language: Finnish

KUOLLUT BRÜGGE

Romaani

Kirj.

GEORGES RODENBACH

Suomentanut

Jalmari Sauli

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915,

GEORGES RODENBACH.

Belgian uudempi kirjallisuus on tunnettu vain muutamista suurista nimistä. Maeterlinckin ja Verhaerenin ohella on Georges Rodenbach belgialaisista runoilijoista kuuluisin, ja hän on niitä ani harvoja, jotka Ranskassa on omaksuttu sen omien kirjailijoitten piiriin ja asetettu sikäläisten mestareitten rinnalle. Rodenbachin oma erikoinen runoilijaluonne ei ole estänyt häntä sulautumasta sopusointuun aikakautensa yleisen luonteen kanssa. Siinä sielullisessa ja kaunotaiteellisessa riutumisessa, joka painoi leimansa viime vuosisadan loppupuolen kirjallisuuteen Euroopassa, on Rodenbach ollut yhtenä valtimona, jonka väsyneessä, mutta herkässä sykinnässä on tuntunut kuoleman läheisyys. Siinä ajatuksen ja kielenkäytön syksyssä, joka teki tämän kirjallisuuden niin kuumeellisen värikylläiseksi, kohoaa Rodenbach yli muiden vivahdusrikkaimpana ja herkkähermoisimpana, mitä kirjallisuudenhistoria tuntee…

Georges Rodenbach syntyi Tournaissa v. 1855, ja hänen varhainen lapsuutensa kului tässä iäkkäässä pikkukaupungissa, sen tuomiokirkon ja sen monilukuisten kirkontornien varjossa, sointujen ympäröimänä, joita lukemattomat kirkonkellot siroittivat hiljaisuuteen. Näiltä ajoilta jäi hänen sieluunsa häviämättömästi jotakin tuon ilmapiirin viileydestä, sen surumielisyydestä ja salaperäisyydestä. Kalpea, vaaleakiharainen lapsi tuijotti ikkunaruutujen läpi veteen, johon talojen päädyt heijastuivat liikkumattomina kuin kuolleet unelmat, kuunteli kellojen keskeytymätöntä soittoa, näki omia hiljaisia näkyjään eikä milloinkaan liittynyt muiden lasien leikkiin.

Rodenbachin äiti oli syvästi uskonnollinen ja oli Pyhälle Neitsyelle vihkinyt poikansa, luon hennon, varhaiskypsän lapsen, jonka vallattomissa kiharoissa oli "hunajaa, ambraa ja kultaisia syyslehtiä". Isä oli virkamies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn sukuun. Kun perhe pian muutti Gentiin, joutui poikanen siellä aloittamaan koulunkäyntinsä ja herätti heti huomiota tavattomalla lahjakkuudellaan. Nuori Georges kulki yhä kirkoissa ja suitsutti madonnalle. Mutta verkalleen alkoi sielussa syntyä voimakkaita runokuvia, korvissa kuulua kaukaisia rytmejä ja sointuja, ja se salainen, kutsuva ääni kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Sattumalta oli samassa koulussa myöskin muita, joita Runotar kutsui, m.m. Verhaeren, ja pojat perustivat oman "sunnuntaiakatemiansa", joka muodostui pohjaksi uudelle belgialaiselle kirjallisuussuunnalle.

Rodenbach kirjoitettiin ylioppilaaksi Gentin yliopistoon, ja vaikka kaikki hänen vaistonsa kehoittivat häntä antautumaan kirjailijaksi, alistui hän kuitenkin vanhojen perimystapojen vaatimuksiin. Belgiassa ei kirjallisuudella milloinkaan ole ollut lujaa pohjaa. Belgian kansa omistaa kaiken huomionsa käytännölliselle elämälle, teollisuudelle ja kaupalle sekä puolueriidoille. Maalaustaide, joka vetoaa tämän rodun taipumukseen ihailla ja rakastaa ulkonaista loistoa, on Flandriassa kuitenkin aina ollut suosittu, ja sen parhaat nimet ovat siellä hyvin kuuluisia ja kunnioitettuja. Mutta kirjailija on saanut viime aikoihin asti tyytyä laihaan leipään, arvonannosta ja kunniasta puhumattakaan. Tähän on osaltaan ollut syynä sekin, että Belgiassa on ranskankieli pysytellyt kirjakielenä, ja näin ollen on kirjallisuus jäänyt vieraaksi kansan laajoille pohjakerroksille, joiden enemmistö on flaamilainen.

Ei ole siis ihmeteltävää, että Belgian parhaat kirjailijat aluksi ovat antautuneet käytännöllisille aloille. Rodenbach suoritti loistavat tutkinnot lakitieteessä ja rupesi asianajajaksi, kuten m.m. Verhaeren ja Maeterlinck. Elämä näytti tuhlaten siroittelevan hänen ympärilleen kultaisia lupauksia — silloin petti pohja. Parisi, jonne Rodenbach oli lähtenyt tutkiakseen lakitiedettä, vieroittikin hänet siitä kokonaan. Tosin hän kotiin palattuaan väitteli tohtoriksi, mutta hän luopui melkein heti asianajotoimesta ja antautui kokonaan kirjailijaksi. Tämä oli julkinen sodanjulistus. Rodenbach ei kuitenkaan ollut yksin; hänen esimerkkiään seuraten lopettivat monet hänen toverinsa asianajonsa ja nimittäysivät sen jälkeen aivan koruttomasti kirjailijoiksi. Tämä ryhmä alkoi pontevasti taistella tilapäiskirjallisuutta vastaan, se vaati kirjallisuudelta vakavuutta ja arvokkuutta. He perustivat aikakauskirjoja, joita ei kukaan tilannut, ja julkaisivat kirjoja, joita ei yksikään lukenut. Tunnuslauseena oli "Taide taiteen vuoksi!" ja esikuvina ajan etevimmät ranskalaiset kirjailijat. Rodenbach taisteli eturintamassa, mutta kamppailu katkeroitti hänen mieltään ja väsytti hänen luomisvoimiansa, ja v. 1886 lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon Parisiin, missä vietti lyhyen loppuikänsä.

