XV.
Mutta jatkamme.
Poliisikamarissa herrat tutkivat visusti Jönniä, kyselivät millä asioilla hän vaeltaa.
Mutta Jönni alkoi kieräillä. Ei hän halunnut niin salailla rikoksiansa, mutta kun asia tuntui nololta, kun sanomalehdissäkin sillä ilveilivät, niin ei hän halunnut suoraan puhua, vaan selitteli:
"Oli vain rahoja taskussa, niin yritin, että eikö tuo kieriessään kasvaisi."
Hän selitti, kuinka oli arpajaisissa voittanut kaksituhatta, ja poliisi huomasi asian oikeaksi, ja Jönni nyt selitti:
"Mutta eihän se mitä kasva." Hän rohkaistui, ja kun ne yhä tutkivat, niin hän selitti:
"Arvelin niillä etuilla, että jos nuo miljoonaksi paisuisivat… Kun se kauppaneuvoskin sitä ennusti." Poliisia oikeastaan huvitti Jönnin hurskas usko liikemiesneroonsa. He puhelivat, ja Jönni valitti:
"Se on vaarallista rahojen kanssa liikuksia… Kun olet itse muassa."
Hän tarkoitti oikeastaan sitä, että kun on itse rahojen mukana maailmalla, niin joutuu ne menettämään.
"Kiusauksia kun on näet monta", puheli hän lisäten:
"Niin sitä joudut vähä liiemmälti pölisyttämään ja silloin se on kohta kuitti."
Ja niinpä ei poliisi osannut aavistaakaan, että tuo suurveijari, jota nyt etsittiin, on Jönni. He vain huomasivat Jönnin yrittäneen omilla rahoillansa jotenkuten miljoonaa etuilla, ja Jönni valitteli yhäkin asiaansa ja puheli:
"Se on tiukalla miljoona… Niin iso raha kuin miljoona", selitti hän.
Poliisiherroja huvitti yhäti tuo Jönnin vilpitön puuha ja koko Jönni.
"Oli jo tulossa… ihan nenän edessä, mutta sitten nykäisikin ja pyöräytti pois."
Ja herrat kehoittivat Jönniä heittämään kaikki enemmät yritykset.
Nuutinen vielä lohdutteli, puheli tosissaan:
"Pitäähän sitä täällä maailmassa olla muitakin. Eikä vain paljaita miljoneereja… Ja ei se siltä ole ihminen sen halvempi Herran edessä."
Ja Jönni alistuikin nyt siihen. Arvelihau vain:
"Ka minäpä vain luulin ja yritin. Kun tuo on muillekin kerran luonnistunut."
Ja niin selvisi asia. Poliisimestarikin hymyili. Hän mielistyi Jönniin, varsinkin kun se ei vaatinut heille rangaistusta niin törkeästä erehdyksestä, virkavirheestä, vaan kuittasi kaiken ilmaiseksi. Juomarahan hän antoi Jönnille, kokonaisen markan.
Mutta samalla ryhtyivät poliisilaitoksen virkamiehet neuvottelemaan mitä tehdä. Tapaus oli heille ikävä virkavirhe, ja hämminki oli suuri. Paras koettaa salata kaikki.
Mutta asiansa nyt selvitettyään nosti Jönni arkun taas selkäänsä ja lähti poliisiherrojen neuvoa noudattaen paluumatkalle Helsinkiä kohti.
"Elä, Nuutinen, pahaa tykkää!" puheli hän Nuutista taas hyvästellessään aivan liikutettuna ja lisäili:
"Minä annan aina sinulle sen tunnustuksen, että sinä olet oikea mies ja kärsit ja korjaat lähimäistäsi, silloin kun sille on tarpeen apu."
"Ka… Mitäpä niistä!" heltyi taas tällä eron hetkellä Nuutinenkin ja lisäili:
"Korjasihan se syntinen samarialainenkin Jerikon tiellä ryövätyn ja kantoi majaan. Eikö silloin paljon enemmän me, jotka olemme kristityltä."
Ja jos olisi sopinut, niin heiltä olisi molemmilta aivan kyynel silmäkulmaan kihahtanut, ja he erosivat nyt maailman parhaina ystävyksinä.
Mutta niitä Jönnin murhaajia, huijarijoukkoa, etsi poliisi yhäkin. Nyt ei vielä uskallettu Tampereen poliisikamarista oitis ilmoitella, että Jönni onkin löydetty elävänä. Pelättiin näet jouduttavan syytteeseen virkavirheestä, siitä, että on laitosta hoitaessa osoitettu niin törkeää huolimattomuutta, että on yritetty haudata elävä mies kuolleen asemesta. Siitä olisi joutunut viralta pois. Siispä neuvoteltiin, koettiin keksiä pelastusta, lykätä selityksen julkaiseminen, ja niin sai elävä Jönni nyt yhäkin vaeltaa kuolleitten kirjoissa, ja poliisi etsi hänen murhaajiansa yhtäällä, samalla kun se etsi häntä itseänsä elävien mailla elävänä huijarina, ja hän itse ei tiennyt asiasta mitään.
* * * * *
Tampereella oli äskettäin puhjennut iso lakko. Sen johdosta olivat siellä viinakaupat kiinni. Viinan salamyöjät kiskoivat siis jopa kaksitoista markkaa pullolta, ja kiitti jos silläkään enää sai.
Lisäksi vaivasi Jönniä nyt jo elatuksen murhe. Ei ollut matkarahoja, ei ruokaa. Ainoastaan se poliisimestarin antama markka taskussa, sekin vain hetken. Nyt ei mitään. Ruumisarkkua ei huolinut kukaan.
Hän joutui siis pieneen pulaan. Matkarahat ansaitaksensa hän etsi jo työtä, oli valmis rikkuriksikin. Hän ilmoittautui työnvälityskonttorissa, ja kun puuseppä Pirinen oli sieltäkin tiedustellut väkeä, niin lähetti konttori Jönnin oitis Piriselle työhön. Mutta kun hän oli sinne matkalla, tuli vastaan Tampereen maaseurakunnan haudankaivaja. Se ei tuntenut Jönniä, kun Jönni oli haudattu kaupungin hautausmaahan. Hänenkin väkensä oli lakossa, ja työllä oli kiire. Varsinkin se Rinnin pojan Jaskan tilaama Jönnin hauta olisi nyt pitänyt saada kaivetuksi, sillä huomiseksi oli tilattu ja huomenna olivat hautajaiset.
Ja niinpä hän alkoikin värvätä Jönniä rikkuriksi haudan kaivuun. Jönni esteli, ilmoitti jo lupautuneensa Piriselle, mutta haudankaivaja alkoi vaatia ja tahtoa ja selitti:
"Tällä työllä on kiireempi kuin Pirisen. Kesäaikana rupeaa ruumis mätänemään."
Ja silloin Jönni suostui, lähetti vain Piriselle sanan, että hän tulee myöhemmin, ja puheli haudankaivajalle:
"Pitää sitä kuollutta semmoisessa kiireessä auttaa. Kun on jo mätänemistilassa."
Hän oli oikeastaan iloinen, kun sai nyt puutteessa ollessaan työtä, ja puheli siinä kaivaessaan haudankaivajalle:
"On se hyvä, että rikkaita kuolee… Saa toki köyhä haudankaivussa työtä."
Hän puhui sen kiitollisin mielin ja aherti nyt tuona rikkaana työnantajanansa ja sen köyhänä työntekijänä samalla. Hän kaivoi kuin karhu ja jatkoi puhelua, selitellen:
"Sillä rikkaan velvollisuus on antaa köyhälle työtä." Hän puhui työansioista. Ja kun oli lakko eikä oltu edeltäpäin sovittu kaivupalkasta, niin hän alkoi nyt johtaa keskustelua semmoiseksi, että haudankaivaja heltyisi ja maksaisi hänelle hyvän palkan. Hän alkoi laajalti, lapioi ja ensi otteeksi puheli:
"Mutta työnantajan on teetettävä hyödyllistä työtä… josta on vielä toivo. Maatöitä ja semmoisia." Työnantajaa, s.o. omaa itseään, hän koki panna pussiin, hellyttää sen liikojakin maksamaan.
"Ka", myönsi haudankaivaja, ja Jönni teki voimalla tuota hyödyllistä maatyötä, "josta on vielä toivo" ja jota hän työnantajana itsellään, työnpuutteeseen joutuneella, teetti. Hän koki johtua siihen kipeään palkka-asiaan ja jo alkoi:
"Ja palkkaa maksaessa ei pidä työnantajan pussin suuta kiinni kuroa."
Runsaasti pitää maksaa, hän puheli. Hän puhui sitä jo aivan tosihartaudella, kuin raamatun mies. Tietämättä itse olevansa tuo samainen työnantaja hän koki pehmittää sen sydäntä Herran Sanalla puhellen sille haudankaivajan välityksellä:
"Sillä mihinkäpä sitä työnantajakaan säästäisi? Että työntekijällensä vääryyttä palkan maksussa tekisi."
Se oli jo tosijumalisuutta, vaikka sen siemenenä olikin ollut kavaluus: halu pettää työnantaja, oma itsensä, pehmittämällä sen sydän. Hän lisäsi siitä työnantajasta:
"Ei sitä hänkään täällä iäistä asuntoa ja majaa rakenna. Niin että mitä sitä tavaraa säästää."
Ja hurskas haudankaivajakin kiintyi Jönnin raamatulliseen puheeseen. Jönni selitteli talousoppiaan edelleen, puhui toistamiseen siitäkin, että rikkaiden pitää antaa köyhille työtä, mutta viisaasti: teettää hyödyllistä maatyötä. Ja silloin haudankaivaja, kirkollisena miehenä, tuli siitä maatyöstä sanoneeksi:
"Ka maatöihinhän se Herra lähetti tuhlaajapojankin… Kun se menetti miljoonan… Vaikka ei ollut sitä ansainnut."
Ja Jönni myönsi sen, jatkoi maatyötänsä ja puolusteli nyt tuhlaajapoikaa, puhellen siinä kovasta työstä:
"Mutta hänen ei olisi silloinkaan pitänyt lannistua elatuksenmurheesta eikä malttaa mieltänsä… Sillä parempi on tyhjä vatsa kuin murheellinen mieli."
Ja niin kaivoi hän iäistä asuntoa itsellensä. Kaivoi omaa hautaansa, kaivoi sitä kiireesti, pelastaakseen ruumiinsa mätänemiseltä. Hän loi multaa hiki hatussa kuin karhu, syveni yhä syvemmä kuoppaan. Kymmenen markkaa hän oli itse sen kaivusta silloin maksanut, kun rahat lähetti, ja ansaitsi niistä omistansa nyt toki työllään neljä markkaa takaisin.
"Selvitäänhän sitä asiassa ilman lakkoakin", puheli hän vielä noita palkkarahoja saadessansakin, jatkoi äskeistä puhettansa työnantajain ja työntekijäin välisistä oloista, puhui rahastakin, selitti nyt talouspolitiikkaansa puhellen:
"Kun meillä on työoloissakin viisas politiikka työnantajan ja -tekijän puolelta, niin se käy samaan pussiin… Eikä toinen petä ja sorra toistaan." Haudankaivaja myönsi sen todeksi, sillä lakko suututti häntäkin, ja Jönni vakuutti:
"Minä olen aina tasapuolinen asiassa… Niin että en tässäkään asiassa astu toisen enemmän kuin toisenkaan varpaille, en työnantajan enkä -tekijän."
Ja vasta nyt hän johtui ottamaan selvää tuosta työnantajasta. Haudankaivaja kun näet ihmetteli että: "pianpa se valmistui", niin hän hikisenä vastaili:
"Koin jouduttaa, ettei ennättäisi ruumis mädätä… Kun sillä sanoit niin kiiruun jo olevan."
Ja nyt hän uteliaana jo kysäisi:
"Kenenkäs tähteet ne tähän nyt pannaan?"
"Ka", vastaili haudankaivaja, selittäen: "Kuuluu, kuolleen eräs jätkä… Kuuluu eläneen syntistä elämää ja joutuneen sen uhriksi. On suullaan juonut itsensä kuoliaaksi." Hän tarkoitti sitä Jönnin myrkyn, juomista. Ja kun Jönni ei sitä tiennyt ja halusi sanoa sanan haudankaivajankin mieliksi, niin hän arveli:
"Kylläpä oli sitten oikea roikalejätkä." Hän kun ei osannut arvata, että se roikale on hän.
"Ka", myönsi hurskas haudankaivaja ja ilmoitti:
"Jönni Lumperi sen nimi kuuluu olleen."
"Häh", ihmetteli Jönni hölmistyneenä, mutta haudankaivaja selitti:
"Rinnin poika sen kävi jätkän huoltajien puolesta tilaamassa. Kuuluu kuolleen myrkkyyn."
Asia selvisi Jönnille, mutta hän itse sekoittui ja selitti:
"Minä olen itse se sama jätkä."
Mutta nyt sekoittui haudankaivaja, ei ollut uskoa ja peräsi:
"Mitenkäs sinä sitten vielä haudankaivutöissä pärjäät?"
Ja Jönni koki selittää:
"Se oli vain pieni mulkkaus… Hautasivat minut Antti Pitkäsen sijasta kaupungin hautausmaahan, mutta sain toki vielä ajoissa pellit auki ja niin toki pelastuin iäisestä elämästä."
Haudankaivaja luuli häntä hulluksi, tai sitten ilvehtijäksi, ja ihan vihasteli:
"Mitä sinä joutavia puhua tökötät! Kuolema on vakava asia."
Mutta silloin saapui paikalle kaupungin hautausmaalta mies, joka oli nähnyt Jönnin hautaustoimitukset ja puheli:
"Ka täälläkös tää on tuokin Jönni… Joka piti Antti Pitkäsen hautaa vuokra-asuntonaan. Ja sitten nousi ylös."
Ja niin selvisi asia haudankaivajallekin, ja hän siunaili Luojan viisasta järjestystä, joka pelastaa vielä haudastakin. Ja kun hän sitten silmäili Jönnin tuhottoman tervettä olemusta, niin hän uskoi, että se ei ole vielä mätänemistilassa, ja silloin hän Jönnillekin puheli:
"No… Kyllä nyt ei olisi ollut ruumiisi mätänemisen vuoksi kiirettä.
Sillä ennen tää hauta mätänee, ennenkuin noin terve ruumis."
Mutta Jönni istuksi hautansa reunalla puupölkyllä mietteissänsä. Hänestä oli tämä kaikki niin kovin ihmeellistä, että ei tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa. Tuskin hän kuuli enää haudankaivajan puhettakaan ja heräsi vasta kun se häneltä peräsi:
"Vai mitä?"
Siitä hän heräsi ajatuksistaan ja puheli vakaana:
"Sitä minä tässä vain arvelin, että jos kuka tuohon kuoppaan joutuu, niin sille eivät enää pulukyyhkyset kujerra."
Ja hurskas haudankaivaja heltyi hänelle ja puheli:
"Se on Herra sinulle armonsa osoittanut. Hän avasi haudan, ja niin sinä heräsit ylös kuolleista."
Jönni kuunteli sitä kaikkea, kuten oli aina Helsingissä kuunnellut hautauskellojen raskaasti kumahtelevaa soittoa. Hän laski retkiänsä, muisti miljoonapuuhansa johtaneen hänet näin täpärälle, lähelle kuolemaa, ja puheli vakaana:
"Se on miljoona kaksiteräinen ase… Kun sitä lähdet liikuttamaan, niin se voi panna miehen omaa kuoppaansa kaivamaan ja sanoa että: pankpruutti… Pankpruutti ja vararikko."
Ja hän lähti hyvin vakaana hautausmaalta ja niin ohjasi kulkunsa puuseppä Pirisen luo. Oitis hänen poistuttuansa saapui hänen hurskas morsiamensa Kourun leski neiti Riipiön seurassa laskemaan seppeleensä miesvainajansa haudalle. Sen hauta oli aivan tämän hänen sulhasensa Jönnin avoimen haudan lähellä. Hän teki toimituksensa, pysähtyi katsomaan sulhasensa hautaa ja puheli mieli vakaana neiti Riipiölle:
"Puolisonkohan lienee vaiko isän Herra joltain kutsunut? Kun on hauta avoin."
Sillä ei hän sulhasensa asioista vieläkään mitään tiennyt, vaan valmisti häitänsä. Hän oli hurskaan morsiamen mielialalla ja jatkoi vainajasta, jota hauta odotti:
"Herra on armossaan tehnyt hänestä iäisen sulhon."
Ja niin hän poistui, iäisen sulhon morsiamena, odottamaan ja valmistamaan häitänsä tuon samaisen iäisen sulhon kanssa.
* * * * *
Ja Pirinen odottikin jo Jönniä. Jönni työntyi työhuoneeseen, selitti asiansa.
"Olin välillä maatöissä", peitteli hän sitä oman hautansa kaivamista, samalla selittäen viivästymistänsä. Pirinen, ollen työpuuhissa ja työkomennossa, mittaili miestä silmälasiensa takaa epäilevin katsein ja kysäisi:
"Osaatkos sinä tehdä työtä? Näytät vähän siltä."
Siltä, että et osaa. Eläissään pidellyt, mutta sittenkin otti Pirinen hänet ainakin koetteeksi, vieläpä juuri tuon Jönnin rehellisen tunnustuksen vuoksi. Nimeäkään edes kysymättä hän pani miehen tekemään sitä omaa hautaristiänsä. Samalla hän puheli:
"Se tulee jätkän haudalle. Niin että ei sen tarvitse häävi olla. Kunhan on vähän sinnepäin."
Eikä Jönnikään kysellyt sen enempää tuon jätkän nimeä tai muuta, ja ei Jönni kerskunutkaan, ilmoitti rehellisesti, että ei hän ole höylää niin joutui hän nyt jo vainajana tekemään omaa hautaristiänsä. He sopivat urakkapalkan. Viisi markkaa lupasi Pirinen maksaa.
Ja tulikinhan siitä jommoinenkin, varsinkin kun mestari itse autteli. Kun risti oli valmis, tarkasteli Pirinen sen visusti ja alkoi tavallaan moitiskellakin puhellen:
"No!… Ei siitä todellakaan erin häävi tullut." Mutta Jönni luuli hänen sillä moittimisella aikovan tinkiä palkan alennusta ja riensi oitis vastaamaan:
"Kyllä se jätkämiehen haudalle välttää. Hyvä kun semmoisenkin saa."
