Hän muisti, miten hän kerran oli niiden ainaisten ystäviensä huomannut pesineen vinnille vanhaan kalossiin, jossa emä hautoi. Siitä hän johtui jatkamaan, runoillen:
"Vaikka meillä ei olisi muuta kuin kenkäraja, niin siihenkin me teemme pesän, kun rakkaus alkaa meissä naputtaa."
Ja Liisankin mieli siitä jo yleni, ja he olivat kuin kaksi rakastavaa lasta. Ihan oli Liisan silmäkulmaan liikutuksen kyynel kihota, kun hän vastaili heltyneenä, tapaillen:
"Niin… Sanoo… Vaikka ei olisi kuin kenkäraja nyt…"
Ja niinpä ryhtyikin hän jo oitis puuhaamaan sen uneksimansa oikean kaupan avaamista. Aluksi hän ostaa Moilasen makkara- ja herkkukaupan — siitä kun vaatikin omistaja käteistä ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta. Mutta silloin riiteli hänelle taas sisar:
"Senkö pahusta sinä siitä ostat!"
Ja harmistuneena, äkeänä hän jatkoi:
"Jätkän saat mieheksesi, niin se syö muutamassa viikossa kaupastasi kaikki herkut."
Ja Liisa alkoi asiaa arvella. Hän huomasi sisaren puhuneen oikein ja siksipä hän rupesi Pösön kanssa hieromaan kauppaa sen omistamasta nahkakaupasta. Ei tuota siinäkään tarvinnut käteistä yli kahdenkymmenentuhannen, niin että kaikki näytti onnistuvan nyt hyvin.
Sillä Jönni ei ollut hänelle puhunut mitään talonostopuuhistaan. Aikoipa suorastaan yllättää Liisan: tehdä kaupat ja puhua asiasta vasta sitten kun voitot ovat jo varmat.
Eikä Liisakaan arvannut nyt vielä puhua Jönnille omista osto-asioistansa, ja niin valmistuivat nyt kahdet kaupat.
Mutta Jönni alkoi jo varustaa taloutta. Hän osti sängyn, oikein kahden hengen sängyn, jopa hyvän. Maksoi sata markkaa. Osti myös yhtä ja toista muuta semmoista, jota tarvitaan kahden lempivän elämässä.
Mutta Liisan ja Pösön nahkakaupan kauppaa välitti taas Naukkarinen, ja Liisa oli maksanut hänelle jo käsirahat, viisikymmentä markkaa, ja hänestä tuntui, kuin hän jo olisi ison kauppiaan ja porvarin emäntä, ja hän suorastaan jo rakasti Jönniä.
V.
Oli kulunut joku päivä.
Nyt valmistautui Jönni talonostomatkalle lähtemään. Yhäti oli häntä näinä viime aikoina kiusannut ja suututtanut se, että ammattikunta tulee häneltä ryyppyjä vartomaan. Varsinkin se ainainen Hankku häntä suututti yöt jos päivätkin, ja hän varoi ja kiersi sitä minkä voi.
Ja nyt se samainen Hankku tulla vääntäytyi aivan siihen läksiäisille, juuri kun Jönni oli pukeutumistoimissa. Tavallista pahemmin suututti Jönniä nyt tuo pelastaja. Sen kun viskasikin siihen juuri sillä hetkellä, jolloin oli matkalle lähdön johdosta siitä eroon pääsemäisillään. Tuntui kuin se olisi tullut nyt juomaan kaikki talonostoon tarvittavat rahat. Siitä erikoisempi harmi.
* * * * *
Ja niinpä alkoikin hän oitis Hankulle suorastaan juonitella. Kavalasti tosin, tekeytyen muka tavallisin äänin puhuvaksi. Pukeutumistouhussa ollen hän nytkin rajoitetun puheenaiheen miehenä johtui alottamaan juonittelun vanhasta aiheesta, alkaen:
"Sinä, Hankku, puhuit silloin Turkin sulttaanista, mutta ei se sinun tietosi ollut oikea."
Kintturemelejä hän kopisteli ja leveästi ilmoitti:
"Turkin sulttaanilla on valtakunta hallittava… Niin että elä luule, että se joutaa semmoisen akkaliudan kanssa kuhnustamaan ja eukkojen jälissä juoksemaan."
Hän oli sen tietonsa tekaisemalla tekaissut, mutta aivan tosissaan hän sen sittenkin oli ilmoittavinansa. Hankku uskoi olevansa tarkasti perillä muhametin uskosta ja alkoi väittää vastaan. Hän koki selittää asiaa ja lisäili:
"Mutta sinä, Jönni, et ole siitä perillä… Et tiedä, että sulttaanilta vaatii sitä usko."
Hän selitti sitä tosi hartaudella. Mutta Jönniä vain yhä pahemmin harmitti. Ainoastaan vaivoin jaksoi hän vihastumisensa aivan ylettömäksi pääsemästä hillitä.
"Kehnoako sinä uskosta tähän sotket!" pääsi häneltä lopulta kuitenkin äkeä oikaisu, ja eväitä kokoellen hän jatkoksi ynseili jo vihaisena:
"Sinä vain kalastat uskolla."
Se oli häneltä jo ilmi-riitaa. Hän puuhasi hitaasti, jykevästi ja jatkoi halveksuvaa:
"Minä olen jo uskon hylännyt… Niin että kun ihminen kerran kuolee ja luut lahovat, niin ei se enää ylös nouse."
Hän riiteli sitä jo ihan hartaasti. Ja Hankkukin siitä kiihtyi omaansa puoltamaan. Hän yritteli väittämään, että ylösnousemus on, mutta Jönni harmistui siitä lopen ja riiteli, ilkkui:
"Koetahan!… Koetahan ylösnousta, tokko onnistuu!"
Ja ettei vain Hankku ehtisi ryypyistä puhua, hän sitä kyytiään siinä kiirehtiessään jatkoi:
"Mutta sen sijaan kummittelee kuoltua… Voi esimerkiksi juopon miehen eteen ilmestyä kuollut, ja silloin siinä on jo kiikissä mies."
Ja hän riiteli ja peloitteli kummituksella kuin mikäkin. Hankku koki siinä väittää vastaan, mutta Jönni vain yltyi ja tenäsi:
"Koetahan eikö kummittele!"
Se oli jo aivan haukkumista, se vihainen, äkeä ääni ja muu. Hankku siitä jo ihan oudostui ja masentui, ja kun vielä kina jatkui, niin hän jo Jönniä tavallaan nuhdellakseen ja soimatakseen väitti:
"Sinä, Jönni, sorrat!"
Ihan hän oli ihmeissään Jönnin jumalattomuudesta ja oudosta vihasta ja jatkoi:
"Sinä olet jo oikea porvari… Kun rikastuit, niin porvariksi pahenit!
Ja kiellät ylösnousemuksenkin ja sielun."
Tuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.
Mutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi ylösnousemiseen.
"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain maata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku", ilkamoi hän kuin uhalla ja sitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.
Ja niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä vihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan raapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:
"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin porvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun."
Mutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko uskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun Hankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän mieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja kaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.
* * * * *
Se oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä suorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin mieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä vakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni oikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun lisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi lähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.
Ja niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:
"Hankku siinä… Puhui uskosta!" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui oitis ja jatkoi:
"Minä uskon uskonasioissa ainoastaan sen, että sittenpähän näkee kun kokee, mutta Hankku sotkee siihen ylösnousemuksen ja Turkin sulttaanin."
Ja niin johtui hän Turkin sulttaanin vaimoasioista omaan asiaansa, peräsi Liisan uskollisuutta ja vakaata aikomusta. Liisa siitä epäluulosta lopulta ihan jo kimpaantui ja milteipä äkeästi äsähti:
"En minä mikään mormooni ole."
Ja Jönni heltyi taas, uskoi ja alkoi sovitella puhettaan:
"Minä vain vakuuden vuoksi."
Ja alkaen rauhoittua hän selitti:
"Naisen rakkaushan näet on yleensä häviävää niinkuin saunan löyly… Kun sitä — löylyä tarkoitan — lyöt, niin sitä on, mutta itsestään ja huomaamatta se myös haihtuu."
Ja taaskin hän vakuutti omaa uskollisuuttansa, vakuutti vilpittömästi, ja mielikin kävi ihan vakaaksi, kun hän puheli:
"Minä olen ankara etsimään."
Valitsemaan, hakemaan oikeaa ankara, hän tarkoitti, ja mieliala vakaana jatkoi:
"Ikäni olen tässäkin asiassa etsinyt. Vaikka se on hitaasti käynyt. Kun ei ole sattunut sopivaa löytämään."
Hän muisteli niitä asioitansa ja selitti:
"Ensin — nuorena arvelin sitä Kipsisen tyttöä, mutta se oli heiluluontoinen. Sitten sitä Kurvan leskeä Maijaa ja sen jälkeen Änkkä-Leenaa, mutta Maija kun oli kierosilmä ja Leena änkytti pahasti, niin eihän siitä mitä tullut."
Eikä Liisa nyt tullut mustasukkaiseksi, vaan puuhasi hellin mielin, ja samoin ilmoitti Jönnikin:
"Mutta kehenkään minä en ole kajonnut."
Viaton hän tunsi olevansa rakkauden asioissa, ja se oli myös tosi. Hän oli nyt varma Liisan uskollisuudesta ja niin lähti matkalle, maatilan ostoon, saapui rautateitse Tampereelle, josta oli vielä pitkät maamatkat Punturin taloon.
* * * * *
Ja täällä Tampereella hän tutustui nyt oitis Antti Pitkäseen. Tästä Pitkäsestä ei taas oltu aivan varmoja mikä hän oli miehiään, yhdet pitivät häntä jätkänä, toiset halunkkina. Hän oli jumalattoman pitkä ja laiha, nimensä mukaan oikea pitkänen. Torilla hän liikuksi väkijoukossa kuin majakka. Kaiken yli näkyi laihan ja pitkän Pitkäsen pää. Hän oli lapsuudestansa lähtien ollut n.s. heikko, juonut sen minkä oli saanut, elätellyt itseään kuin taivaan lintu jollain eikä millään. Joskus hän aherti jätkänä satamassa, toiste valitteli vaikka minkälaisia asioita, hankki viinoja, puuhasi huijarien asioilla, rehellisesti tosin, olematta itse osalla missään. Hän oli itse asiassa vilpitön lapsi kuten Jönnikin, viinan lapsi, pitkä taivaan lintunen, joka on viaton kaikissa teoissansa. Tampereen poliisille hänestä oli aina ollut työtä ja vaivaa aivan sama määrä kun Jönnistä Helsingin poliisille.
Ja niin joutui Jönni hänen tuttavaksensa kapakassa. Pitkäsen pituus ja laihuus kun herätti hänen huomiotansa, niin hän uteliaana kuin lapsi lyöttäytyi hänen seuraansa tervehtien:
"Sinussa näkyy olevan pituutta paksuuden kustannuksella ihan Porvoon metrillä mitaten."
"Ka, onhan tätä", myönsi Antti itsekin, ja niin olivat he tutut ja
Jönni jo kysyi:
"Oletko sinä mitä väkeä? Niin että et suinkaan porvari?"
Ja Antti kertoili nyt niistä monista kirjavista elinkeinoistansa ja ilmoitti:
"Minä olisin jo rikas mies, jos en joisi."
Ja niin johtui hän juttelemaan, kuinka hän oli viime viikollakin eräälle Hattulan talonisännälle, Tahvo Pännärille, neuvonut metsän ostajan, täällä Tampereella toimivan, äsken perustetun Metsäyhtiö nimisen osakeyhtiön, ja kuinka Pännäri oli saanutkin metsänsä sille yhtiölle myödyksi ja maksanut hänelle neuvojaisiksi viisi markkaa ja pullon viinaa. Jönni hoksasi heti, että hänelle on miehestä hyötyä. Naukkarinenhan oli puhunut, että Punturin talon metsällä voi ansaita sadat tuhannet, ja nyt löysi hän Antti Pitkäsen välityksellä tuon samaisen metsänostajankin jo ajoissa. Heistä tuli oitis hyvät ystävät, oikea taivaan lintuspari. Jönni otti Antilta tuon metsäyhtiön osoitteen, juotti häntä ja puheli jo asioistansa, ilmoitti:
"Minäkin olin alkuaan rutiköyhä, mutta sitten rikastuin. Ensin lotterilla kaksituhatta ja kohta sen jälkeen naimiskaupalla kaksikymmentätuhatta, ja nyt se jo menee. On jo iso metsäkin myötävänä."
Sitä Liisan asiata hän sillä naimakaupalla tarkoitti ja niillä Liisan rahoilla ostettavan Punturin tilan metsää sillä metsällä. Hän altistui uudelle ystävällensä, avasi sille sydämensä, kertoili:
"Minä olen ikäni etsinyt. Ensin yhtä ja sitten toista. Mutta minä olen tällä haavaa yksinomaan rikkauden perään." Rikkautta etsimässä, hän tarkoitti. He istuksivat Tampereen satamassa, ja Jönnin mieleen kuvastuivat siellä Helsingin satamat ja torit. Köyhää tämä kaikki täällä oli niiden rikkaaseen runsauteen nähden. Hän aivan kaihoili noita ainaisia olosijojansa, kaihoili kuin lapsi, oli ensi kertaa sieltä poissa. Hän mietiksi hetken, mieli painui muistoista aivan runolliseksi, ja niinpä hän alkoi äkkiä Antille puhella:
"Israeelin lapset söivät mannaa korvessa", alkoi hän. Mutta ei siitä sen pitempää sitä sekoittamatonta raamattua tullut, vaan hän kuin toisin puhuen lisäsi:
"Mutta minä olen aina enemmän sen opetuksen puoleen, että… mikä turulla tulee, sen pitää myös turulla mennä." Toreja, niitä Helsingin toreja ja satamia hän sillä raamatullisella turulla tarkoitti, niistä ja niiden elämästä runoili.
Ja Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli jäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän veltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin miettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa, niin hän äkkiä puheli:
"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan… Sitä jo silloin eläisi." Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni puolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia niin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän miehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.
Niin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti, eivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän kohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että he tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä seikkailuansa.
Mutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli Antti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui muistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään huijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan osui lausumaan:
"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi."
Ja hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa laihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta iloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:
"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka."
* * * * *
Mutta suollamme kertomusta edelleen.
Sillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville tiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos Jöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka painosti kiinnityslainan lisänä.
Ja niinpä olikin Jöns Lundbergin konttorista, kun oli saatu kuulla tilan olevan myötävänä, tiedusteltu Punturilta kirjeellisesti sen hintaa. Punturi oli vastannut. Hinta ei tosin tuntunut Lundbergista kohtuuttomalta, mutta sittenkin hän oli jättänyt asian silleen. Hän toivoi, että Punturi raha-asioissa vaikeuksiin jouduttuaan laskee itse hintaa.
Mutta Punturi käsitti asian toisin. Kun siitä ei sen enempää kuulunut eikä tullut kieltäytymiskirjettä, luuli hän, että asia on vain viivästynyt viikon, toisen, ja niinpä hän joka päivä odotti, että Lundbergin liikkeen puolesta tullaan kauppa päättämään. Itse hän ei Lundbergia tuntenut, mutta oli kuullut paljon puhuttavan sen itaruudesta. Varsinkin sitä, että tuo upporikas kauppaneuvos piti vaatteensa kuluiksi, olivat liikkeen työnjohtajatkin maakunnissa nauraneet ja kansallisen tavan mukaan koristaneet asian aivan huikeilla liioitteluilla, kuten aina tämmöisissä asioissa. Olipa menty niinkin pitkälle, että oli ukon housuista tehty pilkkalaulu, joka kierteli maakunnassa ja maalasi nuo housut suorastaan rutalehousuiksi, vaikka ne todellisuudessa olivat ainoastaan nukkavierut, hieman kuluneet, mutta silti ainakin velkaisen miehen housuiksi säädylliset.
Ei siis ihme, että Punturin väellä oli kauppaneuvoksesta, varsinkin sen pukuasioista, kerrassaan omituinen ennakkokäsitys.
* * * * *
Ja nyt sitten saapui Jönni, istahti, pani tupakaksi ja oleili. Hänen omituinen olemuksensa ja varsinkin pukunsa, jätkänhousut, jätkänkengät, silinterihattu ja vanha herrasrokki, herättivät oitis huomiota. Punturi tupakoi ääneti ja alkoi aavistella, että vieras on itse kauppaneuvos Lundberg eli Lumperi, niinkuin hänen nimensä täälläkin, näin kansallisilla seuduilla kuului. Muukin väki vaikeni ja oleili kuin arkaillen, siivoillen huonetta noin rikkaan vieraan ja velkojan vuoksi.
Niin vaiettiin. Jönni oli jo saanut tupakan kuntoon ja alotti nyt puhelun arvellen aluksi:
"On tässä iso tupa."
"Ka", vastaili kumarassa, vakavana tupakoiva Punturi lisäillen:
"Onhan tässä näihin asti sopinut elämään."
Ja niin alkoi puhe mennä väännätellä. Vähä vähältä väänsi Jönni tarinaa asiaansa kohti ja lopulta kysäisi suoraan:
"Jaa niin että myötävänäkö tää talo on?"
Hinnasta huolehtiva Punturi alkoi silloin tietysti aluksi hidastella, milteipä kiellellä.
"Ei tässä niin myöntihalujakaan ole… Paitsi minkä tää akkaväki on ruvennut vähän siitä puhumaan", väänsi hän kuin muina miehinään, Mutta kun Jönni jatkoi, oli hän taipuvinaan ja lopulta jo kysäisi:
"Kukas tää vieras on?"
Ja Jönni alkoi selittää. Miten liekin ollut, niin johtui hän aivan vaistomaisesti nyt vetoamaan isoisiin tuttavuuksiinsa, kauppaneuvos Jöns Lundbergiin. Hän kysäisi:
"Tunnetteko kauppaneuvos Lumperin Helsingistä?"
Tietysti Punturi sen myönsi, ilmoittaen:
"Tokihan me kauppaneuvos tunnetaan… Korvakuulolta nimittäin."
"No", ilmoitti siihen Jönni, varmasti kuin iskien. Hän aikoi ilmoittaa olevansa tuon kauppaneuvoksen kaima, mutta miten ollakaan niin ajatustyö kääntyikin omavaltaisesti uusille urille. Hän pysähtyä töksähti sen johdosta tuohon "no" sanaan ja jatkoi toisin äänin, kuin toisesta asiasta puhellen:
"Mutta mitäpä niistä… Kauppaneuvoksista ja muista… Samoja kuolevaisia me kaikki täällä ajassa olemme."
Mutta Punturi ymmärsi nyt lopullisesti asian niin, että Jönni on kauppaneuvos Lundberg. Häntä miellytti se, että tuo samainen kauppaneuvos vielä noin vaatimattomasti puhui arvonimestänsäkin. Ei todellakaan ole ukko ylpeä! Hän aivan heltyi, imeksi nysää entistä väkevämmin ja puheli:
"Ka, eipähän ne arvonimet auta, kun tulee aika Herran eteen astua."
Emäntäkin ja koko väki kuunteli jo hartaana, kuten kirkkoväki. Punturi imaisi savut ja lisäsi:
"Mutta ne pienet rikkaat tahtovat aina sillä arvollaan ja kullallaan loistaa."
Jönniä ylistääkseen hän niin puhui. Ja niin alettiin nyt Jönniä kestitä ja pitää hyvänä, kuten aina upporikasta, talon velkojaa ja ostajaa, jota on jo kauan odotettu. Jönni siinä puhellessa innostui jo kehaisemaan omia satamajätkän olojansa. Kun näet Punturi puhui maalaisoloistansa, taloudestansa, niin hän siihen ilmoitti:
"Meillä siellä kaupungissa sen sijaan vain laivat seilaavat ja lastia puretaan lastin perään, niin että makasiinit vain pieniksi käyvät."
"Ka", ymmärsi Punturi "kauppaneuvoksen" puhuvan omista laivoistaan ja lasteistaan ja lisäsi aivan nöyränä:
"Sitä kun Herra on kelle siunannut, niin sitä on."
Ja talossa elettiin ja oltiin nyt aivan varpaisillaan tämän upporikkaan liikemiehen edessä, miehen, jonka laivat seilaavat ja puretaan lastia, niin että isotkin makasiinit pieniksi käyvät.
VI.
Oli päästy kauppa-asiassa jo niin pitkälle, että Punturi näytti Jönnille tilan maita, varsinkin metsiä. Hän kierrätteli parhaimmissa hirsimetsissä ja koki kavalasti kehua.
"Herran avulla on tässä eletty", tekeytyi hän aivan hurskaaksi ja jatkoi:
"Ja sikäli on metsäkin säästynyt, niin että ei ole maa paljas."
Ei Jönni tietysti metsistä suuria ymmärtänyt, mutta tekeytyi sittenkin asiantuntijaksi, ettei Punturi voisi pettää. Herkästi kuten lapsi uskoi hän Punturin kaikki puheet, varsinkin kun mies tuntui hurskaalta. Asiantuntijana esiintyäkseen hän myönteli:
"Onhan tässä puun puolta."
Ja se rohkaisi Punturia. Nyt hän uskalsi jo kehua, valehdellen:
"Ka tuonne satatuhatta runkoa voi olla. Kun tarkkaan lukee."
Sillä kyllä hän itse tiesi, että asia ei ollut tosi, mutta hyvällä omallatunnolla hän voi selitykseksi lisätä:
"Ei ole tullut luetetuksi… Kun ei ole erin myöntihaluakaan ollut."
Mutta Jönni pani sen satatuhatta visusti mieleensä, vaikka kyllä näön vuoksi kiisti vastaan, kehaisten:
"Metsäkaupoissa minua ei petetä."
Eikä Punturi sanonut aikovansakaan pettää, vaan selitti:
"Ja mitenkäpäs tässä pettäminen lykästäisikään. Kun on joka runko nähtävänä."
Ja epäilykset poistaakseen hän taas hurskaaksi heittäytyen lisäili:
"Ja toisekseen niin… Ei sitä ihminen panisi sieluaan menemään muutaman puunrungon takia… Valehtelemalla nimittäin muutaman rungon lisää. Se ei kuitenkaan iankaikkisuudessa auta."
Niin saapuivat he tilan rajalle. Siihen kuului selvästi viereisen maatilan ison Pauhukosken kohina. Matkailijatkin sitä koskea kävivät katsomassa. Ja niinpä johtui Punturin mieleen kysäistä:
"Eikö mentäisi koskea katsomaan?… Se kun on tässä likellä."
Tietysti Jönni halusi. Hän käsitti, että koski on Punturin maatilalla. Koskelle tultua hän aivan hämmästyi sen kuohua ja pauhua. Helsingissä syntyneenä ja ikänsä eläneenä hän ei ollut tätä ennen ainoaakaan koskea nähnyt.
"No jopa on vettä!" pääsi häneltä huudahdus, ja Punturi selitteli:
"Kyllähän sillä koskella rahaa lähtee, jos ostaja sattuisi. Tuonne yli parikymmentä tuhatta hevosvoimaa on." Jönni ihastui lopen. Vaikka hän ei ymmärtänytkään koskista ja hevosvoimista, niin hän kiihtyi uskomaan tässäkin olevan hänelle aarteen, ja ettei se menisi sivu suun ja ettei Punturi alkaisi hintoja lisätä, hän silloin oitis alkoi taas kiistää vastaan, ynseillen:
"Kosket, veikkonen, eivät maksa nykyään mitään."
Ja tehoa lisätäkseen hän aivan keksi valheen, puhellen:
"Komersrootti Pösölläkin on myötävänä puolta isompi koski kuin tämä, mutta ei pääse eroon koko tavarasta."
"Ka… Se on miten kellekin lykästää ja sattuu", arveli siihen Punturi, ja he lähtivät takaisin kotiin kauppoja edelleen hieromaan.
Ja olivatkin ne kauppapuheet jo vähin erin alkuun päässeet. Punturi oli epäillyt, uskaltaisiko hän Jönnille tarjota ryypyt, mutta kun Jönni ei siitä pahastunut, niin hän rohkaistui niin, että tarjosi monetkin. Siinä oli hänellä kavaluuttakin seassa: hän toivoi kaupan luistavan paremmin, jos saa ostajan juotetuksi humalaan.
Ja samoihin aikoihin saapui taloon vieraaksi agronoomi Paapuri. Sillä oli lähistöllä oma talo, isot viljelykset. Oli kuullut Jönnin tulosta Punturin taloa ostamaan, ja hänellekin oli kerrottu Jönnin olevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin. Hänkin oli kuullut, moneenkin kertaan, ne kansalliset liioittelut tuon upporikkaan kauppaneuvoksen omituisuuksista, ja niinpä tulikin hän osaksi uteliaisuudesta, osaksi halusta saada tutustua tuohon suurrikkaaseen omituiseen herraan.
Mutta Jönni oli Punturin viinasta jo sievoisessa humalassa, ei tosin pilalle asti, mutta kuitenkin rohkealla puhetuulella. Punturi oli siitä hyvillään ja koki tarjoilla lisää. Puheltiin jo osaksi humalaisia. Punturi, joka koki varoa itseänsä humalaiseksi juomasta, ettei kaupassa pettyisi, johtui taaskin, ostajaa mielillä pitääksensä, ylistämään sen vaatimattomuutta. Hän tupakoi vakavana puhellen:
"Menen vieläkin siihen titteliasiaan… Kun sanotte, että… luusta ja lihasta se on kauppaneuvoskin tehty."
Sitä Jönnin vaatimattomuutta hän aikoi ylistää, mutta rohkealle päälle itsensä ryypiskellyt Jönni silloin innostui ja ynseili umpimähkäistä: "Mitä ne tittelit!"
Hän huudahti sen jo kuten hujutuulella, ja miten liekin siitä tittelistä päähän osunut jätkälle tuttu sananparsi, niin hän humalaisen tavoin jatkoksi huudahti:
"Tittelit pois!"
Ja juuri silloin astui sisään agronoomi Paapuri. Punturi aikoi hänet esitellä Jönnille ja alottikin jo, yrittäen:
"Jos minä saisin esitellä."
Mutta Jönni, joka ei olisi esittelyistä mitään ymmärtänytkään, osuikin silloin asian pakoittamana poistumaan tuvasta, ulkona käymään, ja niin jäi esittely kesken. Sillä välin puheli Punturi agronoomille asioista:
"Kauppaneuvos Lumperi on Helsingistä. Tuli tähän talon ostoa hieromaan… Vaikka ei tässä erin haluakaan ole."
Mutta Jönnin humaltuvaan päähän oli jäänyt öhöttämään se jätkämäinen, mitään merkitsemätön huudahdus: "tittelit pois!" Ulkona se huudahdus paisui siellä päässä paisumistaan, kuten humala, paisui aivan riemukkaaksi ajatukseksi, ja semmoisena hihkaisuhaluisena hän nyt palasi takaisin, hymyili leveästi, kuten aina moista hihkaisemaan aikova humaltunut. Punturi ryhtyi nyt uudestaan esittelemisyritykseensä ja alkoikin jo, mutta ei päässyt loppuun. Sillä kun agronoomi varustautui Jönniä tuon esittelyn mukaan tervehtimään, niin humaltunut Jönni älysi hänen aikovan tervehtiä, löi ilman sen enempiä vankasti kättä tervehdykseksi, ja päässä kun oli se paisunut huudahdus, niin toisti samalla tuon juuri agronoomin tulon edellä hihkaisemansa:
"Tittelit pois!"
Hänen naamansa oli yhtenä hymynä. Agronoomi oli oudostua. Mutta Jönni tenäsi toistamiseen humaltuvan umpimähkäistä:
"Minä sanon aina ja heti suoraan että: tittelit pois!"
Se tuli ihan tiukasti.
Ja silloin agronoomi hoksasi siinä olevan toden tekeillä: hän uskoi kauppaneuvos Lundbergin sittenkin, ilman mitään kursailuja, esittelevän itsensä nyt hänen kanssansa sinuksi. Aivan hän siitä kunniasta kainostui ja tapaili:
"Olen iloinen kunniasta… Minun nimeni on Sulo."
Mutta kun hän oli nuorempi mies ja lisäksi arvoltaan vähempi kuin rikas kauppaneuvos, niin hän heti vaatimattomasti lisäsi:
"Ehkä minä, nuorempana miehenä, saan kuitenkin setää sanoa sedäksi.
Eikä suorastaan ristimänimeltä kutsua."
Mutta Jönni oli jo välinpitämätön kaikesta ja vastaili:
"Sano! Sano vain! Sano sedäksi tai enoksi, mutta pääasia vain että: tittelit pois!" lasketteli hän taaskin samaisen reilun jätkämäisyyden. Agronoomi jopa ihastuikin "kauppaneuvoksen" reilusta vaatimattomuudesta ja oitis lyöttäytyi sen ystäväksi. He ryypiskelivät jo siinä yhdessä, ja Jönni oli jo unohtaa talonkaupatkin. Alussa agronoomi tietysti hieman kainosteli. Sillä vaikka olikin jo heitetty tittelit pois, juotu veljenmaljat, niin sittenkin hän vanhan kauppaneuvoksen suhteen ujosteli. Hän alkoi puhua varovasti. Hän oli talonpojan poika ja koki siis aina esiintyä hienosti sivistyneenä herrana, oppineena ja semmoisena. Siinä mielessä hän nytkin alkoi puheen kysäisten Jönniltä:
"Setä siis on affeerimatkoilla? Talon ostossa?"
Jönni piti jykevästi pulloa silmällä.
"Mitäpäs näistä ahveereista", yritti hän vastata, mutta kun hän siinä keskeytti, niin Punturi hänen puolestaan jatkoi:
"Sitä kun kellä on rahaa, niin sen pitää reistata."
Niin jatkui kaupan teko, tinkiminenkin jo alkoi. Punturi koki jo kaikella kaupantekoon kuuluvalla ulkokullaisuudella olla vakaa ja hurskas, että sanat uskottaisiin. Hän kehui metsää ja lisäili:
"Ja metsän myötyään saa vielä maalla, jos sen palstoittaa ja myö palstatiloina, ainakin koko hinnan… Viisikymmentätuhatta." Ei hän uskonut niin viisaan liikemiehen kuin tämän "kauppaneuvoksen" sitä uskovan, mutta siksipä hän valehtelikin hyvällä omallatunnolla, uskoen "kauppaneuvoksen" ymmärtävän sen kuuluvan asiaan. Hän siis vielä lisäsikin, valehteli:
"Minä jo sitä yritinkin ja oli laskut, mutta jäi sitten. Varojen puutteessa. Ja kun tää kauppakin oli jo tulossa."
Jönni pani kaikki visusti mieleensä.
"Ei se palstoittaminen kannata", väitti hän jo oitis vastaan, kun luuli taas Punturin kokevan häneltä kiskoa ja hintaa nostaa. Mutta sitten hän taas johtui muistamaan, että hän oikeastaan tinki näitä kauppoja niihin Liisan tuhansiin luottaen, ja sen muistettuaan hän kävi hetkeksi ikäänkuin ajattelevaksi ja puheli:
"Nämä ovat yleensä huonoja raha-aikoja. Tavaraa on paljon, mutta raha lymyää."
Häntä aivan harmitti se rahan lymyäminen ja hän lisäsi:
"Kontanttia sitä kun kellä on järkiään pöytään lyödä, niin siinä ei myöjä pitkälle potki… Tahi ostaa toiselta."
Omien varojensa vähyyttä hän oikeastaan sillä nurkui, mutta agronoomi ja Punturi käsittivät hänen niillä kerskuvan, luulivatpa Jönnin jo uhittelevan, alkavan hintaa polkea.
"Ka, eipä tässä meillä mitä vastaan potkimista olekaan. Kun on kerran tavara nähty", koki Punturi siis jouduttaa kauppaa, mutta agronoomi sotki sitten, alkoi näet puhua yleisistä asioista:
"Nämä ajathan, nämä nyt ovat epävarmoja", alkoi hän oppineen eleillä ja lisäili:
"On sentään ilahduttavaa, että setä vielä näissäkin konjunktuureissa uskaltaa yrittää ja spekuleerata."
Jönni ei siitä erikoisia ymmärtänyt ja vielä vähemmin välitti koko puheesta. Hän eli omia elojaan. Agronoomi johteli puhetta, rohkaistui, otti ryypyn, toisen, ilostuikin. Nyt hän jo alkoi puhua politiikasta, kysäisten äkkiä Jönniltä:
"Mutta à propos! Mitä mieltä setä muutoin on näistä meidän nykyisistä poliittisista oloistamme? Ja sanokaamme koko politiikasta yleensä?"
Ja Jönni oli nyt valmis vastaamaan vaikka mihin.
"Politiikka on aina politiikkaa", lasketteli hän vastauksen, ja kun päässä yhä oli sopiva määrä viinaa ja hän luuli taas yritettävän häntä puijata ja hintaa kiskoa, niin hän kerskasi:
"Mutta minua ei politiikassa petetä."
Hän istui selkä ojona kuin lankku ja todistaakseen, miten taitava hän on politiikassa, alkoi hän kertoa siitä, kuinka Hankku jätkäkään ei ollut onnistunut häneltä kieräilyllään ryyppyjä puijaamaan. Hän puheli:
"Hankku siinä lähtiessä…"
Toiset tietysti luulivat Hankun olevan jonkun merkkimiehen. Jönni jatkoi:
"Rupesi kärttämään ja aikoi vain omaan suuhunsa kuitata, mutta minä sanoin: elä politikoi!"
Hän huudahti sen "elä politikoi!" taas kuten sen "tittelit pois!" Ja kuulijatkin älysivät siinä olevan puheen oikeasta politiikasta eikä Hankun viinavaanimisista, kun Jönni jatkoi, puhua mäikäili:
"Rupesi puheilla sotkemaan asiaan Turkin valtakunnankin olot, mutta minä iskin vain siihenkin että: elä politikoi! Eivät ne Turkin valtakunnan olot kuitenkaan tähän sovellu."
Sen myönsi agronoomikin, selittäen:
"Turkki on vasta viime aikoina päässyt perustuslailliseen valtiomuotoon, niin että on suorastaan hullunkurista sotkea sen poliittiset olot meikäläisiin."
Sen myönsi Punturikin, ja viinasta voimistunut Jönni tuli yhä rohkeammaksi siinä hänen pettämistään koskevassa varovaisuus-asiassansa. Siinä mielessä hän kerskasi:
"Jos minua kauppapolitiikassakin ruvetaan pettämään, niin minä sanon niinkuin Hankullekin, että ei se ole Turkin sulttaanin politiikassakaan niin."
Ja agronoomi joutui jo aivan tiedoissa alakynteen. Hän puheli:
"Minä, suoraan sanoen, en niitä eri maitten kauppa- ja talouspoliittisia oloja tarkemmin tunne. Minun spesiaalialaani kun kuuluvat, kuten setä tietää, etupäässä agronoomiala, agrikultuuri ja sen sivuhaarat."
Ja niin oli nyt Jönni aseman herra. Agronoomi käsitti, että niin suuren liikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin täytyi pakostakin olla selvillä eri maiden kauppapoliittisista oloista.
* * * * *
Mutta lopulta alkoi Jönniä ikäänkuin väsyttää, niin että puhelu oli hetkiseksi käydä harvasanaisemmaksi. Viinaväsymystä se oli. Punturi erosi silloin hetkiseksi, ja hänen poistuttuaan lyöttyi Jönni nyt puhumaan agronoomille asioistaan kuin salaisuuksista.
Siitä Pauhukoskesta hän aikoi puhua. Hän muljautti epäluuloisen silmäyksen jo poistuneen Punturin osalle ja sen muljautettuaan ilmoitteli salaisuutta kuiskivan äänellä ja eleillä agronoomille:
"Minulla olisi iso koski myötävänä… Etkö sinä sattuisi tietämään ostajaa?"
Ja se sattui oikealta kysytyksi. Agronoomi luuli "kauppaneuvoksen" tarkoittavan jotain muuta koskea, omaansa, eikä Pauhukoskea, ja kun hän oli äskettäin kuullut erään tamperelaisen yhtiön ostelevan koskia, niin hän ilmoitti sen ostajaksi.
"Sedän pitää niille tarjota", puheli hän. Jönni tarttui oitis asiaan niin hanakasti, että äskeinen humalaväsymys haihtui. Pauhukoski tuntui jo ihan omalta.
"Paljonkohan nuo maksaisivat semmoisesta koskesta, jossa ryöppyää jo parikinkymmentätuhatta hevosvoimaa?… Oikeaa konivoimaa?" peräsi hän jo agronoomilta. Agronoomi tietysti tiesikin koskien hinnat osapuilleen ja vastaili:
"Kyllä ne semmoisesta koskesta voivat maksaa ainakin miljoonan…
Lasketaan näet jopa sata markkaa hevosvoimalta. Jos ei ylikin."
Jönni oli selvetä humalastaankin. Niin häntä asia ihastutti. Kauppaneuvos Jöns Lundbergin ennustukset ja hänen omat unelmansa näkyivät siis ihan yhtäkkiä toteutuvan. Hän kiiruhti päättämään kauppoja, ettei Punturi ehtisi saada vihiä tamperelaisesta koskenostaja-yhtiöstä, alkaisi perääntyä tai korottaa hintaa. Heti Punturin palattua hän sille nyt rutosti ilmoitti:
"No olkoon menneeksi, Punturi!… Minä maksan viisikymmentätuhatta, niin että kaksikymmentätuhatta tulee kontanttia, ja läimäytä nyt kättä päälle."
Se oli Punturille ja hänen väellensä juhlahetki. Aivan hartain mielin hän vastaili:
"Ka… Mitä tää eukko sanonee."
Ja emännänkin mieli ihan yleni. Jumalisella alistuvaisuudella hän ilmoitteli nöyrästi:
"Mitäpä tästä minusta."
Mutta oitis hän nöyrin mielin lisäsi:
"Jos se kerran on taivaallisen Isän tahto, että myödä, niin mitäpä siinä minua enää… Tottapahan Hän armossaan sitten valmistaa kerran kodin taivaassa."
Ja niin oli kauppa päätetty. Punturi hoksasi ilmoittaa, että hänen on ensin käytävä tuomarilta tai kruununvoudilta hakemassa tilan rasitustodistus, sitä kiinnityslainaa koskeva. Oli jo eilen yrittänyt, mutta tuo virkamies oli ollut matkoilla. Palaa vasta torstaina. Silloin siis voidaan kauppakirja allekirjoittaa. Pauhukoskesta erikoisemmin huolehtien Jönni nyt vielä lopuksi agronoomin ja muiden vierasten miesten kuullen Punturia vannottaakseen tenäsi:
"Niin että tila on nyt siitä hinnasta peruuttamattomasti mennyt metsineen päivineen… niin maineen kuin vesineenkin?"
"Ka", myönsi Punturi, ja vieläkin vannotti Jönni:
"Niin että vedetkin joka tippaa myöten. Lirisköön sitä vaikka missä?"
Senkin vahvisti Punturi juhlallisesti, vieläpä lisäili:
"Paitsi se vesi mikä on pilvissä. Sitä nimittäin en mene takaamaan, sillä se riippuu Hänestä, jonka edessä me kaikki olemme ainoastaan vaivaisia syntisiä."
"En minä siitä vedestä välitäkään… Minä tyydyn siihen, mikä alempana lirisee", oikaisi Jönni, ja emäntä lisäili nöyrästi, hurskaasti oikaisten:
"Tottapa sitä pilvissäkin olevasta vedestä oma osansa vuotaa… Sillä antaa se Herra sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin."
Ja niin yritteli puhe painua suorastaan jumaliseksi. Kaupasta herkkyivät talonväen mielet. Eikä ihmekään. Isien vanha peru oli mennyt. Hurskaana, nöyrtyneenä lisäili Punturi vaimonsa puheeseen:
"Ka, onhan tässä eletty Hänen turvissaan… Poutaa on ollut ajallansa ja ajallansa on taas pihauttanut vettä."
Oli painaa kaikkien mielet jumalisiksi.
"Ka se on Luojakin vaihtelevainen. Väliin on poutapäällä, väliin taas heittäytyy sadetuulelle tai muuten ärtyy ja alkaa vettä ropsia", puheli jo epäjumalinen Jönnikin, heittäytyen hänkin ulkokullatuksi. Punturin mieli yleni lopen taivaallisiin. Aivan hän, mielen ollessa nyt herkkynyt, oli kiitollinen Herralle ja lisäili:
"Kunpa vaan me osaisimme sitten Hänelle aina vesipisaroistakin vaikkapa edes kiitosvirren veisata. Niin että olisi sikäli itsellä rauha."
VII.
Oikeastaan Jönni oli hyvilläänkin siitä, että kaupan lopullinen päättäminen lykkäytyi muutamiksi päiviksi, varsinkin kun hän taas muisti, että hänellä ei ollut vielä niitä käteisiä, kahtakymmentä tuhatta.
Ja nyt hän muisti sen Antti Pitkäsen neuvoman tamperelaisen metsäyhtiön ja oitis huomasi voivansa raha-asioistakin selvitä ilman niitä Liisan tuhansia. Hän päätti näet myödä metsän yhtiölle heti kun tila on ostettu, ja nythän se oikeastaan oli jo ostettu. Kauppakirjan allekirjoittaminen oli enää ainoastaan muodollinen asia.
Ja niinpä päätti hän nyt tällä välin pistäytyä kaikessa hiljaisuudessa Tampereella myömässä metsän. Vieläkin enemmän veti häntä sinne halu myödä tuo niin tavattoman kallis Pauhukoski sille agronoomin neuvomalle yhtiölle. Agronoomillakin osui virkamatka nyt Tampereen kautta, ja hän pyysi saada tulla matkaan.
"Sedän ei pidä pahastua, että minä näin seuraan pyrin", pyyteli hän toki anteeksi. Jönni vastaili omaan tapaansa, ja niin tuli heistä matkatoverukset.
Mutta Punturi lähti kiirehtimään tarpeellisia papereja. Samalla matkalla hän päätti käydä vaimonsa syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa päättämässä talonkaupat. Tilan hinnasta karttuneella ylijäämällä, niillä käteisenä maksettavilla kahdellakymmenellätuhannella, hän näet oli päättänyt ostaa kaupunkitalon vapautuakseen siten maanviljelijän monista puuhista ja huolista.
"Ei se hääviä ole. Kitua ja yrittää näissä nykyisissä talontöissä", puheli hän vaimollensa, kuin sovitellen. Yhäkin näet oli mieli liikutettu kaupan vuoksi, sillä sittenkin oli tuo esi-isien peru ollut rakas. Nyt, sen jo myötyänsä, tunsivat he sen arvon entistä syvemmin, ja siitä omituinen, jopa alakuloinen mieliala ja tämä sovitteleva, nöyrtynyt puhe. Vaimo puuhasi askareitaan hiljaisena, mieli omituisena. Hänenkin povensa ääni käski lausumaan vuorostaan miehelle sovittavan sanan, ja niinpä hän, kuin itsekseen nurkuen ja nöyrtyen, siinä puuhaansa syventyneenä puheli:
"Mitäpäs näistä, ajallisista… Paistaahan se Herran päivä, meni minne meni."
Ja niin oli talossa kuin joku entisyyden hautajaisten jälkeinen hiljainen, juhlaisa hetki.
* * * * *
Mutta Jönni ajaa könötti nyt agronoomin kanssa Tamperetta kohti. He ajoivat kestikievarikyydillä, ja jo ensimäisessä kievarissa Jönni yritti siinä agronoomin nähden maksaa kyydin tuhatmarkkasella, sillä toinen niistä oli vielä eheä.
Mutta kyytimies oudostui, sylkäisi, pyyhkäisi sitten suunsa ja oudosti katsahtaa muljauttaen kysäisi:
"Eikö ole pienempää?"
"No etkös sinä siitä saa?" oli Jönni suuttuvinaan, mutta kyytimieskin oli oikea kyytimies ja vastaili nysä ikenessä, ilkeyksissään:
"Saataisiin, mutta ei iletä ainutta ottaa."
Hän aivan nautti siitä viisaasta pistoksestansa. Oli kerrankin saanut herroja pistää aivan häijysti. Mutta Jönni ei sitä erin älynnyt. Oli hyvilläänkin, kun sai siten tilaisuuden näyttää vielä viisisatasensakin, ja kun ei kyytimies siitäkään saanut urakkaa, niin hän jo hoksasi käyttää asiaa hyväksensä, tiuskaisten:
"No ole sitten ilman! Kun ei raha kelpaa!"
Mutta agronoomi riensi avuksi, maksoi omistansa. Ja jos hän olisikin ennen epäillyt sitä, että Jönni on kauppaneuvos Jöns Lundberg, niin ainakaan ei nyt, nähtyään miten isoja rahoja Jönnillä on pikkuasioissakin liikkeellä. He ajoivat taas kyytikärryissä edelleen, vetäjänä laiha koni. Kuorma tuntui olevan moiselle liika raskas, ja kyytimies pani sen tämän ylettömän jykevän jätkän eikä hevosen syyksi ja oli sen vuoksi ynseäkin Jönnille, vaikka vaikeni, salasi ynseytensä. Jo pitkin matkaa oli palvelushaluinen agronoomi kokenut puhua yhdestä jos toisestakin hienosta asiasta, kuten aina tekee mies, joka kokee peittää isänsä hajua. Nyt hän jatkoi. Hän puhui sivistyksestä, puhellen muun muassa:
"Olemme vielä hyvin paljon jälellä siinäkin asiassa… Kulttuurissa nimittäin."
Jönnin sotki lopullisesti se hänelle outo "kulttuuri" sana. Hän peräsi:
"Niin että mitä sinä sillä tarkoitat?" Sitä "kulttuuri" sanaa hän tahtoi tiedustaa, mitä se merkitsee. Mutta agronoomi ei aavistanut sitä, luuli hänen tiedustavan asiaa kokonaisuudessaan ja selitteli, tapaillen:
"Tarkoitan vain sitä, että meiltä… kuinkahan sanoisin… Että meiltä puuttuu vielä sangen paljon yhtä ja toista."
"Kontanttia meiltä puuttuu", tarttui siihen Jönni jätkän tukevuudella ja jatkoi:
"Mutta jos meillä on kontanttia mitä läjäyttää pöytään, niin heltiää vaikka mitä!"
Ja agronoomi tajusi, että ei hänen sovi ruveta kiistämään upporikasta setää vastaan. Hän alkoi siis sovittaa ajatuskantaansa Jönnin äskeisten iskusanojen mukaiseksi, myönnellen:
"Myönnän kyllä, että setä on oikeassa. Sillä rikkaushan se on sittenkin kaiken kulttuurin pohja ja tuki."
Ja hän altistui niin, että alkoi aivan nurkua suomalaisen kansan saamattomuutta.
"Tällä meidän kansalla", puheli ja selitteli hän, "tällä meidän
kansalla ei ole, kuten esimerkiksi englantilaisilla, affeerikykyä.
Kykyä ansaita ja rikastua", selitteli hän aivan käsin ja elein. Ja
Jönnikin nyt yhtyi siihen, ynseillen jätkämäisesti:
"Senkö kykyä tässä on! Rikastumisesta kun on puhe!"
Ja hän todisti sen ihan tuoreella esimerkillä, kehaisten:
"Suomalainen ei kykene tuhatmarkkasta rikkomaankaan. Mitä sitten jos pitäisi se koota ja ansaita!"
Agronoomille niistä sanoista kajasti tarmo. Ne tuntuivat n.s. merkkisanoilta. Hän pani ne mieleensä, ihastui yhäti setään ja nyt jatkoi kulttuurista uudella otteella, asian Jönnin oikaisun mukaiseksi sovelluttaen. Hän puhui ja selitteli pitkälti. Jönni vaikeni, istuksi kuten aina jykevä jätkä ja hautoi erästä omaa asiaansa puheesta mitään välittämättä. Hänen istuinlihaksiaan tuntui näet kutkuttavan, ja hän oli aivan huomaamattansa painunut sen tajuamaan, ja se asia valtasi hiljaa koko hänen ajatuskykynsä, niin että hän oli kahden vaiheilla: longottautuako ja raapaista vaiko ei. Agronoomi selitteli yhäkin henkisen kulttuurin ja aineellisen varallisuuden keskinäistä suhdetta.
"Justeeratakseni siis ajatukseni täsmälliseksi myönnän", puheli hän, "myönnän, että koettaa pysyttää kulttuuria köyhissä oloissa on samaa kuin istuttaa pitoihin kutsutut vieraat ihan tyhjien ruokakuppien ääreen… Aikansa istuttuaan ne nälkää pakoon häviävät."
Jönni istui hyvin laiskan ja synkeän näköisenä mötkylänä, selkä pitkänä, koko mies isona kuin koko maailma, ja hautoi sitä omaa salaista asiaansa. Agronoomi innostui ja jatkoi:
"Mutta olla vaan kylliksi rikkautta, niin kyllä olisi muutakin.
Kulttuuria kuten kaikkeakin."
Jönnin mieltä syventi se oma asia yhäkin. Hän oli vaipunut sitä miettimään.
"Vai mitä?" peräsi agronoomi, tahtoen nyt hänen mielipiteensä kuulla.
Ja silloin heräsi Jönni, tai oikeastaan se hänessä koko puheen ajan hautunut oma asia, ajatus, heräsi hänessä eloon kuten makuulta havahtunut härkä kömpii jaloilleen, ja miten liekin ollut, niin hän vastaukseksi agronoomin kysymykseen johtui ilmoittamaan sen oman hautomansa asian, puhellen:
"Ka sitä minä tässä vain arvelen, että mikähän tuolla minun lonkallani on, kun sitä niin ylettömästi kutkuttaa ja kupisuttaa! Onkohan siellä mikä?"
Hän puhui sen tosissaan, vilpittömästi, kuten aina sydämensä asian. Nyt hän vielä lisäsi:
"Sitä jo kupisutti siellä Punturin talossa ja aina pitkin matkaa, vaikka minä en ole viitsinyt sen takia vaivautua."
Eikä agronoomi siitä pahastunut. Rikkaan helsinkiläisen lausumana se tuntui ihailtavalta kansanvaltaisuudelta. Siinä ei ollut ylpeyttä. Läheiset esi-isät heräsivät agronoomissa. Hänestä tuntui — oikeastaan ainakin — hyvältä, kun oli saanut tuntea niistä nyt tuulahduksen, niin huolellisesti kuin hän ulkonaisesti niiden hajuja peittelikin. Hän hymyili, innostui jo yhtymään "kauppaneuvoksen" kansanomaiseen leikkiin sillä semmoiseksi hän sen ymmärsi — leikinlaskulla kehoittaen:
"No mitäpäs siinä sitten! Setä ottaa ja raapaisee!"
Mutta Jönni vastaili laiskasti:
"Joutaa kupisuttaa! Ei sitä terve ihminen viitsi vaivata itseään vähien vaivojen takia. Ennen sen kärsii!"
Sillä nyt, kun Punturin viinojen humalat alkoivat selvetä, oli häntä alkanut väsyttää, niin että hänet oli vallannut jätkille ajoittain ominainen laiskuuden tauti.
Mutta kyytimies oli alkanut Jönnin äskeisestä kupisuttamispuheesta aavistella, että tuo herra ei ole ihan ylhäisiä, varsinkin kun sen housut ja kengät eivät ole sopusoinnussa muun puvun, vaan itsensä miehen kanssa, ja hän tuli yhä penseämmäksi sen ylettömän raskauden vuoksi ja vaikeni mieli ilkeänä.
Mutta eräässä ylämäessä hän jo purkautui. Kun konille oli kuorma ylen raskas, laskeutui hän itse kärrin vierelle kävelemään. Koni nyhti kuormaa selkä ojona. Vastaan ajoi toinen, kyydistä palaava mies, huomasi näyn ja puheli kyytimiehelle:
"Huonostipa se sinun ruuna nyt nyhtää."
Ja silloin vastasi mies, Jönnin raskautta, isoa kokoa ilkeästi tarkoittaen:
"Ka… Kun on kuormassa kokonainen valtakunta eläimineen."
Hän pisti niillä eläimillä myrkyllisesti niitä Jönnin kupisuttajia ja oli olevinaan viaton. Mutta agronoomi huomasi molemmat yhdistetyt pistokset ja ollen rikkaalle sedälle altis alkoi torua kyytimiestä, puhellen:
"Sinun, mies, pitäisi tietää, mitä kestikievariasetus matkustajien kohtelusta säätää." Mies ei ollut kuulevinaankaan. Käveli vain nysä ikenessä, ilkeänä. Agronoomi puheli nyt Jönnille:
"On, näkyy, pahasuinen mies."
Ja nyt älysi ja huomasi Jönnikin, että mies oli sillä valtakunnalla tarkoittanut hänen jykevää, isoa olemustansa. Mutta ei hän siitä tietysti pahastunut. Ylpistyikin ja kehaisi äänekkäästi:
"Aja sinä vain, mies. Sillä kellä on rahaa, sen kannattaa olla olemukseltaankin iso."
Ja agronoomikin siitä nyt tajusi, millä ponnella voi puhua oikea iso pohatta, ja nyt jos koskaan hän oli valmis myöntämään, että kulttuurikin on lujalla pohjalla ainoastaan silloin, kun perustuksena on varallisuus, taloudellinen hyvinvointi.
VIII.
Tampereelle tultua oli agronoomi telefoonissa ilmoittanut sille koskiyhtiölle Jönnin tulosta. Hän koki näet olla avulias rikkaalle sedälle. Hän ilmoitti tulijan olevan kauppaneuvos Lundbergin Helsingistä.
Ja yhtiön konttorissa tunsivatkin agronoomin ja siispä uskoivat oitis hänen puheensa. Olivat he kuulleet kauppaneuvos Lundbergistakin paljon puhuttavan, tiesivät sen olevan upporikkaan, mutta itaran ja omituisen ukon, vaikka eivät häntä näöltään tunteneetkaan, ja niinpä odottivat nyt hänen tuloansa aivan miehissä. He tiesivät Lundbergin alkaneen katupojasta, ilman sivistystä, joten hänen tapansa olivat yleensä karut, koristelemattomat. Niistähän puhuttiin paljon kaskujakin, liioitteluja, kuten housuistakin.
Mutta sillä välin poikkesikin Jönni hieromaan sen metsäyhtiön kanssa metsäkauppoja. Hän ilmoitti ostaneensa Punturin talon ja alettiin sovitella:
"Siinä on metsä!" kehui hän jo rohkeasti ja ilmoitti:
"Runkopuita on hyvä joukko yli sadantuhannen."
Mutta metsäherrat ja paholainen ovat ainoat, joita ei voida pettää, koska ne itse ovat pettäjiksi luodut. Ja niinpä alkoivat nytkin jo vetkuttaa Jönniä vastaan. He kyllä uskoivat asian todeksi, vieläpä huomasivat, että Jönni on oikea saalis, yksinkertaisimmista yksinkertaisin, jota on helppo kyniä, se kun ei itse näy ymmärtävän metsän arvoa. He aivan ihastuivat saaliista, alkoivat yhäkin tuhmaa sokaistaksensa vätystää vastaan, väittäen sen runkopuu-puheisiin kielteisesti:
"Runkopuuta… Se riippuu siitä, mitä runkopuulla tarkoitetaan."
Jönni vainusi heidän rupeavan vätkyttämään ja hintoja alentamaan ja oli sitä estääkseen jo kimpaantuvinaan, ynseillen:
"Ettekös te nyt sitä tiedä? Mikä on runkopuu?"
Ja itse hän selitti, lisäten:
"Puu kuin puu!"
"Puu kuin puu!" myönsivät ne kyllä, mutta sitten selittivät:
"Me olemme tällä alalla spesialisteja ja tiedämme, että metsäasioissa ei esiinny semmoista termiä kuin runkopuu. Sillä oikeastaan on jokaisella puulla runko ja siis myös jokainen puu on runkopuu!"
"Niinhän se pitääkin!" kiihtyi jo Jönni, jota vaivasi ahneus. Mutta taas alettiin sovitella. Herrat lupailivat maksavansa arvopuusta niin ja niin paljon rungolta ja selittivät, että jos metsässä todellakin on satatuhatta arvopuuta, niin he voivat maksaa noin neljännesmiljoonan, jopa ehkä ylikin.
Mutta he sanoivat ensin lukevansa metsän. Jönni siitä kiihtyi.
Neljännesmiljoona oli jo kuin hyppysissä ja nyt taas keksivät koukun.
"Ostakaa huntturiltaan!… Mitä se lukien paranee!" ynseili hän ja lisäili:
"Mitä useamman luet, sitä enemmän niitä vain on."
Mutta ei se auttanut. Herrat kyllä sanoivat lukemattakin ostavansa, mutta sittenkin ensin käyvänsä metsän muutoin, silmämäärällä arvioimassa. Jönni alkoi kiihtyä. Hän vainusi jo koukkua: tahtovat vain hintaa polkea. Lopulta hän jo epäluuloisena milteipä riidellen äkäili:
"Te vain vätkytätte. Niinkuin yleensä kaikki herrat tekevät."
Sukeutui jo aivan kuin pieni kina. Herrat kokivat puhdistautua ja selittää asiaa ja lopuksi aivan vihastuneen ilmeillä vakuuttivat:
"Ei tässä meillä mitään politiikkaa ole."
Siinä oli kyllä jo tavallaan tosi kiivastumista. Jönni muljautti jo hyvin epäluuloisena kuin iso härkä ja ollen varuillaan kalliin metsänsä puolesta hän alkoi uhitellen antaa tietää, että on turhaa yrittää häntä pettää.
"Tottapahan sitten näkyy!" ilmoitti hän siinä mielessä, lisäten:
"Sillä politiikka puskee aina ainoastaan omaa itseään."
Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa käsirahoina osan hinnasta.
Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma. Yhtiö puolestaan kirjoitti virkailijoilleen, käski keskeyttää työt muualla ja joutua lukemaan Punturin tilan metsää, ja Jönni lähti nyt koskikaupasta sopimaan. Kun hän sinne mennessänsä kulki Tampereen kauppatorin halki, näki hän Antti Pitkäsen pään olevan korkealla väen yli koikkumassa, ihastui, riensi luo ja aivan innostui ja jälleennäkemisen ilosta huudahti tervehdykseksi jätkämäisen:
"Kussa minä olen, siellä olet myös sinä!"
Hänen ilonsa ja antaumuksensa oli vilpitön. Eikä syyttä: tavata tuttu vieraassa kaupungissa. Antti katsoi häneen korkeudestansa ja myönsi:
"Niinpähän taas satuttiin."
Ja Jönni innostui yhäkin ja lisäsi tukevasti:
"Ja kussa minä vastakin olen, siellä pitää myös sinun oleman."
Hän koki sillä olla viisas, jätkä-viisas, ja nautti noista vertaukseilisista puheistansa, aavistamattakaan vielä, että heidän todellakin pitää olla yhteisessä haudassakin.
Ja nyt hän vielä muisti Punturin puhuneen, että tilalla voi metsän myytyään vielä saada viisikymmentätuhatta, kun sen myö palstatiloina. Hän huomasi nyt voivansa taas koota rahaa ja kun tiesi Antin puuhaavan kauppa-alalla, niin ryhtyi taas häntä puheilla avuksensa kalastamaan. Hän alkoi:
"Olisi talo myötävänä… Jos hänet palstoittaisi."
Ja taas tiesi Antti neuvoa avun. Hän kun ahertikin jos missä asioissa.
Hän neuvoi erään n.s. "liikkeen", joka välitti maatilojen kauppaa.
Jönni meni sinne, toimitti asiansa ja ilmoitti:
"Ikään ostin ja möin metsän, niin joutaisi maakin mennä."
Ja kun hän muisti ne Punturin valeet, niin hän niiden mukaan sanasta sanaan, ainoastaan summaa suurentaen, valehteli:
"Sadaksituhanneksi on arvioitu. Kun palstoittaa."
Ja liike otti välittääkseen asian. Hän antoi tilan osoitteen ja valtakirjan, joka oikeutti liikkeen hänen puolestaan tekemään kaupan valmiiksi, jos saa satatuhatta. Palkkiokseen määräsi liike kaksituhatta, mutta ne oli maksettava vasta sitten, kun kauppa on valmis, ja iloisin mielin lähti Jönni nyt koskiyhtiöön koskeansa myömään.
Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui liikkeen konttoriin sen asiamies Pekuri, joka etsi ostajia. Se sai huolekseen kalastaa nytkin ostajia. Hän olikin kuullut kauppaneuvos Lundbergin aikoneen ostaa Punturin talon — hänhän tiesi kaikki tämmöiset asiat — ja niinpä päätti käydä sille tarjoomassa. Valtakirjassa oli tietysti Jönnin oikea nimi, Jönni Lumperi, ja alla puumerkki ja tämä seikka aiheutti sittemmin pienen selkkauksen.
Sillä Pekuri sai kuulla kauppaneuvos Lundbergin olevan nyt Tampereella hotellissa agronoomi Paapurin seurassa ja hän päätti onkia hänet sieltä. Hänen oli kyllä määrä huomenaamulla lähteä kauppaamaan Ala-Pitkä nimistä Häkkisen maatilaa asessori Rumpuliinille, joka häntä sitä varten odotti; hän näet tarvitsi noin kahdensadantuhannen markan arvoisen maatilan, ja Ala-Pitkä oli juuri sen hintainen. Mutta Pekuri heitti nyt asian huolet. Jönnin antama valtakirja siirrettiin hänen nimellensä, ja niin oli hän nyt oikeutettu myömään Jönnin tilan. Hän tiesi myös, että tuon tilan virallinen nimi ei ole "Punturin talo", jota nimeä Jönni oli käyttänyt ja jolla nimellä se yleensä kulki, vaan "Isolohkon emätila", kuten sen nimi kuului asiakirjoissa.
Pekuri tunsi kaikki maatila-asiat visusti. Ja niin lähti hän nyt myömään valtakirjan nojalla tilaa valtakirjan antajalle ja siis tilan omistajalle samalla.
* * * * *
Koskiyhtiössä Jönnin asia alkoikin luistaa toisin. Siellähän luultiin Jönniä kauppaneuvokseksi, eikä kuten metsäherrat joksikin, ties miksi. Oudostelivat he tosin Jönnin olemusta ja asua. Tultua eivät häntä oikeaksi arvelleetkaan, vaan yrittivät kohdella töykeästi kuten aina jätkää.
Mutta jo ennen alkua kirkastui heille asia, kun Jönni kysäistä väännälti:
"Täälläkö ne ovat koskenostaja-herrat?"
Ja oitis notkistuivat konttoristien selät, sillä he huomasivat seisovansa kauppaneuvos Lundbergin edessä.
"Jahah!" riensi konttoripäällikkö Kahilainen vastailemaan, jatkaen:
"Meille on agronoomi Paapuri suvainnut jo tulostanne ilmoittaa."
Ja aivan tulisella kiireen touhulla hän koki valmistaa Jönnille parasta nojatuolia istuimeksi, viittoen:
"Suvaitkaa."
Ja kun Jönni istahdettuaan asetti silinterihattunsa lattialle eteensä, luuli Kahilainen sen olevan heille ilkeän vihjauksen epäkohteliaisuudesta, siitä, että ei oltu riennetty kuulua vierasta riisuutumispuuhissa auttamaan, kuten olisi pitänyt. Hän aivan harmistui erehdystänsä, riensi itse ottamaan Jönnin silinterin, samalla anoen:
"Suokaa anteeksi!… Se oli epähuomio!"
Ja sitä menoaan hän huikkasi juoksupojan viemään silinterin eteisen naulaan. Äskeistä harmillista laiminlyöntiään koki Kahilainen nyt korvata sitä suuremmalla kohteliaisuudella. Hän tarjosi paraat sikarit, kumarteli ja pyyteli. Jönni oli yhäkin harmissaan niille metsäherroille ja niinpä hän sikaria kömpelösti käsitellen alkoi puhua juttuella, selittäen:
"Olin tässä metsäkauppoja yrittämässä, mutta sattui sellaiset juutalaiset, että aikoivat ensin rasvata liukkaaksi ja sitten nielaista koko miehen."
"Jaa", yritteli Kahilainen arvokkaan alistuvasti ja kokien järjestellä pöydällä olevia papereja selitteli:
"Meidän liikemiestenkin kesken ilmenee joskus… jopa useinkin alhaistakin moraalia."
Hän puhui kasvojen eleetkin harvinaisen vakavina. Tämän suurrikkaan olemus vaikutti. Sen edessä oli huolehdittava oman liikkeenkin arvokkuudesta. Kaikki oli aivan vaistomaista. Hän jatkoi:
"Moraalia", tapaili hän, jatkaen: "Sillä niinsanottu ylempi eli korkeampi moraali voi liikemaailmassakin kehittyä ja pysyä ainoastaan suuren varallisuuden turvissa. Pienellä pääomalla toimivan täytyy aina pääoman puutetta korvata huonolla liikemoraalilla."
Jönni kyllä kuuli hänen puhuvan, mutta siinäpä se sitten koko saalis olikin. Se vieraskielinen "moraali" sana näet vei pois sen, minkä muut sanat antoivat. Mutta hän oli tyytyväinen siihenkin saaliiseensa.
Mutta samalla heräsi hänessä jo edeltäpäin epäluulo näitäkin herroja kohtaan. Luulevat kai häntä tuhmaksi ja yrittävät taas vätkyttää ja hintaa polkea. Varovaisuussyistä hän sen vuoksi oitis vihjasi, että on turhaa yrittää häntä pettää. Siinä mielessä hän rohkeasti valehteli:
"Mutta minä sanoin niille heti, että viisaan pettäminen ei kannata, sillä se on niin kallista ja turhaa työtä, että se vie nurin. Niin että sitä pitää katsoa miten ketäkin nykäisee. Tuhmaa toisin ja viisasta eri lailla."
"Jaa", tapaili Kahilainen, Niin kuulun liikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin lausumana tuo Jönnin äskeinen mietelmä tuntui sisältävän liike-elämän jonkun salaisen viisauden. Aivan se pani punnitsemaan asiaa, minkä siinä ennätti, ja siinä mielessä hän vastaukseksi tapaili:
"Se on liike-elämässä niin että… kuhunkin asiaan ja henkilöön on suhtaannuttava objektiivisesti… sen laadun ja sen semmoisen mukaan, eikä jotain yleistä perussääntöä noudattaen. Ja esimerkiksi antamalla subjektiivisille tunteilleen valtaa."
* * * * *
Ja niin alkoi puhe sujua ja johduttiin jo koskiasiaan.
"Meille kyllä agronoomi Paapuri suvaitsi jo asiasta telefoonissa ilmoittaa", selitti Kahilainen, kun Jönni alkoi asiastansa puhua. Ja Jönni ilmoitti nyt:
"Se olisi se julman iso Pauhukoski nyt menossa."
"Jassoo!" selvisi asia Kahilaiselle. He tunsivat Pauhukosken. Olivat tiedustelleet sitä ostaaksensakin, mutta omistaja, ulkomaalainen Gesellschaft sitä jo sitä asiaa varten, ei ollut suostunut kauppaan. Kahilainen hoksasi Jönnin, "kauppaneuvoksen", nyt ostaneen kosken tuolta yhtiöltä ja puheli:
"Olette siis äsken ostanut sen?"
Jönni myönsi, selitti:
"Ostin sen metsätkin siitä, niin koski tuli yhdessä rysyssä ja joutaisi nyt mennä. Koko hyvä."
Kahilainen ihastui. Hän aikoi jo tiedustaa hintaa, mutta Jönni ehti ennen, peräten:
"Paljonko löisitte pöytään semmoisesta?"
"Jaa", tapaili Kahilainen miettivänä. Hän käsitti kauppaneuvos Lundbergin olevan koskiasioissakin perillä eikä siis yrittänytkään omaksi edukseen turhaa puhua. Sen sijaan hän selitteli:
"Kuten tiedätte, niin hevosvoima arvioidaan nykyään noin sadaksi markaksi teollisuuden palveluksessa, niin että sen mukaan se tekisi Pauhukoskelle tuonne kaksi miljoonaa… jopa ylikin."
Mutta sitä menoaan hän myös jatkoi, selitti:
"Mutta kuten tiedätte, niin ajat ovat nykyään huonot ja epävarmat. Voi kulua vuosikymmeniä, ennenkuin kosken voi realiseerata… uusia tehdasliikkeitä nykyään kun ei uskalleta perustaa, joten siis on otettava huomioon suuret korkotappiot pääomalle."
Jönnin päässä alkoi pyöriä sekaisin miljoonien monet huikeat summat. Mutta oitis kävi hän taas epäluuloiseksi, muljautti ja puheli ynseillen:
"Huonot ajat!"
Sillä se tuntui vain koukulta. Hän jatkoi:
"Se on vain joutavaa päpätystä. Koko se puhe huonoista ajoista yleensäkin. Mutta toiset vain elävät huonolla ajalla, kun ovat huomanneet, että huono aika elättää paremmin kuin hyvä."
Ja kun Kahilaisen silmä vältti, löysi hän lattialle pudotetun konttoristien sikarinpätkän, pisti sen kiireesti salavihkaa mälliksi poskeensa ja sitä menoaan jatkoi:
"Minä olen jo ikäni elänyt ja olen jo nähnyt pirua jos paholaistakin, mutta huonoa aikaa en ole nähnyt… En huonoa aikaa enkä hyvää akkaa. Sillä aika kuin aika."
Kahilainen ihastui kuulun kauppaneuvoksen tarmosta. Hän tapaili vastaukseksi:
"Jaa. Se on totta."
Sillä todellakin hän nyt taas huomasi "kauppaneuvoksen" sanoissa piilevän liikeneron salaisuuden, tarmon, joka ei säiky aikaa, kääntää kaikki ajat omaksi hyväksensä, varsinkin huonon. Hän koki toki selittää:
"Mutta toisen, vähemmän tarmokkaan, lannistaa aika, kun taas toinen lannistaa ajan… sanokaamme sitten, että lannistaa sen puoleen tai toiseen, hyväksi tai huonoksi, mutta kuitenkin itselleen aina edulliseksi."
Mutta sitten hän ilmoitti suoraan, että yhtiön osakasten kesken on jo ennenkin ollut hiljaista puhetta Pauhukoskesta ja että silloin oli arvioitu voitavan siitä maksaa miljoona, sekä tarvittavasta maa-alueesta eri hinta. Jönni ihastui jo siitäkin ja riensi vastaamaan: