»Olen pikku prinsessa Ilse,
koti mulla on Ilsenstein.
Sua lemmin mä, armas kulta,
tule luokseni, omaksein.»
Ympäristö, sairaus, kuolema, kaikki oli olematonta. Ylpeänä ja riemastuneena sanahelinästä äiti katsoi eteensä. Mutta se ei riittänyt. Kolmannesta vuoteesta, tuolta, missä tuntematon hengitti uutterasti, hirnui nyt terävä, järjetön nauru, helvetillisen huvin nauru, joka muuttui vinkunaksi ja vihdoin valitushuudoksi. Ikäloppu oli sitä mieltä, että tämä nauru vaati häneltä vielä muita säkeitä, mutta muuta ei johtunut hänen mieleensä kuin böömilämen lastenloru, jonka hän nyt lausui vakavasti:
»Katsos, kuinka kelvoton
Meidän pikku poika on.»
Hän istuutui taas. Ja uudelleen alkoi loputon äänettömyys. Ja näytti siltä kuin Schlesingerin äiti nyt myös ottaisi osaa kuolevien miesten hengitystyöhön. Kun paksu hoitaja nouti hänet, oli jo hyvin pimeä. Mutta silloin hän sanoi:
»Lapseni! Nyt näen, että olet hyvin huonon näköinen!»
* * * * *
Näky oli hävinnyt. Kuumehoureiset luulivat taas ajavansa armottomassa pikakulkuneuvossa jyriseviä katuja ja siltoja pitkin. Ja pistos pistokselta, hengenveto hengenvedolta he neuloivat näkymättömän kuolemansa säkkiä.
Vielä ei hämärä ollut huoneesta väistynyt, kun eräs ääni jälleen häiritsi hiljaisuutta, keskeytti kiireisen menon ja työn. Mutta tällä kertaa se oli Fialan ääni, eikä se kaikunut lainkaan kuumeiselta ja sekavalta, vaan hyvin selvältä, hyvin järjelliseltä. Tämä ääni puhutteli herra Schlesingeriä, ja sen täytyi useita kertoja toistaa huutonsa, ennenkuin puhuteltu kavahti hereille ja vääristynyt naama kääntyi Fialaan päin. Sopimattomaan aikaan oli ääni noutanut hänet syvyydestä, hänen etsiessään, ei yhdeksästä synnytyksestä mieleltään heikontunutta vanhusta, vaan äitiään. Mutta maanmiehestä ja kuolintoverista se oli yhdentekevää. Hän ei edes katsonut Schlesingeriin, vaan muovaili ankarasti ja harkitusti kysymyksensä kuin pöytäkirjaa varten. Eikä hänen peitteellään ollut runokirjaa, vaan seinäkalenteri:
»Ja jos kuolema sattuu ennen täytettyjä kuuttakymmentäviittä vuotta, mitä saavat omaiset silloin?»
Nämä sanat olivat todellakin lainopillisen mietiskelyn hedelmä, jota monien päivien aikana oli kypsytetty kuumeessa ja tuskissa. Mutta herra Schlesingerissä ne loihtivat sellaisen raivohulluuden, ettei hän terveenä ollessaan ollut moista koskaan kokenut. Hän nousi istualle, mitä hän heikkoutensa vuoksi ei muuten olisi jaksanut, heitti pois peitteen ja polvistui vuoteessaan. Hänen silmänsä pullistuivat ulos päästä, ja hänen hampaansa kalisivat vihasta. Sillä tuossa naapurivuoteessa ei maannut oikeastaan herra Fiala, vaan sellainen kurja raukka kuin hän itsekin, siinä makasi hänen hukkaantunut elämänsä, epäonnistuminen, ummehtunut asunto, josta hän itse ei milloinkaan ollut pelastunut, siinä makasi kurjuus, kahleet, järjettömyys, jokapäiväinen tunkkaisuus! Ja humaltuneena tästä vihasta, intohimoisesta kostonhalusta, tuntematta enää sanojaan hän huusi:
»Täyttäkää… täyttäkää… kuudeskymmenesviides ikävuotenne! Päinvastaisessa tapauksessa käy huonosti, nuolette näppiänne! Vaikka rukoilisitte Rothschildia ja Jumalaa… niin pelkkä tyhjä jää käteenne!»
Mutta nyt Schlesinger vierähti takaisin ja alkoi hiljaa vaikeroida, itkeä ja huutaa apua. Hoitaja tuli. Lääkäri tuli. Ruiske sai itkunpuuskan taukoamaan. Hetken perästä hän neuloi taas, mutta nyt hyvin nopein pistoin näkymätöntä säkkiänsä.
Mutta Fiala ei ommellut. Yhä edelleen hänellä oli kalenteri polvillaan. Kuumeen ja hajoamisen kauhistuttaviksi vääristämät ukonkasvot tuijottivat, mutta nyt jo ylevästi, kattolamppuihin. Kulmakarvain välissä kiristyi selvästi valtava uurre, synkkä tahdon merkki, jota hänen terveytensä päivinä ei ollut milloinkaan havaittu.
KUUDES LUKU
Ihme tapahtui senjälkeen kun Fialalle jo oli annettu kuolinsakramentti. Hän oli ottanut sen vastaan täydessä tajussa, kuitenkin kylmän asiallisesti kuin lääkkeen, vaikkapa taivaallisen. Yöllä senjälkeen näytti kuolinkamppailu alkavan, ja vastuunalainen lääkäri antoi määräyksen, että hänen piti antaa kuolla rauhassa. Seuraavaan keskipäivään asti ehkä kestäisi, kunnes tulisi loppu. Nyt oli toinen joulukuun viikko. Fiala jätettiin rauhaan, ja aamupäivätarkastuksellaan professori ei luonut kuolevaan enää katsettakaan.
Päivällisaterian jälkeen hoitaja meni vihdoin huoneeseen katsomaan, voitaisiinko noutaa apulaislääkäri toteamaan kuolema. Mies ei pitänyt sellaisista kiusoista ja oli päättänyt määräyksen mukaan toimittaa — ruumiin niin pian kuin mahdollista niskoiltaan.
Todellakin hän astui kymmentä minuuttia myöhemmin apulaislääkärin huoneeseen, mutta ilmoitti, että potilas ei ollut kuollut, vaan istui omin neuvoin vuoteessa ja oli kuuluvalla äänellä pyytänyt maitoa. Lääkäri suuttui aika lailla kuolevan uppiniskaisuudesta. Tietenkin sattui monesti erehdyksiä aikamäärissä. Mutta mielihyvää ei sellainen luonnon epätäsmällisyys kuitenkaan voinut herättää. Apulaislääkäri oli sennäköinen kuin korkea virkamies, joka on jonkun asiaa käsitellessään tehnyt itsensä syypääksi muotovirheeseen ja sitten esiintyy huolettoman torjuvasti, jottei osoittaisi minkäänlaista hämmennystä. Hänestä tuntui kuin ei ainoastaan lääketiedettä, vaan suorastaan lääkärin arvovaltaa olisi häväisty.
Tietysti hän ei tavannut kuolevaa istumassa vuoteessa, — siitä oli hoitaja varmaan nähnyt unta — mutta hänen täytyi myöntää, että selvä ääni pyysi maitoa. Hän mukautui heti uuteen tilanteeseen. Tosin oli harvinainen tapaus, että niin iäkäs ihminen tahtoi uudelleen palata ihan Hadeksen porttien edustalta, mutta siitä syystä se olikin erikoinen tapaus, ja »tapauksesta» voi loukattu arvovalta saada myös korvausta.
Tohtori — vain sivumennen mainittakoon, että hänellä oli edessään loistava virkaura ja toivo päästä vuoden kuluttua dosentiksi — antoi murahtelevalla äänellä kaikenlaisia rohkaisevia kehoituksia ja reipasta lohdutusta, kuten hän muuten kohteli vain yksityispotilaitaan. Hän totesi, että hengitys, sydämentoiminta, ruumiinvoimia, joskin hajoamisen äärimmäisellä rajalla, kuitenkin vielä oli jäljellä, ja että päällepäätteeksi silmäterät vielä tarkasti vastasivat kiihoittimiin, ja kieli puhui, ettei aistimuksia siis vielä voitu pitää hämmentyneinä. Tulevassa dosentissa heräsi miellyttävä uteliaisuus, tieteellinen pelihimo, ja samalla kun hän merkitsi paperille melkein intohimoisesti kaikenlaisia lievitys-, vahvistus-, virkistys- ja kiihoitusaineita ja niiden ohjeita, risteili hänen päässänsä omituisia ajatuksia julkaista tätä tapausta koskevia tutkimuksia. Hän oli nuori, ja hänen mielessään olivat kirjallinen ja käytännöllinen kunnianhimo vielä tasapainossa.
Seuraavan viikon aikana näytti todellakin kuin viisaiden ruiskeiden, vahvistus- ja ravitsemismenetelmien avulla kuolemaan tuomitun elämää voitaisiin pitentää, vieläpä pelastaakin hänen henkensä, kun hänen tautinsa tunnusmerkitkin näyttivät heikkenevän. Harhaluulo päättyi siihen, että muutamia päiviä ennen joulua ilmaantui yleinen myrkytys: verenmyrkytys ja sykkivän sydämen lahoaminen.
Ja nyt tuli Fialan elimistöstä todellinen »tapaus», joka herätti suorastaan kummeksivaa huomiota. Sillä vieläkään hän ei kuollut.
Päivästä päivään kasvoi lääkärien harrastus, ja joka aamu julkaistiin käytävillä tiedoituksia, ikäänkuin kuoleman kanssa taistelevana ei olisi herra Fiala, vaan joku tämän maan sankari. Yksityiskohtiakin kuunneltiin mitä hartaimmin ja kerrottiin edelleen:
Potilas kuului suurimpiakin tuskia kärsiessään kieltäytyvän ottamasta morfiinia. Niinä hetkinä, jolloin hänen tajuntansa oli hämmentynyt, hän pyrki ylös vuoteesta ja näytti etsivän jotakin. Ravinnosta hän ei koskaan kieltäytynyt, vaikka hänen sisustansa nykyisin oli vain pelkkänä haavana ja kuohuvana mätäpesänä. Näihin tosiasioihin sekoittui luonnollisesti myös taruja, jotka hoitohenkilökunnassa herättivät erikoista vastakaikua. He väittivät tuolla kurjimmalla olevan Herkuleen voimat. Eräältä hoitajattarelta hänen sanottiin melkein musertaneen nivelen luurankokätensä puristuksella, ja hoitajatar itse muka voi sen koska tahansa todistaa.
Herra Wotawan, joka oli niin monta vuotta tuntenut tämän potilaan, täytyi tuon tuostakin pudistaa päätään:
»Ihme ja kumma: Tohvelisankari! On aina pelännyt naisiansa! Eikä halua kuolla!»
Mutta palava ja lahoava liha makasi tietämättä maineestaan, kuolinkamppailun museoesineenä. Mielellään olisivat sääliväiset ihmiset antaneet hänelle, mitä puuttui. Mutta tajuttomassakin tilassa hän huitoi ympärilleen tuntiessaan morfiiniruiskun lähellään.
Aamupäivän kuluessa ei tämän museoesineen huone ottanut tyhjentyäkseen. Uteliaita, sairaalaveljiä, lääkäreitä tuli ja meni. Professorejakin kävi siellä ylioppilaineen, koettaen määritellä tätä erikoislaatuista kuolemankamppailua. Myöskään mielisairaslääkärit eivät jääneet tulematta vilkaisemaan Fialaa, todetakseen, eikö hänen houraileva suunsa toisi mitään käyttökelpoista ilmi niin vitkaan kuolevan sielun syvimmistä pimennoista. Tässähän saatiin katsella kuolemaa ikäänkuin ajan suurennuslasilla.
Siihen aikaan oli yliopiston opettajana eräs vanha herra, skandinavilainen, nimeltä Cornelius Caldevin, hyvin suosittu ja paljon käytetty sydäntautien erikoislääkäri. Hänen tapansa oli antaa potilailleen käsittämätöntä rohkeutta, riippumatta siitä, oliko heidän tilansa hyvä vai huono. Tämä rohkaiseva kyky oli Caldevinissa varmaankin sielunhoidollinen lahja. Sillä todellisuudessa hän oli lääketieteen alalle joutunut jumaluusoppinut, ja tämä lannistettu jumaluusoppinut alkoi esiintyä iän mukana. Virkatoverit hymyilivät hänen jonkinlaista mielenylennystä ja hurskautta vihjaaville puheilleen, ikäänkuin hän olisi tekopyhä. Mutta hän oli taitava taudinmäärittelijä, erikoiskyky alallansa ja tuloksellinen tutkija, mitä kokenein lääkäri, niin että kernaasti annettiin anteeksi hänen »epätieteelliset» sivuhuomautuksensa.
Myös Caldevin tuli muutamien ylioppilaiden kera Fialan vuoteen ääreen. Ja tavallista kauniimpi oli hänen eleensä, kun hän laski kätensä viheliäisen miehen otsalle, jolta hän nosti sen vasta lähtiessään. Hän puhelikin hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka tässä huoneessa oli yleisenä tapana puhella äänekkäästi, koska ei luultu huoneessa olevankaan kuulevia korvia.
Näin puheli Caldevin, sikäli kuin hänen sanojansa saattoi erottaa, sillä hän ei ainoastaan kuiskannut, vaan hän puhui epäselvästi ja katkonaisesti:
»Katsokaahan nyt… hyvät herrat Katsokaahan nyt tätä sydäntä!»
Ja hän kuunteli valtasuonta:
»Hyvä, se toimii vielä… Vähän vielä toimii… Hyvät ystävät… Ihmissydän … Se ei ole vain… No niin… Anatominen sydän… Toimiva elin… Kone, niinkuin olemme oppineet… Kampeen kiinnitetty elämä, riippumaton tahdosta… ja niin edespäin… Hyvät herrat… Meissä on jotakin… mikä on sydämen kuningas.»
»Herttakuningas!»
Muuan julkea ääni ylioppilaiden joukosta oli sepustanut tämän sukkeluuden. Vanha herra vaikeni äkkiä nolostuneena. Lisäksi hän oli kohdannut tuon toimeliaan apulaislääkärin katseen. Se hämmensi häntä eikä hän enää voinut sanoa sanaakaan.
Mutta apulaislääkäri tunsi selittämätöntä raivoa ja sähisi itsekseen:
»Pölkkypää.»
Samaan aikaan astui kaksi nuorta miestä portista Alser-kadulle: ne olivat tohtori Burgstaller, sama, joka pyhäinmiestenpäivänä oli ottanut Fialan vastaan sairaalaan, ja hänen kurssitoverinsa tohtori Kapper. He päättivät mennä tavalliseen kahvilaansa. Kapper maistoi pari kulausta tilaamastaan maidosta:
»Inhoittava juttu tuon kuolemattoman tapaus!»
Burgstaller oli yhtä mieltä toverinsa kanssa. Toisetkaan ihmiset eivät kuolleet tiedekunnan käskystä. Kapper tunsi tulleensa väärin ymmärretyksi:
»Kuuleppas! Minä tarkoitan jotakin muuta. Katsohan oikeata köyhälistöä kuoleman hetkellä. Se on yksinkertaisesti ylentävää. Heillä ei ole pelkoa eikä mitään vaatimuksia. Asia on loppuun käsitelty. He ovat alistuvia, tyytyväisiä, rauhallisia. Kaikki proletaarit kuolevat samalla lailla. Vain poroporvarit kuolevat kukin tavallaan. Pienimmätkin. Kullakin poroporvarilla on oma tapansa haluta välttää kuolemaa. Se johtuu siitä, että hän pelkää kadottavansa elämän mukana jotakin muutakin. Pankkitilin, rasvaisen säästökassakirjan, arvossapidetyn nimen, tai huojuvan sohvan! Sanalla sanoen: Porvari on se, jolla on jokin salaisuus…»
Kapper katsoi hämmästyneenä ja riemuissaan eteensä. Hänen oli onnistunut lausua hämärä, mutta sattuva mietelmä. Burgstaller siemaisi toisen konjakkilasinsa, ennenkuin huomautti:
»Huomio, Kapper! Sinä joudut politiikan pyörteisiin, mutta ryhtyisimmekö riitelemään jo kello yhdeltätoista?»
»Se ei ole lainkaan poliittista!»
»Sitten se on kirjallista! Ja siitä minä en ymmärrä mitään.»
Selitykseksi mainittakoon, että nuori tohtori Kapper oli julkaissut useita kynänsä tuotteita radikaalis-kaunotaiteellisissa aikakauskirjoissa. Loistavatyylisiä, hyvin sorvattuja ajatustuotteita. Burgstaller katsoi ystävällisesti häntä silmiin lausuessaan:
»Ystäväni, sinähän puhut jo kuoleman moraalista! Minä puolestani olen tähän mennessä havainnut, että todella vastahakoisesti kuolee vain yksi ihmislaji. Tahdotko tietää, mikä? Te juutalaiset!»
Kapper katsoi maitoonsa. Hänellä ei nyt ollut halua tarttua tähän puheenaiheeseen. Ja mitähän Burgstaller siitä ymmärsikään. Eipä silti, että hän, Kapper, olisi halunnut väistyä! Se ei ollut hänen tapaistaan! Hän oli merkinnyt kaikki kirjoittamansa oikealla etunimellään »Jonas», vaikka väännös »Josefiksi» oli kyllin helppo. Välinpitämättömästi hän siis sivuutti Burgstallerin hyökkäyksen ja alkoi kertoa siitä, mikä oli tarttunut hänen mieleensä:
»Eilen olin itse kymmenen minuutin verran sen Fialan luona. Minun on tehnyt mieleni tarkata tätä tapausta. Pikku poroporvari! Ei mitään muuta kuin ummehtunut pieni poroporvari! Mutta pään hän on saanut. Michelangelo, ajattelen, ja että pienimmätkin poroporvarit tässä tilanteessa käyvät 'plastillisiksi'. Silloin hän, luonnollisesti houreissaan, alkaa puhua. Ja mitä hän sanoo! Ihan jäykistyin, kunniasanallani!»
Burgstaller joi kolmannen konjakkinsa.
»Näin hän sanoi: "Se on täytetty! En voi vannoa, kuuluiko se oikeastaan 'täytetty' vai 'täyttynyt' vai 'täyttymys'." Samapa se, mutta sata kertaa hän korisi: 'Se on täytetty!'»
Silloin Burgstaller iski suuttuneena kämmenellään pöytään:
»Akka, pidä jo suusi! En tahdo kuunnella sisarten juoruja enkä hoitajain satuja! Minä tahdon rauhaa! En tahdo tänään enää kuulla mitään tuosta kauheasta sairaalasta. Katsohan mieluummin ulos!»
Ja todellakin! Kadulla vilisi elämä… Ei lumi eikä loka estänyt liikennettä. Ja elämä oli pukeutunut satojen polviin saakka paljaiden naissäärien muotoon, joiden uhkean lämpimässä sävelessä Burgstaller väräjävin huulin riippui kiinni. Hänen ei tullut mieleensäkään puhuessaan kääntää tästä näystä päätänsä:
»Mitä sinä teet tänä iltana?»
»Minäkö? Tänä iltana? Kuinka niin?» Burgstaller kurkisteli yhä ikkunasta.
»Mies! Oletko hullu? Onhan nyt Sylvesterin päivä! Terve, voitto ja kosto! Huomenna en ole juhlapäivystäjänä, Kapper! Tiedätkö mitä? Tule mukaan tänä iltana!»
Mutta tohtori Kapper loi kopeana ja synkkänä silmänsä maahan:
»En voi. Minun pitää tehdä työtä.»
* * * * *
Näinä päivinä rouva Fiala mielellään pakeni keittiönsä yksinäisyyttä. Hän kävi naapurien luona, istui talonmiehen vaimon luona, ja mitä enemmän hän sai sääliä osaksensa, sitä enemmän hän itki. Kaikille hän kertoi kauheista elämyksistä, jotka öin päivin kohtasivat häntä. Kerran oli hänen miehensä hattu katsellut häntä ikäänkuin hurjin silmin. Toisen kerran oli ukon takki riippunut paikallaan liikkumattomana ja tyhjänä, mutta äkkiä muutti nuhteleva takki muotoaan, ja hän oli mennyt tainnoksiin. Ja vainaja oli myöskin »ilmestynyt» hänelle.
Tästä näkee, että pitkän ja merkillisen kuolinkamppailun vielä kestäessä rouva Fiala luuli miehensä jo kuolleen. Toisin ajoin hän katseli pilkallisesti ihmisiä ja huusi riehaantuneena, että saataisiin vielä nähdä, että hänen ukkonsa hyvinkin voisi parantua ja tehdä koko ilkeälle maailmalle kepposet. Mutta millainen hänen mielialansa olikin, hän itki, itki koneellisesti ja säännöllisesti.
Vähemmän säännöllisiä ja ajan kuluessa yhä harvinaisempia olivat hänen sairaskäyntinsä. Eihän hän voinut auttaa, matka oli pitkä, hän vanha, raitiovaunussa ajo kallis; ruuan viemisessä ei ollut mitään järkeä, ja ennen kaikkea, miehen näkeminen järkytti häntä niin syvästi, että hän itse joka kerta surusta sairastui.
Kolmesta omaisesta siis vain Franzl vietti yöt päivät sairaalassa. Alussa oli tahdottu ajaa hänet pois, mutta hän ymmärsi tehdä itsensä hyödylliseksi, ja niin ottivat hoitajat, kun tultiin tarkastamaan, hänet suojelukseensa.
Oli onni, että Fialan palkka maksettiin edelleen ja liike omasta aloitteestaan oli lähettänyt lahjana kolme miljoonaa. Vanha rouva käytti ajatuksissaan jo osan noista rahoista hautajaiskuluihin. Sillä olihan selvää, että hänen miehelleen kuului kaunis kolmannen luokan hautaus ja että hänen hautansa ajan vaikeuksista huolimatta oli merkittävä.
Ikävä kyllä olivat rouva Fialan henkiset kyvyt yhtä lyhytnäköiset kuin hänen silmänsä pitkänäköiset ja lukemiseen mahdottomat. Nyt, kun hän eli yksinään Klaran kanssa, kun hänen ei enää tarvinnut puolustaa sisartaan, nyt kasvoi hänessä sanomaton pelko ja avuton viha Klaraa kohtaan: sillä sen hän ainakin tajusi, että hän nyt oli turvatonna ainaiseksi joutunut tuon ilkimyksen valtaan.
Tähän saakka hän ei vielä ollut paljastanut Klaralle salaisuutta. Mutta niin vaikea oli saada selvää konekirjoituksesta, niin vaikea ymmärtää »Tutelian» moniehtoista kieltä. Tuntikausia hän istui keittiössä tavailemassa. Mutta kuinka hän nykikin silmälasejaan ja puhdisteli niitä esiliinalla, ajatuksettomana hämärsi kirjoitus hänen silmissään. Klara oli nuorempi, ja hänellä oli paremmat silmät ja parempi pää. »Hänhän on aina hyvin oppinut ja laskenut, se viisas!» Mutta juuri tässä viisaudessa oli vaara. Rouva Fiala taisteli vielä hetken itsenäisyytensä puolesta. Mutta päivästä päivään kävi Klaran ylivoima vastustamattomammaksi, kun hän tuli kotiin, sinkautti saalismyttynsä nurkkaan, kiersi ympäri keittiötä kuin paholainen, raivoisana kurkisteli patoihin, totesi varkauksia ja laatikkoihin murtoja ja pani toimeen häliseviä kohtauksia käytävässä.
Eräänä iltana rouva Fiala ei enää jaksanut kestää epävarmuutta ja salaisuutta. Ja hän näytti sisarelleen vakuutuskirjan. Klara meni asunnon ovelle ja piti paperia porraskäytävän valossa. Vinossa, melkein korvalla roikkui hänen likaisen päähuivinsa solmu, hänen silmänsä vilkkuivat, nenä tuhisi, ja suussa näkyi himokas kieli. Hän luki asiakirjan kahteen ja kolmeen kertaan, sitten pisti sen taskuunsa:
»Minä menen heti näyttämään tätä herra tohtorilleni!»
Rouva Fiala kävi epäluuloiseksi:
»Mitä sinä tarkoitat, Klarinka?»
Mutta Klarinka nauroi ja oli kiihdyksissään vähällä paiskata paperin vasten sisarensa silmiä:
»Tuossa on! Luuletko, että minä tahdon pitää sinun roskaasi! Ethän kuitenkaan saa siitä mitään!»
Marie Fialan ääni alkoi nöyrästi väristä:
»Mitä sinä sanot? Minkätähden en saa mitään?»
Mutta Klara ei salannut ilkeää iloaan:
»Koska siinä niin sanotaan! Jos Karl kuolee ennen tammikuun viidettä päivää, et saa mitään…»
Klara oli olevinaan syvästi loukkaantunut pistäessään asiakirjan uudelleen taskuunsa:
»Ainoastaan sentähden, että olen kunnon ihminen, ainoastaan sentähden, että olen hyvä, menen nyt herra tohtorini luo.»
Rouva Fiala palasi keittiöön. Hän istuutui arkulle, missä Franzl tavallisesti istui, ja koetti saada ajatuksen, tämän uuden ajatuksen päästä kiinni. Noin puolen tunnin perästä häämöitti jotakin hänen harmaassa sielussaan. Kuin sähkövirta kävi kauhu hänen ruumiinsa läpi, niin voimakkaana, että hän tunsi metallin makua kielellään. Se oli ensimmäinen ja ainoa kauhun tunne Jumalaa kohtaan, mitä hän eläessään sai kokea.
Jotakin hirvittävää tapahtui. Sitä ei voinut ajatellakaan. Hänen miehensä, joka jo kauan oli maannut kuolleena, ei kuollutkaan. Vakuutuksen vuoksi hän pakotti itsensä elämään. Hänen tähtensä, joka jo kauan sitten oli hänet hyljännyt ja menettänyt!
Rouva Fiala kömpi pystyyn, päästeli järjettömiä kirkaisuja ja sellaisena kuin oli, ilman päällysvaatetta, juoksi ulos talviseen ilmaan. Talonmies tuijotti hänen jälkeensä.
SEITSEMÄS LUKU
Mutta Fiala seisoo lujana ja rautaisena portilla, vaakunaportillaan. Kenenkään muun kuin itsensä tähden hän ei siinä seiso. Portti on leveä ja korkea. Hän täyttää sen. Valtavan lämpimänä kietoo painava turkki häntä. Hänen kolmikolkkansa hipoo portinpäällyskaarta. Sauvalla hänen kädessään on suuri voima. Tässä on hänen odotettava. Kuka on käskyn antanut, ei hän enää muista. Mutta käsky on käsky. Ja mitä ei ole täytetty, se on täytettävä. Ihanaa on olla käskynalaisena. Ihanaa omistaa tehtävä. Keittiössä naisten joukossa käy vanhaksi. Fiala ei ole vanha eikä väsynyt. Reipas ja iloinen hän on kuin nuori karhu.
Viideltä hänet vapautetaan. Sillä kellonlyönnillä tulee vapautus. Kirkontornin kello leimuaa, ja kuin arpapelissä juoksevat mustat ja punaiset tuntinumerot näkyville. Nopeasti perättäin, kärsimättöminä ne hypähtävät esille: kaksitoista ja seitsemäntoista, kahdeksan ja satakaksikymmentäkuusi. Tuhansia tunteja julistaa siten kello, vain viidettä tuntia ei.
Fiala tuntee haltioituneena velvollisuutensa: olla vartijana, antamatta houkutella itseään pois! Ei kenenkään! Olla vartijana, päästämättä ketään sisään! Niin kuuluu käsky. Taivas tietää, mitä ylhäällä istuntosalissa neuvotellaan. Herra ylijohtajan hän on jo päästänyt menemään. Silloin tulee herra Pech:
»Siirtykää sivuun, Fiala!»… »Tämä on minun paikkani!»… »Täytyyhän minun päästä virkaani»… »Onko teillä kulkulupaa?»… »Minähän kuulun virastoon!» … »Se ei lainkaan kuulu minuun. Käsky on käsky!»…
Ja yhä uudelleen tulee Pech, joskus yksin, joskus mukanaan pieni poika, jonka hän tahtoo keinotella portin läpi. Mutta Fiala on paikallaan. Pech vetää guldenin taskustaan, pyöreän hopeaguldenin. Fiaiaa ei lahjota. Vain omansa, omansa hän tahtoo saada, palkkansa, ja sillä hyvä! Kellosta hyppivät esille tunnit, mustat ja punaiset. Kuin uimarit ne näyttäytyvät ylhäällä ponnahduslaudalla heittäytyäkseen virtaan. Ja katu kulkee ohi rientoineen, jotka hän tuntee alusta asti. Arkoina silmäilevät ohikulkevat koululaiset hänen mahtiansa. Mutta hänen ilmeensä pysyy liikkumattomana. Irvinaamat eivät ole häntä varten. He tahtovat häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan. Kalistelevat luistimillaan, kierittelevät pieniä palloja edellään. Vähät siitä! Hän ei kiinnitä mitään huomiota tyttöihin, jotka pujahtavat ihan läheltä hänen ohitseen, jopa kuiskailevat hänelle. Sen hän jo tuntee. Se ei kutita eikä kiusaa häntä. Kaikki aikanaan!
Vaikeaksi vain käy, vaikeaksi, kun rykmentti marssii ohi: keisarillinen jalkaväkirykmentti n:o 11, harmaat takinkäänteet. »Pataljoona se—i—s!» Itse eversti Swoboda kohottautuen satulassa, nostaa paljastetun miekan komennukseen. Hänellä on kuusenoksia päähineessään. Kaikki kaksoisrivit ovat täynnä kuusenoksia. Sitten kaikuu huuto pitkin katua: »Joukkueen johtaja Fiala!» Mutta Fiala ei huuda: »Täällä!» Hän tietää: hän ei saa ilmoittautua. Ja yhä jatkuvasti kaikuu huuto: »Joukkueenjohtaja Fiala!» Rykmentin soittokunta järjestyy. He soittavat kunniamarssia, soittavat »O du mein Österreich».
Fiala tuntee muulin, joka vetää suurta rumpua. Soittokunta lähtee liikkeelle. Miehet heiluttavat ja kääntelevät soittokoneita tahdissa. Ja komppanian rivit heiluvat ja kääntyvät marssiastunnassa, auringon kirkkaasti paistaessa. Viittojen kahistessa he marssivat tiehensä. Ampumaradalle, manöövereille, kenties myös vain huvittelemaan.
Monet ystävänsä hän on siinä joukossa hyvin tuntenut. Tällä kertaa hän ei saa heidän kanssaan hullutella: ei pelata korttia, ei mennä tanssiin, ei oluen ääressä viettää yötä. Hänen täytyy seisoa ja yhä seisoa portillaan. He ovat jo kaukana poissa. Ja jäljellä on vain yltyvä musiikin tahti! Hän tuntee sykähdyksiä lihassaan ja veressään.
Mutta usein on myöskin yö. Yhä uudelleen on yö. Silloin tunnit, punaisina ja mustina, eivät enää hypi kirkontornin kellosta, eikä kirkon tornikaan ole paikallaan. Mutta kaikkien ovien eteen pitkin katua on pantu tuhka-astioita. Tuhkaa on siroiteltu kaikkialle.
Fiala on vahdissa. Raskaana, kamalan tuskallisena painaa käsky hänen sydäntään. Hän seisoo paksussa turkissa kuin pohjattomassa tynnyrissä, joka pitää häntä pystyssä. Kultaiset kalunat ovat sammuneet. Hattu, turkki ja puku peittävät ja verhoavat hänet kuin suru. Franzl tulee torilaukkua kantaen. Franzl on pieni kuoppaposkinen lapsi, raajarikko, hänen poikansa. Sentähden hänen täytyykin tehdä pikku raajarikon hyväksi jotakin kauheaa.
Hänen täytyy aina juoda kaikki tee, jonka poika tuo hänelle mustassa torilaukussa. Mutta se ei ole lämmintä teetä, vaan kiehuvaa, ei ei, se on sinervää tulta, sokeritonta tulta, jonka hän, ei yhdellä siemauksella, vaan kulaus kulaukselta nielaisee. Ja spriiliekit alkavat nuoleskella, kuluttaa hänen ruumiinsa sisäseiniä. Mutta ulkoseinä, iho, pysyy kylmänä. Jos hän nyt voisi sulkea silmänsä, ei hän tietäisi enää mistään. Mutta hänenhän täytyy tietää, jatkuvasti tietää, niin kauan kuin vapautusta ei kuulu. Eikö hän ollut kyllin usein vartiomiehenä yhdeksännessätoista rykmentissä? Ja nyt tuntuu hänestä kuin hänelle olisi määrätty rangaistus huonon palveluksen, huonon elämän tähden. Porttiarestilla hänen täytyy ne sovittaa. Kuka onkaan antanut sen käskyn? Mutta ajatteleminenkin on kiellettyä. Sillä ken ajattelee, nukahtaa.
Taas seisoo Pech hänen vieressään: »En ymmärrä teitä, Fiala! Heittäytykää vain pitkällenne! Kohta on kaikki kunnossa. Sehän on niin helppoa!» Hänestä se ei ole lainkaan helppoa. Ilmettäkään hän ei saa värähdyttää kuullessaan moista huolimattomuutta ja kiihoitusta. Parempi sitten on katsella tuhkanharmaalle kadulle. Siellä tulee esille ahdistava näky.
Hän näkee tuomiorovasti Kabrhelin, kotiseutunsa papin. Hän on lihava ja ontuu. Kabrhel kantaa kuin pyhässä juhlakulkueessa Herran ruumista hopeisessa loistoarkussa. Kaksi kappalaista astuu hänen rinnallaan. Mutta etunenässä astelee opettaja Subak, kirkkolippu korkealla kädessä. Ja loppupäässä pari hurskasta, joilla on maalaisvaatteet. Fiala katsoo tahallaan syrjään. Häntä peloittaa näiden korkeahattuisten ja hopeanappisten olentojen näkeminen, ikäänkuin nämä vanhat talonpojat olisivat isällisen uhkaavassa suhteessa häneen ja hänen rangaistukseensa. Mutta kulkueessa on myös hurskaita eläimiä taimpana. Isännöitsijän mustat härät ja lehmät, jotka Fiala hyvin tuntee.
Nyt tuomiorovasti kääntyy porttiin päin: »Polvistukaa!» käskee hän. Ja kulkue polvistuu kadulle. Härät ja lehmätkin polvistuvat hartaina. Silloin kunnianarvoisa Kabrhel kohottaa pyhäinjäännöksen tottelematonta rippilasta kohti, ja hänen äänensä värisee: »Polvistukaa kaikki!» Mutta Fiala, niin kernaasti kuin hän sen tekisikin, ei saa polvistua. Hän tietää: Vielä täytyy tapahtua, mitä ei ole täytetty. Voi, suuren synnin hän on tehnyt, kun ei ole toisten kanssa polvistunut. Senvuoksi julkeat eläimet rankaisevatkin häntä. Vihaisimpia ovat hanhet, jotka äkkiä sadoittain vaapertavat kylälammikostaan, tunkeilevat hänen jalkojensa ympärillä ja kiukkuisina papattavat hänelle. Hän tietää, kuinka vaarallisia nämä kiihtyneet pedot ovat. Kenties hän juoksisi tiehensä, jos voisi liikuttaa jalkojaan.
Mutta silloin alkaa katu kohista ja muuttuu hänen kotiseutunsa virraksi. Hän tuntee tarkasti pensaat, onkimispaikat, uimarannat, ravustamispaikat. Mutta minkätähden toinen ranta on nyt niin kaukana? Se ei häntä hämmästytä. Pitäisikö sitten Tonavan olla Praterspitzin luona kapeampi? Ihanalta tuntuu, että sen pienet laineet ajautuvat hänen portilleen asti. Mutta joki ei tarkoita hänelle hyvää. Kalarutto on puhjennut. Tuhansia haukia, karppeja ja vielä suurempia kaloja ui veden pinnalla suomuksettomine, inhoittavine mahoineen. Haaskojen haju tunkeutuu maailman läpi pilviin asti. Silloin alkaa koeteltu rukoilla Jumalaa:
»Rakas Jumala! Seison tässä, koska minua on käsketty. En siitä syystä, että itselleni jotakin haluaisin, seiso tässä, en palkan tähden. Olen kuitenkin lapsesta asti toivonut omaa pientä kotia. (Mutta puutarhassa pitää olla auringonkukkia.) Taloa et minulle kaiketi lahjoita. Mitään iloa en saane. Voi, minkätähden täytyy minun niin paljon kärsiä, minun, Fialan, eikä kenenkään muun!?»
Fiala on aikoja sitten tiennyt, että oikealla hetkellä lausuttu harras rukous aina auttaa. Hän on tehnyt hyvin rukoillessaan. Sillä nyt lankeaa sumu. Ystävällinen syyssumu verhoo niin sakeana paljaat lämpimät pellot, että perunanuotioita ei voi nähdä, ainoastaan haistella. Ja ystävällinen sumu tunkeutuu myöskin kohtalonportille rauhoittamaan portinvartijan sielua. Sillä mitään hän ei enää näe ympärillään. Suurena ja yksinäisenä hän saa nyt seistä ja kestää Jumalan näkymättömässä maailmassa. Hänen kuulapäinen keppinsä tukee häntä, hänen jäykkä turkkinsa pitää häntä pystyssä. Mitään ei enää tarvitse tapahtua. Kun hän vielä muistaisi laulun, jonkin vanhan böömiläisen laulun, laulaisi hän sen, sillä mieluista on seistä sumussa ja mullantuoksussa, suloista on seisten maata avaruudessa. Silloin häntä alkaa nukuttaa. Silloin hän sulkee silmänsä…
Mutta niin ei ollut sallittu. Häntä huudetaan. »Fiala!» luulee hän kuulevansa, mutta se kaikuu »Tutelia!» Rikoksesta tavatun kauhu viiltää hänen lävitseen! »Käskystä!» Ja hän repäisee silmänsä auki. Kirkontornin kello on poissa. Pyöreän reiän läpi näkyy kappale punaista taivasta. Kaikkialta kuuluu torventoitotuksia. Manööverit lopetetaan iltarummun viimeisillä lyönneillä. Ja hurja töminä lähenee. Hän tuntee tuon hullunkurisen majesteetillisen töminän, juhlallisen kulun, joka vyöryy Schönbrunnista Mariahilfer-katua pitkin. Etunenässä poliiseja ratsain, sitten henkikaarti ja heidän keskellään kimovaljakon vetämät hovivaunut kullattuine pyörineen ja lyhtyineen. Kansallishymni pauhaa lippujen huumaamassa ilmassa. Vihreä höyhenviuhka heiluu kaukaa ystävällisesti. Fiala tietää, että vapautus lähenee jyristen. Nyt on pidettävä varansa, astuttava oikealla hetkellä esiin ja huudettava ensimmäiselle tapaamalleen päällikölle:
»Ilmoitan kunnioittavimmin, kuolema tullut!»
Hänelle osoitetaan sitten paikkansa kultaisessa kulkueessa, joka kiitää katujen läpi.
Aika onkin jo täpärällä. Sumu on muuttunut. Se vallitsee eteisessä paksuna savuna, hehkun ja liekkien puhkomana. Mutta kuka tukkii paruillaan tien? Kadun tulee olla vapaa. Täällä ei siedetä mitään sulkua. Hänen ja lähenevän, ihanan, välillä täytyy olla vapaa ura. Mutta joukko tanssii hänen ympärillään. Se tahtoo työntää vapautetun takaisin savuavalle portille, jonne hän ei enää kuulu. Ja nyt hän näkee joukon. Silloin kuohahtaa koko hänen olemuksensa vihaan ja epätoivoon. Sata Marieta ja viisisataa Klaraa tunkee häntä takaisin vankilaan, missä hän kuitenkin on kestänyt loppuun asti ja kauan sitten voittanut. Kaikki Mariet kantavat kädessään seppelettä ja itkevät. Kaikki Klarat heittävät ilkeitä luutia hänen kasvoihinsa. He koettavat salaa sitoa hänen käsiään rauhanaikaisella käärelangalla. Noidat ovat syypäitä. Aina ne ovat sulkeneet hänet sisälle. Nyt, kun vapautus jymisee yhä lähempänä, nytkin ne tahtovat ruikuttaen ja kiroillen sulkea häneltä tien. Mutta Jumalan kiitos hänen käsivartensa on taas vahva, ja hänen sauvansa kuula säihkyy…
* * * * *
Rouva Fiala istuu kyyristyneenä tuolilla ja tuijottaa kauhistuttavaan kuolemaan, joka ei tahdo tulla. Väkisin piti viimeisinä päivinä illan tultua raastaa tämä kirkuva huoneesta. Nyt ei Fiala enää pitkiin aikoihin ole ollut mikään »tapaus». Tämäkin kiihoke on menettänyt voimansa. Jokin sydänlihas on vahvempi, toinen heikompi, ja hevosluonnot ovat harvinaisia, mutteivät silti likimainkaan ihmeitä. Vaimo tuijottaa liikkumatta peitteen alaista lahoavaa läjää, joka kiihtyneesti hengittäen makaa omassa visvassaan, kenenkään häntä puhdistamatta. Mutta pieluksella lepää keltainen pää, kirkkoisän jättiläisotsa. Vaimo ei enää tunne tätä vierasta päätä. Joskus värähtää kärsivä ja koettaa liikkua. Kädet koettavat mennä pieluksen alle ja jalat liikkua peitteen alla.
Klara on astunut sisään ja alkaa pitää kivettyneelle sisarelle tuomiosaarnaa: hänen pitäisi nyt vihdoin mennä kotiin, istuminen ja katseleminen ei mitään hyödytä. Joka kolmen minuutin päästä ilmestyy Franzl ovelle. Hänen silmänsä ulkonevat päästä, ikäänkuin hänen täytyisi pakottaa itseään voidakseen katsoa isäänsä. Äkkiä, puheensa lomassa, Klara korottaa tapansa mukaan äänensä kimakaksi. Silloin näyttää kuin olento, jonka nimi on Fiala, heräisi. Suuriksi levinneet silmät tuijottavat naisiin, eivätkä ne ole enää vieraat silmät. Ruumis nousee pystyyn vuoteessa, ja mahdottomalla voimanponnistuksella tulevat harmaakarvaiset kepit esille peitteen alta ja koettavat sankarillisesti saavuttaa lattian. Ja nyt, työntäen kurkustaan voitonhuudon, seisoo pystyyn nousseena paikallaan hurja jättiläinen, joka kohottaa hämähäkin kaltaisia käsivarsiaan kuin iskuun. Tömisevä askel luonnistuu vielä, sitten lyyhistyy olento kokoon, luuläjä.
Tässä loppuu kertomus pikkuporvari Karl Fialan kuolemasta. Kaksi päivää maalinsa ohi hän oli ehtinyt kuin hyvä juoksija. Sillä nyt oli jo seitsemäs tammikuuta. Viipymättä toimittivat hoitajat, sittenkun oli kiireesti todettu kuolema, ruumiin siihen paikkaan, johon se kuului, kuin saastan, joka on liian kauan ollut tiellä.
Kun leski ei enää nähnyt vieraita kasvoja, voi hän onnekseen taas itkeä. Kuolinvuode oli nyt tyhjä. Klara, joka niin usein oli huomannut, että kärsivän käsi etsi jotakin pieluksen alta, ja joka, ellei uni häntä uskotellut, oli näkevinään kerran kultarahan pistävän esiin, astui nyt, itkeä hyrskien, kuin sattumalta vuoteen luo. Ääneen valittaen ja tuskasta värisevin sormin hän alkoi silitellä tyhjää pielusta. Silloin hän äkkiä tunsi etsiviin niveliinsä tartuttavan rautaisin kourin. Hän kuohahti: »Sinä kirottu poika! Enhän tahdo sinulta mitään ottaa! Marinka! Ole varuillasi!»
Franzl kohotti äänettömänä pielusta ja pisti molemmat arvottomat esineet taskuunsa. Ne olivat tyhjä kalenterilehtiö ja tietymättömiin kadonneen univormun tahrainen kaluna.