Kuoleman voittaja

language: Finnish

KUOLEMAN VOITTAJA

Kirj.

Franz Werfel

Saksankielestä ("Der Tod des Kleinbürgers") suomentanut

Anna Leivo

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU

Huoneistoon kuuluu kamari, keittiö ja sivuhuone Josefstädter-kadun talon neljännessä kerroksessa, kaupungin laidassa. Aviopari Fiala nukkuu sivuhuoneessa, Klaralla, rouva Fialan sisarella, on olkivuoteensa keittiössä, jossa tuskin olisikaan tilaa toiselle vuoteelle, ja Franzl saa nukkua kamarissa vahakangassohvalla. Tämä huone ei ole kadun, vaan avaranpuoleisen pihan puolella. Mutta vaikkei tuo valoa levittävä piha juuri tuotakaan kunniaa nimelleen, vakuuttavat kärsivällisemmät asukkaat, että sen satumaisessa syvyydessä menestyy akasiapuu ja asuinhuoneet senvuoksi ovat tosin pimeitä, mutta rauhallisia. Tänään muuten, kun raikas talvi täyttää kadut, on aurinko pujahtanut sisään ja heittänyt seinälle pari hehkuvaa valokiehkuraa juuri samalla hetkellä, jolloin herra Fiala astuu huoneeseen.

Vuokralainen katselee huonettaan jokseenkin tyytyväisenä. Muiden laita on huonommin. Kuinka moni saa maata suorastaan kadulla! Vieläpä herrasväkeä, joka oli ollut paljoa ylempänä kuin hän: virkamiehiä ja majureja! Mitä kaikkea näinä vuosina onkaan tapahtunut, kuka sen ymmärtää?! Pitää vain kestää, muuta mahdollisuutta ei ole. Ja onni on, että vielä kuusikymmentäneljävuotiaana saa olla jossakin toimessa. Se on tosin vain puolenpäivän työtä, mutta liike vähentää joka päivä henkilökuntaansa. — Jumalan kiitos, varastonhoitajan palkka on liian pieni vähennettäväksi! — Kaikkihan käy vallan hyvin. Kuusikymmentäneljävuotias ukko ja kuusikymmentäkaksivuotias eukko eivät ole pahoin nälkäisiä. Klara-raukka ravitsee itsensä niissä taloissa, joissa hän palvelee. Surettaa vain Franzlin kohtalo.

Herra Fialan ajatuksenjuoksu, öin ja päivin sama, on päässyt päätökseensä. Ja nyt hän ryhtyy tekemään samaa, mitä hän aina tekee tullessaan kotiin ja astuttuaan kamariin. Ensiksi hän menee piippupitimen luo. Hän koskettaa kädellään porsliinipesää. Koskaan hän ei ole polttanut piippua eikä mitään muutakaan. Piippupidin on lahja eräältä entiseltä esimieheltä, joka siten oli tahtonut vapauttaa asuntonsa pahaenteisistä tupakka- ja koristekapineista. Herra Fiala tuntee iloa koskettaessaan piipun kiilloitettua pintaa. Se tuntuu niin arvokkaalta ja mieluisalta. Sivelevä käsi koskettaa parempia kauan sitten unohtuneita aikoja.

Piippupitimeltä ukko kääntyy akkunan ääressä olevaa pöytää kohti. Se on näköjään ompelupöytä, jonka tarkoituksenmukaisuutta kaikenlaiset rohkeat arkkitehtuuritemput hämmentävät. Niinpä päätyvät levyn neljä reunaa neljäksi satueläimeksi, jotka ovat mursujen tai goottilaisten delfiinien näköisiä. Mutta pöydällä ei ole ompelutarpeita, vaan kirjoitussalkku ja sen vieressä imuri. Tähän imuriin nojautuu herra Fiala kevyesti, ikäänkuin tästä sivistyneestä esineestä huokuisi jotakin lohtua, joka häntä aina virvoittaa.

Kahdesta nojatuolista ompelupöydän kummallakin puolella hän sensijaan ei välitä. Sillä hän seisoo nyt ylpeänä astiakaappinsa edessä. Sitä hän ei ole luovuttanut muita tavaroita myytäessä. (Ennen oli Fialan perheellä ollut neljä kalustettua huonetta, joista he antoivat kaksi vuokralle.) Tuo kaappi on katselemisen arvoinen. Pylväineen, päineen, torneineen se seisoo tuossa kuin linnoitus. Se on vielä rikkaan sokerileipurintalon perua Kralowitzista, josta hän on tuonut vaimonsa. Kellä on tämmöinen kalleus omanaan, se ei ole hukassa. Jos hän olisi sen myynyt, olisi myynnistä hyvinkin karttunut pari miljoonaa kruunua lisää. Mutta tahtoohan sitä sentään pysyä ihmisenä. Hänen entisen asuntonsa myyminen oli tosin tuottanut kauniit rahat, Jumalan kiitos!

Mutta kuka näinä aikoina voi luottaa rahaan? Niin tyhmä hän ei ollut, että tyhmän vaimonsa neuvon mukaan olisi pannut rahansa säästöpankkiin. Olihan hän saanut kokea, minkä arvoisia hänen kaksi säästöpankkivastakirjaansa olivat! Jos viimeinenkin menisi hukkaan, millaiseksi kääntyisi silloin tulevaisuus, kuinka kävisi vaimon, kuinka Franzlin!? Marie joutuisi Lainzin köyhäintaloon, poika Steinhofin laitokseen! Herra Fiala tietää sangen hyvin, mitä se merkitsee. Eivätkö vanhemmat ihmiset aina ole kuiskailleet köyhäintalon kärsimyksistä? Elämä kuuluu siellä olevan niin kauheata, että vanhat ihmiset hyppäävät ikkunasta lopettaakseen itsensä! »Yötä päivää kulkevat ruumisvaunut edestakaisin.» Vaikkapa nämä olisivatkin vain typeriä juoruja on ja pysyy köyhäintalo häpeänä. Vanhemmilleen, jotka olivat olleet kunniallisia ihmisiä ja omistaneet jotakin, hän ei tahtonut tuottaa tämmöistä häpeää. Hän ei ole koskaan ollut kerjäläinen, ja hänellä on aina ollut syömistä. Hänen perheensä ei saa päättää päiviään Lainzissa!

Nyt on Fiala, rustottuneilla käsillään kalleutensa reunaa pyyhkäisten, ajatuksissaan päässyt salaisuuteensa saakka. Herra Schlesinger on näyttänyt hänelle tien, herra Schlesinger, »Tutelian» vakuutusasiamies, entinen maanmies ja monivuotinen naapuri. Fialan tyytyväinen mieliala johtuu siitä salaisuudesta, joka hänellä on Schlesingerin kera yhteisesti. Tyytyväisyyteen on tosin sekaantunut hieman levottomuutta. Mutta hänen päänsä on väsynyt ja pehminnyt, Schlesingerin suu sensijaan liukas ja harjaantunut. Ja sitten, onko totisesti helppoa säilyttää naisilta salaisuus? Schlesinger on ollut oikeassa: ei saa antaa uskotella itselleen mitään! Pahinta naisissa on heidän epäluulonsa.

Herra Fiala tempautuu irti kalleudestaan lopettaakseen tavanomaisen kierroksen huoneessa siellä, missä hänen sydämensä paraiten viihtyy, kun hän on yksin.

Verrattain matalalla riippuu jättiläissuuruisten hyönteisten siipiä muistuttavien, lasimaisen ruskeitten lehtien peittämien ikivanhojen oksien ympäröimä ryhmäkuva. Kultakirjaimin on siihen painettu: »Herra Karl Fialalle, valtiokonttorin virkamiehiltä, Wienissä 1910.» Tämä ei ollut mikään tavallinen lahja, sillä esimiehet eivät suinkaan pitäneet tapana antaa valokuvaansa alaisilleen. Onkohan useinkaan tapahtunut, että nuo molemmat pahantuuliset hovineuvokset kärsivällisesti hymyillen ja suopeasti ovat sellaista tarkoitusta varten luovuttaneet kasvonsa valokuvattaviksi? Mutta tämä kunnianosoitus ei nyt huumaa herra Fialaa. Tämän valokuvan kautta saamaansa hyvitykseenkin hän kiinnittää tavallista vähemmän huomiota. Toimistopäällikkö Pech on varmaan ollut syynä hänen ennenaikaiseen eläkkeelle joutumiseensa. Kuka tietää, vaikkapa herra toimistopäällikkö silloin olisi halunnut omalle suojatilleen hankkia paikan!? Viisikymmenvuotiaana siirtyy kuitenkin vain pakosta eläkkeelle. Ja jos hän silloin tosiaankin olisi ollut niin sairas, olisiko hän vielä tänään hengissä? Olisikohan lääkäri, jonka luona hänen eilen Schlesingerin vaatimuksesta oli täytynyt käydä, mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen julistanut hänet muuten terveeksi? No, Jumala ties vaikkapa Pech, tuo häijy ihminen, suosikkeineen olisi vaipunut syvemmälle kuin hän!

Mutta nämä asiat vaivaavat tällä hetkellä perin vähän jäähyväislahjakuvan katselijaa. Hän on syventynyt kiihkeästi tarkastelemaan henkilöä, joka uhkeana ja mahtavana istuu molempien laihojen hovineuvoksien välissä. Tällä henkilöllä yksin koko kuvassa on päähine päässä, vieläpä suuri, hopeanauhoin koristettu kolmikolkkahattu. Lisäksi hänellä on päällään paksut, nyöritetyt turkit, jotka laajentavat hänen arvoaan kaksin-, kolminkertaisesti. Turkin hihansuut ovat kultanauhoin reunustetut kuin kenraalilla. Sitäpaitsi on paksuhansikkaisissa käsissä pitkä, musta sauva, jonka päässä on hopeapallo. Kerta kaikkiaan muistuttaa tuo henkilö komeata kuvaa eräästä toisesta ja kaikkeinkorkeimmasta henkilöstä, joka noina ankarasti säännösteltyinä aikoina oli hallinnut maata. Oliko moinen mies muka silloin sairas? Hän, joka rauhallisena ja arvokkaana astui ovenvartija-aitiostaan esille valppaana täyttämään melkein koko virastorakennuksen portin? Hän, jonka yksinäiseen korkeuteen ohikulkevat koululapset vain arasti katsahtivat, hän, joka jo tunsi tulleensa loukatuksi voimassaan ja kunniassaan, jos joku asiakas hänen ollessaan virantoimituksessa häneltä kysyi porrasta, kerrosta tai toimistoa? Hän, joka antoi tiedoituksensa jäisen jäykällä äänellä, ensin tuskaisen säälivästi tarkasteltuaan kysyjää?