Parisin kirjalliset piirit ottivat hänet avosylin vastaan. Kaikkialla herätti hänen hienostunut olemuksensa mieltymystä, ja hänen herkällä runoudellaan oli laaja ihailijapiiri. Mutta uusi ilmasto ja ympäristö ei kyennyt muovailemaan toiseksi hänen luonnettansa. Hän ei milloinkaan juurtunut Parisin asfalttikatuihin, hänen mielensä oli kääntynyt menneisyyteen, hänen sielunsa silmiin häämöittivät Flandrian kaukaiset kellotornit, sen myllyt, jotka tuntuivat jauhavan hiljaisuutta, ja vanhat kaupungit, joiden katoille vuosisatojen tomu verkalleen kasautui kerrostumiksi. Brügge oli hänelle rakkain noista vanhuksista. Siellä liikkui hän mielikuvituksessaan, sen kanavista nousevan sumun näki hän silmiensä edessä, ja sen hiljaisuus soi kesken suurkaupungin jyrinän hänen korvissaan. Brügge muodostuu hänen runoudessaan kaupungiksi, jonka luota meri kerran on vetäytynyt pois niinkuin "suuri rakkaus" — Tämä vertaus on muuten ainoa, millä Rodenbach muistuttaa mieliin Brüggen loistavaa menneisyyttä. Brügge oli viisi, kuusi vuosisataa sitten maailman mahtavimpia kaupunkeja. Satoja laivoja ankkuroi päivittäin sen satamassa tai etäämpänä merellä, siinä missä Rakkaudenjärvi nyt liikkumattomana murehtii. Ja Brügge oli myöskin taiteilijain koti, sitä todistavat sen lukemattomat meidän päiviimme säilyneet taideaarteet. Mutta kulku-uoma täyttyi hiekalla, meri vetäytyi pois, ja jäljelle jäi vain liikkumattomat kanavat, joiden pintaa hiljaisuuden linnut, kaipuun valkeat joutsenet nykyisin yksin värähyttelevät.

Ne kertomukset, jotka Rodenbach on sovittanut näihin puitteisiin, ovat laadultaan toisarvoisia, eikä hän ole niihin kuvannut ainoatakaan henkilöä, jolla olisi voimakkaampi yksilöllinen luonne. Multa kaikki ne selventävät sitä oliota, jonka kuvaamiseen hän on käyttänyt kaiken taitonsa: Brüggeä, joka oikeastaan on hänen itsensä toinen minä. Kaikissa näissä kertomuksissa ilmenee sama ristiriita todellisuuden ja unen välillä; se muodostuu hänen sankareittensa kohtaloksi, niinkuin se oli määrännyt hänen omatkin vaiheensa. Hänen molemmissa suuremmissa romaaneissaan, "Kuolleessa Brüggessä" ja "Kellonsoittajassa", sortuu romaanin sankari koettaessaan saada näitä vastakohtia keskenään sopusointuun.

Yli koko Rodenbachin runouden lepää omituinen surumielisyyden huntu. Tulee ehdottomasti kysyneeksi, mikä on syynä tähän raskasmielisyyteen ja raukeaan alakuloisuuteen. Minkävuoksi häämöittää hänen sielunsa pohjalla alati hukkuneet "Ofelia-kasvot", minkävuoksi vaikuttavat oliot, jotka eivät ole saavuttaneet tarkoitustaan ja päämääräänsä, niin puoleensavetävästi häneen, — mitä kuollutta unelmaa itkeekään hän katsellessaan suihkulähteiden pyrkimystä laivasta kohden, — mikä yksinäisyydentunne painaakaan hänen apeuteensa iäisen maanpakolaisuuden leiman? Johtuuko se ehkä surusta, joka on ollut kyllin suuri kalventaakseen hänen elämänilonsa, vai onko siihen syynä vain se pettymys, joka jokaisen lahjakkaan sielun on maksettava ylemmyydestään, ja senkö vuoksi hänen runoutensa on kuin avoin haava, josta hänen ajatuksensa ja tunnelmansa tiukkuvat esille?

Tuntuu kuin kiirehtisi hän kokoamaan näitä runosuonensa kallisarvoisia pisaroita. Sillä hän tuntee jo runoutensa hiipuvan pois. Hän on kuolemaantuomittu. Nuoruuden korkeat ihanteet kumottavat niin etäällä. Ruusunpunerva valo on häipynyt maailmasta… Näköpiiri on käynyt hänelle ahtaaksi, hän on paennut itseensä. Hän ei välitä todellisuudesta, hän elää unelmistaan, ja kun toiset rukoilevat jokapäiväisiä leipäänsä, rukoilee hän: anna minulle minun jokapäiväinen Unelmani!

Georges Rodenbach kuoli äkkiä v. 1898. Hänen kuolemansa tuli odottamatta, ja kuitenkin saattoi hänen runoudessaan tuntea ikäänkuin haavoittuneen linnun viimeisiä väsyneitä siipien iskuja. Viimeisissä runoissaan sanoo hän runouttaan katoavan rodun kuolinhuudoksi, uponneen kellon viimeiseksi valitukseksi syvyydestä…

Rodenbachin kuoleman jälkeen toivoivat hänen ystävänsä saavansa pystyttää hänelle muistopatsaan Brüggeen, jota hän niin paljon oli rakastanut. Mutta brüggeläiset näkivät hänen teoksissaan vain loukkauksia heidän kaupunkiansa kohtaan, joka jälleen vironneena elämään valmistui kuumeisella kiireellä ottamaan vastaan uutta vuosisataa. He kieltäytyivät ottamasta lahjaa — isänmaan katkeruus seurasi herkkämielistä runoilijaa vielä haudan tuolle puolenkin. Muuan Belgian etevimmistä kuvanveistäjistä, Georges Minne, sai kuitenkin palsaan valmistaakseen, ja se tarjottiin nyt runoilijan nuoruudenkaupungille Gentille. Siellä sai hänen muistonsa vihdoin leposijan. Beguiniläisluostarin kirkon edessä, vihreässä sopukassa seisoo tuo valkeaan marmoriin veistelty, syvästi liikuttava muistomerkki. Rodenbachin elämäntyötä kuvaa lepäävä nainen, joka näyttää ikäänkuin harsoon kietoutuneelta. Kohoutuen toisen käsivartensa varaan nojaa hän käteensä päätään, jolta huntu on valahtanut taaksepäin, ja tuijottaa salaperäisin, uneksivin silmin kauvas menneisyyteen…

Ja jalustassa ovat Rodenbachin säkeet:

    Quelque chose de moi dans les villes du Nord,
    quelque chose survit de plus fort que la mort
    Quelque chose de moi meurt déjà dans les cloches…

    (Jotakin, mikä on kuolemaa voimakkaampaa,
    jää minusta jäljelle näihin Pohjolan kaupunkeihin.
    Jotakin minusta kuolee jo kellojen soinnussa…)

ALKULAUSE.

