Samassa silmänräpäyksessä kreivi huomasi meidät. Hänen huulilleen ilmaantui jotakin hymyntapaista.
"Hyvät herrat", sanoi hän kolmelle pelitoverilleen, "sallitteko minun mennä? Otan hankkiakseni teille neljännen miehen."
"Kyllä kai", sanoi Paul. "Sinä olet voittanut meiltä neljätuhatta frangia, ja nyt sinä lähetät meille jonkun, joka tuskin raskitsee pelata kymmenestä louisdorista. Ei, kiitos!"
Kreivi, joka oli puolittain noussut, istuutui jälleen. Mutta kun kortit taas jaettiin, pani kreivi peliin koko voittonsa; eräs herroista "nakkasi" ja levitti korttinsa. Kreivi heitti pois omansa, näyttämättä niitä, ja sanoi:
"Minä olen hävinnyt!"
Sitten hän työnsi edessään olevan kulta- ja setelikasan voittajalle, nousi ja sanoi Paulille:
"Saanko, nyt mennä?"
"Et, et vielä, ystävä hyvä", vastasi Paul, joka oli ottanut kreivin kortit ja katsonut niitä, "sillä sinulla on viisi ruutua ja vastapelaajallasi ainoastaan neljä pataa".
"Hyvät naiset"; sanoi kreivi meihin kääntyen, "minä tiedän, että neiti Eugenie panee tänä iltana toimeen keräyksen köyhien hyväksi. Sallitteko minun olla ensimäinen, joka tarjoaa siihen osuutensa?"
Näin sanoen hän otti pelipöydän lähellä olevan neulomakorin, pani siihen edessään olevat kahdeksantuhatta frangia ja ojensi korin kreivittärelle.
"Mutta", vastasi kreivitär M—, "en tiedä, voinko niitä ottaa, sillä summa on tosiaankin melko suuri".
"En tarjoakaan niitä teille ainoastaan omassa nimessäni", sanoi kreivi Horace hymyillen. "Nämä herrat ovat osaltaan runsaasti antaneet siihen rahaa, ja neiti M:n on siis pikemminkin kiitettävä heitä suojattiensa puolesta."
Näin sanoen hän meni tanssisaliin ja jätti kultaa ja seteleitä täynnä olevan korin kreivittären käteen.
"Kas tuo on yksi hänen omituisuuksiaan", sanoi kreivitär M— minulle. "Hän on nähnyt jonkun naisen, jonka kanssa hän mielellään tahtoo tanssia, ja tässä on se rahamäärä, jolla hän ostaa itselleen sen huvin. Mutta minun täytyy panna talteen tämä kori; suokaa minun senvuoksi saattaa teidät takaisin tanssisaliin."
Kreivitär vei minut äitini luokse. Tuskin olin istuutunut, kun kreivi tuli ja pyysi minua tanssiin.
Kreivittären äskeiset sanat muistuivat heti mieleeni. Tunsin punastuvani ja aavistin, että ääneni värisisi. Ojensin siis hänelle tanssivihkoseni; siihen oli jo merkitty pyynnöt kuuteen tanssiin. Hän käänsi lehteä, ja ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että hänen nimensä sekaantuisi muiden nimien joukkoon, kirjoitti hän sen ylimmäksi toiselle sivulle seitsemättä katrillia varten. Sitten hän antoi vihkosen minulle takaisin ja sanoi muutamia sanoja, joita en hämmennykseltäni voinut kuulla, poistui luotani ja asettui ovenpieleen seisomaan.
Aioin pyytää äitiäni lähtemään pois tanssiaisista, sillä minä vapisin niin, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Kaikeksi onneksi kuului nopea ja heleästi soinnahtava akordi. Tanssin alkaminen siirtyi tuonnemmaksi. Liszt istuutui pianon ääreen.
Hän soitti Weberin valssin.
Ei milloinkaan ole yksikään taiteilija saanut esille niin ihmeellistä mestaruutta, tai ehkä minä en ollut milloinkaan ollut mielentilassa, joka niin täydellisesti soveltui tämän surumielisen ja intohimoisen sävellyksen ymmärtämiseen. Minusta tuntui siltä kuin olisin ensi kertaa kuullut sen kärsivän sielun, jonka viimeiset huokaukset Taika-ampujan säveltäjä henkii ilmi soinnuissaan, rukoilevan, valittavan ja murtuvan.
Kaikki, mikä soitannossa, tässä enkelien kielessä, on ilmettä, toivoa, surumielisyyttä ja tuskaa, näkyi yhtyneen tässä kappaleessa, jonka lopuksi taiteilija esitti samalla hetkellä sepittelemiään muunnossointuja ikäänkuin teosta selvittäviksi lisähuomautuksiksi. Usein olin itse soittanut tämän loistavan mielikuvitelman, ja minua ihmetytti nyt, kun kuulin toisen sitä esittävän, että löysin siitä sellaista, mitä en ennen ollut aavistanut. Taiteilijan ihmeteltävä kykykö ne toi esiin? Oliko sielussani uusi tunnelma? Oliko koskettimien yli kiitävä taiteilijankäsi päässyt tunkeutumaan niin syvälle kaivokseen, että oli sieltä löytänyt tähän saakka tuntemattomina pysyneitä malmisuonia? Vai oliko sydämeni saanut niin äkillisen iskun, että uinuvat hermosäikeet olivat alkaneet värähdellä? Olkoonpa sen laita kuinka tahansa, vaikutus oli kuitenkin lumoava.
Sävelet liitelivät ilmassa kuin pilvi, ja soinnut tunkivat koko olemukseni läpi. Silloin satuin kohottamaan katseeni; kreivin silmät olivat suunnatut sinnepäin, missä istuin. Taivutin äkkiä pääni alaspäin; se oli liian myöhäistä. En nähnyt enää hänen silmiään, mutta tunsin hänen katseensa viipyvän minussa. Veri virtasi nopeasti kasvoihini, ja vastustamaton vavistus sai minut valtaansa.
Pian sen jälkeen Liszt nousi. Kuulin niiden puheensorinaa, jotka tungeksivat hänen ympärillään onnitellakseen häntä, ja toivoin kreivin tämän hälinän aikana lähteneen paikaltaan. Uskalsin nostaa päätäni; hän ei seisonut enää ovella. Hengitin jälleen, mutta varoin ulottamasta tutkimuksiani kauemmaksi; pelkäsin kohtaavani uudestaan hänen katseensa, ja tahdoin mieluummin olla tietämättä, missä hän oli.
Jonkun hetken kuluttua tuli jälleen hiljaisuus; joku toinen oli istuutunut pianon ääreen. Läheisistäkin huoneista kuuluvat hiljaisuutta vaativat kuiskuttelut osoittivat uteliaisuuden olevan erittäin suuren, mutta en uskaltanut nostaa silmiäni.
Vihlova sävel juoksutus kuului pianosta, sitten pitkiä ja surunvoittoisia alkusoittoja, ja Schubertin säveleellä lauloi taipuisa, syvä ja sointuva ääni:
"Olen tutkinut kaikkea, viisausoppia, laki- ja lääketiedettä, olen tutkinut ihmisten sydämiä, astunut alas maan uumeniin, kiinnittänyt ajatusvoimani kotkan siipiin, leijuakseni pilvien yläpuolella. Ja mihin on tämä pitkäaikainen tutkimus minut vienyt? Epäilykseen ja alakuloisuuteen. Minulla ei enää ole, se on totta, turhia kuvitteluja eikä omaatuntoa; minä en pelkää jumalaa enkä saatanaa; mutta nämä etuudet olen maksanut kaikella elämän ilolla."
Ensi sanan kuullessani tunsin kreivi Horacen äänen.
On helppo kuvitella mielessään, minkä ihmeellisen vaikutuksen nämä Faustin sanat tekivät minuun kreivin laulamina. Vaikutus oli muuten yleinen. Silmänräpäyksen syvä hiljaisuus seurasi viimeistä säveltä, joka kajahti valittavana, kuin tuskaisesta sielusta lähteneenä; sitten seurasivat kaikilta tahoilta rajut suosionosoitukset. Uskalsin luoda silmäyksen kreiviin: kaikkien muiden mielestä hänen piirteensä kenties olivat levolliset ja tyynet; mutta huulien hieno vapiseminen ilmaisi minulle selvästi samaa kuumeista puistatusta, jollaisen valtaan hän oli hetkeksi joutunut linnassa käydessään.
Kreivitär M— lähestyi vuorostaan onnitellakseen häntä. Silloin hänen kasvonsa saivat levollisen ja huolettoman ilmeen, jota tapa vaatii kaikilta omien ajatustensa vallassa olevilta. Kreivi tarjosi hänelle käsivartensa ja oli nyt vain tavallinen mies, sellainen kuin kaikki muutkin. Siitä, millä tavalla hän katseli kreivitärtä, päätin hänen sanovan puolestaan kohteliaisuuksia puvun johdosta.
Puhellessaan kreivittären kanssa hän äkkiä loi minuun katseen, ja sen nähdessäni olin vähällä huudahtaa: minut oli yllätetty. Hän huomasi varmaankin hätäni ja sääli sitä, sillä hän vei kreivitär M:n viereiseen huoneeseen ja katosi sinne.
Samassa soitettiin uudestaan katrilliin. Ensiksi nimensä vihkooni merkinnyt tanssija riensi luokseni. Kävin koneellisesti hänen käteensä ja annoin hänen viedä minua minne halusi. En muista muuta kuin että tanssin; kaksi tai kolme katrillia seurasi vielä tätä, ja minun onnistui niiden aikana hiukan tyyntyä. Vihdoin tuli uusi väliaika, sekin kai jonkin soitannollisen esityksen takia.
Kreivitär M— tuli luokseni pyytämään, että laulaisin mukana Don Juanin ensimäisen näytöksen duetissa. Kieltäydyin aluksi, sillä luonnollisen pelkoni lisäksi luulin, etten tässä tilaisuudessa kykenisi saamaan suustani yhtään säveltä. Äitini näki tämän pikku kamppailun, ja äidillisessä itserakkaudessaan hän liittyi kreivittäreen, joka lupasi säestää minua.
Pelkäsin, että äitini huomaisi jotakin, jos jatkuvasti kieltäytyisin. Olin niin usein laulanut tämän duetin, etten voinut ilmoittaa ainoatakaan pätevää syytä heidän pyyntöänsä vastaan. Minun täytyi senvuoksi myöntyä. Kreivitär M— tarttui käteeni ja vei minut pianon ääreen sekä istuutui itse sen eteen. Seisoin hänen tuolinsa vieressä katse maahan luotuna, uskaltamatta silmätä ympärilleni, sillä pelkäsin vielä kerran kohtaavani sen katseen, joka seurasi minua kaikkialla. Joku nuori mies asettui seisomaan kreivittären toiselle puolelle. Uskalsin katsahtaa laulajatoveriini: kreivi Horace siinä lauloi Don Juanin osaa.
Voitte käsittää, kuinka suunniltani olin. Liian myöhäistä oli kuitenkin vetäytyä takaisin; kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin. Kreivitär M— soitti alkusoiton; kreivi alkoi; toinen ääni, toinen ihminen siinä lauloi, ja kun hän alkoi: "sä kätes suo", säpsähdin, toivoin pettyneeni enkä voinut uskoa, että se mahtava ääni, joka oli Schubertin sävelin saanut meidät vapisemaan, saattoi taipua niin miellyttävän ja hilpeän ilon säveliin. Heti ensimäisen lauseen jälkeen kaikuikin koko salongista suosionosoitusten sorinaa. Totta on, että kun minä vuorostani vavisten lauloin: "ah, tuska mielen valtaa", oli äänessäni sellainen-pelon ilme, että pidättyneet suosionosoitukset taas puhkesivat esiin. Senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus, jotta voitaisiin kuulla laulumme. En voi sanoa, kuinka paljon rakkautta oli kreivin äänessä, kun hän jatkoi: "pois pelkos turha heitä", ja kuinka kutsuva ja täynnä lupauksia olikaan hänen laulamansa säe: "mua seuraa hetkinen". Kaikki tämä soveltui niin hyvin minuun, että todellakin olin vähällä pyörtyä, saneessani: "voin tuskin hengittääkään". Varmaankin oli musiikki tässä muuttunut ilmekieleltään; Zerlinan kiemailevan valituksen sijasta se oli syvimmän tuskan huudahdus. Tässä silmänräpäyksessä tunsin kreivin lähestyneen minua. Hänen kätensä koski kupeellani riippuvaa kättäni, tuliharso nousi silmieni eteen, tartuin kreivittären tuoliin ja pidin siitä kiinni. Tähän tukeen nojaten jaksoin pysyä pystyssä, mutta kun me yhdessä lauloimme: "Kuin onnellinen oonkaan, kun sinun olla saan!" tunsin hänen hengityksensä hiuksillani ja olkapäilläni. Vavistus kävi läpi koko ruumiini, ja kun lausuin sanan ”amor”, päästin huudon, johon kaikki voimani tyhjentyivät, ja vaivuin pyörtyneenä lattialle.
Äitini kiiruhti luokseni, mutta hän olisi tullut liian myöhään, jollei kreivitär M— olisi ottanut minua vastaan käsivarsilleen. Pyörtymykseni pantiin kuumuuden syyksi. Minut vietiin erääseen viereiseen huoneeseen. Hajusuola, jota minun annettiin hengittää sisääni, avoin ikkuna ja muutamat kasvoilleni pirskoitetut vesipisarat palauttivat minut tajuihini. Kreivitär M— tahtoi, että menisin taas tanssimaan, mutta en halunnut siitä kuullakaan. Äitini, joka itse oli levoton, oli tällä kertaa samaa mieltä kuin minäkin, ja me lähdimme kotiin.
Vetäydyin heti omaan huoneeseeni. Kun riisuin kädestäni toisen hansikkaan, putosi siitä paperi, joka oli pistetty siihen pyörtyneenä ollessani. Otin sen lattialta ja luin nämä lyijykynällä kirjoitetut sanat:
"Te rakastatte minua… kiitos, kiitos!"
IX.
RATKAISU.
Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut: "Minä rakastan teitä".
En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin miksi sitä luulin.
Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu, että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se, mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi kai olla rakkautta.
Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen, jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja kello kahden tienoissa me lähdimme.
Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.
Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.
Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta. Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu, kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle, joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken rohkeuteni.
Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen sanonut, kreivi.
Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse, jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias, niin hän olisi tullut itse.
Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle loppusyksyksi", sanoi hän.
"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi kreivi.
Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.
Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä. Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä, auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja katosi muutamassa silmänräpäyksessä.
Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua; seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin sen hameeni vyöhön.
Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.
Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain, pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.
Vihdoin avasin sen ja luin:
"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.
"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon. Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!
"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja, ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.
"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin, jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin, poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte tehdä minut paremmaksi.
"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline, että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.
"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"
Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta, jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa, mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.
Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut? Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan! Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!
Mutta tiesinkö sen todellakin? Rakkauttako nyt tunsin häntä kohtaan? Astuuko rakkauden edellä sydämeen niin voimakas pelko? Olin nuori ja tietämätön, ja tunsinko siis, mitä rakkaus on? Tämä onneton kirje, miksi en polttanut sitä lukematta? Enkö vastaanottaessani sen ollut antanut kreivin luulla, että rakastin häntä? Mutta kuinka olisin menetellyt palvelijain läsnäollessa? Mutta jos olisin antanut sen äidilleni, sanonut hänelle kaikki, ilmaissut kaikki hänelle… ilmaissut hänelle — mitä? Lapsellisia epäröimisiä eikä mitään muuta. Sitäpaitsi, mitä olisi äitini ajatellut sellaisesta kirjeestä? Hän olisi luullut, että olin sanalla, liikkeellä, katseella rohkaissut kreiviä. Mitä oikeutta hänellä muutoin oli sanoa, että rakastin häntä? Ei, en ikinä uskaltaisi ilmaista sitä äidilleni.
Mutta ennen kaikkea täytyi minun heti polttaa tämä kirje. Pistin sen kynttilän liekkiin, se syttyi, ja kuten kaikki, mikä on ollut olemassa ja mitä ei enää ole, oli se piankin vain hitunen tuhkaa. Sitten riisuuduin nopeasti, riensin vuoteeseen ja sammutin kynttilät paetakseni itseäni ja kätkeytyäkseni yöhön.
Oi, kuinka minä pimeässä suljin silmäni, kuinka painoin käsiäni kasvoilleni ja kuinka tästä kaksinkertaisesta harsosta huolimatta näin kaikki! Tuo onneton kirje oli kirjoitettuna huoneen seiniin. Olin lukenut sen vain yhteen kertaan, ja kuitenkin se oli niin piirtynyt muistiini, että jokainen rivi tuntui näkymättömän käden kirjoittamana esiintyvän selvempänä sikäli kuin edellinen rivi häipyi. Ja minä luin, luin sen taas uudelleen sillä tavoin kymmenen, kaksikymmentä kertaa sen yön kuluessa. Oi, vakuutan teille, että tämän sieluntilan ja hulluuden välillä oli vain hyvin matala muuri ja ylen heikko väliverho.
Vasta aamun koittaessa nukuin aivan väsyneenä. Kun heräsin, oli jo myöhä; kamarineitoni ilmoitti minulle, että rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä olivat saapuneet. Silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. Minun pitäisi sanoa kaikki rouva de Luciennelle; hän oli aina ollut hyvin ystävällinen minulle; hänen luonansa minä olin nähnyt kreivi de Horacen; kreivi oli hänen poikansa ystävä; rouva de Lucienne olisi paras uskottu saamaan tietää salaisuuteni; Jumala itse lähetti hänet minun luokseni. Samassa silmänräpäyksessä oveni aukeni, ja rouva de Lucienne astui sisään. Oi, silloin todellakin uskoin tähän lähetystehtävään. Nousin istumaan vuoteessani ja ojensin nyyhkyttäen käsivarteni häntä kohti; hän istuutui viereeni.
"No, lapseni", sanoi hän hetkisen kuluttua ja otti käsiinsä käteni, joilla peitin kasvojani, "katsotaanpas, mikä sinua vaivaa!"
"Voi, minä olen niin onneton!" huudahdin.
"Sinun ikäsi onnettomuudet ovat kuin keväiset myrskyt; ne menevät pian ohitse ja tekevät taivaan vain entistä kirkkaammaksi."
"Ah, jospa tietäisitte!
"Minä tiedän kaikki", vastasi rouva de Lucienne.
"Kuka sen on teille sanonut?"
"Hän!"
"Onko hän sanonut, että rakastan häntä?"
"Hän on sanonut, että hän ainakin toivoo sitä. Pettyykö hän toivossaan?"
"En tiedä itsekään. Tunsin rakkauden ainoastaan nimeltä; kuinka siis vaaditte, että minun on selvästi nähtävä sydämeeni ja voitava tällaisen tuskan vallassa selittää tunnetta, joka on sen syynä?"
"Hyvä, Horace näkyy ymmärtäneen sitä paremmin kuin sinä itse."
Aloin itkeä.
"No", jatkoi rouva de Lucienne, "sen taida ei minun mielestäni ole syytä itkeä. Puhukaamme järkevästi. Kreivi Horace on nuori, kaunis, rikas; se jo riittää puolustamaan tunnetta, jonka hän sinussa herättää. Kreivi on nuorimies, sinä olet kahdeksantoista vuoden vanha, se olisi kaikin puolin sopiva liitto."
"Voi, hyvä rouva!"
"Niin, niin, emme puhu siitä enää. Minä tiedän kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Menen takaisin äitisi luokse ja lähetän tänne Lucien."
"Ah, mutta ei sanaakaan, eikö niin?"
"Ole levollinen, minä tiedän mitä minun on tehtävä. Hyvästi, rakas lapsi. Pyyhi kauniit silmäsi ja syleile minua."
Heittäydyin toisen kerran hänen kaulaansa. Heti senjälkeen tuli Lucie; minä pukeuduin, ja me menimme alakertaan, Äitini oli vakava, mutta vielä tavallista sydämellisempi. Useita kertoja aamiaisen aikana hän katsoi minua levottomasti ja surunvoittoisesti; ja joka kerta tunsin häpeän punan nousevan poskilleni.
Kello neljä lähtivät rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä. Äitini oli minulle samanlainen kuin tavallisestikin. Ei sanaakaan mainittu rouva de Luciennen käynnistä eikä syystä, joka sen oli aiheuttanut.
Illalla menin tapani mukaan syleilemään äitiäni, ennenkuin vetäydyin huoneeseeni. Kun painoin huuleni hänen otsalleen, huomasin hänen itkevän. Polvistuin hänen eteensä ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Silloin hän aavisti tunteen, joka saattoi minut niin tekemään, kietoi käsivartensa olkapäitteni ympärille, veti minut lähemmäksi itseään ja sanoi:
"Ole onnellinen, tyttäreni, vain sitä minä rukoilen kaitselmukselta!"
Kaksi päivää myöhemmin pyysi rouva de Lucienne kreivin puolesta kättäni, ja kuusi viikkoa senjälkeen olivat minun ja kreivi Horacen häät.
X
ÄKILLINEN MATKA.
Häät pidettiin Luciennessa marraskuun alkupäivinä, ja talven alussa me palasimme Pariisiin.
Asuimme kaikki samassa talossa. Äitini oli avioliittosopimuksessa antanut minulle viisikolmatta tuhatta livreä vuodessa, kreivi oli määrännyt melkein yhtä paljon; äidilleni jäi vielä viisitoista tuhatta. Kotimme oli siis, jollei Saint-Germainin esikaupungin rikkaimpia, niin ainakin loistavia koteja.
Horace esitteli minulle kaksi ystäväänsä pyytäen, että ottaisin heidät vastaan niinkuin he olisivat hänen veljiänsä. Jo kuusi vuotta he olivat olleet kiintyneitä toisiinsa niin uskollisesti, että heitä tavallisesti sanottiin eroamattomiksi. Neljäs, jonka menetystä he joka päivä valittivat ja josta he alituisesti puhuivat, oli edellisen vuoden lokakuussa saanut surmansa ollessaan metsästämässä Pyreneillä, missä hänellä oli ollut maatila. En tahdo ilmaista näiden miesten nimiä, ja kertomukseni lopulla te ymmärrätte syyn siihen; mutta kun tulen usein mainitsemaan heitä erikseen, tahdon sanoa toista Henrikiksi ja toista Maxiksi.
En voi sanoa olleeni onnellinen. Se tunne, joka minussa oli Horacea kohtaan, on aina ollut ja pysyykin aina minulle selittämättömänä. Sitä voisi sanoa kunnioituksen sekaiseksi peloksi; saman vaikutuksen hän muuten teki kaikkiin, jotka tulivat johonkin kosketukseen hänen kanssansa. Hänen molemmat ystävänsäkin, niin vapaita ja tuttavallisia kuin olivatkin hänen seurassaan, vastustivat häntä harvoin ja myöntyivät aina hänen tahtoonsa, pitäen häntä jollei isäntänä, niin ainakin vanhempana veljenä. Vaikka he olivatkin taitavia urheilijoita, eivät he kuitenkaan olleet likimainkaan niin väkeviä kuin hän.
Kreivin toimesta oli biljardisali muutettu miekkailuhuoneeksi ja yksi puutarhan käytävistä järjestetty ampumaradaksi. Joka päivä nämä herrat tulivat harjoittelemaan miekkailua tai pistoolilla ampumista. Toisinaan olin läsnä näissä aseharjoituksissa. Horace oli silloin pikemminkin heidän opettajansa kuin vastustajansa. Hän säilytti tällöin aina saman jäätävän levollisuuden, jota olin saanut nähdä rouva de Luciennen luona; ja useat kaksintaistelut, jotka aina päättyivät hänen edukseen, osoittivat, että tämä kylmäverisyys, joka on niin harvinainen ratkaisevissa silmänräpäyksissä, ei koskaan jättänyt häntä pulaan itse taistelupaikalla. Horace pysyi siis, ihmeellistä kyllä, läheisestä suhteestamme huolimatta minun ajatuksissani miehenä, joka oli etevämpi ja olemukseltaan erilainen kuin kaikki muut.
Mitä häneen tulee, näytti hän olevan onnellinen. Ainakin hän mielellään yhä uudelleen sanoi olevansa onnellinen, vaikka hänen otsansa rypyt usein todistivat toista. Toisinaan hänen lepoaan häiritsivät hirveät unet, ja tällä miehellä, joka päivisin oli niin tyyni ja rohkea, oli sellaisesta unesta herätessään pelonhetkiä, jolloin hän vapisi kuin lapsi. Syyksi siihen hän sanoi erään tapauksen, joka oli sattunut hänen äidilleen raskaudentilassa. Rosvot olivat vanginneet hänet Sierrassa ja sitoneet hänet kiinni puuhun, ja hänen oli täytynyt katsella, kuinka he murhasivat erään toisen samaa tietä tulevan matkustajan. Tästä johtui, että väkivalta- ja rosvouskohtaukset tavallisesti esiintyivät unissa hänen mielikuvituksessaan. Enemmän torjuakseen tällaisia unia kuin todellisesta pelosta hän panikin aina ennen maatamenoaan, missä ikinä hän olikin, parin pistooleja sängyn viereen. Aluksi se hirvitti minua, sillä minä pelkäsin aina, että hän jonkinlaisen unissakäyntikohtauksen aikana käyttäisi näitä aseita; mutta vähitellen tyynnyin ja totuin hänen varokeinoihinsa. Vielä merkillisempi tapa, jonka vasta nyt ymmärrän, oli se, että häntä varten pidettiin yöt päivät ratsu satuloituna tallissa.
Talvi kului juhlineen ja tanssiaisineen. Horacella itsellään oli joukko tuttavia, niin että seurustelupiirimme lisääntyi kaksin verroin, kun salonkimme nyt yhdistettiin. Hän seurasi minua kaikkialle erittäin kohteliaana ja, mikä kaikkia ihmetytti, oli tykkänään lakannut pelaamasta.
Keväällä matkustimme taas maalle.
Siellä tapasimme kaikki muistomme. Päivät kuluivat osaksi meillä, osaksi naapuriemme luona. Me jatkoimme seurusteluamme rouva de Luciennen ja hänen perheensä kanssa, aivan kuin he olisivat olleet sukulaisiamme. Asemani ei siis entisestään ollut paljoakaan muuttunut, ja elämäni oli melkein samanlaista kuin naimattomanakin ollessani. Jollei tämä tila ollut onnea, muistutti se ainakin sitä niin, että saattoi erehtyä. Ainoa seikka, mikä sitä toisinaan häiritsi, olivat nuo tuntemattomista syistä johtuvat synkkyydenkohtaukset, joiden valtaan Horace yhä useammin joutui, sekä unet, jotka kävivät sitä hirveämmiksi, mitä pitemmälle aika kului. Usein menin hänen luokseen päivisin hänen raskaina hetkinään tai herätin hänet hänen kiusallisista unistaan. Mutta heti kun hän sai nähdä minut, saivat hänen piirteensä saman kylmän ja tyynen ilmeen, joka oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen minuun. Yhdestä asiasta oli kuitenkin mahdoton erehtyä: tämän näennäisen tyyneyden ja tosionnen välinen eroitus oli hyvin suuri.
Toukokuun lopulla saapuivat luoksemme Henrik ja Max, jo ennen mainitsemani nuoret miehet. Tunsin sen ystävyyden, joka liitti heidät Horaceen, ja äitini ja minä vastaanotimme heidät, hän kuten lapsinaan, minä kuin veljinäni. Heille annettiin huoneet ihan meidän huoneittemme vierestä. Kreivi toimitti sinne erikoisääniset kellot, joihin johdot kulkivat heidän huoneittensa ja hänen huoneensa välillä, ja antoi käskyn, että nyt oli alati pidettävä satuloituina kolme hevosta yhden asemasta. Kamarineitoni kertoi minulle sitäpaitsi kuulleensa palvelusväeltä näillä herroilla olevan saman tavan kuin miehellänikin, että heillä aina nukkuessaan oli kaksi pistoolia päänalaisensa vieressä.
Ystäviensä tultua Horace lyöttäytyi tykkänään heidän seuraansa. Heidän ajanvietteensä oli muuten samanlaista kuin Pariisissakin: kilparatsastusta sekä miekkailu- ja ampumaharjoituksia.
Tällä tavoin kului heinäkuu. Mutta elokuun keskivaiheilla ilmoitti kreivi, että hänen oli pakko muutaman päivän kuluttua jättää minut kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Se olisi ensimäinen eromme naimisiinmenomme jälkeen; ja minä pelästyinkin nämä sanat kuullessani. Kreivi koetti rauhoittaa minua ja sanoi, että tämä matka, jota kenties pidin pitkänä, ulottuisi ainoastaan Pariisin läheisimpiin maaseutupaikkakuntiin eli Normandiaan. Hän ja hänen ystävänsä aikoivat lähteä Burcyn linnaan. Kummallakin heistä oli maatila, toisella Vendéessä, toisella Toulonin ja Nizzan välillä. Metsästysmatkalla surmansa saaneen maatila oli Pyreneillä ja kreivi Horacen tila Normandiassa, niin että kukin heistä vastaanotti toiset vuorotellen metsästysaikana, jolloin he olivat kolme kuukautta yhdessä.
Tänä vuonna oli kreivin vuoro vastaanottaa ystävänsä. Tarjouduin heti lähtemään mukaan, pitääkseni emäntänä huolta taloudesta, mutta kreivi vastasi, että linna soveltui vain metsästäjille; se oli ränsistynyt ja huonosti kalustettu, hyvä kylläkin metsämiehille, jotka saattoivat mukautua millaiseen tahansa, mutta ei naiselle, joka oli tottunut kaikkeen elämän loistoon ja mukavuuteen. Hän sanoi muuten siellä ollessaan käskevänsä ryhtyä tarpeellisiin korjaustöihin, niin että kun hänen vuoronsa tämän jälkeen tulisi, saattaisin seurata häntä sinne ja arvokkaasti esiintyä emäntänä hänen maatilallaan.
Tämä tapaus, joka äidistäni näytti niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, teki minut hirveän levottomaksi. En ollut koskaan kertonut äidilleni Horacen synkkyydestä tai siitä, kuinka levoton hän oli unissaan. Mutta kuinka Horace oli koettanutkin niitä selittää minulle, olivat selitykset aina tuntuneet minusta niin tehdyiltä, että aavistelin muita syitä, joita hän ei voinut tai tahtonut mainita. Olisi kuitenkin ollut naurettavaa, jos olisin kovin surrut kolmen kuukauden poissaolon takia, ja myös näyttänyt omituiselta, jos olisin itsepintaisesti vaatinut saada seurata Horacea, joten siis kätkin levottomuuden mieleeni enkä enää puhunut tästä matkasta.
Tuli eropäivä; se oli 27 päivä elokuuta. Herrat tahtoivat olla Burcyssä kyllin aikaisin, voidakseen aloittaa metsästyksen syyskuun 1 päivänä. He matkustivat kyytivaunuissa ja lähettivät malaijin ratsuineen ennakolta linnaan.
Lähtöhetkellä en voinut olla purskahtamatta itkuun. Vein Horacen erääseen huoneeseen ja pyysin vielä kerran häntä ottamaan minut mukaansa. Kerroin hänelle epämääräisen pelkoni; muistutin hänelle hänen synkkiä hetkiään ja selittämätöntä säikähdystä, joka toisinaan hänet valtasi. Siitä puhuessani nousi veri hänen kasvoihinsa, ja minä näin hänen ensi kerran tekevän kärsimättömän liikkeen. Hän malttoi kuitenkin heti mielensä, puhui minulle mitä lempeimmin ja lupasi kirjeellä kutsua minut sinne, jos, mitä hän kuitenkin epäili, paikka oli asuttavassa kunnossa. Tähän lupaukseen luottaen ja toivo mielessäni olin hänen poistuessaan tyynempi kuin olisin luullutkaan.
Eromme ensimäiset päivät olivat kuitenkin kamalat; eikä se sentään, toistan sen vielä kerran, ollut rakkaudesta johtuvaa tuskaa: se oli epävarma, mutta ainainen aavistus jostakin suuresta onnettomuudesta.
Kaksi päivää Horacen lähdön jälkeen sain häneltä Caënissa päivätyn kirjeen. Hän oli pysähtynyt tähän kaupunkiin päivälliselle, ja muistaen, kuinka levoton olin ollut lähtöhetkellä, hän oli tahtonut kirjoittaa minulle. Tämän kirjeen lukemisella olisi ollut jossakin määrin virkistävä vaikutus, mutta sen viimeiset sanat uudistivat kaiken pelkoni, sitä julmemmin, kun ne olivat tosia yksin minulle ja olisivat näyttäneet kuvitelluilta kenestä muusta tahansa. Sensijaan, että olisi kirjoittanut "näkemiin!" oli kreivi lopettanut kirjeensä sanoilla: "jää hyvästi!" — Kiihoittunut mieli kiintyy vähimpäänkin pikkuasiaan; olin vähällä pyörtyä, kun luin ne sanat.
Sitten sain toisen kirjeen, joka oli päivätty Burcyssä. Linna, jossa hän ei ollut käynyt kolmeen vuoteen, oli hänen sinne tullessaan ollut täydellisesti rappiolla. Siinä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon eivät sade ja tuuli päässeet tunkeutumaan; minun oli siis mahdoton tänä vuonna ajatellakaan lähtöä sinne. Odotin tällaista kirjettä, en tiedä miksi, ja sentähden se vaikutti minuun vähemmän kuin ensimäinen kirje.
Muutamia päiviä senjälkeen luimme sanomalehdistämme ensimäisen uutisen Normandian kauhistuttavista murhista ja väkivallanteoista. Horacen kolmannessa kirjeessä mainittiin niistä myös muutamia sanoja, mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän näihin huhuihin sellaista huomiota kuin sanomalehdet. Vastauksessani pyysin häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista; huhut tuntuivat minusta olevan alkuna aavistusten! toteutumiseen.
Pian kävivät tiedot yhä pelottavammiksi, ja nyt minulla oli vuorostani tuskan hetkiä ja kauheita unia. En uskaltanut enää kirjoittaa Horacelle; viimeiseen kirjeeseeni en ollut saanut vastausta. Kävin rouva de Luciennen luona, josta oli ensimäisen tunnustukseni jälkeen tullut neuvonantajani. Ilmaisin hänelle pelkoni ja aavistukseni. Hän sanoi minulle samaa kuin äitini oli sanonut minulle ainakin kaksikymmentä kertaa: yksinomaan pelko, että minulla olisi epämukavaa linnassa, oli saanut kreivin olemaan ottamatta minua mukaansa. Rouva de Lucienne sanoi tietävänsä paremmin kuin kukaan, kuinka suuresti Horace minua rakasti; hänellehän kreivi oli ensin sen uskonut, ja häntähän kreivi niin usein oli kiittänyt onnestaan. Varmuus siitä, että Horace rakasti minua, sai minut tekemään sen lujan päätöksen, että jollen ensi postissa saisi tietoa hänen kotiintulostaan, lähtisin hänen luoksensa.
Sain kirjeen. Kaukana siitä, että Horace olisi puhunut paluusta, ilmoitettiin siinä, että hänen oli pakko elää vielä kuusi viikkoa tai kaksi kuukautta erossa minusta. Hänen kirjeensä oli täynnä rakkaudenvakuutuksia. Vain hänen ystäviensä kanssa kauan sitten tehdyt sopimukset estivät häntä palaamasta, ja varmuus, etten voisi sietää oleskelua näissä raunioissa, ehkäisi häntä pyytämästä minua tulemaan sinne.
Jos olisin vielä epäillyt, olisi tämä kirje vahvistanut päätöstäni. Menin heti äitini luokse, sanoin hänelle, että Horace oli pyytänyt minua tulemaan luoksensa ja että aioin lähteä seuraavana iltana. Hän tahtoi välttämättä tulla mukaani, ja minun oli tavattoman vaikea saada hänet uskomaan, että kun Horace ensin epäröi kutsua minua sinne, niin sitä suurempi syy oli äidin jäädä tulematta.
Lähdin matkaan kyytihevosilla ja otin mukaani kamarineitoni, joka oli kotoisin Normandiasta. Kun olimme tulleet Saint-Laurent-du-Montiin, pyysi hän minulta lupaa olla kolme tai neljä päivää Crèvecoeurissa asuvien sukulaistensa luona. Myönnyin hänen pyyntöönsä ottamatta huomioon, että tarvitsin hänen palveluksiaan juuri tullessani paikkaan, jossa asui ainoastaan miehiä. Tahdoin samalla osoittaa Horacelle, että hän oli tehnyt väärin epäillessään minun voivan tyytyä yksinkertaisiin oloihin.
Saavuin Caëniin noin kello seitsemän illalla. Majatalonpitäjä, joka kuuli, että yksin matkalla oleva nainen pyysi hevosia Burcyn linnaan, tuli itse ulos, kehoittaen niin hartaasti viipymään yön kaupungissa ja vasta seuraavana päivänä jatkamaan matkaani, että myönnyin. Muuten, olisinkin tullut linnaan sellaiseen aikaan, jolloin kaikki jo olivat levolla, ja kenties olisivat linnanportit niiden tapahtumain johdosta, joiden keskuksessa se oli, niin lujasti suljetut, etten pääsisi sisään. Tämä syy pikemmin kuin pelko sai minut jäämään majataloon.
Illat alkoivat käydä kylmiksi, ja minä menin ravintolan saliin siksi aikaa kuin minua varten pantiin huonetta kuntoon. Jotta en millään muotoa katuisi päätöstäni ja siitä johtunutta viivytystä, kertoi emäntä minulle kaikki, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut viimeisten kahden tai kolmen viikon kuluessa. Kauhistus oli suurimmillaan; päivänlaskun jälkeen uskallettiin tuskin mennä neljänneslieuen päähän kaupungista.
Minulla oli kamala yö. Sikäli kuin lähestyin linnaa, väheni itseluottamukseni. Kreivillä oli kenties muita syitä pitää minua poissa luotaan kuin mitä oli minulle ilmaistu. Kuinka hän silloin ottaisi minut vastaan? Olihan odottamaton tuloni tottelemattomuutta hänen tahtoansa vastaan, hänen oikeutensa loukkaamista. Eikö se kärsimätön liike, jota hän ei ollut voinut pidättää ja joka oli ensimäinen ja ainoa, mitä hän milloinkaan oli minun läsnäollessani tehnyt, ilmaissut peruuttamatonta päätöstä? Kerran päätin kirjoittaa hänelle, ilmoittaen olevani Caënissa, ja odottaa, kunnes hän tulisi sinne luokseni. Mutta kaikki nämä epäröimiset, jotka olivat syntyneet ja pysyneet vireillä kuumeentapaisessa tilassa valvotun yön aikana, häipyivät, kun olin nukkunut muutamia tunteja ja päivä paistoi huoneeseeni. Kokosin silloin kaiken rohkeuteni ja pyysin hevosia. Kymmenen minuuttia senjälkeen minä lähdin matkaan.
Kello oli yhdeksän aamulla, kun ajaja pysähtyi kahden lieuen päähän Buissonista ja osoitti minulle Burcyn linnaa, jonka puisto ulottui kahdensadan askeleen päähän maantiestä. Syrjätie vei siitä rautaportille. Hän kysyi, aioinko minä sinne. Vastasin kysymykseen myöntävästi, ja me poikkesimme valtatieltä.
Portti oli suljettu. Soitimme useita kertoja, mutta emme saaneet vastausta. Aloin katua, etten ollut ennakolta ilmoittanut tuloani. Kreivi saattoi ystävineen olla metsästämässä, ja mihin minä silloin joutuisin tässä autiossa linnassa, jonka porttejakaan en voinut saada auki? Pitäisikö minun odottaa heidän paluutaan jossakin kurjassa maalaistalossa? Se oli mahdotonta. Vihdoin nousin kärsimättömänä vaunuista ja soitin itse kaikin voimin. Joku elävä olento näkyi silloin puiden lehtien lomitse eräässä käytävän mutkassa tunsin malaijin. Viittasin, että hänen pitäisi kiiruhtaa, ja hän tuli avaamaan.
En viitsinyt nousta takaisin vaunuihin, vaan riensin eteenpäin samaa käytävää, jota pitkin olin nähnyt hänen tulevan. Pian näin linnan. Ensi silmäyksellä se näytti minusta olevan verrattain hyvässä kunnossa. Kiiruhdin portaille, menin eteiseen ja kuulin jonkun puhuvan siellä, työnsin oven auki ja jouduin ruokasaliin. Vastapäätä minua oli Horace, joka istui aamiaispöydässä Henrikin kanssa. Kummallakin heistä oli kaksi pistoolia vieressään pöydällä.
Kun kreivi sai nähdä minut, nousi hän ja kävi kalmankalpeaksi. Vapisin niin, että jaksoin vain ojentaa käsivarteni häntä kohti. Olin kaatumaisillani, kun hän juoksi luokseni ja tuki minua.
"Horace", sanoin minä, "anna anteeksi! En voinut olla niin kaukana sinusta… Olin liian onneton ja levoton… Siksi olin tottelematon sinua kohtaan."
"Ja teit väärin", sanoi kreivi kumealla äänellä.
"Oi, jos tahdot", huudahdin hänen äänensä pelästyttämänä, "niin palaan heti. Olen nähnyt sinut; siinä kaikki mitä tarvitsen!"
"Ei", sanoi kreivi, "ei, kun nyt kerran olet täällä, niin jää tänne ja ole tervetullut!"
Niin sanoen hän syleili minua, ja hilliten mieltänsä hän palautti heti kasvoilleen tyynen ilmeen, joka toisinaan pelästytti minua enemmän kuin suurinkaan levottomuus olisi voinut.
XI.
ODOTTAMATTOMIA TAPAUKSIA.
Vähitellen poistui se jääharso, jolla kreivi näytti peittäneen kasvonsa. Hän oli vienyt minut siihen huoneeseen, jossa minun sopi asua; se oli Ludvig XV:n ajan maun mukaan kalustettu.
"Minä tunnen sen", keskeytin minä, "se on sama, jossa olen itsekin ollut. Nyt alan käsittää kaikki!"
"Siellä", jatkoi Pauline, "hän pyysi minulta anteeksi sitä tapaa, jolla oli vastaanottanut minut; mutta se hämmästys, jonka odottamaton tuloni oli saanut aikaan, ja pelko, että minun täytyisi kestää paljon epämukavuutta oleskellessani tässä vanhassa kivihökkelissä, oli ollut häntä voimakkaampi. Kun nyt kuitenkin olin uhmannut kaikkea, oli se hyvä asia, ja hän koettaisi tehdä oleskeluni linnassa niin vähän epämiellyttäväksi kuin mahdollista.
"Pahaksi onneksi hän oli samaksi tai seuraavaksi päiväksi suunnitellut metsästysretken, ja hänen olisi kenties pakko jättää minut päiväksi tai pariksi, mutta nyt hän ei enää suostuisi tällaisiin sopimuksiin ja minä olisin pätevänä syynä hänen kieltäytymiselleen niistä. Minä vastasin, että hän oli täysin vapaa, ja etten ollut tullut sinne häiritäkseni hänen huviaan, vaan tyynnyttääkseni sydäntäni, joka oli kauhistuksissaan ympäristössä sattuneiden veristen tapahtumain johdosta. Kreivi hymyili.
"Olin väsynyt matkan jälkeen, laskeuduin vuoteelle ja nukuin. Kello kaksi tuli kreivi huoneeseeni ja kysyi, tahdoinko lähteä huvimatkalle merelle. Päivä oli kaunis; suostuin lähtemään.
"Menimme puistoon, jonka läpi virtaa Orne-joki. Tämän pikku virran toisella rannalla oli erinomaisen kaunis vene; se oli pitkä ja muutenkin oudonmuotoinen. Kysyin syytä siihen. Horace sanoi minulle, että se oli rakennettu jaavalaisen mallin mukaan, ja että tämä rakennustapa tuntuvasti lisäsi sen nopeutta. Nousimme siihen, Horace, Henrik ja minä; malaiji asettui soutamaan, ja me liu'uimme nopeasti eteenpäin virran lisätessä vauhtiamme. Merelle päästyämme nostivat Henrik ja Horace pitkän, kolmionmuotoisen purjeen, joka oli kiinnitetty mastoon, ja airojen avutta me kiidimme hämmästyttävän nopeasti pitkin meren pintaa.
"Ensi kerran minä silloin näin valtameren. Se oli komea näytelmä, ja sen katseleminen kiinnitti niin puoleensa kaiken huomioni, etten nähnyt kulkevamme erästä pientä meille merkkejä tekevää venettä kohden. Heräsin haaveiluistani vasta kun Horace huusi eräälle veneessä olevista miehistä:
"'Hoi! hohoi! Herra merimies, mitä uutta Havresta?'
"'Ei mitään erityistä, totta tosiaan', vastasi ääni, joka oli minulle tuttu; 'entä Burcystä?'
"'Kuten näet, on luoksemme tullut odottamaton toveri, sinun vanha tuttavasi, madame de Beuzeval, vaimoni.'
"'Mitä! madame de Beuzeval?' vastasi Max, jonka nyt tunsin.
"'Hän itse. Ja jos epäilet, ystävä hyvä, niin tule tänne ja osoita hänelle kunnioitustasi.'
"Vene lähestyi; sen miehistönä oli Max ja kaksi matruusia. Hänellä oli kaunis merimiespuku ja olkapäällään verkko, jota hän valmistautui laskemaan mereen. Hänen tultuansa lähelle vaihdoimme muutamia kohteliaisuuksia, minkä jälkeen Max laski verkkonsa, astui veneeseemme ja puhui muutamia sanoja hiljaa Horacen kanssa. Sitten hän sanoi minulle hyvästi ja meni takaisin veneeseensä.
"'Toivotamme runsasta saalista!' lausui Horace.
"'Onnellista matkaa!' vastasi Max; ja veneet erosivat toisistansa.
"Päivällistunti lähestyi, me tulimme virran suulle; mutta oli pakoveden aika, eikä vesi ollut kyllin syvää voidaksemme soutaa puistoon asti. Meidän täytyi senvuoksi nousta veneestä merenrannalla ja kävellä särkkien yli linnaan.
"Silloin kuljin samaa tietä, jolle te jouduitte kolme tai neljä päivää myöhemmin: ensin pienten mukulakivien ylitse, sitten pitkässä ruohossa ja lopuksi vuorta ylöspäin. Kävelimme halki raunioiden, näin luostarin ja pienen hautausmaan, astuin pitkin käytävää, ja pienen metsikön toiselle puolelle päästyämme huomasin olevani jälleen linnan puistossa.
"Ilta kului ilman mitään huomattavaa tapausta. Horace oli erittäin hyvällä tuulella. Hän puhui kaunistustöistä, joita aikoi talveksi teettää pariisilaistalossamme, ja matkasta, jolle lähtisimme keväällä. Hän tahtoi viedä minut ja äitini Italiaan ja kenties ostaa Venetsiasta jonkin vanhoista marmoripalatseista, ollaksemme siellä karnevaalin aikana. Henrik ei ollut niin hilpeällä päällä; hän näytti miettiväiseltä ja levottomalta, jos muualta kuului joitakin ääniä. Kaikki nämä pikkuseikat, joihin en silloin kiinnittänyt huomiota, muistuivat myöhemmin mieleeni, samoin kuin niiden syyt, jotka silloin olivat minulle tuntemattomat, mutta asiain kehittyessä selvisivät.
"Palasimme huoneisiimme ja jätimme Horacen salonkiin. Hän sanoi aikovansa kirjoittaa. Hänelle tuotiin mustetta ja kyniä, ja hän istuutui tulen ääreen.
"Seuraavana aamuna, kun istuimme aamiaispöydässä, kuulimme porttikellon soivan erikoisella tavalla. — 'Max!' sanoivat yht'aikaa Horace ja Henrik, ja samassa silmänräpäyksessä ajaa karautti mainittu henkilö linnanpihalle.
"'Tervetullut!' sanoi Horace hymyillen. 'Olen hyvin iloinen saadessani nähdä sinut taas, mutta ensi kerralla saat enemmän säästää hevosiani. Katsohan, kuinka olet pidellyt Pluto-raukkaa!'
"'Pelkäsin, etten ehtisi ajoissa perille', vastasi Max. Sitten hän keskeytti puheensa, kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Anteeksi, että näyttäydyn teille tällä tavoin saappaissa ja kannuksissa. Mutta Horace on unhottanut, ja senhän voi helposti käsittää, että meillä on tänään ajometsästys yhdessä muutamien englantilaisten kanssa', jatkoi hän, korostaen viimeiset sanansa. 'He saapuivat eilen illalla höyrylaivassa, eikä käy laatuun, että myöhästymme tai rikomme lupauksemme.'
"'Hyvä', sanoi Horace, 'me tulemme!'
"'Mutta', sanoi Max ja kääntyi taas minun puoleeni, 'en tiedä, voimmeko nyt pitää lupaustamme, sillä tällainen metsästys on liian rasittavaa naiselle.'
"'Oh, olkaa levolliset, hyvät herrat', puutuin minä nopeasti puheeseen. 'Minä en ole tullut tänne ollakseni esteeksi huvituksillenne. Menkää, ja teidän poissaollessanne minä vartioitsen linnaa.'
"'Nyt näet', sanoi Horace, 'että Pauline on todellinen entisaikojen linnanrouva. Häneltä puuttuu vain linnaneitoja ja hovipoikia, sillä hänellä ei ole edes kamarineitoa. Hänen omansa on viivähtänyt matkalla eikä tule tänne ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.'
"'Muuten', sanoi Henrik, 'jos tahdot jäädä tänne, Horace, niin pyydämme kyllä saarelaisiltamme sinun puolestasi anteeksi; mikään ei ole helpompaa.'
"'Ei', sanoi kreivi vilkkaasti; 'unhotatte, että minä olen suurin osakas vedossa. Minun täytyy senvuoksi olla mukana sen voittamisessa. Pauline antaa kyllä meille anteeksi, kuten olen sanonut.'
"'Täydellisesti', vakuutin minä, 'ja antaakseni teille täyden vapauden menen huoneeseeni.'
"'Tulen heti sinne perässäsi', sanoi Horace, ja erinomaisen kohteliaasti hän ojensi minulle käsivartensa, saattoi minut ovelle saakka ja suuteli kättäni.
"Menin huoneeseeni. Muutaman minuutin kuluttua tuli Horace sinne. Hän oli jo metsästyspuvussa ja saapui sanomaan minulle jäähyväisiä. Seurasin häntä portaille ja sanoin hyvästi metsästysseurueelle. He ehdottivat jälleen, että Horace jäisi minun luokseni. Mutta minä vaadin ehdottomasti, että hän seuraisi heitä. Vihdoin he lähtivät, luvaten palata seuraavana aamuna.
"Olin linnassa yksin malaijin kanssa. Tämä omituinen seura olisi kenties pelottanut, jotakin toista kuin minua; mutta minä tiesin, että tämä mies oli Horacelle täysin uskollinen siitä saakka, kun oli nähnyt isäntänsä hyökkäävän tiikerin kimppuun vain tikari aseenaan.
"Sen mahtavan ihastuksen syvästi valtaamana, jota luonnonihminen tuntee urhoollisuutta kohtaan, hän oli seurannut kreiviä Bombaysta Ranskaan eikä ollut senjälkeen koskaan jättänyt häntä. Olisin siis ollut täysin tyyni, jollei minulla olisi ollut muuta levottomuuden syytä kuin hänen hurja ulkomuotonsa ja tavallisuudesta poikkeava pukunsa. Mutta minä olin paikkakunnalla, josta oli viime aikoina tullut mitä kuulumattomimpien ilkitöiden näyttämö, ja vaikkeivät niistä olleet minulle puhuneet Horace ja Henrik, jotka miehinä halveksivat tai olivat halveksivinaan sellaista vaaraa, johtuivat nämä valitettavat ja veriset kertomukset mieleeni heti kun jäin yksin. Kun minulla kuitenkaan ei ollut mitään pelättävää päivällä, menin puistoon ja päätin viettää aamupäivän katselemalla sen rakennuksen ympäristöä, jossa tulisin oleskelemaan kaksi kuukautta.
"Askeleeni suuntautuivat tietysti sitä paikkaa kohti, jonka jo tunsin: kävin uudestaan luostarin raunioilla, ja tällä kertaa katselin niitä tarkoin. Te tiedätte, millaiset ne ovat, eikä minun siis tarvitse niitä kuvata teille. Menin ulos pienen ränsistyneen eteisen kautta ja saavuin pian meren rannalla olevalle kummulle.
"Minä nautin nyt toista kertaa tästä näköalasta. Sillä oli siis yhä vielä täysi viehätyksensä minulle, ja minä istuinkin kaksi kokonaista tuntia katselemassa. Sitten lähdin sieltä, vaikkakin vastahakoisesti. Mutta minä tahdoin nähdä puiston muutkin osat.
"Palasin pikku virralle ja kuljin hetkisen pitkin sen rantaa. Löysin palko veneen, jossa olimme tehneet pienen huvimatkamme edellisenä päivänä, erääseen kohtaan kiinnitettynä ja täydessä kunnossa, niin että sitä saattoi käyttää ensimäisen mielijohteen sattuessa. En tiedä miksi, mutta joka tapauksessa se muistutti minulle aina tallissa satuloitua hevosta. Tämä ajatus herätti toisen: muistelin sitä ikuista epäluuloisuutta, jota Horace osoitti ja joka oli yhteistä hänen ystävilleenkin, pistooleja, jotka aina olivat hänen päänalaisensa vieressä, ja niitä, jotka olivat pöydällä minun tullessani. Ollen halveksivinaan vaaraa he kuitenkin siis ryhtyivät tuollaisiin varokeinoihin. Mutta jos kaksi miestä ei luullut voivansa syödä aamiaista aseettomina, miksi he, silloin jättivät minut yksin, minut, jolla ei ollut mitään, millä puolustautua? Kaikki tämä oli käsittämätöntä, mutta juuri siksi nämä kiusalliset ajatukset lakkaamatta palasivat, vaikka kuinka koetin niitä karkoittaa. Kun tällaisia ajatuksia pohtiessani kävelin yhä eteenpäin, olin pian puiston synkimmässä metsikössä.
"Siinä, keskellä tammimetsää, oli yksinäinen ja tarkoin suljettu puistomaja. Kiersin sen ympäri, mutta ovet ja ikkunaluukut olivat niin huolellisesti lukitut, etten uteliaisuudestani huolimatta voinut katsoa sen sisälle. Päätin suunnata kulkuni tännepäin ensi kerralla, kun kreivi lähtisi mukaani kävelemään, sillä minä olin jo päättänyt, että jollei kreivillä ole mitään sitä vastaan, niin valitsen tämän huvimajan työhuoneekseni, kun sen paikka oli siihen tarkoitukseen erinomaisen sopiva.
"Palasin linnaan. Tätä ulkonaista tarkastusta seurasi linnan sisustan tarkastaminen. Se huone, jossa asuin, oli salongin ja kirjaston välillä. Pitkinpäin kulkeva käytävä jakoi koko rakennuksen kahteen osaan. Se puoli, jossa oli minun huoneeni, oli täydellisin; muu osa rakennusta oli jaettu noin kahteentoista pieneen asumukseen, joihin kuului vierashuone, makuukamari ja pukuhuone, kaikki hyvässä kunnossa siitä huolimatta, mitä kreivi oli kirjoittanut.
"Kun kirjasto näytti minusta olevan paras vastamyrkky minua odottavalle yksinäisyydelle ja ikävälle, tahdoin heti tutustua siihen, mitä sillä oli tarjottavaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi kahdeksannentoista vuosisadan romaaneja, jotka osoittivat, että edelliset omistajat olivat ilmeisesti suosineet Voltairea, Crebillon nuorempaa ja Marivauxia. Muutamat uudemmat kirjat, jotka näyttivät olevan nykyisen omistajan ostamia, erosivat tästä kokoelmasta. Ne olivat kemiaa ja historiaa käsitteleviä teoksia sekä matkakuvauksia. Viimemainittujen joukossa huomasin kauniin englanninkielisen painoksen Danielsin kirjoittamasta Intiaa koskevasta teoksesta. Valitsin sen yöseurakseni, kun en toivonut saavani paljoakaan nukkua. Otin hyllyltä yhden niteen ja vein sen huoneeseeni.
"Viisi minuuttia senjälkeen tuli malaiji sisään ja ilmoitti merkkejä tehden, että päivällinen oli valmis. Menin alakertaan ja näin, että pöytä oli katettu tavattoman suureen ruokasaliin.
"En voi kuvata, mikä pelon ja painostuksen tunne valtasi minut, kun näin, että minun oli pakko aterioida tällä tavoin yksin kahden vahakynttilän valossa, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin, vaan soi varjoille tilaisuuden antaa esineille, jotka se peitti, mitä merkillisimmät muodot. Tämä kiusallinen tunne lisäytyi yhä enemmän siitä, että huoneessa oli läsnä tuo tummaihoinen palvelija, jolle en voinut ilmaista toiveitani muutoin kuin viittauksilla, joita hän kuitenkin totteli niin nopeasti ja ymmärtäväisesti, että tämä ihmeellinen ateria tuli siitä yhä haavemaisemmaksi. Useita kertoja olin puhumaisillani hänelle, vaikka tiesin, että hän ei ymmärtäisi sanojani. Mutta kuten lapset eivät uskalla huutaa pimeässä, samoin pelkäsin minäkin oman ääneni kaikua.
"Kun jälkiruoka oli tuotu pöytään, annoin malaijille merkin, että hän menisi sytyttämään hyvän tulen huoneeni uuniin. Takkavalkea on hyvää seuraa niille, joilla ei ole muuta. Sitäpaitsi aioin mennä maata vasta niin myöhään kuin mahdollista, sillä minä tunsin pelkoa, jota en ollut tuntenut päivällä, vaan joka oli tullut vasta hämärän mukana.
"Kun jäin yksin tähän suureen ruokasaliin, lisääntyi kauhuni: Olin näkevinäni käärinliinojen tapaan ikkunan edessä riippuvien valkoisten verhojen liikkuvan edestakaisin. Aaveitten pelko ei minua kuitenkaan tuskastuttanut. Munkit ja apotit, joiden haudoilla olin käynyt, nukkuivat siunattua untaan, edelliset luostarissaan, jälkimäiset hautaholveissaan. Mutta muistiini palasi kaikki, mitä olin lukenut maalla, mitä olin kuullut kerrottavan Caënissa, ja minä säpsähdin vähintäkin ääntä. Ei kuitenkaan kuulunut mitään muuta kuin lehtien kahinaa, meren kaukaista kohinaa ja rakennuksen nurkkiin tarttuvan ja yölintuparven kaltaisena savupiippuihin laskeutuvan tuulen yksitoikkoista ja surumielistä ulvontaa.
"Istuin liikkumattomana noin kymmenen minuuttia enkä uskaltanut katsoa oikealle enkä vasemmalle. Silloin kuulin hiljaista kolinaa takaani. Käännyin; se oli malaiji. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja kumarsi; se oli hänen tapansa ilmaista, että hän oli täyttänyt hänelle annetut tehtävät. Nousin; hän otti kynttilät ja kulki edelläni. Tämä ihmeellinen kamarineito oli järjestänyt huoneeni täydellisesti yökuntoon. Nyt hän pani kynttilät pöydälle ja jätti minut yksin.
"Pyyntöni oli täytetty aivan kirjaimellisesti. Tavattoman komea tuli loimusi isossa valkoisesta marmorista tehdyssä takassa, jota kannattivat kullatut lemmenjumalat; sen loiste levisi ympäri huonetta ja teki sen niin iloisen näköiseksi ja niin suureksi vastakohdaksi pelolleni, että aloin rauhoittua. Tämän huoneen seinät olivat verhotut punaisella, ruusukuvioisella kirjosilkillä, ja ovet olivat kaunistetut toinen toistaan oikullisemmilla köynnöstetyillä ja ryhmityksillä; ne esittivät fauneja ja satyyreja, joiden eriskummaiset, kullatut kasvot irvistelivät niitä valaisevalle liekille.
"En ollut kuitenkaan kyllin levollinen mennäkseni nukkumaan, eikä kellokaan ollut vielä enempää kuin kahdeksan illalla. Vaihdoin senvuoksi vain leninkini aamunuttuun, ja kun olin nähnyt, että ilma oli kaunis, aioin avata ikkunan tointuakseni täydellisesti lepoon vaipuneen luonnon hiljaisesta ja tyynestä näystä. Mutta varovaisuudesta, jonka katsoin aiheutuneen paikkakunnalla liikkeellä olevista murha- ja rosvousjutuista, oli luukut suljettu sisäpuolelta. Palasin senvuoksi istumaan tulen eteen pöydän ääreen lukeakseni lainaamaani kirjaa, kun huomasin ottaneeni toisen osan enkä ensimäistä. Nousin mennäkseni oikaisemaan tämän erehdykseni, kun pelkoni uudestaan valtasi minut kirjaston ovella. Epäröin hetkisen. Vihdoin aloin hävetä lapsellista arkuuttani, avasin oven ja lähestyin hyllyä, jolla teoksen muut osat olivat.
"Kun kohotin kynttilää kirjoja kohti, nähdäkseni niiden numerot, osui katseeni ottamani kirjan kohdalle jääneeseen tyhjään paikkaan, ja hyllyn takana näin messinkinupin, sellaisen, jollaisia tavallisesti on ovien lukoissa; muutoin se oli kirjojen peitossa. Olin usein nähnyt salaovia kirjastoissa; mikään ei siis ollut luonnollisempaa kuin että sellainen oli täälläkin. Mutta suunta, johon se vei, teki asian melkein mahdottomaksi. Kirjaston ikkunat olivat rakennuksen viimeiset. Tämä nuppi oli toisen ikkunan takana laudoituksessa, ja siltä kohtaa täytyi oven siis avautua suoraan ulos. Menin hyllyn taakse, tutkiakseni kynttilän avulla, eikö olisi havaittavissa mitään merkkiä, joka ilmaisisi, että siinä oli oviaukko. Mutta se oli turhaa vaivaa, en nähnyt mitään. Tartuin silloin kädelläni kiinni nuppiin ja koetin vääntää sitä, mutta se ei liikahtanutkaan. Painoin sitä, ja silloin tunsin, että se myötäsi. Painoin lujemmin, ja nyt avautui edessäni paukahtaen ovi, joka pysyi pontimen varassa auki. Tämä ovi johti seinämuurin sisään asetetuille pienille kierreportaille.
"Ymmärrätte, että sellainen huomio ei ollut omansa vähentämään pelkoani. Ojensin kynttilän portaiden yläpuolelle ja näin silloin niiden laskeutuvan melkein luotisuoraan alas. Hetkisen ajattelin lähteä kulkemaan niitä, jopa astuinkin kaksi askelta alaspäin. Mutta rohkeuteni petti. Palasin takaperin kirjastoon ja vedin kiinni oven, joka sulkeutui niin tavattoman tarkasti, etten voinut keksiä sen liitoskohtia, vaikka varmasti tiesinkin sen siinä olevan. Panin heti paikalleen kirjan, jotta kukaan ei näkisi minun kajonneen siihen, sillä enhän tiennyt, ketä tämä salaisuus oikeastaan koski. Otin umpimähkään toisen kirjan, menin takaisin huoneeseeni, lukitsin huolellisesti kirjaston oven ja istuuduin jälleen tulen ääreen.
"Odottamattomat tapaukset tulevat tärkeiksi tai menettävät tärkeytensä aina sen mukaan, olemmeko iloisia vai surullisia mieleltämme, tai sen mukaan, millaisissa olosuhteissa kulloinkin olemme. Tosin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin salaovi kirjastossa ja kierreportaat seinässä; mutta jos huomaa tämän oven ja nämä portaat yöllä yksinäisessä linnassa, jossa asuu yksin ja aivan turvatonna; jos tämä linna sijaitsee seudussa, missä joka päivä leviää huhu jostakin uudesta ryöstöstä tai murhasta; jos salaperäinen kohtalo on jo jonkun aikaa ympäröinyt teitä; jos onnettomuuden aavistukset ovat parikymmentä kertaa tanssiaisienkin aikana saattaneet sydämenne kuolemankauhusta vapisemaan, silloin muuttuu kaikki, jollei todellisuudeksikaan, niin ainakin uhkaaviksi hirmukuviksi; ja jokainen tietää kokemuksestaan, että tuntematon vaara on tuhansin verroin pahempi ja hirvittävämpi kuin näkyvä ja todelliseksi käynyt.
"Silloin aloin katkerasti katua sitä ajattelematonta lupaa, jonka olin antanut kamarineidolleni, kun päästin hänet luotani. Pelko on niin kaukana kaikesta harkinnasta, että se syntyy ja poistuu ilman mitään todellisia syitä. Heikoinkin olento, koira, joka hyväilee meitä, lapsi, joka hymyilee meille, tulee sellaisissa tilaisuuksissa, vaikkei voikaan meitä puolustaa, jollei juuri käsivartemme käytettäväksi aseeksi, niin ainakin sydämen tueksi. Jos luonani olisi ollut tämä tyttö, joka ei viiteen vuoteen ollut poistunut luotani ja jonka uskollisuuden ja ystävyyden tunsin, olisi pelkoni varmaan haihtunut, kun sensijaan nyt yksinäni olin kuin jätetty onnettomuudelle alttiiksi ja luulin, ettei mikään voisi minua pelastaa.
"Kaksi tuntia istuin tällä tavoin, liikkumatta ja tuskanhiki otsallani. Kuulin kellon lyövän kymmenen, ja vaikka tämä ääni onkin niin luonnollinen, tartuin joka kerta kouristuksentapaisesti tuolini käsinojaan. Kello yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä luulin kuulevani kaukaa pistoolinlaukauksen. Nousin puolittain, tukien itseäni uunia vasten. Mutta kun kaikki oli jälleen hiljaista, vaivuin takaisin istumaan, annoin pääni painua tuolin selkänojalle ja pysyin siinä jonkun aikaa tuijottamassa vain yhteen kohtaan, jotta en toisaalle katsoessani saisi jotakin todellista säikähdyksen syytä.
"Tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa tuntui minusta äkkiä siltä, että vastapäätä linnan portaita oleva ja puistoa puutarhasta eroittava rautaportti natisi saranoillaan. Ajatus, että Horace tuli kotiin, poisti silmänräpäyksessä kaiken pelkoni. Riensin ikkunan luokse muistamatta, että luukut olivat suljetut. Aioin avata käytävään vievän oven, mutta malaiji oli joko näppäryydessään tai varovaisuudessaan lukinnut sen. Olin vanki.
"Muistin silloin, että kirjaston samoin kuin minunkin huoneeni ikkunat olivat pihalle päin. Työnsin syrjään salvan, ja sellaisen merkillisen vaihdoksen tapahtuessa, joka muuttaa äärimmäisen heikkouden suurimmaksi rohkeudeksi, menin sinne ilman kynttilää; sillä ne, jotka tulivat tähän aikaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Horace ja hänen ystävänsä, ja kynttilänihän osoitti, että huone oli asuttu.
"Luukut oli vain työnnetty kiinni. Vedin toisen niistä syrjään, ja kuutamossa näin selvästi miehen pitävän porttia avoinna, kun taas kaksi muuta kulki sen lävitse kantaen jotakin taakkaa, josta en saanut selkoa. Avaaja sulki sitten portin.
"Nämä kolme miestä eivät tulleet linnan portaille, vaan kääntyivät rakennuksen nurkasta. Mutta kun he nyt lähestyivät minua, aloin eroittaa heidän taakkansa muotoa: se oli vaippaan kääritty ihminen. Epäilemättä herätti asutun talon näkeminen hiukan toivoa siinä henkilössä, jota näin kuljetettiin, sillä jonkinlainen kamppailu syntyi ikkunani alla. Tämän kamppailun kestäessä tuli näkyviin käsivarsi. Olin aivan varma, että uhri oli nainen; sen näki jo käsivartta peittävän puseron hihastakin. Mutta kaikki tämä tapahtui salamannopeasti, yksi miehistä tarttui voimakkaasti käsivarteen ja pani sen takaisin vaipan alle; kannettava sai jälleen jonkin muun taakan epämääräisen muodon, ja kaikki katosi sitten rakennuksen nurkan taakse kastanjakäytävän varjoon, heidän mennessään lukittuun pikku metsämajaan, jonka olin edellisenä päivänä nähnyt tammimetsässä.
"En ollut voinut tuntea näitä kolmea miestä. Panin kuitenkin merkille, että he olivat puetut kuin talonpojat. Mutta jos he todellakin olivat talonpoikia, niin kuinka he olivat päässeet linnaan? Kuinka he olivat saaneet rautaristikon avaimen? Oliko tässä kysymyksessä naisenryöstö vai murha? En tiennyt sitä, mutta varmaankin se oli jompaakumpaa. Kaikki oli sitäpaitsi niin ihmeellistä ja selittämätöntä, että useita kertoja kysyin itseltäni, enkö nähnyt unta. Muuten ei kuulunut ainoatakaan ääntä; yö jatkui levollisesti ja ääneti, ja minä seisoin paikallani ikkunassa, kauhusta liikkumattomana; en uskaltanut jättää paikkaani, sillä pelkäsin, että askelteni ääni herättäisi vaaran, jos sellainen jostakin uhkaisi minua. Äkkiä muistin salaoven ja salaperäiset portaat. Luulin kuulevani kumeaa kolinaa siltä puolen, kiiruhdin huoneeseeni, suljin ja lukitsin oven ja heittäydyin nojatuoliini huomaamatta, että yksi kynttilöistä oli sammunut poissaollessani.
"Tällä kertaa ei minua säikäyttänyt vain tyhjä ja aiheeton pelko. Ympärilläni hiipi liiankin todellinen rikos, jonka toimeenpanijat olin nähnyt omin silmin. Joka hetki odotin saavani nähdä jonkin salaoven aukenevan tai laskuluukun työntyvän syrjään. Kaikki tyhjänpäiväiset äänet, jotka käyvät yöllä niin huomattaviksi ja jotka johtuvat siitä, että johonkin huonekaluun tulee halkeama tai lattialautojen liite avautuu, saivat minut vapisemaan säikähdyksestä, ja syvässä hiljaisuudessa kuulin sydämeni lyövän seinäkellon nakutusten tahtiin. Samassa sytytti loppuunpalaneen kynttilän liekki sen alaosan ympärille kierretyn paperin; äkillinen loiste valaisi huoneen, sammuen sitten pian. Muutamia sekunteja kuului rätisevää ääntä ja sitten putosi sydän kynttilänjalan aukkoon, sammui äkkiä ja jätti minut ilman muuta valoa kuin mitä tuli uunista.
"Etsin puita, pitääkseni valkeaa vireillä, mutta en löytänyt. Panin kekäleet lähemmäksi toisiaan, ja hetkiseksi tuli saikin uutta voimaa. Mutta lepattava liekki ei ollut omansa tekemään minua levolliseksi. Jokainen esine oli käynyt liikkuvaksi niinkuin niitä valaiseva uusi liekki. Seinät heiluivat, ikkunaverhot näyttivät liehuvan, ja pitkiä varjoja liiteli edestakaisin katossa ja seinillä.
"Tunsin, että olin vähällä voida pahoin, ja vain kauhistus esti minua pyörtymästä. Silloin herätti minut seinäkello, joka löi kahtatoista.
"Tässä tuolissa en kuitenkaan voinut viettää koko yötä; minua alkoi jo palella. Päätin panna vaatteet päällä maata, pääsin ympärilleni katsomatta vuoteeseen, ryömin peittojen alle ja vedin hurstin pääni ylitse. Miltei kokonaisen tunnin vietin tällä tavoin ajattelemattakaan, että voisin nukkua.
"Koko elämäni ajan muistan tämän tunnin. Lukki kutoi verkkoaan makuukomeron nurkkaan, ja minä kuulin tuon yöllisen rakennusmestarin jatkavan työtään. Äkkiä se vaikeni toisen äänen keskeyttämänä. Luulin kuulevani samaa hiljaista natinaa, joka syntyi, kun painoin kirjastossa olevaa salaoven lukkoa. Pistin pääni nopeasti esiin peittojen alta, ja kaula ojossa, henkeäni pidättäen ja käsi sydämellä, jotta se ei niin rajusti sykkisi, koetin kuunnella, yhä vielä epäillen.
"Pian en enää epäillyt.
"En ollut pettynyt. Lattia natisi jonkun ihmisen painosta, askeleet lähenivät, ja jotakin tuolia kolautettiin. Mutta epäilemättä tulija pelkäsi, että joku voisi kuulla, sillä kolina lakkasi heti ja sensijaan tuli mitä täydellisin hiljaisuus. Lukki ryhtyi jälleen työhönsä. Oi, kaikki nämä eri seikat ovat yhä niin elävästi muistissani, kuin olisin vielä siellä, maaten vuoteellani pelästyksestä puolikuolleena!