Herra Fiala nauttii tämän mahdin jälkimausta. Hän ei ajattelekaan panna kuvan edessä seisovaa kulunutta ihmistä minkäänlaiseen yhteyteen tuon muinaisen loistoilmiön kanssa. Loistoilmiö ja nykyinen varastonhoitaja, joka tutisee senaikaisessa paikatussa nutussa, ovat kaksi eri ihmislajia. Samaa on vain se, että molemmilla olennoilla vielä on samanlainen partakuosi! Mutta kuka uskaltaisi verrata virkapukuisen tuuheata, itsetietoista keisaripartaa nöyriin harjastupsuihin oikealla ja vasemmalla, jotka nyt ohuina ja harmaina riippuvat poskilta?

Fiala itse vertailee kaikkein vähimmin. Hän vain katsoo herkeämättä. Kuva on alttari. Siitä uhkuu voimaa ja iloa. Senpä vuoksi hän häpeääkin itseään ja pelkää alati, että hänet yllätettäisiin alennustilassaan. Tänäänkin ja nyt hän kääntyy arasti ympäri, nähdäkseen, ettei ovi keittiöön äkkiä avautuisi.

Ja nyt vasta hän huomaa, että hänen huoneessaan on tapahtunut juhlallinen muutos. Sillä vahakangassohvan edessä oleva pöytä on verhottu. Verhottu hienolla punaisella kahviliinalla. Lautasliinatkin ovat paikoillaan ja kauniit, anopille, kralowitzilaiselle sokerileipurille, kuuluneet kahvikupit otetut esille.

»Missä ne naiset lienevätkään tuota liinaa piilotelleet?»

Sentapainen kysymys on vähällä herätä Fialassa. Mutta se ei herääkään, vaan mieluisain tunteiden pilvi, punerva kuin kahviliina, piirittää hänet. Sellaistahan on aina ollut, sunnuntaisin, ennenkuin sota syttyi. Mitä on siis tapahtunut? Nuo kupit, nuo lautasliinat, tuo pöytäliina — sehän on ryhmäkuvassa esiintynyt miehen uudestisyntyminen kaikessa turkiksilla reunustetussa voimassaan. Herra Fiala, yhäti ymmällä ja rusopilvien piirittämänä, heittäytyy uskomattomana unelmain valtaan. Salaisuus, sopimus, Schlesingerin aikaansaama ja lääkärin mahtisanalla vahvistettu, kohottaa hetken leppoisaa mielialaa. Niinpä voi kuitenkin toivoa säädyllistä loppua. Kaikki on paikallaan, vieläpä hieno pöytäkalustokin. Sen siroudessa on säilytettynä mennyt aika, jolloin hän terveenä ja suurena seisoi portilla, jolloin kaikki oli mukavaa eikä kukaan ihminen tuntenut puutetta. Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla sellaiseksi kuin on ennen ollut. Köyhäinkoti ei enää luo varjoa tielle, ja Franzlilla tulee aina olemaan niin paljon, ettei hänen tarvitse joutua laitokseen.

TOINEN LUKU

Herra Fiala seisoo yhä miellyttäviin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hänen vaimonsa kahvitarjotinta kantaen ponnistautuu ovesta sisälle. Hän hämmästyy nähdessään tämän tarjottimen, sillä ennen milloinkaan käyttämättömien kahvi- ja kermakannujen lisäksi sillä on vadillinen taidokkaita leivoksia, espanjalaisia tuulihattuja, piparpähkinöitä, kakkuja ja vehnäsviipaleita. Tässä taidossa on rouva Fiala, sokerileipurin tytär, mestari. Mutta ketä varten hän on tällä kertaa taitoaan ponnistanut? Muuten hän leipoo vain silloin, kun hän tahtoo osoittaa kiitollisuuttaan rikkaille naisille, joita hän tuntee ja jotka hänelle silloin tällöin tekevät jonkin hyväntyön. Nyt rouva Fiala on perin hämillään, koska hänen on jotakin sanottava ja koska hänestäkin tämä juhlallinen välipala, josta hän on koko päivän iloinnut, tuntuu kovin merkilliseltä.

»No, Karl, nythän on sinun nimipäiväsi!»

Mutta äkkiä näyttääkin aihe tuntuvan hänestä pätevältä, sillä hän pudistaa itsekseen päätänsä. Moinen päähänpisto ja halu oli arvaamatta saanut hänessä vallan. Onhan hänellä vielä hyviä liinavaatteita. Ja mies kiusaa itseään, tulee aina surullisena kotiin. Koskaan hän ei mene ulos, koskaan hän ei vaadi mitään. Hän ei polta, hän ei juo. Tuo kaikki oli koskenut häneen tänään aamupäivällä. Täytyyhän ihmisellä joskus olla iloakin, vaikka on vanhakin. Mutta kenties ei syynä ollut yksin tämä ajatus. Kenties hänkin on luonut katseen ryhmäkuvaan ja löytänyt siitä omansa.

Herra Fiala ei vieläkään ole tointunut. Kuin unesta heränneenä hän tuijottaa vaimoonsa. Mikä musta silkkipusero koristenappeineen tuo on? Sekin on peräisin noilta ajoilta! Ja tekohampaatkin on vaimolla suussaan; niitä hän ei muutoin enää käytä, koska ne ovat aikaa myöten käyneet liian suuriksi.

Nyt Fiala näkee elämänkumppaninsa aikoja unohtuneessa komeudessa. Hän kuulee nimipäiväänsä vietettävän tänään. Karleja on tuhansittain. Ja kaikki Karlet viettävät tätä päivää. Se täyttää hänet mieluisalla ylpeydellä. Sillä koska muut Karlet juhlivat, saa hänkin vielä juhlia! Salaisuus juolahtaa hänen mieleensä ja muuttuu heti unohduksissa olleeksi polkaksi. Kömpelösti hän tavoittelee vanhaa tahtia, jonka hän tuntee itsessään, ja koskettaa vaimon kuihtunutta vyötäröä ja olkapäätä. Mutta suudelmaan saakka ei enää riitä.

He istuvat nyt pöydän ääressä ja nauttivat. Kahvin pinnalla ui paksu kuori. Hieman pidättyvästi uhrataan joka kupille kaksi sokeripalaa. Huonekin yhtyy hetkeksi mielihyvän idylliin. Se lieventää valon kuoppasilmäisen sairauden ja muuttaa köyhyyden hyvinvoivaksi turtumukseksi, ikäänkuin pikimmältään tunnustaisi Karl Fialan ja keisarillisen valtiokonttorin entisen turkispukuisen ovenvartijan samaksi henkilöksi.

Muutos kestää niin kauan kuin ei kumpikaan puhu mitään. Mutta valitettavasti innostuu herra Fiala tekemään vilpittömän huomautuksen, joka heti avaa arkipäivälle oven.

»Jumalan kiitos, ettei Klara ole kotona!»

Tosin tuntee rouva Fiala pelkoa sisartaan kohtaan ja niin kauan kuin tätä asiaa ei otettu puheeksi, on hänkin iloinnut yksinolosta ukkonsa kanssa, mutta nyt on hänet valitettavasti pakotettu ainaiseen puolustusasentoon. Sillä Klara on kiistan aiheena puolisoiden välillä. Herra Fialakin pelkää kälyään, öisin hän usein makaa valveillaan ja tuntee kammoa viereisessä keittiössä nukkuvaa naista kohtaan. Onhan Klara kaksi kertaa luuta kädessä uhannut häntä! Ja kun hän kerran tulee vanhaksi ja heikoksi, lyö Klara varmasti, säälimättä! Hän ei voi vapautua siitä kuvitelmasta, että käly kerran iskee luudantyvellä suoraan häneen silmäänsä. Hän tuntee tarkalleen, kuinka silmä paisuu ja kihelmöi, Samalla kun hänen vaimonsa purkaa tavallisia lieventäviä syitään: että Klara muka on kaistapäinen, että palvelijatar-elämä on hänet turmellut, että kaikki vanhatpiiat ovat eriskummaisia ja että Klaralla sentään oikeastaan on hyvä sydän ja vielä paremmat työkädet.

Herra Fiala karkoittaa mielestään tämän ikävän kohtalon, jota vastaan ei enää voi mitään tehdä:

»Missä Franzl on?»

»Hän on puita hakemassa.»

Silloin soi ovikello. Siellä on herra Schlesinger, vakuutusasiamies. Hän tulee usein juttelemaan Fialan luokse. Sillä ensiksi hänkin on kotoisin Kralowitzista, ja toiseksi hän asuu samassa porraskäytässä.. Hän pysähtyy ovelle ja maiskauttaa muutamia kertoja kielellään, ennenkuin esittää kysymyksensä, enemmän itselleen kuin vanhuksille:

»Mitä on tekeillä?»

Fiala hätkähtää vieraan saapumisesta. Hänen hieman tylsät siniset silmänsä tuijottavat hämillään asiamiestä, jolla on tiedossaan hänen omavaltainen salaisuutensa. Rouva Fiala sitävastoin ei voi tukahduttaa emäntämäistä ylpeyttään, voidessaan asettaa tuntijan ja paremman ihmisen eteen lautasliinat, hienon kaluston ja hyviä leivoksia. Hän tuo uuden kupin, kaataa kahvia ja osoittaa vieraalle paikan, niinkuin asiaan kuuluu.

Mutta ennenkuin Schlesinger istuu, elehtii hän paljon puhuvasti ilmeikkäällä päällään:

»Tuosta sen näkee, missä raha asuu.»

Hänelläkin on ikää jo viisikymmentä vuotta, päälaki kalju ja sileä kuin kuvastin ja pienet ylähuuleen liimautuneet harmaat viikset. Hän ei anna itsensä ränsistyä, vaan pysyy aina siistinä. Tyytyväisenä hän tarkastelee tarjottua. Hänkin esiintyy rouva Fialan syntyperän kuvassa. Wewerkan sokerileipuriperheen nimi on hänelle tuttu. Tosin ulottuu kunnioitus tätä nimeä kohtaan vain niin pitkälle, että se voi antaa aiheen mainita toisen, nimittäin hänen omansa. Aihe on hänellä valmiina. Hän esittää melkein murheellisesti lausutun kysymyksen:

»Olette kai tuntenut toiminimi Markus Schlesingerin Kralowitzissa, torin varrella?»

Rouva Fiala myöntää vilkkaasti.