Kertoessani tässä eräästä intohimosta, olen samalla — ja pääasiallisesti — tahtonut luoda kuvan kaupungista, Kaupungista henkilönä, joka on oleellisessa yhteydessä kaikkien sielunilmiöiden kanssa, — henkilönä, joka kehoittaa, joka kieltää, joka pakoittaa toimintaan.

Ja vaikuttaahan itse asiassa tämä Brügge, jonka olen kuvattavakseni valinnut, melkein kuin inhimillinen olento… Se saa valtoihinsa kaikki, jotka oleskelevat sen läheisyydessä. Se jäljentää heihin oman kuvansa ja virittää heidät yhteissointuun kellojensa kaiun kanssa.

Juuri sen minä olen tahtonut saada ilmaistuksi: kaupungin, joka vaikuttaa ratkaisevasti tapausten kulkuun; sen paikat ja nähtävyydet, ei vain kertomuksen taustana tai mielivaltaisesti valittujen kuvausten aiheena, vaan läheisesti liittyvinä kirjan toimintaankin.

On senvuoksi tärkeätä, koska nämä Brüggen kuvat tuntuvat tapausten kulussa, että ne julaistaan tässä pistettyinä lehtien lomaan: laiturit, autiot kadut, vanhat talot, kanavat, beguiniläisluostarit, kirkot ja kellotornit, jotta lukijakin voisi tuntea Kaupungin läheisyyden ja vaikutuksen, hiljentyä siitä hiljaisuudesta, joka kohoo sen liikkumattomista vesistä, tuntea sen korkeiden tornien varjojen lankeavan näille sivuille.

KUOLLUT BRÜGGE.

I

Päivä laski, vanhan hiljaisen talon käytävät verhoutuivat pimeään, ja ikkunoiden eteen vaipui hämärän suruharso.

Hugues Viane valmistausi lähtemään ulos, kuten hän iltapäivisin piti tapanaan. Toimettomana, erakkona eläen, hän vietti koko päivän suuressa huoneessaan ylikerrassa, jonka ikkunat antoivat Rukousnauha-rantamalle; tämän varrella hänen talonsa sijaitsi, kuvastellen itseään vedessä.

Hän lueskeli vähän: joitakuita aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja; tupakoi paljon ja uneksi pitkiä tunteja muistoihinsa vaipuneena ikkunansa ääressä, jonka takaa näkyi syksyn harmaa sadesää.

Jo viisi vuotta oli hän elänyt tällä lavoin, aina siitä saakka kun hän asettui Brüggeen asumaan heti vaimonsa kuoltua. Jo viisi vuotta! Ja hän toisti itsekseen: "Leski! Leskeys! Minä olen leski!" Raskaita, peruuttamattomia, kaiuttomia sanoja.

Hänelle oli ero ollut musertava isku. Hän oli elänyt rakkautensa vuodet toimeentulon huolista vapaana, loiston ympäröimänä, matkojen virkistämänä, nauttien uusien maiden ihanuuksista, jotka säilyttävät idyllin aina tuoreena. Hän ei ollut nauttinut ainoastaan ihanteellisen yhdyselämän rauhallista onnea, vaan heikentymättömän intohimon koko huumausta, jäähtymätöntä autuudenkuumetta ja kahden sielun särkymätöntä yhteissointua, jotka erilläänkin ollen ovat yhdessä niinkuin kanavien rinnakkain kulkevat rannat, joiden kuvat vedessä kietoutuvat toisiinsa.

Kymmenen vuotta sellaista onnea, jota hän tuskin oli ennättänyt tuntea, — niin nopeaan olivat vuodet paenneet.

Sitten oli hänen nuori vaimonsa kuollut kolmikymmenluvun kynnyksellä, sairastettuaan vain muutamia viikkoja, — niin nopeasti vaipunut viimeiselle leposijalleen, missä Viane aina näki hänet muistossaan, kalpeana ja läpikuultavana kuin vahakynttilä, joka häntä valaisi. Sellaisena hän viimeksi muisti naisen, jossa hän oli jumaloinut kukkaishipiän täyttä hehkeyttä, suuria mustia silmiä helmiäishohteisine valkuaisineen, ja ne olivat jyrkkänä vastakohtana hänen ambrankultaisille kutreilleen, jotka valloilleen päästessään valahtivat pitkinä ja aaltoavina hänen selkänsä yli. Vanhojen mestarien tauluissa on jumalanäideillä tällaiset hiukset, jotka putoavat heidän olkapäilleen rauhallisina, tasaisina laineina.

Ja hänen maatessaan siinä ruumiina oli Hugues leikannut häneltä nämä kutrit, jotka sairauden viimeisinä päivinä oli punottu pitkäksi palmikoksi, — kultaisen lyhteen, jonka hän pelasti katoavaisuudelta. Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää hiukset koskemattomiksi. Silmät, huulet, kaikki muu painuu kokoon ja häviää. Hiukset eivät edes kadota väriään. Ne ovat ainoat, joissa me elämme edelleen! Ja nyt vielä, näiden viiden vuoden kuluttua, oli vainajan palmikko tuskin vaalentunut, niistä monista suolaisista kyynelistä huolimatta, jotka sille olivat pudonneet.

Hugues eli uudelleen koko menneisyytensä vielä katkerampana tänään, tällä harmaalla marraskuun säällä, johon kellot tuntuivat siroittelevan kuolleen soinnun tomua, kuluneiden vuosien tuhkaa.

Hän päätti vihdoin lähteä ulos, ei tavoittamaan vaihtelua tai parannusta suruunsa, — sitä hän ei tahtonut edes yrittää. Mutta häntä miellytti kuljeskella ulkona illan hämärtyessä ja etsiä kaipuunsa vertauskuvia yksinäisistä kanavista ja luostarimuureista.

Astuessaan talonsa pohjakertaan näki hän tavallisesti lukittujen ovien olevan selkiselällään valkoiseksi siveltyyn käytävään.

Hän katkaisi hiljaisuuden huutaen vanhaa palvelijatartaan: "Barbara!
Barbara!"

Heti ilmestyi vanhus lähimmän huoneen oviaukkoon. Hän arvasi, minkävuoksi isäntä oli häntä kutsunut, ja sanoi:

"Minun täytyy tänään siivota huoneet, herra Viane, sillä huomenna on pyhä."

"Mikä pyhä?" kysyi Hugues ärtyneen näköisenä.

"Armahtakoon, eikö herra sitä tiedä? Sehän on Pyhän Neitsyen kasteenjuhla. Se on yhtä suuri pyhä kuin sunnuntaipäiväkin. Minun täytyy mennä messuun ja iltarukoukseen beguiniläisluostariin. Ja koska minä en voi tehdä työtä huomenna, niin olen siivonnut huoneet tänään."

Hugues Viane ei salannut tyytymättömyyttään. Vanha palvelijatarhan tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi olla saapuvilla sellaisessa puuhassa. Näissä kahdessa huoneessahan oli liian paljon kalleuksia, liian paljon muistoja vainajasta ja menneisyydestä, jotta palvelijatar saisi siellä pöyhiä yksinänsä. Hän tahtoi saada valvoa tätä, tarkata hänen liikkeitänsä, vakuuttautua hänen varovaisuudestaan ja hänen kunnioituksestansa. Hän tahtoi itse siirtää erinäisiä esineitä, jos tomuja pyyhittäessä tarvittiin, kallisarvoista muistokapinetta, joka oli kuulunut vainajalle, — pielusta, tulenvarjostinta, tai jotakin muuta, minkä vainaja oli itse ommellut. Viane saattoi vieläkin nähdä hänen käsiensä liikkuvan kaiken tämän kodikkuuden keskessä, joka oli jätetty koskemattomaksi ja muuttumattomaksi entiselleen. Sohvat, divaanit, nojatuolit, joissa hän oli istunut, näyttivät säilyttävän hänen vartalonsa muodot. Uutimissa pysyi ne laskokset, joille hänen sormensa olivat ne järjestäneet ja ikäänkuin ikuistaneet. Ja vain äärimäisen varovasti saivat pesusieni ja pyyhinliina kulkea yli kuvastimien läpikuultavan pinnan, jotta ne eivät pyyhkisi pois hänen kasvojansa, jotka uinuivat niiden pohjalla.

Mutta aivan erityisesti tahtoi Hugues vartioida ja suojella pienimmältäkin tärähdykseltä vainajan muotokuvia eri ikävuosilta; niitä oli sijoitettu vähän joka paikkaan, uuninreunustalle, pikkupöydille ja seinille. Ja ennen kaikkea hän varjeli aarretta, jonka tärveltyminen olisi särkenyt hänen sielunsa, — tuota todellista rakastettunsa osaa, hiuksia. Niitä hän ei ollut tahtonut sulkea mihinkään laatikkoon tai pimeään lippaaseen, sillä se olisi ollut samaa kuin laskea ne hautaan; koska ne edelleenkin olivat elävät ja katoamatonta kultaa, niin hän oli mieluummin jättänyt ne hajallaan ja silmäänpistävinä päivänvaloon, hänen rakkautensa kuolemattomuuden tunnuksena.

Nähdäkseen tässä suuressa, muuttumattomassa huoneessa alati edessään nämä hiukset, jotka vielä olivat Häntä, oli Viane asettanut ne pitkin pituuttaan nyt vaienneelle pianolle, missä ne viruivat kuin katkenneet käädyt, kuin kultainen köysi, joka oli pelastettu haaksirikosta. Ja suojellakseen hiuksia kostean ilman vaikutukselta, joka olisi voinut haalistuttaa ja himmentää niitä, oli hänelle juolahtanut mieleen ajatus, joka olisi ollut yksinkertainen, ellei se olisi ollut liikuttava: hän oli päättänyt säilyttää niitä läpikuultavassa kristallilippaassa, jonka seinien lävitse hän saattoi nähdä tuon peittämättömän palmikon tullessaan joka päivä palvomaan sitä.

Hänestä tuntui, että hänen oma olemassaolonsa ja kaikkien niiden äänettömien esineiden, jotka elivät hänen ympäristössään, oli salaperäisesti liittynyt tähän palmikkoon, — niin, että se oli itse talon sielu.

Barbara, vanha flaamilainen palvelijatar, joka oli hiukan ärtyinen, mutta uskollinen ja kunnioittava, tiesi miten varovasti hänen tuli käsitellä näitä esineitä eikä milloinkaan voinut pelotta niihin kajota. Mustassa puvussaan ja valkoisessa harsomyssyssään sekä olemukseltaan luoksepääsemättömänä näytti hän aivan palvelevalta luostarisisarelta. Hän todella kävikin usein luostarikorttelissa tervehtimässä sisar Rosalieta, ainoata sukulaistaan, joka oli beguiniläisnunna.

Seurustelu luostarisisarten kanssa, osanotto heidän hartaudenharjoituksiinsa, oli hänen olemukseensa tartuttanut jotakin siitä hiljaisuudesta, niistä liukuvista liikkeistä, joita tulee omaksuneeksi, kun tottuu liikkumaan kirkonpermannolla. Ja juuri sentähden, ettei Barbara levittänyt melua ja naurua hänen tuskansa tyyssijaan, oli Hugues Viane niin hyvin tullut toimeen hänen kanssaan aina Brüggeen tulostaan asti. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta palvelijatarta, ja Barbara oli käynyt hänelle välttämättömäksi, vaikka vanhuksessa ilmenikin viatonta kotimääräilyä, moninaisia vanhanpiian tapoja ja ahdasmielisyyttä sekä sellaista omapäisyyttä kuin tänäänkin, jolloin hän oli kääntänyt alikerran huoneet ylösalasin isäntänsä tietämättä ja vastoin hänen nimenomaista käskyään.

Hugues viivytti ulosmenoaan, kunnes palvelijatar oli asettanut paikoilleen kaikki huonekalut, ja varmistausi siitä, että kaikki hänelle rakas oli vahingoittumattomana entisellä sijallaan. Rauhoituttuaan tässä suhteessa ja nähtyään ovet ja sälekaihtimet suljettavan, lähti hän ulos tavanmukaiselle hämykävelylleen, vaikkakin yhä vihmoi vettä, kuten täällä on tavallista loppusyksyllä. Tuon tuostakin tihuttelee kuin siivilästä, kohtisuoraa sadetta, joka itkee katkeamatta ja hiljaisesti, kutoo huntua kosteudesta, pujottelee pistoksensa läpi ilman, pistää neulansa kanavien tyveneen pintaan, — ja kietoo ja hyytää sielun kuin linnun märän verkkonsa lukemattomiin silmukoihin!

II

Hugues aloitti joka ilta yhä uudelleen saman vaelluksensa kanavien reunoja pitkin, kulkien laahustavin askelin, hiukan jo kumarassa, vaikka hän vasta oli nelikymmenvuotias. Leskeys oli ollut hänelle liian aikainen syksy. Hänen ohimonsa olivat paljaat, tukka täynnä vuosien tuhkaa. Hänen lakastuneet silmänsä katsoivat kauvas, kauvas etäisyyteen, tuolle puolle elämän.

Ja miten surumielinen olikaan Brügge tällä myöhäisen iltapäivän sadesäällä! Sellaisena se häntä miellytti. Juuri tämän kaihoisuuden tähden hän oli sen valinnut ja asettunut sinne asumaan onnettomuuden jälkeen, joka oli runnellut hänen elämänsä. Ennen, hänen onnensa päivinä, kun hän matkusteli ympäri vaimonsa kanssa viettäen jotensakin yleismaailmallista elämää mielensä mukaan milloin Parisissa, milloin ulkomailla tai merenrannikolla, olivat he matkustaneet tätä kautta, kaupungin suuren surumielisyyden kykenemättä vaikuttamaan heidän elämäniloonsa. Mutta sitten yksin jäätyään hän muisti Brüggen, ja hänestä tuntui heti, että hänen piti asettua tänne elämänsä loppuajaksi. Salaperäinen yhtäläisyys veti häntä puoleensa. Kuolleen kaupungin tuli vastata kuollutta puolisoa. Hänen syvä murheensa vaati sellaista ympäristöä. Vain siellä saattoi elämä olla hänelle siedettävää. Hyöriköön ja melutkoon maailma ulkopuolella, sytyttäköön riemusoihtujansa, kutokoon yhteen tuhatäänistä hälinäänsä! Hän tarvitsi ääretöntä hiljaisuutta ja niin yksitoikkoista elämää, että hän tuskin enää saattaisi käsittää olevansa elossa.

Minkävuoksi on meidän pakko vaieta nähdessämme ruumiillisia tuskia, minkävuoksi hiljentää askeleittemme kaikua astuessamme sairashuoneeseen? Minkävuoksi tuntuu siltä kuin melu ja äänet repisivät siteet pois ja ratkoisivat haavat uudelleen auki?

Sielunkin kärsimyksille tekee melu kipeätä.

Elottomien kanavien ja katujen vaikenevassa ilmapiirissä tunsi Hugues vähemmän suruansa, ajatteli lievemmällä kaipuulla vainajaa. Hän näki hänet paremmin, kuuli hänet paremmin, tapasi hänen hukkuneet Ofelia-kasvonsa kanavien syvyydessä, kuunteli hänen ääntänsä kellojen kaukaisessa, vienossa laulussa.

Itse kaupunki, joka sekin oli ennen ollut kaunis ja rakastettu, tuli siten hänen ruumiillistuneeksi kaipauksekseen. Brügge oli hänen vainajansa. Ja hänen vainajansa oli Brügge. Kummankin kohtalot sulautuivat yhteen. Se oli Kuollut Brügge, itse haudattu kivisten rantalaitureittensa väliin, kanavien vesi jähmettyneenä suonissaan, kun meren voimakkaat valtimonlyönnit olivat lakanneet niissä sykkimästä…

Tänä iltana, kun Hugues kuljeskeli umpimähkään ympäri, vainosi häntä kuoleman synkkä muisto enemmän kuin milloinkaan ennen, sukelsi esiin kaikkien siltojen alta, missä näkymättömät lähteet piiloittelevat kyyneleisiä kasvojaan. Hautajaistunnelma tulvehti noista suljetuista taloista, noista himmeistä ikkunoista, jotka olivat kuin sokeutuneita silmiä, portaitten päädyistä, jotka kuvastelivat mustia harsokuviaan vedessä. Hän kiersi pitkin Vihreätä rantakatua, pitkin Peilikatua Myllysiltaa kohden, ilottoman laitakaupungin poppelireunaisille teille päin. Ja kaikkialla pisaroi kellojen soiton kylmä vihma, sen pienet suolaiset kyyneleet putoilivat hänen päälleen, ikäänkuin niitä olisi piristetty vihkivesiharjalla jonkun synninpäästön saaneen ylitse…

Tässä illan ja syksyn kaksinkertaisessa yksinäisyydessä, tuulen lakaistessa tieltään viimeisiä lehtiä, tunsi hän kuvaamatonta kaipausta elämänsä lopun saavuttamiseksi, kärsimätöntä kuolemansa toivetta. Tornista tuntui heittäytyvän varjo yli hänen sielunsa, vanhoilta muureilta saapuvan hänelle salainen neuvo, kuiskaava ääni nousevan vedestä — vedestä, joka tuli häntä vastaan, niinkuin "Hamletin" haudankaivaja kertoo sen kohoutuneen Ofelialle.

Useanakin kertana oli hän kokenut tätä kiusausta. Hän oli aistinnut kivien mielistelevästi vakuuttavan kehoituksen, hän oli tajunnut olioiden tahdoksi, ettei hänkään saisi elää ympäristönsä jo kuoleuduttua.

Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!

Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.

Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa urkujen humistessa.

Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla, lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema kuoleman voittamana.

Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman, ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon. Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan, kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua armaansa vieressä… Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä…

Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot. Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!

Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta, nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli aivan lähellä.

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi, että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme etsiä tuttuja kasvonpiirteitä…

Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan, silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.

Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa, säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen? Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!

Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta, hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse, — eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä, sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli, tarjoutui hänelle!

Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät, ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.

Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden autiudesta kyynelsilmin…

Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!

III

Tämä kohtaus jätti Huguesiin sekavan vaikutelman. Nyt ajatellessaan vaimoaan näki hän tuon tuntemattoman, jonka oli sinä iltana tavannut; se nainen oli nyt hänen elävä, kirkastunut muistikuvansa. Huguesista tuntui kuin olisi hän ollut rakastettu vainaja, vielä entistäkin näköisempänään.

Kun hän nyt hiljaisen hartaana suuteli pyhänjäännöstään, lippaaseen talletettua palmikkoa, tai pysähtyi kaipauksen liikuttamana jonkun hänen kuvansa eteen, niin hän ei verrannut sitä vainajaan, vaan tuohon elossaolevaan, joka oli hänen näköisensä. Mikä salaperäinen yhtäläisyys ilmenikään noissa molemmissa kasvoissa! Oli kuin olisi kohtalo häntä säälinyt, tarjoamalla hänen muistolleen tukikohdan, joka auttoi häntä taistelussa unhotusta vastaan, antaessaan hänelle uuden ja kauniin kuvan tuon kellastuneen ja ajan hampaan kaluaman sijalle, joka jo oli kalpenemassa hänen muistissaan.

Huguesilla oli nyt vainajasta aivan uusi ja selvä mielikuva. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä vanha rantalaituri, sellaisena kuin se sinä iltana oli hämärän laskeutuessa, nähdäkseen siellä naisen, jolla oli vainajan kasvonpiirteet, tulevan vastaansa. Hänen ei enää tarvinnut katsella taaksensa, menneiden vuosien etäisyyteen; hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä eilinen taikka toissapäiväinen ilta. Hänen silmänsä oli toistamiseen jäljentänyt nuo rakkaat kasvot, uusi vaikutelma oli sulautunut yhteen vanhan kanssa uudeksi voimaksi, niin täydelliseksi yhdennäköisyydeksi, että hänestä melkein tuntui kuin olisi vainaja todella ollut hänen läheisyydessään.

Tämä mielikuva vainosi Huguesia seuraavina päivinä. Oli siis olemassa nainen, joka oli aivan samanlainen kuin hänen kadottamansa. Nähdessään hänen kulkevan ohitseen oli hän silmänräpäyksen ajan tuskallisesti toivonut, että tuo kadotettu tulisi takaisin, että hän oli tullut ja riensi nyt häntä vastaan kuten ennen. Samat silmät, sama hipiä, samat hiukset, niin täydellisesti yhtäläinen ja sama! Mikä omituinen luonnon ja kohtalon oikku!

Hän olisi mielellään tahtonut nähdä tuntemattoman toistamiseen. Kenties ei se onnistuisi hänelle enää milloinkaan. Mutta jo se, että hän tiesi naisen olevan lähistöllä, saattoi hänet tuntemaan itsensä vähemmän hylätyksi, vähemmän yksinäiseksi leskeydessään. Onko se ihminen todellakin leski, jonka vaimo vain on sattumoisin poissa ja tulee takaisin lyhyissä jälleennäkemisen välähdyksissä?

Hän saattaisi uneksia tapaavansa vainajan, nähdessään tuon naisen, joka oli hänen näköisensä, kulkevan ohitse. Tätä toivoen meni hän samalla hämyhetkellä sille paikalle, missä oli nähnyt hänet; hän käveli edestakaisin vanhalla rantalaiturilla, sen vieressä pimenevien rakennuspäätyjen ohi, joiden valkoisiin musliiniuutimiin peitettyjen akkunain takaa joutilaat naiset uteliaina seurasivat katseillaan hänen harhailuaan; hän poikkeili autioille kaduille, toivoen äkkiarvaamatta saavansa nähdä hänen pujahtavan esiin jostakin kulmasta, jostakin tienhaarasta.

Niin kului viikko ainaisissa pettymyksissä. Hän ajatteli naista jo vähemmän, kun hän eräänä maanantaina — samana päivänä kuin edelliselläkin kerralla — näki hänet uudelleen ja tunsi hänet heti, hänen tullessaan vastaan joustavine askeleilleen. Vielä enemmän kuin edellisellä kerralla oli tuntematon hänen mielestään nyt kaikessa, yksityiskohtaisesti, kauhistuttavasti vainajan näköinen.

Hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan, — niin voimakas oli hänen mielenliikutuksensa. Veri soi hänen korvissaan, valkeat hattarat sumensivat hänen silmiään — väikkyen kuin morsiushunnut, kuin musliinipukuisten rippilasten jono… Ja sitten kuvastui aivan lähellä tuon nuoren naisen varjokuvan tumma täplä, ollessaan sivuuttamaisillaan hänet.

Nuori nainen oli huomannut hänen hämmennyksensä, sillä hän käänsi päätänsä ja katseli häntä kummastuneen näköisenä. Oi tuota jälleenlöydettyä, häviöstä takaisin saapunutta katsetta! Tuon katseen, jota hän ei enää milloinkaan ollut luullut saavansa nähdä, jonka hän oli luullut haipuneen multaan, sen tunsi hän nyt kiintyneenä itseensä lempeänä ja rauhallisena, säteillen jälleen, hyväillen jälleen! Katse, joka oli tullut niin kaukaa, herännyt ylös haudastaan, katse sellainen kuin Latsaruksella oli täytynyt olla hänen nähdessään jälleen Mestarinsa!

Hugues tunsi itsensä vastustuskyvyttömäksi; koko hänen olemuksensa vietteli, kehoitti häntä seilaamaan ilmestyksen jälkiä. Kuollut oli tuossa, hänen edessään, se kulki eteenpäin, se katoaisi häneltä… Hänen pitäisi kiiruhtaa perässä, lähestyä häntä, katsella häntä, huumautua hänen takaisinsaatujen silmiensä katseesta, sytyttää uusia elinvoimia hänen hiuksiensa aurinkoisessa valovirrassa… Hänen täytyi seurata häntä luonnollisesti, ajattelematta mitään kaupungin toiselle puolen — maailman ääriin.

Aivan koneellisesti oli hän jälleen alkanut kävellä naisen takana, tällä kerralla aivan lähellä, peläten äärettömästi kadottavansa hänet taas näkyvistään vanhan kaupungin mutkittelevien katujen sokkeloissa.

Hän ei hetkeäkään tullut ajatelleeksi, miten omituisesti hän menetteli seuratessaan vierasta naista. Ei, ei, sehän oli hänen oma vaimonsa, tätä hän seurasi, tätä hän saattoi iltakävelyllä ja tahtoi saattaa takaisin hänen hautaansa…

Hugues pitkitti kulkuaan ikäänkuin magneetin vetämänä, kuin unessa, astellen väliin tuntemattoman rinnalla, väliin hänen takanaan. Hän ei huomannut, että he olivat jättäneet taakseen yksinäiset rantalaiturit ja saapuneet nyt väkirikkaille liikekaduille, kaupungin keskustaan, Suurtorille, missä Vartijatornin mahtava, synkkä haamu kohosi yli Hallien ja torjui päälletunkevaa yötä kellotaulunsa kultaisella kilvellä.

Solakkana ja kevytkäyntisenä, haluten ilmeisesti päästä eroon tästä takaa-ajosta, oli nuori nainen kääntynyt Flaamilaiselle kadulle, jota kaunistavat vanhat veistoksilla koristetut julkipuolet, ja hänen varjokuvansa eroittausi selvempänä joka kerta kun hän sivuutti jonkun valaistun myymäläikkunan tai katulyhdyn valokehän.

Äkkiä meni nainen suoraan poikki kadun, suuntasi askeleensa teatteria kohden, jonka ovet olivat avoinna, ja astui sisälle. Hugues ei siekaillut… Hän oli muuttunut hypnotisoiduksi tahdoksi, alttiiksi henkivartijaksi… Sielunkin liikkeillä on kehitetty nopeutensa. Totellen ensimäistä mielijohdettaan astui hän vuorostaan teatterin eteiseen, jonne yleisö jo alkoi virrata. Mutta kaunis ilmestys oli kadonnut. Ei missään, ei lippuluukun eteen muodostuneessa jonossa, ei tarkistuspöydän ääressä eikä portaikossa hän nähnyt häntä. Minne oli hän saattanut niin jäljettömästi hävitä? Mitä käytävää pitkin? mistä sivuovesta? Sillä Hugues oli nähnyt hänen menevän sisälle, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän aikoi varmaankin katsella tämäniltaista esitystä. Hän olisi aivan varmasti katsomossa hetken kuluttua. Kenties istui hän siellä jo taaksepäin painuneena jossain nojatuolissa, tai lymysi jonkun aition punaisessa hämyssä. Jospa voisi löytää hänet jälleen! Saada nähdä hänet vielä! Saada häiritsemättä katsella häntä kokonaisen illan! Hugues tunsi tämän ajatuksen pyörryttävän päätänsä, se viihdytti ja painosti hänen sydäntään yhtaikaa. Mutta hänelle ei edes juolahtanut mieleen ryhtyä vastustamaan sitä voimaa, joka hänet oli vallannut. Ja ajattelematta kertaakaan tämän jo tunnin kestäneen käyttäytymisensä omituisuutta tai koko pyrkimyksensä hulluutta, enempää kuin sitäkään, miten loukkaavaa hänen oli käydä teatterinäytännöissä siinä ikuisessa surussaan, johon hän oli verhoutunut, meni hän lippuluukulle, osti itselleen nojatuolipaikan ja kiiruhti saliin.

Hänen katseensa harhaili tutkivana paikasta toiseen, permannolle, permantoaitioihin, riviltä riville aina ylimpiin asti, jotka kattokruunujen häikäisevästi valaisemina nyt alkoivat vähitellen täyttyä. Hän ei nähnyt etsimäänsä missään ja tunsi itsensä hämmentyneeksi, levottomaksi ja surulliseksi. Mikä vihamielinen kohtalo teki pilaa hänestä? Olivatko nuo kasvot siis vain harhanäky, ilmeten ja häipyen kuin kuun häilyvä valo pilvenhattarain joukkoon? Hän odotti vielä, haki katseillaan. Muutamia myöhästyneitä saapui yhä kiireisesti sisään ja asettui paikoillensa sulkeutuvien ovien ja alaslaskettavien tuolien naristessa ja paukkuessa.

Hän vain ei tullut.

Hugues alkoi katua harkitsematonta menettelyään, sitäkin enemmän kun salissa oli huomattu hänen läsnäolonsa ja ihmiset suuntasivat kiikarinsa ihmettelevinä ja itsepintaisesti häneen, mitä hän ei voinut olla huomaamatta. Tosin ei hän seurustellut kenenkään kanssa, hän oli välttänyt tutustumasta yhteenkään perheeseen, saadakseen elää itseksensä. Mutta kaikki tunsivat hänet ainakin ulkomuodolta, tiesivät kuka hän oli ja millaista runollista surua hän kantoi täällä vähäväkisessä, toimettomassa Brüggessä, missä kaikki tuntevat toisensa, ottavat selvää tulokkaista, käyvät kuuntelemassa naapurissa ja kertovat edelleen mitä ovat kuulleet.

Tämä oli yllätys kaikille, se hävitti häneen liittyneen ihannoitsevan tarun ja tuotti voitoniloa epäilijöille, jotka aina olivat hymyilleet, kun puhuttiin tuosta lohduttomasta leskimiehestä.

Senlaatuisen sähkövirran koskettamana, joka lähtee ihmisjoukosta, kun sitä kiihdyttää joku yhteinen ajatus, tunsi Hugues tällä hetkellä rikkoneensa itseään vastaan, loukanneensa ylevälle kaipuulleen antamaansa lupausta, saaneensa ensimäisen halkeaman siihen pyhättöön, jonne hän oli kätkenyt vaimonsa muiston; siitä halkeamasta hänen tähän asti uskollisesti säilyttämänsä tuska kai tihkuisi ulos viimeistä pisaraa myöten!

Sillävälin oli soittokunta alottanut alkusoiton esitettävään kappaleeseen. Hän oli naapurinsa ohjelmasta lukenut nimen: "Robert Normandialainen". Se oli noita vanhanaikaisia oopperoita, jotka melkein aina ovat maaseututeatterin ohjelmistona. Viulut alkoivat soittaa ensimäisiä tahteja…

Hugues tunsi yhä valtavampaa mielenkuohua. Vaimonsa kuolemasta saakka hän ei ollut kuullut minkäänlaista musiikkia. Hän pelkäsi ääntä, joka puhui soittimista. Yksinpä kadulla käytetty hanuri kykeni heikolla, läähättävällä ja karkealla sävelistöllään houkuttelemaan kyyneleet hänelle silmiin. Ja saman vaikutuksen tekivät häneen sunnuntaisin Pyhän Äidin tai Pyhän Valpurin kirkon urut, kun ne kiehtoivat seurakuntaa sävelillään ikäänkuin suurilla mustilla samettikaistoilla, kuin musiikista kudotuilla paariliinoilla.

Orkesterin ääniaallot hukuttivat hänen aivonsa kuohuihinsa, jouset raastoivat hänen hermojansa. Hänen silmiään alkoi pistellä. Aikoiko hän raueta itkemään…? Hän tahtoi lähteä salista. Silloin hänen mieleensä juolahti omituinen ajatus: entä jos nainen, jota hän hulluudenpuuskassa, hänen suomaansa yhdennäköisyyden lievikettä janoten, oli seurannut aina tähän saliin saakka ja jota hän oli turhaan etsinyt katselijain joukosta — entä jos hän esiintyisikin näyttämöllä?

Sellaisen häväistyksen pelkkä ajatus repeloi hänen sieluansa. Nuo samat kasvotko, vainajan omat kasvonpiirteet räikeässä ramppivalossa ja julkeaksi tekevällä ihomaalilla siveltyinä! Entä jos tuo nainen, jota hän oli siten seurannut ja joka oli niin äkkiä kadonnut, — luultavastikin jostakin teatterin henkilökunnalle varatusta ovesta —, entä jos hän olikin näyttelijätär? Jos hän näkisi hänen esiintyvän tuolla, laulaen ja liikehtien? Ja millainen ääni saattoi hänellä olla, — oliko hänellä vielä sama äänikin, tehdäkseen noidutun yhtäläisyyden aivan täydelliseksi, sama syvä metallisointuinen ääni, ikäänkuin hopeansekaisen pronssin, jollaista hän ei ollut milloinkaan kuullut sen jälkeen, ei milloinkaan!

Hugues tunsi itsensä aivan järkkyneeksi vain ajatellessaankin mahdolliseksi noin tavatonta johdonmukaisuutta tässä luonnon oikussa, ja tuntien tuskallisesti jo etukäteen arvanneensa oikein, hän jäi odottamaan.

Näytös toisensa jälkeen esitettiin tuomatta hänelle minkäänlaista varmuutta. Hän ei tuntenut etsimäänsä laulajattarien enempää kuin kuorolaistenkaan joukosta, jotka kaikki olivat maalattuja kuin puunuket. Vähääkään välittämättä itse kappaleesta hän päätti varmasti lähteä pois heti nunnakohtauksen päätyttyä, jonka kirkkomaata kuvaava tausta uudelleen käänsi hänen ajatuksensa kuolemaan. Mutta yht'äkkiä, kuolleistaherättämis-resitatiivin aikana, kun ylösnousseita luostarisisaria esittävät tanssijattaret kulkevat ohitse pitkässä saatossa, — kun Helena nousee haudastaan ja heittäen yltään käärinliinat ja nunnanhunnun palaa elämään, silloin tunsi Hugues ankaraa puistatusta, niinkuin mies, joka havahtuu kauheasta painajaisunesta ja huomaa olevansa juhlasalissa, jonka kaikki valot tanssivat hänen silmissään…

Niin, se oli hän! Hän oli tanssijatar! Mutta Hugues ei hetkeksikään ajatellut sitä. Tuolla seisoi todellakin vainaja, joka oli noussut ylös haudastaan; hänen vainajansa nyt hymyili tuolla, tuli lähemmäksi, ojensi kätensä häntä kohden.

Ja vielä enemmän itsensä näköisenä, niin näköisenään, että hän olisi tahtonut itkeä; noine silmineen, joiden hämyn hiilivarjostus toi selvemmin näkyviin, kirkkaasti valaistuine kutreineen, jotka olivat samaa ihmeellistä kultaa kuin sen toisenkin…

Järkyttävä hetken ilmestys, jonka eteen esirippu pian laskeutui.

Polttavin ohimoin, kiihdyksissään, unelmien huumaamana palasi Hugues rantakatuja myöten, ikäänkuin tuon näyn hullaannuttamana, joka yhä keskellä pimeätä yötä heijasti säteilevää kuvaansa hänen sieluunsa…

Niin tuijottaa Faust taikakuvastimeen, jossa naisen sulot hänelle paljastetaan!

IV

Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott, se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu. Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii, että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä, että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa… Mutta hän varoi menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena, joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä. Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena. Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja, hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään… Hän tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta, kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino… Tuntui kuin olisi vainaja puhunut jonkun esiripun takaa…

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella, jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli tullut takaisin?

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se, mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea. Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan, huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi, rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat… Todellisuus on vaipunut unhoon, menneisyys herää uudelleen eloon… Aika soluu pois kaltevassa, kivettömässä uomassa… Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä jo alkanut!

V

Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista. Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi, miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen, ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen, joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä, kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä, hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!… juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen…

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa, joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja
Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena. Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä. Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän valitsi…

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä, kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen, pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili. Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain toisessa maassa…

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta, siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.