VI
Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!
Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa: tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.
Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.
Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys, samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!
Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?
Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa "yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.
Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista suurimman kanssa.
Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!
Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata, joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.
Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä, sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin, aaltoilee edelleen yli kanavien veden.
Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä, — kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.
Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.
Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo, rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin — ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken äänettömät kerrostumansa.
Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun, samanvärisen kuin itse kaupunkikin!
Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot, jotka herättivät ne kaikki eloon?
Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja itsensä yhtäläisyydestä.
VII
Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa, jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen. Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä mielikuvaa.
Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista, ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä, joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen, liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan; keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva, joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu… Hugues painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.
Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta, koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea. Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton, varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties koko talon elämä riippui…
Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.
Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia, kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa, riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.
Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa…
Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä, kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista, samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.
Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna, hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle täydellisen unhotuksen!
Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi, joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään lepoa.
Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.
— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.
Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista, pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi, järjesti laskokset.
Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:
— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?
Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän jotakin?
— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.
— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään kiirastulessa siksi kun itse kuolee.
— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä mitään. Teidän legendanne on oikeassa.
Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku mukanaan vaunuissa.
Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan — eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.
Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues tahtoi häntä ilahuttaa… Joku lahja? puku?
— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.
— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?
— Kaksi.
— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!
Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.
Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli ollut hänelle ylivoimainen.
Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:
— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja, vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!
Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.
Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen ja unhotuksen äärettömyyden.
Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat vanhoja pukuja… hän oli ne perinyt… eräältä sukulaiselta… hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen päähänpisto… vain yhden ainoan minuutin…!
Jane ei käsittänyt sanaakaan, nauroi, käänteli vaatteita, ylisti paksua, hienoa silkkikangasta, joka tuskin oli haalistunutkaan, mutta ihmetteli yhä edelleen tuota omituista, melkein naurettavaa kuosia, joka kuitenkin kerran oli edustanut muotia ja loistokkuutta…
Hugues kävi kiihkeäksi.
— Mutta sinä pidät minua varmaan rumana! vastusteli Jane.
Lopuksi hän kuitenkin arveli olevan hauskaa ja hullunkurista pyntätä itsensä noihin vanhoihin, käytännöstä hylättyihin vaatekappaleihin. Nauraen ja leikkiä laskien hän riisui aamupukunsa ja käänsi paljain käsivarsin miehustansa ja paitansa pitsit alemmaksi, pukeutuakseen toiseen noista puvuista, jotka kummatkin olivat avokaulaisia. Seisoen kuvastimen edessä hän hymyili itselleen ja sanoi: — Minä olen aivan kuin joku vanha muotokuva!
Ja hän keikaili ja kääntelehti, nosti lopuksi hameensa ylös ja kiipesi pöydälle nähdäkseen koko vartalonsa. Hänen rintansa hytkähteli naurusta, huolimattomasti alaskäännetty paidankulma pistäysi näkyviin paljasta ihoa vasten ja teki julkean tuttavallisen vaikutuksen.
Hugues katseli Janea. Tämä hetki, josta hän oli uneksinut kuten ilmestyksestä, tuntui hänestä nyt saastaiselta ja halvalta. Janea oli pila alkanut huvittaa. Hän tahtoi nyt koetella toistakin pukua, ja äkillisessä huiman hilpeyden puuskassa hän alkoi leiskua ympäri taidokkain askelin, ikäänkuin olisi hän jälleen ollut tanssijatar…
Hugues tunsi yhä suurempaa sielullista vastenmielisyyttä; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tuskallisissa naamiaisissa. Ensi kerran oli hänelle nyt ruumiillisen yhtäläisyyden taikavoima riittämätön. Se vaikutti vieläkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Ilman tuota yhdennäköisyyttä ei Jane olisi näyttänyt hänestä muulta kuin enintään karkealta. Nyt teki tämä yhdennäköisyys häneen sietämättömän ahdistavan vaikutuksen, niinkuin hän olisi nähnyt vainajan, mutta nyt syvässä alennustilassa, huolimatta samoista kasvoista ja samasta puvusta. Sellaista vaikutelmaa tuntee, kun messukulkueen päätyttyä illalla kohtaa niitä, jotka ovat esittäneet Pyhää Neitsyttä tai muita pyhiä naisia, yhä kääriytyneinä hurskaisiin kaapuihinsa, mutta hiukan päihdyksissään sortuneina salaperäiseen karnevaaliin katulyhtyjen alla, jotka loistavat pimeässä kuin tiukkuvat haavat…
VIII
Eräänä maaliskuun sunnuntaina, joka juuri oli Pääsiäissunnuntai, sai vanha Barbara aamulla kuulla isännältään, ettei tämä aikonut syödä päivällistä enempää kuin illallistakaan kotona ja että hän oli vapaa iltaan saakka. Barbara tuli hyvin iloiseksi, sillä koska hänen vapaapäivänsä sattui olemaan suuri pyhä, niin hän päättikin mennä beguiniläisten kaupunginosaan; siellä hän aikoi olla läsnä jumalanpalveluksissa, — puolipäiväsaarnassa, iltamessussa ja iltarukouksessa, viettäen muun osan päivää sukulaisensa sisar Rosalien luona, joka asui eräässä tämän hurskaan yhdyskunnan uhkeimmista luostareista.
Barbaran harvoista ilonaiheista oli kaikkein parhaita saada käydä beguiniläis-yhdyskunnassa. Siellä hänet tunsivat kaikki. Hänellä oli beguiniläissisarten joukossa useita ystävättäriä, ja hän haaveksi itsekin saavansa vanhoilla päivillään, säästettyään kokoon hiukan rahaa, pukeutua siellä huntuun kuten niin monet muut, joiden hän näki olevan kovin onnellisia tuon valkoisen verhon alla, joka kehysti heidän norsunluunvalkeita vanhoja kasvojaan.
Varsinkin nautti hän nyt tänä keväisenä maaliskuun aamuna siitä, että sai vaeltaa rakasta beguiniläis-kaupunginosaansa kohden, vielä ripein askelin, kääriytyneenä suureen mustaan levättiinsä, joka heilui puoleen ja toiseen kuin kirkonkello. Kaukaiset kellonläppäykset tuntuivat mukautuvan hänen käyntinsä tahtiin, kaupungin kaikkien kirkkojen yhteinen pyhäpäiväsoitto, ja niiden lyöntien lävitse kuului joka neljännestunnin kuluttua pienten kellojen hento, väräjävä sävel, ikäänkuin lasisilla koskettimilla näppäiltynä…
Ensimäinen kevätvehmaus antoi laitakaupungille maaseutumaisen leiman. Ja vaikka Barbara oli palvellut kaupungissa jo kolmekymmentä vuotta, oli hänellä kuitenkin, kuten kaikilla hänen kanssasisarillansa, häviämätön muisto kotikylästään, maalaissielu, jota viehätti pieninkin lehti tai korsi.
Mikä ihana aamu! Ja hänen kulkiessaan siinä riemukkain askelin kirkkaassa päiväpaisteessa, iloiten pikkulinnun piipityksestä, nuorten versojen tuoksusta tässä jo aivan maalaisessa laitakaupungissa, missä rannat Minnewater'in — Rakkaudenjärven — ympärillä vihannoivat hurmaavassa luonnonihanuudessaan, — seisoessaan tämän uneksivan lammen ääressä, joka oli täynnä lumpeita, viattomia ja valkoisia kuin rippilasten sydämet, ja rantaäyrään nurmikolla, joka oli täynnä pieniä kukkia, — katsellessaan suuria puita, myllyjä, jotka pyörittivät käsivarsiaan taivaanrannassa, saattoi Barbara vielä kerran kuvitella mielessään, että hän palasi lapsuuteensa yli niittyjen ja peltojen…
Hän oli hurskas sielu, häntä vallitsi tuo harras flandrialaisten usko, jossa on jäljellä joku määrä espanjalaista katolilaisuutta, — jossa on omantunnon epäilyksiä ja pelkoa enemmän kuin luottamusta ja enemmän helvetinkammoa kuin kaipausta taivaanvaltakuntaan. Ja samalla oli hänellä se taipumus ulkonaiseen uhkeuteen, kukkien, suitsutuksen ja ylellisten kutouksien aistilliseen ihailuun, joka on tälle rodulle ominaista. Senvuoksi hurmaantui vanhan palvelijattaren yksinkertainen sydän jo etukäteen jumalanpalveluksen loistosta, hänen kulkiessaan holvisillan ylitse beguiniläiskortteliin ja astuessaan pyhitetyn aitauksen sisäpuolelle.
Täällä jo vallitsee hiljaisuus kuin kirkossa; yksinpä niistä pienistä lähteensuonistakin, jotka loiskien virtaavat ulkopuolella mereen, kantautuu ääni tänne kuin rukoilevien huulten mutinana, ja ympärillä kohoavat muurit, nuo matalat muurit, joilla luostarit ovat saarretut, ovat valkoiset kuin alttariliinat. Keskellä pihamaata on tiuha ja rehevä ruohikko, joka muistuttaa Jan van Eyckin maalaamaa niittyä, ja sillä käyskentelee lammas, joka on kuin pääsiäiskaritsa…
Pyhimysten ja hurskaitten nimiä kantavat kadut mutkittelevat, tekevät polvekkeita, sekaantuvat toisiinsa, muodostaen keskiaikaisen kylän, oman pienen kaupunkinsa muun kaupungin keskelle ja vielä sitäkin kuolleemman. Se on niin autio, niin hiljainen, niin tarttuvan äänetön, että kulkijan askeleet vaistomaisesti vaimentuvat, hänen äänensä hiljenee ikäänkuin huoneessa, jossa lepää sairas.
Jos ohikulkija sattumalta poikkeaa tänne ja aiheuttaa melua, niin se koskee paikan asujamiin kuin joku luonnottomuus tai pyhäinhäväistys… Vain beguiniläisnunnat sipsuttavine askeleineen saattavat liikkua tässä elottomassa ilmapiirissä kuin kotonaan, sillä heidän kulkunsa näyttää enemmän luisumiselta kuin kävelyltä, he ovat ikäänkuin noiden pitkissä kanavissa edes ja takaisin uiskentelevien vaikeitten joutsenten sisaria. Paraillaan näkyi joitakuita myöhästyneitä sisaria kiirehtivän eteenpäin pihamaan jalavien alla, kun Barbara suuntasi askeleensa kirkkoa kohti, josta jo kuului urkujen soiton ja puolipäivä-jumalanpalveluksen veisuun kaikua. Hän astui sisään yhdessä beguiniläissisarten kanssa; nämä menivät paikoillensa veistoksilla koristettuihin puisiin kuorituoleihin, joita oli kahdenkertainen rivi kuorin kummallakin puolella. Kaikki nuo valkoiset, kangistetut hilkat aivinaisine, liikahtamattomaan lentoon levitettyine siipineen, olivat rivissä toinen toisensa vieressä, ja siellä täällä näkyi niissä punaisia ja sinisiä väriheijastuksia, jotka lankesivat kirkon maalatuista ikkunoista auringon tunkeutuessa niiden lävitse. Barbara katseli etäiseltä paikaltaan salaisin kateuden tuntein polvistuneiden sisarten ryhmää, Jumalan palvelijattaria ja Kristuksen morsiamia, ja unelmoi, että hänkin kerran saa kuulua heihin…
Hän oli istuutunut erään sivukäytävän viereen, muutamien hurskaitten ukkojen ja lasten joukkoon. Ne olivat köyhiä perheitä, joille oli annettu asunto jossakin näistä beguiniläisluostareista, jotka alkavat jäädä asukkaitta. Lukutaidoton Barbara pyöritteli sormiensa välissä suurta rukousnauhaa, mutisten hartain huulin rukouksiaan ja luoden silloin tällöin silmäyksen sisar Rosalieen, sukulaiseensa, joka istui toisella sijalla kuorituolien rivissä, lähellä kunnianarvoisia luostarinjohtajatarta.
Kuinka kaunis olikaan kirkko, säteilyssään kynttiläin valossa! Uhrausvirren aikana meni Barbara ostamaan itselleen pienen kynttilän sakaristosisarelta, joka seisoi kolmikulmaisen, rautaisen kynttilätelineen luona, ja sen haarukassa paloi pian vanhan palvelijattarenkin uhriliekki monien muiden joukossa.
Tuon tuostakin hän silmäsi kynttiläänsä, kyeten helposti eroittamaan sen muista, ja tarkkasi sen vitkallista loppuunpalamista.
Oi, miten hän oli onnellinen! Ja kuinka oikeassa olivatkaan papit sanoessaan kirkkoa Herran huoneeksi! Olletikin kun täällä beguiniläiskirkossa sisaret lauloivat urkulehterillä niin suloisilla äänillä, että vain enkelien laulu saattoi olla yhtä suloista…
Barbara ei kyllästynyt kuuntelemaan urkujen huminaa, virrenveisuuta, joka kääri auki kirkkaat äänikertansa kuin kauneina, valkoisina aivinapinkkoina…
Mutta nyt oli jumalanpalvelus lopussa, kynttilät sammutettiin.
