Häntä vain ihmetytti se, että Jönni oli näinkin kauan kestänyt. Mutta nähtyään Jönnin voimallisen, raavaan olemuksen hän luuli senkin käsittävänsä, puhellen:
"Siliä on niin voimakas ruumis, että se näkyy kestävän ihmeesti."
Hän neuvoi vain juottamaan Jönnillä maitoa — ei piimää — niin paljon kuin se juo.
"Se lievittää tuskia ja polttoa, mutta ei se sekään enää mitään auta", puheli hän lääkärin kuivalla, määräävällä äänellä.
Ja nyt ryhtyivät he peräämään Jönniltä kuka hän on, mitään hänen toivottomasta tilastaan vielä puhumatta. Jönnillä, jätkämiehenä, oli tietysti papinkirja taskussa. Lääkäri tarkasti sen, huomasi Jönnin jätkäksi, kävi heti välinpitämättömäksi ja äänsi tylysti:
"Jassoo! Se olikin vain jätkä!"
Viis hän siitä. Hän puheli väelle:
"Olihan se toki onni, että ei sattunut sen häävimpi mies."
Ja silloin he alkoivat uudelleen harkita sitä maksu-asiaa. Lääkäri jo peräsi Jönniltä: "Onko sinulla rahoja?"
Oli niitä vielä yli viidensadan. Se kirkasti asian. Pinturi suostui nyt ottamaan Jönnin hoitoonsa, sillä kyllä niissä rahoissa oli liikaakin. Poistuessaan kehoitti lääkäri kylmästi:
"Toimittakaa se sitten kiireesti hautaan. Myrkkyyn kuolleet mätänevät pian. Varsinkin näin kesäkuumalla."
Ja kohta Pinturi lähettikin Koposen tilaamaan haudan Tampereen maaseurakunnan hautausmaalta. Hautajaispäiväkin määrättiin, Jönnille mitään puhumatta, Pinturi antoi Koposelle säädetyn haudankaivusumman, kymmenen markkaa, ja niin joutui asia.
Mutta matkalla Koponen tapasi Rinnin pojan Jaskan, joka kertoi huomenna menevänsä Tampereelle. Hän jätti siis asian sen toimeksi. Säästyi siten itseltä aika, kun Jaska lupasi toimittaa asian markasta. Hän itse oli ottanut viisi. Jäi siis hyvä voitto.
Mutta kun hautaa tilatessa joskus, silloin kun epäiltiin kuoleman syytä, vaadittiin lääkärin todistus, oli lääkäri sen, asian muistettuaan, lähettänyt Pinturille. Hän todisti siinä Jönnin kuolleen myrkytykseen. Paperi tuli vasta haudantilaajan lähdettyä ja niin se jäi lähettämättä, mutta ei sitä haudankaivaja ollut vaatinutkaan, vaan oli luvannut kaivaa ilman mitään.
* * * * *
Lääkärin aikana oli Jönni rauhoittunut, sillä hän toivoi siltä apua. Sen poistuttua hän alkoi taas huolestua ja kyseli mitä se lääkäri sanoi. Mutta Pinturi neuvotteli ensin vaimonsa kanssa, sillä ei tiennyt, olisiko oikein ilmaista totuus. Se voisi vain pahentaa asiaa.
Mutta kristillismielinen emäntä ajatteli toisin. Hänen mielestään piti asia ilmoittaa Jönnille, että se tietäisi valmistaa sielunsa. Pinturi palasi silloin Jönnin luo ja ilmoitti rauhallisesti:
"Kyllä se kuuluu sanoneen niin, että ei sinusta enää eläjää tule…"
Ja silloin kauhistui Jönni lopen ja alkoi karjua kuin ahdistettu peto. Hänen silmänsä kiiluivat kauhusta pyöreinä. Hän koki kömpiä ylös ja raivosi:.
"Senkö helvettiin minä sitten joudun!"
Turhia olivat kaikki lohdutukset. Turhaan puhui emäntä Sanasta. Jönni ei kuunnellutkaan.
"Voi sun paholainen!" karjui hän aivan kiroillen kuten mieletön. Emäntä oli menehtyä.
"Onhan se toki ylösnousemus", koki hän lohduttaa, mutta Jönni kauhistui siitä yhäti ja karjui:
"Senkö hiiteen sitä sitten enää nouset!… Kun olet ruumiskirstussa kerran haudanpohjaan vajotettu!"
Ne kokivat riennättää hänelle maitoa, mutta ei hän ollut huolia. Vasta itsensä väsyksiin asti raivottuaan hän alkoi raueten tyyntyä ja houkuteltuna ryyppäsi maitoa.
"Lääkäri luuli, että se ehkä voi vielä pelastaa… Tai ainakin lievittää", narrasi häntä emäntä juomaan kuten lasta.
Ja se alkoikin auttaa. Jönni alkoi toivoa maidosta pelastusta ja joi nyt kuin ahnas härkä. Hän tyhjensi pytyn toisensa jälkeen, varsinkin kun maito oli hänelle suorastaan herkkua. Ei hänen ollut kannattanut sitä monestikaan maistaa. Hän joi ja joi ja vaati lisää ja oli juoda koko ison talon maidot.
Ja sitä mukaa kehittyi sitten muu meno. Tupa oli jo oikea sairashuone. Alkoivat suuret puhtaanapitohuolet, Menehtyneenä valitti jo hurskas emäntä:
"Pytyllähän tuon jo saa kantaa ulos… koko miehen."
Mutta nyt lohdutti isäntä vuorostaan häntä puhellen:
"Pitäähän meidän, kristittyjen, senverran lähimäistämme auttaa… Sillä tuleehan siitä palkka… Kun sillä on kerran rahoja."
* * * * *
Ja nyt alkoivat asiat sotkeutua lopen. Oli kierrätetty nimismiehelle tieto, että Pinturin talossa on kuolemaisillaan mies, joka on myrkytetty Rouvarin huonomaineisessa talossa.
Nimismies riensi asiaa verekseltään tutkimaan, kyseli asiaa Sipilältä, joka oli Jönniä kyydinnyt lääkärille eikä vielä ollut lähtenyt talosta. Se alkoi kierrellä. Pelkäsi joutuvansa syytteeseen ja selitteli Jönnin olleen huijarien kanssa juopottelemassa, salasi peloissaan sen oman rikkihappopullonsa ja arveli:
"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä." Hän tunsi huijarit, luetteli niiden nimet.
Ja nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli niiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma todistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei tahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista entisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin tehdä rikos.
Ja niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän telefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja kaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen vangitsemista varten.
Mutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman syyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan kauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä jaksanut keksiä.
Ja lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen selvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä, umpimähkäisesti:
"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!"
Hän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:
"Soh, koni!… Ann' tipahtaa vain! En putoa!"
Ja niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan synkeänä kotiansa kohti.
Mutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin varmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa: Seuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä murtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat anastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta. Huijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä oloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan. Hovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien kiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava ilmoitus:
"Kolmensadan markan palkinto luvataan sille, joka saa kiinni sen tunnetun huijarijoukon, joka myrkytti Rouvarin talossa erään tuntemattoman helsinkiläisen miehen ja kohta sen tehtyään teki murtovarkauden hovineuvos Pöksyliinin asunnossa."
Ja nyt toimi poliisi. Muita innokkaampana puuhasi salapoliisi Hytinen. Hänen raha-asiansa olivat rempallaan. Oli äsken menettänyt korttipelissä rahansa, ja parin viikon päästä oli lunastettava eräs vekseli. Tästä palkinnosta hän nyt pelastusta toivoi. Kerroimme tämän välillä. Nyt siirrymme taas Jönnin kuolinkamppailua tarkastamaan.
* * * * *
Se oli jo vakavuuden hetki Pinturin talossa. Mutta lopulta alkoi Jönni, lopen väsynyt kun jo olikin, tyyntyä, nöyrtyä, alistua kuoleman edessä, jopa valmistuakin siihen. Emäntä oli taas puhunut hänelle Sanasta, ja kun Jönni jo alkoi tyyntyä, veisasi hän sen kuullen virren. Hän koki herättää häntä synnintuntoon.
Ja Jönni alkoikin siihen herätä. Hän puheli jo vakavana:
"Minä vaelsin liika pöyhkeästi ylpeyden tiellä."
Näitä äskeisiä ylpeitä retkiään hän siten jo alkoi katua. Kuoleman vakavuus astui eteen yhä suurempana. Pinturi tupakoi kumaraisena, ääneti, vakavana. Hänkin mietiksi sitä kuoleman suurta asiaa. Jönni huohotti vaikeasti ja jatkoi:
"Se on suuri asia, se kuolema… Kun se alkaa meille ovissa kolista."
Emännässä heräsi syvä sääli. Hän puuhaili, hoiti ja koki lohduttaa, puhellen kuin menehtyneenä:
"Kyllä sen senkin Herran avulla voittaa… On tuota Hänen avullaan voitettu elämässäkin monet maalliset vaivat."
Mutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:
"Ne ovat vähäisiä… ne elämän vaivat… tämän suuren vaivan rinnalla."
Ja Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman suuruudesta:
"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden rinnalla."
Ja erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut ylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut ostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:
"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa soimata ja sanoa, että: Jönni!… Jönni hoi", aleni hänen äänensä aivan haikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin sitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.
* * * * *
Ja siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän kanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti. Ensi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä olikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä Tampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.
Ja nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta, mutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus olisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan — vai muutenko lie osunut — muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli kirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli tehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei tietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille 50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin rahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.
Ja sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain yhä vaivasi ja nuhteli häntä.
Ja niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän testamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja muut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä kotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin. Testamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo hautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis ilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin kuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran sanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.
* * * * *
Ja niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin lehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje pantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt hän jo peräsi:
"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?"
Ja kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:
"Ei yli yön kestä… Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä",
ilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan
Hankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.
Hän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:
"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu — sanoin minä — elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti."
Kaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä seistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:
"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole niinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin sulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se vain siinäkin veti. Syntinen luonto veti."
Pinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana:
"Ka… Parempihan meille on siinäkin asiassa astiamme Paavalin tavoin pyhänä ja kunniassa pitää."
Ja samaa pitkälti. Lopulta saapui pappi, lohdutti, puhui armosta, kehoitti katumaan. Jönni katui toistamiseen, myönsi langenneensa sekä ylpeyden että ahneuden syntiin, mutta sanoi katuvansa nyt niitä. Hän selitti:
"Minä rupesin rikkauden himossa reistaamaan ja jupileeraamaan, mutta sitten tulikin tämä kuolema ja tarttui kärrin pyörään ja sanoi että: Jönni! Jönni hoi!"
Hän sai lohdutuksen. Pappi poistui hiljaa. Tuotiin jo arkku. Jönniä väsytti. Alkoi unettaa.
"Se on jo kuoleman rauhaa", puheli hän. Hän joi vieläkin pytyllisen maitoa ja niin nukahti viattomasti. Makea maito siellä vatsassa lisäsikin unen suloisuutta.
Alkoivat valvojaiset. Tiedettiin, että Jönni ei enää unesta herää. Emännän avuksi oli tullut kaksi uskonsisarta, ja he valvoivat halki yön kaiken, Pinturi neljäntenä, yhä vain vartoen Jönnin lähtöä. He veisasivat tuontuostakin, yhteensä kaksitoista virttä. Heistä tuntui Jönnin hengitys yhä vain heikkenevän. Milloin hyvänsä siis lakkaa.
Niin päästiin aamuun, Jönni vain nukkui, nukkui sikeämpääkin sikeämpänä. Eräs vaimoista jo oudosteli:
"Onpa se todellakin sitkeähenkinen… Kuten tohtori sanoi. Kun näin kauan kestää."
Mutta Pinturi selitti vakaana:
"Jätkämies… Ne, jätkät, ovat yleensäkin kovia kestämään. Eivät ne ensi iskusta tipahda."
Mutta silloin ajaa lennätti taloon tulista vauhtia Sipilän veli, se joka vei myrkkypullon kotiin. Se ajoi ilmoittamaan miten asia on: että Jönni ei ole maistanut tippaakaan myrkkyä ja että kuoleman vaara on siis jo ohi.
"Ei siinä nyt ole enää mitään hengenvaaraa… Se on jo ohi", rauhoitteli Sipilä. Siunailtiin.
"Repikää vain mies hereille!" kehoitti Sipilä. Alettiin herätellä. Jönni olikin jo kyllikseen nukkunut. Hän heräsi virkeänä, katsoi oudostuneena, kun huomasi vielä elävänsä, ja nyt ilmoitti Pinturi:
"Se kuuluukin olleen paljasta viinaa, se jota joit… Myrkkypullo on löydetty täytenä."
Jönni ei ollut ymmärtää, ei uskoa korviaan. Hän vääntäytyi sängyn reunalle istumaan, kuunteli siinä kertomuksen asiasta ja nyt jo uskoi. Hän nousi ja arveli, oudosteli tyynenä:
"Sitähän minä jo arvelin ja epäilin, että viinaltahan se maistui, eikä miltään myrkyltä."
Kaikki ihmettelivät ja siunailivat yhäkin, ja Sipilä puheli Jönnille osanotolla:
"Se olisikin ollut sinulle kova kolaus. Jos olisit kuollut."
"Mutta Herra toki pelasti", lisäsi siihen hurskas emäntä.
Mutta ei Jönni nyt enää välittänyt hurskauksista. Hän jo kuoputteli kupeitaan ja puuhaili, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Se jumalattoman pitkä ruumisarkku kun siinä lojotti ja hän muisti sen olevan häntä varten, niin hän oitis ryhtyi sitä visusti tarkastelemaan, suinaili lautojen liitteet visusti ja arveli:
"Huonotekoinen se on koko roju… Nurkatkin on liitetty vain ruuveilla eikä hokkisalvoimella." Hän muisti jo hinnankin, puheli: "Neljäkymmentä markkaa jo olisi ollut liikaa moisesta laivasta. Niin nylkäsi viisikymmentä."
Mutta eniten häntä harmitti arkun yletön pituus. Hänenkin mittaiselleen siinä oli lähes puoli metriä liikaa. Hän harmitteli:
"Siihenhän mahtuisi jo kaksi pitkää roikaletta perätysten."
Häntä ei miellyttänyt enää koko arkku. Hän jatkoi:
"Tanssisaliksikohan tuo kehno tämmöisen pitkän pytingin minulle tulevaa elämää varten rakensi."
Ihan hän mittasi arkun ja ilmoitti:
"Kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä!"
Häntä alkoi harmittaa koko asia. Arkkua syrjemmä asetellen hän jatkoi:
"Juoksuharjoituksia siinä olisi sopinut ajan kuluksi pitämään… Siellä toisessa elämässä."
Kunpa pääsisi eroon, saisi rahansa takaisin. Hän ryhtyi hieromaan kauppoja: tarjosi mestarille arkkua takaisin alennetulla hinnalla. Mutta se ei huolinut sitä hinnalla millään.
"Kauppa kuin kauppa", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää arkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin työtä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen, paineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:
"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja."
Mestari siitä loukkaantui ja ärähti:
"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!
Tai ihan pankkiholvi muurata!"
Ja tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:
"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti pääset."
Se oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli sovitellen:
"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä majaa… Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa."
Ja niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa. Hän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja niin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä se koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle maailman miljoonat, rikkaus ja onni.
Ei hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin vakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä ruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä arkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt johtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä. Lopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: "olisi se ollut kova kolaus", jo ajomiehellekin äkkiä puheli:
"Olisi se todellakin ollut minulle aika isku… se kuolema."
Mies imaisi savut, sylkäisi ja varustautui myöntämään, mutta kun hän hidasteli, niin Jönni ehti ennen, jatkaen:
"Se on saakelin vakava ja iso asia, se kuolema. Kun sitä läheltä katsot."
Ajomieskin nyt jo joutui puhekuntoon ja arveli:
"Onhan se paljon mukavampi ja väljempi… Istua siinä oman iäisen majasi kannella… Kuin jos olisit jo sisälle päässyt."
Ja syläistä ruikattuaan hän selittävästi lisäsi:
"Se ei sattunut vielä olemaan sinun hetkesi… Täältä erota!"
Mutta Jönni oli nyt jo penseä koko kuolemalle ja ynseili:
"Senkö kehno minut ennen aikaani tappaisi."
Hänessä sai taas vallan elämänhalu ja -usko, ja hän selitti:
"Kauppaneuvos Lumperikin jo ennusti minulle, että minä en kuole ennen kuin on miljoona taskussa."
Ja kun hän nyt muisti sen turhan hätänsä kuolemaa pelätessänsä, niin hän puheli:
"Minä jo silloin sanoin sielulleni että: Sielu! Elä ole niinkuin vasikka, joka jo ensimäisen paarman pyrähtäessä nostaa häntänsä pystyyn, vaan ota itsestään Jönnista esikuva ja seiso selkäranka lujana."
Hän uskoi nyt kohtaloonsa ja vakuutti:
"Sillä ihminen ei voi kuolla, ennenkuin ikä on lopussa ja tilikirjat niin selvät, että meno- ja tulopuoli lyö pennilleen yhteen… Muutoin pitäisi palata takaisin tiliään täyttämään. Niin että sitä olisi niinkuin vasikka, joka paarmaa pakoon syöstessään jättää vasikan-juomansa juomatta, ja sitten huomattuaan palaa ja juo,.. Ja ei ihmissielulle sovi semmoinen… Kahtaanne-kulku."
"Ka", myönsi kyytimies nysä ikenessä ja lisäsi laiskasti:
"Yhtäännepäinhän se kuuluu sillä hollivälillä kestikievarikyyti olevan vielä järjestetty… Niin että siinä on puutteellisuus hollioloissa."
Ja niin ajoi Jönni ruumisarkkunsa kannella istuen Tamperetta kohti. Matkalla he tapasivat Rinnin jo täyskasvuisen pojan, Jaskan, joka oli menossa Jönnille hautaa tilaamaan. He ottivat pojan kärriin, istuivat nyt kolmin ruumiskirstun kannella, niin haudattava kuin haudan tilaajakin. Jaska ei tiennyt kuka Jönni oli, silmäili ruumisarkkua ja puheli:
"On siinä kokonainen Noaakin arkki."
Ja sitten hän johtui puhumaan omista matkoistaan, siitä, että on menossa eräälle vainajalle hautaa tilaamaan. Hän alkoi:
"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut… Minä olen menossa sille haudan tiluuseen."
"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu", myönsi Jönni, tietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika jatkoi:
"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista."
"Ka. Lämpimät ilmat", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:
"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia… Naukku suussa on viimeisenkin virtensä veisannut", soimasi hän tuon vainajan Jönnin — syntistä elämää, ja Jönni myönsi:
"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin." Hän myönsi sen alttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:
"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja kolise… Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja kuuntelee suuren tuomarin sanoja."
Niin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui miljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle. Vasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa, ruumiskirstunsa, rahaksi.
Mutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman todistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.
"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi puhe." Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää… jos olisi tarvis ollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon todistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja vaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.
* * * * *
Mutta kun Jönnin kirje, testamentti ja muu saapui Helsinkiin toveri-jätkille, niin he surivat Jönnin kuolemaa, kuten aina paraan toverin. Kuultuaan, että Jönni haudataan Tampereelle, kokosivat he kymmenen markkaa, lähettivät ne Tampereelle puuseppä Piriselle ja tilasivat siltä senhintaisen ristin Jönnin haudalle. Pirisen itsensä piti käydä se oitis haudalle pystyttämässä, ja ristiin piti kirjoittaa sanat: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."
XIII.
Niillä Jönnin entisillä jälillä oli nyt hölyä ja mölyä. Koskiyhtiön osakkaat olivat rientäneet koolle, toiset jo ennen aikojaan, sopimaan pankkien kanssa raha-asioista. Kyseessähän oli suuret summat, miljoona. Asia olikin jo sikäli kunnossa, rahasopimus valmis.
Mutta sitten täytyi heidän vielä telefoonissa tiedustaa erästä tätä kauppaa koskevaa yksityisseikkaa itseltään myöjältä, kauppaneuvos Jöns Lundbergilta. Soitettiin, alettiin puhua. Ukko Lundberg ei ollut ymmärtää mitään ja kirosi:
"Kuka saatana se on joka puhuu?"
Ja toiset kokivat vieläkin selittää, mutta ukko kirosi jo hyvin tukevasti ja riiteli:
"Minä olen kauppaneuvos Jöns Lundberg enkä minä ole myönyt mitään koskea."
Ei hänellä mitään koskea ollutkaan. Ällistyttiin. Pyydettiin anteeksi. Soitettiin sille ulkomaalaiselle yhtiölle, joka omisti Pauhukosken, ja sieltä selittivät herrat, että eivät he ole koskeaan myöneet kellekään, eivätkä myökään.
Ja nyt alettiin koskiyhtiössä kiroilla. Kahilainen olikin suorastaan poissa suunniltaan. Hän pelkäsi jo menettävänsä paikkansa. Telefoneerattiin agronoomille. Se vakuutti puhuneensa totta eikä ymmärtänyt mitään. Hän soitti kauppaneuvos Lundbergille Helsinkiin ja sai vastaukseksi:
"Kauppaneuvos Lundberg."
Agronoomi ihastui niin, että ei tuntenut ääntä vieraaksi, vaan vastaili:
"Jahah!… Tämä on agronoomi Paapuri… Hyvä päivää, setä!"
"Mikä saatanan setä?" ärähti jo ukko. Agronoomi koki selittää:
"No eikö setä muista?… Kun täällä Tampereella… yhdessä juotiin ja… minä hankin sedälle morsiamen?"
"Häh?" kiivastui ukko. Agronoomi koki vieläkin, huutaen:
"Agronoomi Paapuri se on, joka puhuu."
"Mikä saatanan Paapuri?…"
Ja hän kirosi ja lausui haukkumasanan ja uhkasi ilmoittaa asian poliisille, jos vielä uskalletaan hänen kanssaan ilveillä. Agronoomilta oli mennä pää sekaisin. Hän lähti peräämään asiaa Punturilta.
* * * * *
Mutta sama epäselvyys sielläkin. Punturi oli, pitäen taloaan lopullisesti myötynä, ostanut puolestaan kaupunkitalon Hämeenlinnasta. Nyt saapuivat ne metsäyhtiön lähettämät metsänlukijat, ja asia sotkeutui yhäti. Lukijat arvioivat metsän jo yhdellä silmäyksellä korkeintaan kahdenkymmenentuhannen arvoiseksi ja telefoneerasivat asioista yhtiön konttoriin.
Ja nyt alkoivat siellä kiroilut ja manailut. Jönni oli heille aiheuttanut satojen markkojen turhat menot ja vetänyt nenästä. Punturi kävi peräämässä asiaa kauppaneuvos Lundbergin työnjohtajalta, joka nyt oleili naapurikylässä, ja sai tietää, että Lundbergin konttorissa ei tiedetä koko ostoasiasta mitään. Luulevat jonkun veijarin liikkuvan liikkeen nimessä yksinkertaisia petkuttamassa ja on ilmoitettu asiasta jo poliisillekin. Eikä kukaan osannut aavistaakaan kuka tuo veijari oli. Kaikista vähimmin olisi voitu aavistaa sen olevan Helsingin jätkiä, Jönnin.
Ja silloin alkoi Punturi siunailla.
"Otapas ja sokaise viisas ihminen! En paremmin sano!" manaili hän harmistuneena. Hän oli joutunut nyt pahaan pulaan siinä kaupunkitalon ostoasiassa.
"Niin pimittipähän kehno älyn", toisteli vieläkin Punturi, harmista ja vihasta sekavana, ja emäntä puheli:
"Minä jo vähän arvelin, että se ei ole oikea kauppaneuvos… Kun söikin kuin paras jätkä!"
Agronoomi oli noloakin nolompi. Hän koki selittää:
"Minut sotki se auktoriteetti. Kauppaneuvoksen auktoriteetti."
Ja samaa edelleen, kaikkialla. Punturi synkistyi tyyten, tupakoi kuin pimeys ja lopulta vannoi:
"Se on tää yleinen villitys. Sosialistinen turmelus, joka panee ihmiset kiertämään ruojan töillä. Jätkinä jos petkuttajinakin!"
Mutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia joutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he tienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät viisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei jouduttaisi tyhmäin kirjoihin.
* * * * *
Tampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon pihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä tuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin päättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.
Mutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis riemastuneena:
"Täällä on nyt se veijari!"
Ja kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen ryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:
"Sinä saatanan lurjus!… Mutta minä sinut pehmitän!"
Käsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään tajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen huusi vielä jälestä:
"Linnaan minä sinut, roikale, panetan."
Hän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla päähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi silloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin nopean, kimakan kirkaisun:
"Hunsvotti!"
Hän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja sitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä poistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä. Mieli masentui.
Niin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen ruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo täydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen, ja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:
"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi on mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen kyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli tiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin nähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan tilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan."
Jönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.
"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa erehtyi", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman osuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta myönteli:
"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi."
Ja vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan kuin tuota ukkoa pilkaten lisäsi:
"Sillä ukolla on ollut pää oikea pähkinä."
Mutta ei kyytimies liikoja huolinut koko jutusta. Häntä laiskotti.
Savut imaistuaan hän toki veltosti arveli:
"Mutta oli se ukolle koko vahinko… Meni miljoona sivu suun!"
Jönni aivan raapaisi niskaansa, ja vaistomaisesti häneltä pääsi harmittelu:
"Oli, kehno vie, se napsu!… Köyhälle ukolle!" Häntä harmitti. Hän istuksi, mietiksi. Nyt hän puheli:
"Olisi pitänyt, kun vierasta möi ja kauppa oli jo valmis… niin hänen olisi pitänyt keksiä keino, jolla olisi saanut sen kaupan lailliseksi… Että se olisi pitänyt." Ei hän muuta neuvoa nyt keksinyt, ja lisäsi:
"Se tuli siinä hänelle pukki."
"Ka", myönsi kyytimies ja lisäsi:
"Äly petti!"
"Petti tuo juutas", harmistui Jönni, mutta sitten alkoi alistua ja puheli:
"Kun meillä on jalkoja kaksi, mutta ainoastaan yksi äly, niin siinä ei ole kenen kanssa neuvotella, kun on apu tarpeen."
Mutta mitäpä se surren parani. Kyytimies kopisteli jo paluumatkalle lähtöä. Täytyi siis nostaa ruumiskirstu kuormasta pois. Siinä puuhatessaan virkistyi laiska kyytimies sen verran, että viitsi, nysä ikenessä, ilmoittaa Jönnille:
"Samoin näkyy olevan aviisissa kertomus siitä, että sinä joit myrkkyä ja kuolit."
Lääkäri näet oli antanut sen uutisen sanomalehdelle, varmana siitä, että Jönni ei enää virkoa. Se asia ei kuitenkaan Jönnin mieltä kiinnittänyt. Arkkua toisesta päästä alas nostaessaan hän vain siihen arveli:
"Vähänkös ne sanomalehdet muuta joutavaa soittavat!"
Niin erosi hän kyytimiehestänsä, sitoi nuoralla arkun selkäänsä ja kantoi sen kaupaksi kauppatorille.
* * * * *
Ja eilen oli sitten Jönnin ystävää ja seuraajaa sulhasen virassa Liisan suhteen kohdannut pieni onnettomuus. Hän oli taas juopuneena joutunut poliisiputkaan ja nukahtanut siellä hiljaa iäiseen uneen. Poliisi Timpuri siitä ilmoitti poliisikomisariukselle, ja komisarius siihen sanoi tyynesti:
"No olipa se toki onni! On sitä vähemmän vaivaa ja vastusta, kun on se poissa."
Ja kun Antilla ei ollut varoja, ei omaisia, oli hänelle poliisilaitoksen puolesta hankittu ruumisarkku, ja hän lepäsi siinä nyt puolipimeässä putkassa, odotellen viimeiselle retkelle lähtöänsä, samoihin aikoihin kun Jönni koki kaupata omaa ruumisarkkuansa Tampereen kauppatorilla.
* * * * *
Mutta samoihin aikoihin paljastui toinen aivan samantapainen rikos, kuin tämä Jönnin kauppahuijaus, aivan hämmästyttävän julkea huijaus. Joku veijari oli tunnetun miljoonaliikkeen nimessä aivan äskettäin myönyt aivan tällä tavoin kaupunkitaloja, koskia, isoja metsiä, jopa pari tehdastakin Ruotsissa ja viime päivinä jo Oulussakin ja sen lähiseuduilla ja siten petkuttanut pari miljoonaa. Asia paljastui juuri tänään.
Ja oitis huomasi poliisi, että tässä oli kysymyksessä suurhuijaus, oikea n.s. kansainvälisen huijarijoukon julkea petkutus. Petkutetut jo raivostuivat, niin koski- kuin metsäyhtiö, niin eversti Porholan nenästä vedetyt velkojat kuin myös kauppaneuvos Lundberg. Jönniä ei kukaan osannut epäillä.
Ja niinpä herrat yhdessä lupasivat sanomalehti-ilmoituksella tuhannen markan palkinnon sille, joka saa tuon huijarin kiinni. Koskiyhtiön herrat kiroilivat, kun eivät silloin Jönnin toistamiseen käydessä olleet häntä vanginneet. Olivat, kuten jo sanottu, kiihtymyksessään pitäneet asiaa vähäisenä ja kokeneet painaa hiljaisuudellakin, etteivät joutuisi naurun alaisiksi.
Ja niinpä etsi poliisi nyt tuota suurhuijaria, Jönniä, kaikin voimin. Erityisemmin oli asiaan innostunut samainen salapoliisi Hytinen, joka niiden kolmensadan toivossa etsiskeli niitä samaisen Jönnin murhaajiakin. Ei hän tuntenut Jönniä, ei tiennyt mitään senkään myrkyllä murhatun jätkän virkoamisesta, siitä kun ei ollut pantu uutista sanomalehtiin, ja niin sai tuo etsitty ja samalla murhattu Jönni rauhassa kaupitella nyt omaa ruumisarkkuansa Tampereen torilla.
* * * * *
Mutta se ruumiskirstun myöminen oli vaikea.
"Tämä on meille ainoa tarpeellinen… tämä iäinen maja", kehui hän tavaraansa saadakseen tuon ainoan tarpeellisen kaupaksi. Mutta ei siitä ainoasta tarpeellisesta ottanut kukaan huoliakseen. Arkun ostajia kyllä oli, mutta kaikki vieroivat niin pitkää.
"Eihän niin pitkä arkku mahdu helvettiinkään", puheli eräskin ostaja. Eräs aikoi ostaa sen vaatekaapiksi, laittaa kannen saranoilla kääntyväksi oveksi, mutta kun Jönni tahtoi viittäkymmentä markkaa, niin hän alkoi perääntyä, sillä hän oli arvellut viittä markkaa. Jönni koki silloin kehua tavaraansa. Hän näytteli, ylisti:
"Tää on lujatekoinen arkku."
Ja näytellen laitojen liitteitä hän jatkoi:
"Näissäkään ei ole käytetty vanhanaikaisia salvaimia, vaan oikeaa ruuvirautaa. Niin että se pitää." Hän kehui sitä hartaasti ja selitteli:
"Tämä maja meillä pitää olla luja, sillä tämä on pitempiaikaista asumistarvetta varten… Ja remontti on siellä vaikea."
Mutta ei mies sittenkään enää tarttunut, vaan alkoi poistua, selittäen:
"Olkoonhan nyt sentään ostamatta. Lapset pelkäävät moista lotjaa."
Jönni oli jo suuttua ja soimasi miestä sen poistuessa, riidellen:
"Sinä lähdet päämäärääsi pakoon."
Mies kääntyi, suuttui Jönnin riitelystä. Sukeutui pieni kina.
"Etkös sinä sitten lähde!" ynseili mies hänelle, mutta Jönni tenäsi, riiteli:
"En… Minä en päämäärääni pakene, vaan ainoastaan muutan maalia…
Että saa uuden kurssin."
Paikalle saapui nyt se Rinnin Jaska. Oli tilannut Jönnille haudan ja puheli:
"Rupesi ensin kysymään lääkärin todistusta, mutta suostui sitten ilman, kun minä sanoin, että se jo haisee." Jönnin mieltä tuo asia, oman ruumiinsa mätäneminen, kiinnitti niin, että hän ryhtyi antamaan neuvoja, millä se mätänemiseltä suojella. Hän puheli Jaskalle:
"Sano että nostavat jääkellariin… Tai panevat vain jäätä rinnan ja vatsan päälle, niin se heittää haisemisen eikä mätäne." Hän neuvoi sitä tosissaan. Mutta Jaska ei ollut niin murheissaan syntisen jätkän ruumiista ja epäsi:
"Happaneehan se kuitenkin… Niin että sama tuo jos jo alkaa." Ja Jönnikin siihen lopulta taipui ja yhä arkkunsa myöntipuuhissa ahertaen myönsi Jaskalle:
"Ka, eipähän sitä enää pelasta. Kun on jo niin pitkällä, että haisee."
Ja hän kävi ynseäksikin koko vainajalle ja penseili:
"Niin että anna ruojan rauhassa haista. Kun kerran kuoli, niin ann' mennä, niin on yhtä vähemmän."
Vähät hän nyt välitti kuolleista. Häntä kiinnittivät elämän hommat: ruumisarkkunsa myönti ja muu. Hän muisti taas molemmat morsiamensakin, Liisan ja Kourun lesken, ja puheli Jaskalle:
"Minulla on tässä naimakaupatkin tekeillä. Niin että ei tässä liikene aikaa surra yhden jätkän kuolemisia. Toisia ne ämmät ja maailma tekevät. Kun vain avioliitosta huolen pitää."
Hän oli nyt hyvillään siitä, että Liisan myönti oli taannoin jäänyt kesken, sillä tuskinpa hänen enää kannatti Kourun leskeä yrittää, kun miljoona-asia oli niin huonosti luonnistanut.
Ja hän puuhasi elämän touhussansa, kauppasi ainoaa tarpeellistansa ja puheli Jaskalle:
"Meidän on pidettävä maailmassa huolta vatsasta, eikä leivästä… Sillä jos vatsa on poissa, niin mihin sitten leipä pannaan."
Mutta myömättä se arkku sittenkin jäi. Sen sijaan kotiutui hänen seuraansa torilta nyt Tampereen jätkäväkeä. Ne kutsuivat hänet, toriajan loputtua, matkaansa kaupungin lähimetsään. Jönni suostui ilolla, sitaisi arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin.
"Arvelin tämän rojun myödä torilla, mutta ei tuo luontunut", puheli Jönni uusille tovereillensa arkustansa. He joivat ja viettivät vapaata, kesäistä, herkullista jätkäelämäänsä. Aluksi he joivat siivolla, ja Jönni kertoili kuolemastansa ja kuinka oli siitä pelastunut, oli siitä pelastumisestansa hyvilläänkin ja puheli:
"Saa toki tuon kirstun kaupatuksi… Niin että ei mennyt mistiin." Eikä hän muusta suurta välittänytkään, nyt kun jätkäelämä taas hurmasi. Hän puheli arkustansa:
"Se kapine on tarpeeton tavara ihmiselle… Kun saisi narratuksi jonkun sen ostamaan." Mutta Riesa jätkä, joka oli kuullut hänen äsken torilla kehuvan tuota samaista arkkuaan ainoaksi tarpeelliseksi, muistutti häntä siitä ja kehoitti:
"Muista lupauksesi."
Mutta ei Jönni. Hän kinasi vastaan ja selitti:
"Liikeasioissa pitää puhua aina tilanteen mukaan… Ja elämässä esiintyä semmoisena kuin tarve kulloinkin vaatii." Heidän välillänsä sukeutui ruumisarkun tarpeellisuudesta ensin järkeily. He pohtivat sitä asiaa aivan tosissaan, useimmat Jönniä vastaan. Jönni piti puoliaan, kinasi:
"Jos sinä pysähdyt itsellesi ruumisarkkua haalimaan… etkä raha-arkkuun pantavaa… niin miljoona laulaa sivu suun."
Hän kinasi sitä suurella hartaudella, väittelystä kiihtyneenä, ryypiksi ja tenäsi:
"Mutta minä annan miljoonan suuhun laulaa… Enkä kiinnitä sitä pääomaa ruumiskirstuun."
Ja niin kehittyi kinasta tora, torasta riita, johtuen asiasta toiseen, sikäli kuin humalluttiin. Väiteltiin siitä, mihin on edullisinta miljoona sijoittaa. Jönni jo suuttui ja kiisti:
"Minä tiedän sen asian paremmin… Sillä minä olen jo miljoonia liikuttanut."
Se oli jo vilpitöntä riitaa. Jönni toraili ynseänä:
"Ihmisellä pitää olla selvillä miljoonan sijoitusasia… Muutoin hän on niinkuin mies, joka rupeaa rahaa kokoamaan, ennenkuin on hankkinut kassakaapin, mihin ne rahat panna."
Lopulta kiehahti asiasta jo pienoista tappeluakin. Tappelu johtui etupäässä siitä, että Jönni kehui miljoonia liikuttaneensa ja toiset kinasivat halveksuvasti vastaan. Jönni humaltui taas ylettömästi ja nukahti lopulta ruumisarkkunsa vierelle, silinteri siihen korvalliselle, pään viereen vierähtäneenä. Hän nukkui rauhallisesti kuten lapsi, ja siinä olivat häneltä hävinneet viimeisetkin pennit. Jälellä oli miljoonaomaisuuksista ainoastaan oma iäinen maja, ruumiskirstu.
* * * * *
Ja juuri niinä aikoina saapui poliisi metsää jätkistä puhdistamaan, kuten tapa oli. Ne toiset kyllä osasivat paeta aikanaan, mutta Jönni jäi saaliiksi.
Ja niin täytyi poliisin hakea hevonen ja kärrit. Tajuton Jönni nostettiin arkkuunsa, silinteri pantiin päähän. Olikin siinä arkussa pituutta. Ja niin ajettiin poliisikamariin. Oudostelivat ne poliisit tätä löytöänsä, ruumisarkkua ja muuta.
"Kukahan tuo ruoja on?… Kun on lähtenyt semmoisen kammionsa kanssa kuleksimaan", ihmetteli eräs poliiseista, mutta toinen, tottuneempi, lisäsi:
"Vähänköpäs sitä muuta ihmettä maailmassa tapaa."
Mutta poliisikamarissa olivat nyt kaikki kopit täynnä. Ainoastaan yksi tyhjenemässä. Sielläkin oli kyllä ruumis. Sen samaisen Jönnin virantoimittajan Antti Pitkäsen pitkä ruumis. Mutta kun se oli jo pantu arkkuun ja odotettiin vain hevosta, joka tulisi ja lähtisi viemään hautaan, niin voi kyllä toisen sinne jo sijoittaa.
Eikä siis ollut muuta neuvoa kuin nostaa Jönni samaan koppiin. Koppi oli miltei pimeä, sillä siinä, kuten tietty, oli akkunana ainoastaan pieni reikä, ettei siitä pääsisi karkaamaan. He nostivat Pitkäsen arkun syrjemmä seinäviereen ja asettivat arkussaan humalaisena, tajuttomana nukkuvan Jönnin keskilattialle.
"Tottapahan siinä kun selviää, niin alkaa herätä, ja ajaa sen sitten arkustaan pois", puheli poliisikomisarius, joka siinä asiaa järjesteli. Poliisin poistuttua saapui mies, joka oli kutsuttu naulaamaan Pitkäsen arkun kansi kiinni. Hän huomasi vain keskilattialla olevan arkun, nosti siinä pimeässä kannen sijoillensa ja niin ruuvasi Jönnin arkun kannen kiinni, sylkäisi, otti työaseensa, poistui, ja ulos päästyään ilmoitti odottaville ruumiin vetäjille:
"Valmis on. Senkuin soita!"
Ja ruumiin ottajat saapuivat. He kyllä huomasivat senkin Pitkäsen arkun ja arvelivat:
"Kumpikohan se näistä on?"
Mutta yksi, joka tiesi Pitkäsen jumalattoman pitkäksi mieheksi, hoksasi oitis ja sanoi Jönnin arkusta:
"Kyllä se tämä on. Tämä arkku on pitempi,.. Se Pitkänen kun oli niin pitkä kuvatus."
He nostivat Jönnin rattaille, ja niin oli Jönni nyt valmis vaeltamaan hautaansa kohti.
* * * * *
Kun ruumis oli kannettu ulos, käski poliisikomisarius erään poliisin puheilleen:
"Jos siistitte vähän sitä koppia, josta ruumis vietiin. Ja sitten valelkaa kylmällä vedellä sitä ruumiskirstussa siellä nukkuvaa humalaista. Ehkä se siitä herää ja tointuu."
Ja poliisi haparoi pahimpia pehkuja lattialta pois, nouti sitten kauhallisen kylmää vettä, avasi Pitkäsen arkun kannen, valoi veden kuolleen kasvoille ja puheli:
"Etkö sinä rietas ikään jo selvitä ala!"
Ja huomattuaan, että ei vesi vielä auta, hän poistui ja selitti komisariukselle:
"Ei siihen vielä vesi vaikuta. Se ukko on ottanut semmoiset humalat."
Komisarius oli hieman ärtyisällä tuulella. Häntä jo tuskastutti koko moinen asia, ja niinpä hän nyt ärtyisänä noin-vain käski:
"Antaa sen sitten nukkua, kunnes nälkä herättää!"
Siksipä lukittiinkin vain kopin ovi ja jätettiin mies rauhassa selviämään, nukkumaan kunnes nälkä jalkeille ajaa. Mutta kun Tampereenkin poliisilaitoksella oli nyt päätetty ruveta ottamaan rikollisista, niitä irti päästäessä, sormenpäänjälet, niin komisarius päätti alkaa nyt tästä Antti Pitkäsestä. Hän puheli poliiseille:
"Kun se sitten selviää, niin painattaa sillä paperille ne sormenjälet, ennenkuin laskee irti. Niin tuntee sitten kun se taas aikansa kierreltyään tänne uudestaan joutuu."
Ja sitten soitettiin yhä ja yhä uudestaan niistä Jönnin huijauksista metsäyhtiössä ja muualla ja tiedusteltiin, eikö miestä ole jo tavattu. Komisarius ryhtyi nyt järjestämään tuon huijarin, Jönnin, kiinniottoa. Mene tiedä mitä rikoksia sen jäliltä paljastuu. Hän käski ja neuvoi etsiviäänkin:
"Koettaa siltä nyt tuketa kaikki tiet, että ei pääse rajan yli… Lähettää sähkösanoman Viipurin ja Tornion poliiseille ja rannikkokaupunkeihin. Tottapahan sitten pysyy."
Ja niin tukettiin nyt Jönniltä kaikki tiet, eikä hänellä siis ollut enää pienintäkään mahdollisuutta karata siitä haudasta, johon oli menossa.
XIV.
Poliisi Nuutinenhan — se Jönnin ainainen kantaja — oli, kuten lukija jo tietää, saanut poliisinviran täällä Tampereella. Aluksi oli hänelle annettu vapaa väliaika yksityisten asioittensa järjestämistä varten. Vasta tänään alkoi hänen virkatoimensa.
Ja omituista kyllä sattui hänen ensimäiseksi virkatehtäväkseen sen pitkän Antti Pitkäs-vainajan hautaaminen. Se kun, kuten jo sanottu, oli aivan varaton, niin täytyi haudatakin poliisilaitoksen kustannuksella, kun kerran oli sen suojassa kuollut. Nuutinen määrättiin olemaan hautajaisissa läsnä poliisilaitoksen puolesta.
Ja lisäksi sattui niin, että samainen Antti Pitkänen oli Nuutisen lapsuudentoveri, entinen hyvä ystävä, niin vastakkaisille aloille kuin he olivatkin joutuneet: Nuutinen järjestyksen pitäjäksi ja Pitkänen sen rikkojaksi, kohoten siis Pitkänen tavallaan Nuutisen työnantajaksi. Arkku oli jo rattailla poliisikamarin pihalla. Siellä odotti joukko vainajan entisiä tovereita, saattaakseen pitkän Antin hautaan. Heihin yhtyi nyt laitoksen edustaja Nuutinen. Hän oli juur-juuri kamariin saapunut, ei siis ollut nähnyt Jönnin tuontia, ei aavistanut Jönnin olevan Tampereellakaan, saati sitten poliisilaitoksen suojassa, vielä vähemmin suorastaan ruumisarkussa, jota saattamaan hän nyt lähti. Hän uskoi jo Helsingissä sanoneensa ikuiset jäähyväiset tuolle ainaiselle kiusanhengelleen Jönnille, jota oli saanut ikänsä kantaa.
Ja kohta poliisikamarin seuduilta pois päästyä ajoi vainajaa vastaan sen morsian, Kourun leski, neiti Riipiön kanssa. Hän ei tiennyt tällä välin tapahtuneista asioista mitään. Agronoomikaan ei ollut ilennyt hänelle niistä telefoonissa puhua. Hän valmisti vain häitänsä.
Mutta kun hän oli hurskasmielinen, oli hän lähtenyt Tampereelle, laskeakseen siellä seppeleen miesvainajansa haudalle. Jumalinen mieli vaati niin tekemään näin kihlajaisaikana. Hän ajoi sitä seppelettä tilaamaan ja joutui siten ajamaan sulhasensa ruumista vastaan. Hän tunsi Nuutisen ja kysäisi siltä, ketä siinä haudataan.
"Erästä jätkää vain", vastasi Nuutinen ystävästänsä Antti Pitkäsestä. Morsian ei sen enempiä kysellytkään. Hän vihasi jätkiä, ne kun olivat usein, kuleksiessaan, olleet hänen talonsa vaarana. Edelleen ajaessaan hän sen vuoksi puhelikin vainajasta, sulhasestansa, neiti Riipiölle:
"On Herra osunut oikeaan, kun semmoisen pois kutsui. Eikä kunnon miestä."
Hurskaasti hän sen puhui ja hyvässä tarkoituksessa, sillä hänen mielensä oli puhdas sulhasensa vuoksi. Hän vielä jatkoi:
"Minä en ymmärrä semmoisia ihmisiä, jotka unohtavat itsensä ja Herran niin, että rupeavat jätkän kanssa yleensä mihinkään seurusteluunkaan." Hän tunsi ylenneensä rikkaan sulhasensa, kauppaneuvoksen vuoksi, sen morsiameksi jouduttuansa, ja senkin vuoksi hän johtui näin puhelemaan.
Mutta vakaana vaelsi hänen sulhasensa ruumiskuorma hautausmaata kohti, ja hän ajoi toisaalle joutuaksensa tuon sulhon morsiameksi.
* * * * *
No niin.
Se oli tyyni, helteinen elokuun päivä. Ajaja istuksi sevillä arkun päässä, ja Nuutinen käveli kuorman vieressä vakaana, virkapuvussa, miekka vyöllä. Laiskahko koni käveli hiljaa. Nuutinen johtui muistelemaan tätä ystävä-vainajaansa. Mieli kävi vakavaksi. Oli niin kuuma, että hiotti.
Niin saapuivat he jo kaduilta metsäiselle taipaleelle. Saattajat kävelivät jälessä. Torkkuvan ajomiehen päässä oli kehkeytynyt joku laiska puhehalu. Sitä tyydyttääkseen hän lopulta kääntyi taapäin, silmäili pitkää arkkua ja nysä ikenessä lerpallaan arveli:
"On siinä aika pitkä roju… Tää ruumiskirstu." Nuutinen heräsi ajatuksistaan ja puheli vastaan, ilmoitellen:
"Se oli Antti-vainaa pitkä mies."
Ajomiehen päähän jäi kuvastamaan se arkun tuhoton pituus. Hän kuunteli laiskana. Nuutinen jatkoi, kuin toisteli:
"Pitkä, mutta muutoin kunnon mies oli vainaja."
Mutta oitis hän lisäsi:
"Hänelläkin kyllä… tällä arkussa olevalla vainajalla… oli omat pienet vikansa, mutta kukapas meistä sitten ihan enkeli on."
Mutta ajajan päässä kuvastui vain se pitkä arkku. Taas hän silmäsi sitä ja toisteli:
"Pitkä, pitkä on hylky… Siinä sopii jo sorkkiaan oikomaan."
Ja samaa edelleen. Nyt hän arveli:
"Mutta lähtöpä tuo on hänellekin tullut… Vaikka oli niin pitkäksi virunut."
Nuutinen aivan huokasi ystävänsä puolesta ja toisteli:
"Lähtö!… Lähtö tuli… Ei palaa enää se, joka on näille matkoille joutunut."
Ja niin johtui puhe kuoleman vakavuuteen, sitten kuolinasioihin yleensä. Matkan jatkuessa muisti ajomies sanomista lukemansa kertomuksen Jönnin kuolemasta, myrkyn juomisesta. Hän mainitsi siitä Nuutiselle, ihmetellen:
"Oli siinä luja jätkä. Ryyppäsi limonaadipullollisen ja sittenkin vielä kesti yöhön asti. Ennenkuin raajansa luovutti."
* * * * *
Ja silloin alkoi Nuutinen kertoilla, että tuo niin surullisella tavalla kuollut jätkä Jönni Lumperi on hänelle liiankin tuttu. Hän kertoi, kuinka hänkin oli saanut sitä kantaa kesät jos talvetkin, ja lisäsi:
"Mutta nyt on hänkin jo sitten saanut iäisen levon."
Hän puhui sitä vakain mielin, surikin Jönniä, joka oli tuon levon saanut. He saapuivat jo hautausmaalle. Nuutinen jatkoi:
"Muuten kunnon mies oli hänkin… Jönni Lumperi vainaja… Aivan yhtä kunnon mies kuin tää vainaja tässä arkussa… Paitsi että hänelläkin, ukko rukalla, oli se yksi paha vika."
Mutta kaikki hän antoi Jönnillekin anteeksi. Arkkua rattailta ulos nostaessa ja kantoliinoja valmiiksi varatessa hän vieläkin kertoili niistä Jönnin monista kannattamisista. Kantajat olivat jo valmiit, kullakin kantoliinansa pää olalla. Nuutinen varasi omaa liinaansa valmiiksi ja ollen jo valmis nostamaan arkun olkansa varaan jatkoi, lisäillen:
"Mutta nyt sitten ei hänkään, Jönni, enää itseään kannatuta."
Oltiin valmiit.
"No!" komensi Nuutinen, kohautti kantoliinansa ja niin lähti kantamaan
Jönniä vieläkin kerran.
"Ne ovat ihmeellisiä yleensä nämä ihmisten retket", puheli Nuutinen siinä kantaessaan ja muistaessaan sekä ystävänsä Pitkäsen että myös Jönnin outoa kohtaloa ja kuolemaa.
* * * * *
He olivat jo laskeneet Jönnin hautaan, ja pappi alotti toimituksensa. Nuutinen paljasti hartaasti päänsä, kun pappi heittää ropsautti arkun kannelle ensimäisen lapiollisen multaa.
"Maasta olet sinä tullut."
Mutta se arkun kannelle viskatun mullan kolina herätti Jönnin. Hän huomasi olevansa pimeässä. Päähän iski ajatus, että hän on tavallisessa paikassa: poliisiputkassa. Mutta kun hän ei voinut nousta, säikähti hän ja luuli putkassa olevan häkää. Hän luuli olevansa jo pyörryksissä ja siksi ei voivansa enää nousta, ei liikkua. Kauhuissaan alkoi hän silloin huutaa:
"Täällä on häkää!… Poliisi!… Poliisi hoi!" karjui hän apua. Kaikki kauhistuivat. Jönnistä tuntui, kuin hän haparoisi ja löisi putkan ovea, kun hän jyskytti arkun kantta ja karjui:
"Pellit auki!… Sukkelaan pellit auki!… Täällä on niin paksu häkä, että sormi ei sierameen sovi!"
"Mitä ihmettä tämä on?" siunaili pappi. Nuutinen oli neuvoton. Jönni aivan raivosi:
"Sukkelaan!… Sukkelaan pellit auki…' Tahi täällä piru ottaa!" karjui hän arkussa kuin peto.
"Se oli valekuollut", hoksasi silloin pappi ja käski haudankaivajan hypätä hautaan ja pujottaa nopeasti kantoliinat takaisin arkun alle, että voi nostaa ylös. Haudankaivaja puuhasikin jo haudassa kuin tulipalossa, pujotteli liinoja. Jönni yltyi jo kiroilemaan, potki "putkan seiniä" ja löi nyrkillä "ovea".
"Saatanan poliisi!" kiroili hän kiukuissaan.
"Elä huuda! Kyllä täältä vielä pääset", komensi jo haudankaivaja liinoja jouduttaen. Jönni siitä vain yltyi ja uhkaili:
"Tiedänhän minä sen, että kyllä täältä, mokomastakin putkasta, aina pois pääsee, vaikka karkaamalla, jos ei ole häkää, mutta nyt on häkää! Kuin helvetissä!"
Mutta jo olivat liinat kunnossa. Nostettiin. Arkku kohosi keinuen,
Jönni siitä hätäytyi lopen ja raivosi:
"Se jo keinuu…. Koko selli heiluu jo silmissä!… Poliisi!… Paholaisen laitos koko tämä poliisitalo!" kiroili hän. Saatiin arkku ylös. Tulisella kiireellä väännettiin ruuvit auki ja avattiin kansi. Jönni nousi, silinteri yhä päässä, arkkuunsa istualleen ja katsahteli kuin älytön. Ensimäisenä pääsi silloin Nuutiselta karkea:
"Jönni p—kele!… Sinäkö se taas!… Kannatit, ruoja!"
Mutta Jönni ihastui oitis Nuutisen nähtyään.
"Ka!… Nuutinen!" pääsi häneltä. Hän unohti sen ilon takia kaikki, kömpi pois arkusta ja peräsi Nuutiselle oudostellen:
"Mitenkäs sinä, Nuutinen, olet tänne joutunut?"
Sillä ei hän tuon jälleennäkemisilon takia ollut ehtinyt huomata sitäkään, mitä oli ollut tekeillä. Hän jatkoi, puheli Nuutiselle kuin tavallista asiaa viattomasti selittäen:
"Minä tässä vähän… kun sattui sopiva sakki, puliveerasin ja kuittailin olutta, niin ovat tainneet taas minut korjata talteen."
* * * * *
Mutta sitten alkoi asia selvitä. Nuutinen telefoneerasi poliisikamariin, ja siellä tarkastettiin asia ja selitettiin erehdys. Jönnikin sai nyt jo kaikesta tiedon.
"Se olit sinä, Jönni, nyt jo vähällä mennä… Antti Pitkäsen asemesta", ilmoitti hänelle Nuutinen. Jönni oudostui:
"Elä perhana!" kauhistui hän ja peräsi ihmeissään:
"Kehnoko se semmoisen erehdyksen pykäsi?"
Hänelle selitettiin asia. Hän kuunteli kertomusta ihmeissään ja päivitteli:
"No jopa olivat hylyt tehdä erehdyksen… Oikean päävirheen."
Hänelle selvisi jo, mikä vaara häntä oli uhannut. Hän käveli haudan reunalle, katsoi jo ihmetellen sen syvyyttä ja koko asiaa, peräsi:
"Ja tuonneko ne aikoivat minut sitten syöstä?"
"Ka… Niinpä sitä!"
Jönni raapaisi niskaansa ja päivitteli:
"Mutta se olisi ollut minulle kolaus."
Ja nyt hän sai kuulla olleensakin jo siellä haudassa ja saaneensa jo ensimäisen lapiollisen hautajaismultaakin arkullensa.
"Kylläpä oli silloin jo täpärällä", päivitteli hän sen kuultuansa. Hän aivan innostui jo siitä täpäryydestä ja kehaisi:
"Siinä ei olisi enää tarvinnut liikoja laiskotella, kun olisi jo ollut tie ylöspäin tukossa."
Hän syventyi asiaan lopen ja aivan kuin päivitteli:
"Olisi vain vaikka lyhkäisetkään uniluurit vielä ottanut, niin et potkisi enää, ihminen, näillä main."
Hän puuhasi asiassa kuten tavallisessa, otti seipään, mittasi haudan syvyyden ja sylin seivästä sitten mittaillen arveli:
"Hyvästi kaksi metriä syvä kuoppa!"
Kaiken kauhean hän nyt käsitti ja siunaili:
"Sieltä et, ihminen, olisi enää lentoon lähtenyt… Kun olisi semmoinen multakerros päälle mätetty!" Ja viskaten mittaseipään pois hän äkkiä kysäisi haudankaivajalta:
"Paljonko saat tuommoisen haudan kaivamisesta?"
"Ka, siinä viiden markan korvilla", arveli kaivaja vastaukseksi, ja
Jönni asiaa punniten arveli:
"No, onhan tuo hyvä palkkakin."
Mutta asiaa tarkemmin punnittuaan hän kuitenkin oikaisi:
"Mutta on siinä tuommoisessa kuopassa kaivamistakin… Niin että ei siitä vielä miljoonapäiväpalkkoja heru."
Ja niin oli hän jo tyyten unohtanut asian ja aherti tavallisia.
Poliisikamarista oli luvattu kiireesti lähettää oikea ruumis, Pitkänen.
Pappi, Nuutinen ja kaikki jäivät sen tuloa odottamaan.
Jönni oli tyytyväinen pelastumisensa johdosta. Hän tunsi arkun omaksensa, kopisteli jo sitä ja puheli:
"Ostin tuon kojun äsken… Jos häntä sattuisi kuka vielä semmoistakin mööpeliä tarvitsemaan, niin arvelin että myön:"
Nuutinenkin, siinä odotellessaan, pääsi jo puheeseen käsiksi ja kysyi
Jönnilta oudostellen:
"No etkös sitä oikeastaan sinäkin, Jönni, jo kertaan kuollut?… Kun siitä sanomissa kirjoittivat?"
Mutta Jönni oikaisi, selitti:
"Se silloin erehtyi tohtori. Se kun ei näy herrojenkaan äly olevan erehtymätön."
Hän kertoi tapauksen ja lisäili kerskaten:
"Mutta kyllä sitä silloinkin jo silmät kiiluivat päässä ja tuppi vain vapisi sielun vyöllä."
Hän aivan yltyi kehumaan, kerskuen:
"Siinä kun ihminen seisot ja vapiset kuoleman edessä ja tulet ajatelleeksi, että mikähän piru tässä nyt sielun perii, niin luonto tahtoo vapista, ja kysytään miestä, jos mieli kestää."
Hän eli jo omaa elämäänsä, huolehti maallisesta. Hän kopisteli arkkuansa syrjemmä ja kyseli jo, eikö joku haluaisi sitä ostaa. Hän tarjoili sitä Nuutisellekin.
"Minä itse en sitä mööpeliä enää tarvitse", selitti hän ja lisäili:
"Minä sinulle, tutun kauppaan, möisin puolesta hinnasta… Sata markkaa itse maksoin", valehteli hän. Ei Nuutinen sanonut niin pitkää tarvitsevansa. Tuotiin jo oikea ruumis. Sen arkkua rattailta alas nostaessaan puheli ajomies:
"No tämä ei enää herää. Poliisikamarissa sanoivat, että nyt saatte olla varmat, sillä kylmällä vesisuihkullakin koetettiin virottaa, mutta ei tärähtänyt. Niin että nyt se pitää."
Ja Jönnikin puuhaili apuna arkkua nostettaessa ja puheli vainajasta:
"No, nyt hän pääsee minun vuoteelleni. Viransijaiseksi."
He hautasivat Pitkäsen hartaasti. Jönni lapioi apuna hautaa — omaa hautaansa — umpeen, teki työtä uskollisesti.
Mutta kun hauta oli jo umpeen luotu, pisti hänelle päähän kysäistä:
"Kuka siihen nyt joutui? Minun viransijaisekseni?"
"Se oli eräs Antti Pitkänen", selitti Nuutinen. Jönni aivan hölmistyi kuultuansa viransijaiseksensa joutuneen saman Antin, jolle hän oli aikonut myödä morsiamensa ja joka siis jo eläessään oli ollut tulemaisillaan hänen virkansa perijäksi.
"Vai se pitkä Antti se nyt joutui minun leposijoilleni", ihmetteli hän.
Aivan hän heltyi, heitti haudalle n.s. kepeät mullat ja puheli:
"Antti oli kunnon mies. Minkä otti, niin sen täytti."
Mutta mitäpä siinä enää suru auttoi. Hän nosti taas arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin paluumatkalle poliisikamaria kohti. Jönniähän täytyi siellä taas asetusten mukaan tutkia ja käsitellä, punnita jos mitatakin. Nuutisen kanssa, sen rinnalla arkku selässä kävellen, hän jo valmistautui puheisillekin. Arkku kun tuntui hieman epämukavalta taakalta, niin tuli ajatelleeksi, että jos olisi rikas, niin ajaisi hevosella, ja niinpä johtui siitä alkamaan, puhellen Nuutiselle äkkiä:
"Miljuneerinä se olisi hyvä elää."
"Ka", tapaili Nuutinen jotain sanoakseen, ja Jönni kehitti ajatuksen loppuun, puhellen:
"Siitä vain tulin arvelleeksi, että silloin ei tarvitseisi taakka selässä marssia eikä rannassa jätkänä olla, vaan eläisi niin että heliseisi."
Mutta oitis hän unohti nyt miljoona-asiansakin, muisti taas vaaransa, ja siinä arkku selässä Nuutisen rinnalla astuksiessaan vieläkin päivitteli, oudosteli:
"Mutta oli, totta vie, jo täpärällä, että ei kokonaan mennyt!"