»Kutomateoksia, kappaletavaraa, kangastavaraa, herkkuja, etelän hedelmiä, elintarpeita, tupakkaa. Tavaratalo jo silloin, vai kuinka! Ilman isävainajaani olisi koko Kralowitz ympäristöineen kuollut. Eikö niin?»

Eukko ajattelee ihastuneena entisyyttään.

»Oliko isäni arvossa pidetyin kauppias paikkakunnalla vai eikö? Sanokaahan itse, rouva Fiala.» Rouva Fiala ei ole koskaan ollut toista mieltä. Mutta Schlesinger alentaa äänensä vienoksi ja katkeraksi säveleksi:

»Ja nyt kysyn teiltä, rouva Fiala, eikö isäni ollut tyhmyri myydessään tuon suuren liikkeen? Wieniin hänen piti muuttaa ja menettää rahansa pörssissä!!»

Herra Fiala voisi huomauttaa jotakin asiaan kuuluvaa. Hänellekin olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi muuttanut kotiseudultaan, Mutta Schlesinger ehkäisee hänet. Hän ei tahdo tulla häirityksi selostaessaan murhenäytelmäänsä:

»Suuren varastoni edustalla voisin nyt seisoa torin varrella. Neljä peililasiakkunaa ja niiden takana kaikki ensiluokkaisesti järjestettyä! Siellä voisin seistä ja katsella torille. Kun ostajat tulevat, ei minun tarvitse liikahtaa. Sitä varten on henkilökunta olemassa… Kylläpä katsonkin nykyään kauniisti torille! Kun isävainajani oli vätys, olen minä nyt loinen.»

Schlesinger puraisee epätoivoissaan leveillä, harvoilla etuhampaillaan pään poikki sikaarilta, imee sitä kiihkeästi joka puolelta ja sytyttää sen:

»Entä nykyinen toimeni! Tunkeutua aina uudelleen asiakkaan luo! Ja asiakas on itsepäinen kuin myllärin aasi. Ihmiset luulevat, että kuolema on huijausta. Miksi heidän pitäisi vakuuttaa henkensä? Oikeassa he ovatkin.»

Fiala luo häneen hämmästyneen katseen. Se saa herra Schlesingerin, tyynnyttääkseen hänen epäluulonsa liikeasioita vastaan, iloisesti naurahtaen huudahtamaan:

»Niin, tämä meidän herra Fialamme! Hän kyllä on minun kanssani onnistunut!»

Mutta koska tämä huudahdus ei ole oikein selvä, lisää hän tapansa mukaan odottamatta ja huokaisten:

»Mieluummin olisin ruvennut valokuvaajaksi!»

Kukaan ei kysy, miksi huokaava mieluummin olisi ruvennut valokuvaajaksi. Hän itsekään ei antaudu sen enempiin selityksiin, nousee vain tuoliltaan ja puhuu, kävellen samalla huoneessa edestakaisin, levottomana töytäisten esineitä tai pyyhkäisten niitä hihallaan:

»Kuinka monta porrasta luulette minun päivässä nousevan? Kun illalla kahdeksan aikaan astun kahvilaan, olen väsynyt, niin lopussa, etten enää jaksa korttiin kajota. Lisäksi sietäisi teidän tietää, minkälaisen palkkion saan. Ennen se ei ollut vaiva eikä mikään. Mutta nyt! Monasti en kivun vuoksi voi vasenta kättäni liikuttaakaan. Ja joka kymmenennellä askeleella minun täytyy pysähtyä, kun en enää jaksa haukkoa ilmaa. Loinen minä olen ja vanha minä olen. Mitä vielä puuttuu?»

Rouva Fiala sanoo vastaan ja laulaa ylistystä Schlesingerin nuorekkuudelle. Mutta toinen jatkaa täyttä päätä:

»Tiedättekö mitä, rouva Fiala? Viisikymmenvuotias mies on vanhempi kuin seitsemänkymmenen ikäinen. Viidenkymmenen vuoden ikä, sen tunnen, on vaarallinen. Teidän miehenne, hän on jo päässyt tuon vaarallisen pisteen ohi. Jopa sadanteen ikävuoteensa saakka!»

Lausuu näin ja kohottaa tervehtien ryyppylasia, jonka rouva Fiala on hänelle sillä välin kaatanut. Sitten hän istuu ja huokaa:

»Me juutalaiset tupakoimme liiaksi.»

Mutta pian hän oikaisee:

»Anteeksi! Minä en ole juutalainen, jos suvaitsette ottaa sen huomioon.
Minä olen antautunut Pyhälle Neitsyelle.»

Schlesinger näkyy pelästyvän näistä sanoistaan. Hän käy hyvin vakavaksi ja lysähtää kokoon. Mutta Fialat eivät ole ymmärtäneet hänen vaarallista julkeuttaan, vaan tirkistelevät häneen. Sitten hän lausuu äkillisen nöyryyden puuskassa lopuksi:

»Niin! Menestymisen vuoksi on parempi niin!»

Sitten hän vaikenee kuin aavistellen jotakin. Fiala on levoton, sillä hänellä olisi asiamiehelle vielä tehtävänä monta kysymystä. Vaimo on mennyt pois huoneesta, mutta sittenkään ei jää aikaa kysymysten tekoon, sillä pian hän on taas tullut takaisin. Schlesingerin kralowitzilaiset ylvästelyt ovat kiihoittaneet hänen ylvästelyhaluaan. Helposti voi huomata, että vaimo on kaikessa hiljaisuudessa taas ottanut pois tekohampaansa; mutta nyt hänellä on musta puulipas mukanaan. Hänen kurttuiset sormensa penkovat hätäisesti sykkyrää samettinauhoja, silkkijätteitä ja koristenyörejä ja kalisuttavat solkia ja särkyneitä lasihelmiä. Mutta pääaarteet ovat perhelippaan pohjalla. Marie Fialakaan ei ole maantieltä, ja hän voi näytellä muistoja Kralowitzistä ja sukulaisistaan. Ja herra Schlesingerin täytyy ottaa käteensä valokuva, mutta hän pysyy silloinkin ilmeisen kylmäkiskoisena ja arvokkaan väsyneenä. Fialat, mies ja vaimo, ovat aina tunteneet tarvetta kiinnittää kuviin elämänsä juhlalliset, valitettavasti niin harvinaiset hetket. Heidän vaiheissaan on valokuvaustaidolla ylevä merkitys. Miehellä on oma kuva-aarteensa, vaimolla samoin omansa, juuri se, jota »Tutelian» edustaja nyt niin hermostuneesti ja kylmäkiskoisena heiluttelee sinne tänne. Rouva Fiala selittää:

»Vanhempaini hauta, katsokaahan, Kralowitzin hautausmaalla.»

Tämä kabinettikokoa oleva kuva esittää tosiaankin hautapatsasta, ja Schlesingerinkin hylkivän mielen on pakko myöntää, että se on varakas hauta vakavien, kunnianarvoisien ketjujen ympäröimine upeine ruohikkoineen. Kunnioittavasti hän nyökäyttää päätänsä ja sanoo epätäsmälliseen tapaansa, joka aina verhoo sanat hämärään:

»Päähautuumaalla voisitte katsella…»

Mutta kuvassa näkyy vielä enemmän. Siinä nähdään itse rouva Fiala upearöyhelöisessä puvussa, päässä sulkahattu riippuvine harsoineen. Hän seisoo siinä samalla tavalla koristetun ja vielä korkeapovisen Klaran ja Karlin välissä, joka hansikkaat kädessä ja jäykkä hattu päässä tarjoaa hänelle käsivartensa.

Tosin Schlesinger ajattelee itsekseen: »Onpa tuokin makua!», mutta lausuu kuvasta hyväntahtoisesti kevyen ylistyksen. Äkkiä rouva Fiala kirkaisee kuin huomaisi vasta ensi kerran sen häpeän ja pilkan, joka on tullut hänen osakseen. Hänen äänensä ihan särkyy:

»Senkin pojan lurjus!!»

Eikä tosiaankaan voi olla häväistystä huomaamatta tai sitä puolustaa. Eräs pojanvekarakin on samaan aikaan osunut Kralowitzin kirkkomaalle, ja itseään ikuistavan perheen selän takana kauniin hautakiven takaa hän näyttää valokuvaajalle kieltään ja ivallista irvistystään. Nyt ja ikuisesti kuin kohtalo!

Mitäpä herra Schlesinger muuta voi kuin omastakin puolestaan tuomita tuota ilkeää katupoikaa ja pistää kuvan takaisin omistajansa käteen? Rouva Fiala paukauttaa mustan lippaan äkkiä kiinni, sillä ovelle on koputettu. Ei ole enää aikaa näyttää vieraalle kuvaa kahdesta kauniista ja kevyesti puetusta veljentyttärestä, jotka ovat varieteetanssijattarina saavuttaneet suurta mainetta ja viimeksi palkatut Etelä-Amerikkaan.

Tervehtimättä on Franzl astunut sisään, menee sivulleen katsomatta vanhusten ohi keittiöön ja laskee siellä puutaakan hartioiltaan jysähtämään lattialle. Franzliksi nimitetään pitkää, synkkää miekkosta, jolla on ikää kolmekymmentäkaksi vuotta. Rouva Fiala väittää, että pisamat ovat kaikkeen syynä. Franzl on näet kaatuvatautinen, jolla on usein kohtauksia. Hän unohtaa, mitä hänelle on annettu tehtäväksi, eikä senvuoksi kelpaa mihinkään toimeen, vaikka hän päiväkaudet kuljeskelee hakemassa työtä. Kaikille eduksi vapaudutaan sellaisista olennoista uskomalla heidät siihen määrättyjen, yleishyödyllisten laitosten huostaan. Täytyy sanoa, että Franzlin äiti jo usein oli halukas vetoamaan lapsensa puolesta julkisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän oli muka kuullut, niin selitti hän sellaisten kohtausten sattuessa miehelleen, että nyt, kun punaiset kaupunginisät hallitsivat Steinhofissa, ruoka oli erinomaista, parempaa kuin mitä poika kotona heidän luonaan voisi saada. Mutta silloin ei herra Fiala ymmärrä leikkiä, silloin voi hän, hiljainen ja nöyryytetty, esiintyä entisaikaisessa karskissa osassaan. Tänne tulee Franzlin jäädä. Niin kauan kuin hän vielä hengittää, pitää hän huolta pojasta, kukaties vielä kauemminkin!

Sillä välin tarjoaa rouva Fiala pojalleen syömistä:

»Haluatko jotakin, Franzl? Kahvia tai leivoksia?»

Mutta Franzl tuijottaa äitiinsä vain äänettömänä, katse sammuneena ikäänkuin tahtoisi sanoa: »Olenko sen ansainnut?» Sitten hän istuutuu keittiön arkulle ja tuijottaa, kuten aina, alkavaan hämärään. Hämärän mukana hiipii rouva Fialaan pelko. Nyt tulee Klara kotiin. Hän kiidättää kahvikaluston keittiöön ja kätkee huolellisesti kupit ja kannut. Kiireisin käsin hän käärii hienot liinat kokoon ja vie ne sivuhuoneeseen.

Herra Schlesingerinkin valtaa epämiellyttävä tunne. Franzlin ilmestyminen tyrehdyttää aina hänen sanavuolautensa. Hän ei siedä nähdä kärsimystä. Hän tuntee mieskohtaisesti loukkautuvansa, kun kuolema ja sairaus tunkeutuvat hänen läheisyyteensä. Onhan hänen tehtävänsä lopultakin vakuuttaa ihmisiä näitä luonnon tuhoja vastaan. Nopeasti hän lausuu kiitoksensa ja sanoo hyvästi herra Fialalle. Mutta tämä seuraa kiihtyneenä häntä eteiseen. Siellä hän nyt voi rauhoittuneena esittää kysymyksensä, sillä hän pitää silmällä portaita, joita pitkin Klara voi saapua. Hätäisesti hän kopeloi vakuutuskirjaa lompakostaan.

»Onko siis hyvä näin ja kaikki kunnossa, herra Schlesinger?»

Asiamies panee kaiken varalta aikansa palvelleet silmälasit nenälleen ja vaihtaa persoonallisen äänensävyn viralliseen välikappaleeseen, jonka avulla hän päivittäin tunkeutuu asiakkaiden luo:

»Rakas herra Fiala! Vakuutusteknillisesti puhuaksemme te olette voittanut päävoiton.»

Ukko tarkkailee nopeata ja sanavalmista suuta. Hän saa ensin kuulla pari hyvin opittua »vakuutusteknillistä» tieteellisyyttä. Sitten Schlesinger ahtaa hänen päähänsä:

»Olette käärinyt kokoon pari mitätöntä miljoonaa. Miljoonat ovat muuten hyvät olemassa, mutta tuolla roskalla ei ole penninkään arvoa. Jos olisitte tullut luokseni ja kysynyt: Schlesinger, pitääkö minun syödä rahani? Mitä luulette, että olisin teille sanonut?»

Fialan sameansiniset silmät odottivat jännittyneinä vastausta, jonka hän olisi saanut sellaiseen kysymykseen.

»Olisin sanonut teille: Syökää rahat! Sillä mitä tahtoisitte niillä tehdä? Pannako pankkiin, tuo roska? Olisitte tosiaan lihonut jo koroista! Mutta rakkaani, kaikki pankit tekevät nykyään vararikon. Nykyään on aika, jolloin Jumalan suurimmat ihmiset lakkauttavat maksunsa! Siis ensiksi ei teillä olisi ollut mitään hyötyä rahoista, ja toiseksi olisitte ne menettänyt!»

Tämä todistelu on täysin vakuuttanut herra Fialan. Hän luottaa siihen ehdottomasti.

»Vain ystävyydestä olen tuntenut harrastusta teitä kohtaan, Fiala! Sillä teistä en ansaitse mitään. Jumala varjelkoon, saisinpa hävetä. No niin, te olette parhaassa iässä, vielä reipas mies. Teillä ei ole mitään, niinkuin sanotaan, mutta te voitte sillä elää. Oikein hyvin elää. Senhän näkee. Tänään ja huomenna elätätte itsenne ja perheenne. Miksi siis tahtoisitte syödä vaivaiset roponne taikka menettää ne huonoihin korkoihin? Nyt käy kaikki hyvin, mutta entä sitten, hyvä ystävä, kun ette enää pysty ahertamaan? Ja jos käy vielä huonommin…?»

Vanha mies tuntee, että siinä on nähty hänen sisimpäänsä. Hän alkaa kiihkeästi nyökkäillä Schlesingerin sanoihin.

»Mikä silloin tulee eteen, herra Fiala? Mutta siitä olen jo pitänyt huolta. Silloin tapahtuu ihme. Te ette ole ropojanne syönyt ettekä menettänyt niitä pankissa tai säästökassassa. Olette maksanut kohtalaisen vakuutusmaksun. Tutelia antaa omaisillenne, ei kymmentä tai kahtakymmentä prosenttia korkoa, vaan kaksisataa, viisisataa, tuhat prosenttia! Pääoman se antaa teille rovoistanne!!»

Fialan kirkastus on täydellinen. Asiapaperi vapisee hänen kädessään.
Kankein kielin hän tahtoo vielä tehdä viimeiset tiedustelunsa:

»Ja koska… maksetaan sitten… ne rahat?»

Asiallisesti, sormeaan kostuttaen, Schlesinger alkaa selailla sopimusta.

»Täällä sen täytyy olla mainittuna… Tässä… Ja sitoudumme, jos kuolema tapahtuu täytettyjen viidenseitsemättä ikävuoden jälkeen…»

Schlesinger kohottaa innostuneena katseensa paperista ja nauraa:

»Nyt olette kuudenkymmenenneljän vanha ja elätte varmaan sadan vuoden ikäiseksi. Ja täytettyänne kuusikymmentäviisi maksetaan jo vakuutusrahat. Vuoden kestävä odotusaika on todellakin hyvin kohtuullinen. Ylipäänsä! Auliita sopimuksia, sen saatte uskoa, tekee nykyään vain Tutelia!»

Portaitten kiemuroita nousevat laahaavat askeleet. Nopeasti pistää Fiala sopimuksen taskuunsa ja häviää asuntoonsa. Herra Schlesinger vetää syvään huokaisten asuntonsa avaimen taskustaan.

KOLMAS LUKU

Ensimmäiseksi, kotiin tultuaan, Klara riisuu kengät ja sukat jalasta. Kenkiä säästääkseen hän liikkuu kotona periaatteellisesti vain paljain jaloin. Hänen jalkansa ovat kuhmuiset ja kauhistuttavat. Mitkään muut saapasnumerot eivät sovi näihin jalkoihin kuin sen muodottoman hammaslääkärin, jonka luona hän palvelee. Klara saakin aina periä jättimäisen miehen käyttämät saappaat. Hänen povensa, josta ei vain hän, vaan myöskin vanhempi sisar kerran olivat olleet niin ylpeitä, on kauan sitten kuihtunut ja vienyt mukanaan suurimman osan hänen päänsä hiuksista. Klara ei milloinkaan luovu likaisesta pääliinastaan, joka vinosti solmittuna kiertää hänen kaulaansa. Tämän liinan alla liikkuu pitkillä, luisilla kasvoilla kaikki värit ja ilmeet. Ei kukaan osaa vilkuilla niin herttaisen tekopyhästi kuin hän, kun isäntäväki tapaa hänet pistämässä suuhunsa jotakin katetun pöydän herkkupaloista. Jos jossakin niistä taloista, joissa hän palvelee, katoaa seteliraha tai koriste-esine, ei kukaan niin kiihkeästi ja epätoivoisesti ryhdy niitä etsimään kuin Klara. Ei kenelläkään myöskään ole niin salakavalia raivonpurkauksia.

Klara on kerta kaikkiaan senluontoinen. Hän ei säilytä sydämessään suuria elämänhetkiä eikä niiden valokuvia. Hän ei kaipaa hienoja pesuvaatteita eikä parempia tavaroita. Hänen suuren puuarkkunsa sisältöä, jonka aarteisiin hän joskus viittailee, ei ole vuosikymmeniin purettu. Hän ei milloinkaan tekisi sitä, mitä hänen Marie-sisarensa tänään on tehnyt, salaisen kauneuden kaipuun puuskassa kattaessaan miehelleen nimipäiväpöydän. Sitävastoin aavistelee Klara nyt jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja nuuskii ja vilkuilee:

»Mitä sinä tänään olet keittänyt? Kahviako?»

Rouva Fiala on pahasti pelästynyt ja perin vähä-ääninen:

»Mutta, Klarinka, teetä minä olen keittänyt, heikkoa teetä niinkuin aina!»

Epävarma vastaus herättää Klarassa vaarallisen vihanpuuskan. Hän puristaa huulensa yhteen ja kohdistaa vihansa keittiöön. Kovalla kolinalla hän heittelee esineitä nurkkiin. Hän tempaa liedeltä astioita kuin raivoten erotellakseen oman osansa perheen osuudesta. Sisartansa hän ei enää huomaakaan. Vihdoin hän avaa mukanaan tuomansa mytyn. Sieltä ilmestyy esineitä, nimettömiä, sellaisia, joita muuten löytää vain kaatopaikoista: kaksi kuivunutta omenaa, porsliinisirpaleita, pari, tyhjää sardiinipurkkia, kynttilänpätkiä, savukekoteloita, käärelankaa ja pääasiana vanha, risainen miehenpaita. Kiivaasti Klara latoo saaliin komeroonsa, jota kukaan kuoleman uhalla ei saa lähestyä. Päästäkseen taas sovintoon ja ilmaistakseen ihastuksensa rouva Fiala kysyy näiden aarteiden alkuperää. Vanhapiika puhelee kipakasti:

»Varastanut minä ne olen! Mitä? Olenko minä varas? Sanotko minua varkaaksi, varkaaksi, kun saan lahjoja…»

Hänen suunsa vääntyy väärään, silmät ja nenä käyvät punaisiksi ja kosteiksi; hän päästelee lyhyitä ulvahduksia ja kyyneleitään pyyhkien ja nenäänsä niistellen alkaa valittaa: Hän on muka joutunut pahain ihmisten seuraan. Kauan hän ei enää sitä kestäisi. Kaipa hän jostakin muualtakin makuupaikan löytäisi. Varas hän ei ole, mutta kaikkialla varkaiden ympäröimänä. Tuhlurien ja ylellisten kanssa hänen pitää elää, jotka salaa keittävät kahvia ja leipovat leivoksia, joita hänelle ei anneta, mutta tarjotaan juutalaiselle. Näillä tuhlareilla ei enää ole aavistustakaan elämästä. Mitään nämä ylellisyydessä eläjät eivät ole oppineet näinä vuosina. Tyhmiä ihmisiä, tyhmiä tuhlareita, eivät tiedä, minkä arvoisia tavarat ovat. Kun hän tuo lahjojaan kotiin, nauravat nuo tyhmyrit. Sen hän saa siitä, että on säästäväinen ja tuntee hinnat…

Rouva Fiala, joka hyvin tietää, ettei nyt voi mitään tehdä, hiipii nöyrästi sivuhuoneeseen.

Tuskin Klara huomaa olevansa yksin, kun hän jo hyökkää kätköihin, joissa arvelee piilotettujen makupalojen olevan. Ensi yrityksellä hän jo ne löytää. Kolme leivosta hän ottaa lautaselta, yhden jättää jäljelle. Saaliinsa hän kätkee erääseen tavarakomeroaan kaunistavista sardiinipurkeista. Siellä saavat nämäkin leivokset pilaantua, niinkuin paljon muutakin.

Mutta jotta ei kukaan tohtisi luoda epäluuloisia katseita häneen, päättää hän tänään harjoittaa peloittavampaa diktatuuria kuin tavallisesti. Siinä mielessä hän nostaa uuden melun: hänen arkkuunsa on muka murtauduttu! Hetkisen kestäneen kimakan kiljunnan jälkeen rouva Fiala on saanut itkijän rauhoittumaan, mutta ei vakuutetuksi. Hän arkkuansa ovat saastaiset kädet koskettaneet. Sokeakin näkee sen selvästi nuorista, joilla se on köytetty.

Sillä välin istuu herra Fiala pimeässä huoneessa. Valoa ei sytytetä. Valoa on vain aterian aikana ja nukkumaan mennessä. Ja mihinkäpä hän nyt valoa tarvitseekaan? Ruusunpunaiset onnenpilvet leijailevat yhä hänen päänsä ympärillä. Niin leppoisasti ne kietovat hänet vaippaansa, että hän ei lainkaan enää kuule Klaran tavanomaista riitelemistä. Samalla tavoin tuntee varmaankin se, joka on pelastunut kuoleman vaarasta tai voittanut raskaan vaivan. Sillä Fiala tuntee todella pelastuneensa taskussaan olevan asiakirjan avulla. Mikään peloittava tulevaisuus ei enää uhkaa, eikä salakavala sattuma väijy joka portilla. Lainzin sähköjuna kulkekoon vain rauhassa tietään. Sen kuljettajan ja koneenkäyttäjän näkeminen ei enää sydänpohjia myöten häntä säikähdytä. Turvattu toimeentulo niin monen kauhean vuoden jälkeen — suloisella vetovoimalla se vetää hänet alas nojatuoliin ompelupöydän vieressä.

Ihmiset! Kun asiaa ajattelee, hakevat he kuolemastakin hyötyä! Tällä hetkellä välähtää Fialan mielessä hämmästys, melkeinpä kunnioitus inhimillistä edistystä kohtaan. Franzlin ei tarvitse maata kadulla. Franzlia ei suljeta Steinhofiin. Sehän on pääasia! Vieläkö muuta on toivottavaa! Ei mitään!… Ja kuitenkin! Pieni mitättömyys, mutta suloinen mitättömyys. Ryhmäkuva seinällä on käynyt näkymättömäksi. Fiala ei voi enää nähdä itseään entisessä komeudessaan eikä myöskään varattomia hovineuvoksia, joiden välissä hänen ihanuutensa rehentelee.

Mutta erään toisen hän näkee nyt ihan selvästi, hänet, joka kerran vei hänen paikkansa, ainoan vihollisensa, kaiken vihamielisyyden yhteenvedon, hänet, toimistopäällikön, hänet, herra Pechin! Kunpa herra Pech vain voisi olla todistajana, että vääryyttä kärsinyt kunnollinen ihminen, jonka kuusikymmenvuotiaana täytyi kestää sota ja nälkä, siitä huolimatta kunniallisesti kykenee päättämään päivänsä. Tosin on toimistopäällikkö jo kauan ollut Lainzin asukkaana. Vielä mahtavampia kuin hän, hovineuvoksia ja majureita, kulkee talvisin ilman päällystakkia kalpeina ja arkoina taloissa kerjäämässä. Herra Fiala voisi Marien ja Franzlin kanssa kävellä köyhäinkodin puiston läpi, hitaasti sivuuttaen surkeana penkillä kyyröttävän herra Pechin, ja viitata itseensä ja omaisiinsa: »Katsokaahan!»

Niin onnentäyteinen kuin mielikuva onkin, keskeyttää senkin unelman ulkoa eteisestä paraillaan kuuluva rähinä. Klara lyö pöytään viimeisen valttinsa. Seitsemän paholaisen kaakattava ääni syyttää toisia saman käytävän vuokralaisia siitä, että he ovat ryöstäneet häneltä. Niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista, täytyy useiden vuokralaisten yhteisesti käyttää erästä tarpeellista paikkaa, joka on asuntojen ulkopuolella käytävän päässä. Klara väittää, että hän juuri sieltä löytämässään piilopaikassa aina pitää lipastaan, joka nyt muka on varastettu. Ei mikään paikka talossa ollut turvattu varkaiden käsiltä, ja senvuoksi hän oli valinnut juuri sen paikan. Monet äänet nauravat ja säestävät Klaran kimakkaa diskanttia. Rauhaa rakentava basso tiedustelee hiljakseen, mitä arvoesineitä tuo niin erikoisesti talletettu ja nyttemmin varastettu lipas sisälsi. Klara huutaa:

»Rauhanaikaista käärelankaa!»

Silloin ratkeaa vaarallinen tilanne rajuun riemuun. Rouva Fiala livahtaa huoneeseen puolisonsa luokse. Hän itse kestää valittamatta kaikki Klaran aiheuttamat ikävyydet, mutta kun purkaus tapahtuu käytävässä ihmisten joukossa, silloin hän häpeää sisarensa puolesta, silloin hän tahtoisi mennä piiloon. Hän odottaa nyt, että mieskin kälynsä vuoksi häntä toruisi. Onpa hän valmis hänen torumisiinsa yhtymäänkin, olemaan kinastelematta ja myöntämään hänen olevan oikeassa. Mutta mikä vaivaa Fialaa: hän ei toru, vaan lohduttaa vaimoansa:

»Älä hänestä välitä!»

Hän nousee, seisoo ryhdikkäänä ja juhlallisena kuin nuorukainen, kuin muinoin valtiokonttorin portinvartija. Hän levittää pimeässä paperin, kuin lukeakseen jotakin vaimolleen, tarttuu hänen vanhaan käteensä, ja vaiteliailta huulilta valuu sanoja, vaikka ne ovatkin ainoastaan Schlesingerin sanoja. Hän ilmaisee nyt kaikki vaimolleen. Vakuutuksen salaisuuden ja ihmeen. He molemmat ovat pelastettuja kaikiksi ajoiksi. Hänen kuolemansa jälkeen maksetaan Marielle omaisuus, pääoma, kaksisataa, viisisataa, tuhannen prosenttia vanhasta asunnosta ja tarpeettomista huonekaluista saadun mitättömän summan sijaan.

Tämä on todella juhla- ja nimipäivä. Eipä Marielta silloin puuttunut
syvempää aavistusta, kun hän levitti pöydälle punaisen kahviliinan.
Mutta nyt hän itkee. Hän itkee vähemmänkin suurissa tilaisuuksissa.
Mutta tämmöiset ilokyynelet ovat harvinaisia:

»Rakas mieheni!» nyyhkyttää hän.

Mutta jo hetken kuluttua Klaran sisar tekee läheisen kysymyksen:

»Ja koska… maksetaan… ne rahat?»

Hyvä vain, että nyt on pimeä. Mutta Fialan mielestä hänen vaimonsa uteliaisuus on luonnollinen. Niinpä hän lausuu ulkomuistista:

»Jos kuolema sattuu täytettyjen viidenseitsemättä vuoden kuluttua…»

Ja itsetietoisena kuin täysivaltainen testamentintekijä hän komentaa:

»Franzl, kuuletkos, jää tänne! Franzl ei joudu pois kotoa!»

Franzl on paennut tätinsä huutoa. Hän seisoo portin edustalla ja katselee tylsänä katua ja kaupunkia, joka nukkavieruna ja pitkän kärsimyksen rasittamana, huonosti valaistuna, vaipuu yön helmaan. Epäystävällisesti ja terävästi kilahtavat raitiovaunujen kellot. Wienin sisäosiin menevät vaunut ovat tyhjiä, palaavat tupatentäysi. Franzl on väsynyt. Kaiken päivää hän on kierrellyt työttömien tiedonanto- ja paikanvälitystoimistojen vaiheilla. Hän tietää kaiken kuljeskelunsa olevan järjetöntä, mitään työtä hän ei löydä. Mutta hän kuluttaa sillä aikaa, pitkää, pahaa aikaa. Vaihteessa, josta vaunut kääntyvät laitakaupungille, kiljahtaa eräs vaunu kuin kidutettu eläin. Silloin värähtää Franziinkin heikkomielisten aivojen läpi raju kouristus. Kysymykset, kauheat peruskysymykset pyrkivät ilmoille! Mutta voimat eivät riitä edes muovailemaan kysymyksiä, edes siihen kysymykseen, minkätähden hänen täytyy elää! Miesparan valtaa halu juosta laitakaupungin läpi kaupungin ulkopuolelle, ja edelleen, juosta, yhä juosta ulos yöhön, kunnes ruumis hengetönnä luhistuu maahan.

Mutta yrmeänä Franzl hiipii vain takaisin kotiin. Liian hyvin hän tuntee tuon kirotun vapaudenhalun, joka aina ennustaa taudinkohtausta.

NELJÄS LUKU

Aikaa oli kulunut, oltiin jo marraskuussa! Mitään ei ollut tuon nimipäivän jälkeen tapahtunut, mikä olisi ollut niin arvokasta muistiin merkittäväksi kuin rouva Fialan miehellensä valmistama salainen ja juhlallinen välipala.

Joka ilta Klara palasi kotiin suuttuneena kuten aina. Kerta kerralta kasvoi hänen taitonsa panna maailma ja ihmiset yhä uudelleen syytteeseen. Vielä maailman lopun hetkelläkin hän varmaan esittää laskunsa, ja kukapa tietää, suoriudutaanko siitä. Mutta hänen sisarensa oli aikoja sitten sopinut hänen kanssaan ja taisteli hänen puolestaan jokaista vastaan. Herra Fiala taas seisoi päivät pääksytysten kello kahdeksasta aamulla kello kahteen iltapäivällä liikkeensä vetoisessa varastohuoneessa ja merkitsi tahraiseen päiväkirjaan lähtevät ja palautetut tavarat. Kun hän sitten palasi kotiin huoneeseensa, alkoi tavanmukainen kiertokulku, joka päättyi ryhmäkuvan luona. Franzlkaan ei ollut vielä jättänyt järjetöntä paikanhakuaan, joka aina päättyi siihen, että hän kysymykseen: Oletteko terve? jätti vastaamatta. Hämärän tultua hän istui ehdottomasti arkullaan keittiössä.

