"Ka… Herrahan se aina rinnustimen aukaisee, kun on aika ihmisen valjaista päästä", painui ryypiksivä Hesakin jo hartaalle mielialalle. Jönni heltyi miljoonatoiveistaan ja ruumiinsa leikkuulla ansaituista viinoista ja turulla soittavien huolettomien vapaudesta ja runollisuudesta lopen, ikävöi hyvää Helsinkiään ja puheli:
"Kaikki muu menköön aikanaan… Sekä ruumis että miljoonat, kunhan vain altis henki jää… Niin että emme itseämme kadota."
Ja niin hän erosi leikkaajastansa ja lähti edelleen tuota kadonnutta omaa itseänsä etsimään. Lähti henki alttiina ja niinkuin se, joka huoletonna turulla soittaa.
Ja nyt oli yösydän. Oli pilvistä, puolipimeää. Pohjoisesta tuleva juna lähti kello yksi yöllä. Hän päätti matkustaa sillä, sitten kun on tuon tiirikan satamarkkasesta myönyt. Ollakseen valmis junalle hän nyt puoliyön aikana nosti taas majapaikassaan arkun selkäänsä ja ristin olalleen ja niin kömpi salaa poliisivankilan sovitun akkunan alle.
XVIII.
Ja huijarit odottivat. Kun Jönni naputti seinään, riensivät he aukosta tiirikkaa ottamaan.
Mutta taas he näkivät kauhunäyn: taas Jönni arkku selässä ja risti olalla yön pimeydessä häämöittämässä! He kyyristyivät ja vaikenivat kuin hiiret, ja turhia olivat Jönnin kaikki naputtelut.
Hänen täytyi poistua ilman satamarkkasta. Poistuessaan hän kurottautui ja pisti hänelle tarpeettomaksi käyneen tiirikan hiljaa akkunanreunalle, ristikon väliin. Pelästynyt, kyyristynyt joukko, joka ei uskaltanut katsahtaa sinnepäinkään, ei sitä huomannut, ja niin meni tiirikka turhaan.
Mutta Jönni riensi kirstu selässä asemalle ja sai siellä kerjätyksi matkarahat Riihimäelle asti, Tampereella ostettu piletti kun oli juopotellessa kadonnut.
Mutta huijarijoukko oli masentunut. Omatunto alkoi puhua. Jönnin kamala, kolea haamu häämöitti yhä silmissä.
Ja niinpä he keskellä yötä kutsuivat papin, tunnustivat sille monet syntinsä ja lupasivat tulla hyviksi kristityiksi. Pappi heltyi, lohdutti. Viimeiseksi he tunnustivat sen kamalimman rikoksensa, että olivat murhanneet Jönnin.
"Mutta se tapahtui vahingossa", ilmoittivat he.
Mutta pappi oli jo kuullut koko Jönnin jutun, tiesi miesten olevan siihen syyttömiä ja selitti heille koko asian. Miehet kuuntelivat ihmeissään. Heille selvisi jo sekin Jönnin aaveen arvoitus. He vaikenivat hyvin omituisesti.
"Niin johtaa Herra asiat hyviksi, kun vain Hänen puoleensa käännymme", puheli pappi lohdutusta. Antti Tanakka oli kuunnellut jo hyvin synkeänä. Pappi selitti murhatusta — Jönnistä:
"Kuuluu täällä Hämeenlinnassa eilen kuleksineen ruumiskirstu selässä, sitä kaupittelemassa."
"Saatana!" kirosi silloin Antti Tanakka synkeänä, itsekseen.
Mutta pappi jatkoi vain omaansa, rauhoitti, lupasi armoa.
"Kun meillä ovat kerran armon avaimet luvassa, niin meillä on kaikki.
Niin vapaus kuin muukin", puhui hän lohtua ja lopuksi kysäisi:
"Vai kuinka, rakkaat veljet?"
"Ka", tapaili siihen Antti Tanakka synkeänä, harmistui ja lisäsi:
"Sitä minä vain tässä arvelin, että olisi pitänyt ottaa mieheltä se tiirikka."
Mutta ei pappi siinä mitään erikoista huomannut, liikutettu kun oli miesten täydellisestä kääntymisestä.
"Jaa kuinka, rakas veli?" kysäisi hän kyllä sitä tiirikka-asiaa, mutta silloin sotki varovainen Tanakka oitis, puhellen:
"Niistä minä vain armon avaimista vertauksilla puhuin. Kun pastori niistä puhui… Arvelin, että olisi pitänyt jo aikanaan ne tiirikat varata."
Ja pappi uskoi ja iloitsi ja puhui armon ja lohdutuksen sanoja.
Mutta hänen lähdettyään kehittyivät sitten asiat Hämeenlinnan poliisilaitoksen vankilassa nopeasti. Kun huijarit olivat jo tunnustaneet ja tulleet kristityiksi, ei heitä erin tarkasti vartioitu. Eivät ne synnintuntoon tulleet kuitenkaan karkaa — niin arveltiin.
Mutta he, kuten lukija kai jo huomasi siitä, että Tanakka kirosi, että olisi sittenkin pitänyt siltä kummitukselta se tiirikka ottaa, olivatkin asiasta oikean tiedon saatuaan paaduttaneet taas sydämensä ja suunnittelivat pakoa. Olikin tilaisuus, kun ei vartioitu.
Ja eivätkös he silloin akkunaa tarkastellessaan huomanneet sitä Jönnin siihen pistämää tiirikkaa. Se oli ilon hetki. Oitis työhön.
Ja nyt he alkoivat äänekkäästi ja hartaasti veisata, jopa väliin ääneen rukoillakin ja anoa armoa. Sillä välin puuhasi Antti Tanakka sillä Jönnin tiirikalla lukkoja ja laitoksia auki. Veisuun ja rukouksen melu esti minkään rapinan kuulumasta ja epäluulon heräämästä. Vanginvartija Huttunen puheli veisuun kuullessansa vartija Tuirulle:
"Kylläpä niistä tuli hurskaat." Ja he uskoivat sen rehellisesti, sillä olihan tunnustus ollut vilpitön ja syy, joka sen oli aiheuttanut, luonnollinen. Ja niin jatkui rauhassa vapautustyö, eikä aikaakaan, kun he jo olivat vapaalla jalalla. Antti Tanakka silloin puheli:
"Ei se pappi todellakaan turhia höpissyt. Kun sanoi, että meillä on vapaus ja kaikki, kun vain ovat armon avaimet käsissä."
Ja he ajoivat Riihimäelle samassa junassa, jossa Jönnin morsian, Kourun leski, matkusti Helsinkiin ostamaan kihlajais- ja häätavaroitansa, sillä hän ei vieläkään tiennyt sulhasensa asioista mitään pahaa.
Mutta huijareita kun nyt ruvettiin takaa-ajamaan, niin heille luettiin suurimmaksi rikokseksi heidän hurskautensa. Luultiin heidän sen keksimällä keksineen päästäksensä sen turvin karkuun, ja vartija Tiipinen puheli ihmeissänsä:
"Ja kenenkähän profeettansa tuo Herra sitten lähettikään heille tiirikan tuomaan?"
Ei sitä tietty. Ei osattu aavistaakaan, että se profeetta oli hurskaan
Kourun lesken iäinen sulho, miljoonamies Jönni Lumperi.
* * * * *
Ja nyt sitten Tampereella haudattiin Antti Pitkäsen paloiteltuja jäännöksiä uudestaan. Malinen oli jättänyt sen tehtävän valtuuttamansa Jussi Impisen huoleksi. Ei siitä asiasta ollut silloin Tampereen poliisilaitoksessa sen parempaa selkoa, sillä Malinen ei ollut selostellut asiaa, kun oli luullut kaiken olevan muutoinkin selvää.
Mutta kun lakko yhäkin jatkui, täytyi Impisen pyytää poliisilaitokselta ruumiin kantajia. Sieltä lähetettiin poliiseja, ja taas joutui Nuutinen kantajaksi. Arkkua kantaessa hän haudan luo jouduttua silloin kysäisi Impiseltä:
"Ketä tässä nyt oikein kannetaan?"
Ja Impinen tiesi. Hän selitti:
"Eräs helsinkiläinen jätkäpä se vain on… Jönni Lumperi kuuluu nimeltään olevan."
Ja silloin kirosi taas Nuutinen karheasti ja päivitteli:
"Minä jo pitkin matkaa arvelin, että kunhan vain ei nytkin olisi se paholainen laatikossa!"
Ja kun he laskivat arkun haudan reunalle, niin hän kertoili, kuinka oli ihan samaa Jönniä kantanut, ja kiukuitsi:
"Koskapa tuosta pirusta eroon pääsee!"
Mutta Impinen vakuutti, että kyllä nyt, selitti että Jönni on leikattu.
Mutta sittenkin intti harmistunut Nuutinen:
"Kyllä se vielä kappaleinakin liikkeelle lähtee, ja senkuin ala kantaa.
Niin että sen miehen kyllä aina etsimättä löytää." Hän kyllä uskoi
Jönnin nyt tällä välin oikein kuolleen, mutta sittenkin häntä jo
suututti asia.
Kun hän sitten haudalta palasi, tapasi hän Hytisen. Se salaili puuhiansa sen palkinnon vuoksi, mutta vihjaili nyt siitä kuitenkin Nuutiselle:
"Minä etsin erästä aika lintua. Mutta sitä hylkyä vain ei ole helppo löytää ja lukkojen turviin panna."
Mutta Nuutinen oli ärtynyt ja vastaili:
"Minä taas en pääse eräästä linnusta eroon… Jos minne kierrät, niin se on ensimäisenä edessä."
Eikä kumpikaan aavistanut puhuvansa samasta Jönnistä, sillä kukapa olisi voinut luulla ihmisellä olevan kaksi niin vastakkaista löytymisominaisuutta.
Mutta nyt oli Nuutisen lähdettävä virka-asialle Riihimäelle. Siellä olivat Jönnin vapauttamat huijarit tehneet pienen kolttosen.
He näet murtautuivat sillä Jönnin tiirikalla lääkäri Puttilaisen kellariin ja veivät sieltä ne kaksitoista litraa konjakkia, jotka Jönni oli vienyt asemalle sillä aikaa kun Puttilainen itse häntä leikkasi. Kolttosta tehdessään ne vielä puhuivat kerrassaan kauheaa Jumalan ja hänen pyhän Sanansa pilkkaa. Antti Tanakka näet sanoi:
"Saadaan tässä kääntymisen päälle heti ehtoollisviinat." Maksuksi he jättivät ainoastaan sen Jönnin hankkiman tiirikan. Asiasta oli telefoonissa ilmoitettu lääkäri Puttilaiselle itselleen — se kun Jönnin leikkaajaisia juodessaan oli viivästynyt Tampereella — ja Puttilainen pyysi Tampereen poliisilaitosta tutkimaan asiaa. Siihen suostuttiin ja Nuutinen määrättiin matkustamaan Riihimäelle tutkimaan asiaa.
* * * * *
Kun hän oli asemalla lähdössä, tapasi hänet lääkäri Puttilainen. He
tunsivat toisensa, Puttilainen oli näet ylioppilasaikoinaan asunut
Nuutisen luona. Oli iloinen, kun sai konjakkinsa varkaan etsijäksi
Nuutisen. He puhelivat. Puttilainen selitti:
"Leikkasin äsken erään Jönni Lumperi nimisen helsinkiläisen jätkän."
Vasta nyt sai Nuutinen tarkemmin kuulla Jönnin leikkauksesta.
Puttilainen lisäsi:
"Sydänvika oli ollut miehessä… Sydän oli heikontunut ja tehnyt stopin."
Ja taas heltyi Nuutinen onnettomalle ystävällensä ja puheli hänestä lääkärille vakaana:
"Ka… Hänkin kun rakasti sillä sydämellään tätä maailmaa liiaksi, niin ei ihme, että sydän jo väsähti ja toppasi lopulta."
Mutta eivät he junan lähdön vuoksi ehtineet sen pitemmältä jatkaa. Junassa muisteli Nuutinen Jönniänsä, suli hänelle lopen, varsinkin sen leikkauksen takia, ja kertoili toisille asiaa ja puheli:
"Vainaja olisi ollut säällinen mies, jos hänellä ei olisi ollut niin liika hyvä sydän tätä maailmaa kohtaan."
Kuulijoihinkin tarttui vakava mieliala. Muistettiin kuolema, elämän pettävät ilot. Nuutinen jatkoi Jönnistä:
"Oli kuin lapsi… Ikänsä kaiken vain turulla huoletonna soitti. Mutta siellä hän on nyt, vainaja."
Ja hänen surunsa oli syvä, ja niin lähestyi hän Riihimäkeä.
* * * * *
Mutta samoihin aikoihin kerjäili Jönni Riihimäellä matkarahoja Helsinkiin. Eivät tahtoneet ihmiset hänelle antaa, ja hän oli jo allapäin. Seuraan lyöttäytyi Tovilainen, kyseli, puheli. Jönni kertoili etsivänsä suurta veijaria, ja Tovilainen, joka oli kuullut siitä Tampereen huijarista, ihastui ja puheli:
"Se mies oli oikea miljoonamies. Osasi miljoonia pölisyttää."
Hän ihaili miestä tosissaan, tupakoi ja jatkoi, kehui:
"Se oli liikemies! Osasi herrojakin huulesta vetää." Ja taas tuli Jönni kateelliseksi tuolle suurelle liikemiesnerolle ja puheli Tovilaiselle:
"Kunpa Herra olisi minullekin antanut niin terävän partaveitsen päähän, niin en tässä nyt matkalantteja muilta anoisi."
Hän kadehti sitä taas kuin lapsi ja puheli:
"Minulle taas on Herra antanut miljoonamiehen lahjoista ainoastaan sen puolen, että osaan miljoonan menettää. Liikuttaa miljoonaa niinpäin."
Mutta saapui juna. Rumpuliini palasi Viipurista, oli saanut sieltä rahansa irti ja riensi nyt lainaamaan Jönnilta ne toiset tarvittavat sata tuhatta ostaaksensa niillä sitten häneltä sen Isolohkon emätilan. Oli viivähtänyt matkalla ja lähettänyt sähkösanoman, että nyt hän tulee.
Jönnin oleskelu ja olemus oli Riihimäellä herättänyt epäluuloja. Kai se hän on ne konjakit varastanut. Ruumiskirstunsa ja ristinsä oli Jönni vienyt metsään. Häntä pidettiin silmällä ja odotettiin Nuutisen tuloa.
Mutta ei Jönni sitä aavistanut. Hän pyysi matkustavalta Rumpuliiniltakin lanttia. Tämä silmäili häntä tutkivin katsein, sillä hän oli varova, kun oli yli satatuhatta taskussa. Mies näytti epäilyttävältä. Hän jo kysäisi:
"Et suinkaan sinä keljumiehiä ole?"
Jönni epäsi, selitti rehellisesti:
"Tilankauppoja keinottelin, niin lykästi niin taapäin, että solahti kaikki."
Rumpuliini suli miehen kohtalosta.
"Ai-jai-jai", säälitteli hän ja neuvoi, varoitti:
"Tilakeinottelua ei pidä yrittää. Se on vaarallista peliä tuhmalle.
Ai-jai."
Hän selitti sitä asiaa pitkälti, osanotolla ja lisäsi:
"Minäkin olen tilanostossa varova… Hy-yvin varova", vakuutti hän heltyneenä, ja kun Jönnilta kysyi, miten hän oli noissa kaupoissa häviöön joutunut, niin Jönni selitti:
"Siinä tuli sekä ostaessa että myödessä pukki."
"Jaa, jaa, jaa", surkutteli Rumpuliini, ja Jönni selitti:
"Jos olisi kaikki käynyt laskujen mukaan, niin minä parast'aikaa riepoittaisin miljoonia, mutta laskuissakin tuli pukki."
"Jaa… jaa, jaa." Pani se Rumpuliininkin arvelemaan näin ison kauppansa edellä, ja vahingoistansa masentunut Jönni jatkoi:
"Sitä olet ihminen miljoonaa hankkiessasi, jos on oikea miljoonaluonto, niinkuin kana: kun toisesta päästä minkä syöt, niin entinen jo toisesta päästä munana muiden suuhun tipahtaa. Ja niin käy kaikki vain läpi kuin kestikievarissa."
"Jaa", mietiksi Rumpuliini hyvin vakavana, kun Jönni vielä selitti:
"Oli kaksikin tilaa taapelissa, mutta sitten tuli pysty."
Ja Rumpuliini heltyi lopen. Hän näki miehen silinteristä ja herrasrokista, että se on parempiakin päiviä nähnyt. Kun hän itse aikoi ostaa tuon Isolohkon emätilan ja oli lakko ja työväestä puute, niin hän miestä auttaaksensa lupasi antaa sille kymmenen markkaa matkarahoiksi, kehoitti tulemaan ylihuomenna Tampereelle hotellista häntä kysymään ja puheli:
"Minä ostan silloin eräältä pohatalta ison hovin ja saat siellä työtä,"
Varovaisuuden vuoksi hän kuitenkin kysäisi:
"Kai sinä olet maatyötä tehnyt? Niin että osaat."
Ja nyt Jönni epäröi, sanoako suoraan vaiko valehdella. Oitis hän kuitenkin muisti tehneensä hautansa kaivajana ja avaajana "maatyötä". Ja se pelasti. Hän ilmoitti rohkeasti:
"Minä olen tehnyt maatyötä sekä työnantajana että -tekijänä." Hän rohkaistui nyt siitä niin, että vielä selitti:
"Totuutta puhuessa meidän täytyy ensin etsiä oikea perustus ja vasta sen päälle kasata muuta." Ja kun hänestä tuntui, että oli valheessaan onnistunut, ja että siis oli jo luja pohja, niin hän vieläkin rohkaistuen lisäsi:
"Sillä kun on kerran onnistunut huoneelle laskemaan hyvän perustuksen, niin harjahirsi saa jo olla heiluvampaa." Ei Rumpuliini niissä vertauksissa mitään erikoista huomannut. Hän päinvastoin niistä mieltyi mieheen, niin että päätti hänet sittemmin ottaa tuolle Isolohkon emätilalle tilanhoitajaksi. Entinen työnantaja kun mies kerran oli maatöiden alalla, niin osaa hän johtaa, niin hän arveli. Kun hän ne kymmenen markkaa Jönnille matkarahoiksi antoi, niin hän niiden vähyyttä puolustaakseen selitti:
"Antaisin enemmän, mutta minulla on tilan oston takia isoja rahan tarpeita." Hän muisti, että hänen on tuolta pohatalta, Jönniltä, käytävä vielä lainaamassa satatuhatta, ennenkuin kykenee siltä tuon tilan ostamaan, ja lisäsi:
"Täytyy itsenikin eräältä rikkaalta lainata." Jönni alistui ja toisti taas ne Antti Pitkäselle lausumansa sanat, puhellen:
"Niinhän minä kerran jo Antti Pitkäselle sanoin että: rikkaiden pitää olla vuorovaikutuksessa, sillä ainoastaan rikas voi toista rikasta auttaa." Hän puhui sen tosissaan, tietämättä, että tässä oli tuo hänen ennustuksensa täydellisesti toteutunut, sillä nyt lähti Rumpuliini häneltä lainaamaan niitä sataatuhatta.
Ja niin sai tuo "pohatta" matkarahat ja hankkiutui metsään
ruumiskirstunsa ja ristinsä luo odottamaan lähtevää junaa.
Hyvästellessänsä hän taas muisti sen etsittävänsä ja puheli
Rumpuliinille toivorikkaana:
"Mutta on minulla vielä yhdessä toivo… Kun saisin sen miehen selän nähdä ja saisin sen kolttosistaan kiinni, niin minulla olisi loppuiäkseni sekä kortteeri että ruoka."
"Jaa, jaa", puheli siihen Rumpuliini osanotolla, luuli miehen tarkoittavan petkuttajaansa, eikä itseään, ja kehoitti yrittämään.
Ja Jönni yritti, etsi itseään, piti silmällä, osti sitten makkaraa, syötti sillä ne ruumiinsa palaset ja, kuten sanottu, lähti kirstunsa ja ristinsä luo metsään.
* * * * *
Ja juuri niihin aikoihin saapui Nuutinen. Jönnin silmälläpitäjät selittivät hänelle asian, ja niin lähti Nuutinen miesjoukon kanssa etsimään varasta metsästä. Puttilainen itse oli Hämeenlinnassa. Hänelle ilmoitettiin sinne telefoonissa, että varasta etsitään metsästä, jossa hänen on huomattu piileksivän.
Ja niin heidän eteensä sukelsikin tiheästä kuusikosta outo näky: Jönni istui ruumiskirstunsa harjalla, risti puuta vasten pystyssä, ja paikkaili kenkiään.
"Jönni p—kele!… Taasko sinä kuolleista heräsit!" kirosi silloin
Nuutinen. Mutta taas Jönni ihastui jälleennäkemisestä ja puheli:
"Minä jo kaipailinkin, että missähän se Nuutinen nyt huitoo, kun sitä ei enää missään näy."
Ja hän alkoi puhella kuten tavallisia jutellen, selitteli:
"Kenkiäni tässä arvelin paikata." Mutta Nuutinen suuttui häneen nyt tosissaan. Harmitti häntä ja jo hän aivan haukkui:
"Kenkiäsi", haukkui hän ynseästi ja soimasi: "Niitä omia palasiasi sinä olet siinä kokoon suutaroinut. Ennen kenkiäsi." Hän tarkoitti sitä, että kun Jönni oli palasiksi leikattu, niin hän on nyt ruumiskirstunsa kannella istuen ja risti puuta vasten pystyssä suutaroinut ne lääkärin leikkelemät palasensa kokonaiseksi ja ryhtynyt sitten kenkiään paikkaamaan. Jönni koki häntä sovitella, puheli:
"Olethan sinä ennenkin minua kärsinyt."
Mutta nyt ei Nuutinen kärsinyt. Hän haukkui Jönniä tosi vihassa niistä sen miljoonaretkistä ja soimasi, että: "senkö miljoneeri sinusta tulisi, jätkästä", ja riiteli, aivan karjaisemalla ärjäisi:
"Hellitä jo!"
Heitä pois ne miljoneeripuuhat ja tyydy olemaan jätkä, soimasi hän.
Jönni suuttui nyt lopultakin, ja he riitelivät siitä asiasta tiukasti.
"Mitä sinä, Nuutinen, ymmärrät!" riiteli Jönni vastaan ja uhitteli:
"Mutta enpäs hellitä!"
Uhallakin hän nyt sanoi yrittävänsä. Ei hän olisi muutoin, mutta kun
Nuutinen niin haukkui, niin hän ärtyi ja riiteli, uhkaili:
"Se on taistelu… Niin että toinen tai toinen!" Hän riiteli sitä taas lapsen kaikella alttiudella ja uhkasi:
"Joko jätkä tai miljoneeri… Mutta ennen en hellitä."
Mutta pian selvisi toki, että Jönni oli varkauteen viaton. Nuutinen toimitti hänet aivan kädestä pitäen junaan ja lähetti Helsinkiin, ja vieläkin Jönni, ollen saaliistansa varma, erotessa vakuutti:
"Mutta minä en kuole, ennenkuin miljoona on selvä."
Mutta nyt tutki Nuutinen sitä varkausasiaa. Hän tarkasti kellarin, josta viinat oli viety. Sieltä hän löysi sen tiirikan, jonka Jönni oli jättänyt vankilan akkunalle. Huijarit olivat avanneet sillä oven. Tiirikassa oli sen hämeenlinnalaisen sepänliikkeen nimi, josta se oli ostettu. Siinä oli hänellä hyvä johtolanka. Hän lähti Hämeenlinnaan tiedustamaan tuosta sepänliikkeestä, minkälainen mies sen oli ostanut, ja niin hän joutui sittenkin Jönnin jälille ja alkoi taas kiroilla ja manaili:
"Ilmankos ei kestä haudassakaan… Kun on aina tiirikat taskussa, että saa auki iäisyydenkin ovet, ja niin ilmestyy aina minulle."
Ja silloin huomasi hänet hotellin akkunasta lääkäri Puttilainen, hoihkasi luokseen ja peräsi:
"Se kai löydettiin se varas metsästä? Kuka se oli?"
Ja Nuutinen selitti:
"Se oli se sama Jönni Lumperi, jonka tohtori oli sitä ennen leikannut." Puttilainen ei ollut häntä ymmärtää, luuli Nuutisen tekevän pilaa ja torui:
"Mitä se Nuutinen nyt ilveilee."
Ja heidän välillänsä sukeutui aivan kina. Puttilainen löi jo leikkausveitsen pöytään ja sanoi kiivaasti:
"Tässä on se veitsikin, jolla minä sen leikkasin! Uskooko nyt
Nuutinen?"
Mutta Nuutinenkin kiihtyi virkataitonsa puolesta, löi Jönnin tiirikan pöytään ja kinasi:
"Mutta tässä on se tiirikka, jolla sama Jönni Lumperi sen jälkeen avasi kellarinne ja vei konjakit… Uskokaa nyt jo, tohtori!"
Ja he joutuivat asiasta ymmälle eivätkä voineet sitä mitenkään selittää. Lääkäri Puttilainen käveli mietteissänsä, kohautteli olkapäitänsä ja äänteli:
"Jaa… Jaa…"
Ja niin täytyi Nuutisen taas lähteä Jönnin jälille Helsinkiä kohti,
johon oli hänet käsistänsä päästäessään Riihimäeltä lähettänyt.
Matkalla hän kertoili asian Jussi Tiupalle ja päivitteli harmistuneena
Jönnin kujeista ja menoista:
"Mutta se ei ihmisestä jätkä lakkaa, jos siitä ei tule miljoneeri."
Sillä hän ei ollut siinä kiivauksissaan muistanut Riihimäellä tutkia tätä Jönnin uutta ylösnousemusta. Ja sekin seikka lisäsi epäselvyyttä.
Niinpä hän nyt junassa ajaessaan tuli asiaa miettineeksi poikin ja pitkin, ja kun hän ei tuntenut sitä Antti Pitkäs-vainajan leikkaamisasiaa, vaan luuli Jönnin leikatuksi, niin alkoi hänestä asia tuntua kerrassaan jo oudolta.
XIX.
Mutta Helsingissä oli nyt surua Jönnin ystävien kesken. Sanomissa oli jo kuolinilmoitus ja lisäksi sitten kertomus Jönnin surullisesta lopusta, myrkyn juomisesta. Liisa näki nyt toiveensa raukeavan. Hän itki Jönniä.
"Hyvä mies hän olisi ollut", puheli hän puhemieseukollensa. Se lohduttamaan.
"Onhan se vielä ylösnousemus", puheli hän savut imaistuaan, lohduttaen:
"Niin että taivaan ilossa saatte… Niinkuin toisenne kohdata."
Todellisella osanotolla hän sitä lohtua lupaili. Mutta silmiään kyynelistä kuivaten haikaili Liisa:
"Sinne on pitkä matka vielä… Taivaan iloon."
Rakkauttakin hän nyt kaipasi, avio-onnea ja lempeä, ja puheli:
"Sitä kun olet, nainen, niinkuin lämpömittarin elohopea: et sitä itsestäsi riipu, vaan nouset ja lasket sen mukaan miten se ulkoa lämmittää."
Puhemieseukonkin mieli herkkyi. Hän puheli:
"Niin, kylki… Kylki se on meillä kullakin ja…"
Savut hän välillä puhalsi sieraimitse ja lopetti:
"Kuvetta se kylki viereensä vaatii… Se on Herran tahto, niin pienessä kuin suuressakin."
Ja Liisa itki, ja hän huomasi rakastaneensa Jönniä jo pitkät ajat ja suri nyt sen surullista poismenoa, suri vilpittömästi, kuten aina morsian sulhasensa poismenoa. Aivan hän valmisti pienet hautajaiset, kutsui niihin vieraiksi puhemieseukon ja sisarensa miehineen. Oltiin hautajaismielellä. Erikoisemmin suri Liisa sitä, että Jönni oli juuri nyt pois temmattu. Hän haikaili, puheli:
"Juuri kun oli pelastumisensa tielle lähtenyt ja alkanut uuden elämän, niin pitikin Herran hänet pois kutsua!"
Sisaren mies, räätälimestarikin siitä heltyi ja mietteisiinsä syventyneenä, vakaana puheli:
"Ne ovat monimutkaisia. Nekin Herran aivoitukset. Kuten meidän ihmisten tietkin."
Ja niinpä tuntui Jönni-vainaja nyt jo aivan perheen omaiselta, langolta. Häntä surtiin vilpittömästi. He söivät hautajaisaterian, puhuivat kuoleman vakavuudesta ja veisasivat monta hurskasta hautajaisvirttä.
* * * * *
Riihimäeltä päästyään Jönni ajeli nyt junassa Helsinkiä kohti.
Ja siinä ajaessa johtui hän muistamaan sen Pinturin antaman lääkärintodistuksen. Hän kaivoi sen povitaskusta, ja kun ei itse siitä mitään ymmärtänyt, ojensi sen vastapäätä istuvalle miehelle ja kysyi:
"Mitähän tässä on?"
Mies silmäili sen ääneti. Siinä todistettiin Jönnin kuolleen myrkytykseen. Asiaa sen enempää Jönnille selittämättä ojensi tuo tuntematon todistuksen hänelle takaisin ja luullen Jönnin tarvitsevan sitä vainajalle hautaa tilatessaan, ilmoitti:
"Tämä on vietävä papin kansliaan."
Juna saapui Oulunkylään. Miehellä oli kiire poistua, ja asia jäi silleen.
Mutta Jönni ymmärsi, että hänen on tuo todistus vietävä todellakin papin kansliaan, todistaakseen että hän on vironnut, elää vielä. Sitä kai se Pinturikin oli silloin jo sanonut että: "Se olisi ollut vietävä pappilaan."
Ja niinpä lähti hän oitis Fredriksbergiin saavuttuaan näyttämään itseään papeille. Hän tuli Söörnäisten seurakunnan kansliaan ja ojensi papille tuon paperin. Pappi silmäili sen ääneti, merkitsi vainajan kuolleeksi, ojensi paperin takaisin ja sanoi lyhyesti:
"Näyttää vain haudankaivajalle."
Sillä hän luuli Jönnin olevan tuolle vainajalle hautaa tilaamassa.
Jönni oli jo poistua, kun pappi silloin äkkiä hoihkasi:
"Vartoopas vähän!" Jönni pysähtyi. Pappi arvasi hänen tarvitsevan vainajalle ruumisarkun, ja kun Kontiaisen ruumisarkkukauppa oli hänelle luvannut pienen prosentin jokaisesta ruumisarkusta, jonka voi papin suosituksella myydä, ja kun se liike oli vielä kristillismielinen, niin hän ojensi Jönnille sen ilmoituskortin, jossa suositeltiin liikkeen ruumisarkkuja y.m. hautaustarpeita.
"Tässä olisi… Eräs kortti", sanoi hän lyhyesti, kortin Jönnille ojentaen. Jönni pisti sen poveensa ja haikaili lähteä myömään ruumisarkkuansa. Ei hän ymmärtänyt, mikä kortti se oli ja miksi pappi sen hänelle antoi.
Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui prokuraattorinvirastosta toinen lääkärintodistus, jossa saman Jönnin todistettiin kuolleen sydänhalvaukseen. Pappi puheli silloin:
"Sepä mies on tehnyt kuolemasta lujaa. Kun kuoli myrkytykseen ja sitten sydänhalvaukseen."
Mutta ei auttanut muu kuin merkitä kirkonkirjaan molemmat kuoleman syyt ja lääkärien todistukset. Papin poistuttua puheli silloin salaepäjumalinen kirjuri:
"Se mies ei varmaankaan herää kuolleista tuomiopäivänäkään. Kun teki niin lujaa ja perinpohjaista työtä, että kuoli kahdesti."
Samoihin aikoihin aherteli Jönni ruumiskirstuaan pois pakaasista. Siellä Fredriksbergissä lyöttäytyi hänen seuraansa joukko tuntemattomia sakilaisia. He loittonivat metsään, ja siellä vieri päivä erinäisissä toimissa. Jönni näet innostui niille siellä kertomaan siitä tamperelaisesta suurveijarista, joka oli Ruotsissa ja Oulussa puijannut miljoonia. Hän kertoi sitä alttiisti, kuten lapsi, joka kertoilee satua, ja huudahti kateellisena:
"Sitä miestä lykästi. Suuri lurjus oli ja Tampereellakin yritti miljoonia kootessaan ihan tehdä tuhottomia, mutta lykästi vain sittenkin veijaria." Mutta kun hän oli sille nyt tuosta lykästämisestä kateellinen, kun ei hänelle itselleen ollut lykästänyt, niin hän kostaaksensa lisäsi:
"Mutta paha omatunto hänellä nyt toki on. Ja pelko että joutuu ruunun leipiin."
Niin kului päivä. Vasta pimeän tultua alkoi hän hommata maja-pahaseensa lähtöä, viipyi vielä asemalla ja vasta tuossa puoliyön seudussa kohotti arkun selkäänsä, pitkin selkää, sitaisi sen nuoravyöllä vyötäisen kohdalta kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti pimeähkössä yöhämärässä kävelemään majaansa kohti.
Mutta asian tälle kannalle kehityttyä oli prokuraattorinvirasto asetuksen mukaan julistanut Jönnin erityisellä päätöksellä kuolleeksi. Hän oli nyt kaikissa suhteissa niiden lakien ulkopuolella, jotka on säädetty elossa olevia varten.
* * * * *
Ja suri se Jönnin ammattikuntakin parhaansa poismenoa. Hankku oli saanut jo kirjeen ja testamentin. Hän isännöi tuon testamentin nojalla jo Jönnin huonevainajassa kuten aina isäntä.
Niinpä hän oli jo myönyt kaikki Jönnin perut. Senkin Jönnin ostaman sadan markan aviosängyn. Huone oli jo tyhjä. Ainoastaan se pöydän virkaa toimittava laatikko ja istuimet, puupölkyt, olivat jälellä.
Ja nyt he joivat siellä Jönnin hautajaisia, koko ammattikunnan ydinjoukko. Oli jo yö. Huone, joka oli päivälläkin pimeähkö, sen pienen akkunapahasen ruudut kun olivat päreillä ja rievuilla paikatut, oli nyt jo pimeä kuten aina yöllä. Pöydällä palaa kärysi viheliäinen lamppu vaivaisena kuten rakkauttaan ruikuttavan laulu. Sakea tupakan savu lisäsi pimeyttä. Akkunaton eteinen oli aina aivan pimeä.
Ja he joivat ja puhuivat vainajasta hyvää. He joivat jo Jönnin tavaroilla saatujen viimeisiä. Ylistivät Jönniä ylettömästi:
"Hän oli oikea… Ei mikään porvari rikkaanakaan", puhelivat he. Puhe johtui sitten Jönnin surulliseen kuolemaan, siitä kuolemaan yleensä.
"Ei… Ei palaa enää Jönni", puheli eräs kuin Jönniä kaivaten. Se oli selvä.
"Eihän sitä sieltä enää entisille koivilleen nouse", toisti toinen.
Ryypittiin lisää. Humaltuneet mielet olivat alttiit kuoleman vaikutelmille puoleen jos toiseenkin.
"Ylösnousemusta että on, sanotaan", alkoi nyt Hankku siitä Jönnin puheesta johtuen ja kysäisi äkkiä:
"Mutta onkohan tuota? Sitä kuolleen ylösnousua?"
Arveltiin. Toiset myönsivät, toiset kielsivät. Alkoi pieni kinastus.
"Senkö lemmolle sitä sieltä enää nousisi… Kun on jo koko maailmasta kuitti", kiivastui vihdoin eräs. Virisi siinä jo rähinä.
Mutta päätökseksi alkoi väsyä se, että ei sitä ylösnousemusta ole.
"Mikä kerran meni, niin vedä vaan risti päälle!" ynseili eräs.
Kankkukin taipui nyt niin uskomaan ja arveli:
"Muutenhan se olisikin vain kahtaannepäin kulkua… Joutavaa reissuamista ensin sinne ja sieltä takaisin."
Ja Hankun sana tehosi loppuihinkin. Taas päätettiin, että Jönnin päälle saa vetää ristin.
"Kuitti on Jönni jo nyt", todisti eräs. Hankku muisti nyt Jönnin silloin äkäillessään väittäneen, että kummittelee. Hän kertoi sen, selitti:
"Sanoi että kuollut voi… esimerkiksi juoppoa kun Herra rankaisee, nousta haudastaan ja astua syntisen eteen ja ottaa sitä nokasta kiinni ja sanoa että tällä tavallako sinä muljaat ja tuhlaat."
* * * * *
Ja miten ollakaan, niin se kummitus-asia oli, varsinkin näin pimeän aikaan, yösydännä ja vielä kuolleen kotona koko joukon toista kuin se ylösnousemus-asia. Yksi ja toinen jo vilkaisi ovea kohti, jonka takana oli pimeä eteinen.
Mutta he tekeytyivät ynseiksi sillekin uskolle. He yltyivät juomaan, kokien juuri sillä vaimentaa sitä kamalaa uskoa ja salata sitä toisiltaan.
Niin alkoi oikea mässäys ja rähinä. Nyt he jo, sitä outoa tunnetta voittaakseen ja toisiltaan salatakseen, puhuivat aivan pilkkasanoja.
"Kyllä vaan olisi Jönnikin retkillä!… Jos nousisi haudasta ja lähtisi reissuun sitä varten, että vanhaa ryyppyveljeään muistuttamaan siitä asiasta!" ivaili eräs, ja Hankku päätteli:
"Rauhassa saadaan ryypätä… Ei Jönni enää niskaan hyppää."
* * * * *
Mutta silloin kuului pimeästä eteisestä outoa kolinaa. Kaikki vaikenivat, katsahtivat oveen. Ovi avautui, ja siihen ilmestyi silinteri päässä Jönnin jykevä hahmo, pitkä ruumisarkku pitkinpäin selässä ja olalla risti.
Karkea kirous pääsi silloin jokaiselta, ja karjuen kuten aina kauhunlyömät syöksyivät kaikki suinpäin ulos kojusta, läpi pimeän eteisen, ollen tallata toinen toisensa, jopa Jönninkin, joka pelastui nyt kuolemasta ainoastaan siten, että ulos karkaava jätkälauma syöksi hänet arkkuineen syrjään.
Se oli rymy. Jotenkuten kauhustaan toinnuttuaan riensivät jotkut ilmoittamaan asiasta matkan päässä passissa seisovalle poliisille ja vaatimaan sitä ottamaan asiasta selvän.
Ja passissa oleva poliisi oli juuri varkain käynyt läheisen passipoliisin luona, ja he olivat puhuneet Jönnin kuolemasta. Sillä poliisi Malinen oli tuonut leikkauspöytäkirjan ja muut paperit. Molemmat he tunsivat Jönnin ja olivat asiasta nyt puhuessaan sanoneet:
"No nyt ei sekään enää anna vaivaa."
Ja heti heidän erottuaan saapuivat kauhistuneet jätkät toisen, poliisi Matikaisen luo, kertoivat Jönnin kummittelevan asunnossaan ja vaativat ottamaan selvää.
Ja poliisin täytyi. Ties jos on rikos tekeillä. Mutta hänkin alkoi arastua, kutsui sen toisen poliisin mukaansa. Asia tuntui oudolta. Hehän olivat juuri puhuneet Jönnin kuolemasta, ja nyt ilmoittivat jätkät tuon samaisen Jönnin kummittelevan elävänä, vaikka on kahdesti haudattu, välillä leikattu. Ei ihme, että he alkoivat arastella. He saapuivat Jönnin asunnolle varovasti, sisällisesti arkoina, aivan kuin hiipien.
Niin saapuivat he eteisen ovelle. Siinä he molemmat taas pysähtyivät. He paljastivat miekkansa valmiiksi, hiipivät hiljaa kuin hiiret eteisen läpi ja yhtäkkiä kiskaisivat oven auki.
Mutta Jönni istui silinteri päässä rauhallisesti ruumisarkkunsa kannella keskellä puolipimeää huonetta, söi juustoa ja ryypiksi hautajaisoluensa loppuja, olutpullo kädessä, ja puheli poliiseille tyynenä:
"Kukahan rietas se on täällä isännöinyt, niin että on vienyt koko kapitaalin. Niin sängyt kuin kaikkikin!" Poliisit oudostuivat. Toinen jo kiroili:
"Etkös sinä jo kerran kuollut?"
Jönni epäsi ja luullen sen lääkärintodistuksen vain todistavan, että hän on parantunut, haroi hän sen taskustaan, todistaakseen elossa-olonsa sillä, ojensi paperin poliisille ja käski:
"Lue tuosta."
Ja poliisi luki:
"Että satamajätkä Jönni Lumperi eli Jöns Lundberg Helsingin kaupungista on kuollut myrkytykseen ja oikeutettu haudattavaksi, sen todistan jo ennen vannotulla lääkärin valalla kuin myös tällä valallisella velvoituksella niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta. Aika ja paikka.
Nils Anselm Hypén.
Lääkäri."
"Häh?" oudostui Jönni, ja poliisi selitti:
"Tässä todistetaan, että sinä olet kuollut ja valmis haudattavaksi." Molemmat puolet olivat ymmällä. Alkoivat pitkät selittelyt. Mutta sittenkin se jäi heille epäselväksi.
Mutta Jönni nousi, tarjosi poliiseille ryypyt ja puheli ruumisarkustaan:
"Olin vain siellä matkoilla vähäsen kauppa-asioissa, niin ostin tuon irtaimiston sitä varten, että möisin hänet… Jos joku sattuisi semmoisen taloustavaran puutteeseen."
Poliisitkin olivat toki jo rauhoittuneet. Peräilivät kyllä yhäkin niitä
Jönnin matkoja, mutta Jönni selitteli viattomasti:
"Kauppaneuvos Lumperihan se tässä vain äsken kehoitti onnea koettamaan, niin yritin ja lähdin reissuun, mutta eihän se mitä onnistunut. Aina pimeyden valtakuntaa myöten sain vain turhaa koluta."
Poliisit poistuivat ja miettivät asiaa. He aikoivat tietysti kertoa kaikki poliisikamarissa, mutta kun heillä ei ollut huomenna siellä virka-asioita, jäi ilmoitus tuonnemmaksi, ja se seikka aiheutti sitten uuden selkkauksen.
* * * * *
Mutta samoihin aikoihin oleskeli Jönnin toinen morsian, Kourun leski, Helsingissä niitä rakkaustavaroitansa häitä ja kihlajaisia varten ostamassa. Samalla oli hänellä pankkiasioita toimitettavana.
Ja nyt hän joutui sisällisesti pulaan. Teki näet mieli käydä kuulua sulhastansa tervehtimässä, mutta siveänä ja hurskaana naisena ei tiennyt, olisiko se aivan sopivaa. Hän mietti ja mietti. Rakkaus veti.
Mutta eräs toinen pankki oli nyt korottanut talletuskorkonsa puolta prosenttia korkeammaksi sen pankin korkoa, jossa hän talletti isoja rahojansa, ja tuon toisen pankin tuttu virkamies oli häntä kehoittaen kehoittanut muuttamaan rahansa heidän pankkiin. Sitä asiaa punnitessaan sai leski nyt sopivan asian käydä sulhastansa kauppaneuvos Lundbergia tervehtimässä, neuvotellakseen hänen kanssaan asiasta. Tuntuipa kuin olisi hän velvollinenkin näin suuressa ja tärkeässä asiassa neuvottelemaan sulhasensa kanssa, varat kun olivat jo tavallaan yhteisiä ja sulhanen suuri liikemies. Hän siis pukeutui ihanaksi kuten aina rikas morsian ja lähti juhlallisin mielin tuolle tervehdysmatkalle sulhasensa, oikean kauppaneuvoksen luo.
* * * * *
Ja nyt oli kauppaneuvoksenkin talossa kiusaa Jönnin liiketoimista. Punturi oli saapunut maatilaansa myömään, ja hänen puheistaan oli kauppaneuvos tuon petkuttajan tuntomerkkejä kyselemällä alkanut epäillä veijariksi kaimaansa Jönniä, ja lopulta hän oli asiasta varmakin.
Ja silloin hän, aina ärtyisä ukko, raivostui Jönnille ihan tavallistansa ylettömämmin, ties miksi. Äkeällä päällä ollessansa hän yleensä kiukutteli koko konttoriväellensä, mutta varsinkin emännöitsijällensä, Emännöitsijä taas oli ikänsä talossa palvellut ja tunsi ukon. Kun muu väki noiden ukon kiukuttelujen aikana aivan hiipi varpaillansa, niin riiteli hän rohkeasti, jopa usein tiukastikin vastaan, ja ukko oli silloin aina kiroillut kaikkia naisia ja manannut emännöitsijän vastaan-riitelyistä:
"Tuommoisia ne naiset ovat."
Siksi hän olikin sanonut pysyvänsä niistä erossa, elävänsä vanhanapoikana. Nyt hän oli alkajaisiksi konttorissa kiroillut Jönniä, ja konttoriväki oli arvannut jatkon tulevan heidän osalleen ja he tekivät työtä kun kuumeiset. Hiljaa, niin että kuului vain kynän rapina.
Ja sitten oli ukko purkautunut emännöitsijälle ja oli kehkeytynyt riitaisuus, jota oli jo kestänyt oikeastaan lähes kaksi päivää. Ukko oli ärtynyt ja riidellyt ruuastakin, ja emännöitsijä kiihtyi siitä suorastaan tiukaksi ja uhitteli kuin omalle miehellensä.
"Se on sinun syy. Kaikki on sinun syy", kiukustui siitä ukko riitelemään ruokapöydässä umpimähkään ja tenäsi:
"Että kaikki on talossa nurin, se on sinun epäjärjestyksesi syy."
Emännöitsijä oli aivan punaisena uhmasta ja uhitteli vastaan:
"Nähdäänhän kenen on syy!" Hän uhkasi jo erota talosta, ei tosissaan, vaan riidelläkseen ja uhatakseen, poistui keittiöön ja päivitteli siellä ukosta palvelijoille vihaista:
"Niin tää nyt vasta isäntä on! Alkaa jätkän juoksuista kiukun!"
Mutta silloin lennätti hänelle konttoristineiti sanomalehden, jossa kerrottiin Jönnin kuolema, ja supisi tulisella kiireellä asian. Emännöitsijä silmäili lehden, ylvästyi voitostansa ihan muhkeaksi ja semmoisena viedä ryöhyytti voitokkaana lehden ukon eteen ruokapöytään ja aivan ilkkuen ilmoitti:
"Lukee nyt! Kuollut tuo on koko jätkä."
Ja sitä menoa ylpeänä ja ynseänä takaisin keittiöön. Yksin jäänyt ukko silmäili kertomuksen ensin nopeasti, luki sen sitten hyvin visusti ja aivan jäi miettimään.
Ja miten ollakaan, niin hän heltyi kaimansa kuoleman johdosta. Varsinkin kun se oli kuollut niin surullisella tavalla, myrkytykseen, kauheita kipuja kärsien. Hän tutki ja tutki kertomusta siinä ruokalautanen edessä, ruokaliina ryntäillä.
"Ai-jai!" puheli lopulta itsekseen, tyyten sulaneena. Hän leppyi jo emännöitsijällekin, hoihki sille keittiöön:
"Jenny Susanna hoi!" hoihki hän, mutta emännöitsijä oli nyt voitostansa ynseä ja ylpeä, ei ollut kuulevinaankaan kutsua ja saapui vasta tovin kuluttua, silloinkin muka muulle asialle.
"Tämä on surullinen kuolema! Yksi kauhea ja surullinen kuolema", puheli silloin lopen sulanut ukko, mutta vaimon sitkeydellä jatkoi emännöitsijä nyt jo teennäistä ynseänä oloansa, asetteli astioita kaappiin, ei ollut ukon puhelua kuulevinaankaan ja ynseili:
"Rouva teidän pitäisi ottaa, kauppaneuvos, niin oppisitte olemaan turhista suuttumatta", ynseili hän vain. Ukko oli sula kuin vaha. Hän huokasi ja lupaili nöyränä:
"Ei, Jenny Susanna. Minä ei ota koskaan frouva!"
Hän aivan huokasi, korjasi ruokaliinan paremmin ryntäillensä ja varustautui leikkaamaan paistia.
Mutta samassa riensi konttorineiti ja ilmoitti sulhastaan tapaamaan tulleesta Kourun leskestä:
"Täällä on eräs rouva Kouru, joka tahtoo tavata kauppaneuvosta."
"Mikä rouva?" katsahti häneen ukko, ja neiti ilmoitti:
"Sanoo olevansa kauppaneuvoksen morsian."
Ukko oli kirota. Hän luuli jonkun tulleen hänestä pilaa tekemään ja riensi ruokaliina ryntäillä opettamaan sitä.
Mutta ovella hän pysähtyi. Oli aikonut vieraalle pilantekijälle aivan kirota, mutta kun huomasi sen olevan arvokkaan emännän, niin ei voinut. Hän aivan hölmistyi, jäi katsomaan leskeen kuin ihmeeseen eikä tiennyt mitä sanoa.
"Häh?" sai hän siinä pulassa vain kysytyksi. Leski selitti:
"Jos minä saisin tavata sulhastani, kauppaneuvos Lundbergia." Taas ukko sanattomana katsomaan. Emännöitsijä odotti uteliaana, aivan ihmeissään.
"Va faan?" kääntyi lopulta ukko häneltä ihmeissään kysymään, ja kun emännöitsijä ei tiennyt vastata, kääntyi hän taas lesken puoleen ja ilmoitti:
"Minä olen kauppaneuvos Lundberg."
Ja nyt molemminpuolinen vaitiolo. Ovella seisova ukko katsoa tuijotti vain ymmällä leskeen.
"Puhutteko te ruotsia?" peräsi hän jo, luullen lesken sen hänen ruotsalaisen "va faan"-kirouksensa ymmärtäneen. Leski alkoi jo aavistella, että asiassa on jotakin vinossa.
"Pyydän anteeksi", puheli hän jo hämillään.
Konttoriin ehätti samassa liikkeen juoksupoika ja ilmoitti tavallaan riemuissaan:
"Nyt se Jönni jätkä tulee."
Ja ennenkuin ehdittiin tointuakaan, työntyi Jönni asioitansa selvittelemään ovesta. Uusi ällistys.
"Häh?" pääsi taas hämmästyneeltä ukolta, ja hän jäi nyt katsoa tuijottamaan kuolleeseen Jönniin oudostuneena, kuten äsken yhteiseen morsiameensa. Jönni huomasi lesken, oivalsi asian ja mulkoili hyvin omituisesti.
"Saatans Jönni!" pääsi lopulta ukolta rehti kirous, ja hän alkoi nimitellä Jönniä jätkäksi. Sillä aikaa hävisi Kourun leski kenenkään huomaamatta kuin varjo tai sadun henki. Jälelle jäi vain kaksi piintynyttä vanhaapoikaa, ja nyt alkoi pitkä tilinteko. Tuo tilinteko tuli ukon puolelta alkuvaiheiltaan ankaraksi, varsinkin sen vuoksi, että hän oli tämän morsiamensa odottamattoman ilmestymisen johdosta joutunut nyt uudestaan raivoisaksi, vaikka ei hän tosin Jönnistä ehtinyt vielä aavistaa niin suuria, että se olisi siinäkin ollut pelissä, esiintynyt hänen nimissään arvokkaiden naisten kevytmielisenä viettelijänä ja hurmaajana.
* * * * *
Mutta emme ryhdy sen tilinteon vaiheita kuvailemaan, varsinkin kun ukko käytti siinä monta omituista sanaa. Ajan kanssahan kaikki tietysti selvisi. Mainitsemme vain nyt jo kertomuksen juoneen nähden etukäteen sen, että aikansa Jönnille kiroiltuaan ukko lopulta taas tuolle kaimallensa lauhtui ja kaiken lopuksi sitten jo ryhtyi siltä tyynesti asiaa kyselemään ja tutkimaan kaikella oikean liikemiehen tarkkuudella.
Ja kaikesta sitten perille päästyään hän lopulta suorastaan taas heltyi Jönnille. Se Jönnin miljoneeriksi yrittäminen häntä aivan liikutti lopulta. Oli sitä hänkin aikoinaan yrittänyt, ja miten ollakaan, niin hän suli huomatessaan jätkässäkin tuulahduksen sitä miljoneerihenkeä, joka oli ollut koko hänen oman elämänsä sisällyksenä. Hän kestitsikin Jönniä ja siitä sen miljoneeriksi yrittämisestä loppujen lopuksi jo huvitettunakin puheli Jönnille:
"Se oli ajattelematon yritys."
Arvasi sen. Hän lisäsi:
"Ei sinusta tule enää miljoneeriä." Jönni uskoi sen nyt, kun kauppaneuvos vakuutti. Hän vastaili:
"Kyllähän se kauppaneuvos tietää… Kun on kokemusta."
Ja hän rohkaistui nyt ukon hyvyydestä, ja hänessä heräsi taas se jätkän ainainen juomarahahenki. Siinä hengessä eläen hän jo ryhtyi selittämään ja lieventämään tätä erehdystänsä sillä kuolleistaheräämis-asiallansa, ilmoittaen hyvän lapsen vilpittömällä kavaluudella:
"Siinä toisessa elämässäkin jo elin… Pimeyden valtakunnassa." Ja kun ukko kyseli, niin hän kertoili kuolleista heräämisestänsä yhä rohkeammin, kuten aina se, joka seikkailuistansa puhuessaan innostuu niitä lisäämään ja liioittelemaan. Ukko suli lopen. Juttu osaksi huvittikin, herätti myös sääliä, osanottoa.
"Ai-jai, Jönni!"
Jönni mulkoili ja selitti toimessaan:
"Ne sotkivat minut Antti Pitkäsen kanssa, niin että olin jo vähällä mennä muljahtaa."
"Jaa, jaa, jaa, jaa", puheli kauppaneuvos siitä sotkemisesta lisäillen:
"Sitä sotkeutuu. Ihmisen ja ihmisen välillä ei ole iso ero."
Ja hän lupasi nyt maksaa Jönnille eläkkeen, kymmenen markkaa kuussa, ja varoitti, ettei Jönni nyt enää sotkisi itseään ja häntä toisiinsa. Hän huomasi sen "sotkeutumisen" johtuneen hänen nimensä väärinlausumisesta ja selitti:
"Minun ja sinun välillä on ero."
Ja hän selitti:
"Se ero, että Lundberg ja Lumperi… B ja d on erona meidän välillä."
Jönni kuunteli visusti ja jykevänä kuin hirsi. Ukko kävi niin toverilliseksi, että alkoi jo kertoa siitä oudosta morsiamensa ilmestymisestä, vieläkään tietämättä sitä salaisuutta, että Jönni oli hänelle tuon lesken suloistuttanut. Hän alkoi:
"Minulle siinä eräs… hullu vaimoko lie ollut… Morsiameksi riiasi."
Mutta se oli Jönnille arin asia koko jutussa, se, että hän oli ollut niin lempeillä retkillä. Vanhanapoikanahan hän sitä ujoili toisen vanhanpojan edessä ja vielä enemmän muista hyvin ymmärrettävistä syistä. Hän mulkoili epäluuloisena, kierteli, puheli:
"Ka, se on nainen rakkaudessaan sokea." Ja sanatkin ja vertaukset hän löysi ja jatkoi:
"Sokea, niin että miehen lähellä kukoistaa kelle hyvänsä… Niinkuin esplanaadin sireeni, joka kukoistaa lämpimälle, kunhan se vain on lämmintä… Olipa se sitten touko- tai kesäkuun lämmintä."
"Jaa, jaa", mietiksi ukko. Jönni tunsi pelastuneensa. Erottiin. Jönni kävi noutamassa ruumiskirstunsa ja lähti sitä myömään. Talon talonmies oli ollut matkoilla, ei tiennyt Jönnin paluusta mitään. Oli vain kuullut sen kuolleen ja uskoi niin.
Ja silloin saapui poliisi Nuutinen, tuli suoraan Jönnin asunnolle ja aikoi vangita. Mutta kun Jönni oli poissa, ruumiskirstuansa myömässä, ja ovi kiinni, peräsi hän miestä talonmieheltä. Se taas, luullen Jönnin kuolleeksi, ilmoitti:
"Se on jo taivaassa."
Niinpä lähti Nuutinen poliisikamariin ja puhui asiansa. Mutta sinnekin oli jo saapunut prokuraattorinviraston virallinen ilmoitus Jönnin kuolemasta, ja komisarius ilmoitti:
"Se on nyt jo paremmilla markkinoilla." Nuutinen kävi ymmälle. Hän selitti vielä äsken nähneensä Jönnin Riihimäellä, mutta silloin hänelle näytettiin tuo prokuraattorinviraston todistus. Hän luki, epäili ja ihmetteli:
"Sehän nyt on ihmeiden ihme." Hän alkoi ihan kiistää vastaan. Ja lopulta sukeutui aivan kina.
"Minä sen paremmin tiedän", suuttui näet Nuutinen. Mutta kun se tuntui komisarius Pökeröstä turskilta puheelta, näin esimiehen edessä, niin hän suuttui ja komensi Nuutiselle:
"Ei täällä saa kinata."
Mutta komisarius Lepuri toki ryhtyi sovittelemaan ja tyynnyttelemään, puhellen Nuutiselle:
"Konstaapeli Nuutinen on nähnyt Riihimäellä kummituksia." Ja kun
Nuutinen vaikeni, niin hän aivan lohdutellen vakuutti:
"Kyllä Nuutinen saa uskoa, että se on kuollut." Nuutinen poistui. Käytävässä tuli vastaan Punturi ja, luullen Nuutisen olevan Helsingin poliiseja, selitti etsivänsä erästä Jönni Lumperia.
"Se on jo kuollut", ilmoitti hänelle nyt Nuutinen. Punturi masentui.
Hän alistui kuitenkin kohtaloonsa ja puheli:
"Minkäpäs sille sitten enää voi."
Ja luullen Jönnin olevan nyt jo iäisessä vaivassa hän kostonhaluisena
Nuutiselle lisäili:
"Mies kun on semmoisessa paikassa, että ei sen puheille pääse kunnon poliisi, vaan ainoastaan kelju… Jolla on itsellään helvettiin piletti."
Hän poistui allapäin. Nuutinen ei tiennyt miten selittää tämä ihme. Hän lähti mietteissänsä kauppatorille, joka kihisi väkeä täynnä.
Ja silloin hän eräässä väkijoukossa äkkiä huomasi Jönnin kauppaavan ruumiskirstua.
"Jönni!" huudahti hän. "Taasko sinä olet torilla soittamassa…
Taivaassa jo sanottiin sinun olevan."
"Ka… Nuutinen", ihastui Jönni ja puheli tyynesti:
"Täällähän sitä sinäkin taas huilaat."
Ja taas alkoi Nuutinen häntä soimata ja haukkua ja sanoi hänen kuolleen, mutta Jönni oikaisi:
"Näithän sinä itse, että minä heräsin kuolleista."
Ja jokapäiväisiin asioihin oitis mennen hän tavallisilla puheilla jatkoi, selitti:
"Tuntui tämä ruumislotja liialta mööpeliltä, niin palasin tätä myömään."
Mutta nyt ei Nuutinen sietänyt mitään, vaan haukkui vain ja riiteli, ja kun muisti ne Punturin sanat, että Jönniä hakemaan ei enää pääse kunnon poliisi, vaan kelju, niin hän ihan ärjäisi:
"Olenko minä sitten kelju… Että sinut piti vieläkin nähdä."
Hän oli aivan suunniltaan. Jönni kyllä koki häntä sovitella, puheli:
"Ystävyksiä meidän pitää olla… Ja aina yhdessä… Sillä eihän poliisiakaan olisi, jos ei olisi jätkää."
Mutta ei se auttanut. Nuutinen ei nyt välittänyt niistä, ennenkuin oli kaikki visusti tutkinut, ja niin selvisi Jönnin ihmeellinen asia sellaisena kuin se tässä on kerrottu. Kun Jönnin huomattiin eläneen ja toimineen ja kuolleen niin monena, niin poliisimestari hänelle sanoi:
"Sinuahan on ollut kokonainen lauma… Kun on riittänyt niin moneen kuolemaankin." Mutta Jönni vastasi siihen vain että:
"Monenahan me ihmiset yleensäkin olemme. Aina varallisuutemme ja tilanteen mukaan." Ja hän lisäsi:
"Eihän maailmassa ole ollut ihan yksinään muut kuin Aatami. Jolla ei ollut kenen silmissä ja kukkarolla olla ja elää monena."
Mutta sitten he leppyivät hänelle, kun poliisiherroille selvisi kaikki, se, että Jönni on kuolleista herännyt, ja hänen miljoonapuuhansa, ja niin ne siitä hänen heräämisestään sanoivat:
"No… Hän hoksasi tulla aikanaan litviikille."
Ja heille selvisi Jönnin liikemiesnero ja he puhelivat:
"Se on todellakin liikemies: ei jäänyt odottamaan epävarmaa litviikkiä taivaassa, jolloin voi olla jo kassa tyhjä, vaan hoksasi, että paras on ottaa palkka oitis ja nauttia se jo täällä. Sillä miehellä on miljoonamiehen äly."
XX.
Ja nyt alkoi Jönnin elämä valua entiseen uomaansa. Hän möi jonkun ajan kuluttua ruumisarkkunsa, joi rahat ja alkoi taas tasaisesti ennallaan elää.
Mutta sitten alkoivat ne metsäyhtiön herrat vaatia Jönnille rangaistusta ainakin petosyrityksestä. Heille kun se oli aiheuttanut menoja. Mutta kun he yrittivät, niin huomattiin Jönnin olevan lain mukaan kuolleen, ja lakimiehet ilmoittivat:
"Ei kuollutta voi oikeudessa vioistaan syyttää. Laki ei sitä salli."
Ja kun prokuraattorinviraston päätöksestä, joka on korkein, ei voinut vedota, niin täytyi luopua asiasta ja Jönni jäi kuolleeksi.
Mutta siitä hänelle koitui harmia. Toveritkin näet sillä aina härnäsivät ja sanoivat lastin purattajille että:
"Ei kuollutta saa työssä pitää. Siitä on sakko."
Siitä pula. Elävän oikeudet voi kuolleeksi julistetulle myöntää ainoastaan hallitsija, jos sitä anotaan, mutta se olisi maksanut sata markkaa.
Mutta taas auttoi kauppaneuvos kaimaansa, maksoi nuo sata markkaa, ja Jönni anoi hallitsijalta saada vielä elää ja saikin sen oikeuden armosta. Sitä päätöstä hän nyt uskollisesti odotteli.
Ja sitten heltyi kauppaneuvos kaimansa kohtaloista vielä niin, että puheli:
"Sinä, Jönni, pelastit henkesi suuresta vaarasta. Sinun pitää saada hengenpelastusmitali."
Ja hän hankki sen mitalin Jönnille, Voi hän, vaikutusvaltainen pohatta kun oli. Mutta Jönni esteli. Hän puheli:
"Hankulle se sopisi paremmin. Hän pelasti minut kahdesti."
Ja kauppaneuvos hankki hengenpelastusmitalin Hankullekin, ja he kävivät molemmat mitali rinnassa ja olivat ylpeät siitä.
Ja silloin hän joi oman itsensä. Kun näet tuntui, että on hengenpelastusmitalin saamisen johdosta välttämättömästi pidettävä pidot, eikä ollut rahoja, niin hän keksi keinon: kun yliopistoon ostettiin ruumiita leikkausta varten, niin hän möi ruumiinsa siellä leikattavaksi kuoleman jälkeen, koska jo oli kerran ennenkin leikattu.
"Kun kerran tuli juoduksi kirstu, niin menköön sisuskin kuoren mukana", puheli hän kauppaa tehdessään. Hän sai sata markkaa ja piirsi puumerkkinsä kauppakirjaan. Ja piti komeat pidot, päätti joka pennin. Ja niin ei hänellä, niin paljon kuin olikin etsinyt, ollut kuollessaan enää omaa ruumistakaan. Sitä hengenpelastusmitalinsa kemuissa juodessaan ja muistaessaan, että oli ruumiinsa myönyt yliopistolle, hän puheli:
"Sielläpähän on yliopistossa sitte opissa. Niin että osaa sen kurssin käytyään tulevassa elämässä olla ja elää paremmin kuin täällä osasi."
Ja silloin, kekkerien jälkipäivänä, saapuivat paperit, joissa Jönnille myönnettiin hallitsijan armosta oikeus vielä elää. Mutta kun ne olivat saapuneet, sanoivat toverit:
"Se tuli nyt jo liika myöhään… Kun sinä jo möit ruumiisi, niin sinulla ei ole nyt ruumista millä elää."
Ja Jönni myönsi asian niin olevan ja siksipä hän ei vienytkään enää papereita papinkansliaan, että hänet olisi voitu merkitä elossa olevaksi, ja niin kulki hän papinkirjoissa edelleenkin kahdesti kuolleena ja oli siitä iloinenkin, sillä hänen ei nyt tarvinnut maksaa henkirahaa, kun hänellä oli ainoastaan henki, vaan ei ruumista. Ja nyt kun kaikki oli mennyt, puheli hän miljoonamiehenä olostansa, muisteli:
"Miljoonia sitä minäkin jo liikutin." Ja kun sitä asiaa toverit pohtivat, niin hän alistui tuloksiinsa tyytymään, puhellen:
"Samahan se kummin päin miljoonaa liikuttaa: kokoaako vaiko riepoittaa, yhtä hyvin sitä on miljoonamies."
Ja hän aivan selitti:
"On se laivamieskin laivamies, seilasi etelää tai pohjaa kohti." Ja kun hän ei itseänsä kiinniottaessaan ollut itsellänsä voinut ansaita sitä puolta miljoonaa, niin hän tyytyi ja selitti:
"Sainhan minä sillä — veijarilla — toki sitten kiinnisaatuani yliopiston palkinnon, sata markkaa." Ja toverit myönsivät, että hän on ollut taitava etsijä, ovela salapoliisi ja reilu miljoonamies miljoonaa riepoittaessa, jota todisti sekin, että hän oli saanut sen niin tarkkaan riepoitetuksi, että ei ollut enää omaa ruumistakaan, miltä kuolla ja mistä ruunulle henkiraha maksaa.
Mutta sitä hautaristiänsä ei Jönni missään vaiheessansa juonut, kuten oli nyt kuolemansa jälkeen ruumiskirstunsa ja kaiken muun ryypännyt. Hän säilytti sen visusti Hankkua, pelastajaansa varten, johon hän oli nyt entistä alttiimmin kiintynyt, ja kun Hankku sitten kuoli, niin hän pystytti ristinsä niine kirjoituksinensa, niin että siinä ilmoitettiin Hankusta: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi, Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."
Mutta sikäli hän oli muuttunut, että ei kieltänyt enää ylösnousemusta, kävi kirkossa ja ehtoollisella. Vakavana syötteli hän nyt ystäviänsä, pulukyyhkysiä, joihin hän oli nyt kiintynyt entistä hellemmin, ja todisteli siitä miljoneeriksi tulosta muille että:
"Se on vaikea asia… Kun sitä ei nuorena ole alottanut jo kymmenvuotiaasta, kuten kauppaneuvos Lumperi."
Tosissaan hän sitä puhui ja varoitti:
"Ei pidä yrittää miljoneeriksi! Siinä voi tulla köyhälle konkurssi."
Hän muisti, miten kovalle se oli ottanut, kun hän sitä yritti, ja hän selitti:
"Jos on miehellä oikein miljoonamiehen luonto, niin miljoona ei ennätä läpikään käydä… Menee jo ennen kuin on tullut."
* * * * *
Ja sitten tapahtui yhä ja yhä uutta, joka ikuistutti Jönnin, tuon taivaanlintusen, suorastaan kuolemattomaksi.
Sillä Janne Limperi oli kuullut Jönnin vaiheista ja ihastunut niihin ja hänen elämänaatteeseensa. Hän oli etsinyt Jönnin, hurmautunut hänen vaiheistansa ja tuosta hänen vapaasta elämänaatteestansa, kuten aina salapoliisiromaania lukiessa ja kuten ihastutaan kaikesta iäisestä. Kurillaan hän sen kaiken tosin alkuaan teki, mutta leikistä tulikin sittemmin tosi.
Ja niinpä osti hän Jönniltä sen nimen käytettäväksensä Jönnin kuoleman jälkeen. Hän maksoi siitä kolme markkaa ja Jönni joi ne. Sittemmin Janne vajosi Jönnin jälille ja oli Jönnin kuollessa jo valmis nimeä perimään, ja toverit sanoivat Jönnille, että hän joutuu nyt taivaanvaltakunnassa irtolaiseksi, kun hänellä ei ole nimeä.
Mutta ei Jönni hätäytynyt. Hän puheli:
"Minä rupean siellä etsiväksi poliisiksi ja etsin oman nimeni. Kun olen jo ajassa siihen toimeen harjaantunut." Ja niin oli hän varannut itsellensä taivaanvaltakunnassa jo vakinaisen viran, ja siitä toimesta kirjoitetaan vielä monta ihmeellistä kirjaa. Janne Limperi harjoitteli itseään Jönnin toimeen Kotkassa, jossa poliisit häntä kantoivat, kuten Nuutinen Jönniä, ja hän oli jo muuttanut nimensäkin Janne Limperistä Jönni Lumperiksi, jonka nimen oli Jönnilta ostanut.
Ja kun toverit johtuivat puhumaan Jönnille siitä, että hän on salapoliisina etsinyt omaa itseänsä, niin hän selitti:
"Johan minä sitä silloin aina sanoin, että se veijari pyörii varmasti ihan minun silmissäni, vaikka minä en sitä vain huomaa."
Ne toiset kyllä aina pyrkivät tekemään pilaa ja sanoivat:
"No nyt sinä sitten löysit itsesi… Sen suurhuijarin."
Mutta ei Jönni siitä pahastunut, vaan puheli tosissaan, vakaana:
"Ka sitä ei ihminen löydä omaa itseäänkään, jos ei sitä ahkerasti ja kaikilla kujeilla ja keinoilla etsi." Ja varmasti hän lisäsi:
"Mutta minä kun etsin, niin nyt minä tiedän, että minä olen se. Näen kuin peilistä. Ja mitä sitä muuta tarvitseekaan."
Ja silloin toverit hänelle taas filosofeerasivat, tekivät hyväntahtoista pilaa. Kun hän etsiessään oli oman ruumiinsakin jo juonut, niin he nyt puhelivat:
"Ja nyt kun sinä löysit oman itsesi ja sait vielä sen lisäksi armossa luvan elää, niin sinulla ei ole enää omaa ruumista, millä elää ja juoda, ja minkä rinnassa henkesipelastusmitalia pitää… Kun jo möit ruumiisi yliopistolle ja joit. Eikä nimeäkään ole."
Sen myönsi Jönni ja selitti vakaana:
"Ka ne ovat etsiessä… niin itseään kuin muutakin arvokasta katoavaa etsiessä menneet kaikki… Niin ruumis kuin muukin."
Mutta ei hän surrut. Olihan hänellä toki oman henkensä pelastusmitali, jos kohta sitä täytyi nyt kantaa vieraalle myödyn ruumiin rinnassa, mutta hän alistui ja puheli:
"Henkihän se on kuitenkin enemmän kuin ruumis. Ja ruoka tarpeellisempi kuin itse vatsa." Ja kun joskus kevytmieliset häntä härnätessään häneltä vieläkin kysyivät: "Onko Jönni jo löytänyt itsensä?" niin hän ei suuttunut, vaan vastasi:
"On." Ja koska hän oli sen Jönnin itsensä jo juonutkin, niin hän selitti:
"Löysin ja join suuhuni hautoineen päivineen. Niin että nyt on Jönni lurjus varmojen lukkojen takana."
Ja aivan toisti, vakuutti:
"Niin että se on minussa. Se lurjus… Minussa sisällä."
Ja hän oli ylpeä siitä, että oli ollut niin taitava salapoliisi, saattanut etsimänsä lurjuksen niin lujaan linnaan ja niin varmojen telkien taakse. Liisa häntä kyllä kerran nuhteli siitä, että hän kaikki oli juonut ja tuhlannut, soimaten:
"Mikä miljoneeri siitä semmoisesta tuhlaajapojasta tulee!… Joka juo ja tuhlaa ruumiskirstunsakin ja itsen ja nimensäkin." Mutta Jönni vain vastaili raamatun sanoilla:
"Joka itsensä kadottaa, hän löytää sen… Ja Isällä ei miljoona lopu… Kun on semmoisen miljoona-Ukon poika." Ja siltä isältänsä hän sanoi perineensä sen miljoonamiehen luonnonkin ja tuhlaajaluonnon.
"Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa", puheli hän.