Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka alkaa itkeä jossakin … nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan… Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen tuuheista sananjaloista; he hymyilevät onnesta.
Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä, ja kyhnytellä hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se aurinkokylpy olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän siis nousi, meni alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan. Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän hätään tuota karhunrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut, mutta… Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä hän odotteli, — hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi hän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan, hiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan — Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:
»En minä tuosta Tolstoista… Sen romaanit ovat sellaisia … kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofoi vääryyksistä… Koska kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla … ja minä annan Tolstoille huin!… Mutta kuules, kylläpäs se aurinkokylpy kirveli … vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia.»
Vaseliinia on sittenkin: Tommolan hartiat voidellaan karhunrasvan päälle vaseliinilla; jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:
»Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni. Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä, kirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen, Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Sehän me teemme. Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi kirja, se on tässä. — Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? — Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin. Ne ovat poikia … keksinnöillään he… Keksisivät jotakin … ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit…»
Tommola hyräilee jotakin, josta vähitellen erottuu sävel: »Nouse, riennä, Suomen kieli.» Ja sitten hän jatkaa:
»Mutta Saksassa onkin terveyttä … tai urheilijoita … nimittäin ylioppilaat miekkailevat … ja silti juovat olutta, eivät filosofoi… Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa… Mutta mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas Kenkura on taas saanut maailmanennätyksen, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on … suomalaista. Me ollaan ensimmäisiä jo jalkapalloilussakin… Ja maratonijuoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh. Maratonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla… Urheilijoita… Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän suomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura! Mutta noudattakaamme hänen esimerkkiään: hoitakaamme hyvin terveyttämme. Kun olemme saaneet päivällistä, makkaraa, ja kunnon naukku mukaan, niin me menemme ongelle.»
He saavat päivällistä. He menevät ongelle.
Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.
Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa. Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla, pesäpaikkansa ympärillä valittavasti rillittäen. Viimeinkin tuuli tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa. Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen: tytön huulet väräjävät, ja hän kääntyy pois. — Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimella hommailemaan. Niitä on aivan satoja… Ja ne tytöt siellä kaupungissa.
»Pääsettekö siitä hommaamasta», äännähtää Tommola sudenkorennoille ja lyö niitä ongenvavalla.
»Ei syö, on liian tyyntä», sanoo Muttinen.
»No, lauletaanpa sitten!» arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:
»Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Iltaurheilu on tekemättä. Minä olen siinä suhteessa keksinyt jotakin ihka uutta. Saat nähdä. — Ja sitten täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja tervahan se täällä on sitä parasta terveyskuuria. Ja minä olen ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka? Se on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä munuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat sanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa liian kylmää, ei liian lämmintäkään…»
He lähtevät kotiin, ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin ilta jo kulunut, ja vielä on urheilu tekemättä, ja täällä maalla olisi Tommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa kolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä kekälettä, heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään hän on samalla kuhninut ja lukenut: hän on ottanut mukaansa Gogin ja Magogin sodan, jota tutkien hän on huuhdellut pakaroitaan ja käsivarsiaan.
Muttinenkin tulee saunaan. Hän sanoo:
»Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa.»
»Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos», vastaa Tommola. »Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt itseäni pikiöljyllä. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt … minäkin taidan tuntea reidessäni jotakin, tuolla juuressa … vihlomista… Olisikohan se iskiasta? Sille täytyy antaa kelpo kyyti.»
Tommola menee ulos. Hän ottaa lapion, jonka talonvuokraaja on jättänyt saunan nurkalle, ja lapioi kasaan ison läjän multaa ja siirtää sen toiseen paikkaan.
Käkriäinenkin sattuu siihen, kysyy:
»Mitä, mitäs täällä tehdään? Kukkamaitako?»
»Urheilua», vastaa Tommola. »Huomisaamuna lapioin mullan takaisin tuonne samaan paikkaan. Ylihuomenna siirrän sen taas tähän. Edestakaisin.»
»Häh?» ihmettelee Käkriäinen.
»Urheilua, — siitä et sinä, mies-parka, tiedä mitään.»
»Niin, mutta … hm», murisee Käkriäinen. »Veisitte mullan kaalismaalle; kasvaisi kaali paremmin.»
»Hm?», ällistelee Tommola.
»Maalle siitä olisi hyötyä, siitä urheilemisesta», jatkaa Käkriäinen.
»Isänmaalle … tosiaan, ehkä enemmän kuin kongresseista ja olympialaisista, tosiaan», arvelee Muttinenkin.
»Häh!» ällistyy nyt Tommola. »Te ette mitään ymmärrä. Se olisi kuivaa, tekisi urheilun kuivaksi. Se olisi hikistä työtä. Mutta nyt pääsin hikeen: hiki täytyy huuhtoa pois. Mennään saunaan.»
He menevät. Tommola lyö kipallisen löylyä, niin että paukkuu ja tuhka pöllyää, ja nousee sitten lavolle:
»Ai, perkele, kuinka polttaa … auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla aurinkokylvyn päälle. — Uhhuh… Ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen järveen. Tämä on finaali… Täällä maalla jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh.»
* * * * *
Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on mennyt nukkumaan.
Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii, käsi pään alla, maailman mutkia.
Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan, mutta sittenkin yksi hyttynen… Nyt hän alkaa ähkiä. Ja viimein hän huudahtaa, kysyy, nukkuuko Aapeli… Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä uutta urheiluaan, mullan siirtämistä paikasta toiseen; ja sitä Magogin sotaa… Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä ennustetaan raamatun pohjalla. Kummallista … käsittämätöntä: ennustettu tämä suurvaltain sota … ja että Ryssän keisari näkee valtakuntansa ikkunasta. Se on jo totta.
»Mitä, Aapeli? Että kysyt, onko sanottu: Venäjän keisari? Ei, mutta tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähden unissa. Minä … minä en näe unessa mitään … ainoastaan tyttöjä … eh-eh. — Mutta kuulehan Muttinen», äännähtää Tommola levottomasti yht'äkkiä, »minä … minä luulen, että olen sairas…»
»Sairas?» kysyy Muttinen.
»Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee. Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa tulla hulluksi. Ei ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja… Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Oikea filosofi ei ajattele mitään. Uih, nyt minua yökättää… Hahah, sen ohjeen minä annan Tolstoille… Se Magog, Maakokki, merikokki…»
Muttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja vaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle naukkua. Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen, voivottelee:
»Oih, minua vilustaa … alkaa tuntua kuin horkka… Olisikohan sydän…? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva … tukki ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se kullattiin? — Ei, lähetä, Aapelus, joku hakemaan lääkäriä… Jos se on sydän … koetapas, kuinka se lyö … oksennuttaa niin … joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on … lääkäri valehteli ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot… Ehkä se on muutakin. — Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. — Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi… Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä… lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka… Oih, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli? Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?»
HEITUKAN KOHTALO
eli muuan maalaisäiti.
Konttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa väärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja surullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne näyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan ystävälliseen hymyyn.
Lahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja päässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus ajattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että Heitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.
Mikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on vaivannut itseään sellaista aprikoimalla.
Tosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä olisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen nähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat. Jopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri jättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea ajatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.
Surkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut ylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei hänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.
Sen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla paikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se juoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa juopotellakseen.
Kuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että hän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean kihlautumista.
Jo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, — silloin kun se hänen mökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka uskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.
Mertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä kuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin äidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin uhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa, sanottiin.
Sillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi elää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, — niin, keskellä kirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta höyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja pystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.
Kun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori leski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.
Kierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon taloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.
Oli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä surua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi…
Sillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän oli kaivannut johonkin parempaankin.
Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle, kaukaista sukua, — oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli, kuinka hän pääsisi kauppakouluun.
Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua hiukan koko sen koulun ajan.
Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?
Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti haluamaan jotakin läheistä, rakasta.
Siitä se hänen synkeytensä alkoi.
Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon hän vetäytyisi kiinni.
Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista, ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.
Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.
Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, — sieltä hän oli karannut jonnekin, — eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei kerrottu sen enempää.
Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen enempää välittänyt. — Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut, — ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen ristimänimenkin Mertsi, — nimittäin Schmerz, joka merkitsee Tuskaa: Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.
Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää itseäänkin. Edes jollekulle, — että tässä hän nyt oli, miehenä, konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.
Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.
Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä, ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.
Heitukka riensi äitinsä luokse… Se oli ollut heinäkuinen päivä; kangas, jota Heitukka kulki, — oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, — höyrysi kuumuutta; tien varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.
Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin, jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt, — koreaa kravattiaan asetellen, — vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti, ja ojentanut äidille kätensä.
Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:
»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»
Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että äiti puhui totta, — ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin, kun oli tullut jälleen terveemmäksi.
Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän aikoi tehdä.
Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet terveeksi.
Entistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä virassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa ollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri suunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.
Könölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut. Melkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin pieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän, ja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa, ja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän. Kanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne istuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.
Kun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän kirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä menemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut. Mutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.
Sinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.
Eräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli kyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma kamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi, kolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle: jospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen saanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin, — ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan viljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.
Seuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen äskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin: poika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän on, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.
Se tyrmisti Mertsiä.
Ja kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä moittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi konttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, — ja olipa äiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle parempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen karvarin leskelle sopii, — silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen synkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan tulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä, sillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.
Äiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista mahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska, toivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä kertoi.
Ovi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan, sanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin huulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa päätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne säkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän juttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä, ei mitään mökkiä salolla.
Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:
»Ulos!»
Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.
Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja hän olisi tahtonut olla.
Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi niitä saanut.
Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.
Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.
Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja jätti Svean.
Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, — parhaasta päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa, ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.
LAURI FALK JA SVEA
eli rakkauden kuvitteluvoima.
Eivät loppuneet Lauri Falkin ja kauppaneuvos Könölinin tyttären välit vielä siihen, että Falk loukkasi Sveaa, kihlattuaan.
Lauri ei ampunut suinkaan itseään, niinkuin oli aikonut, sen tähden, että hän oli tullut suudelleeksi kauppaneuvoksetar Könöliniä. Hän lähti kyllä seudulta pois, kovin suruissaan ja tuntien itsensä aivan kuin maanpakolaiseksi; mutta hän eli sitten edelleen, Viipurissa, tavaten siellä vanhoja ystäviä, jotka auttelivat häntä, niin lauhkea ja mukava poika hän oli. Svea sai tietää, minne hän oli joutunut. Eikä hän jaksanut olla pyytämättä Laurilta kirjeellä selitystä äskeiseen inhottavaan tapahtumaan. Falk antoikin sen hänelle niin suoraan kuin voi, paljastaen koko heikon ja hetkellisen luonteensa käsittämättömät kuilut, joihin hänellä ei ollut voimaa estää itseään suistumasta, ja salaamatta ainoaakaan puutteistaan, mikäli niitä tunsi.
Svea vastasi sitten Laurille katkerin moittein, näyttämällä hänelle, kuinka ruma hänen tekonsa oli ja miten se saattoi ihmisen, joka sitä ajatteli, suorastaan epätoivoisen masennuksen valtaan. Mutta rivien välistä kuulsi kuitenkin, että Svea syytti tapahtumasta enemmän äitiään kuin Lauria, sekä pahaa maailmaa ja elämää, joka oli jättänyt Laurin sellaiselle kehitysasteelle. Ja kuohuvimmin kohdistui Svean tuomio hänen äitiinsä, jota hän silti nimitti kirjeessään säälivästi sanoilla »äitiparka».
Svea elätti isänsä kuoleman jälkeen äitiään ja jonkin aikaa sisartaankin, hankittuaan itselleen vähäpätöisen paikan pikkukaupungissa. Ja äiti antoi hänen itseään elättää, suunniteltuaan tosin jonkin liikkeen perustamista Helsinkiin, mutta jättäen pian ne aikeet.
Svea ja Falk alkoivat pian kirjoittaa yhä useammin toisilleen. Sietämättömän raskasta näytti Sveasta elämä olevan. Mutta tietoisuus velvollisuudesta äitiäkin kohtaan tuntui hänessä kasvaneen viime aikoina horjumattomaksi. Ja sitä paitsi ajatteli Svea ihmisistä lopultakin, että he olivat sellaisia, joiksi olivat luodut: eivät voineet olla toisenlaisia.
Svean elämä oli kovin yksinäistä. Hän ei jaksanut suvaita ihmisten seuraa: hän kaipasi aistia, hienoutta sanoissa, teoissa ja puvuissa. Muut pitivät häntä naurettavana; hän vihastui näet parjauksista, hän kärsi ylenpalttisesti, jos ketä loukattiin. Hän meni ihmisten mielestä liiallisuuksiin köyhien auttamisessa, antoi heille vaatteita, joita olisi itse kipeästi tarvinnut, saaden lisätyöllä hankkia sitten itselleen toisia. Hän kasvatti omituisia kasveja, joiden kukat olivat tulisen värisiä; hän sanoi tuntevansa lumen tuoksun: väitti sen muistuttavan vaniljan hajua; hän luki Tagorea, ja tutki viime aikoina myöskin Swedenborgia. Melkein kaikki iltansa Svea vietti yksin kotonaan, kärsien äitinsä oikut, lueskellen ja ommellen.
Mutta salassa hän varmaankin toivoi vielä jotakin Falkista.
Sillä hän oli antanut Laurille heti anteeksi. Hän rakasti Lauria.
Ja nyt oli Lauri viimein mennytkin urkurikouluun. Svean toiveet kasvoivat. Hänen ainoa ilonsa olivat Laurin kirjeet, jotka virkistivät häntä yksitoikkoisuudessa ja saivat hänelle tulevaisuuden hohtamaan omituisena kangastuksena.
Lauri Falk oli alussa samoin yksin.
He kirjoittivat sitten toisilleen kaikesta ja kaikkensa. Svea tunteittensa ja Lauri tunnelmiensa juhlahetket, ja varsinkin Svea vähitellen pieniäkin kotiasioitaan.
Mutta kun he sillä tavoin erillään ollen toisilleen kirjoittivat, niin alkoivat noiden kirjeiden arkisimmat kohdat liukua yhä enemmän heidän silmiensä ohitse, etenkin Lauri Falkin.
Sen sijaan he muistivat tarkoin, kuinka he olivat viime aikoina usein illan tullen katselleet johonkin samaan tähteen, kultaiseen tähteen, — juuri samalla kellon hetkellä; olivat nähneet sen tähden yht'äkkiä ikkunastaan ja tervehtineet sitä yhdessä samaan aikaan; se selvisi heille toisen kirjeestä. Olivat ikäänkuin kohdanneet sielullisesti toisensa.
Svea alkoi sitten erikoisesti huomauttaa Laurille monista muistakin sellaisista kohtaamishetkistä, joista sovittiin näin pitkän matkan päästä. Ja hän pani tyystin muistiinsa näiden hetkien runsauden.
Eivät he ajatelleet sitä, että toinen heistä oli esimerkiksi vielä useammin katsomatta kuin katsoi tuohon tähteen silloin, kun toinen oli asettunut sitä tähystelemään ja tunsi toisen paraikaa sitä katselevan. Ne hetket, jolloin katseleminen ei sattunut yhteen, jäivät kirjeissä ilmenevinäkin ottamatta huomioon.
Svea puhui niistä sielullisen kohtaamisen tuokioista niin usein, että Lauri Falk alkoi tuntea hänet yhä useammin ikäänkuin sielullisesti läsnäolevaksi: Svea ympäröi hänet jokainen hetki.
Ja kirjeistä näki, että Svea aavisti, mitä Lauri kulloinkin teki.
Sillä olihan Svea niin erikoisen herkkähermoinen ja hieno olento.
Joskus, kun Lauri loikoi yksin iltahämärässä alakuloisena sohvallaan, hän oli näkevinään Svean ilmestyvän ovelleen lempeästi hymyillen. Ja katso, sitten tuli kirje, jossa Svea kertoi koettaneensa juuri sinä iltana päästä sielullaan Laurin luokse, lohduttamaan Lauria, koska hän tiesi, että Laurin oli silloin tuskallista olla!
Sitä ei Lauri, saati sitten Svea, tullut noiden kirjeiden tosiasioista huomanneeksi, että heidän uskottelunsa osuivat vielä useammin harhaan kuin oikeaan, heidän luullessaan muka tietävänsä matkan päästä toistensa ajatuksia ja tunteita, varsinkin Svea.
Lopuksi uskoi Lauri, että Svea aavisti, tunsi aivan kaikki hänen surunsa, tiesi hänen asiansa kauas. Niin, Laurin mielestä Svea näki sellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ei voinut nähdä.
Samaan tapaan uskoi myöskin Svea, joka tutki Swedenborgia ja rakasti
Lauri Falkia; varsinkin omiin salaperäisiin voimiinsa hän uskoi.
Sitten tapahtui seuraavaa:
Oltuaan kauan yksinään kohtasi Lauri Falk tytön, joka häntä miellytti. Leipurinkaupassa, tiskin takana Lauri hänet näki. Tytön jokapäiväinen ja tavallinen nimi oli Marketta. Kaupasta lähdettyään Lauri Falk ajatteli, kuinka naisellisen kainosti ja veikeästi neitonen oli luonut häneen katseen sinisistä silmistään, ja kuinka pitkä, oljenhohtava tukka hänellä oli … uhkeat palmikot. Tosin hänen kätensä eivät olleet niin pienet kuin Svean… Mutta Falkista tuntui elämä runottomalta; alakuloinen syksy oli saapunut, lehdet olivat tosin punaisia ja loistavan keltaisia, mutta satoi, satoi, — ja Laurista oli ikävää, niinkuin harmaina päivinä täällä pohjolassa ainakin. Eikä hänellä ollut rahaa eikä seuraa.
Hän lähentyi hiljaa tytön tuttavaksi ja ilostui hiukan. Hän mainitsi neitosta itsekseen nimeltä Margareta.
He istuivat Laurin huoneessa, haastelivat ja nauttivat punaista Chianti-viiniä, jota Lauri oli hankkinut. Ja piankin he suutelivat toisiaan.
Sitten Laurin kirjeet Svealle harvenivat. Viikkoihin hän ei niihin vastannut. Viimein hänen täytyi se tehdä. Ja hän kertoi Svealle asian: että hänellä oli ystävätär.
Eikä hän sitä kirjoittaessaan liioin näyttänyt surevan.
Vastaus viipyi jonkin aikaa.
Ja sillä aikaa kehittyivät Laurin ja tyttösen suhteet niin pitkälle kuin miehen ja naisen läheiset välit saattavat kehittyä.
Sitten tuli kirje Svealta. Ja katso: se oli sellainen, että Lauri Falk näki Svean tienneen tämänkin asian, itsestään ja ennenkuin hän oli saanut mitään kirjettä siitä. Ihmeellistä! Juuri sinä iltana, jolloin Laurin ja tyttösen oli käynyt niin, oli Svea siellä kaukana tuntenut omituista ahdistusta, vastenmielistä, kauheaa. Svea sanoi selvästi aavistaneensa, että Lauri Falk syleili toista.
Svea tiesi todellakin siis kaikki, sen hän oli tuhannesti osoittanut.
Nyt alkoivat Lauri Falkille synkät päivät, sillä ensimmäinen ihastus Margaretaan oli hieman laimentunut, mutta uusi ystävätär kiinnitti häntä kuitenkin sellaisella aistien ja yksinäisen elämän voimalla, ettei hän saattanut neitosesta irtautua, vaikk'ei ollut vielä kertaakaan tullut pohtineeksi, pitikö hän Margaretasta koko sydämestään vai ei. Ja nyt oli hän, ryhditön raukka, taas pettänyt ihanan ja uskollisen Svean.
Ja vielä enemmän kuin nämä ajatukset tuskastutti Lauria sitten se seikka, että Margareta, joka tuli, samoin kuin hänkin, viime viikkoina omituisen hermostuneeksi, heittäytyi eräänä iltana hänen kaulaansa ja tunnusti itkien hänelle erään syvimmän, kahdenkeskisen salaisuuden.
Laurin oli silloin vaikea kätkeä kovin levotonta mielialaansa.
Hän ajatteli, että siihen ne nyt menivät lopullisesti välit Svean kanssa. Ja mikä oli tuo tyttö? Nyt huomasi taiteilija entistä selvemmin, etteivät Margaretan kädet olleet niin kauniit kuin Svean. Eikä Margareta ollut lukenut Tagorea, saati sitten ihmeellistä Swedenborgia. Pitikö nyt kohtalon sitoa hänet Margaretaan?
Oliko se aivan pakko?
Ei, Lauri Falkin oma harkinta ei tässä riittänyt. Ja hän oli jo tottunut aina hädässä turvautumaan Sveaan.
Hän aikoikin kirjoittaa asiasta Svealle.
Silloin tuli Svealta kirje. Omituinen, lyhyt. Kirje, kuten joka päivä; mutta tässä sanoi Svea ainoastaan, että hän tulisi seuraavana aamuna Laurin luokse.
Lauri ajatteli: jos Svea tietäisi tämänkin asian, hän voisi varmaan keksiä siihen myöskin parhaan ratkaisun.
Lauri meni hotelliin, jossa Svea asui. Hän tekeytyi huolettomaksi, hymyillen hän astui Svean huoneeseen, he tervehtivät toisiaan. Lauri ei puhunut mitään Margaretan salaisuudesta, vaan pakinoi iloisesti kaikenmoisista muista asioista. Svea katseli häntä tutkivasti ja kummissaankin. Ja Lauri näki ohimennen, että hän istui kalpeana nojatuolissaan.
Viimein Lauri kysyi:
»No, tiedätkö, mitä minulle nyt kuuluu?»
»Että sinä tulet isäksi», vastasi Svea heti.
Svean silmissä oli tumma kuulto. Hänen rintansa kohoili kiivaasti.
Lauri Falk hätkähti. Vähän ajan kuluttua hän kysyi äärimmäisen hämmästyksen vallassa, hiljaa, miten Svea oli saanut sen tietää.
Svea oli sen tuntenut! Hän oli tuntenut eräänä yönä Laurin kärsivän unettomana, hän ei ollut silloin itse saanut tuskasta unta silmäänsä. Ja se yö oli juuri sama, jonka edellisenä iltana tyttönen oli ilmaissut Laurille salaisuutensa.
Svea oli valvonut monia öitä jo sitä ennen ajatellen tällaista mahdollisuutta; mutta tätä puolta asiasta he eivät nyt joutuneet huomaamaan.
Lauri Falk ajatteli: Tällainen ei ole enää sattumaa! Olihan Svea niin monesti ennen osoittanut sellaiset sattumat varmaksi tiedokseen.
»Mitä sinä sitten tästä arvelet?» kysyi Lauri viimein Svealta.
»Että lapsi ei ole sinun», vastasi Svea empimättä.
Svea, joka uskoi aavistuksiinsa, rakasti Lauria; ja hän oli nyt enemmän kuin mustasukkainen, hän oli epätoivoisesti onneton.
Laurikin joutui silloin epätoivon valtaan. Sillä paitsi että hän nyt yhä enemmän näki, miten erilaiset Svea ja Margareta olivat, Svea niin omituisen ihmeellinen, hän uskoi nyt Svean aavistuksen nojalla, että Margareta oli hänet pettänyt. Lauri oli tuntenut Margaretaa niin kovin lyhyen aikaa.
Kuitenkin aikoi Lauri olla mies, ottaa Margaretan, vaikka itse joutuisi kärsimäänkin.
Silti ei hän voinut olla sanomatta Margaretalle, kun he kohtasivat toisensa seuraavalla kerralla, ettei lapsi muka ollut hänen.
Tyttö katsoi häneen kummastuneena, kauhuissaan. Hän ei vastannut
Laurille muuten kuin poistumalla kohta hänen luotansa.
Kun häntä ei kuulunut moneen päivään, meni Lauri tapaamaan häntä.
Viimein sanoi Margareta itkuunsa pakahtumaisillaan:
»Se oli sinun…»
»Oli?» kysyi Lauri Falk.
»Eikä sitä ole enää», vastasi Margareta.
Sitten sai Laurin sydän vaikeroida, ja hänen tuntonsa syyttää, sillä mistä hän, paitsi naisen omista silmistä, joista puhui viattomuus, arastellen kuulustelikin Margaretasta, hän sai tietää neidon suoraksi ja hyväksi. Mutta hän itse oli nyt jälleen tehnyt rikoksen, murhannut oman itsensä Margaretassa…
Ja tähän hänet oli saanut Svea.
Falk alkoi Sveaa hämärästi melkeinpä vihata.
Koskaan ei hän kirjoittanut Svealle enää sielullisista asioista. Jopa hän kieltäytyi vähitellen huolimasta hänen kirjeitäänkin.
Viaton Svea suri kuollakseen.
Tällä tavoin loppuivat Lauri Falkin ja Svean välit.
PARTURI KIKKA
eli runoilija ynnä Don Juan.
Parturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk, joka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi häntä. Kikka yrittää, mutta…
Siitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt istuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen itseään.
Hän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja kurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut pesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin omistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet myynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin alta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla napeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin ylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään kuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä, peijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei löytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin kaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat paistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin pesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.
Niin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on comme il faut. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa jo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat paistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin kaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.
»Comme il faut», on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se kirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä tarkastamaan asuaan, — pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään. Sitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt kumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan mietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.
Hellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on alkanut hymyillä.
Sillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi asettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis, kiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein taivaansiniset silmät.
Hän katselee kuvaansa ja huokaisee:
»Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.»
Nyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä poikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja katsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi »Don Juan»; hän oli ihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes kansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää, kunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja juuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä sellaisena individinä, joka on Ton Juan.
Kyllä tässä oli ollut taistelua. Se kansanopistokin oli täytynyt jättää kesken, — köyhyyden vuoksi, ja taipua ajelemaan parturinoppilaana leipänsä edestä ihmisten leukoja, tässä pikkukaupungissa. Mutta nythän siitä on päästy. Sillä, kuten sanottu, parturinsalonki, se sama, jossa hän asustaa nyt tilapäisesti täällä oleskellessaan ja jonka hän vähitellen hankki omakseen ja melkein velattomaksi, on ollut myyty jo toista vuotta sitten. Rahoja ei enää ole jäljellä, mutta sen sijaan paljon runoja; komeana käärönä pullistelevat ne tuossa bonjourin povitaskussa. Ja hallussa on koko elämä, jossa on niin hauskaa olla Ton Juan, viimeinkin.
Ne runot ovat nyt lähdössä kirjakauppias Muttisen luokse. Heti tuonoin kaupunkiin tultuaan hän oli mennyt Muttisen pakinoille ja esittänyt hänelle ylimalkaisesti asiansa, saaden pyynnön viedä Muttiselle kirjansa tänään. Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja esiintyisi kirjanlevittäjänä, — kun näet kustantajat siellä Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne pakkasivat.
Mutta runoistahan ei yksinomaan johdu, että Kikan yllä on vihertävä bonjouri ja kaulassa taiteilijanliina, joskin hän mielellään esiintyi taiteilijana, varsinkin nyt, oltuaan täältä poissa. Ei; vaikkapa Kikka uskookin arvokkaan ulkoasun ja sulavan käytöksen vaikuttavan Muttiseen tällaisissa asioissa, hänellä on toisiakin syitä olla näin »comme il faut», Ton Juan.
Sellainen Don Juan, jolla on naistuttavia. Tänä aamuna hän on soittanut Muttiselle, eikö hän saisi tuoda kirjakauppiaan luokse tuon toisen asian ohella myöskin joukon ystävättäriään, jotka tahtoisivat mielellään tutustua Muttiseen, avioeron tehneeseen porhoon. Kikasta olisi ollut niin hauskaa ottaa heidät mukaansa kävelylle kaupungille. Ja Muttinen oli suostunut, se mainio mies.
Mutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes levittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen herättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa, nyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas! Kyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, — kun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun. Voitosta maksaisi Kikka kyllä avun takaisin.
Sillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat todellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut paljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä oppilaat runoilivat. Ja sitten, siirryttyään parturinuralle… Silloin hän halusi joskus niin kiihkeästi runoilla, että jäi keskellä parranajoa seisomaan liikkumattomaan asentoon, unohtaen saippuan kundin suupieleen, — varmaankin merkilliseen asentoon, se hänen täytyy nyt myöhemmin itselleen tunnustaa: partaveitsi koholla, jalka hauskasti koukussa, ja pitäen vasemmalla kädellä kiinni vieraan viiksestä. Partaveitsi vapisi ajeltavan pään kohdalla, kun parturi teki kädellään hajamielisiä liikkeitä katsellen kuvastimeen. Sillä kuvastimesta hän näki kadulla ohitse kulkevia naisia, — ja hän oli siihen aikaan pyrkinyt taiteessaan erikoisesti harrastamaan naista… Jopa siihen suuntaan vaistomaisesti jo aikaisemminkin, kansanopistossa, runontöitä aloittaessaan… Kaihoillut … sellaista.
Mutta kun Kikka oli sillä tavoin ajanut partoja, oli joku pelkuri kundi ärsyttänyt Kikan isännän häntä siitä haukkumaan. Silloin oli Kikka suuttunut, ja se olikin pelkäksi hyväksi. Sillä hän erosi siitä liikkeestä ja perusti omansa, kekseliäisyytensä ja lahjainsa avulla: kirjoittaen Viipuriin Häkli Lallukan liikkeelle kirjeen ja juhlarunon, joka alkoi: »Karjalan kukka, Häkli Lallukka», ja saaden sieltä ja sitten muualtakin rahoja hankkiakseen oman salonkinsa, jossa hän voi jatkaa taiteilijanyrityksiään entistä suuremmassa rauhassa.
Köyhyyttä hän kyllä kärsi, niinkuin nytkin … mutta kyllä tämä vielä selviää. Eikä niillä silloisilla runoilla ollut vielä muuta kuin harjoittelun arvo, enempää kuin noilla kansanopistossa tehdyillä runouden ensi askelillakaan: kaikki entiset olivat vielä kovin ylimalkaisia ja persoonattomia, — toisenlaisia kuin uudet. Vanhat olivat isänmaallisia, yleisinhimillisiä, aatteellisia, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ja joskin Kikka oli viime talvena Helsingissä ollessaan tarjonnut kaupaksi niitäkin, ei häntä pohjaltaan liioin harmita, että ne saivat pakin, vaikka tosin niissäkin ilmeni jo paikoittain selvä vivahdus siitä, mihin hän nyt on näissä päässyt: naisen käsittelyyn.
No, silloin, ennen muinoin, häneltä puuttui kokemusta. Mutta ainoastaan ja etupäässä kokemusta, asiantuntemusta. Naisväen tuntemusta. Harrastuksesta huolimatta. Hänellä oli kyllä kykyä ja persoonallisuutta, mutta ei ollut aiheita.
Nyt hänellä on aiheita ja kokemusta.
Kikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana, täällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä sepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, — millaisia runoja. Mutta hemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä, joita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä enimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia, joskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.
Mutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin eräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin paljon naisista, ja naiset miehistä, — rakkaudenkohtauksista, ja siitä, josta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin, kaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta … se oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat, hemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin hemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään … no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah, ah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi Kikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun ja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin että vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.
Ja nyt, nyt hän oli itse … nunnain tarhuri Lamporecchio.
Siitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä. Naiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian nainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut emäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle kainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että pienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut tarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, — naisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi se ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä pahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin tyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille korvaan olevansa nyt suhteissa, — hänellä oli ollut tyttö, niin rakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli siihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo kauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin. Pikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia: malliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta nyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä. Osasihan hänkin näet tuollaisia … hemaisevia ja taiteellisia asioita, jotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten runoilijain yönystävättäristään laulamat … sellaisia, joita pikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus … niitä hemaisevia kohtia… Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio … jopa olivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.
Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin. Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä. Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta Mesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut näitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan siitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä, russakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, — ja auta armias solttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen painetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä, jotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta, vapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä ja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli iskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen sairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen ja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui konttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.
Ah, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla, voipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka, kunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon harmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä vartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin näiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan palvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran pimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen rakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet vetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma, eivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja katselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena pienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.
Ei, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti tulla joksikin.
Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä…
Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.
Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan lisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne vanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki tietysti edelleen työtä, — nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin, sillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille uusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä hyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta, paikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille »Kurikassa», jolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon, joka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja varsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta taiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella sosialistiksi. — Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta Helsingissä hän oli vastannut »Työmiehen» takasivulle painettuun ilmoitukseen, jolla »neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien miesten tuttavuuteen»; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt muuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli Kikka käsittänyt tuon »pulittoman» väärin; sehän tarkoittikin näet rahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli nyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien ranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan teosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan salaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki itselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta, niinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden sikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean venäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin vaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka hypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi sitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo ikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa runoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia varten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja makkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen huonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.
Miehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän on saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia vanhat.
Ja nyt viimeksi hän on suggeroinut kirjakauppias Aapeli Muttisen.
Muttinen lupasi näet katsella hänen runojaan.
Kun se nyt ottaisi ne! Täytyy edelleen suggeroimalla häneen vahvasti vaikuttaa…
Kas peijakas: moniääninen seinäkello lyö jo puoli seitsemän, Kikka tempaa palttoonsa naulakosta, pistää hattunsa takaraivolleen ja juoksee ulos. Pian hän kohtaa Pitkälläsillalla daaminsa, jotka ovat täkäläisiä, niitä entisiä; ei vain yhtä, Sointu Metsolaa, hihhulipapin rouvaa.
Kesäinen päivä paistaa, virran pyörteet välkähtävät silmissä. Kikan punainen naama nauraa, hän näyttää onnelliselta, hän saa ison vihon syreeninkukkia rintaansa. Kaikki sujuu erinomaisesti, hän kävelee daamiensa ympäröimänä, katselee vuorotellen kuhunkin heistä, bonjourin helmat näkyvät lyhyen palttoon alta.
Nyt hän tulee Muttisen luo, joka tosiaan ällistyy naisten paljoutta. Nyt hän riisuu saketteja daamiensa yltä, kumarrellen ja heiluttaen helmojaan ja nauraen: »Hah, heh, hih!» Nyt ryntäävät naiset kilvalla leveään maalaiskeinutuoliin. Nyt kiikkuu, rynkyttää, Don Juan siinä daamiensa päällä. Nyt hän vie daaminsa katselemaan ystävä Muttisen huoneistoa, »loaakkia», sanoo hän vitsillä. Nyt hän pysähtyy vatsa keikassa kirjakaapin eteen ja huudahtaa tirkistellen kirjan selkää, jossa on kultaisin kirjaimin: »Renan, Jeesuksen elämä», ja katsellen Muttiseen pyörein, kummastelevin silmin: »Jeesuksen elämä? Mitä? Muttisen Aapeli … Jeesuksen elämää. — Mutta kas, mikä tuo kirja on? Paul ja Virginia, ah, ahaa, jotain hempeistäkö asioista, hemaisevista naisista? Ja ah, Bokkakkio … ihan oikeako, vanha? Se on erinomainen kirja! Kuvallinen. Tätäpä minä katselen. — Hihii», nauraa hän nyt Muttisen Aapelin kanssa. »Mutta pankaa tämä kirja pois … daamien tähden! — Minulla on vielä hemaisevampia kuvia, — naisia, saksalaisista kuvalehdistä leikattuja. Tulkaa katsomaan, Muttinen. Tulkaa, taivaan nimessä…»
»Mikä se on, mitä se on?» huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen piilottelevan kuvitettua kirjaa.
»Ei mitään, kuvaraamattu vain», sanoo Muttinen.
»Kuvaraamattu, mainiota!» huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. »Mikä vitsi … pis … bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka siinä tuo sana … tuo femme luetaankaan suomeksi?»
»Luetaan vam», sanoo Muttisen Aapeli.
»Ahaa, vam, — pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni», sanoi Kikka. »Mutta tuossa taulussa … Susanna … hihii … hahaa… Mutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä arkitehti Nikulinin. Mainio mies … läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan hänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista. Mutta, muistaessani, terveisiä runoilija Spekulinilta… Tehän tunnette hänet, Muttinen? Mainio mies, viiksekäs, terävät viikset, vaksitut … vitsikäs, sanoi, ettei hänen teoksiaan kukaan lue viidenkymmenen vuoden päästä.»
»Paha kyllä, viiden», murahtaa Aapeli Muttinen.
»Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!» huudahtaa Kikka. »Mutta pidetään nyt hauskaa … seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette tuosta raamittomasta taulusta?»
»Se ei ole mallin mukainen», sanoo neiti Pohjantähti.
»Kuinka niin, kuinka niin?» kysyy Kikka.
»Miksi täytyy taiteilijalla aina olla … alastomia maalatessaan malli?» kysyy neiti Kaipainen.
»Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?» sanoo Kikka.
»Maalaisi valokuvista», arvelee Manta Ahma.
»Hahaa», nauraa koko seura.
Kikka ehdottaa:
»No, no… Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei … ei, minäpä näytän naisille jotakin uutta… Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä opittua… Te … te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen… No, neiti … neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini… Oh, oh, ei voi katsoa… Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta … anteeksi … mutta minäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin jos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen sen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan… Otanko paperikorista? Minä asetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain, jutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä sanoen… Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa… Hetki hiljaisuutta. Sonetti 47…»
Nyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja nauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen samalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen ääneen:
»SONETTI NAISILLE.
Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin
työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna.
On sallimus kolkko mun elämäni aamuna.
Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.
Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin:
sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, —
vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, —
ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin
He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset.
Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset,
ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa
Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa.
En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa.
Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!»
»Ah, ah!» huutavat naiset.
»Hyi, hyi», toruvat toiset.
»Omituista», miettii joku.
»Maamunat, hm — hihuu», nauraa Aapeli Muttinen.
»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?»
»Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen! Sehän on miesten asioita, sellainen … aivotyötä… Mutta kuulkaahan, me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin, Muttinen… Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on yksi, se on parhaita, se alkaa…»
He menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:
»Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi immytunelmiin…»
»Kerakkeesi? Mitä? Hm … häh?» kysyy Muttinen.
»Niin, se kerake … vitsi, ymmärrättehän … naisväestä… No, jos se ei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä… Sillä tyyliä pitää olla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten…»
»Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa», mutisee Aapeli.
»Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta… Tässä on sellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, — ja henkeni herkkä ja…»
Muttinen kuuntelee kauan.
Siinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän nämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä esille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.
Sen hän sitten sanoo Kikalle.
Kikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä kutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa Peer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut silmänsä ja sanoo:
»En muista erästä kohtaa siinä… Näin sen kyllä viimetalvena Helsingissä käydessäni. Kaikkein kauneinta kohtaa… Jotakin hyvin syvää. Miten se olikaan? Jotakin, jotakin se oli, sellaista… Ole … ole itsesi! Ei, miten se olikaan…»
»Hurraa, voitto!» huudahtaa Kikka saliin rynnäten.