POHJOLAN SALOILTA

Kyytipoika.

Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta.

Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.

Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.

Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.

— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?

Pitkänpuoleinen äänettömyys…

— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.

— Mistäpä täältä?

Vielä pitempi äänettömyys…

— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.

— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?

— Niinpähän vain.

— Kukas se mies on?

— Onpahan vain minun isäni.

— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme, tervehdittyäni miestä.

— E-enpähän mie.

— Miksi et?

— E-enpähän vain.

— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?

— E-enpähän mie.

— Etkö pitempäänkään aikaan?

— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.

Jatkoin yhä kyselemistä:

— Onko teitä montakin lasta?

— Onhan meitä.

— Montako sinulla on veljeä?

— Kaks'han niitä.

— Entäs sisaria?

— Yks'hän niitä.

— Elääkö äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä, peläten joka hetki ojaanlentämistä.

En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua. Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli tauonnut, että jälleen saattoi puhella.

— Niin, elääkö sinun äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin, vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja kuopasta kuoppaan.

Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.

Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni. Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni, hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.

Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen taas ajella.

— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!

— E-enpähän mie.

- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!

— Niinpähän vain.

— Montako tuntia olet nukkunut?

— En mie ole nukkunut.

— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai missä?

— Ka missäpähän mie!

— Niin, missä?

— Kyyvissäpähän mie aina.

— Oletko montakin yötä peräkkäin?

— Olen.

Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta nähnyt Ihastuksissani huudahdin:

— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!

— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.

Ajettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän, niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.

Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan, tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.

— E-enpähän mie.

Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa.

— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.

— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien raosta.

Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.

Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.

Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.

Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän äänen:

— Äitini… minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks' hyvä.

Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.

"Äitini… minun äitini… se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.

Äitini… minun äitini…

Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden…

Allivuotson autiotuvassa 1913.

Kuun kääntäjä.

"Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!"

Kuusamolainen sananparsi.

Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan. Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa vielä jäljellä.

— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.

— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen… ja me olisimme saaneet kunnon hautajaiskahvit…

— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?

— Eikö tuo lie Mäkeläisen!

— Hehei, Mäkeläinen!

Ei vastausta.

— Mäkeläinen!!

Sama juttu.

— Mies nukkuu jo!

− − −

Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan, ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.

Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa, sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.

Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti, oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli neljännekselläkin.

Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä vuonna peräkkäin.

Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti, mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta…

Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.

Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville, huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun, nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen, katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.

Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli ajelee suvannolla kosken alla…

— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla kahvillamme!

Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun sammalikkoon selviämään.

Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle tuohisia lippiään.

— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu, ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.

— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee hymysuin toinen.

Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä sanoja.

— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen. — Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?

Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä, mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen ympäristönsä.

— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.

Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen. Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti juoksentelevia pilven hattaroita.

Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.

— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii, kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku, ravistaen ukkoa käsivarresta.

Ukko kohottaa hiukan päätään:

— Niin, sitähän minä vain tässä… vielä sitä aamullista asiata… että kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa… matkankin sinne ne ovat mitanneet… kääntämiset allakkaansa merkinneet… mitähän muuten koko kääntäminen pyhittänee…? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja vuodet…

Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.

— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten naamaa.

— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.

— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle. Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.

— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?

— Yksi kahdeksatta osaa.

— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua suorittaakseen.

Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee ja lausuu tärkeällä äänellä:

— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla
Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.

Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.

— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.

— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta lähettänyt?

— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt…

Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.

Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.

Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen.
Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka
hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti
Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.

Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.

— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes pomolle ilmoittanut!

Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!

— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku joukosta.

Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun.

— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä, tuumi pomo.

Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään jo liikaa niin hyvän miehen osalle.

Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se kadonnut!

Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä Aaretin vakaan äänen:

— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!

Kuusamossa 1909.

Perintöpiippu.

Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan. Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle sattuu!

Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja pukeutua rauhan hahmoon.

Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi. Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan, astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa nurkkaan ja karjaisi:

— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle, ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.

Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut sellaisen irtoavan!

Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan saattanut miehen pois suunniltaan?

Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.

— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.

— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti. — Piippu! Se perintöpiippu!

— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti tuprusi ja keikahteli.

Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.

— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.

— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt hätäile!

Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni, ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita, nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.

Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole, ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja hyvinvoinnin ehto.

Kieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä vanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten kuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa, jonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut, tai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien pitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes viisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä eroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa, jokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei koskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta.

Päästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi renkipoika omaansa lainaksi:

- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy?

— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin tuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa!

Ja vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi:

— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan piippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki ukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja silloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt.

— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa!

— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet piiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään joulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on samaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä. Se piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta sitähän ei akat ymmärrä!

— Hanki sitten itsellesi uusi piippu!

— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai pahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas.

Viimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin seikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen ilmeen.

— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu!

Sen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää harteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa kantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää kotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin.

— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta aisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille.

— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä menetti? Minnehän se nyt ajoi?

Aapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä pihalla.

— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa?
Eikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle?

— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille.

— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. — Eihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka aina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan?

Kirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen vastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli Hietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani.

— Onnellista joulua, Aapeli!

— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas tammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä.

— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan Aapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa tiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta minkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään tarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin!

Aapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän muutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan, Kutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka nyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua:

— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas roposen jouluavuksi?

— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi samassa näkyviltä.

— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon antanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi pitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas.

Aapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä, vanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut Känttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari vuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut halunnut sitä takaisin muuttaa.)

— Onkos herrastuomari kotona?

— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan.

— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja pitäisi joutua kotiinkin illaksi.

Aapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään.

— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta.

— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni!

— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika!

— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille asti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä ollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän perintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne, juuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota, minä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on juuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi omaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille!

— Hahahaa! nauroi setä lauteilta.

Se ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta.

— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä jouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle?

— Sen!

— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua pyhiksi lainata?

— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi niitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne minulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan samanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin. Joulukin tulisi paremmin joululle silloin!

— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan ropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten muutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa.

— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää kuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen.

— Juuri sen!

— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme!

Aapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja karkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen.

— Mikäs siellä kopsahti?

Aapeli kopaisee takin lievettä:

— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel… siellähän on — piippu!

Taskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän kyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se lie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut.

Riemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja huusi:

— Hyvää ja onnellista joulua, setä!

Sitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän hän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut!

Sitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin päin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin.

— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan kelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun pyhiksi, yksinäinen mies kun on.

— Ky… ky… kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään.

Kopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi aisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa, naapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen:

— Pidähän vähäsen hevosta! Pistäydyn tuossa pirtissä hiukan.

Siellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja jouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään:

- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille!

— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime kiireissä vielä?

— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on!
Pitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin.

Ajoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa.

— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin mielenliikutuksen vallassa.

— Mistä? kysyi väki.

— Löytyipähän vain!

Kukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa.

Saunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin kyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa.

Ennen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi pulloa eli "purakkaa", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki hän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän jätti palvelustytölle, sanoen:

— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua!

Sitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan.

Vääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi renkiä ja Kutuniemen Roopetti.

— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha, jo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin kipollinen!

Renkipoika tekee työtä käskettyä.

— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen Roopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan saunassa, siinä maailman mainitussa!

— Makeata on, makeata on…! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika vielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä vaatemytystäni!

Sai Aapeli purakan. Hän oli vanhan kansan mies ja sellaisena antoi suuren arvon kaikelle, mitä esi-isät olivat arvossa pitäneet. Hän otti ryypynkin, otti kohtuudella ja nautti siitä. Varsinkin joulusaunassa! Hän tarjosi myös Roopetille, pojilleen ja rengeille.

— Viskatkaapa pojat hieman vettä kiukaalle, niin otamme täällä löylyn kihossa vieläkin pikku ryyppyset, tupsahutamme tukkalöylyt! Kun nyt kerran on jouluaatto ja piippukin löytyi!

Ääneti nauttivat sitten miehet joulusaunan suurta suloa löylyn ihanassa lumossa.

Päästyään vihdoin pirttiin he vierähtivät kahiseville oljille, tuntien sanomatonta joulurauhaa. Aapelin kasvot vallan loistivat. Ne hehkuivat sisäistä onnea! Heilahtihan hänen hampaissaankin taas vanha, rakas ja kultainen perintöpiippu. Silloinhan voi Aapelikin täysin tuntein ryhtyä joulunpyhiä vastaanottamaan ja nauttia niistä koko sydämellään.

Tämän jälkeen ei Aapeli Känttärältä koskaan enää kadonnut piippu, eikä häneltä myöskään koskaan enää järkkynyt mielen rauha ja sen tasapaino. Olihan hänellä omanaan se, minkä hän yksinkertaisessa mielessään pyhimmäksi maailmassa tiesi: perintöpiippu!

1916.

Jouluaattona pohjolan salolla.

Koittipa suuressa maanseläntakaisessa pitäjässäkin vihdoin jouluaatto. Koitti, mutt'ei vaiennut! Hiukan tuntui kyllä keskipäivällä valon kajastusta eteläisellä taivaalla, mutta maiseman yllä leijui ainainen hämärä.

Posti etelästä saapui aamusella varhain, tuoden minulle omaisilta ja tuttavilta tulleiden joulutervehdysten ja lahjojen lisäksi joukon leluja ja jouluherkkuja, joita odotellen oikeastaan näin kauan olinkin kirkonkylässä viipynyt, saadakseni viedä ne mukanani joululahjoiksi muutamaan kaukaiseen erämaan taloon, Tuohusvaaraan, jonne minut joulunviettoon oli kutsuttu.

Suoriuduin nopeasti matkakuntoon, valjastin virkeän haarasarvisen ajokkaani, heittäysin pulkkaan kimsuineni kamsuineni ja lasketin tulista lentoa kuuden peninkulman taipaleelle pohjoista kohti.

Keli oli verraton, joten toivoin hyvissä ajoin ennen iltaa ennättäväni perille. Iloisesti kapsahtelivat poron kaviot ja tuiskuna tuprusi lumi pulkan laiteilla. Jätin pian mutkittelevan maantien ja ajaa hivautin rinnettä alas suurelle jängälle, missä rastitetut puut vain osoittivat pohjoiseen vievän porotien suuntaa, tien, joka vähän käytettynä oli jo kerinnyt melkein näkymättömäksi umpeutua viimeisen ajajan jäljeltä.

Lähtiessä oli ollut vielä kireänpuoleinen pakkanen, mutta matkan varrella se lauhtui lauhtumistaan. Samalla rupesi koillisesta navakasti puhaltelemaan ja taivaalle kohosi synkkä pilviseinämä. Tuulen yhä kiihtyessä alkoi lumi jänkäsuon avaralla pinnalla kirmata, lentää ja hyppelehtiä, iskien kirpeästi vasten naamaa. Pian hiertyi vielä taivaskin lunta kylvämään. Salo kohahteli uhkaavasti ja hetkisen kuluttua se jo ulvoi. Niin alkoi mitä kauhein pyry. Oli vasta keskipäivän aika, joten pohjolan talvipäiväisen hämärän olisi pitänyt olla juuri kuultavimmillaan, mutta kaikki kävi nyt pian aivan yöpimeäksi ja vaikeata oli enää erottaa rasteja puissa. Poro tunsi jaloissaan kuitenkin tien pohjan ja pysyi sillä, joten sain huoletonna lasketella eteenpäin. Kääriydyin vain huppuun pulkassani ja annoin pyryn pauhata. Niin oltiin kuljettu vihdoin kolmisen peninkulmaa, kun poro yht'äkkiä vajosi melkein umpeen, hypähti pystyyn, vajosi jälleen sarviaan myöten, hypähti taas, kaatui ja riuhtaisi pulkankin nurin. Olimme joutuneet tieltä syrjään. Sain vihdoin haarasarviseni pystyyn ja rauhoittumaan. Nostin matkareppuni joulupaketteineen selkääni ja aloin rämpiä tietä etsimään, kahlaten kainaloita myöten lumessa ja vetäen poroa hihnasta perässäni. Lumi peitti entiset jälkemme ja rasteja ei näkynyt missään. Väliin taas luulin niitä näkeväni, mutta niitä oli silloin joka puussa ja joka suunnalla. Pyry sakeni yhä, tuuli kiihtyi myrskyksi ja pimeä erämaa tuntui täyttyvän aaveilla ja hornanhengillä, jotka kaameasti kiljuen lentelivät kaikkialla, ilkkuen avutonta tilaani pohjolan pimeän korven kolkossa yksinäisyydessä.

— Onpa tämäkin jouluaatto! Ei juuri voi sanoa, että ympärillä vallitseisi joulurauha! hymähdin itsekseni ponnistautuen eteenpäin lumessa. Eteenpäin! Niin eteenpäin, mutta minne?

Poro seurasi aluksi pitkät ajat vastustelematta perässäni, mutta alkoi viimein näyttää uupumisen merkkejä. Se heittäytyi hankeen pitkäkseen ja vasta monien hyväilemisien ja taputtelujen jälkeen sain sen jälleen lähtemään liikkeelle.

Niin siinä taas kahlasimme, poro ja minä. Ryömimme ja kahlasimme tunti tunnilta, pyryssä ja hirnuvassa myrskyssä. Rupesi jo tuntumaan hiukan toivottomalta. Nälkäkin alkoi kalvaa. Olihan mukanani tosin oikein juhlaruokaa, mutta ei sitä tehnyt mieli juuri sellaisessa "juhlassa" ruveta nauttimaan, ensimäisen nälkänsä sammutteeksi.

Muistuivatpa väkisinkin mieleen lapsuuteni aikaiset jouluaattoillat vanhempien kodissa, siellä suloisessa lämpimässä, kimmeltelevän kuusen ääressä jouluriemun raikuessa ja joulupuuron höyrytessä. Olin silloin tuskin koskaan tullut ajatelleeksikaan, että jouluaattona voi olla ihmisiä muuallakin kuin kotipirttien lämpimässä ja että jouluaattona voi olla olemassa muutakin kuin joulurauhaa, iloa ja onnea — - —

Hupsis! Taas heittäytyi poro pitkäkseen ja riuhtaisi nurin minutkin syvään lumeen. Kauan sain sitä nyt hyväillä ja maanitella, ennenkuin vihdoin päästiin matkaan jälleen. Pyrystä ilmestyi esiin tumma seinämä. Suo loppui siihen ja tultiin metsään.

Kulku kävi nyt vieläkin vaivalloisemmaksi. Joka toisella askeleella tuntui puu olevan edessä ja joka toisella taas löi jäinen risu vasten kasvoja tai sattui kompastuttava kivi jalkoihin. Poroa oli hyvin vaikea saada enää seuraamaan mukana. Eteenpäin kumminkin mentiin hiljalleen. Niin, eteenpäin! Mutta minne?

Kuinka kauan tätä menoa lienee kestänyt, en voi sanoa. Viimein loppuivat kuitenkin voimani, eikä auttanut muu kuin yöpyä metsään — jouluaatoksi!

Sidoin poron puuhun kiinni. Se kaivautui heti syvään kinokseen, alkaen etsiä jäkälätä lumen alta. Minä ryhdyin raivaamaan nuotion sijaa ja makuuhautaa itselleni, muutaman suuren kiven kupeelle.

Hetkisen kuluttua loimusikin siinä iloinen tuli. Sen valossa taitoin kuusen oksia vuoteeksi ja sen tehtyäni, aioin juuri ruveta eväitä esille ottamaan, kun samassa luulin huomaavani valon välähdyksen kauempaa puitten välistä. Sydämeni sykähti! Kas, jo taas välähteli valoa! Se katosi pyryn sakeaksi paisuessa, mutta heikompien puuskien aikana aina kuumotteli näkyviin.

Riemastuen ja kuin uusia voimia saaden irroitin heti poron ja läksin painaltamaan kohti valoa, joka onnen ja joulurauhan tähtenä loisti nyt vastaani pimeän ja pyryn lävitse.

Metsä loppui. Eteen tuli pieni järvi. Sen takaa näkyi nyt aivan selvästi valo, joka osoittautui pienen mökin ikkunasta tulevaksi. Päästyäni jäälle, josta pyry oli huuhtonut paksuimman lumen pois, huomasin poronkin käyvän virkummaksi. Istahdin pulkkaan, ja niin saavuttiin hiljaa hölkötellen mökin rantaan.

Ilo tulvahti mieleen! Hetken kuluttua pääsen siis lämpimään pirttiin ja saan varmaan aimo joulu-aterian, sillä lieneehän köyhimmässäkin mökissä ruokaa jouluna, vaikkapa muulloin puutetta nähtäisiinkin!

Köytän poron ja astun pirttiin.

Pöydän ääressä, kitupiikin valossa istuva isäntä hypähtää seisaalleen, emäntä rientää vastaan, ja makuulla olevat lapsetkin kohoutuvat istumaan, ilon ilme kasvoillaan. Sieppaan lakin päästäni. Isännän ja emännän katse synkkenee, ja lapset tuijottavat säikähtyneinä minuun.

— Hyvää iltaa!

— Iltaa! kuuluu juro vastaus.

— Ja joulurauhaa!

— Samaapa vieraallekin!

Silmäilen tarkemmin pirttiä. Takassa lekottaa tuli, nurkassa seisoo joulukuusi, kynttilätön ja koristeeton, pitkällä pöydällä viruu kalan tähteitä ja avattu raamattu, oljilla nurkassa loikovat lapset.

— Onpa siellä nyt kauhea ilma ulkona! Läksin kirkolta aamusella, silloin oli vielä kaunis sää, mutta sitten alkoi pyry, ja niin eksyin siihen poroineni, selitän minä. — Olin matkalla Tuohusvaaraan —

— Tuohusvaaraan! kertaa pirtti.

— Niin, sinne juuri! Mutta eksyin tieltä ja tässä nyt olen teidän jouluarmoillanne ja pirttinne lämpimän tarpeessa.

— Vai Tuohusvaaraan oli matka! virkkaa isäntä. — Ja nyt olette joutunut tänne Korpilompoloon. Tästä on suoraa tietä Tuohusvaaraan peninkulmaa pitemmältä kuin kirkolta sinne.

— No kuinka pitkältä tulee kirkolta tänne?

— Viisi peninkulmaa!

— Kas semmoisen potkauksen se pyry saattaa matkamiehelle tehdä! Mutta samapa se! Kiitos vain Jumalalle, jottei minun nyt enää tarvitse harhailla tuolla yössä ja hirvittävässä ilmassa, vaan olen päässyt teidän pirttinne suojaan!

— Niin, Jumalalle kiitos! lausuu emäntäkin, ristien kätensä. — Ja auttakoon Jumala niitä, jotka siellä yössä ja pyryssä vieläkin ovat, jatkaa hän purskahtaen itkuun.

— Kas nytpä alan tässä jo lämmitäkin hiukan! Mutta eiköhän emäntä olisi hyvä ja laittaisi minulle jotakin syötävää? Nälkä on niin armottomasti!

— Lämmintä meillä kyllä on vieraalle antaa, mutta ruokaa ei! virkkaa isäntä murtuneella äänellä.

Emäntä vaikeroi hiljaa uunin kupeella, ja isäntä istuu allapäin ikkunan luona. Hetken kuluttua hän taas jatkaa:

— Toissa päivänä läksi meidän Antti-poikamme kirkolle, jauhoja, kahvia, sokeria ynnä muita joulutarpeita ostamaan, mutta ei vieläkään ole siltä matkaltaan saapunut. Lienee pyryyn eksynyt, niinkuin sinäkin. Hänen sieltä tulevan luulimme, kun sinä pirttiin astuit!

— Kaipa hän sieltä sentään kohta tuleekin. Tunteehan hän tiet tarkkaan! koetin lohdutella, tosin varsin hyvin tietäen, kuinka heikko lohdutukseni oli. Paljonkos siitä on apua tien tuntemisestakaan tällaisella säällä ja yöpimeässä lisäksi.

— Mutta kuulkaahan! jatkoin sitten. — Minulla on tuolla vähän syömisiä pulkassani. Koetetaanpa pureskella niitä siihen saakka, kunnes poikanne kotiutuu!

Lapset kohoutuivat taas oljiltaan, vilkaisten minuun odottava ilme kasvoillaan.

Nostin selkäreppuni pirttiin. Ensimäiseksi tuli sieltä käsiini vankka pussillinen pikkuleivoksia. Tyhjensin sen keskelle pöytää. Lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kampeutuivat toinen toisensa jälkeen nurkastaan ja alkoivat tirkistellä pöydälle. Kehoitettuani heitä parikin kertaa rohkenivat he vihdoin ottaa leivoksen kukin ja nielaisivat sen nälkäänsä melkein purematta.

— No käykäähän isäntä ja emäntäkin maistamaan!

— Mitäpä meistä, kunhan lapset vaan saavat! virkkoi isäntä, poistuen samalla taas etehiseen höröstelemään, eikö kirkolta tulijaa kuuluisi.

Emännältä unohtui vaikeroiminen hetkiseksi, ja säteilevin silmin hän seurasi sitä riemua, millä lapset pistelivät poskeensa vieraan tuomisia.

Minä puolestani tukevalla tavalla avustin lapsia leivostensyönti-hommassa, ja pian olikin pöytä puhtaana.

Sitten tuli makkaran vuoro ja sen jälkeen juustopalasen. Nämä kelpasivat isännälle ja emännällekin. Jaoimme ne kahdeksaan yhtä suureen osaan ja ravitsimme itseämme kukin osallamme, juoden päälle kihisevää sahtia, jota emäntä sillanalaisesta kellarista tuontuostakin aina uuden haarikailisenn sai nostaa pöytään.

Niin saatiinkin ensi nälkä sammumaan, ja sitä mukaa kuin se sammui, virtasi iloa pirttiin. Lapset rupesivat leikkien piehtaroimaan oljillaan, ja mielenrauha näytti palautuvan isäntään ja emäntäänkin, ilmeten myös siinä, että he nyt rupesivat uskomaan vakuutuksiani heidän poikansa pikaisesta kotiinpalaamisesta.

Minä kuulin emännän hiljaa miehelleen kuiskaavan:

— Tuon vieraan lähetti Jumala!

Minun oli vaikea pidättää liikutustani. Aloin taas kopeloida laukkuani, katsoakseni millä voisin yhä iloa kohottaa. Sieltä löytyi vielä ruokatarpeita, jotka joutuivat emännän huostaan, seuraavia aterioita varten. Sitten löytyi pari nippua kuusen kynttilöitä, jotka pitkien joulu-iltojen varaksi olin mukaani ottanut. Lasten avustamana sidoin nyt osan niistä kuuseen, asetin pari uunin reunustalle, pari joka ikkunalaudalle sekä muutamia vielä pöydälle, ja pian loisti koko pirtti kymmenien kynttilöiden valosta. Vielä kiinnitimme kuusen oksille omenoita, makeisia ja kaikkea muuta, mitä laukustani siihen tarkoitukseen soveltuvaksi löydettiin. Ja monet lahjat, puukot, torvet, rummut, nuket, tinasotamiehet ynnä muut, mitkä olivat aiotut Tuohusvaaran rikkaille lapsille, saivat nyt tuottaa Korpilompolon köyhille erämaan lapsille ilon, jommoisesta he eivät koskaan olisi osanneet uneksiakaan. Poissaolevalle veljellekin osa jätettiin, toivoen, että hänkin pian saapuisi yhteiseen iloon ja tekemään sen täydelliseksi.

Meidän parast’aikaa näissä puuhissa ollessamme kuuluu rymyä etehisestä. Ovi avautuu. Isäntä ja emäntä syöksähtävät vastaan, ja pyryssä kohmettunut poika sulkeutuu samassa äidin syliin.

Siitäpä vasta riemu nousi!

— Anttikin tuli! huutavat lapset. — Antti, Antti! Katso mitä vieras toi! Katso kynttilöitä ja namusia ja muutakin! Ja täällä on sinullekin osasi! Lahjojakin!

Silloin vasta Antti silmää ympärilleen. Hän katsoo kummastuneena kuuseen, katsoo kynttilöihin uunilla, ikkunalaudalla ja lopuksi minuun:

— Vieraanko se oli nuotio tuolla metsässä?

Samassa muistin, että olin unohtanut palavan nuotion metsään.
Vaikk'eihan se näin talvella niin vaarallista olekaan!

— Niin, minulta se jäi!

— No kiitos teille siitä!

— Mistä niin?

— Siitä nuotiosta! Se minut pelasti. Olin juuri nääntymäisilläni hankeen kuormineni, poroni ei jaksanut enää vetää, enkä vähääkään tiennyt missä olin, kun äkkiä näin tulen loimottavan jostakin ja kipunoita sinkoilevan ilmaan. Riensin kohti ja niin tulin nuotiolle, suuren kiven luo, saman kiven, jonka päällä ennen pienempänä niin monet kerrat olin leikkinyt. Tunsin paikan heti ja samassa näin jo koti-ikkunastakin valon tuikkavan.

Kummallinen on kohtalon käsi! Se saattaa eksyneen erämaankulkijankin tietämättänsä virittämään tulen toisen eksyneen pelastamiseksi.

Iloa ja onnea hohti nyt koko pirtti ja pirtin väki, iloa rajatonta ja syvää, kaukana ikikorven muuten niin ilottomassa kätkössä.

Ulkona raivosi myrsky, pyry pieksi kaameasti kattoa, ja tuuli kolkosti lakehisessa ulvoi. Mutta sisällä täytti sydämet suuri, selittämätön rauha. Ja hartaana kumpusi nokisen kurkihirren alta jouluvirsi Korkeimman kuuluville, kautta koko maailman myrskyn ja pauhinan.

1915.