Mutta Pirisestä se tuntui aivan jumalattomuudelta, moinen ynseys kuollutta kohtaan, ja hän ihan nuhteli Jönniä.
"Ihminenhän se on jätkäkin kuoltuansa", puheli hän vakaana, ja Jönnikin siitä nöyrtyi, mutta puolustautui toki, selittäen:
"Mutta ei sitä jätkänkään sovi tavaraa haudalleen koota. Tai hajoaa miljoona täällä ajassa jo ennen kokoontumistansa."
Eikä Pirinen tinkinytkään alennusta. Hän veti vain hienoa maalia puuhun ja kirjoitti paksuilla kirjaimilla ne tilauksessa määrätyt sanat: Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi j.n.e. Kun kaikki oli valmis, käski hän Jönnin viedä tuon ristin hautausmaalle ja kysyä haudankaivajalta hautaa. Hän neuvoi:
"Näytä vain tämä ristin kirjoitus ja kysy, missä on semmoisen jätkän hauta, ja kun löydät, niin pystytä siihen. Sano vain, kun kysyy nimeä, että: lue tästä", toisti hän vieläkin varmuuden vuoksi, tökäten sormellaan kirjoitukseen, ja katsoi silmälasiensa ylitse siinä työtamineissaan ja jo puuhissaan Jönniä silmiin pitkästi.
Hän arveli Jönnin kuitenkin unohtavan vainajan nimen, jos hän sen sanoin ilmoittaa, ja siksi hän sen neuvoi tuon kirjoituksen avulla. Kirjoitusta taas ei Jönni osannut lukea.
Ja niin lähti hän nyt hautaristi olalla kävellä jutkuttamaan hautausmaalle, pystyttääkseen siellä ristin omalle haudallensa, kooten siten tavaraa haudallensa, vaikka oli sanonut, että sitä ei sovi tehdä, jos mieli miljoona ajassa koossa pitää.
* * * * *
Mutta haudankaivaja itse ei ollut hautausmaalla. Oli vain renki. Jönni näytti hänelle ristin kirjoituksen ja kysyi:
"Missä semmoinen lepää?" Renki silmäili kirjoituksen, ei tiennyt asiaa ja kysyi siis telefoonissa hautausmaan konttorista. Ne selittivät hänelle Jönnin omituisen kuoleman. Hän tuli telefooniputkasta ulos ja ilmoitti Jönnille lyhyesti:
"Se nousi jo ylös."
Jönni ei ollut ymmärtää, hölmistyi ja peräsi:
"Häh?" Ja hän koki vieläkin selkeämmin kysyä, peräten:
"Kuka se oli semmoinen hätähousu, jolla oli niin kiire ylösnousta? Että ei malttanut ristiäänkään odottaa?"
Mutta renki oli tavallaan ylpeä arvostaan ja lukutaidostaankin ja ilmoitti:
"Etkö sinä sitä näe? Onhan siinä ristissä selvästi kirjoitettu että: Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi…" Ja että asia tulisi vieläkin selvemmäksi, hän selitti:
"Se on se sama jätkä, joka humalapäissään teki jo yhden huvimatkan sinne pimeyden valtakuntaan."
Ja nyt Jönni hoksasi ja tapaili ihan hämillään:
"Onko tämä asia jo niin pitkällä?"
Ja kun selvisi, että on, niin aivan päivitteli:
"Kato tuota nikkari Pirisen pahusta, kun lähetti minut pystyttämään ristiä omalle haudalleni!"
"Ka", kävi renki jo välinpitämättömäksi ja lisäsi:
"Sittenpähän olisit tiennyt, että se on… Kun olisit omin käsin sen pystyttänyt."
Mutta Jönni nosti taas tavaran olallensa ja lähti kantamaan ristiänsä. Hän kantoi sitä halki kaupungin Pirisen asuntoa kohti. Joukko katupoikia yhtyi takana seurueeksi. Heitä huvitti tämä omituinen ristiänsä kantava mies. He kulkivat liutana jälestä ja lukivat ääneen rististä sen taaksepäin, heihin päin käännettyä kirjoitusta: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."
Kun hän palasi Piriselle, asetti hän ristin seinää vasten ja ilmoitti:
"Tämä olikin minun risti."
Pirinen katsoi häneen ihmeissään. Mutta nyt hän hoksasi jo kuulleensa vihiä siitä, että poliisit olivat olleet erehdyksissä vähällä haudata maailman terveimmän elävän miehen kuolleen asemesta. Oitis selvisi hänelle asia, ja hän peräsi ihmeissään:
"Häh?… Vai sinäkös se olitkin se sama Lumperi?… Joka nyt jo: lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti?" Jönni myönsi sen, tunnusti jo levänneensä Rauhassa ja lisäsi:
"Mutta onneksi tuli vielä sille armovuodelle aikoinaan keyri… Niin että pääsi vielä rokuliin."
Mutta ei Pirinen ottanut häneltä ristiä pois, vaan lupasi:
"Vie veikkonen koko ristisi hiiteen!… Eläkä nyt vasta enää syntiä tee, niin että joudut toistamiseen semmoiselle tielle." Hän suhtautui jo Jönniin aivan osanotolla ja puheli hänelle vakavana:
"Se on Herra sinut kuolleista herättänyt. Elä nyt enää riko." Jönni oli jo heltynyt koko asiasta ja Pirisen hurskaista neuvoista ja oli vakaalla mielellä. Pirinen nyt lohdutteli, puheli hurskaasti:
"Herra kyllä armossaan johtaa meille kuolemankin elämäksi ja hyödyksi."
"Ka", myönsi Jönni ja huomattuaan Pirisen puhuneen oikein hän vilpittömästi puheli:
"Olihan siitä sekin hyöty, että sai nyt rahan puutteeseen satuttuaan työtä… Niin haudankaivussa kuin ristityössäkin. Niin että ei siinä Herran armossa vikaa ole."
Se tuli aivan kuin itsestään rehellisenä tunnustuksena, kiitollisuudesta, kun oli työtä saanut. He erosivat hurskain mielin kumpikin, ja Jönni lähti nyt kantamaan ristiänsä, ensin yömajaan ja sitten sieltä Helsinkiänsä kohti. Yömajaan risti olalla rientäessänsä hän kohtasi ajuri Purusen, joutui sen kanssa juttusille ja selitti:
"Ristiä tässä kannan…"
Ja peitelläkseen, että se on hänen oma ristinsä, hän lisäsi:
"Yksi on joutunut taas ristin alle."
Mutta Purunen oli juur'ikään kuullut vihiä Jönnin äskeisestä kuolleista-nousemisesta, ja kun ei Jönniä tuntenut, niin tuota herännyttä tarkoittaen vastaili:
"Eräs toinen jätkä taas kuuluu äskettäin päinvastoin päässeen ristin alta pois."
Mutta ei Jönni sitä ymmärtänyt, ja niin he erosivat.
Se yömaja, johon Jönni nyt yöpyi, oli niiden hänen "murhaajiensa" salainen piilopaikka, sillä he olivat liitossa sen isäntäväen kanssa. Kun heidän oli täytynyt asioittensa vuoksi hiipiä Tampereella käväisemään, olivat he piiloutuneet samaisen isäntäväen kamariin. Sieltä heitä ei voinut poliisi etsiä.
Ja sen kamarin viereiseen kojuun sijoittui nyt Jönni tavaroinensa, arkkuinensa. Hän oli jo riisuutunut paitasilleen ja valmistautui levolle.
Mutta salapoliisi Hytinen, joka etsiskeli sekä Jönniä että Jönnin murhaajia, veti tavallisesti nuottaa yömajoista. Siellä hän lyöttäytyi tutuksi epäiltävien henkilöiden kanssa, urkki niiltä asioita kavalilla puheilla ja oli siten vetänyt jo monet oivat apajat.
Ja nyt työntyi hän Jönnin kojuun ja herkesi tuttavaksi, alkoi puhella. Mutta kun hän huomasi Jönnillä olevan niin vakavat matkatavarat kuin ruumisarkun, ei hän sitä epäillytkään veijariksi. Luuli vakavaksi isäntämieheksi, varsinkin kun pukukaan ei nyt näin paitasillaan ollessa herättänyt huomiota. He juttelivat yhtä ja toista.
"Ruumiskirstun tässä ostin… Sitä aina tarvitsee semmoistakin soutovenettä", puheli hän Hytiselle. Ja Hytinenkin kävi moisesta asiasta vakavaksi ja puheli:
"Ka niinpä sitä… Itsekunkin täytyy siinä veneessä kerran purjehtia."
Ja hän johtui kuin johtuikin puhelemaan siitä asiastansa, siitä, että ajaa takaa veijareita:
"Erästä suurhuijaria ja sitten erään jätkän tappajia", puheli hän. Huijarijoukko kuuli joka sanan ohuen seinän läpi. Eivät he aavistaneet murhaamansa Jönnin siellä olevan, mutta Hytisen he tunsivat äänestä ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret. Hytinen kertoili siitä suurrosvosta — Jönnista — että se on tehnyt kepposiaan Ruotsissa ja jos missä, Oulussakin, ja yritellyt täälläkin, joten siis Jönni ei mitenkään osannut aavistaa, että se on hän, sillä ei hän ollut Ruotsissa eikä Oulussa käynytkään.
Ja miten olikaan, niin Hytinen mieltyi Jönnin rehelliseen olemukseen niin, että lupasi hänelle osan palkkiosta, jos hän voi antaa edes jotain luotettavaa vihiäkään noista etsittävistä. Suurrosvosta — s.o. Jönnistä — hän lupasi antaa viisikymmentä markkaa ja huijarijoukosta — Jönnin murhaajista — kymmenen. Hän selitteli tuon huijarijoukon tuntomerkit, mutta ei Jönni siitä selityksestä huomannut, että joukko on sama, joka hänet murhasi. Sen jälkeen selitteli Hytinen sen suurveijarin — Jönnin — tuntomerkit, sikäli kuin koskiyhtiö y.m. olivat kertoneet. Hän selitti:
"Iso jättiläinen… Oikea härkä. Ja ulkomuodoltaan enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen."
Tiesi sen. Hän jatkoi, haukkui:
"Arka ja siisti mies jo säikähtäisi, jos niin julman näköinen rosvo vastaan tulisi. Ja syö, kuuluu, kuin kehno."
Jönni kuunteli vakavana kuin härkä. Hytinen kertoili tuon suurhuijarin urotöistä Oulussa, ja Jönnistä ne tuntuivat muistuttavan hänen omia puuhiaan täällä. Hän alkoi kiintyä asiaan. Kävipä jo kateelliseksikin, kun kuuli tuon toisen onnistuneen kaupoissaan hyvin, ansainneen miljoonia, ja hän itse oli vain menettänyt. Hän kuunteli vaiti. Nyt Hytinen kertoi:
"Ruotsissa on myönyt valtion maita miljoonalla, Oulussa ne isot Riettukosken tehtaat ja lisäksi taloja ja jos mitä vierasta ja niin on kieraissut kaksi miljoonaa."
"Vie saakuri!"
Jönni huudahti sen ihastuneena ja kateellisena samalla. Hytinen innostui, huudahteli:
"Suurrosvo! Oikea miljoonarosvo!"
Jönni mietti vakaana.
"Vai mitä, isäntä?" peräsi Hytinen.
Ja silloin Jönni ikäänkuin heräsi ja ilmoitti:
"On sitä miestä lykästänyt!… Kun kieritti kaksi miljoonaa ihan vieraalla!"
Ja hän aivan masentui omasta huonosta onnestansa ja puheli kateellisena, alakuloisena:
"Minä taas vaikka miten vuovaan, niin ei luonnu. Takapakkia vain antaa."
Hän puheli sen lapsen herttaisella kateudella. Harmitti se, kateeksi kävi, kun toista oli onnistanut ja itseään ei. Kuin masentunein mielin hän jatkoi, selitti:
"Minä tässä äsken löysin koskia ja jos mitä." Hän puheli niistä mieliala maassa, jatkaen:
"Yritin äsken isoja kauppoja ja vuovasin sekä puutavaran että vesivoiman päälle, mutta ei vain lykkyä tykö lykännyt."
Ei. Huonosti oli kaikessa onni pidellyt.
"Ei jäänyt muuta kuin risti kantaakseni", nurkui hän osaansa. Hytinenkin hänelle heltyi. Mutta ei hän näissä hänen vilpittömissä puheissaan, koskien ja muiden löytämisissä, hoksannut sen etsimänsä asian piilevän eikä hän ollut Jönnille noista hänen asioistansa puhunutkaan, joten siis Jönnillä ei yhäkään ollut vihiä, että hän itse on tuo kadehtimansa miljoonarosvo. Kaikki oli häneltä mennyt. Arkku ja risti oli enää jälellä.
Mutta sitten muisti hän toki ne Liisansa tuhannet, ne kaksikymmentä luuloteltua. Olivathan ne jälellä. Hän sai niiltä toivoa ja puheli:
"Mutta minulla… vaikka onkin paljon mennyt… on toki vielä kaksikymmentätuhatta kontanttia."
Seinän takana urkkivat huijarit, ne Jönnin murhaajat, kuulivat sen. Kaksikymmentätuhatta. He hoksasivat siinä olevan heille rikkaan isännän kynittäväksi.
"Siinä on rasvainen lintu", supisi jo Antti Tanakka toisille, ja he alkoivat miettiä koukkua. Hytinen teki jo lähtöä. Hän puheli sanasen siitä murhatusta jätkästä, Jönnistä, puhellen:
"Se jätkä kuuluu jo haudatun… jonka ne murhasivat."
Ja Jönni oivalsi nyt asian. Hän luuli Antti Pitkästä siksi murhatuksi jätkäksi ja ilmoitti:
"Kyllä minä tunsin sen."
"Soo!"
Hytinen kiintyi siitä asiaan, peräsi tuntomerkkejä kysyen:
"Minkä näköinen tuo oli ulkomuodoltaan?"
Ja Jönni selitti:
"Ulkomuodoltaan oli oikein kunnon mies." Hän muisteli Anttia, tuttavuuttaan sen kanssa, ja puheli:
"Viinojakin kerran ryypittiin yhdessä, ja miehessä ei ollut vikaa."
Ja oitis johtui hän siitä muistamaan nykyisen viinakiellon, ja puhe kääntyi siihen. Jönni olisi halunnut niillä ristinsä teolla ja hautansa kaivamisella ansaitsemillansa markoilla ottaa ryypyn ja valitti Hytiselle:
"Nyt ei saa mistään."
Mutta telefoonissa kutsuttiin Hytistä kotiinsa, ja niin oli jo pakko erota. Hytinen vakuutti vieläkin maksavansa luvatun palkinto-osuuden, ja Jönni alkoikin jo miettiä salapoliisiksi antautumista.
* * * * *
Hytisen poistuttua alkoivat huijarit onkia Jönniä saaliikseen, luullen häntä yhäkin rikkaaksi isännäksi, se kun olikin kehaissut itsellään olevan kaksikymmentätuhatta. Mutta puheille ei sopinut mennä, sillä käytävässä oli aina ihmisiä. Voi joutua kiinni.
Mutta he keksivät keinon. Kuultuaan Jönnin olevan viinan puutteessa koputtivat he seinään ja kysyivät:
"Isäntä hoi! Haluaisitko sinä ostaa viinaa?"
Jönni myönsi. Huijarit ilmoittivat:
"Meillä on."
Jönni ihastui. Miehet silloin selittää kuiskivat:
"Mutta sitä ei uskalla täällä myödä."
Ja he neuvoivat:
"Tule Hämeenlinnaan vievää tietä myöten. Toisen virstapatsaan kohdalta poikkea polkua myöten oikealle metsän läpi, niin tulet suoraan palaneen mökin saunalle… Me menemme sinne ja sieltä saat. Tule huomenna puoliyön aikaan."
Ja he lupasivat:
"Saat kahdella ja puolella markalla pullon, ja Tampereella voit sen myödä viisitoista markkaa pullo ja ryypyttäin myödessä ylikin."
Jönni ihastui, lupasi. Hänellä oli viisi markkaa. Voi ostaa kaksi pulloa, ja voitto on niistä 25 markkaa, Ja lisäksi, jos onnistuu sen huijarijoukon ja itsensä sen suurhuijarinkin vielä löytämään, niin on Hytiseltä 60 markkaa taskussa.
Ja niinpä hän huomenna, odotellessaan seuraavan sydänyön tuloa lähteäkseen silloin sieltä metsäsaunalta viinoja ostamaan, käveli ja kierteli torilla ja kaduilla, pitäen silmällä etupäässä sitä suurhuijaria, sitä julman rosvon näköistä miestä. Hän etsi nyt — omaa itseänsä.
XVI.
Mutta nyt alkoi Helsingin prokuraattorinvirastosta kuulua kummia. Pappi, joka hautasi Jönnin, tapasi junassa, matkalla ollessaan, prokuraattorinviraston virkamiehen Pötyrin. He olivat vanhoja koulutovereja.
Ja niinpä alkoi pappi hänelle jutella tuosta Jönnin ihmeellisestä hautauksesta. Hän puheli:
"Tampereella sattui nyt omituinen ja oikeastaan kamala tapaus."
Joku tervehtijä keskeytti. Siitä eroon päästyään hän jatkoi:
"Niin… Keskeytti siinä tuttava." Ja nyt hän jatkoi:
"Aioin sinulle kertoa siitä tapauksesta… Poliisilaitos kun näet menetteli niin huolimattomasti, että hautasi elävänä erään helsinkiläisen jätkän Jöns Lundbergin… Eli Jönni Lumperin, niinkuin sitä kuuluttiin sanottavan."
Mutta juna pysähtyi silloin asemalle. Papille tuli tulinen kiire poistua. Hän tempoi monia myttyjään käsiinsä, hyvästeli monet tavarat ja mytyt kainalossa kuin tulipalossa:
"No… Terve nyt sitten vain!" Sitä menoaan hän poistui viime tingassa, junan jo liikkeelle lähtiessä.
Mutta Pötyrille jäi kertomus mieleen. Hän ilmoitti sen prokuraattorinvirastossa, ja kun kertoja oli niin luotettava kuin pappi, alettiin oitis tutkia asiaa. Kyseltiin telefoonissa Tampereen poliisilaitoksesta.
"Tämä on prokuraattorinvirastosta", alkoivat he telefoonissa.
Komisarius hätäytyi. Hän vastaili kierrellen:
"Se nyt vain niin että… Siinä lie ollut joku pieni erehdys", kieroili hän, ja kun ne yhä vain jatkoivat kyselyä, niin hän lopulta jo aivan kuin tuskastuneena ilmoitti:
"Jaa… Minä nyt en voi sitä tässä pitemmältä selittää… Ennenkuin tulee poliisimestari itse ja sanoo, mitä on vastattava."
Hän sanoi niin, että saisi aikaa neuvotella, sopia mitä on vastattava, miten selitettävä. Mutta se kieräily tuntui prokuraattorin herroista epäilyttävältä. Ilmeisesti piili asiassa rikos.
Ja niinpä antoikin samainen virasto asiassa seuraavan päätöksen:
"Koska on ilmennyt seikkoja, jotka antavat aihetta otaksua, että Tampereen poliisilaitos on tehnyt rikoslain alaan kuuluvan teon sikäli, että se on elävänä haudannut satamamies Jöns Lundbergin, eli myös Jönni Lumperin, ja koska sanottu poliisilaitos on sillä menettelyllään voinut aiheuttaa vainajalle kuoleman, niin katsoo prokuraattorinvirasto oikeaksi, asiaa kaikin puolin harkittuaan, määrätä, että kyseessä oleva vainaja, satamamies Jöns Lundberg, on asian lähempää selvitystä varten Helsingin poliisilaitoksen toimesta ja Tampereen poliisilaitoksen tietämättä, ettei se voisi ryhtyä varokeinoihin rikoksensa peittämiseksi, heti ylös kaivettava ja toimitettava jo monesti mainitussa vainajassa, Jöns Lundbergissa, asetuksen mukainen lääkärin toimittama leikkaus."
"Prokuraattorinvirastossa…", aika ja paikka j.n.e.
Ja nyt sattui niin, että Helsingin poliisiksi oli Nuutisen sijalle tullut Pekka Malinen Kotkasta. Hänet lähetettiin kiireesti Tampereelle toimittamaan tuo haudan avaaminen. Hän ei tuntenut Jönniä, mutta sääli silti miestä, kun kuuli hänen kohtalonsa.
* * * * *
Ja samoihin aikoihin levisi huhu, että ne ulkomailla, Ruotsissa y.m. petkutetut olivat luvanneet tämän tamperelaisen suurhuijarin — Jönnin kiinniottajalle puolen miljoonan palkinnon. Olivat olleet varmat, että mies on sama, joka petkutti heidät. Jönni oli kuullut siitä Tampereen jätkiltä, jotka ovat mestareita liioittelussa.
Ja niinpä hän nyt innolla ryhtyi etsimään tuota petkuttajaa eli itseänsä. Siinä puuhassa hän tapasi erään jätkämiehen, Pekka Kopurin. He tutustuivat, ja Jönni kertoili asiansa.
"Etsin salapoliisin apuna isoa syntistä", puheli hän aivan ylpeänä arvostansa. Eikä aikaakaan, niin hän jo pyysi Kopurilta apua, kysyi:
"Jos sinä sattuisit tuntemaan?" Hän luetteli ne Hytiseltä kuulemansa tuntomerkit.
"Jo hahmoltaankin oikea murhamies. Ja syö kuin härkä", selvitti hän asian lopullisesti.
Ja nyt sattui niin omituisesti, että Kopuri oli niiden jätkien tovereita, joiden kanssa Jönni silloin vielä elossa ollessaan ruumiskirstuineen joi ja tappeli metsässä. Ne olivat kuvailleet Kopurille Jönnin ulkomuodoltaan juuri semmoiseksi, kuin Jönni nyt itsekin itsensä kuvasi, ja olivat hänet ristineet arviolta Jössiksi. Ja kun Jönni, kuten jo tietty, oli heille kerskunut liikuttaneensa miljoonia ja tuntevansa siis kassakaappiasiat, ja Kopuri kun oli sen kaiken heiltä kuullut, niin eikös hänen päähänsä iskenyt se usko, että tuo samainen Jössi on se veijari.
"Se on Jössi… Minä olen kuullut siitä", ilmoitti hän oitis. Ja kuultuaan niistä isoista palkinnoista suostui hän oitis Jönniä poliisitoimessa avustamaan, ja niin kulkivat he nyt kahden miehen voimalla, pitivät kaikkia silmällä, kiersivät katuja. Jönni innostui poliisitoimeensa lopen.
"Se on humalapäissään kehunut miljoonan päältä pelanneensa", kertoili
Kopuri siitä Jössistä, s.o. Jönnistä. Jönni innostui ja uhkasi:
"Mutta nyt on Jössi kiipelissä." Tuntui kerrassaan suurenmoiselta toimia poliisina. Siinä kesäkuumia katuja hikipäin kierrellessään hän puheli Kopurille Jössistä:
"Ei se enää meistä pääse."
Hän uskoi salapoliisitaidostaan jo suuria, kuten aina alkava innoissaan tekee, ja jatkoi:
"Taitava poliisi pitää aina lurjuksen itseään likinnä… Ettei se livahtaisi." Sen myönsi Kopurikin oikeaksi, ja aavistamatta, että tällä salapoliisi Jönnillä oli se etsittävä lurjus liikakin likellä, hän lisäili:
"Ainoastaan tuhmahan se etäältä etsii. Lähtee vettä etemmä kalamatkalle… Kun kuitenkin on likempää helpompi löytää." Hän jutteli sitä tavallisella asiaan kuuluvalla hartaudella, ja he syventyivät siinä kierrellessään juttelemaan salapoliisifilosofiaa puoleen jos toiseenkin, ja se kaikki innostutti Jönniä yhäti. Hän jo kehaisi:
"Minä olen poliisiasiassa ja -fundeeringissa aina sitä mieltä, että ainoastaan se poliisi on oikea, joka osaa pitää lurjuksen likellä, niin että se on tarpeen tullen saatavissa. Niin että on kaikki tavarat tallella kuin kotona."
Ja niinpä etsi hän nyt itseänsä aivan hikipäin. Hän kuleksi torit ja kadut ja piti kaikkia silmällä. Mutta ei vain näkynyt ketään kylliksi roiston näköistä.
Sattui siinä sentään potkaisemaan toisenmoinen onni. Puikurin ukko oli kuollut, ja kun oli lakko eikä saanut haudankaivajaa, niin leski päivitteli sitä Tirkkosen kartanolla. Jönni osui sen kuulemaan, ja kun hänellä itsellään oli maaseurakunnan hautausmaalla tarpeeton hauta, niin hän möi sen leskelle kolmesta markasta ja joi rahat.
Mutta ei se leski kuitenkaan saanut hänen hautaansa, kun ei ollut huomannut ottaa kirjallista todistusta siitä, että oli sen ostanut, ja niin jäi hauta edelleenkin Jönnille, vaikka hän sen olikin jo juonut.
* * * * *
Niissä ahkerissa itsensä etsimispuuhissa ahertaessa tapasi Jönnin se helsinkiläinen poliisi Malinen, joka oli prokuraattorinviraston määräyksestä tullut häntä haudasta pois kaivattamaan ja lääkärillä leikkauttamaan. Kun ei ollut saanut lakon vuoksi muualta miehiä hautaa auki kaivamaan, etsi hän niitä nyt Tampereen kaduilta. Ei saanut. Kaikki olivat lakossa. Hän oli jo tuskastua.
Mutta lopulta hän nyt tapasi tämän omaa itseänsä salapoliisina etsivän
Jönnin ja kyseli hänen toimiansa.
"Eipä tässä mitä", ilmoitteli siitä Jönni ja kertoili:
"Hytinen pyysi apunaan etsimään sitä suurta rosvoa, niin kiertelen tässä nyt muun työn puutteessa salapoliisina sitä veijaria etsimässä", selitteli hän alttiisti ja lisäsi:
"Sitä pitää ihmisen henkensä elatukseksi kaikkinaisissa puuhissa heilua." Mutta kun tuo Jönnin nykyinen työ ei Malisesta tuntunut erin kiireelliseltä, niin hän nyt ehdotti:
"Minulla olisi tärkeämpi ja kiireellisempi työ… Olisi ruumis kaivettava haudasta."
Hän lupasi kymmenen markkaa haudan avaamisesta, ja Jönni, joka oli neljästä kaivanut oman hautansa, ihastui, jätti tuon suurhuijarin etsimisen ja lähti nyt avaamaan sen hautaa — omaa hautaansa. Mennessä hän puheli poliisi Maliselle siitä salapoliisitoimestansa:
"Se on epävarmaa semmoisen veijarin löytäminen meikäläiselle… Mies kun kuuluu olevan niin ovela piilottautumaan."
Sen myönsi Malinenkin, ja Jönni jatkoi:
"Sitä semmoista suurinta hunsvottia ei arvaa kukaan etsiä sieltä, missä se on."
Totta hän puhui. Ei hänkään ollut arvannut etsiä sitä etsimäänsä suurinta hunsvottia sieltä, missä se oli: omasta itsestänsä. Vieläkin hän kateellisena lisäsi, aivan kehaisi:
"Mutta sen jos löytäisi ja tekisi vaarattomaksi, niin sitä olisi jo ihmisillä rauha."
"Ka. Niinpä se", myönsi poliisi Malinen. He saapuivat jo hautausmaalle. Haudankaivaja oli matkoilla. Hänen tointansa hoiti sijainen, joka ei ollut nähnyt Jönniä, kun se kuolleista heräsi.
"Missähän täällä on se elävänä haudatun hauta?" kävi Malinen sijaiselta tiedustamassa. Tämä näytti Antti Pitkäsen haudan ja puheli:
"Tähän ne ovat sitä yrittäneet."
Ja Malinen viittasi Jönniä tulemaan työhön, ja Jönni alkoi kaivaa itseään ylös haudasta. Vaikka hänellä oli huono muisti, niin hän muisti Antti Pitkäs-vainajan asian ja puheli:
"Näille seuduinhan se äskettäin Antti Pitkänenkin haudattiin."
Mutta ei hän osannut luulla, että Antin hauta on juuri se, jota hän avaa. Hän oli siihen etsimistyöhönsä, salapoliisitoimensa johdosta, nyt lopen innostunut, tarttui lapioon ja niin alkoi nyt etsiä itseänsä Antti Pitkäsen haudasta. Hän lapioi ja lapioi ja siinä lapioidessaan innostui taas siinä vieressä vartovalle Maliselle puhumaan etsimisestänsä. Hän alkoi:
"Liisa siinä lähtiessä kun puhui."
Hän muisti eronhetken, jatkoi, kehui:
"Minä sanoin silloin Liisalle että: minä olen kova etsimään."
Malinen kuunteli noin-vain, mitään ymmärtää haluamatta. Jönni kaivoi, etsi itseänsä, puheli:
"Sitä kun ei hellitä, niin löytää", tenäsi hän. Ja hauta syveni.
"Eikö sitä jo löydy?" peräsi Malinen etsittävästä aarteesta, Jönnistä.
Kohta kolahtikin lapio arkkuun ja Jönni ilmoitti:
"Jo löytyi… Jo kolahti." Pian paljastui arkku. Hän väänsi sen hartiavoimalla pystyyn haudanreunaa vasten, tarttui arkun alapäähän ja työnteli hikipäin arkkua ylös haudan reunalle. Nostaen siten itseään ylös haudasta haudan reunalle, hän yhäkin sitä rakasta etsimispuhettansa jatkaen nyt, tuon etsityn itsensä löydettyään, lisäsi:
"Joskus voi kyllä etsiessään erehtyä ja löytää väärän, mutta onhan kuitenkin työ toimitettu."
Ja hän nousi nyt itse — jo toistamiseen tuosta samaisesta haudastansa ja lopetti äskeisen puheensa, järkeillen:
"Ja tavaraahan se on vääräkin tavara… Sama tuo siis mitä löytää."
Hän istahti hikisenä arkun kannelle ja puheli nyt poliisi Maliselle tuossa arkussa nukkuvasta:
"Eipä saanut sekään kauan rauhassa levätä."
Ja nyt hän hoksasi jo uteliaana perätä:
"Mitä varten tätä oikeastaan etsittiin? Niin että piti vielä ylös nostaa?"
"Ka", selitti poliisi, ilmoittaen: "Se on vähän hämärä asia. Täytyy leikata, että näkee onko se oikein kuollut."
"Ka. Samapa tuo, mitä varten. Pääasia vain että löytyi. Arkku maanpovesta", tyytyi Jönni selitykseen.
Mutta rattaat jo saapuivat. Jönni raahasi arkun niihin, he ajoivat leikkaushuoneelle, ja siellä Jönni nosti itsensä nyt leikattavaksi. Saapui jo lääkärikin. Malinen oli kyllä tilannut piirilääkäri Tiinusen, mutta kun se aivan inhosi näitä kuolleiden leikkaamisia, ja kun hänen vieraaksensa oli osunut Riihimäen lääkäri Puttilainen, niin hän oli palkannut sen sijastansa, maksanut sille sata markkaa. Puttilainen oli suostunut ilolla. Sadalla markalla voi saada kaksitoista litraa konjakkia.
Sillä vaikka viinakaupat olivat kiinni, suostui Poijari myömään hänelle ne kaksitoista litraa tutun kauppaan. Hän maksoi rahat, paketti laitettiin valmiiksi, ja hän lupasi lähettää miehen sitä noutamaan. Nyt hän oli jo saapunut leikkaushuoneelle Jönniä leikkaamaan, ja odotettiin vain apumiehen, kaupungin rankkurin Hesa Ruokan tuloa. Siinä odotellessaan lääkäri näki Jönnin, huomasi hänet joutilaaksi, hoihkasi ja käski mennä viemään sen hänen konjakkipakettinsa Poijarin kaupasta rautatielle ja panna pikatavarana menemään.
"Kysy vain tohtori Puttilaisen konjakkipakettia", neuvoi hän, antoi markan vaivoista ja niin lähetti konjakkiasioillensa saman Jönni Lumperin, jota nyt varustautui leikkaamaan, Jönni sai Maliselta maksun itsensä haudasta kaivamisesta ja varustautui nyt lähteäkseen niillä rahoilla ostamaan metsäsaunalta viinaa, sitten kun oli toimittanut leikkaajansa konjakkiasiat.
Mutta Antti Pitkänen leikattiin nyt Jönninä. Hänen huomattiin kuolleen sydänhalvaukseen, ja lääkäri todisti:
"Että satamamies Jöns Lundberg kuin myös Jönni Lumperi Helsingin kaupungista on kuollut sydänhalvaukseen, sen todistan lääkärivalalla ja tällä valallisella velvoituksella, niin totta kun Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta."
Aika, paikka ja nimi.
Todistus lähetettiin prokuraattorinvirastoon.
Tampereen poliisiherrat eivät tienneet menoista mitään, neuvottelivat vain mitä vastata prokuraattorinvirastolle ja olivat tuskaisia.
Kunnes sitten saapui poliisi Malinen, ilmoitti tutkineensa asiaa prokuraattorin käskystä ja huomanneensa, että poliisilaitos on aivan viaton.
Se oli suuri riemu. Poliisimestari ihastui Maliseen niin, että kehoitti häntä tulemaan poliisiksi Tampereelle. Malinen suostui ilolla, ja hänet ylennettiin Tampereella oitis konstaapelista komisariukseksi.
* * * * *
Mutta seuraamme Jönnin retkiä.
Olikin jo yö. Hän otti arkun selkäänsä, köyttäen sen nuoravyöllä vyötäisille kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti yösydännä viinasaunalle.
Ja helposti hän löysikin tien saunalle, joka oli jo pitkät ajat ollut huijarien lymypaikkana. Ne olivat jo ehtineet sinne, löivät korttia ja johtuivat puhumaan asiastaan. Paha omatunto heillä oli, varsinkin kun eivät olleet tahallaan murhanneet. Yön hiljaisuudessa tietysti hiipi semmoiseen mieleen asiaa muistellessa äänetön pelkokin.
Ja juuri sitä aavemaista pelkoa haihduttaakseen he löivät korttia kynttilän himmeässä valossa aivan remuisasti. Puhuivat Jönni-vainajastakin sen vuoksi ynseällä uhmalla.
"Meni kun meni", uhitteli eräs, ja Tanakka lisäsi uhmaavan:
"Ei ilmesty enää!"
"Nakki!"
"Tikki!"
"Pietti!"
"Hei vaan!"
Mutta juuri silloin kiskaistiin ovi auki ja ovessa seisoi murhatun Jönnin kolea hahmo, silinteri päässä, risti olalla ja ruumisarkku selässä. Miehet tyrmistyivät kauhusta.
Ja hetki vain, niin he ryntäsivät suinpäin ovesta ulos, aivan äänettöminä, kauhun lyöminä, ja sitä suoraa metsään, eikä Jönni heistä enää jälkeäkään nähnyt. Metsässä he pysähtyivät, katsoivat.
Mutta kauhu vain yltyi, kun he näkivät haamun yön puolipimeässä yhäkin häämöittävän saunan ovella, nuo peloittavat matkatavarat selässä, ja katsovan heihin päin ja lopulta kumartuvan ja työntyvän kirstuselkäisenä matalasta ovesta saunaan. He syöksyivät pakoon koko metsästä, lähtivät taivaltamaan Hämeenlinnaa kohti.
Mutta Jönni oli heidät tuntenut, tarkasti saunan, löysi pöydälle jääneet korttirahat 49 mk. 95 penniä, korjasi ne taskuunsa, sillä hän piti ne ominansa, kun huijarit olivat häneltä puijanneet monia satoja, ja etsi viinoja.
Mutta ei hän niitä löytänyt, sillä ne olivat metsässä piilossa. Hän lähti lähimmälle asemalle ja varustautui kotimatkallensa — lopultakin.
Mutta Hämeenlinnassa joutui huijarijoukko oitis kiinni ja teljettiin tutkintoa odottamaan poliisilaitoksen isoon koppiin koko joukko, sillä ei ollut erityiskoppeja, mihin ripotella mies kuhunkin, ja Jönni etsi nyt heitä ahkerasti kuten omaa itseänsäkin ja toivoi saalista heistä.
XVII.
Nyt oli hän siis kotimatkalla. Hän oli pannut ristin ja arkun pakaasiin. Arkku olikin hänelle arvokas omaisuus. Ei siitä raskinut luopua. Mene tiedä osuu vielä voitolla myömään. Ainakin saa omansa. Juna, paikallisjuna, meni ainoastaan Hämeenlinnaan asti. Siinä täytyi pysähtyä, odottaa toista junaa. Hän otti tavarat pakaasista, ja niin jäi arkkukin mukaan Hämeenlinnaan.
Mutta Hämeenlinnassa seurustui häneen taas huijareita. Huomasivat
Jönnilla olevan rahoja, houkuttelivat hänet juomaan.
Ja niinpä hän nyt ryypiksi loput rahansa, ne huijareilta omistansa saadut. Hän kertoili tovereilleen ihmeellisistä seikkailuistaan. Kun hän kertoili siitä hautauksestaan, niin alkoivat juopottelutoverit kinata ja väittää, että hän on ollut todellakin kuollut ja herännyt ja noussut ylös kuolleista. Aluksi Jönni epäili, mutta lisää humalluttuansa hän alkoi jo taipua hiljaa uskomaan. Juopottelutoverit kun ihan vannoen vannoivat tietävänsä asian niin olevan. Nyt Jönni jo puheli:
"Jokohan tuo on niin, että minä olin jo siellä asti?… Pimeyden valtakunnassa?" Hän muisti, että sitä samaa oli hänelle vakuuttanut sekä hurskas haudankaivaja että jumalinen puuseppä Pirinen.
"Kyllä kai se sitten oli niin. Että se jo haisi iäisyydelle", myönteli hän jo. Ne toverit aivan vannoivat asian niin olevan. Sanoivat ihan poliisilta saavansa todistuksen siitä, että hän oli ollut tosikuollut.
Ja nyt muisti Jönni puhuneensa Hankulle ynseästi ylösnousemuksesta. Hän mainitsi siitä.
"Se oli kosto. Herra näytti, sillä sitä ei saa kieltää", selittivät silloin veijarit. Jönni alkoi jo tosissaan uskoa. Ensin hän uskoi voidakseen asialla ylpeillä, mutta siitä kehittyikin hiljaa oikea usko. Hän pelkäsi Herran todellakin kostaneen hänen ynseät puheensa, näyttäneen, että on se ylösnousemus, vaikka hän sen Hankulle ylpeästi kielsi. Taikauskoinen mieli alkoi hedelmöidä. Tosin hän tuon ylösnousemisensa uskoi rehdisti ainoastaan n.s. heikkoudenhetkinään, s.o. juopottelujensa alkuhetkillä, jolloin mieli oli sekava ja altis ja halu kertoilla ihmeistänsä sen mukainen — kertoilla niistä omiksi nautinnoikseen. Veijarit pitivät häntä puhetuulella, kyselivät:
"Minkälaista siellä oli?"
Ei Jönni ollut ihan selvillä.
"Ei se niin kauheaa ollut kuin luullaan, sillä minä en ollut vielä ihan perillä asti", puheli hän mutta oikaisi:
"Mutta häkää jo oli siinäkin. Ihan päätä pyörrytti!"
Veijarit olivat kauhistuvinaan ja huudahtelivat:
"Mitä sitten, jos joutuu ihan sinne peräsopukkaan!"
Ja samaa pitkälti. Mutta kun Jönni juopui, alkoi hän jo kerskua urhoollisuudellansa, jota oli osoittanut siellä manalassa. Hän kehui:
"Sielu kyllä jo rupesi vapisemaan, mutta minä sanoin sille: Sielu! Ota kuraasia! Ei tämä ole muuta kuin ruunun laitos. Ruunun puolesta vain avataan ilmaventtiilit ja otetaan ulkosalpa ovesta, niin senkuin ota hynttyysi ja käy!" Hän kertoi sitä juopuneen alttiilla hartaudella ja kehaisi:
"Minä aina tiukasta paikasta päästyäni ennustan sen asian oikein."
Niin kehittyi Jönnin taikauskoisessa sielussa yhä ja yhä syvempi usko siihen, että hän on ollut pimeyden valtakunnassa ja noussut ylös kuolleista.
Ja illalla hänet korjattiin juopuneena putkaan, missä hänet sijoitettiin niiden murhaajiensa viereiseen yksinäiseen pieneen koppiin.
Mutta huijarit huomasivat jonkun sinne tuoduksi ja huomattuaan Jönnin aamusella jo olevan hereillä ja tietämättä taas, että se oli Jönni, ryhtyivät he pyytämään sitä avustamaan karkaamisessa. He naputtivat seinään ja kysyivät:
"Mistä syystä sinä olet siellä?… Varkaudestako?"
"En minä mistään syystä… Viinoja vain ryypiksin, niin väsyin", puhdistautui Jönni tietämättä kuka kyseli. Miehet puolestaan ilmoittivat:
"Meillä taas ei ole mitään syytä täällä olla… Ei humalaakaan." Ja he alkoivat hieroa seinän läpi kauppaa. Lupasivat hänelle sata markkaa, jos hän ensi yönä puoliyön aikaan pujottaa heille kopin pikku akkunan rautaristikkojen läpi tiirikan. Jönni ihastui, lupasi, jäi päiväksi Hämeenlinnaan, hankki viimeisillä penneillänsä tiirikan ja odotti sydänyötä.
* * * * *
Ja nyt sattui omituinen juttu. Punturi oli joutunut Jönnin asioitsemisien takia asioissaan ahtaalle, varsinkin kun oli sitoutunut ostamaan sen kaupunkitalon. Pulassaan hän päätti lähteä Helsinkiin kauppaamaan maatilaansa velkojalleen, sille oikealle kauppaneuvos Lundbergille.
Niin ajoi hän junassa. Hän oli murtunut ja masentunut. Mikko Pukari, hämeenlinnalainen jätkämies, istui hänen vierellänsä, vaikka eivät he tuttuja olleet. Punturia tervehti eräs sen tuttu ja rupesi puheisille. Punturi puhui surullisena.
"Helsinkiin tässä olen matkalla", kuuli Mikko Pukari hänen tutullensa selittävän. Ja kun puhe jatkui hitaasti, niin tuttu kysäisi Punturilta:
"Mitäs sinä nyt niin allapäin olet?"
Ja vaivoin selitti Punturi:
"Ka."
Hän puhui kuin taakan alla, lisäili:
"Sotkeennuin siihen isoon huijausjuttuun ja nyt olen helisemässä."
Hän aivan vaikeni, lisäili:
"Ei tiedä mihin hiileen tässä enää puhaiseekaan."
Saavuttiin juuri Hämeenlinnaan, Mikko Pukarin oli poistuttava junasta eikä hän siis ehtinyt kuulla jatkoa. Mutta myöhemmin, kuultuaan kerrottavan tuosta isosta huijausjutusta, hän arvasi, että huijari oli juuri tuo Punturi. Olihan se itse tunnustanut juttuun sekaantuneensa ja olevansa nyt helisemässä. Hän aivan harmitteli, kun ei ollut silloin tiennyt asiaa, että olisi voinut toimittaa miehen poliisin käsiin.
* * * * *
Mutta jatkamme.
Tiirikan hankittuansa, ja kun oli aikaa, lähti Jönni taas kiertämään ja etsimään lukkojen taakse sitä huijarisakkia, jota hän aikoi tuolla jo taskussaan olevalla tiirikalla sieltä lukkojen takaa pois avustaa. Vieläkin ahkerammin hän kuitenkin etsi sitä suurhuijaria, omaa itseänsä.
Ja eräs jo näyttikin tuolta kuululta veijarilta. Se oli Hesa Ruokka.
Sama Hesa Ruokka toimi kaikissa töissä, joihin oli vaikea muita saada,
Hän oli lääkärin apulaisena kuolleita leikatessa, toimi rankkurina, jos
minä.
Ja niinpä oli hänet haettu lääkärin avuksi Jönniäkin leikkaamaan, ja hän oli sitä sahaillut Jönnin viruessa pöydällä Antti Pitkäsen haahmossa. Nyt hän oli tullut asioilleen Hämeenlinnaan. Jönni hoksasi hänet kadulla. Mies näytti hänestä sen suuren veijarin näköiseltä, ja kun hän ei tiennyt, että se on hänet äsken sahaillut ja leikellyt, niin alkoi hän sitä vaania saaliiksensa, kuleksi jälestä, piti silmällä. Suuret rahat tuntuivat jo olevan kuin taskussa. Hän innostui yhäti salapoliisitoimeensa.
Mutta Hesa Ruokka ei osannut aavistaakaan, että hänen jälissään kummittelee sama Jönni Lumperi vainaja, jonka hän oli eilen sahaillut ja paloitellut, ja että se vielä kaiken lisäksi kokee saada hänet lukkojen taakse. Hän oli Jönnin leikkauksella ansainnut kymmenen markkaa ja lähti nyt kapakassa ne juomaan.
Ja Jönni seurustui siellä hänen toverikseen ja alkoi urkkia. Hesa Ruokka mieltyi mieheen, tarjoili ryyppyjä, ja niin ryypiksivät nyt leikattu ja leikkaaja veljenmaljoja, kuittailivat viinana leikkausrahoja.
* * * * *
Ja nyt jo alkoi itseänsä etsivä Jönni taitavilla salapoliisipuheiila urkkia, johtaa miestä koukkuun. Hän kysäisi aluksi:
"Kuka sinä olet?"
Hesa Ruokka mainitsi nimensä. Jönni heittäytyi nyt kavalasti hurskaaksi, puhui synnin kauheudesta ja lisäsi:
"Mutta sitä pelastuisi syntinenkin rangaistuksesta, jos itse rehellisesti tunnustaisi, jos on mitä takana. Sillä armo on suuri."
Eikä Hesa väittänytkään vastaan. Hän oli jo hieman juopunut, nauraa hihitti ja myönteli:
"Niin, niin… Sitä pelastuu… Ottipas… Jopas otti", puheli hän omintakeista. Jönni koki olla yhäkin taitavampi salapoliisi ja jatkoi:
"Ja ajallisestakin rangaistuksesta pääsee puolella, jos itse tunnustaa… Niin että jos esimerkiksi tulisi vuosi linnaa, niin pääsee puolella, jos katuu ja tunnustaa järkiään."
"Niin, niin… Jopas otti… Oo-otti!" nauraa hihitti Hesa viatonta iloansa ja katsoa tihrasi suu ja silmät hymyssä Jönniä silmiin.
Ja sitten taas samaa. Jönni koki Herran Sanalla pehmittää sitä suurveijaria — itseään jota hän nyt Hesan hahmosta etsi ja siinä Sanalla paransi. Ja kun hänestä tuntui, että Hesa on jo kypsi tunnustamaan, niin hän kysäisi:
"Et suinkaan sinä ole se miljoonarosvo, joka on Tampereellakin yrittänyt vieraalla tavaralla miljoonia kasata?"
Mutta Hesa epäsi:
"Johaan nyt minä!" Ja hän nikotteli ja selitti:
"Minä olen tavallisia hamppareja. Hihi-hihi, hihi", nauraa hihitti hän tihruisena ja selitteli nyt toimiansakin, puheli:
"Eilen sahasin tohtorin apuna yhden täältä rauhaan päässeen, niin sain kymmenen, ja sitä tässä nyt solutetaan."
Mutta Jönni epäili. Hän väitti:
"Kun et vain puheillasi armoa kiertäisi?" Ei Hesa sanonut kiertävänsä, ja kun ei aavistanut Jönnin häneltä pahassa mielessä utelevan ja urkkivan, niin hän ryhtyi kertoilemaan tuosta leikkaustoimituksesta, jutteli:
"Jönssi Lumperkki kuuluu olleen mies. Joka paloiteltiin." Jönni ei arvannut, että tuo paloiteltu Lumperkki on juuri hän, ja kun ryypykset nousivat päähän, niin he kävivät läheisemmiksi ja puheliaammiksi ja Hesa selitteli vainajasta:
"Pieniksi paloiteltiin… Siitä miehestä ei tule enää kokonaista tuomiopäivänäkään." Jönni alkoi jo taipua uskomaan, että on erehtynyt. Mieli kiintyi Hesan kertomukseen. Hän jo kysäisi siitä leikatusta:
"Taisi olla hunsvottimiehiä?"
Hesa selitti, että se seikka ei ollut käynyt lääkärin tutkimuksessa selville, mutta lisäsi:
"Mutta poliisi sanoi, että mies oli tuottanut poliisille harmia. Ja että on siis hyvä, että ei enää kokonaisena kävele." Jönni taipui uskomaan.
"Jouti sitten mennä", ynseili hän jo. Hesan viinat olivat hänelle tavallaan kuin lahjuksia, jotka houkuttelivat hänet asiassa Hesan puolelle, ja kun hän oli kavaluudessaan jumaliseksi tekeytynyt, niin hän sen vaikutuksesta vielä puheli siitä vainajastakin:
"Se on hänkin armon unohtanut… Ei ole muilta etsimisiltään joutanut sitä asiaa harrastamaan."
Se oli oikeastaan häneltä jo vilpitöntä, vaikkapa ohimenevää jumalisuutta. Sillä vaikka hän olikin kavaluudessaan hurskaaksi tekeytynyt, niin eikös sittenkin se hurskaus syventynyt hetkiseksi syvemmäksi, varsinkin kun tuo vakava kuolema herätti sääliä Lumperkki parkaa kohtaan. Ja niinpä hän nyt vielä tuon paloitellun miehen — itsensä kohtaloa päivitteli, puhellen:
"Mutta niinpä saakin mies nyt viimeiselle tuomiollekin tullessaan itseänsä palasina säkissä kantaa."
Se oli jo todellista osanottoa ja hurskautta. Hesakin heltyi ja todisti vainajasta:
"Ka, niinkuin jo sanoin niin… lurjusmiehiä kuuluu olleen mies."
Ja muistaen ne Jönnin äskeiset armopuheet hän lisäili:
"Niin että ei ole todellakaan itse aikanaan tunnustanut ja katunut, että olisi rangaistus-taksvärkistä päässyt puolella."
Niin tuli heistä ystävykset. Nyt Jönni jo selitti asiansa, sen, että etsi salapoliisina tuota suurveijaria. Hän pyysi Hesaa avuksensa. Tämä suostui, ja niin he lähtivät yhdessä. Jönni innostui puhelemaan etsijätoimistaan, palkkioistansa. Hän selitti:
"Yhdestä huijarisakista minulle on luvassa kymppi."
Ja muistettuaan sen tiirikka-satasensa hän puheli:
"Ja toisesta sakista minä ansaitsen pienellä kalulla sata markkaa. Niin että ne kaksi asiaa tekevät jo sata kymmenen."
Ei hän sitä tiirikka-asiaansa sen selvemmäksi selittänyt, mutta ilmoitteli tuon sakin tuntomerkit, sakin, josta hän koki hyötyä kahdella niin vastakkaisella tavalla yhtä aikaa, ja pyysi pitämään sitäkin joukkoa silmällä. Ja kun se tiirikka-asia kuitenkin tuntui hänestä hieman omituiselta, semmoiselta, jota on paras salailla tai ainakin paras siitä ainoastaan hämärästi puhua, niin hän kuin omaatuntoaan rauhoittaakseen ja siltä puolustautuakseen ja samalla asiata hämärällä verhotaksensa lisäili:
"Sitä pitää ihmisen moninaisia toimia… Kun on kerran etsimään ja harrastamaan luotu."
Ja niin etsi hän nyt lukkojen taakse samaista sakkia, jota varustautui sieltä lukkojen takaa vapauttamaan, ja vielä innokkaammin he etsivät häntä itseänsä, sitä paloiteltua Jönni Lumperia. Jönni teki hartaasti työtä, puheli siitä veijarista. Hän koki puheellaan innostuttaa Hesaa työhön ja todisti siitä etsittävästä veijarista, itsestänsä:
"Se tuntuu aina kuin olisi se lurjus jo ihan lähellä, mutta ei sitä vain sen lähemmäksi pääse."
Niin tuli jo ilta. He tapasivat Mikko Pukarin, joka oli kuullut Punturin äskeiset puheet junassa. Ruokka oli Pukarin tuttu. He pysähtyivät juttusille, tulivat selittäneeksi poliisitoimensa, etsivänsä sitä tamperelaista huijaria.
Ja silloin Pukari muisti kuulleensa Punturin sanoneen sotkeutuneensa isoon huijausjuttuun ja oitis ilmoitti:
"Se huijari meni junassa Helsinkiin… Itse puhui toverilleen, että hän on sekoittunut siihen isoon huijausjuttuun ja on helisemässä."
Ja silloin välähti taas Jönnille toivo. Hän varustautui rientämään Helsinkiin veijaria kiinniottamaan, ja niin joutui nyt petkuttaja petkuttamaansa poliisina takaa-ajamaan ja kiinniottamaan. Sen satamarkkasensa hän kuitenkin halusi ennen lähtöään tiirikalla ansaita ja varustautui nyt yön tultua retkille. Ruokalle hän erojaisiksi vakuutti:
"Kyllä se suurin lurjus ei ole nyt etäällä meistä… Se kieppuu jo silmissä."
"Jopaan… Jopaan kieppuu", hykerti ja nauraa hihitti Ruokka saaliista ihastuneena. Jönni jatkoi. Hän lupasi taas Ruokalle osan palkintoa, jos vain auttaa, että saa tuon veijarin lukkojen taakse, ja puheli:
"Kun se on linnassa, niin meidän kelpaa jo elää. Ei ole puutetta eikä vaivaa." Raha kuvasteli taas miljoonina mielessä ja tuntui jo pussissa olevan. Hän kävi aivan runolliseksi. Siinä niitä Hesan hänen leikkaamisellaan ansaitsemien rahojen loppuja ryyppiessään hän jo alkoi aivan runoilla, puheli:
"Raamatussa puhutaan niistä, jotka turulla soittavat." Se tuntui hänestä ihanalta, se turulla huolettomana soittaminen. Semmoisena sitä oli hänkin ikänsä turulla murheettomana soittanut ja siksi hän rakasti jätkän elämää, vaikka oli nyt vierähtänyt siitä hetkiseksi pois, ei tosin nytkään itse asiassa pois, mutta kuitenkin näennäisesti pois. Hän jatkoi, runoillen:
"Mutta itseämme meidän ei pidä koskaan kadottaa. Ei etsiessäkään."
Se oli semmoista, jonka voi täydellisesti ymmärtää ainoastaan hän itse.
Hän ryyppäsi ja jatkoi:
"Sillä kun meillä vain on henki altis, niin ei sitä silloin kysy mitä sitä etsii, vaan uskoo, että tottapahan Herra huolen pitää niin, että löytää itsekukin lopulta sen oman ja oikean hautansa eikä joudu toisen tiloille."