language: Finnish

KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA

Kirj.

Lauri Hannikainen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

KUOLEVAN LAULUN MAILTA.

Tuonen lintu.
Kaksi itkua.
Onnea pakoon.
Ilta Muuannossa.
Pesshi.
Vanha laulaja.
Ukko uupui…

POHJOLAN SALOILTA.

Kyytipoika.
Kuun kääntäjä.
Perintöpiippu.
Jouluaattona pohjolan salolla.

KUOLEVAN LAULUN MAILTA

Tuonen lintu.

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan!

Hän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta luontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita luonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen turmelemattomia. Ja hän on löytänyt!

Niin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä, sieltä sinisten vaarain takaa!

Hurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa tuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian olevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä, suurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla. Samanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän sulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa, kiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs kädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee kyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin pojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä kuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo salolla salojumalia.

Joskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä täyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi lyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin suuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja hukuttautuu siihen. Eihän tämä voi loppua! Ei! Tämä ei saa koskaan loppua!

* * * * *

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää, erämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja täynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa, kepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään, samoin kalakontti selässä.

On lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat käyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu leuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren hulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi sen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo vapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen kylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta kohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen.

Polku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee vastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja katoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito, kirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen otsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän kiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää:

— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie karitsalampahuisieni?

Sai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään.

Aurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon kilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan mielen valtaa voittamaton herkkyys.

Ihmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa! Kaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta, joka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta, johon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen kaskimaakseen kaatoi.

— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö tämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen riemahtaen.

— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain tiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan jo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka minun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset veljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat jumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää entisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää jo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien sijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle jumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole nähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että turpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja ennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää!

Nuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän vihdoin kysyy:

— Tuonen lintu…! Mikä on Tuonen lintu?

— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että kun se jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat veljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat paholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus valtaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan.

Nuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa… Siellä on Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — —

Saavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan käymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan, vuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki. Viimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle rauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn, pirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen:

    Terve löyly, terve lämmin!
    Terve tervehyttäjälle!
    Löyly orteh, löyly parteh,
    Löyly seinän sammalih,
    Löyly patsahan nenih,
    Löyly kiukahan kivih!
    Paha kauas nyt pakene
    Tämän ihmisen ihosta,
    Luojan luomasta lihasta!
    Tuonne mie sinut nyt manoan
    Hiitten hirmuloin sekahan,
    Kahen kallion rakohon,
    Kolmen kolon koukerohon,
    Rutjan koskehen kovahan,
    Ylitse Imandron järven!
    Tuonne mie sinut nyt manoan
    Kivilöin päälle kivistämähe,
    Paasiloin päälle pakottamahe!
    Ei kivet kipua tunne
    Eikä paa'et pakotusta…

Vihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat verkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen. Mutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa:

— Kas, jo aukeaapi lepän lehti… Tänä yönä joutuu joutsenet, näille maille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon, pyhän linnun pyyäntähän?

Metsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa:

— Valmis olen!

Hetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu kylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä nuorta miestä, samoin varustettuina.

Suvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava koskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan rantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja hanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit alleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan lintujen saapumista sulaan.

Yö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan kevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee salaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee. Havukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin joutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen uneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa elottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään…

Yö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu lentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle… ja samassa laskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää pitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan Suomen pojan kojua kohti…

Se saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää kyynärpäittensä varassa… laukaisee…

Lintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa ylöspäin.

Harmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti uudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla tarkasti joutsenen jokaista liikettä.

Siellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se lipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle. Niistä laukaistaan…

Lintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin kaikista kojuista…

Lintu vaan ui…

Sepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä kertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä.

Yhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua suvantosulan synkällä pinnalla…

Nyt se ui suoraan toista rantaa kohti… nyt hypähtää jäänreunalle kävelemään… jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti nuorukaisen kojua.

Vallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää tarkasti… on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan tempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen…

Kojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu sanomaton kauhu.

— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän… Tuonen lintu!

Pyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä.

Seudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien kojujen…

Kukaan ei laukaise pyssyään…

Aurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan ja katoaa sinisten vaarain taa…

Vienan-Karjalassa 1909.

Kaksi itkua.

Katkelma laajemmasta hääkuvauksesta.

Jo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö.

Vahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät.

Kaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain tulituohusten eteen, itkee isälleen:

    Mitä nyt olet kultahyväsein
        kulmillesi alas kumartautunut
        kultasyntyisien jumalain eteen?
    Etkö nyt oman tyttösi
        nuorta onnetonta olentoa
        vierasten valtoihin heitä?
    Mitä nyt olet valkea hyväsein
        vahatuohuksien keralla
        valkeiden valan ylhäisien
        valkeasyntyisien eteen vaipuellut?
    Etkö nyt tulituohuksiesi tulella
        tuhkaksi tummenna
        vallan nuoren varteni
        vakavia neitsyysvaltasia?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        vaihtanut vallan nuoren varteni
        vakavia neitsyysvaltasia
        vanhojen tsaarien aikuisihin
        valehtelemalla saatuihin
        vaskirahasihin?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        vaihtanut valkean impesi,
        kultaisien kunnioitten kantajan
        kultaista kauneutta
        vanhojen kuningasten aikuisihin
        kunniattomasti saatuihin
        kultarahasihin?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        outojen omiksi antanut
        vallan nuoren kainon varteni
        valkeita kultakumpusia?
    Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat
        kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni!

* * * * *

Rientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu ja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden tulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina hulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi vaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle.

Hiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa neitosen viimeinen kyly.

Itkettäjät itkevät:

    Valkene oi ihanainen impi
        valkeaks kuni valtajoutsenet joella,
        vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee!
    Suoriele sulkalintusien soinnulliseks,
        näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina,
        suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee!
    Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset,
        lempeät vastan lempilehtiset
        lennelkää lempi-ilmasien halki
        lempeinä lehtirepoloina
        lempijumalien eteen!
    Nytpä kiukaan kultaiset kipunat
        kohotkaa kultaisena jokena
        kulta-ilmasien halki
        kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen
        itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä!
    − − −

Onnea pakoon.

Nuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun se on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot nauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän!

Näin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen:

Minäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin ihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin irti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen riistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni, äideistäni, veljistäni, siskoistani ja… En koskaan! En koskaan!

Mutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä useammin se huutaa:

Nuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle, ennenkuin aurinko alkaa laskeutua!

Nuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen vaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää tahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin voimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu.

Minä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari päivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi praasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on vielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä.

Ääni vaikenee.

Nuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän pyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan.

Oi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat aamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran kurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat hetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla!

Niin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla se tuntuu tulevan.

Valkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen, lauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena porontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti seuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa vierettelee eteenpäin.

Valkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan.

Pakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas hänen rinnassaan.

Tänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen ikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille rinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä nyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen.

Hän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen vauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja istahtaa jälleen ikkunansa ääreen.

Kas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan, kirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset punanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella polulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin jumalatar!

Nuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää…

Eteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia kylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan nuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi heitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää? Käden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta, vierasta…

Hetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei:

— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä et olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra Suomesta!

Nuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin kun kaikki tähän asti on mennyt…

Yht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi "herra" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän kansan omilla silmillä katsottuna, jota ei "herra" voi nähdä koskaan! Ja hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime hetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille?

— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan teidän veljenne! Vai pelkäättekö nyt minua?

— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen katseensa lämpeni.

Hetken kuluttua hän taas jatkoi:

— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että sinä olet oppinut herra!

— En ole "herra"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen, kuten tähänkin asti!

— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä sinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro meille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan muuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille jotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot!

(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen ja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla kansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.)

— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla! Ja se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana veljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla tshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten puhdistaa.

— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot meille maailmasta ja Jumalasta!

Ukot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin äsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

* * * * *

Lähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla, nuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki reunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen kisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain ja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon pientarella leikkiä lyövät.

Saapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa lähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle toisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät…

Samassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni:

— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset!

Kisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon.

— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia sieltä täältä.

— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa teille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä Suomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas jättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille maailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan on paljon saanut tietää.

— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta.

— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä, tahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se harras toivomme?

— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää.

Pikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon tai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee hämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän tuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa.

Ihmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella rinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä, kiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja kaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa.

Nuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle… Hän alkaa puhua syntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja sen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja sen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista, kovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen puhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena ollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän kertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee lähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa lapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä kaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen vallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen silmistä.

Vihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan.
Hän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan,
kiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut
Kuulla.

Kuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon pientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa äänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu:

— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta ja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas!

Kajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä kentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu! Innostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän kasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat neitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat huimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen kunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta miesten keskuudessa.

Kas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa sirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena laskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti pitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää koroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua partasuidenkin parista.

— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan kiusaat!

Mutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän hypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti… Tämä käännähtää ympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona kuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat jo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri kylää…

— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki.

Nuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla.

Vihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin!

Hän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa huikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät.

Vasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle, loppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa.

Illansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta lähteä täytyy. Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa.

— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan.

Nuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet, vaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen talosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään repäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt, juonut jokaisessa sen talossa.

Aurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan lehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä, koskenpuoleisessa päässä kylää.

— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle sanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes vähäsen kuivahtaa!

— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.

Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.

— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!

Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.

Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:

— Mitäpä mietit, tyttö?

Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen suoraan nuorukaisen silmiin:

— Minkätähden sinä lähdet pois?

— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä täytyy, sen vain tunnen!

— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!

— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä maailmassa minulle!

— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme tarpeeksi kalaa!

— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!

— Miksi siis lähdet?

Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene, pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.

Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät välähtävät hänen sanoessaan:

— Enkö minä ole sinulle kyllin kaunis?…

— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat takertuvat kurkkuun…

Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan lausuu tuskin kuuluvasti:

— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy! Sitä olin meidän niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä hirretkin kaataneet…

* * *

Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta, hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta vuoteeltaan.

— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus, viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin ympärille.

Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.

Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei, Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.

— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän. Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.

— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:

— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan ansaitsemattomasta minulle!

Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu, nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.

Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:

— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!

* * * * *

Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.

Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen jäljettömiin.

Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.

Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset. Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko kylää varten.

Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii, kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa sinne suureen yksinäisyyteen − − −

Vienan-Karjalassa 1909.

Ilta Muuannossa.

Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee.
Matkamies penkillä piippuaan polttaa.

— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa…

Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin. Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot, vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen esi-isiä hurmasi ja elähytti.

Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto ikikuusineen.

Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa, kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:

— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe…

Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin muistoihin…

Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —

Muuannossa 1915.

Pesshi.

Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja astuu vierasta vastaan:

— Terve vierahalle!

— Terve taloh!

— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!

— Kiitos, veli! Kiitos!

— Kenpä olet?

— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.

Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.

Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.

Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:

— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!

— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!

— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!

— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.

— Sanan voima! vastaa vieras.

Pesshi hätkähtää… luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:

— Sanan voima! Uskotko sinä siihen?

— Uskon!

Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:

— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla kahden kesken.

Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa heimolleen.

Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:

— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?

- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on laulamattakin ollut!

    "Kulkku kuivi kukkujalta,
    Laki lahoi laulajalta",
huokaa ukko.

Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin, kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa…

Ukko katsoo tutkivasti:

— Mitäpä on!

— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!

— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin! virkkaa ukko.

Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa ryypyn puhdasta viskyä.

Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie huulilleen, heittää kitaansa… naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa pitkään…

— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah… a pehmiet oltih kynnet lopuks'.

Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä pyyhkäisee ukko partaansa.

Vieras tarjoaa kolmannen.

— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän nivelissä kulkou!

— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni, kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa…

— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?

— Olen!

Ukko jää hämmästyneenä katsomaan.

— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme. Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi pystyssä ja oli iloinen.

— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.

— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?

— No nyt kyllä, nyt luistaa!

Ukko rykäisi ja alkoi:

"Lappalainen kyyttöselkä kantoi viikkoista vihoa, kauonaikuista karehta peällä vanhan Väinämöisen tietäjän ijänikuisen" j.n.e.

Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja
Iro-neidosta ynnä paljon muuta.

Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret", mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan.

Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään ja karjaisi:

— Ulos akat!

Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä seurata…

Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin murahtaen itsekseen.

Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni…

Shemeikan kylässä 1915.

Vanha laulaja.

Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa vihmoa vettä.

Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.

Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä!
Suuren laulajan koti.

Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran rinnettä ylös.

Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti suuren soittajan sormissa.

Niin hän mielessään kuvailee.

Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan ilta-ateriaansa nauttimassa.

— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.

— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?

— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha emäntä pöydän takaa.

Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.

— Siehän olet Pedri Shemeikka?

— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo melkein mennyt.

Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka ikää jo yli yhdeksänkymmenen.

— Mitäbä vieras sanoo?

— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas, suuri kanteleensoittaja!

— Mie olen!

Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan hänen korvaansa:

— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!

— Laulaa siulle saatan, a soittaa en… Ei ole kannelta!

— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta? huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.

— Ei ole!

— Miten se on mahdollista?

— Herrat vietih!

— Miten vietih?

— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih, da i niin vietih!

— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.

— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.

Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän perintösoittimensa ryöstäneet!

Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen?

Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi, ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.

Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut kärsimään.

Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen: enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!

Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan. Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.

— Mitäbä veistelet, vieras?

— Kanteloa sinulle, ukkoseni!

— Osannetko loatie!

— Olen nähnyt loa'ittavan!

Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!

Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti epätietoinen olevan, siinä aina opastanut.

Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.

Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli, nosti korvalliselleen ja taas väänteli… Mutta äsken niin valoisaksi käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä kasvoillaan.

— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.

Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä kielitappeja.

Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien väki, samoinkuin kanteleen laatijakin.

Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!

Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan.
Hän vain hiljaa näppäili kieliä.

Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus. Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.

Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa maan rakoon jo ennen mahtajan menoa!

Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan. Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa…

Pirtti vavahtaa.

Kuuluu ukon ääni:

— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −

Ukko uupui…

Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana iltana vieri viesti Karjalasta:

"Ukko uupui, vanha vaipui, kuoli Pedri Shemeikka."

Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.

    Sinnepä meni jo miesi
    Manan suurille saloille,
    Manan hirven hiihäntähän,
    Manan karhun kaa'antahan.
    Sinne siirtyi ukko Pedri
    Laulumaille laajemmille,
    Luokse muiden muinaisien
    Tuonen tummille tuville…

Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.

Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen…

Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.

Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa…