"No voihan tuota jo siitäkin alkaa tinkimisen."
Niin alkoi kauppa valmistua. Näin isossa asiassa täytyi kuitenkin hankkia osakkeenomistajat päättämään. Kahilainen lupasi voivansa ne saada koolle jo ensi perjantaiksi ja silloin voidaan kauppa päättää. Kaikki soveltui nyt Jönnille. Talonkauppahan valmistuu edellisenä päivänä. Hän tajusi todellakin olevansa jo miljoneeri, kuten se oikea kauppaneuvos Lundberg oli ennustanutkin. Niissä toiveissa lähti hän nyt luovailemaan edelleen. Poistuessa hänelle kumarrettiin ja anottiin anteeksi, ja hän tunsi jo olevansa täysi pohatta.
IX.
Koskiyhtiön konttorissa oli nyt puuhaa ja touhua kuten kaikkialla Jönnin jälillä. Osakkeenomistajia haalittiin perjantaiseen kokoukseen kutsuin jos kirjeinkin. Kauppa olikin yhtiölle toivottu.
Ja samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi sen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta Jönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä kuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi avata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut huoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa rahat ja voi ostoksensa maksaa.
Ja vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli puhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan sisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja puolusti Jönniä.
"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole", puheli hän, imaisi tupreat sauhut ja lisäili:
"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret… Se vain että jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista… Herrat taas syövät rasvaista ja puhuvat laihaa… Muiden kuullen laihaa", oikaisi hän.
"Niin. Rasvaista syö", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä merkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa alkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli miestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:
"Luojan luomiahan ne ovat nekin… Se on Hän armossaan säätänyt niin, että niitäkin pitää olla."
Aivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:
"Sillä… Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin ei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä."
Hän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:
"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää."
Ja niinpä alkoikin hän jo valmistaa pikku myötäjäisiä sisarellensa, ja Liisan elämä kirkastui siinäkin suhteessa jo kirkkaaksi kuin päivässä kiiltävä vaski ja kupari. Sisaren mieskin jo taipui, unohti räätälimestariarvonsa ja hyväksyi Jönnin langoksensa, puhellen:
"No olkoon tuo nyt sitten vaikka jätkä… Kun hänellä kerran kontanttia jo on."
* * * * *
Mutta jatkamme..
Koskiyhtiöstä lähdettyänsä Jönni meni lupauksensa mukaan tapaamaan uutta veljeään agronoomia. Se näet odotteli häntä hotellissa, riensi aivan vastaan eteiseen ja he alottivat hauskat kemut.
Sillä Jönni tajusi nyt olevansa miljoonamies. Hän käsitti, että nyt hänen jo kannattaa elää ja ryypiskellä kuten tulee. Aluksi hän alkoi kehua kaupoillansa, viisaudellansa, puhellen äkkiä:
"Minä en yleensä kärsi politiikkaa asiassa."
Niitä hinnanpolku-yrityksiä hän tarkoitti, ryyppäsi ja jatkoi:
"Yrittivät politiikalla asiassa kieroilla, mutta minä puraisin vastapolitiikalla politiikan pään poikki ja näytin, että politiikalla ei oikeastaan ole muuta tarkoitusta ja tehtävää kuin puraista itseltään… politiikalta pää poikki."
Hän istui raskaana, niin että oli kuin tuoli ruskaisi alla.
"Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taaskin sen, että agronoomi huomasi puheen suureksi viisaudeksi. Hän koki sitä punnita, vastaillen:
"Niinpä se taitaa olla."
Ja edelleen hän johtopäätöksiä tehden jatkoi:
"Joten siis myös politiikkaa ei olisi, jos ei olisi alkupolitiikkaa."
Ja sitä mukaa kuin he humaltuivat, kävivät he myös yhä ja yhä läheisemmiksi ja kielevämmiksi samalla. Nyt Jönni jo alkoi kehua miljoonillaan. Hän alkoi kerskata:
"Minä olen kova poika kaiken päälle, kun kerran yritän."
Uskoi sen! Hän jatkoi:
"Minä kun aloin, niin ei ollut kuin kaksi tuhatta… Tai oikeastaan ei ollut mitään, kun ihan ensimäinen alku otetaan, mutta nyt minä jo pyöritän miljoonia."
Ja kun agronoomi silloin yritteli ylistää hänen tannoaan ja taitoaan, niin hän keskeytti ja ynseästi kehaisten oikaisi:
"Ei veikkonen!"
Ja hän selitti humalaisen voimalla ja rohkeudella:
"Ei siinä syrjäasioita tarvita… viisautta eikä muutakaan. Sillä jos on vain miehellä oikea politiikka, niin se…"
Hän aivan yltyi, korotti ääntä ja kehui:
"Se kun onni silloin kerran potkaisee perään, niin senkuin ala vain syödä rasvaista ja juoda konjakkia ja pyörittää miljoonia, ja sitten se on kauppaneuvos valmis."
Ja lopulta hän, yhä humaltuen, alkoi puhua rasvaisia. Agronoomiinkin tarttui se henki. "Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taas siinäkin niin, että hän riisuutui kaikesta vieraasta ja oli taas kunnon isänsä hyvä, rehellinen poika. Aivan hän tunsi vaistomaista iloa siitä vapaudesta, rehellisyydestä. Kun Jönni nyt osui päästämään aika leveän jätkämäisyyden, niin agronoomi siitä kansanomaisuudesta aivan ihastui ja päästi vastarasvaisuuden aika lihavan, helmen semmoisen, jommoisia puhutaan ulkonaisesti siveässä herrasseurassa ainoastaan siellä — mutta siellä aina ja kaikkialla — missä vain tiedetään seinän olevan kylliksi paksun. Mieli siitä kaikesta aivan riemastuneena agronoomi nyt Jönnille todisti:
"Minä luotan sedän auktoriteettiin… Minä uskon kaikki sedän sanat, sillä setä on viisas mies."
Ja vaikka tuo vieras "auktoriteetti" sana olikin pahana hierimenä hutussa, niin sittenkin ymmärsi Jönni ajatuksen ytimen, tajusi kohonneensa tähän arvoon miljooniensa turvin ja vastaili:
"Ka… Se on niin, että ruoka arvioidaan aina sen makuiseksi ja arvoiseksi, minkähintaisessa hotellissa se syödään. Niinkuin myös akka on aina ainoastaan pukunsa arvoinen."
* * * * *
Ja samaa taas kauan, humalan yhä löylyä lyödessä. Tietäen kauppaneuvos
Lundbergin vanhaksipojaksi agronoomi nyt äkkiä kysäisi:
"Ja setäkö on vielä poikamies?"
Jönni myönsi sen, mutta lisäsi jyrkästi:
"Mutta nyt pitäisi saada akka ja ihan rutosti."
Hänen sekavaan päähänsä näet valahti se muisto, tai oikeammin se aavistus, että kaikki riippuu sittenkin niistä Liisan kuvitelluista tuhansista. Mutta eikös agronoomin päähän, saatuaan nyt tiedon Jönnin odottamattomasta naimahalusta, pälkähtänyt eräs asia.
Hän ehdotti Jönnille rikkaan morsiamen. Aivan riemastuneella äänellä hän ilmoitti:
"Mutta minäpä neuvon sitten sedälle sopivan ja rikkaan lesken. Ja rupean vielä itse puhemieheksi", kiirehti hän innoissaan. Se leski oli hänen tuttunsa, talonemäntä. Syrjäiset, ja kaikki yleensä, arvioivat hänen omaisuutensa ainakin puoleksi miljoonaksi. Ja vaikka leski ei ollutkaan mikään runojen enkeli, vaan ainoastaan tavallinen kunniallinen eukko, kuten yleensä kaikki naiset, niin sittenkin oli hänellä ollut kosijoita jos kuin monet.
Mutta leski oli antanut kaikille rukkaset. Hänen mielestään olivat kaikki tarjokkaat liian nuoria, huikentelevaisia. Hän pelkäsi niiden tuhlaavan hänen rikkautensa ja odotti vakavaa ja varakasta. Agronoomi hoksasi, että Jönni on kuin häntä varten luotu.
"Se on Kourun leski. Puolen miljoonan omistaja", kehui hän jo Jönnille. Aluksi Jönni silloin kyllä muisti kihlatun Liisansa ja kuunteli kehumisia ääneti, mutta vähä vähältä ne kehumiset, se puolen miljoonan omaisuus ja muu alkoi häntä pehmeäksi hautoa. Ja kun agronoomi yhä ja yhä vain jatkoi, niin hän jo lopulta äkkiä kysäisi:
"Onko se minkälainen akka?"
Ja hyvälle tuulelle itsensä ryypiskellyt agronoomi alkoi kehuksia.
"Terve leski", ilmoitti hän kerskuisasti ja selitti: "Tuommoinen pullea ja hyvässä lihassa oleva, mutta ei silti mikään esteettisesti liialla lihavuudella pilattu."
Ja asiaa lesken hyväksi todistaakseen hän vetosi sen moniin kosijoihinkin, päättäen:
"Niin että, kuten setä näkee, niin ei sillä ole ollut kosijoista puute."
Mutta silloin alkoi Jönni ikäänkuin tinkiä, väittäen:
"Se nyt ei vielä suuriakaan merkitse, jos on naisella kosijoita. Sitä voi rikas nainen rakkauden asiassa rahan päältä ponnistaa." Ja paljon muutakin hän jo humalan voimalla puhui, mutta siitä ei sovi tässä kertoa ja loruilla.
Mutta ennenkuin yö oli puolessa, oli hän jo taipunut. Hän unohti Liisan ja lupasi naida tuon Kourun lesken Marian. Seuraavana aamuna agronoomi selvittyään soitti telefoonissa Kourun taloon, puhui leskelle asian suoraan.
Ja emäntä lupaili jo järkiään. Ei hän olisi voinut uneksuakaan saavansa sulhaseksensa semmoista kuin kokonaista Helsingin kuulua kauppaneuvosta, ja niin kangasti nyt Jönnille taas uusi miljoona entisten lisäksi, ja häntä vei näissä kaikissa asioissa ikäänkuin joku voimakas virta.
* * * * *
Oikeastaanhan nyt oli huonot raha-ajat. Ahdasta kaikkialla.
Ja niinpä yhtyi hotellissa juopotellessa Jönnin ja agronoomin seuraan eräs semmoinen ahtaiden aikojen uhri. Se oli agronoomin tuttu, virastaan eronnut eversti Porhola. Hän oli aikoinaan rikastunut naimisella, ostanut Hämeestä isot tilukset ja Lyttykosken tehtaat.
Mutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti. Oli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten rikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman tietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia, s.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 % veloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia, mutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty, mutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset siinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän pikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin paraadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän Helsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan tuntenut.
Ja nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi olivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:
"Setä Lundberg Helsingistä", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti antaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava "kauppaneuvoksen" kanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:
"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!"
"Tittelit pois!" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti Porholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan humalassa, niin heille alkoi iloinen olo.
Ja siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä kipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista raha-ajoista, puheli:
"Nyt on kovin… niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole missään."
Mutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:
"Se kolahtaa vain köyhään."
Ja hän kehaisi:
"Minulla sen sijaan on kohta miljoona, jota en tiedä mihin säilyyn panna."
Siitä se alkoi. Eversti huomasi "kauppaneuvoksen" ilmoittavan itsellään olevan sijoitettavana miljoonan liikoja rahoja ja alotti oitis lainailupuheet. Agronoomi siinä vielä rupesi avustamaan.
"Minä voisin lainata sedältä… Minä maksaisin isomman koron kuin pankki", puheli eversti Jönnille. Niin hän kuin agronoomikin luulivat Jönnin tuntevan everstin asiat. Mitenkä nyt ei niin iso liikemies tuntisi kaikkia Suomen liikkeitä, saati niin suurta asiaa kuin everstin miljoonaliikettä. Eivät he siis niitä sen enemmän selitelleetkään.
Ja humalaista, ahneeksi käynyttä Jönniä huikaisikin se iso korko. Hän taipui oitis. Ylvästyikin, kun voi luvata lainan niin isoiselle kuin sotaherralle.
"Paljonko sinä tarvitseisit?" kysyi hän, ja kun kuuli, että ainoastaan neljännesmiljoonan, niin hän kehaisi:
"Minulla olisi vaikka miljoona… Pari päivää kun vain odotetaan, niin että saadaan puumerkit paperin päälle."
Ja niin oli eversti pelastettu. Hän oli onnellinen ja tilasi samppanjaa ja kaviaaria, ja nyt alkoivat oikeat miljoonamiesten juomingit ja ylensyömingit ja kaikki mikä rikkaiden asiaan ja menoon kuului. Alettiin jo sopia ja tinkiä koroista.
"Kuusi korkoa minä maksaisin sedälle", alkoi eversti sen asian itse, mutta Jönni vaati tiukasti seitsemää.
"Seitsemän tai sitten: sapaas!" tenäsi hän. Eversti koki pitää puoliaan, selitteli, että ei kannata niin paljoa maksaa, sillä liike-elämän pääehtona on huokea korko, selitteli hän. Hän tehdä tuhersi laskuja paperille, näytti niitä Jönnille ja selitteli:
"Jos setä suvaitsee."
Hän selitteli:
"Hoitokustannukset noin paljon… Korko noin monta prosenttia… Kuoletus… prosenttia, sanokaamme neljä… Omat menot vielä… prosenttia… no puoli… Setä näkee, että se on liikaa. Kuusi. Jaa, setä."
Mutta kun Jönni ei hellittänyt, niin hän sittenkin suostui, vaikka näön vuoksi väkisteli. Ja he vahvistivat kaupan kättä lyöden. Ja he elivät nyt yhä rennommin. Agronoomi jo esteli sitä tuhlausta, sanoi:
"Eiköhän tuo jo vältä."
Mutta Jönni oli nyt jo miljoonamiehen päällä, ei surkeillut rahaa ja tenäsi:
"Miljoonamiehellä ei saa olla kukkaroa, vaan ainoastaan rahaa…
Muutoin sitä ei tunneta."
* * * * *
Mutta nyt oli jo selvitty.
Oikeastaan olisi agronoomi halunnut lähteä Jönnin puhemieheksi Kourun leskeä Mariaa kosimaan, mutta ei nyt virkatoimiltaan joutanut. Sinne Kourun taloon kun olikin vielä yli sata kilometriä matkaa, niin ei sitä ennättänyt. He sopivat siis niin, että Jönni käy nyt ensin yksin, ainakin tutustumassa.
"Hän on tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen ihminen. Niin että sedän ei tarvitse turhia ujostella", neuvoi ja rohkaisi agronoomi Jönniä.
Eikä Jönni yleensä nykyään liikoja ujostellutkaan. Huomattuaan kuinka häntä hotellissakin palveltiin ja kumarreltiin, tajusi hän yhä jo voimallisemmin miljoonamiesarvonsa. Nytkin, ulkona käydessä, olivat viinurit hänelle kumarrelleet ja availleet ovia, ja hänestä tuntui se kaikki niin omituiselta ja ihmeelliseltä, että hän ei voinut olla siitä agronoomille sanaa sanomatta, vaan puheli äkkiä:
"Se tuo rikas tunnetaan muiden menoista."
Siitä, että muut sitä kumartavat ja palvelevat, tarkoitti hän sanoa ja sitä vieläkin selvemmäksi selittääkseen jatkoi:
"Tarkoitan että sen näkee tässä elämässä heti, että kun on miehen taskussa kontanttia ja kilisevää, niin sen karva alkaa heti toisten silmissä kiiltää."
Sen myönsi agronoomikin, puhellen:
"Se on niin että raha on kaiken perustus… Tai oikeastaan raha ja yleensä kaikki niinsanotut hyödykkeet… kuten talousopissa kaikkia rahanvastineita nimitetään", syventyi hän taas tieteelliseksi.
Mutta sitten tuli taas eversti Porhola. Hän ei uskaltanut nyt päästää kynsistään "kauppaneuvosta", jossa hänelle oli pelastus. Hän tiesi jo, että Jönni on lähdössä kosimaan Kourun rikasta leskeä, ja kun hänen itsensäkin piti mennä tehtaillansa käymään ja tie sinne kulki aivan Kourun talon ohi, niin hän pyysi saada viedä sinne "kauppaneuvos"-sedän omilla vaunuillaan, komealla parivaljakollansa. Tietysti Jönni suostui, ja sovittiin vain lähtöajasta.
* * * * *
Mutta kaupungille pistäytyessään Jönni joutui uusille urille, vaeltaen yhä ja yhä likemmäksi hautaa ja ylösnousemustansa kohti. Ollen aikeissa lähteä sitä rikasta Kourun leskeä kosimaan hän päätti ostaa puhtaan paidan, aikaa kun ei ollutkaan päällä olevaa pesettää. Vanha tottumus veti häntä tietysti torille. Sieltähän sai huokealla.
Ja Tampereen tori taas, kuten tietty, on maankuulu huijareistaan. Alussa ne kyllä eivät kiinnittäneet Jönniin erikoisempaa huomiota, sillä tarkalla vainulla he olivat huomaavinaan, että ei moisesti puettua kannata ruveta puijaamaan, sillä ei sillä mitään ole. Muutoin he kyllä huomasivat Jönnin, kuten koko toriväkikin, sillä Jönni oli silinterihattunsa ja muun vuoksi joka suhteessa kerrassaan uutta ja omintakeista.
Mutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän kanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli silloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä ensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis Jönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi kysyen:
"Mistäs isäntä on kotoisin?"
Jönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen kuultuaan riensi oitis kysymään:
"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika Milkko?… Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä ole sen koommin kuulunut."
Ei Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:
"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä."
Ja huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta vainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin paarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat jouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari Antti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva. Se asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti ja kysyi sitten Jönnilta suoraan:
"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?"
Jönni myönsi olevansa jätkä.
"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla rykiä", puheli hän viattomasti.
Antti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa oikein ja puheli:
"Sitähän minä jo arvelin." Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla vainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän kotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:
"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan."
* * * * *
He olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit juottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa Jönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo remunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha jätkä taas vapauteensa.
"Vai akan ottoon sinä", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:
"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan löytämään."
Siitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan. Kun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä jatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden morsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien morsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin päähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai vallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:
"Minä neuvon rikkaan."
Mutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati "kaupanvälittäjäisiä" ja kehaisi:
"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle."
Ja niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään
Liisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.
Ja silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa akan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: "Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka." Oitis he ilmoittivatkin Antin olevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua Anttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.
"Se on salarikas", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan välityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin välittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä kiitollisuudesta.
Niin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla pidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka tarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo kulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut kauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi tuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo riideltykin ja oltu vähällä tapella.
Ja niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin. Huomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä kosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti silmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen. He urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä miehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että määrättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat toisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi silloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.
Mutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja virantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti Pitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.
X.
Mutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa kauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli ja puheli:
"Suokaa anteeksi, että rohkenin… Mutta minulla olisi tarjona maatila."
Ja hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.
"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta omistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta", lasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä korviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta omistajan rahapulan vuoksi.
"Se on Isolohkon emätila", selitteli Pekuri kuin vuotava virta, kumarteli ja anoi:
"Suokaa anteeksi että rohkenen!" Hän eli ja toimi:
"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa… Suokaa anteeksi."
Ja Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän olevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni ryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi hän nyt hyötyä — omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa maatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa tilaansa, valehteli aluksi:
"Kyllä minä sen tilan tunnen." Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:
"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi… Ei minua kaupassa petetä."
"Suokaa anteeksi!… Suokaa anteeksi!" eli ja paloi kumarteleva Pekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi "kauppaneuvoksen" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi morkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin kauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin tuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään valehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.
"Suokaa anteeksi… Suokaa anteeksi." Mutta epäluuloinen Jönni hänelle niistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin aikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli:
"Minua ei nyrjäytetä!" Ei kaupassa petetä, tarkoitti hän ja kehaisi:
"Minä käyn omallani kauppaa."
"Suokaa anteeksi." Ja epäluuloinen ja ahne Jönni kinasi ja riiteli aivan vihaisena, ja Pekuri kumarteli ja pyyteli ja selitteli, että myöjä on suuressa rahapulassa ja että siis sopii nyt sen köyhyydellä hyötyä. Jönni suuttui tuolle myöjällekin — s.o. itselleen —, oli todellakin valmis rikastumaan sen köyhyydellä, omalla köyhyydellänsä, ja sadatteli siis myöjää — itseänsä:
"Semmoisen miehen, jolla on rahapula, ei olisi pitänyt alunpitäinkään lähteä talonkauppoihin, vaan pysyä jätkänä!"
"Suokaa anteeksi."
Mutta ei aikaakaan niin Jönni jo osti tuon oman tilansa, maksoi siitä satakymmenen tuhatta, eli siis ainoastaan kymmenentuhatta enemmän kuin oli itse samasta tilasta muilta vaatinut. Ne kymmenen liikaa tuhatta jäivät tietysti välitysliikkeen hyväksi.
Niin oli sovittu kauppa sikäli valmiiksi, että Pekurin oli määrä tulla ensi perjantaina allekirjoittamaan kauppakirja omistajan — Jönnin — puolesta. Hän laski siksi saavansa jo tuon tilansa metsästä rahat metsäyhtiöltä. Niillä rahoilla hän varustausi ostamaan sitten tuon samaisen tilansa.
"Minulla on kaikki kuin hyllyllä", kehaisi hän rahoistaan Pekurille, sopiessaan että maksaa perjantaina. Ei hän osannut aavistaakaan, että hänellä ovat maatilatkin kuin hyllyllä, s.o. päälletysten, eikä huiskinhaiskin ja vieretysten kuten muilla, epäsäännöllisillä liikemiehillä.
"Minä olen liikeasioissa järjestyksen mies", kehui hän Pekurille jäähyväisiksi. Ja kun agronoomi ennen virkamatkalle lähtöänsä vielä pistäysi hotellissa "kauppaneuvos"-setää tapaamassa, niin Jönni alkoi sille näistä uusista kaupoistansa. Häntä harmitti Pekuri, se kun oli niillä kavalilla kumarteluillaan aikonut häntä pettää. Hän alkoi siitä miehelle harmistuneena selittää agronoomille asiaa, alkaen:
"Pekuri tässä kävi ja yritti." Pettää yritti, aikoi hän selittää, mutta ei siitä sen valmiimpaa tullut, vaan hän käänsi ja kehaisi:
"Minä sanoin hänelle heti, että: minä käyn omallani kauppaa."
Ja siinä olikin sikäli totta, että hän, kuten lukija on jo huomannut, osti omaansa ja ainoastaan vierasta möi. Agronoomi ei tiennyt kaupasta mitään, ei siis ymmärtänyt mitä Jönni tarkoitti, ja peräsi siis:
"Jaa mitä, setä?"
Mutta Jönni lauhtuikin jo Pekurille. Häntä näet laiskotti nyt se eilinen ylellinen elämä. Ei hän nyt siis viitsinyt olla Pekurille suuttunut, ei selitellä, vaan käänsi kuin toiseksi ja selitteli veltosti:
"Eipä tässä mitä."
Haukotutti. Haukoteltuaan hän jatkoi:
"Ostotuulella tässä vain olin ja kasasin jo tavaraa tavaran päälle", kehui hän niistä maatilojensa ostoista ja niiden tilojen luvusta.
Ja Pekurikin oli tyytyväinen. Siitä kymmenentuhannen voitosta tuli toinen puoli hänen, toinen liikkeen osaksi. Ei hän ollut koskaan moista saalista vetänyt. Hän riemastui niin, että panttasi polkupyöränsä sadasta markasta ja piti ystävillensä isot pidot, joissa pidettiin monta innostunutta puhetta liikeneron kunniaksi.
"Ainoastaan kansallisen liikemiesluokan luominen voi tämän rakkaan isänmaamme pelastaa", puhui eräskin ja jatkoi innoissaan:
"Ja kuinkahan tavarankasaajiksi meitä liikemiehiä haukutaankin, niin muistakoot ne ilkeät haukkujat myös sen totuuden, että niiden korkeiden tavarakasojemme vierellä on hyvä elää, ja että me myös joskus riepoitammekin, emmekä aina vain kasaa."
Ja he huusivat monikertaisen eläköönhuudon myöskin suurimmalle tavarankasaajalle, maatilojen päälletysten pinoojalle, poissa olevalle Jönnille. Ja Pekuri ei voinut huomenna lähteä päättämään Rumpuliinin kanssa sitä Ala-Pitkän talon kauppaa, kuten oli määrä — ei voinut, koska hänen polkupyöränsä oli pantissa ensi perjantaihin asti, jolloin hän sen voi Jönnin rahoilla lunastaa ja suorittaa tuon Rumpuliinin asian.
* * * * *
Ja yhtä rennosti eli Jönnikin nyt, taas satatuhantisen liiketoimilla ansaittuansa. Hän tilasi vieläkin pullon samppanjaa. Agronoomista tuntui, kuin hän käyttäisi "kauppaneuvoksen" vieraanvaraisuutta liiaksi hyväkseen, ja niinpä hän jo sitä samppanjan ostoa esteli.
"Sedältä menee paljon rahaa", puheli hän. Mutta Jönni oli oikealla miljoonamiehen päällä ja kehaisi:
"Sitä pitää miljoona ei ainoastaan koota, vaan myös riepoittaa… Ettei taapeli nouse liika korkeaksi."
Ja niin he taas ryypiksivät ja puhuivat nyt miljoonista yleensä. Agronoomi arveli, että miljoonakin on helppo menettää, mutta Jönni, joka oli nyt reilulla tuulella miljooniensa vuoksi, kehaisi:
"Ei veikkonen."
Ja hän ylpeili:
"Miljoonan menettäminen on vaikea asia, sillä se on ensin ansaittava…
Ennenkuin kykenee sen menettämään."
Ja taas se tuntui agronoomista erinomaiselta, ja Jönni nousi hänen silmissänsä kuin torni. Mutta Jönni juopui ja jatkoi reilusti. Hän ei surrut, puheli:
"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa… Ensin kadottaa, sillä muutoin ei olisi etsimistä."
Hän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:
"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen… Sillä hän jättää silloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut on." Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian viinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin lapsena puhella:
"Kaanaan häissä", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo väsytti. Hän tapaili, jatkoi:
"Siellä olivat ne viina-altaat… Kun se ylkä sitä tarvitsi."
Mutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen — mihin, samapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:
"Mutta minä en horju… Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen, mutta en horju."
Ja niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan ihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman väsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä maatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.
"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata", kehui hän.
Ja eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei tiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon emätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa, oli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta oitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa hänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten, jolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli kauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin sitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä ole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän vain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää raha-asian. Aika kun olikin täpärällä.
* * * * *
Sillä oikeastaanhan oli asia niin, että Rumpuliini, joka oli leskimies, kosi samaista Kourun leskeä kuin Jönnikin, vaikka ei agronoomi sitä tiennyt. Mutta leski epäili, kun Rumpuliinilla oli ainoastaan satatuhatta. Hän olisi halunnut ainakin kahdensadantuhannen miehen.
Ja juuri siksi oli Rumpuliini päättänyt ostaa maatilan, hankkia satatuhatta lainaksi ja sillä lailla keinotella itseänsä jotenkuten puolta rikkaammaksi Marin silmissä. Hän oli tiedustellut lainaa Tiurusen välityskonttorin välityksellä. Ja Antti Pitkänenkin tiesi sen asian. Nyt hän taas tiedusteli telefoonissa asiaa Tiuruselta, mutta ei siellä ollut vielä lainanantajaa tiedossa. Antti Pitkänen oli konttorissa, ja hänelle sanoi silloin Tiurunen:
"Hankipas, Antti, nyt oikea ökä-rikas, joka lainaa toiselle rikkaalle satatuhatta, niin alkavat sinulle oikein makian viinan päivät."
Hän sanoi sen oikeastaan leikillä, sillä ei hän luullut Antin semmoiseen kykenevän. Mutta kun hän sille muutenkin aina leikkiä puhui, niin tuli sanoneeksi.
Ja tämä se sotki. Jönni oli näet lähtenyt taas kävelylle ja tapasi Antin, ja kun oli Isolohkon emätilalla niin paljon voittanut, niin lahjoitti hänelle kymmenen markkaa ja sanoi:
"Minulla on."
Hän innostui puhumaan rikkauksistansa, kertoili kuinka oli satoja tuhansia lainannut everstille ja lisäili kehaisten:
"Ja vielä olisi lainata… Vaikka miten paljon."
Ja silloin Antti muisti Rumpuliinin asian. Ei hän kyllä sen nimeä ollut konttorissa kuullut, vaan ainoastaan sen, että mies on rikas. Hän ryhtyi oitis välittämään. Jönni tinki aluksi, sanoi:
"En minä köyhälle lainaa. Ainoastaan pohatalle."
Mutta Antti, joka oli konttorissa kuullut tuon lainanottajan olevan rikkaan, meni takuuseen Rumpuliinin puolesta ilmoittaen:
"Minä takaan, että se on rikas." Se muutti asian. Jönni jo puheli:
"Kyllä rikkaalle sopii lainata." Hän päätti lainata Rumpuliinille niistä rahoista, jotka saa häneltä siitä Isolohkon emätilasta, innostui asiastansa ja puheli:
"Rikas tarvitsee aina toisen rikkaan apua. Sen auttajaksi ei köyhä kykene." Hän käski Antin toimittaa tuo rikas lainanottaja siksi määrätyksi päiväksi hotelliin, ja kun konttorissa kuulivat Antti Pitkäsen rikkaan lainanneen everstillekin satoja tuhansia, niin he luulivat asian oikeaksi ja ilmoittivat Rumpuliinille, ja niin oli Rumpuliini pelastettu. Hän oli nyt varma Kourun lesken lemmestä, ja siten tuli Jönni miljoonillansa hankkineeksi itselleen vaarallisen kilpakosijan.
Mutta ei hän sitä tiennyt. Hän ryypiksi Antin kanssa jäähyväisryyppyjä ja puheli sille humalaisia.
"Minulla on aina oikea talouspolitiikka", johtui hän agronoomin puheita muistellessaan ilmoittelemaan.
"Minä en kokoa miljoonaa taivasta varten. — Vaan otan siitä prosentin aikanaan."
Ja Antti veltostui menemään mukana taivaallisiin. Viinakin tuo kun vielä häntä veltosti. Hän mukaili:
"Ka… Eihän se siellä enää auta."
Eipä kyllä. Jönni jatkoikin kuin autuudenasialle heltyneenä, puhellen:
"Minä sanon sielulle: Sielu, sanon minä: kun loistat miljoonan vieressä, niin elä ole hidas, eläkä ylpisty Jönnin vatsalle, vaan muista sitäkin köyhää."
Hän suli tuolle köyhälle aivan armeliaaksi, suli vilpittömästi, puheli totuudessa, viinan liikuttamana. Hän toisti vieläkin:
"Sillä minulla on miljoona-asiassa oikea talouspolitiikka: otan ainoastaan prosentin ja annan pääoman olla vapaudessa… Ettei sielu siihen kiintyisi", selitti hän ja lisäsi:
"Sillä henki pitää olla vapaa… Miljoona maailmalla liikkeessä, että henki on vapaa."
Ja heitä molempia väsytti, ja Antin pää nuokkui pitkän, laiskan kaulan päässä, ja he olivat kuin kaksi unelmiinsa nukahtavaa omituista lasta.
XI.
Eversti Porhola oli tällä välin sopinut velkojiensa kanssa, saanut akordin. Tietysti velkojat luottivat asiaan, kun kuulivat sen takana olevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin.
Ja niinpä ajoi hän nyt Jönnin kanssa komeissa vaunuissansa tehtaillensa, kyyditsi Jönniä morsiamen luo. Eversti koki olla hänelle mieliksi, jutteli siinä vaunuissa ajaessaan jo elämästään, sotaretkistään. Hän oli nuorena luutnanttina ollut Turkin sodassa ja puheli siitä. Jönni johtui niistä turkkilaisista pubeista muistamaan ne Turkin sulttaanin avioasiat ja kinansa niistä Hankun kanssa. Hän tuli uteliaaksi, halusi selvyyttä. Hän alkoi jo, puheli:
"Siitä se Turkin sulttaanista Hankkukin kinasi."
Mutta kun hän epäili sen valehdelleen sen vaimopaljouden, niin hän varovaisuussyistä keskeytti ja käänsi epääväksi:
"Mutta minä sanoin hänelle, ettet sinä tunne sulttaanin oloja."
"Jaa kuinka?" tarttui eversti, ja Jönni selitti:
"Niistä sen sulttaanin eukkoasioista se vain siinä kinasi ja oli tuntevinaan ne."
Ja eversti innostui, selitteli:
"Jaa!… Ne ovat omituisia. Ne haaremiasiat."
Luuli hän Jönnin ne tuntevan ja jatkoi:
"Kolmetuhatta vaimoa täytyy olla."
"Sappermentti!"
Nyt hän uskoi.
"Mutta mitähän tuo niin monella tekee?" ihmetteli hän herttaisesti.
Eversti koki selittää:
"Jaa… Se on… uskonnollinen traditsiooni ja… sanokaamme ehkä, kuinka sanoisin, hovietiketti ja… Niin, hovietiketti", loppui häneltäkin ränsistyneen everstin henkinen varasto. Jönni ymmälle:
"Jaa etiketti?" puheli hän, mutta eversti alkoi selitellä haaremin oloja, kuvaili sen loistoa, ylellisyyttä, kalleutta.
"Seinillä", puheli hän, "seinillä gobeliinit… kalliit venetsialaiset peilit… Sanalla sanoen Luxus… die Pracht: ylellisyys ja loisto." Jönni syventyi sitä ihmeissään miettimään kuin jykevä kangas. Ei hän siitä mitään erin selvää käsittänyt. Kuunteli vain ja oli kuin ymmällä. Eversti jatkoi, selitteli, että se kaikki on turhaa varojen tuhlausta.
"Köyhä valtakunta", moitti hän tuhlausta ja selitti:
"Meidän täytyisi oppia elämään varojemme mukaan. Vähätpä siitä, mitä etiketti vaatii. Vai mitä, setä?" käänsi hän siinä äkkiä kysymykseksi.
Ja silloin heräsi Jönni niistä jykevistä ajatuksistaan ja vastaili:
"Ka sitäpä minä tässä vain arvelin, että on se sulttaani jyry ukko. Kun sillä on semmoinen etiketti ja niin monta muijaa."
Ei hän jaksanut sitä muijapaljoutta käsittää ja jatkoi:
"Siinä pitää ukolla olla jo leipääkin monta kakkua päivässä, jos mieli moinen muijaliuta leivässä pitää."
"Jaa… jaa", myönteli ränsistynyt eversti. Mutta kuinka ollakaan, niin Jönni kävi kateelliseksi sulttaanille sen onnesta ja hekumasta ja siinä mielessä hän nyt puheli:
"Se ukko on osannut etsiä! Niin että ei tarvitse tyhjin suin olla ja rannalla ruikuttaa. Kun on osannut oikein vuovata."
Ja hänen kävi kateeksi sekin, että sulttaanin kannattaa niin loistavasti elää. Hän kadehti sitä kuin lapsi ja puheli:
"Sillä miehellä on miljoonamiehen luonto." Ja kun eversti sen myönsi, niin Jönni yhäkin syventyen kateudessansa kehaisi nyt itseänsä:
"Mutta niin on minullakin ollut. Miljoonamiehen luonto jo lapsesta pitäen." Hän puheli sitä innolla ja antaumuksella, selittäen:
"Lapsesta pitäen en ole surkeillut rahaa ripottaessani miljoonamiehen hurskaudella, vaan olen elänyt aina niin komeasti kuin kukkaro kannattaa ja sanonut, että joka ei kylvä, sillä ei ole mitä niittää."
"Jaa", tapaili tihrasi eversti ja selitti:
"Se on totta… Että rahan pitää antaa aina olla liikkeessä."
Ja niin ajoivat he vaunuissa Kourun lesken maille. He olivat sopineet niin, että Jönni tuo everstille rahat kotiin määrättynä päivänä, ottaa velkakirjan, ja niin on asia valmis.
* * * * *
Kourun leski, Maria, olikin jo odottanut sulhasen tuloa. Kaikki oli pesty ja puhdistettu, ja oli varattu juhlaruuat, kuten aina rikasta helsinkiläistä sulhasta odottaessa. Siveänä naisena hän oli kutsunut luoksensa, n.s. esiliinaksensa, erään tutun talon tyttären, neiti Riipiön, ettei maailma voisi sanoa hänen ennen aikojaan mitään sopimatonta tehneen. Hänkin oli agronoomilta ja muiltakin kuullut tuon rikkaan sulhasensa omituisuuksista ja odotti uteliaana.
Ja nyt ajoivat komeat vaunut kartanolle. Mari tunsi everstin ja aavisti, että silinterihattuinen herra sen vieressä on hänen sulhasensa. Koko talo joutui varpaisilleen, ja morsian aivan hermostui.
Mutta kartanolta pyörsivät vaunut pois. Eversti lähti jatkamaan matkaansa, ja Jönni vääntäytyi yksin ovea kohti. Morsian joudutti palvelustytön ovia availemaan. Jönni johdettiin vierashuoneeseen, emäntä, morsian, tuli tervehtimään, niiasi syvään, kainosteli, ja Jönni tervehdykseksi peräsi:
"Tässäkö se asuu se Kourun leski?"
"Minähän se olen", kainosteli emäntä. Jönni kakisteli ja ilmoitteli:
"Agronoomi Paapurin kanssa siinä kun miljoonakauppojen harjakkaisia vähän kuittailtiin, niin se tuli maininneeksi, että minun sopisi käydä talossa."
"Terve tuloa!" toivotti emäntä ujona. Neiti Riipiökin oli käynyt jo uteliaana niiaamassa ja oudosteli sittemmin emännälle ihastellen:
"Herra isä miten vaatimaton! Miljoonamies ja käy paikkahousuissa ja tuommoisissa kengissä! Ihan kuin jätkä."
Mutta emäntä tiesi sen jo ennalta. Agronoomi oli hänelle telefoonissa kaikki selittänyt.
"Ilmankos sillä miljoonia olisikaan!" puolusti hän Jönniä ja puuhaili jo päivällistä, parasta mitä voi, ja puheli neiti Riipiölle:
"Ken on verassa, se on velassa. Kenen housut taas sarkaa, sillä ei rahasta arkaa."
Tunsi hän nykyajan. Miten moni isäntä olikaan näilläkin seuduin verassa komeillessaan kontunsa ja kaikkensa kuitannut.
"Ei se elämä ole meille silkissä ja sametissa tanssimista", jatkoi hän neiti Riipiölle vakavana. Ilmankos ajoikin mies nyt semmoisten isojen herrojen kuin everstien seurassa. Sitä se saituus tekee. Niin hän puheli.
* * * * *
Mutta sillä välin oli Jönni tarkastellut ja silmäillyt taloa ja sen aloja ja oli välillä puhettakin yritetty, vaikka morsian kyllä ujosteli. Nyt oli päivällinen valmis. Jönni istutettiin yksin syömään. Morsian ja muut vain palvelivat.
Ja Jönni söi nyt tavallisella jättiläismäisellä ruokahalulla. Olikin nämä kaksi päivää elänyt pelkällä juopottelulla, niin että kyllä nyt ruoka maistui.
Varsinkin näin kovin herkullinen ateria. Hän alkoi ja aivan peloittavalla otteella, ja pian tyhjeni lautasellinen, toinenkin. Ensimäisenä hän hautasi maukkaat kinkkuleikkeleet, pitäen samalla jo toista leikkelelautasta silmällä, syrjäsilmäyksin, kuten härkä puskettavaksi aikomaansa, ja varustautui jo kosimaan. Kun morsian siinä nöyränä ja kainona aherti ja palveli, niin hän mietti vain puheen alkua, johdantoa. Ahnas syöminen tahtoi kyllä sotkea, mutta suurella ponnistuksella sai hän kuitenkin johdannon alkupäästä kiinni. Pitäen nyt makkaraleikkelelautasta silmällä hän näet yhtäkkiä ilmoitti:
"Oli se se profeetta Muhamettikin oikea jymyprofeetta! Kun teki semmoisen uskon!"
Historialliseksi keskusteluksi sen emäntä käsitti ja oppimattomuuttaan ujoillen vastaili:
"Niin… Kerrotaanhan siitä historiassa… Vaikka eipä tuota meikäläisen aika anna myöten historiaankaan sen syvemmin perehtyä."
Hän puuhaili ruokakaapista astioita. Jönni ahtoi suunsa jälleen täyteen, nielaisi ja nyt uutta herkkua härkämäisesti silmällä pitäen jatkoi:
"Minulle taas on se historia niin selvä, että kun Hankku aikoinaan vänäsi, että se on usko, joka panee Turkin sulttaanin pitämään monta emäntää, niin minä hänelle suoraan sanoin, että se ei ole usko, vaan se, että sulttaanin, jolla on miljoonia, kannattaa niin elää."
Ja taas ahdettuaan ja taas nielaistuaan hän lisäsi:
"Sillä jos sitä uskon nimissä semmoista yrittäisi, niin siitä joutuisi sulttaanikin pian käpälistään kiinni."
"Eihän se anna Herra itseään pilkata", myönteli siihen emäntä vaatimattomasti. Ja yhä ruokaa vajottaen lisäili Jönni:
"Niin että minä sanoin Hankulle silloin että ei se sinun historiantaitosi lyö yhteen." Ja muistaen everstin puheesta kaksi sanaa hän nyt ruokaa ahmien toi ilmi oman, oikean tietonsa, ilmoittaen:
"Sulttaanilla on siinä vain etiketti. Luksus ja etiketti siinä on eikä usko." Morsian nöyrtyi jo sulhasen vieraskielisten sivistyssanojen vuoksi yhäkin. Ei niitä hänenmoinen tiennytkään, ei ymmärtänyt. Vähäiseksi hän nyt itsensä tunsi.
Silloin neiti Riipiö taas tuli uteliaana ja katkaisi Jönnin kosintapuheet hetkiseksi.
* * * * *
Mutta vain hetkiseksi. Oitis hänen poistuttuansa ryhtyi Jönni jatkamaan. Nyt hän lähti jo asiaa läheisemmältä otteella, ilmoittaen rutosti:
"Ja on sitä siellä Helsingin torillakin sitä väkeä… Kun on toisinaan tori mustanaan ja toista tulee ja toista menee, niin että se on kuhina."
Ja saatuaan taas ruokapaljoudet alas nielaistuksi hän asiaa yhä läheten jatkoi:
"Niin että on siinä ollut ämmäväellä puuhaa. Saada semmoinen kansanpaljous aikaan!"
Aivan hän tosissaan sitä ihmetteli. Emäntäkin nyt yhtyi, puhellen ujona:
"Onhan siellä Helsingissä väkeä. Kun täältä maaltakin kaikki vain sinne rientävät, niin että et kohta palvelusväkeä saa!"
Mutta ei Jönni siitä puheesta suuria huolinut. Hän ei hellittänyt enää otteestansa, vaan suu täynnä jatkoi:
"Mutta niinhän se on alussa säädettykin, että sitä pitää lisääntyä ja täyttää maata. Muutoin ei olisi esimerkiksi keisarilla kylliksi sotamiehiä eikä savotoissa työväkeä."
Emännästä se Jönnin alistuminen tuntui hurskaudelta.
"Ka… Ne ovat Herran säätämiä. Ne asiat", vastaili hän yhtä hurskaasti ja nöyrästi. Jönnin mieli heltyi taas kuten aina rakkauden asiassa. Hän jo puheli:
"Ja niin sen pitää ollakin!" Suun hän vain nieli tyhjäksi ja jatkoi aivan runollisesti:
"Sillä jos kerran pulukyyhkysetkin tekevät pesän vaikka vanhaan kenkärajaan, niin ei se ole silloin mies eikä mikään, jos ei — ainakin rahan lellipojaksi päästyään — kerran elämässään kuherra ja täytä sydämensä aivoituksia."
Hän oli unohtaa jo ruuan herkullisuudenkin ja lisäsi:
"Sillä me emme tiedä, milloin se kuolema kolkuttaa… Niin että jos me emme ajoissa toteuta sydämemme aikomuksia ja tyydy vaikka kenkärajaan, niin ne meidän sydämemme aivoitukset pannaan käyttämättöminä kenkärajaan. Ja silloin se on jo myöhä."
Emäntä oli sisällisesti aivan itkeä. Niin se nyt puhe hellytti. Hän tapaili:
"Ka… Etsikkomme aikahan meidän kaikkien täytyy tuntea… Ennenkuin kirves pannaan puun juurelle."
* * * * *
Mutta nyt huomasi Jönni, että hänen on paras lopettaa aterioiminen, sillä kaikki astiat olivat jo kertaan tyhjennetyt. Hän nousi, varustautui loppuotteeseen aivan syöneen voimilla, pyyhkäisi suunsa ja äkkiä alkoi:
"Sitähän minä tässä oikeastaan asiaa lähdin… Kun se agronoomi siitä puhui."
Emäntä arvasi, aivan nöyrtyi. Jönni jatkoi:
"Sillä tehtävähän se kuitenkin on. Sekin teko!"
Mutta sitten hän äkkiä kysäisikin:
"Niin että puoli miljoonaako sinulla on?"
Emäntä myönteli, puhellen:
"Perunkirjoituksen mukaan, niinhän niitä pitäisi olla… Ja ainahan tuo Herra armossaan antanee, ja lie siunannut ja antanut korkojenkin siihen lisäksi karttua."
Sen myönsi Jönnikin nyt, vieläpä lisäsi:
"Vaikka oikeastaan se Herra ensin tahtoo nähdäkseen miehen pankkikirjan ja siunaa sitten suuremmat korot sille, jolla on isompia summia pankissa."
Sen hän tiesi. Tukevasti, aivan iskien hän lisäsi:
"Sillä se on viisas ukko. Se yläilmojen ukko." Ja nyt alkoi hän puhua omista rikkauksistaan, ilmoittaen:
"Minä jo ensimäisessä metsäkaupassa tienasin tuonne ylikin kaksisataatuhatta ja nyt tässä koskikaupassakin nyhtäsin puhtaaksi miljoonan."
Hän uskoi sen kaiken todeksi ja kehaisi:
"Ja alkaessa ei ollut muuta kuin kaksi kättä ja niissä viisi näppiä kummassakin. Kunnes sitten lotterissa työnsi lykyn."
Oli häntä siis onnistanut, siunannut. Hän tunnustikin sen, puhellen:
"Sillä kun se todellakin rupeaa siunaamaan, niin se siunaa surkeilematta. Sillä Herrakaan ei siunaa ihan omistaan, vaan toisen taskusta toiselle. Niin että Herran siunaus on niinkuin kaksiteräinen miekka."
Ei emäntä jaksanut nyt mitään syvällisiä tutkia ja käsittää, vaan myönteli nöyrästi:
"Kunpa vain osaisimme itsekukin sen miekan alle oikein ja taidolla asettua. Niin ei olisi itkua eikä kipua meillä."
XII.
He olivat jo sopineet asian valmiiksi. Emäntä kuitenkin lykkäsi kihlauksen ensi sunnuntaiksi. Perheessä näet noudatettiin visusti vanhoja hyviä tapoja. Vanhempien, jos olivat elossa, piti olla tyttärensä kihlajaisissa, ja ennen ensi sunnuntaita eivät vanhukset, isä ja äiti, ehtisi tulla.
Ja Jönnille se sopi nyt hyvin. Hän laski ehtivänsä tällä välin päättää ensin morsiamensa Liisan myöntikaupan, sitten koskenmyöntikaupan ja vahvistaa talon ostokaupan. Ehkäpä vielä ehtivät arvioida metsänkin, ja niin on sekin kauppa lukossa. Hyvästellessään hän vielä vannotti uuden morsiamensa, peräten:
"Niin että sitä minä vieläkin tässä arvelin… Että kyllä kai se puumerkki pitää?"
Ja morsian myönti sen nöyrästi ja puhui taas sanan uskonasioistakin. Mieli kun nyt oli niin herkkynyt, niin siksi hän niistä asioista sanasen sanoi.
"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme", puheli hän, puuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi hänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan jo runoili:
"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä mitään Simpsoneja." Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei hän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:
"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen ruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo mennä."
Hän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa, puhellen:
"Minä en koskaan kahdelle hymyile."
Ja niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin omaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen elämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut Simpson, joka löysi kimalaispesän.
* * * * *
Ja ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä vastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa he pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai toisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille sitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat. Heillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli muinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus huijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä oli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen joukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt pannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä viinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He harjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka kätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö huonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut pellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.
Mutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo kosimismatkoistansa, alkoi, puheli:
"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen." Hän kerskasi sille käyneensä lyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun rikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat hiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja nuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo nyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen alussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia:
"Se tuhlaajapoika", alkoi hän, sillä mieli oli johtunut siihen suurtuhlaajaan tästä humuelämästä. Hän ryyppäsi kuin tuhlaajapojan elämää paheksuen ja lisäsi:
"Mutta se mies eli siivottomasti. Se tuhlaajapoika." Sen myönsivät huijaritkin, ja Jönni oli jo yhä valmiimpi ja rupesi elämään siivottomasti. Joi ja mässäsi huijarisakin kanssa ja löi korttia. Sitä tehdessään hän vieläkin jatkoi tuhlaajapojan elämän soimaamista puhellen siitä:
"Ilmankos sitten joutui maatöihin! Kun niin hurjasti miljoonaansa liikutti." Hän runoili sitä tosissaan, miljoonakohtalostaan jo ensi ryypyistä heltyneenä, ja selitti:
"Miljoonasta ei ole hurttiluontoiselle miehelle kauaksi aikaa tupruuttamista… Jos sen liika aikaiseen alkaa."
"Ei ole… Ei ole", vakuutti huijarijoukko juopottelevan joukon rähinällä, ja Jönni järkeili tuhlaajapojasta:
"Mutta jos hän olisi antanut miljoonan olla isänsä taskussa tai pankissa kiertämässä, niin hän ei olisi sen menettämisen vuoksi joutunut maatöihin, vaan olisi kuollut miljoonamiehenä."
Ja samaa pitkälti. Jönni juopui, vakuutti, että hän ei mene tuhlaajapojan tavoin tuhlaamaan omaisuuttansa, miljoonaansa, naisväen seurassa, vaan myö entisetkin naisensa:
"Se Liisa joutaa nyt mennä", kerskui hän jo humalaisena, morsiamellansa kauppaa hieroen. Ja he tinkivät jo Liisan hinnasta. Huijarit näyttivät isoja rahatukkujaankin, niin että Jönni näki, että on niillä pojilla millä nuo välittäjäistuhannet maksaa. Jönni oli jo hyvällä tuulella, ja hänen rahoissansa oli taas uusi ja iso lovi.
Mutta ei hän hellittänyt, vaan eli vain siivottomasti kuten tuhlaajapojasta oli sanonut, ja lopulta jo kinasi siitä Liisan myönnistä:
"Kun minä kerran tuhlaamaan rupean, niin tuhlaan muijan ennen muita…
Vähemmän on sitten eukko ristinä maailmassa."
Hän oli jo kohtuuttoman juopunut, ja hän jo reuhasi. Siitäkin tuhlaajapojasta hän yhä turisi. Nyt hän retusi taaskin sen miljoonasta, turisten:
"Sillä miljoonaa ja kaunista vaimoa ei pidä käsiinsä ottaa… Tahi ne lentävät… Käsistä pois… Käsistä pois!" hihkaisi jo jätkämäisyyden, kuten silloin agronoomille sen: tittelit pois!
* * * * *
Ja samassa talossa osui nyt vierailemaan isännän tuttu, Sipilä. Hän palasi veljensä kanssa Tampereelta, kumpikin omaa hevostansa ajaen. Hänkin oli Tampereelta ostanut joitakin tehtäviä varten limonaadipullollisen tuota samaista rikkihappoa, jota oli Tanakalla. Kun se, kuten jo sanottu, oli kirkasta kuin viina tai limonaadi, talletti hänkin pullon Rouvarin kamarin kaappiin, ettei joku sitä saisi käsiinsä ja erehdyksessä ryyppäisi. Tuo happohan näet, kuten mainittiin, on mitä ankarinta ja tulisinta myrkkyä. Rouvarin vieraana hän sen kamarissa oleilikin, kun taas huijarit elelivät omissa erikoisissa huoneissansa.
* * * * *
Ja nyt alkoi Jönnin viimeinen tuhat huveta. Hän pelasi korttia, joi ja juotti. Riitti hänellä. Pian oli miljoonat taskussa. Hän ei surkeillut.
Ja niin retkuteltiin sitä kauppaa ja pehmitettiin Jönniä. Lopulta Jönni humaltui jo hyvin pahasti. Sipilä varasi poislähtöä, kopisteli jo rikkihapolla täytetyn limonaadipullon kaapista isännän kamarin pöydälle valmiiksi ja poistui nyt vain hevosta juottamaan. Kamari jäi tyhjäksi.
Ja silloin lähti humalainen Jönni seurueestansa kävellä hoippumaan, kädessä limonaadipullo puolillaan vielä viinaa. Hän hoippui umpimähkään, tietämättä minne. Eteenpäin vain.
Niin osui hän isännän kamarin ovelle, sysäsi sen auki, työntyi sisälle, horjui, ryyppäsi loput pullosta, pisti tyhjän pullon pöydälle ja jäi istua tuijottamaan aivan älyttömänä, tajuttomanakin. Pää vain riippui nuokuksissa kuin putoava leiviskä. Hetkisen kuluttua tuli kamariin Sipilän toinen veli, huomasi veljensä nostaneen rikkihappopullon jo pöydälle ja aivan kirosi sen varomattomuutta.
"Olisi voinut humalainen juoda!" kauhistui hän itsekseen, kopasi pullon taskuunsa, poistui ja hän lähti ennen veljeään ajamaan kotiaan kohti. Jönni nuokkui vielä tovin, putosi sitten lattialle ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. Örisi vain oudosti, kuten aina ylettömästi ottanut.
* * * * *
Ja nyt palasi se ensimäinen Sipilä myrkkypulloaan noutamaan. Hän sai käsiinsä Jönnin tyhjän limonaadipullon, luuli sitä omaksensa, hoksasi lattialla örisevän miehen erehdyksissä, viinan himossa, ryypänneen myrkyt ja nyt örisevän kuolintoreissa. Häneltä pääsi kauhun kirous.
Ja oitis huusi hän kaikki avuksi. Nousi hätä, hälinä, huuto. Kaikki kauhistuivat. Oltiin ihan neuvottomia hädästä. Joku jo soimasi Sipilää.
"Kuka nyt niin varomattomasti liikutteleekin! Semmoista myrkkyä!"
Sipilä hätäytyi. Voivat syyttää häntä oikeudessa kuoleman tuottamisesta varomattomuudella.
"Mistäs minä sen arvasin!" puolustautui hän peloissaan. Jönniä alettiin herätellä ja repiä, mutta se vain örisi.
"Ei se enää virkoa", päätteli jo eräs toivottomana. Alettiin valella kylmällä vedellä. Jönni vain örisi ja korisi.
Mutta kylmästä vesisuihkusta hän toki virkosi ja kohottautui jo istumaan. Älytön hän vielä oli.
"Sinäkö se joit myrkyn?" koki jo Rouvari häneltä tiedustaa. Jönni ei älynnyt. Katsoi vain tyhmästi.
"Myrkyn joit!" ilmoitti hänelle nyt pelästynyt Sipilä ihan korvaan huutaen.
"Häh?" örisi jo Jönni älyttömänä. Sipilä näytteli hänelle silloin sitä tyhjää limonaadipulloa ihan nenän edessä heilutellen ja huusi yhäkin lujemmin korvaan:
"Joit myrkyn!"
"Häh?"
"Myrkyn joit… Se ei ollut viinaa, vaan myrkkyä… Rikkihappoa!" huusi Sipilä nyt aivan karjumalla korvaan. Huijarit kuulivat melun ja huudon ja tulivat peräämään mikä on hätänä.
"Jätkä on juonut rikkihappoa ja kuolee", selitti vapiseva emäntä.
Ja silloin pelästyi huijarijoukko. He eivät tienneet hapon olevan Sipilän, luulivat Jönnin saaneen käsiinsä heidän rikkihappopullonsa. He riensivät tarkastamaan kaapin alusta. Pullo oli poissa.
Ja nyt tuli heille hätä. He luulivat joutuvansa kiinni miehen myrkyttämisestä. Ennestään kun jo olivatkin poliisille jos mistä tunnettuja, niin ei ihme, että pelko kävi koko joukon läpi. He kokosivat kiireesti kampsunsa ja niin lähtivät karkuteille. He olivat varmat syyllisyydestänsä ja siitä, että joutuvat, jos kiinni saadaan, linnaan miesmurhasta, eivätkä he ymmärtäneet miten Jönni oli tuon pullon käsiinsä saanut. He piilottelivat metsissä ja kokivat päästä jotenkuten salaa pois koko Tampereen tienoilta.
* * * * *
Mutta lopulta selvisikin Jönni tajuamaan sen, että hän on juonut erehdyksessä myrkkyä. Hän kauhistui, ihan selvisi kauhusta.
"Oliko se piru myrkkyä?" kysyi hän, silmät kauhusta pyöreinä.
"Oli. Sinä kuolet nyt", vakuutti Rouvari.
Ja silloin pääsi Jönnilta karkeaakin karkeampi kauhun kirous:
"Voi p—kele!"
Humala selvisi kuin puhallettu sauhu. Hän luuli jo tuntevansa kamalaa polttoa sisälmyksissään ja kiroili kauhuissaan:
"Nyt otti paholainen!"
Hän alkoi huutaa ja voivotella sitä sisälmyksiensä polttoa. Itse asiassa olivatkin Kourun emännän monet herkut pilanneet Jönnin niihin tottumattoman vatsan, joten siis kipua oli, todellistakin. Miehet päivittelivät, raapivat päitään ja tuskailivat. Eukot siunailivat ja hätäilivät. Koko talo oli nurin.
Mutta apua täytyi saada. Tulisella kiireellä lähdettiin Jönniä viemään lääkärin apua saamaan Tamperetta kohti. Kun sairaan kanssa ei tietysti voinut ylen kovasti ajaa, lähetettiin toinen hevosella ajaja edeltä ajamaan, noutamaan lääkäriä jo vastaan. Jönnille valmistettiin vuode kärreihin, kannettiin mies siihen pitkäkseen, ja niin lähdettiin menemään, Jönnin yhä vain kauhuissaan voivotellessa.
* * * * *
He olivat päässeet vasta parinkymmenen kilometrin päähän Tampereelta, kun se edeltä-ajaja toi lääkäriä vastaan. Kun sairasta ei voitu etemmä enää viedäkään, se kun yhä kauheammin niitä polttojaan valitti, niin poikettiin tienvarrella olevaan Pinturin taloon. Pyydettiin isännältä lupaa saada jättää sairas hoidettavaksi, selitettiin asia ja odotettiin vastausta.
Mutta Pinturi epäröi:
"Kuka se sitten kulungeista vastaa?" peräsi hän varovasti. Ei tietty onko Jönnilla rahoja. Sairas virui yhä ulkona kärreissä.
Mutta lääkäri alkoi pakoittaa virkamahtinsa avulla:
"Hengenhädässä olevalta ei saa kieltää suojaa. Siitä rankaisee laki", selitti hän. Emäntä, joka oli kristiliismielinen, heltyikin ja puheli miehelleen:
"Anna niiden nyt jättää! Sieluhan se on silläkin sairaalla."
Niin kannettiin jykevä Jönni toiseen tupaan ja asetettiin vuoteeseen. Lääkäri tiedusti asian, ja kuultuaan Jönnin juoneen kokonaisen pullollisen niin ankaraa myrkkyä, ilmoitti isännälle ja muille lyhyesti tiedemiehen kuivuudella:
"Ei siitä sitten enää eläjää tule."