Yht'aikaa heilahtivat kaikki hilkat, kun beguiniläisnunnat nousivat ylös ja liukuivat ulos kuin lentoon lehahtava lintuparvi, siroitellen silmänräpäyksen ajaksi vihreän puiston täyteen valkoisia, ojennettuja siipiä, ikäänkuin siellä olisi ollut joukko liiteleviä kalalokkeja. Barbara saatteli sukulaistaan, sisar Rosalieta, mutta loitos jättäytyen, sillä jonkunlainen kunnioittava häveliäisyys pidätteli häntä. Vasta nähdessään toisen menevän luostariinsa hän joudutti askeleitaan, ja hetkistä myöhemmin astui hänkin sinne.
Beguiniläissisaret asuvat pikku ryhminä näissä taloissa, jotka muodostavat luostariyhdyskunnan. Tässä kolme tai neljä, tuossa viisitoista, jopa kaksikymmentäkin. Sisar Rosalien luostari kuului viimemainittuihin, ja Barbaran astuessa sisälle seisoivat kaikki sisaret juuri kirkosta tulleina juttelemassa nauraen ja hälisten suuressa työsalissa. Pyhän tähden oli työvasut ja nypläyspielukset siirretty nurkkaan. Joitakuita sisaria seisoi ulkona pikku puutarhassa luostarin edustalla tarkastellen puksipuiden reunustamien kukkalavojen rehevyyttä ja uusia versoja; toiset taas, jotka olivat vielä nuoria, näyttivät saamiansa lahjoja, sokeripäällisiä pääsiäismunia. Barbara seurasi hiukan hämillään sukulaistaan kammioiden ja vastaanottohuoneiden läpi, joihin virtasi muita vieraita, peläten jäävänsä yksin, näyttävänsä tungettelijalta, ja odottaen hiukan levottomana tavanmukaista päivälliskutsua. Mutta entä jos tänään olikin tullut liian paljon sukulaisia vieraisille, niin että hänelle ei liikenisikään paikkaa?
Sisar Rosalie tyynnytti Barbaran huolet, tullen johtajattaren nimessä kutsumaan hänet päivälliselle. Mutta samalla pyysi hän anteeksi, että hänen täytyi jättää sukulaisensa yksin, koska hänellä oli erinäisiä tehtäviä; beguiniläissisaret hoitavat kukin vuoronsa jälkeen taloutta, ja nyt oli hänen viikkonsa.
— Juttelemme päivällisen jälkeen, — hän lisäsi. — Etenkin kun minulla on hyvin vakavaa kerrottavaa teille.
— Vakavaa? kysyi Barbara pelästyneenä. — Sanokaa se minulle mieluummin nyt heti.
— Minulla ei ole nyt aikaa… kohta… vastasi sisar Rosalie. Ja hän kiiruhti pois pitkin käytäviä, jättäen vanhan palvelijattaren aivan ihmeisiinsä. Vakavaa? Mitähän se saattoi olla? Joku onnettomuus? Mutta hänellähän ei ollut ketään läheistä enää elossa, ei ketään muuta kuin tämä ainoa sukulainen.
No, siinä tapauksessa se kaiketi koski häntä itseään. Mistähän häntä voitiin moittia? Mistä häntä syytettiin? Hän ei ollut milloinkaan petkuttanut keltään edes pienintäkään ropoa. Mennessään ripittämään itseänsä ei hän todellakaan tiennyt mitä sanoa tai minkä synnin ottaa tunnolleen.
Barbara tunsi itsensä kovin levottomaksi. Sisar Rosalie oli ollut niin synkän, melkeinpä ankaran näköinen puhuessaan hänelle. Nyt oli tämän päivän ihana ilo mennyttä. Hänellä ei enää ollut rohkeutta nauraa, liittyä noihin hilpeihin ryhmiin, näiden hälisevinä katsellessa vasta alotettuja aivan uudenmallisia pitsejä, joihin sekavat langat taidokkaasti punoutuivat yhteen vielä kiinniriippuvilta rullilta.
Hän istui syrjässä aivan yksinään ja ajatteli, mitä ihmettä sisar
Rosalie hänelle ilmoittaisi.
Kun oli kaikuvalla äänellä luetun rukouksen jälkeen istuttu pöytään pitkässä ruokasalissa, saattoi Barbara tuskin koskeakaan ruokaan, eikä se tuottanut hänelle pienintäkään nautintoa, samalla kun hän huomasi terveitten ja rusoposkisten sisarten ja heidän päivällisvieraittensa antavan täyden tunnustuksensa tälle juhla- ja ja sunnuntaiaterialle. Tänään tarjottiin voimakasta, kultahohteista toursilaista viiniä. Barbara tyhjensi lasin, joka oli hänelle täytetty, toivoen voivansa siihen hukuttaa huolensa. Mutta siitä vain alkoi hänen päätänsä kivistää.
Päivällinen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Sen päätyttyä hän riensi suoraa päätä sisar Rosalien luo tuskallisen kysyvin katsein. Tämä näki hänen kiihtymyksensä ja koetti tyynnyttää häntä:
— Ei se ole mitään, Barbara. Kas niin, hyvä ystävä, älkää nyt tuolla tavalla säikähtykö.
— Mitä on tapahtunut?
— Ei mitään! Ei mitään vakavampaa! Pikku neuvon vain tahdon antaa teille.
— Ooh, kuinka te peljästytitte minut!
— Kun sanon, että asia ei ole mitään vakavampaa, niin puhun nykyhetkestä. Mutta se voisi muuttua vakavaksi. Kuulkaahan: saattaisi käydä välttämättömäksi, että te vaihdatte palveluspaikkaa.
— Vaihtaisinko palveluspaikkaa? Ja minkävuoksi? Nyt olen viisi vuotta palvellut herra Vianea. Olen kiintynyt häneen, sillä olen nähnyt hänet hyvin onnettomana, ja hän luottaa minuun. Hän on kunnollisin isäntä koko maailmassa!
— Oi, ystävä-parkani, miten lapsekas te olette! No niin, ei! hän ei ole kunnollisin isäntä koko maailmassa!
Barbara kävi aivan kalpeaksi ja kysyi:
— Mitä te tarkoitatte? Mitä pahaa minun isäntäni on tehnyt?
Sisar Rosalie kertoi nyt hänelle jutun, joka oli kiertänyt ympäri kaupunkia ja tunkeutunut aina beguiniläiskorttelin aidattuun hiljaisuuteen asti: jutun sen miehen huonosta elämästä, jonka syvää, lohdutonta leskensurua kaikki ennen olivat ihailleet. No niin, hän oli lohduttautunut mitä inhoittavimmalla tavalla! Hän kävi nyt erään huonon naisen luona, joka aikaisemmin oli ollut tanssijattarena teatterissa…
Barbara vapisi, joka sanalla nielaisi hän sisimmästään nousevat vastaväitteet, sillä hän kunnioitti sukulaistaan, ja nämä halventavat ja uskomattomat paljastukset vaikuttivat tämän suulla sanottuina luotettavilta.
Tämä olisi siis syynä kaikkiin noihin muuttuneihin elintapoihin, joista hän ei ollut ymmärtänyt vähääkään, noihin taajoihin kävelymatkoihin, tuohon alituiseen menemiseen ja tulemiseen, kaupungilla syötyihin aterioihin, myöhäisiin kotiintuloihin ja muualla vietettyihin öihin…
Beguiniläissisar jatkoi:
— Oletteko ajatellut sitä, Barbara, ettei kunniallisen ja jumalaapelkääväisen palvelijattaren sovi enää palvella herraa, joka on antautunut haureuteen?
Kuultuaan tämän sanan ei Barbara pitemmälle voinut hillitä itseään: se ei voinut olla mahdollista! Koko juttu oli pelkkää panettelua, jota sisar Rosalie oli antanut muiden uskotella itselleen. Niin hyvä herra, joka aivan jumaloi vaimoaan, ja joka vieläkin jok'ainoa aamu, hänen omien silmiensä edessä, itki vainajan muotokuvan ääressä ja säilytti hänen hiuksiaan suuremmalla kunnioituksella kuin mitään pyhäinjäännöstä!
— Asia on niinkuin sanoin, — vakuutti Rosalie rauhallisesti. — Minä tiedän kaikki. Tiedänpä vielä talonkin, missä tuo nainen asuu. Se sijaitsee minun kaupunkitieni varrella, ja minä olen useammin kuin kerran nähnyt herra Vianen menevän sinne tai tulevan ulos.
Tämä oli musertavaa. Barbara näytti peräti nololta. Hän ei vastannut mitään, vaan vaipui syviin mietteisiin, keskellä otsaa syvä vako ja paljon pieniä ryppyjä.
Sitten sanoi hän aivan yksinkertaisesti: — minä ajattelen asiaa, — kun hänen sukulaisensa, jota velvollisuus kutsui taloushuoneeseen, jätti hänet hetkeksi yksinään.
Vanha palvelijatar tunsi itsensä aivan raukeaksi ja neuvottomaksi. Hänen ajatuksensa sekaantuivat kokonaan tästä uutisesta, joka asetti esteitä kaikille hänen toiveilleen ja järkytti kaikkia hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan.
Ensinnäkin oli hän kiintynyt isäntäänsä eikä voinut luopua hänestä ikävättä.
Ja sitäpaitsi, mistä hän saisi palveluspaikan, joka olisi yhtä hyvä, yhtä helppo, yhtä tuottava? Tässä nuorenmiehen taloudessa hän oli voinut täydentää pieniä säästöjään, pyöristää sitä pientä summaa, joka oli hänelle välttämätön saadakseen päättää päivänsä beguiniläisluostarissa… Mutta sisar Rosalie oli oikeassa. Hänen oli mahdoton enää palvella herraa, joka herätti pahennusta lähimäisissään.
Hän tiesi jo aikaisemmin, ettei saa palvella jumalattomien luona, jotka eivät täytä kirkon määräyksiä, — jotka eivät rukoile eivätkä paastoa. Sama koskee siveettömiäkin. He tekevät vielä kauheampaa syntiä, sitä, jota papit saarnoissaan eniten uhkaavat helvetin tulella. Ja Barbara kiiruhti pudistamaan päältään tätä etäisiä seurustelua synnin kanssa, jonka pelkän nimenkin kuullessaan hän jo siunasi itsensä.
Mitä oli hänen tehtävä? Barbara istui aivan ymmällä iltamessun ja iltarukouksen aikana, joita varten hän oli palannut sisarten kanssa kirkkoon. Hän rukoili Pyhää Henkeä valistamaan mieltänsä, ja hänen rukouksensa kuultiin, sillä mennessään ulos kirkosta hän oli tehnyt päätöksensä.
Koska asia oli niin pulmallinen ja meni yli hänen ymmärryksensä, niin hän menisikin suoraa päätä tavallisen rippi-isänsä luokse Pyhän Äidin kirkkoon ja noudattaisi kuuliaisesti tämän neuvoa.
Pappi, jolle hän uskoi kaiken, mitä oli juuri saanut kuulla, tunsi jo vuosien takaa tämän yksinkertaisen, rehellisen sielun, jonka oli niin helppo hankkia itselleen omantunnon epäilyksiä, että hän kykenisi solmimaan niistä kokonaisen orjantappurakruunun päähänsä. Hän koetti lohduttaa vanhusta, otti häneltä lupauksen, ettei hän menettelisi harkitsemattomasti. Jos se, mitä kerrottiin hänen isännästään, oli totta, ja jos hänellä siis oli rikollinen suhde, niin oli Barbaraan nähden eroitettavissa kaksi tapausta: niin kauvan kuin nämä kohtaamiset tapahtuivat kodin ulkopuolella, ei hänen pitänyt olla niistä tietävinään, ei ainakaan olla huolissaan niiden tähden; jos sitävastoin tuo kevytmielinen nainen, josta oli puhe, tulisi hänen isäntänsä luokse, syömään päivällistä hänen kotonaan tai muusta syystä, silloin ei hän voinut jäädä kanssarikollisena elämään heidän haureellisuudessaan, vaan hänen tuli kieltäytyä palveluksesta ja lähteä talosta.
Barbara antoi kahdesti toistaa itselleen tämän eroituksen; täydellisesti käsitettyään sen lähti hän lyhyen rukouksen jälkeen kirkosta ja suuntasi askeleensa Rukousnauha-rantamalle, kohti taloa, josta hän aamulla oli niin onnellisena lähtenyt. Nyt hän aavisti, että hänen oli ennemmin tai myöhemmin poistuttava sieltä…
Oi, miten vaikeata on olla iloinen kauvan! Ja hän kulki kotiinpäin pitkin autioita katuja ja kaipasi aamuista vihertävää laitakaupunkia, messuja, valkoisia virsiä, tuota kaikkea, minkä ylitse nyt pimeys lankesi; hän ajatteli lähelläolevia eronhetkiä, uusia kasvoja, isäntäänsä, joka oli tehnyt kuolemansynnin; ja kun hänellä ei nyt enää ollut pienintäkään toivoa saada päättää päivänsä beguiniläisluostarissa, hän ajatuksissaan näki kuolevansa eräänä iltana, sellaisena kuin nyt oli, aivan yksinään sairaalassa, jonka ikkunoista näkyi kanava…
IX
Siitä päivästä saakka, jolloin Hugues oli omituisena päähänpistonaan puetuttanut Janen vainajan vanhanaikaiseen pukuun, hän tunsi syvää pettymystä. Hän oli ampunut yli maalin. Hänen yrityksensä sulattaa nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi oli vähentänyt heidän yhdennäköisyyttään. Vain niin kauvan kuin he olivat toisistaan erillään, kuoleman sumu välillään, oli harhakuva mahdollinen.
Alussa oli hän noiden samojen kasvojen löytämisen huikaisemana antanut tunteensa sitoa silmilleen kanssarikollisen siteen. Mutta vähitellen, kun hänen yhtäläisyyden-janonsa halusi tyydytystä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, avautuivat hänen silmänsä näkemään niitä vivahduksia, jotka eroittivat Janen vainajasta. Huomaamatta ollenkaan, että hänen tavassaan katsella Janea oli tapahtunut suuri muutos, hän ajoi pettymyksensä Janen syyksi ja luuli, että tämä oli kokonaan muuttunut.
Tosin olivat hänen silmänsä yhä samanlaiset, mutta näiden sielun ikkunain takaa pilkoitti nyt Janella toinen sielu kuin se, joka katseli vainajan silmistä, jotka hän alituisesti näki edessään. Näytettyään alussa lempeältä ja hiljaiselta antoi Jane pian oikealle olemukselleen vapaan vallan. Häneen palasi jälleen kulissientakaisen elämän ja näyttämön vastenmielinen räikeys. Tuttavallisuudessaan omaksui hän uudelleen kaikki vanhat tapansa, meluavan, huimapäisen iloisuutensa, vallattoman puhetapansa, huolimattoman pukeutumisensa, vanhan tottumuksensa kuljeskella päivät päästään kotonansa aamupuvussaan, tukka kampaamattomana. Hugues tunsi loukkautuvansa ja loitontuvansa. Ja kuitenkin hän yhä palasi Janen luokse, teki epätoivoisia ponnistuksia solmiakseen mielikuvituksen katkenneita lankoja uudelleen yhteen. Miten vitkallisia tunteja, miten painostavia iltoja hän nyt viettikään siellä! Mutta hän tarvitsi Janen ääntä. Hänen korvansa joi yhä mielihyvällä sen tummaa sointua. Ja samalla hän kärsi lausutuista sanoista.
Jane taasen väsyi hänen synkkämielisyyden- kohtauksiinsa, hänen vaiteliaaseen istuskeluunsa seurassaan. Kun Hugues nyt saapui iltasin, ei Jane useinkaan ollut vielä palannut kävelyltään, ostoksiltaan tai ompelijattariensa luola. Hugues tuli muinakin aikoina, keskellä päivää, aamulla tai iltapäivällä. Usein oli Jane kyllästynyt istumaan kotona ja lähtenyt kaupungille asioilleen, jotka näyttivät vievän häneltä kaiken ajan. Missä hän kävi? Hugues ei tiennyt hänellä olevan ketään ystävätärtä. Hän odotti häntä; hän ei mielellään istunut yksin, vaan kuljeskeli kernaammin ympäristössä, kunnes Jane palasi. Levottomana, surullisena, peläten ohikulkijain silmäyksiä hiiviskeli hän ympäri, päämäärältä, tuuliajolla, katukäytävältä toiselle, saapui lähelläoleville laitureille, kiersi pitkin rantaa, sivuutti jonkun avonaisen paikan, missä puut humisivat surumielisesti, sekaantui Brüggen harmaiden katujen loppumattomaan verkkoon.
Voi, tätä kaikkien katujen harmautta!
Hugues tunsi sielunsa sortuvan uudestaan tämän harmauden vaikuteltavaksi. Tämä kaiken yli levittäytyvä hiljaisuus tunkeutui häneen kuin tarttuma, tämä tyhjyys, missä mikään ei liikkunut, paitsi jotkut vanhat naiset, jotka mustissa leväteissään, pää hilkkaan peittyneenä, palasivat kuin varjot kappelista, missä olivat käyneet kukin sytyttämässä vahakynttilänsä… Missään ei näe niin paljon vanhoja naisia kuin vanhoissa kaupungeissa. Siellä he kulkevat jo mullankarvaisiksi muuttuneina, iäkkäinä ja äänettöminä kuin olisivat jo tyhjentäneet kaiken sanottavansa… Hugues tuskin huomasi heitä kuljeskellessaan umpimähkään ylt'ympäri, kokonaan vaipuneena vanhaan murheeseensa ja uusiin huoliinsa. Vaistomaisesti hän palasi Janen asuntoon: ei vieläkään ketään kotona!
Hän alolti vaelluksensa uudelleen, samosi noita kuolleita katuja epäröivin askelin sinne tänne ja tuli huomaamattaan Rukousnauha-rantamalle. Hän päätti mennä kotiinsa; illemmällä hän menisi tapaamaan Janea. Hän istuutui nojatuoliin ja koetti lukea, mutta hetken kuluttua alkoi häntä kammottaa yksinäisyytensä ja ympärilläolevien pitkien käytävien kylmä hiljaisuus, ja hän lähti taas ulos.
On ilta… vihmoo vettä kuin hienosta siivilästä, tiheätä, liottavaa sadetta, joka tunkeutuu neuloina hänen sieluunsa… Hugues tunsi kaipuun ahdistavan itseään, Janen kasvot vallitsivat häntä, vetivät hänen asunnolleen. Hän poikkesi kävelemään sitä tietä, lähestyi taloa — ja kääntyi jälleen takaisin. Hän tunsi äkkiä tarvitsevansa olla yksin, hän pelkäsi nyt, että Jane oli kotona ja odotti häntä, — nyt ei Hugues tahtonut nähdä häntä.
Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa, sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi, märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa… Hän ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella ilmalla? Hän ajatteli vainajaa… Mitenkähän hänen kävi…? Ja hänen hauta-raukkansa… Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä…
Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle, lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!
X
Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä kaduilla.
Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.
Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä! Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.
Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!
Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista, jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia nuoliaan meihin!
Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?
Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.
Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä nerokkaan pelastuskeinon… Kuolema kenties kostaisi!
Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla, missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin, sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan vahakukkien keskeltä.
Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun. Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän oli taas surevan Brüggen — tuon soror dolorosan — hiljainen ja surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne, kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus, vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme niihin, niiden tunkeutuessa meihin.
Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle, rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut, ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.
Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa, luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä vapautusta…
Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa, sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.
XI
Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää, käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.
Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja silloin kuuli hän taas kellojen äänen…
Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin kanavien reunamia.
Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut, huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.
Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua, jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen ajattelua…
Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty, vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.
Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.
Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen, jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri…
Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä, joita kirkossa on kaikkialla.
Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!
Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi. Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin. Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat askeleensa hämärissä… Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta, jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden synnit, jotka täällä polvistuivat.
Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan… Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi tuo paikka olikaan!
Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua, jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.
Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla harpuilla.
Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista, mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta, ne varistavat terälehtiään…
Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun sirppi!
Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä. Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.
Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo murtautuu esiin, valahtaa alas…
Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin mestarin Paratiisi-näky!
Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset rukoilevat!
Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki — taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta, — aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.
Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta
lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan.
Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan.
Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.
Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta. Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana tuskana?
Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan nähdä niitä, joita on rakastanut.
Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti. Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi, joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin tuominnut.
Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut vain väliaikaiseksi.
Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton ajatteleminen.
Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi. Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.
Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran uskontonsa…
Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja mahdollinen kadotus peloitti… Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti, kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa, repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!
XII
Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu, joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta, maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.
Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa, hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa, jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.
Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä rikolliseksi.
Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa hienoa, harmaata tuhkaansa.
Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.
Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua. Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa, sillä hän tiesi syyn…
Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut. Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja, kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka ei säikähtänyt suurintakaan summaa.
Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.
Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa, joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut. Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä, loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.
Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen, noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin, valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla, jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, — varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.
Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa. Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen ruumiin, koko hänen naisihanuutensa… Niin, hän rakasti itse Janea, koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä, jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa murenevat hienoksi tihkusateeksi.
Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista, synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta oneudesta…
Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä… Mikä kiduttava epävarmuus… Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun säälivällä katseella.
Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia, perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt… Niissä mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?
Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!
Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.
Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo häpeälliset kirjeet…
— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.
Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle kaiken.
Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia ja lakaisi ilmaa hameellansa.
— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.
Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:
— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!
Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen…
Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta, joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!
Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois. Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan, mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä… Sitäpaitsi, kukapa tietää? Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.
Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa, joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä, että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin kuolleemmalta.
Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu…! sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän olisi itkenyt sisäänpäin. —
Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja, tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella. Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.
Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille, joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.
Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.
Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!
Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?