivuloinen, hän ei todennäköisesti elä vanhaksi, arveli hän jälleen siihen asialliseen tapaan, johon huuma ja kaipuu toisinaan ihmeellisesti vapautuvat. Ja puhdas säälintunne yhtyneenä irstaaseen tyydytykseen täytti hänen sydämensä.
Venetsialaiset olivat sillä välin lopettaneet ja tekivät lähtöä. Suosionosoitukset saattelivat heitä, eikä heidän johtajansa unohtanut koristaa lähtöänsä hupaisilla tempuilla. Hänen jalanraapaisuilleen ja lentosuukoilleen naurettiin, ja siitä hyvästä hän yltyi yhä. Kun hänen toverinsa olivat jo poissa, oli hän juoksevinaan takaperin muuatta lampunpylvästä vasten ja hoippui tuskasta vääränä portille päin. Siellä vasta hän äkkiä loi kasvoiltaan koomillisen onnenheiton naamarin, suoristautui, poukahti joustavasti pystyyn, näytti parvekevieraille julkeasti kieltänsä ja katosi pimentoon.
Kylpyvieraat hajaantuivat. Tadzio ei seissyt enää kaidetta vasten. Mutta yksinäinen istui vielä kauan tarjoilijain kummaksi pöytänsä ääressä, edessään omenajuoman tähteet. Yö joutui, aika kului. Hänen vanhempiensa kotona oli monia vuosia sitten ollut hiekkakello — hän näki jälleen tuon hauraan ja tärkeän pikkuesineen, ikäänkuin se olisi hänen edessään. Äänettömästi ja hienona suihkeena norui sen ruosteenpunainen hiekka ahtaasta lasikourusta, ja kun se ylemmässä ontelossa oli loppumaisillaan, syntyi siinä pieni, kiehuva pyörre.
Ja seuraavana päivänä iltapuolella itsepintainen teki uuden yrityksen johdattaakseen ulkomaailman kiusaukseen, ja tällä kerralla oli tulos paras mahdollinen. Hän poikkesi näet Markustorilta sen laidassa olevaan englantilaiseen matkailutoimistoon ja vaihdettuaan kassasta hieman rahaa esitti virkailijalle epäluuloisen muukalaisen ilmein kohtalokkaan kysymyksensä. Mies oli villapukuinen, vielä nuori englantilaistyyppi, tukka keskeltä jakaukseen suorittu, silmät lähellä toisiaan. Hänen olemuksestaan ilmeni sitä täsmällistä luontevuutta, joka ilkamoivan nokkelassa etelässä vaikuttaa niin vieraalta ja niin merkilliseltä. Hän aloitti: