KUOLLEET OMENAPUUT
tai miksikä ei perunoita?
Omenapuut Putkinotkossa ovat kuolleet, melkein viisitoista vuotta vanhat omenapuut.
Syksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden oksat jäällä; talvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät kovin yht'äkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita ja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, niin yö hyyti ne ja halkaisi niiden rungot.
Niin ne kuolivat.
Kirjakauppias Aapeli tuli kesän alkaessa syrjäisen lahtensa rannalle ja näki omenapuut puutarhansa rinteellä mustina ja lehdettöminä, jo irtautuvin kuorin.
Koko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut versoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa vaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.
Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä. Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.
Mutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän piston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän oli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat eläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet, nimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.
Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään kulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin, ajoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne nämä omenapuut istutettiin.
Muttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että hän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon, kokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita. Kuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä vähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille pengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä olevalle pyöreälle rinteelle.
Kuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin, oli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla piankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat puut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti kiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa, ja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita varsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, — vielä enemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia…
Niin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut sijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.
No, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes tilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo tinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.
Mutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei tilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.
Siihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha, kaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.
Mutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle, kun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli käynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän kanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten hän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri näistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla ohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän silloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti haalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi tarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne rakennuksen ympärille, — juuri nämä samat pengermät, — ja piirsi hänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja kirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä varusti.
Ja kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan näitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea, miltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin hänen mielensä mukaan.
No, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät eivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, — eikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen hänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo kyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne istuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella niitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin. Kuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen mielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa kaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä pystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.
Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.
Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa piilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen; lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli, turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi hän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut niille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin asti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia puitansa.
Hän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja hentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka hänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina. Niin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina hän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen, kantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa vieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli tietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.
Entä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet vuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen pässiensä niitä jyrsiä … eikä jänisten talvella, isojen rusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa kuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen hankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan myyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan varattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä täytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut myrkyt.
Kiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon pienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän oli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista tehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja vanhan väriseksi… Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen rakentamisesta, sujahtanut.
Ja omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi näyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli jäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä kevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana, niin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista. Ne olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja suorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti muhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat yhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi niissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja seitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.
Kymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne alkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot olivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat kiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.
Entä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia Antonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa antaa muillekin … vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.
Ja nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko täällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka huone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä olisi varsinkin omenoita, omia omenoita.
Ja kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, — jopa oudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko säkin selkään: »Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen Aapelin omenoita.»
Ja nyt…
Kun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki kolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut niitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.
Kaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt turhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran tulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin koko seudulla.
Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.
Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille liikaa. Ja moni muu…
Muuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.
Niinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä, mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.
Nyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin parvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.
Ennen olivat ne jo olleet täynnä makeanpunaisia nuppuja ja hyvältä lemuavia kukkasia.
Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.
Hamekansaa hän oli rakastanut. Se asia oli muuttunut hänelle yhdentekeväksi. He olivat alkaneet keskenään riidellä, kyllästyneet ja eronneet… Monta oli sellaista tapausta jo ennenkuin nämä omenapuut kuolivat.
»Perunoita täällä sopii viljellä», oli rahvas joskus hänelle sanonut.
Miksi hän olikaan vaatinut liikaa omenapuilta, vasten luontoa?
»Hm, miksi ei tosiaan perunoita?» hymähtää Muttisen Aapeli.
MUTTISEN AAPELI SODASSA
eli lapsettoman Mannun kosto.
Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on helmikuun 21:s.
Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä. Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia, kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin seuduilla, — Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa venäläisistä.
Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, — sen matalan mäen takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon rautatielinjan vierelle.
Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan, saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin, joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.
He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja pelkää.
Ja hän ajattelee, ajattelee.
Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, — ne ovat lyöneet hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan, leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla maassa kuuluvat tehneen.
Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.
Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen pimenevät.
Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se uhkaisi jollakin hirveällä, — haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta; ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen omista mielialoista.
Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa, että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.
Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.
»Pieni Suomi … ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa… Tulevat uudestaan … kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo sotakiväärit…»
Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako harhalaukaus korvissa.
»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan nyt otellaan, menevät russakkain puolelle… Sillä vapaus, millä hinnalla se saadaankin? Verellä… Veljesverellä. Miten, miten tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»
Ei, Aapeli ei ymmärrä…
Lieneekö se muista niin selvää?… Innolla he tappelevat, kahistavat. Mutta hän … hm … pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä… Tai ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.
Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet … hänen kimppuunsa?
Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa…
Ja mitäpä hän paremmallakaan, — hän, joka ei ole ampunut eläessään muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana… Ei ole hennonut, ei, ei ole viitsinyt.
Kiväärit taas räsähtävät.
Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava olla…
Ja oh, tuskaa!
Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin. Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku? Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.
Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia, omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä haikea, epätoivoinen sointu.
Miksi tämä veljessota?
Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen ennustavan tällaista. Maassa kallis aika… Europan sodan tuomisina tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa? Kansojen? Nekö sitä tahtovat… Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden kampien vääntäjät?… Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot … liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä kokonaisten kansakuntien kilpailu … pakko tappaa toisiaan … pässien. Ja nyt tässä, — kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee höperöksi…
Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla… Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä lisää palkkaa. Omistajat … hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua, joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja kostonvimmaa … eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista, pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot… Niitä nuo tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi… Oh, eivätkö he olisi voineet — uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja… Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. — Ja lakoista ensin asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, — toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää sellainen kytö… Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti, jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten: sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, — ryöstellyt hienoja hattuja tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan keränneet patteritöihinsä, — turkkilaisinta osaa kansasta, kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen, johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti, että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan nälkäistä työväkeä, — lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain totellut päälliköitään … joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita … sekä ennen kaikkea heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia…
Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa… Kaatuen omien kansalaistensa kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä, elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan… Niin, halkaisevat vatsat, — Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa, vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien vartaita… Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.
Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä montakaan.
»Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa, oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta… Pitänyt niitä romanttisina, hyvältä osalta… Ja aavistellut niitä ehkä vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa … kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut? Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa Runebergin kansaa?
Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa sokeasti, ajattelematta mitään.
Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen. Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille, urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään, joihin tulivat vedet, ja sanoi:
»Sinä olet kunnon mies… Hyvä mies… Olet patriootti.»
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän huudahti:
»Tule nyt, mainiota!»
Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos riisipuuroa edessä.
»Häh?» kysyi hän.
»Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi mennä tukkoon…»
Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä pois… Norjaan, Ruotsiin … sitä hän oli suunnitellut…
»Mitä?» kysyi toinen. »Minä komennan sinua sotaan.»
»Sotaan?»
Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen… Ja hän selitti, ettei hän ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen…
»Palokärjen… Mainiota, punapäinen oli sekin…»
»Punapäinen, häh? Mutta … nämä lasisilmät…»
»Ota kahdet…»
Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten… Ja on niin vaikeaa, ei jaksa käsittää.
Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.
Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään, vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä, seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä. Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä palokärkeä, tahdottiin … eikö tätä riitaa olisi muuten saatu sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs … kuin Saksassa, sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan tahtoivat muutakin hyvää… Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, — niinkuin osuuskaupoissakin, tai valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, — ja Aapelilla on itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos … ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, — niin hän olisi hellä. Ja köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät? Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.
Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla vuokralainen, jolle … jolle hän ei antanut sitä maata. No, vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt maata tahtoivat … ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni…
Kuusi Muttisen takana humahtaa.
Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?
Jos maattomilla olisi ollut maata … jos heitä olisi opetettu sitä säilyttämään … neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta … niin että he niitä kuunnellessaan torkkuivat … olisi nyt maassa ollut enemmän leipää… Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla … kasvaen kerran varmaan verenpaisumukseksi … alkaen täällä meillä vimmasta sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla kansallisen sotalaitoksen syntymistä, — niin, jos maassa olisi ollut enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa…
Mantu … huutaa kostoa…
Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi… Jos näet nuo metsien irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei luumupuurokaan lopulta maistunut.
Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä … siellä hän näki kuljetettavan paareja … monia verisiä paareja kaupunkiin… Häntä ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti… Ja hävetti … ettei hän voinut olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun… Sillä heitä tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä … rättiläisiä … omaa maatansa vastaan… Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet … hm, heissä oli tosin myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista … etteivät he pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin nojassa köpittävä ukkokin.
Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa … valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon jousia… Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan… Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa … ja ampuen yhä niin, että ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.
Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi, mikä — Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin, sodanhaluinen kansa, mutta… Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka tahtoivat tapella, tapella, — nauraen kuolemalle vasten naamaa. Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin seisoaltaan … joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli: »Eihän mies kuole ampumalla.» Niin, ja sitten he menivät monet kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden sekaiset vedet: ruumiita.
Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia … nuo, jotka olivat kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä, rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien johtamia… Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi otettuaan … peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat verissä, hampaat irvissä…
Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat hokea:
»Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen; suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen jotakin…»
Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin … meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia … pesiytyen kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh, tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.
Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.
Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa…
Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän enää tällaisen jälkeen, nyt … kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut siinä mukana … ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei, vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä … tuskin saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa ainoastaan sotaa, kirottua … ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan vapaaksi … ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin … vielä kauheammasta. Hän rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin… Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.
Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä … uhkausta… Jota hän on kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:
»Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä…»
Se on Mannun laulua. Se jatkuu:
»Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin, kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia, hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka näyttävät heistä vastustajilta … metsieni hävittäjiltä, Mannun ryöstäjiltä… Puhki vatsat, silmät pois päästä… Mantu, maa-äiti…»
Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia … iloista … »Sotilaspoikaa» kymmenien torvien soitolla … että se tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset … jollakin innostuksen nousulla.
Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin. Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin … srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla … tuntuu kuin joka laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä … kaikki on Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen päätänsä särkee… Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta… Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin… Tällaista seikkailua … vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille, huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan. Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä, hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin hangessa.
Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja … niitä vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.
Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa… Ovat käyttäneet väärin valkeaa lippua. Sodassa — muka käyttäneet väärin. Kuolemaan! kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii, tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa, kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee vihaavansa häntä … sekin … tehtaineen … ärsyttänyt rahvaan kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan sahan ohitse… Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta nuori, raskas nainen uhkaa: »Ei päivä niin alas laske, ettei se…» Ja Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä … kostoa janoavat … murhista, silpomisista … janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa, — ei sittenkään oikeaa Runebergin… Vangit viedään jonnekin, asetetaan riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän kauhistuu … vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt; silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee heikolla, surkealla äänellä:
»Armahtakaa, Ristuksen tähden…»
Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai Zuloagan tauluissa… Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra. Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä pettäneet, — moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa … alkaa murista:
»Kerran sitä on kuoltava kuitenkin.»
Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja … erehdyksessä. Hän on uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin … sillä jos tuo punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun, tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita…
»Metsään!» kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus. Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama: ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään. Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen, tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: »Eläköön vallankumous!» eikä tahdo kuollessaan silmilleen peitettä … kuolee kuin mies. Silloin se pitkä roikale aikoo myöskin huutaa jotakin… Muttinen ei erota mitä: hänen rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää tuota ilvestä vatsaan, ampua…
Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.
Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin villipetoa.
Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään, ja kuulevansa kuusten kohinaa, — tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa kasvaa punaisia palmuja.
Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No, harvassa on niin pelkureita.
BONGMANIN KUOLEMA
eli »… pro patria mori».
Sankarien haudalla, — talvella 1918 käydyn Suomen itsenäisyystaistelun sankarien, — nuokkuivat verenpisarat: toiset vaaleanpunaiset tai valkeat, toisten sisimmäiset terälehdet mustanpunaiset kuin tosissaan hyytynyttä verta. Kukkien ympärillä on kasassa seppeleiden nauhoja, jotka ovat hautakummun keltaiseen hiekkaan tahrautuneet ja kosteat heinäkuun hiljaisesta sateesta, koko kesän sateesta. Kalmistossa käy väkevä kukkien ja palsamihaapain tuoksu ja hautausmaan haju, ikäänkuin kalman haju, lihava ja äitelä. Kauniiden petäjäin välitse, ikivanhain ja vääristyneiden, kuultaa alempaa leikittelevin muodoin salmi ja sen takaa sinertää uneksivaa metsäseutua, sekä pikkukaupunki valkeina ja punertavina talopilkkuina.
Nyt tulee tuomari Oiva Tommola hautausmaalle, joku nainen, reipas ja päättäväisen näköinen, käsikoukussa. Nopeasti ja iloisena astuu Tommola sankarihaudan ääreen, laskee siinä päänsä alakuloisesti kumaraan, mutta huudahtaa hyvin pian ja vilkkaasti naiselle:
»Kas niin, tämä on viimeinen kävelymme nyt, kihlattuni, armaani, — tänä mainiona kesänä, Suomen vapaustaistelun jälkeen. Muurmanniin ja Vienan Karjalaan lähden, sinne, mihin on mennyt Suomen poikia paljon, vapaaehtoisina engelsmanneja, ranskalaisia ja poseteivareita vastaan, jotka sitä tietä pyrkivät turhaan Saksan kimppuun, — paljon Suomen reippaita poikia luomaan Suur-Suomea: liittämään Kalevalan kankaat näihin muun Suomen peltoihin. Hoida nyt hyvin omaisuuttani täällä, — tai omaisuuttamme. Myy ensi syksynä Muttisen Aapelukselta ostettu kaupunkitalo ja maatila, jos hinnat ovat huikeasti kohonneet, — hullu Muttinen: myydäpä kaikkensa minulle, liian aikaiseen, oikeaa hintojen nousua odottamatta, ja lähteä ulkomaille, Tanskaan, aikomuksella siirtyä Amerikkaan, iäksi, niin kävi hänen heikolle sydämelleen viimetalvinen kansalaissota, — siirtyä syömään rahojaan ehkä Sumatraan, eh-eh. Sellaista se on, kun on heikot hermot! Noh, ei ole luotu elämään se kansa, jossa sellaisia on paljon. Mutta minä tahdon yrittää! Muurmanniin! Vienan Karjalaan, jonne Suomen pojat ja saksalaiset yhdessä voittamattomina ryntäävät, — sinne minun on nyt ehdottomasti lähdettävä. Siellä, siellä on suuria metsiä, mahdottoman vanhoja, koskemattomia, joissa huikeat puut kaatuvat käyttämättä. Siellä on koskia. Siellä on mahdollisesti mineraalipaikkojakin. Vielä tosin kruunun, mutta… Saksalaiset perustavat varmaan sinne liikkeitä, kun se maa on Suomen, järjestävät sen toisin, rakentavat kuljetusteitä. Nyt juuri siellä täytyy koettaa, saisiko metsiä, lahjoitusmaita. Niillä voi pian olla huikea arvo. Niitä menen katselemaan, tyttöseni. Sinä olet näppärä, kauppaopiston käynyt, rullatehtaan konttorituolilla istunut, et tyttöjen uniseen tapaan joutavana rullannut. Jos saat omaisuutemme kaupatuksi ja seteleitä pankeissa uhkaisi jokin oikku, sijoita ne jälleen johonkin afääriin, pyydän, ole uskollinen, armaani. Niin meidän käy hyvin, kuten viimeiset vuodet yhä ovat minulle käyneet. — Mutta katso, tuossa se mies, jota saan kiittää tästä onnellisesta ja vankasta olostani, osaltaan häntäkin, yhtä vapaussotamme sankareista! Tuossa hiekan alla nukkuu tiedäthän, mies, josta kai olen jo sinulle kertonut, maisteri Bongman. Niin, siinä hän nyt on, Väinö Leopold Henslev Bongman.»
Tommolan pää painuu jälleen hiukan kumaraan, ja hän istahtaa mietteissään lumivalkeaksi maalatulle penkille, joka on asetettu sankarien haudan eteen, pyytäen silmin morsiantaan tulemaan viereensä ja aukaisten sateenvarjonsa. Tommola istuu hetkisen vaiti, ja sitten hän jatkaa:
»Kuinka omituista. Että hän oli sittenkin sankari, tuo Bongman! Sillä, sinulle sen voin tunnustaa, minä en sitä aikoinani oikein voinut uskoa. Minä olin hänen kanssaan huonoissa väleissä. Hän karkaili kimppuuni, pisteli, kun pudistin päätäni hänen puheilleen ja hommilleen, jotka tähtäsivät Suomen vapauttamiseen, Venäjän Karjalan, — no, eihän: Vienan Karjalan, — valloittamiseen ja vielä sitäkin suuremman Suomen luomiseen. Ja liikoja hänen suunnitelmansa ja kaikkien niihin liittyvien unelmien vivahteet olivatkin — siihen aikaan. Silloin hallitsi meitä vielä Venäjän keisari, ja minä kuuluin, kuten nytkin, vanhasuomalaiseen puolueeseen, silloin maltilliseen. Mutta nyt on Suomi vapaa, Saksan lujan keisarin suojatti. Ja Bongman, meidän vapautemme puolesta kaatunut, on sankari kaikkine liioitteluineen. Niinkö lienee, että ihmisen täytyy liioitella saavuttaakseen jotakin, tässä tapauksessa paljon? Mutta vähät filosofiasta!»
Tommolan kihlattu sanoo:
»Olet Bongmanista kertonut minulle — merkillisiä asioita. Kuinka oli sekin … ja sekin tapaus? Ja se…»
»Ah, oikein sankari!» vastaa Tommola. »Merkillisiä, kyllä niin, olen kertonut; sellaisia asioita, joille ennen nauroin … osaksi, mutta joille en nyt suinkaan naura. Mies, joka ylpeili sillä, että hän oli jo pikku poikana Oulussa, aina, kun näki venäläisiä upseereita, vetäytynyt syrjään ja puristanut kätensä, pienet kätensä, nyrkkiin ja katsonut heihin vihaten, noihin ryssiin, nyt maastamme karkotettuihin. Mies, joka koulupoikana oli pulpettinsa ääressä suuttunut ja pannut vastalauseensa, kun venäjänkielen opettaja väitti suomalaisen sanan sauna johtuvan venäläisestä sanasta banja. Ja vielä jokunen vuosi sitten väitti Bongman yhä, että banja oli päinvastoin tullut sanasta sauna. Kuinka lieneekään asian laita, en tiedä. Mutta totta on se, että hän oli urhoollinen mies; hän on kuollut sankarina. Miten omituisia keikahduksia! Olisin aikoinani pitänyt melkoisen arveluttavana, että hän nuorena ylioppilaana agiteerasi meillä asevelvollislakkoa, kun oma sotaväkemme lakkautettiin, — pistipä perunakuoppaan pelkurit nuorukaiset, jotka silloisten maltillisten ja pelkurien lehtien neuvosta aikoivat mennä sotaväkeen tarkastettaviksi, Venäjälle vietäviksi. No, se olikin vaarallista aikaa, Venäjä oli silloin mahtava; tai ei: Bongman, peijakas, näki, että se oli heikko, sillä se ei jaksanutkaan ottaa väkisin poikiamme riviinsä, vaan saimme maksaa asevelvollisuutemme verona. Kuinka hän sen heikkouden arvasi, tuo Bongman? Omituista. Sittemmin hän järjesti boy-scout-liikettä, hommasi pojille punakeltaisia lippuja, muka jonkin voimakkaamman hengen symboliksi kuin sen, jota sinivalkea hänestä edusti; no, suvaitsi hän sinivalkeaakin, sillä hän tahtoi sulattaa tässä maassa sovintoon germaanit ja mongolit; mutta vaikea oli senkin hänen poikashommansa edistyminen silloin vielä; se olikin vaarallista. Ja vielä vaarallisempia Voimaliitot, joita hän perusteli salaisesti ryssiä vastaan; vihaakin hän sai omilta suomalaisilta siitä hommasta palkakseen, jopa säälivää ivaa, kertovat; hullukaan ei voinut hänen puuhiinsa yhtyä, ei ainakaan moni meistä suomalaisista, tietääkseni: keräämään ruotsalaistemme kanssa, niinkuin hän, rahoja kiväärien ostamiseksi ulkomailta; ja sanoivatpa käyneen kerran niinkin, että Sveitsi myi hänenkin kokoamiinsa miljooniimme vanhoja, kelvottomia kiväärejään, jotka sitten ostajaimme puolesta jätettiin ruostumaan johonkin katottomaan sveitsiläiseen muinaislinnan torniin, mutta lopuilla rahoilla hummasivat ostajat muutamia viikkoja Geneven tyttöjen kanssa. Mitäpä lienee Bongman tästä ajatellut? Samoin kuin siitä, että jotkut maahan tulleet kiväärilastit täytyi upottaa mereen tai jo maalle päässeinä paiskia järveen, — se oli vaarallista aikaa. — Kunnes Bobrikoff ammuttiin. Silloin hän riemuitsi julkisesti, vaikka, suoraan sanoen, me muut vapisimme ja nurisimme. — Mitä vielä muistankaan sankarista? Ensimmäisen suuremman vapausyrityksemme, suurlakon ajaksi hän kuului jääneen tänne pikkukaupunkiin, kun junat seisahtuivat kulkemasta, ja silloin hän oli tulla melkeinpä mielipuoleksi siitä jännityksestä, mitä pääkaupungissa tapahtui; ja oli sen jälkeen haikea surusta, ettei Suomi noussut jo silloin kapinaan Venäjää vastaan ja lyönyt itseään irti ryssästä. Mutta sitäkin suuremman tuskan toi hänelle suurlakon kintereillä asteleva venäläistyttämisen taantumus, jolloin maa joutui niin ahtaalle, ettei boy-scouteista ja urheilusta, saati sitten asehommista saanut hajuakaan lemahtaa. Silloin hänen suomalainen innostuksensa löysi toisia purkautumismuotoja … hm, hiukan lystikkäitä siihen aikaan nähtyinä; — mutta suurten ajatusten kai täytyy liioitella, jos ne aikovat … mutta helvettiin filosofit! Hän suunnitteli erikoissuomalaista teollisuutta, piirsi keinutuoleja, joiden sivuina oli kaksi Suomen vaakunaa, sapelit jalaksina ja miekat kädennojina, sekä teki tuohesta housunkannattimia ja takkeja. Niin, tai jotakin siihen suuntaan. Hän jumaloi Kalevalaa maailman parhaana kirjana, kuten se suuresti saattaa olla. — Kului siinä kohta viisi, kuusi vuotta, tuli maailmansota, Saksa joutui Venäjää vastaan. Kuinka hän riemuitsi keisari Vilhelmin voitoista, kuinka hän kulki maaseutulaistuvissa ja näytteli ontuvalla jalallaan, sikari toisessa kädessä ja toista heiluttaen, ja nauraen, miten Preussin kaarti marssii. Komea näky tosiaan, voittamattomat marssien suorassa rivissä, jalat yhtä tahtia nousevat, rivi ei yhtään käyristy. Tosin Bongmanin kipeään jalkaan koski, kun hän iski sitä permantoon; se oli liioittelua, mutta kurin ihailija hän oli. Sitten hänkin alkoi hommata poikia Saksaan, taistelemaan ryssiä vastaan, oman päänsä uhallakin, santarmit kintereillään; olisi kai mennyt sinne itsekin, mutta hänellä nyt oli se kämpä, ja tarvittiinpa sellaista miestä Suomessakin. Ja miten hän oli onnellinen, kun sai tietoja, että poikamme Saksassa kunnostautuivat. Ravintoloissa, juotaessa punssimaljoja keisari Vilhelmille, hän vannoi ja vakuutteli, että Suomen pojat olivat valloittaneet sen tai sen kukkulan ranskalaisilta, lepakkomiehiltä, ja englantilaisilta, väkäleuoilta, valloittaneet aivan yksin. Sillä niistä pojista, kotimaassaan joskus ennen afäärinsä esimerkiksi fuskanneista, oli Saksassa tehty oikeita miehiä, ei surkua sodan vaivoissa koskaan. Ja kauas he näkivätkin tulevaisuuteen, samoinkuin myöskin Bongman, innostuksensa antamalla vaistolla. Omituinen on todella sydämen vaisto tienviittana! Sillä maallemme tulikin sopiva hetki: Venäjän suuri vallankumous, jolloin venäläiset lupasivat Suomelle vapauden. Kummallista, miten olen viime aikoina joutunut näitä asioita tuumimaan, kuin mikä Muttinen. Silloin sommitteli Bongman Suomen valtakunnalle lippua; entiset lukemattomat mallit eivät miellyttäneet häntä: toiset, puna- ja keltarantuiset, olivat hänestä kuin naisten alushameita, toiset, joissa oli sininen risti valkealla pohjalla, kuin raittiusravintolan osoitekilpiä, — eikä Bongman suinkaan ollut raitis. Hän kiisteli, jopa joskus tappelikin kuin leijona punapohjaisen leijonalipun puolesta; se leijona ei hänestä ollut lipussa sopiva; hänen mielestään olisi meidän oikeassa lipussamme pitänyt ulkolaisen elävän asemesta olla jokin kotimainen, parhaiten karhu, — mutta sehän oli venäläisten symboli. No, nythän se punapohjainen lippu jäikin; punaisten kapinan vuoksi tuli punainen ihan inhottavaksi. Ja liian kopea se lippu olikin pienelle ja köyhälle maalle. Ei, vaatimattoman valkean vaatteensa alla on Suomi marssiva suuruuteensa saksalaisten kanssa. — Mutta pianpa sai Bongman jälleen muuta ajattelemista. Lippumme liehuivat katoilla, mutta ryssien armeijat eivät lähteneetkään Suomesta pois; ne alkoivat päinvastoin ryöstellä jo muutenkin sodan aikana puutteeseen joutunutta maata, ja sosialistimme tuntuivat aikovan yhtyä vihollisiin, tehdessään lakkoja tehtaissa ja maakartanoissa, aivan mahdottomia palkkavoittoja vaatien, nimittäin nuo ryssien väliköissä pilatut ja laiskistuneet patterijätkät, kuten minä ja Bongman heitä arvostelimme. — Mutta kyllä jätkät asettuvat, kunhan ryssille annetaan maasta krakoviakia ja Ville-keisarin rautakourasta jäniksenpassi, ja jätkille oppia, sanoi Bongman. Eikä hän pelännytkään venäläistä sotaväkeä, jonka panslavistinen bolsevikkihallitus katsoi pahoin silmin Suomen riistäytymisestä irti Venäjästä, tahtoi tukea punaisiamme, elintarpeiden ryöstäjiä. Ei, Bongman ryhtyi järjestämään suojeluskuntia sosialistejamme, armeijaa Venäjää vastaan. Perin pahaa kansastamme uskomatta hän teki sen silloin vielä.
»Niin, niin, vuosi sitten kesällä Bongman kehuskeli iloisesti leikillään maataloissa ja tölleissä, koettaessaan saada kansaa ryssää vastaan, että pian tässä noustaan, pian hänellä on kenraalin nauhat housuissa; ja seuraavassa marraskuussa hän sai paeta oman isänmaamme työväen punakaartia metsissä, loikoa öitä tölleissä piillen kehnoissa sängyissä, punanahkoja korvistaan ja tukastaan ravistellen. Ja punaiset ottivat hänet kiinnikin, eräänä iltana maalaissaunassa; he tanssittivat häntä, perkeleet, alasti hangessa, he anastivat hänen kannussaappaansa ja antoivat huopakengät jalkaan, he uhkasivat viedä hänet jononkin työmies-ja sotamiesneuvostoon, mutta juuri saunasta tulleena hän vilustui köysissä kurjien saattajiensa, jätkien reessä, sai kuumeen ja laskettiin sairaalaan. Siellä Bongman ihan itki surusta: kyyneleet suuret kuin karpalot virtasivat hänen silmistään; hän ei ymmärtänyt, miksi sosialistimme yhtyivät ryssiin omaa isänmaatamme vastaan. Sellainen oli Bongman, isänmaatansa rakastava; hän ihaili silloin vielä punakaartiakin, kun näki sen marssivan riveissä, sotaväen malliin. Olivathan nuo punanauhaiset suomalaisia, ja tottelivat käskyjä, joskin puoluejohdolta tulleita, sokeasti kuin sotaväki, iskivät sellaisella komennolla vaikka päänsä seinään, niin että otsikko rusahti. Jospa he vain olisivat iskeneet maan vanhaa vihollista, suri Bongman. Mutta nyt he ryhtyivät jo lyömään ryssäläiskansan pistimet omien kansallismielisten porvariemme rintaan. Kummallista tämä on yhäti minustakin. Tämä keskinäinen eripuraisuutemme, jonka täytyi kehittyä kansalaissodaksi. — Kun selvä taistelu alkoi ja Viipurissa tapettiin meitä porvareita, veri laskettiin kurkusta pyttyyn, silloin katosi Bongman täältä ympäristölle ja palasi kaupunkiin kuin myrsky parikymmentä suojeluskuntalaista mukanaan. Hän varustausi sotaan, hän hankki valkean karvalakin, hänen rintapielensä täyttivät patruunavyöt ja keskellä rintaa oli Suomen leijona vaakuna, hihassa Karjalan taistelevat miekat. Iloisesti hän lauloi: 'Rientäkäämme, savolaiset, sekä poiat pohjalaiset!' Vannoi, että nyt on hetki tullut, parin viikon päästä on viimeisellekin ryssälle annettu maasta iäksi krakoviakia; sitten riennetään Vienan Karjalaan, jossa, lauloi hän, kultakäköset kukkuu, ja valloitetaan Pietari, josta tehdään suomalainen kaupunki, sillä se on täysin suomalaisella alueella, ja vähitellen, vuosikymmenien kuluessa leviää Suur-Suomi, minne hän sanoikaan? Kamtatkaan asti, jossa se yhtyy meidän mongoliseen veljeskansaamme, japanilaisiin; se oli tietysti puolittain leikkiä. Eikä hän pitänyt punaisten kapinaakaan vielä vallan vakavana, kun lennätti pienen ryhmänsä kaikkein ensimmäisinä Viipuria suojelemaan, Karjalan vilkkaalle rintamalle. Kourallisen huligaanejamme hän sanoi heti kukistavansa; ryssistä ei vaivaa, koko kansamme noustessa näet heitä ajamaan pois. Emmekä me muutkaan ymmärtäneet asiaa kovin vaaralliseksi; kunnes tuli tieto, että työväki koko Etelä-Suomessa oli aloittanut sodan porvareita vastaan, ja aloitti jo näilläkin main, mutta silloin oli meidän pakko nousta. Bongman palasi rintamalta kokoamaan väkeä lisää; suorastaan ihmeitä olivat suojeluskunnat tehneet huonoilla aseillaan, kaksinkymmenin verroin luvukkaamman vihollisen kuularuiskuja ja kanuunoita vastaan. Vielä hän oli tuskassa, miksi niin suuri määrä meidän omaa kansaamme, puolet siitä hyvin, oli mennyt ryssien puolelle. Mutta kun Muttinen aprikoi ja filosofoi syitä … paitsi köyhempien tuhmuutta ja nälkää, varakkaiden ja maanviljelijäin itsekkyyttä muka, etteivät he hellittäneet viimeisiä murujaan tarvitseville, noudattamalla takavarikkolakeja, vaan pistivät itselleenkin piiloon, niin, ehkä toivoen aseita aittojensa suojaksi, — myöskin muka joitakin tulevia yleismaailmallisia aatteita, tuulentupia kansojen välisestä liitosta, joka estäisi niiden hallitukset syöksemästä niitä keskenään sotiin, joista on etua kapitaalille ja mainetta kruunuille, — sekä mutisi jotakin filosofiaa rahvaan ainaisesta vastenmielisyydestä sotakomentoa kohtaan, jota porvarit meille perustivat, vaikk'ei Muttisesta ollut varmaa, voisimmeko siten näin pientä maata ryssältä suojata muuten kuin Saksan avulla, mikä apu jälleen hänestä näytti epävarmalta meille, porvareille, jos saksalaisetkin nousisivat kerran kapinaan sotaista keisariaan vastaan, — ja sitä luuli Muttinen tulevaisesta Saksan kansasta … filosofi: tiuskahtelipa hän tämän suurvaltojen sodan tekevän kansojen silmissä isänmaan ja kristinuskonkin käsitteet rikokseksi, joista niiden kannattajat, mitä lienevät, saavat maksaa verellään…
»Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi yöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin tämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies, kun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole kolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes jotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä. Jos punaiset voittaisivat, joutuisi maa venäläisiin mullistuksiin. Se oli ensin estettävä, sisällisiä vikoja ei ollut nyt aikaa paikata. — Ja sota oli hänelle iloa, jonkinlaista Vänrikki Stoolin sankarilaulua.
»Hän oli rintamalla kuolemaansa saakka. Intendentuuriin tuli hänestä hämmästyttäviä sanomia. Hän oli haavoittunut monta kertaa, viety sairaalaan, ja rynnännyt haavat auki jälleen taisteluun. Hän oli nurisematta maannut juoksuhaudoissa hangessa vuorokaudet yhtä mittaa, saamatta muuta ruokaa kuin kuivan leivänpalan; hän yleni kapteeniksi asti; hän oli innostanut pientä pataljoonaansa, hän oli ampunut niin että sai jäähdyttää kuumentunutta kivääriänsä kinoksessa; hän oli lukemattomat kerrat noussut srapnellituiskussa tupruavan lumen, mullan ja rakennusten sirpaleitten alta yhä vain nauraen ja kiroten ja huutaen: 'Mainiota!' Hän oli kiskonut sotamiehiään jaloista esille samoista sirpalekasoista. Hän oli valloittanut melkein yksinään tykin, hän oli hypännyt vallille heiluttamaan lakkiaan ihan vihollisen näkyvissä, huutaen tunnuslausettaan: 'Suur-Suomi ja Saksan Vilkko!' Hän oli lepohetkillä maannut kuorsaten navetoissa, kun kanuunat jyskivat ympärillä, tuo ennen niin hermostunut mies; sota karkaisee ja kasvattaa. Hän oli veistellyt suuria räikkiä, sellaisia, joita jänisjahdissa käytetään jäniksiä liikkeelle säikytettäessä, ja pyörittänyt niistä kuuluville kuularuiskun ääntä muistuttavaa pauketta: meillä ei näet ollut paljon kuularuiskuja, nyt luuli vihollinen hänen räikkiään niiksi. Hän sepitti vihollisesta monia häpäiseviä pilkkalauluja, joita koko armeija sitten veisasi, hän otti lehmänkellon, ripusti sen puun oksaan, soitteli sitä ja kutsui punikkeja saamaan lyijyrokkaa. Kun punaiset huusivat juoksuhaudoistaan meidän puolelle: 'Mitä asiaa teillä, maakansalla, on täällä, sodassa porvareita vastaan; menkää kotiinne tekemään tunkioita!' niin vastasi Bongman omalta puoleltaan: 'Niin on tehtykin; on jo pantu pohja ryssistä, teidät pannaan päälle.' — 'Tulkaa tupakalle, lahtarit', huusivat punikit. — 'Ei me polteta Majakoita!' vastasi Bongman, — itämaisen tehtaan savukkeita näet. Hän teki rankaisuretkikuntia; missä valkeain rintaman takana vielä tarvittiin seulojaa, sinne kutsuttiin Poltti, kuten häntä ennen nimitettiin, joukkoineen; hän vangitsi punikkeja ja vei tutkittavaksi kavalluksesta, eikä ollut vangilla mukisemista; jos hän sanankin virkkoi, Bongman sieppautti metsään ja annatti 'leipäkorttia', ammutti, ymmärrät, — talonpoikaisarmeijamme ei liioin kursaile, — ja sitten punikkimullikat hautaan ja kalkkia päälle. Meni siinä viattomiakin. Ja se on sotaa. Ja mitäpä hirmutöitä sosialistitkin tekivät punaisessa Suomessa: kaivoivat silmät valkeilta, keittivät, paistoivat, ristiinnaulitsivat.
»Niin hän ponnisteli, puuhasi, tulisti joukkojaan, valloitti asemia; hänen tumma muotonsa oli ollut melkein musta ruudinsavusta, hän oli ollut aivan veressä, pölyssä, tukkansa ja partansa kasvaneet sekaisin, valkea lakkinsa niin hemmetin likainen, vaakunansakin repaleiksi kuluneet. Eikä hän ajatellut muuta kuin taistella isänmaan puolesta.
»Hän kuoli kuin sankari, Ahvolassa: sai, ennenkuin näki itsenäisyystaistelumme lopun, kuulan sydämeensä.
»Ja häntäkin, — menneet heikkoudet unhoon, — me saamme kiittää vapaudestamme. Ellei häntäkin olisi ollut, jos punaiset olisivat puhkaisseet täällä valkeain rivit, miten olisi maamme käynyt? Olisinko nyt Muttisen omaisuuden ostaja, mies, jonka käsissä se varmaan on karttuva kymmenkertaiseksi, sillä vielä on jäljellä tätä suursodan aikaa? Ei, onnellinen olen vapaudesta. Nyt saa elää, tehdä jotakin. Minä lähden Vienan Karjalaan, koettamaan, ennenkuin saksalaiset sinne joutuvat. Älä ole huolissasi, armaani, minä olen voimakas mies ja urheilija. Kyllä selviän tästäkin startista.»
»Ihmeellistä tuollainen reippaus, sankaruus», sanoo Oiva Tommolan kihlattu. »Sellaiset miehet ovat kuin Runebergin kansaa. Täytyy ottaa häneltä kukkia muistoksi.»
Nainen katkaisee verenpisaran sen ristin edestä, jonka valkeassa laudassa on kirjoitus: Väinö Bongman. Tommola taputtaa häntä isällisesti ja suojelevasti hartioihin.
Sitten he jatkavat kävelyretkeään kalmiston takana kohoavalle kankaalle, jonne Saimaan ulapat näkyvät harmahtavan surumielisinä. Verenpisarat haudalla jäävät hiljaisuuteen, lempeään sateeseen.