Vain Schlesinger oli eräänä päivänä kadonnut, ei tiedetty minne.

Kukaan ei voinut havaita herra Fialassa muutosta. Ei kukaan hänen työtovereistaan, ei kukaan vieras, saatikka talon asukkaat. Vain Franzl oli kerran pari silmäillyt tarkkaavasti isäänsä. Hänessä ei ollutkaan mitään erikoista huomattavaa, ellei mahdollisesti lisääntyvää harvasanaisuutta — useina päivinä hän ei ylimalkaan puhunut mitään — ja hänen ryhdissään ilmenevää oudon jäykkää päättäväisyyttä. Mutta kenties Franzlilla oli ollut syynsä silmätä ukkoa kerran pari tarkkaavasti. Oli marraskuu. Ja niin kuin tämän kuukauden eräänä aamupäivänä maalla lähin talo — ei kahdenkymmenenkään askeleen päässä — oli sankan harmaan sumun takia muuttunut epäselväksi ja hävinnyt näkyvistä, samoin olivat herra Fialan kasvot jonkin harmaan sumun hämärtämät ja peittämät.

Silloin tapahtui, että eräänä iltapäivänä naiset eivät olleet kotona. Ja mitäpä olikaan rouva Marie Fialalla ja neiti Klara Wewerkalla pyhäinmiestenpäivänä kotona tekemistä? Molempien sisarten sydämet eivät oikein myöntäneet juhlapäiviksi joulua, pääsiäistä, Vapahtajan ruumiin päivää taikka helluntaita. Vain pyhäinmiestenpäivä oli riemupäivä. Valitettavasti ei heillä Wienissä ollut ainoatakaan omaisen hautaa, jonka olisivat voineet Simmeringin kentällä koristaa kukilla ja kynttilöillä. Niin suuri kuin tämä puute olikin, ei se estänyt näitä kahta juhlan aikaisena aamupäivänä saapumasta Wienin jättiläiskalmiston portille.

Pelkkä ajokin raitiotiellä vaikutti tänään toisin ja kiihdyttävämmin kuin muulloin: kaikissa täyteen ahdetun vaunun osissa heilui kuin näytteille pantuina prameilevia seppeleitä. Takaa, kauniisti kehystäen numeron ja valonheittäjän, loisti jättiläisseppele valkeita astereita hämmästyneitä jalankulkijoita kohti. Näistä rikkaiden loistavista uhreista vainajille halpoihin ikivihreistä lehdistä ja kestävistä tekokukista solmittuihin seppeleisiin asti esiintyi kukkivien uhrilahjojen kaikkia mahdollisia vivahduksia. Itse vaunun sisällä levitti kuolinkasvisto sietämätöntä tuoksua. Sillä hautakukkien tuoksu on niin paksu ja tuntuva, koska ne ovat imeneet itseensä lahoavaisuutta, jota ne selvästi tahtovat salata.

Mutta toinenkin haju ahdisti ahtaan tilan täriseviä seiniä ja ikkunoita. Tämä haju lähti huonosta mustasta kankaasta, joka oli läpeensä kastunut monilla hautakäynneillä, ummehtuneista hatuista, harsoista, kudoksista, suruesineistä, jotka oli säilytetty kuolemantapauksesta toiseen ummehtuneisiin arkkuihin sullottuina; ja kaikkia näitä tuoksuja voimakkaampana nuhan, yskän, kurkkutaudin ja katarrin lemu.

Marie Fialan ja Klaran kiihtynyttä odotukseniloa ei voinut mikään häiritä. Hehän rakastivat kaikkinaista tungosta. Joukkokokoontumiset lupasivat aina hurjia näytelmiä. Ja keskuskirkkomaan edustalla tarjosi tori jättimäisen joukkonäytelmän. Loppumattomissa jonoissa rämisivät, kilisivät, kirkuivat punaiset raitiovaunut paikalle, tekivät käännöksen ja rämisivät, kilisivät, kirkuivat loppumattomissa jonoissa tyhjinä jälleen takaisin päin. Ratsastavat vahdit koettivat turhaan ohjata joukon epäsäännöllistä virtaa uomiinsa. Itsepäisenä ja mielettömänä kuin alkuaine, jommoinen se onkin, se yhä uudelleen pauhasi tukkeutuneita sisäänkäytäviä kohti. Liikennepoliisikaan, jolle kunta nimenomaan oli pystyttänyt tornin, ei voinut muuta tehdä kuin juhlallisilla merkinannoilla hämmentää neuvottomia ajoneuvoja.

Aitauksen takana seisoi tiheä rivistö sairasvaunuja. Kuolleitten vuosimarkkinoilla, runsaasti kävijöitä saavilla sielujen syysmessuilla, on kaikki suurenmoista, ja yhdelle ja toiselle heikolle raukalle taisi siellä sattua tapaturma, niin että hän seuraavalla kerralla ei enää löytänytkään itseään juhlijain joukosta, vaan juhlittavien parista maan alla.

Sisarukset olivat Klaran terävien kyynärpäiden ja armottomien polkimien ansiosta pian tunkeutuneet portista hautuumaalle. He raivasivat itselleen tien kuolleitten hienostokäytävää pitkin, varakkaiden hautakammioiden ylpeilevän esikartanon läpi, astuivat hetkeksi kirkkoon, nopeasti pirskoittaakseen päälleen pyhää vettä, tehdäkseen ristinmerkin ja niiatakseen Jumalalle, vaelsivat kahisevien, lakastuneiden lehtien päällitse puistokujilla ja pyrkivät kauas eteenpäin, sinne, missä hautuumaa levisi kenttämäisenä sumussa ja missä nuoret puut eivät vielä olleet paljoa korkeammat kuin ristien ja hautalaattojen tiheät joukkorivit. Siellä he toivoivat tapaavansa tuttavia, toisia Böömistä kotoisin olevia eukkoja, joiden luo he halusivat tehdä vierailun.

Sillä kaikilla pikkuihmisillä oli tänään vastaanotto. He tekivät toistensa luona suuren kuolinkierron. Pingoitetun hymyilevässä seurustelusävyssä. Tervehdyksiä vaihtaen astuttiin tutun perheen pyhitetylle alueelle. Mielellään ja usein teki kävijä kohteliaan huomautuksen: »Hyvin hän tuossa makaa!» ja sitten kaikki kumarsivat hartaasti ja kohteliaasti, luodakseen silmäyksen ruohoneliöön, joka heidän mielestään ei kätkenyt mitään kammottavaa. Myöskin kakkuja ja liikkiösämpylöitä jaeltiin vierasvaraisesti ja yhteisestä pullosta tarjoiltiin kiertomaljoja. Hautapaikan emäntä hymyili ihastuksissaan, niinkuin olisi kiitetty hänen pöytäänsä ja antimiaan. Hän siveli keveästi kukkalaitetta kädellään, nyppäsi hieman nauhoista ja asetti lamput suoraan, antaakseen kaikelle lopullisen kuosin.

Mutta kaikki odottivat vain suurta hetkeä. Ja pian se tuli, suuri hetki. Usva kävi kahvinruskeaksi ja jähmeäksi, niin että sitä olisi voinut pureskella. Ja kuiskivain kumpujen yllä syttyivät vähitellen. yksi eräältään, himmeät lamput ja kynttilät, lukemattomat, syvyyden salaperäinen ilotulitus, hellän mystillinen juhlavalaistus, ryömien pitkin maata, kaivoslamppuja louhoksen aukolla, turhamielisten muistojen virvatulia, lepattaen syksyn sumussa.

* * * * *

Jotenkin samaan aikaan istui herra Fiala kotona keittiössä ja joi mietoa teetä, jonka Franzl tällä kertaa oli valmistanut. Fialalla oli kuppi polvillaan, ja hän murenteli hiljalleen uneksien leipäpalaa sokerittomaan nesteeseen. Ateria kesti kauan, eikä isä enempää kuin poikakaan puhunut sanaakaan.

Silloin kuului äkkiä Fialan ääni outona ja kovakaikuisena kuin käsky:

»Franzl, mene yleiseen sairaalaan. Juokse Wotawan luo, joka kuuluu hallintooni Tiedäthän! Kysy, onko vapaata vuodetta. Mutta juokse, että pääset pian takaisin… ennenkuin naiset tulevat.»

Franzl ei koskaan ollut saanut isältään mitään tehtävää suorittaakseen. Hän ei pyytänyt pojalta mitään. Ei mitään asialla käyntiä eikä apua. Mutta tällä kertaa hän oli käskenyt lyhyesti ja melkein tylysti. Mutta Franzl ei lainkaan hämmästynyt. Näytti siltä kuin hän jo kauan olisi odottanut tätä tai jotakin tämäntapaista käskyä. Näytti kuin isän käskysanat laukaisisivat kolkon jännityksen, joka heidän välillään vallitsi, toisi ilmi ennen lausumattoman, vapauttaisi hautovan. Kaatuvatautinen otti viittansa ja lähti, hyvästiä heittämättä, taakseen katsomatta.

Mutta Fiala sytytti uudella tavalla lujittunein käsin kynttilän — saiko hän tänään olla niin rohkea? — ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä kertaa hän kieltäytyi kiertokulusta, ei kohottanut kynttilää ihaillen katseltua entisen voima-aikansa kuvaa kohti, vaan istuutui sohvapöydän ääreen ja veti mukanaan tuomansa kalenterin taskustaan. Varovasti hän repäisi lehden toisensa jälkeen koskemattomasta lehtiöstä, huolellisesti syventyen jokaiseen päivään ja sen mustaan tai punaiseen numeroon kuin nämä paksusti painetut päivämäärät olisivat tuoneet mitäkin ihmeellisiä ja tärkeitä tapauksia hänen elämäänsä. Niin hän saapui vähitellen marraskuun juhlaan, jota kuluva päivä osoitti.

Mutta nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään revittävää, kävivät hänen kätensä yhä hitaammiksi; hänen silmänsä tuijottivat useita minuutteja jokaista uutta päivää, joka avautui musta- tai punanumeroisena almanakassa. Lehden kääntäminen kävi hänelle sivu sivulta vaikeammaksi, kuin hänen täytyisi paperipalan mukana kääntää kaikki ajan vaiva ja taakka. Eipä ollut helppo tällä tavalla, yhä vitkastellen, ehtiä joulukuun viimeiseen päivään. Mutta se saavutettiin kuin raskas matkanpää. Lopuksi herra Fiala otti vielä muutamia kuluvan vuoden alkupäiviä ja liitti ne, tuntemattomasta syystä, lehtiökalenteriin vuoden lopun jälkeen.

Paljon aikaa oli tähän kulunut, ja lähtevä ehti tuskin enää pistää pieneen vanhaan käsilaukkuun muutamia matkatavaroita, kun Franzl palasi ja ilmoitti, että herra Wotawa, Fialan tuttava, oli tavattavissa.

He menivät kuuluvin askelin portaita alas ja tulivat kadulle. Poika kääntyi raitiovaunujen pysähdyspaikalle päin. Isä ei välittänyt ajamisesta, vaan lähti mieluummin jalkaisin, astuen vinhaa vauhtia, jota hän huolellisesti piti samana selkärangan yhä pysyessä jäykkänä. Nyt hän alkoi jopa puhuakin, yhtä ja toista, mihin katu antoi aihetta, mutta ei sanaakaan asiaankuuluvaa, ei sanaakaan sairaudesta, sairaalasta, mahdollisista seurauksista ja toimenpiteistä. Vieläpä äidille annettavan tiedonannonkin hän jätti sillensä. Franzl ei myöskään kysynyt mitään isän vointiin kuuluvaa. Keskustelu koski sitä, että 175:es linja tänään sai tulla toimeen vain kahdella lisävaunulla kolmen asemasta, koska kaikki liikenevät vaunut oli ohjattu päähautuumaan linjalle. Se kosketteli myös revittyä katukiveystä, tien lyhentämistä, sitä kysymystä, olivatko kaupat tällä hetkellä auki. Kun molemmat sivuuttivat erään myymälän, pyysi Fiala, että Franzl ostaisi hänelle »Kronen-Zeitungin», ja Franzl osti sen. Mutta isä ei ollut odottanut, vaan astui nopeasti ja tasaisesti eteenpäin kuin hänellä olisi hätä tai hän ei lainkaan voisi pysähtyä.

Pian he olivat Alser-kadulla. He menivät sairaala-alueen pihojen läpi. Eräässä kansliassa he tapasivat herra Wotawan, joka oli entinen virkatoveri valtiokonttorista. Hän tarkasteli Fialaa epäilevin silmin:

»Tulette paikalle kuin husaari ja tahdotte päästä sairaalaan. Hyvä ystävä, nykyään tahtoisivat kaikki ihmiset korvaukseksi nuhasta luonamme kolmen viikon täyshoidon ensiluokkaisen ravintojärjestelmän mukaan. Mikä teitä sitten vaivaa?… Helpoksi ei tämä asia käy. No, saammepa nähdä. Tulkaa mukaan!»

Herra Wotawan mahti auttoi sentään jonkun verran. Vastaanottokansliassa merkittiin Fialan nimi sairaalan luetteloon. Vastaanottokaavake oli täytettävä. Virkailija kysyi syntymäpäivää ja vuosilukua. Samalla hän teki pahantuulisen huomautuksen, että vanhat ihmiset eivät tavallisesti tiedä syntymänsä päivää ja vuotta. Mutta siinä asiassa hän oli herra Fialasta perusteellisesti erehtynyt. Metallilta kajahtavalla, vieraalla äänellä Fiala teki ilmoituksensa ja toisti ne käskemättä, jotta ei mitään erehdystä tapahtuisi:

»Syntynyt viidentenä päivänä tammikuuta 1860 Kralowitzissa Böömissä. Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisestä asunut Wienissä. Nyt Itävallan kansalainen. Katolinen.»

Ankarana hän katseli kirjurin kättä: »Viidentenä päivänä tammikuuta».

Tämän toimituksen jälkeen vietiin potilas lääkärin virkahuoneeseen, jossa hänen vastaanottamisensa piti ratkaistaman. Virantoimituksessa oleva lääkäri oli hyvin nuori mies, joka palveli ensimmäistä vuottaan sairaalassa. Nuorimpana apulaisena hän oli, kuten itse sitä nimitti, »juhlapäivystäjä»; sattui näet niin, että aina kun vapaapäivä viittoili, ohjasi sattuma työjaon valitsemaan hänet.

Herra tohtori Burgstaller makasi sohvalla, tupakanruskettama käsi sammuneine savukkeilleen pitkälle ojennettuna, ja nukkui. Kiusallisen aavistuksen johdosta, että yöllä mahdollisesti usein tulisi häirityksi, hän oli paraillaan »keräämässä unta varastoon».

Fiala astui hänen eteensä samoin kuin sotilaana kolmekymmentä vuotta sitten rykmentinlääkärin eteen, pää pystyssä ja käsivarret housunsaumalla. Herra tohtori Burgstallerin saattoivat sellaiset kohtaukset hämille. Epävarmana hän kierteli miehen ympärillä. Rauhallista lääkärin kylmäkiskoisuutta ei hänessä vielä ollut. Hän näki Fialassa yhden niistä vanhoista vekkuleista, jotka usein pilkkaavat hänen arvovaltaansa. Mahdollista halveksimista estääkseen hän tiuskasi:

»Mikä nyt on? Mitä te tahdotte? Mikä teillä on? Mikä teitä vaivaa?»

Fiala mutisi jotakin ja näytti rintaansa. Tohtori komensi:

»Riisuutukaa!»

Mutta kun hän heti huomasi, että taudin määritteleminen on vaarallisen uskallettua, peruutti hän.

»Pitäkää vaatteet päällänne!»

Mutta jotakin lääketieteellistä täytyi nyt tapahtua. Senvuoksi Burgstaller tarttui Fialan valtimoon. Vanhan miehen valtimo tuntui, jos nuori mies voi kelloonsa luottaa, ylenmäärin kiihtyneeltä. Hän päätti siis, synkästi silmäten häiritsijään, täyttää edelleen velvollisuuttaan ja pisti kuumemittarin Fialan kainaloon.

Odotusaikana hän teki potilaalle tuimia kysymyksiä, joiden piti saattaa huoneeseen kerääntynyt joutilas henkilökunta huomaamaan hänen ylemmyytensä ja lääketieteellinen päättelykykynsä ja kunnioittamaan sitä. Fiala vastaili tasaisesti ja kuuluvasti, osoittaen samaa jäykkää päättäväisyyttä, joka oli jonkun aikaa ilmennyt hänen olemuksessaan.

Vihdoin Burgstaller piti kuumemittaria lampun alla. Silloin hänen kasvonsa saivat äkkiä ihan lapsekkaan tarkkaavaisen ilmeen.

»Mies! Teillähän on 39,3 astetta kuumetta!!»

Ja nyt vasta oikeastaan alkaakin kertomuksemme eräästä kuolemasta. Sillä emme olisi uskaltaneet kuljettaa lukijaa niin synkkään ja kylmäkiskoiseen maailmaan, ellei tapauksellamme olisi erikoisuuttaan.

VIIDES LUKU

Vasta samana hetkenä, jolloin Fiala kosketti valkoista vuodetta eräässä sisätautien sairaalan ummehtuneessa salissa, näyttivät hänen ruumiinsa vaikeat sairaudet puhkeavan esille, eikä niitä ollutkaan vähän. Vuode kai oli ne loihtinut ilmi, tuo kapea, valkoiseksi lakattu metallikapine, joka ei ole vuode, missä levätään, nukutaan, uneksitaan, rakastetaan, vaan näppärän niukka koje sairaanaoloa varten. Ihmeellistä vain oli, että ihminen, jolla oli tämmöiset vaivat ruumiissaan, oli voinut viikkomääriä pysytellä pystyssä, hoitaa tointansa ja niin perusteellisesti salata omaisiltaan ruumiinsa todellisen tilan. Jo alussa keksittiin useita taudinilmiöitä, ja musta taulu hänen päänsä yläpuolella oli tiheämmin töhritty liitukirjoituksella kuin kenenkään muun tässä salissa.

Sittenkun rouva Fiala oli selvinnyt ensi säikähdyksestään, valtasi hänet vakava suuttumus puolisoonsa senvuoksi, ettei hän itse ollut huomannut ukkonsa olleen jo niin kauan sairaana. Kun joku syytti häntä huolimattomuudesta, kasvoi tuo suuttumus hänessä. Sulkeutunut ja salaperäinen oli Karl aina ollut. Ja sennäköinen hän oli kuin ei osaisi laskea kolmeen. Kuka heitä ymmärtää? Noita miehiä! Klara tuki häntä parhaansa mukaan tässä hänen vihassaan. Hänen mielestään oli selvää, että vuoteessa makaamisen, kuumeen, kotoa pakenemisen taakse kätkeytyi viekas tarkoitus, harkittu omanvoitonpyynti, hyvinmietitty suunnitelma, jotakin arvokasta talteen pantavaksi. Kukapa muuten lähtisi ilman mitään neuvottelua kotoa ja asettuisi sairaalaan? Lisäksi mies, joka vielä äskettäin on ollut terve kuin elämä itse.

Rouva Fialakin oli sitä mieltä, että hän ahtaudesta ja köyhyydestä huolimatta voisi kotona hoitaa miestään paremmin. Hänen suuttumuksensa kohdistui nyt sairaalaan. Olihan yltympäri tunnettua, että lääkärit ylioppilaita opettaakseen eivät ensinkään halua parantaa yleisten sairaalain potilaita, vaan päinvastoin huolellisesti kehittelevät tauteja uhrien ruumiissa voidakseen ne sitten sievästi esittää oppilaille.

Ensi aikoina Fiala yhä edelleen osoitti päättäväistä kärsivällisyyttä. Hän ei ollut kuihtuneemman näköinen kuin pyhäinmiestenpäivänä. Hiljaisena ja melkein jännittyneenä hän lepäsi vuoteellaan kuin hiljaisuus olisi jonkinlaista työtä, jota täytyi suorittaa tarkasti. Kun oli väittämätöntä, nousi hän myös aterioiksi. Sinivalkeassa mekossaan hän istui sitten pöydän ääressä muiden »liikkuvaisten» kanssa ja söi hitaasti lujalla tahdonponnistuksella annoksensa viimeiseen lusikalliseen asti.

Joka päivä tuli hänen vaimonsa luvallisena aikana tervehtimään häntä. Hän katseli eukkoaan ystävällisesti ja hajamielisesti. Joka päivä toi vaimo jotakin uutta teetä tai jotakin keitettä torilaukussaan, jonka hän salaa kuljetti turhan pelokkaana hoitajien ohi huoneeseen. Nämä juomatkin, laitakaupunkien keittiöissä valmistetut taikaseokset, tyhjensi Fiala kuuliaisesti.

Usein tuli Klara sisarensa mukana. Mutta hän ei tyytynyt lietsomaan murhetta langon vuoteen vieressä, vaan ulkokultaisen makeana alkoi kääntää päätänsä sinne tänne, kohota tavantakaa istualta, kunnes ei enää voinut pidättää itseään, vaan nousi mennäkseen puhuttelemaan muita sairaita. Asiallisuutta teeskennellen hän astui varpaillaan lähemmäksi, ja hänen haikea hymynsä oli tarkoitettu ilmaisemaan hänen tietävän enemmän ja päässeen asioista täysin selville, mikä taas yllytti kaikki paljastetut hänen ympärillään yhteiseen salaliittoon. Ja hyvin pian hän tunsi ja tiesi joukon häpeällisiä tapauksia. Hän oli nähnyt, että hoitajat joivat parhaan osan iltapäiväkahvista ja sekoittivat jäännökseen vettä. Hän oli pitänyt silmällä toisia hoitajia, jotka jakoivat keskenään sairaskakut. Ylihoitajan hän oli tavannut lyömässä erästä potilasta ja pian senjälkeen käytävässä suutelemassa sievää sisarta.

»En tahdo sanoa mitään. En ole mitään nähnyt. En mitään! Mitä se minuun kuuluu?!»

Niin tämä vakoilijatar vakuutteli, samalla kun sähisevä kieli uskoi kauhistuneille korville kiusallisia paljastuksia.

Tiedetään, että Klara ei voinut sietää minkään tavaran hukkaantuvan hyödyttömänä ja hänen kätköihinsä joutumatta. Kerran hänen täytyi täällä kestää kauan vaikeita vaivoja. Hänen edessään oli tarjotin, jolla oli ruuanjätteitä. Eräälle lautaselle oli jäänyt jonkun sairasraukan ateria koskemattomaksi. Vanhapiika sai käyttää kaiken sotataitonsa, keinotellaksensa lihapalan ja kolme kylmää perunaa hameensa taskuun. Fiala oli sen huomannut, mutta katseli sitä vain rauhallisesti, sillä hän keräsi nyt voimia toista taistelua varten.

Noin marraskuun lopulle pysyi tilanne tällaisena. Kuume nousi ja laski vuorotellen. Mutta sitten tuli molemminpuolinen keuhkotulehdus. Niinkuin kaksi tiikerikissaa ne nujersivat miehen. Hän oli hukassa. Lääkärit olivat loppuun asti käsitelleet tätä potilasta ja määräsivät hänet siirrettäväksi erääseen toiseen sairashuoneeseen.

Rouva Fiala kutsuttiin ylilääkärin toimistohuoneeseen. Professori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Ensimmäinen apulaislääkäri seisoi hänen vieressään. Äkäisenä piirteli sairaalan esimies allekirjoituksiaan. Hän murahti apulaislääkärille:

»Omaisiako?»

»Fialan rouva, herra professori! Numero kolmessa…»

Ylilääkäri teki kirjoitustuolillaan puoliympyrän ja tarkasteli rouva
Fialaa.

»Niin, hyvä rouva…»

Silloin hän näki eukon alaleuan olevan nöyrästä, jopa matelevasta kauhusta riipuksissa. Hän — vieläkin kaunis mies — tunsi ruumiillista pahoinvointia katsellessaan vanhojen akkojen naamoja. Ja hän kääntyi taas pöytäänsä päin, viitaten apulaislääkärille:

»Puhukaa te!»

Apulaislääkäri hymyili. Sitten hän korjasi ilmeensä tyvenen raukeaksi:

»Hyvä rouva! Teidän tulee pysyä tyynenä. Tietysti on tehty kaikki tarpeellinen ja mahdollinen ja tehdään vastakin. Kahdeksan, korkeintaan kymmenen päivää täytyy miesraukan vielä kärsiä. Olkaa varma, mitään ei laiminlyödä. Mutta tyynenä teidän tulee pysyä, kuten sanottu…»

Vanhus tuijotti herraan. Yhä vielä riippui hänen alaleukansa nöyrän, jopa matelevan kauhun lamauttamana.

Kun apulaislääkäri ei käsittänyt, mitä vielä oli tehtävä, ojensi hän eukolle kätensä:

»Hyvästi!»

Pitkästi, kunnioittavasti uikuttaen rouva Fiala mateli ovelle. Mutta ulkopuolella hänen tuskansa yltyi ulvonnaksi.

Jokaisella sairaalaosastolla on pari pienempää huonetta muutamine vuoteineen, jotka ovat määrätyt kuoleville. Kuolevat erotetaan kernaasti muista potilaista. Sellaiseen huoneeseen kantoivat hoitajat herra Fialan. Siellä oli neljä vuodetta kuolemaan vihittyjen käytettävinä. Yksi niistä oli tyhjä. Toisessa makasi, tuskin pieluksista erottuen, nuorehko, tiedottomalta näyttävä mies. Mutta lähimmässä vuoteessa, vastatulleen vieressä, makasi — niin oli Jumala säätänyt — herra Schlesinger.

Asiamies oli ollut oikeassa: »Juutalaiset tupakoivat liiaksi!» Mutta tupakanpoltto ei suinkaan ollut yksin syynä hänen huonoon, raukenevaan sydämeensä, elinlihaksen rappeutumiseen, turmeltuneisiin verisuoniin. Hän oli huomannut loppunsa lähenevän, kun vasen käsivarsi oli käynyt yhä hervottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Pikemmin olivat syypäitä ne monet portaat, jotka johtivat asiakkaitten luo. Mutta hyvä Jumala, täytyihän monen ihmisen kuolla viidenkymmenen ikäisenä! Kenties oli syynä ahnas levottomuus, hätä, kouristuksentapainen kiihko aina olla liikkeellä, aina matkalla, vaikkapa vain sen verran, että sai astua toiselta jalalta toiselle. Lempo tietäköön, mikä aina on kuoleman syynä!

Ei herra Fiala enempää kuin herra Schlesingerkään hämmästynyt tapaamisesta täällä. Tuskin he vaihtoivat edes tervehdystä. Ja sitten lepäsivät vierekkäin vakuuttaja ja vakuutettu. Ja hiukan etäämpänä kolmas. Kaikilla kolmella oli se tunne, että he syöksyivät eteenpäin laivassa tai autossa, ja he antautuivat innokkaina vauhdin vietäviksi.

Mutta kun terve astuu huoneeseen ja näkee nuo kolmet ruskeankeltaiset, käpristyneet kasvot ja kuulee tämän kolminkertaisen hengityksen, työtä täynnä olevan hengityksen, luulee hän äkkiä ymmärtävänsä noiden kolmen neulovan jotakin. Niin, heidän hengityksensä on kuin lanka, paksu, rasvainen lanka; he kaivavat neulan kovaan kankaaseen ja vetävät langan kahisevan, kirskuvan kankaan läpi. Niin he neulovat kuolemaansa. Ja tämä kuolema on paita tai säkki, kudottu karkeimmasta, halvimmasta näkymättömyyden kankaasta. Tuntikausia he neulovat, väsymättä, tasaisesti.

Vain Schlesinger keskeytti silloin tällöin työnsä. Lukuunottamatta »Neue Freie Presseniä», joka säännöllisesti joka päivä tuotiin hänelle, oli hänen yöpöydällään vielä kolme kirjaa. Näistä oli kaksi kiihoittavia romaaneja lainakirjastosta, kolmas suurikokoinen painos Heinen runoja kultareunaisena ja kuvitettuna, jommoisina ne vuosikymmeniä sitten olivat suuresti suosittuja. Tämä nide sisälsi Schlesingerin nuoruudenmuistot. Se oli kerran esittänyt rukouskirjojen ohella hänen vanhempiensa kirjastoa pienessä böömiläiskaupungissa.

Hän tarttui milloin sanomalehteen, milloin kirjoihin, mutta ei jaksanut lukea. Niinpä hän laski kaikki taas pois käsistään, vain tuon raskaan niteen täynnä runoja hän antoi pitemmän aikaa levätä peitteellään.

Silloin äkkiä aukeni ovi, ja muhkean hoitajan ohjaamana ilmestyi kynnykselle hyvin pieni nainen, joka varmaankin oli ikivanha. Niin pieni oli eukko, että hänen kädessään retuuttamansa kulunut samettilaukku melkein laahasi maata. Schlesinger liikahti. Hän oli tuntenut äitinsä. Hoitaja opasti kääpiömäisen vanhuksen varovasti vuoteen viereen ja työnsi hänelle tuolin. Kului minuutteja ennenkuin lausuttiin sanaakaan. Vihdoin kuului ohut, melkein lapsellinen ääni laulavasti sanovan:

»Lapseni! En näe minkä näköinen sinä olet!»

Ja jälleen loputon pysähdys, ennenkuin poika lausui tervehdyksensä.

»Pikku äiti, mitä uutta kuuluu?»

»Mitäpä uutta nyt kuuluisi?»

Kysyvällä vastauksella suoriutuu laulava ääni kaikista kysymyksistä, jotka koskevat maailman asioita.

Sitten rouva Schlesinger hypisteli kiihtyneenä laukkuaan:

»Onko sinulla myös hyvä ruoka, lapseni?»

Vihdoinkin sulku aukeni, ja avuttomat, mustien liinaisten puolikäsineiden verhoamat kädet vetivät pienen käärön esille:

»Ennen söit niin mielelläsi leivoksia. Olen tuonut sinulle leivoksia.»

Poika ei vastannut mitään. Pitkiä minuutteja hiljaisuutta.

»Lapseni, sinun pitää syödä! Syö, lapseni!»

Mutta nyt tuli vuoteelta melkein valittava ääni:

»Voinko sitten syödä, äiti?»

»Sinun täytyy syödä, syöminen tuo terveyttä!»

Lapsenäänen kaiku kuului hetken. Sitten levisi hiljaisuus uudelleen, ja vain kuolevain hengitys työskenteli uutterasti. Mutta äkkiä tarttui Schlesinger runoniteeseen ja antoi sen äitinsä käteen:

»Pikku äiti, näetkö? Tämä on vielä Kralowitzista.»

Ja silloin tapahtui jotakin selittämätöntä ja kammottavaa. Eukko tunnusteli kirjaa joka taholta, alkoi epäselvästi puhua itsekseen, liukui äkkiä alas tuoliltaan, ja hänen näyttäessään vielä kurjemmalta, viallisemmalta, jopa pienemmältä nyt kuin istuallaan alkoi lapsenääni pikkuviisaasti kuin koulussa lausua: