"Kuulin uudestaan liikettä kirjastohuoneesta. Siellä alettiin taas kävellä, ja askeleet lähestyivät lautaseinää, jonka vieressä vuoteeni oli. Kuulin käden painautuvan sitä vasten. Vain ohut lauta eroitti minut tulijasta. Luulin kuulevani avattavan jotakin luukkua. Pysyin liikkumatta ja olin nukkuvinani; uni oli ainoa aseeni. Rosvo, jos sellainen oli tulossa, voisi kenties, luullen etten näkisi enkä kuulisi, pitää kuolemaani turhana ja säästää minut. Kasvoni, jotka olivat käännetyt seinään päin, olivat varjossa, niin että saatoin pitää silmäni auki. Silloin näin verhojen liikkuvan, käsi eroitti ne hitaasti toisistaan. Sitten pisti kalpea pää esiin punaisten uutimien välistä. Makuukomeron perältä hohtava tulisijan viimeinen loiste loi samassa valoaan tähän näkyyn.
"Tunsin kreivi Horacen ja suljin silmäni.
"Kun aukaisin ne jälleen, oli näky kadonnut, vaikka vuodeverhot liikkuivatkin vielä. Kuulin kiinni työnnettävän luukun hiljaista kolinaa, poistuvien askelten ääntä ja oven natinaa. Vihdoin oli kaikki taas hiljaa, äänetöntä. En tiedä kuinka kauan makasin siinä hengittämättä tai liikkumatta, mutta vasta päivänkoitteessa vaivuin tämän kiusallisen valvomisen uuvuttamana unenkaltaiseen horrostilaan."
XII.
SELITYS.
Minut herätti malaiji koputtamalla ovelleni, jonka olin sulkenut sisäpuolelta. Olin, kuten jo ennen olen maininnut, pannut maata vaatteet päällä; työnsin siis salvan syrjään. Hän avasi luukut, ja minä näin päivän ja auringon palaavan huoneeseeni.
Kiiruhdin ikkunan ääreen.
Nyt oli sellainen ihana syysaamu, jolloin taivas, ennenkuin se peittyy pilviharsoonsa, lähettää jäähyväishymynsä maalle. Kaikki oli puistossa niin hiljaista ja rauhallista, että melkein aloin epäillä itseäni. Yön tapaukset olivat kuitenkin yhä ilmielävinä mielessäni, ja esineet, jotka nyt näin, palauttivat muistiini pienimmätkin yksityiskohdat. Katseeni kohtasivat ristikkoportin, joka oli avautunut päästääkseen sisään nuo kolme miestä sekä naisen; puistokäytävän, jota pitkin he olivat kulkeneet; hiekkaan painuneet jalanjäljet, jotka olivat selvemmät sillä kohdalla, missä uhri oli koettanut tehdä vastarintaa, kun hänen kantajansa olivat kovasti reuhtoneet ehkäistäkseen hänen liikkeitänsä.
Saadakseni, jos mahdollista, aistimieni todistuksen vielä varmemmaksi, tahdoin katsoa, eikö siihen liittyisi useampia todisteita. Menin kirjastoon; luukku oli puoleksi auki, niinkuin olin sen jättänyt; keskellä lattiaa oli kaatunut tuoli, jonka synnyttämän kolinan olin kuullut. Menin salaovelle, ja äärimmäisiin saakka jännittäen näköäni huomasin miltei näkymättömän liitekohdan. Painoin lukkoa; se myötäsi. Samassa joku kosketti huoneeni ovea. Ehdin tuskin sulkea salaovenpa ottaa erään kirjan hyllyltä.
Se oli malaiji. Hän tuli kutsumaan aamiaiselle. Seurasin häntä.
Kun astuin ruokasaliin, säpsähdin hämmästyksestä. Odotin tapaavani siellä Horacen, mutta hän ei ollut siellä, ja pöytä oli katettu vain yhdelle.
"Eikö kreivi ole tullut kotiin?" huudahdin.
Malaiji teki epäävän liikkeen.
"Eikö!" mutisin hämmentyneenä.
"Ei", toisti hän liikkeellään.
Vaivuin tuolille. Kreivi ei ollut palannut! Ja kuitenkin olin itse nähnyt hänet. Hän oli tullut vuoteeni lähelle ja nostanut syrjään verhot tuntia myöhemmin kuin nuo kolme miestä… Mutta nuo kolme miestä, eivätkö ne olleet juuri kreivi ja hänen molemmat ystävänsä, eivätkö ne olleet Horace, Max ja Henrik, jotka kantoivat jotakin naista!… Vain heillä saattoi olla puiston avain ja vain he saattoivat tulla niin vapaasti sisälle portista, ettei heitä nähty tai häiritty. Se oli niin selvää, että sitä oli mahdoton epäillä. Juuri siksi ei kreivi ollut tahtonut antaa minun tulla linnaan, siksi hän oli ottanut minut niin kylmästi vastaan, siksi hän oli ollut lähtevinään metsästysretkelle. Tämä naisenryöstö oli päätetty ennen minun tuloani; nyt se oli pantu toimeen. Kreivi ei rakastanut enää minua, vaan jotakin toista naista, ja tämä nainen oli linnassa, epäilemättä metsänrajassa! Niin, ja varmistuakseen siitä, etten ollut mitään nähnyt tai kuullut, etten sanalla sanoen epäillyt mitään, kreivi oli noussut kirjaston portaita ylös, tullut sisälle salaovesta, vetänyt syrjään vuodeverhot ja palannut huvituksiaan jatkamaan, varmasti uskoen, että nukuin. Kaikki oli nyt ilmeistä, selvää ja varmaa, niinkuin olisin itse sen nähnyt. Silmänräpäyksessä oli mustasukkaisuuteni tunkeutunut läpi pimeyden, murtanut muurit. Minun ei tarvinnut enää saada tietää mitään. Syöksyin ulos: olin aivan tukehtumaisillani.
Jäljet oli jo poistettu tasoittamalla hiekkaa haravalla.
Kävelin pitkin puistokäytävää ja tulin tammimetsään. Näin huvimajan ja kiersin sen ympäri. Se oli kiinni ja näytti asumattomalta kuten edellisenäkin päivänä. Palasin linnaan, menin huoneeseeni, heittäydyin samaan nojatuoliin, jossa edellisenä iltana olin viettänyt niin hirveitä tunteja, ja ihmettelin nyt pelkoani. Varjo, pimeys tai pikemmin suuren intohimon puute oli kaiketi niin lannistanut rohkeuteni!
Vietin osan päivää kulkemalla edestakaisin huoneessani, avaamalla ja sulkemalla ikkunaa, ja odotin iltaa yhtä kärsimättömästi kuin edellisenä päivänä olin pelännyt sen lähestymistä. Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Menin alas ruokasaliin. Kuten aamulla, oli pöytä nytkin katettu vain yhdelle hengelle; mutta lautaseni vieressä oli kirje. Tunsin Horacen käsialan ja aukaisin kuoren.
Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jättää minut kahdeksi kokonaiseksi päiväksi yksikseni; mutta hän ei ollut voinut palata, hänen sanansa oli annettu ennen minun tuloani, ja hänen täytyi se pitää, maksoi mitä maksoi. Rypistin kirjeen kokoon, lukematta sitä loppuun, ja heitin sen uuniin. Estääkseni malaijin tulemasta epäluuloiseksi pakotin itseni sitten syömään ja menin sen jälkeen takaisin huoneeseeni.
Edellisenä iltana annettuja määräyksiäni oli nytkin noudatettu. Huoneessani oli komea takkavalkea, mutta tällä kertaa en siitä välittänyt. Minun oli tehtävä täydellinen suunnitelma, ja minä istuuduin sitä harkitsemaan. Eilinen pelkoni oli nyt tykkänään poissa.
Kreivi Horace ja hänen ystävänsä olivat tulleet rautaportista; sillä nuo miehet eivät saattaneet olla keitään muita. He olivat kantaneet naisen metsämajaan, ja sitten oli kreivi tullut ylös salaportaita myöten, päästäkseen selville siitä, että nukuin enkä ollut mitään huomannut. Minun tarvitsi siis vain seurata portaita. Lähtisin vuorostani samaa tietä kuin hän; menisin sinne, mistä hän oli tullut. Olin varmasti päättänyt mennä alas portaita myöten.
Katsoin kelloa: se oli neljännestä yli kahdeksan. Menin katsomaan ikkunaluukkuja: ne eivät olleet suljetut. Epäilemättä ei tänä yönä olisi mitään nähtävää, kun kerran ei oltu ryhdytty eilisiin varokeinoihin. Avasin ikkunan.
Yö oli myrskyinen. Kaukana jylisi ukkonen, ja rantaan vyöryvien merenlaineiden kohina kuului korviini. Sydämessäni raivosi vielä kauheampi myrsky kuin luonnossa, ja päässäni kuohui ajatuksia, jotka olivat synkempiä ja rajumpia kuin valtameren aallot.
Kaksi tuntia kului tällä tavoin; en liikahtanutkaan, eikä katseeni kääntynyt pienestä kuvapatsaasta, joka oli sijoitettu erään puuryhmän keskelle. Koko aikana en sitä kuitenkaan nähnyt.
Vihdoin luulin oikean hetken tulleen. En kuullut enää mitään kolinaa linnasta. Samanlainen sade, joka syyskuun 27:nnen ja 28:nnen päivän välisenä yönä pakotti teidät etsimään suojaa raunioista, alkoi valua virtana maahan. Pidin hetkisen päätäni ulkona sateessa. Sitten suljin ikkunan ja käänsin luukun sen eteen.
Menin ulos huoneesta ja astuin muutamia askelia käytävässä. Kaikki oli linnassa hiljaa. Malaiji oli varmaankin mennyt levolle tai palveli herraansa jossakin muussa rakennuksen osassa. Menin takaisin huoneeseeni. Kello oli nyt puoli yksitoista. Kuulin vain myrskyn ulvontaa, joka oli minulle hyödyksi, sillä se esti kuulumasta mahdollisesti aiheuttamaani kolinaa. Otin kynttilän ja menin kirjaston ovelle; se oli suljettu.
Minut oli nähty siellä aamulla; oli pelätty, että minä huomaisin portaat, ja nyt oli tie minulta suljettu. Kaikeksi onneksi oli kreivi vaivautunut näyttämään minulle toisen tien. Menin vuoteeni taakse, työnsin laudoitusta, seinä avautui, ja minä olin kirjastossa.
Menin lujin askelin ja epäröimättä salaovelle, otin pois lukkoa peittävän kirjan, painoin teräsponninta, ja tämäkin tie oli minulle avoinna.
Lähdin astumaan portaita myöten; niissä oli tilaa juuri yhdelle hengelle. Laskeuduin kolme kerrosta; joka kerroksen kohdalla kuuntelin, mutta en kuullut mitään.
Kolmansien portaiden lopussa huomasin oven; se oli suljettu salvalla.
Ensimäisestä yrityksestäni se aukeni.
Olin joutunut holviin, joka vei suoraan alaspäin. Menin sitä pitkin noin viisi minuuttia; sitten tuli kolmas ovi. Sekään ei ollut minulle minään esteenä; se vei toisille kirjastossa olevien kaltaisille portaille, jotka kuitenkin olivat vain kaksijaksoiset. Niiden lopussa oli neliskulmainen rautaluukku. Kun raotin sitä, kuulin ääniä. Sammutin kynttiläni ja laskin sen portaiden alimmalle askelmalle. Sitten hiivin sisään tulisijan viereen tehdystä liikkuvalla rautalevyllä peitetystä aukosta. Työnnettyäni levyn hiljaa syrjään jouduin jonkinlaiseen kemialliseen laboratorioon, joka oli hyvin himmeästi valaistu, sillä läheisessä huoneessa palava valo tunki sinne vain erään oven päällä olevasta pyöreästä aukosta, joka oli peitetty pienellä vihreällä verholla. Ikkunat olivat niin huolellisesti suljetut, ettei keskipäivälläkään olisi ulkoa voinut päästä hitustakaan valoa huoneeseen.
En ollut pettynyt luullessani kuulevani ääniä. Viereisessä huoneessa keskusteltiin hyvin meluisasti. Tunsin kreivin ja hänen ystäviensä äänet. Kannoin oven viereen tuolin ja nousin sille. Sillä tavoin ulotuin aukon kohdalle ja saatoin nähdä huoneeseen.
Kreivi Horace, Max ja Henrik istuivat pöydässä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan. Malaiji tarjoili heille, seisoen kreivin tuolin takana. Jokainen heistä oli puettu siniseen puseroon ja kullakin oli tikari vyöllä ynnä pari pistoolia edessään pöydällä. Horace nousi, ikäänkuin lähteäkseen.
"Nytkö jo?" kysyi Max.
"Mitäpä minä täällä enää tekisin?" vastasi kreivi.
"Juo", sanoi Henrik ja kohotti lasiaan.
"Onpa siitäkin iloa, että juo teidän kanssanne", sanoi kreivi; "kolmannesta pullosta te jo tulette juovuksiin kuin palovahdit".
"Pelataan!"
"En minä ole sellainen konna, että tahtoisin voittaa teidän rahanne, kun teissä ei ole miestä niitä säilyttämään", sanoi kreivi, kohautti olkapäitään ja kääntyi puoleksi poispäin.
"No hyvä! Siispä hakkailemme kaunista englannitartamme. Palvelijasi on pitänyt huolen siitä, ettei hän kohtele meitä julmasti. Totta tosiaan, se velikulta ymmärtää sellaiset asiat. Kas tuossa, poikaseni!"
Max antoi malaijille kourallisen kultarahoja.
"Antelias kuin rosvo!" virkkoi kreivi.
"No, entä sitten; se ei ole mikään vastaus", sanoi Max ja nousi pöydästä. "Tahdotko hänet vai etkö?"
"En!"
"No sitten minä otan hänet."
"Odota!" huusi Henrik ja ojensi kättänsä. "Minusta tuntuu siltä, että minäkin olen joku tai jotakin tässä asiassa, ja että minullakin on oikeuksia yhtä hyvin kuin jollakin toisellakin. Kuka tappoi hänen miehensä?"
"Asiaan; se ei kuulu tähän", huomautti kreivi hymyillen.
Samassa kuulin voihkinaa. Katsoin sinnepäin, mistä se tuli. Joku nainen makasi pitkällään pilarivuoteella, kädet ja jalat sidottuina vuoteen neljään nurkkaan. Huomioni oli ollut niin yksinomaan kiintyneenä yhteen ainoaan kohtaan, etten ollut nähnyt häntä ennen.
"Sepä se", jatkoi Max. "Mutta kuka odotti heitä Havressa? Kuka ratsasti tänne täyttä neliä tuomaan teille siitä tietoa?"
"Piru vieköön! Tästä tulee sekava juttu!" huomautti kreivi. "Ja täytyy olla itse kuningas Salomo voidakseen ratkaista, kummalla on suurempi oikeus, urkkijallako vai murhaajalla."
"Mutta se on sellainen asia, joka on ratkaistava", kiivaili Max. "Sinä olet saattanut minut ajattelemaan tätä naista, ja nyt minä olen rakastunut häneen."
"Niin minäkin", sanoi Henrik. "Kun et siis itse välitä hänestä, niin anna hänet sille meistä; jolle tahdot."
"Jotta toinen menisi ilmiantamaan minut jonkun juopottelun jälkeen, kun hän, kuten nytkään, ei enää tiedä mitä tekee, vai kuinka? Ei ei, hyvät herrat! Te olette nuoria ja rikkaita ja kauniita; teillä on kymmenen minuuttia aikaa hakkaillaksenne häntä. Menkää, herrat Don Juanit!"
"Jos ei ota hakkailua lukuun, on tuumasi hyvä", vastasi Henrik.
"Valitkoon hän itse, kummasta hän enemmän pitää."
"Olkoon niin", sanoi Max. "Mutta hänen täytyy kiiruhtaa. Selitä se hänelle, sinähän puhut kaikkia maailman kieliä."
"Mielelläni", sanoi Horace. Sitten hän kääntyi onnettoman naisen puoleen ja sanoi puhtaimmalla englanninkielellä:
"Mylady, tässä on kaksi ystävääni maantierosvoa, molemmat hyvästä suvusta — siitä voitte saada nähdäksenne kirjalliset todistukset, jos niin haluatte — jotka, noudattaen omaisuuden jakamisen periaatetta, ovat ensin hävittäneet oman omaisuutensa ja sitten, huomatessaan kaiken olevan huonosti järjestettyä yhteiskunnassa, jalosti päättäneet vaatia uudistuksia, asettua väijyksiin teiden varsille, hyvittääkseen valtion vääryyksiä, korjatakseen sen erehdyksiä ja palauttaakseen sen erilaisuudet tasapainoon. Viiden vuoden aikana he ovat, suurimmaksi kunniaksi viisaustieteelle ja poliisille, lakkaamatta ja omantunnontarkasti harjoittaneet tätä kutsumustaan, joka antaa heille varoja esiintyä mitä hienoimmin Pariisin salongeissa ja johtaa heidät, niinkuin se jo minut on johtanut, rikkaisiin naimisiin, vapauttaen heidät siten edelleen näyttelemästä Karl Mooria ja Jean Sbogaria. Sitä odottaessaan, ja kun tässä talossa ei ole muuta naista kuin minun vaimoni, jota en halua jättää heille, he anovat kunnioittavasti, että te itse suvaitsisitte valita heistä sen, josta enemmän pidätte; muussa tapauksessa he molemmat ottavat teidät omakseen. Olenko sanonut sanottavani hyvällä englannin kielellä, rouvaseni, ja oletteko ymmärtänyt puheeni?"
"Oi, jos teissä on hiukankaan armeliaisuutta", huusi naisparka, "niin tappakaa minut! Tappakaa minut!"
"Mitä hän vastaa?" mutisi Max.
"Hän vastaa, että se on halpamaista, siinä kaikki", sanoi Horace. "Ja minä myönnän, että olen jossakin määrin samaa mieltä."
"Siinä tapauksessa…" huusivat yht'aikaa Max ja Henrik ja hyppäsivät seisomaan.
"Siinä tapauksessa saatte tehdä kuten haluatte", vastasi Horace. Hän istuutui, täytti lasinsa samppanjalla ja joi.
"Oi, tappakaa minut, tappakaa minut!" huudahti nainen uudelleen, kun hän näki molempien miesten lähestyvän.
Tässä silmänräpäyksessä tapahtui, mitä oli helppo edellyttää. Max ja Henrik seisoivat viinin kiihoittamina vastakkain ja vaihtoivat saman himon vallassa vihaisia silmäyksiä.
"Sinä et siis tahdo häntä antaa minulle?" sanoi Max.
"En", vastasi Henrik.
"No niin, minä otan hänet kuitenkin."
"Senpä saamme nähdä."
"Henrik! Henrik!" huusi Max hampaitaan kiristäen, "minä vannon kautta kunniani, että tämä nainen kuuluu minulle!"
"Ja minä lupaan niin totta kuin elän, että hän tulee minun omakseni.
Luulenpa olevani arempi hengestäni kuin sinä kunniastasi."
Molemmat astuivat nyt askeleen taaksepäin, tarttuivat tikareihinsa ja hyökkäsivät toistensa kimppuun.
"Taivaan tähden, tappakaa minut, olkaa niin armeliaita!" huusi vangittu nainen kolmannen kerran.
"Mitä te sanotte?" huusi Horace käskijän äänellä molemmille nuorille miehille.
"Minä olen sanonut", vastasi Max suunnaten iskun Henrikiin, "että minä tahdon hänet omakseni".
"Ja minä", lausui Henrik, joka nyt teki hyökkäyksen vastustajaansa kohti, "minä olen sanonut, että minä hänet otan. Ja minä pysyn sanassani."
"No hyvä!" mutisi Horace, "te olette valehdelleet molemmat. Kumpikaan teistä ei saa häntä."
Näin sanoen hän otti pöydällä olevan pistoolin, ojensi sen hitaasti kohottaen vuodetta kohden ja laukaisi. Luoti meni taistelevien välitse ja lävisti onnettoman naisen sydämen.
Sen nähdessäni kirkaisin kauheasti ja putosin lattialle pyörtyneenä, yhtä kuolleen kaltaisena kuin ammuttukin.
XIII.
HAUTAKAMMIO..
Kun tulin uudestaan tajuihini, olin hautakammiossa. Epäilemättä kreivi oli huutoni ja putoamiseni synnyttämän kolinan opastamana löytänyt minut laboratoriosta ja useita tunteja kestäneen tainnostilani aikana kantanut minut sinne. Kivellä vieressäni oli lamppu, lasi ja kirje; lasissa oli myrkkyä, kirjeen sisällyksen sanelen teille.
"Epäröittekö antaa minun nähdä sitä", huudahdin, "ja osoitatteko minulle vain puolinaista luottamusta?"
"Olen polttanut sen", vastasi Pauline, "mutta olkaa levollinen, en ole unhottanut siitä sanaakaan. — 'Pauline, te olette tahtonut, että kulkisin rikoksen tien loppuun saakka. Te olette nähnyt kaikki, kuullut kaikki, minulla ei ole siis mitään ilmoitettavaa teille. Te tiedätte, kuka minä olen, tai oikeammin, mikä minä olen.
"'Jos teidän keksimänne salaisuus koskisi minua yksin, jos ei olisi kysymyksessä kenenkään muun henki kuin minun, niin mieluummin antaisin sen alttiiksi kuin sallisin koskea yhteenkään päänne hiukseen. Vannon sen pyhästi, Pauline!
"'Mutta tahtomattanne tai huomaamattanne lausumanne sana, tämän muiston synnyttämä kauhun ilme, unissa kuiskaamanne lause saattaisi viedä mestauslavalle ei ainoastaan minut, vaan vielä kaksi muuta. Teidän kuolemanne on kolmen elämä; teidän täytyy senvuoksi kuolla.
"'Aioin surmata teidät, kun olitte tainnoksissa; mutta en rohjennut sitä tehdä, sillä te olette ainoa nainen, jota olen rakastanut, Pauline. Jos olisitte noudattanut neuvoani, tai oikeammin, jos olisitte totellut nimenomaista tahtoani, niin olisitte nyt äitinne luona. Olette tullut tänne vastoin toivomustani; syyttäkää senvuoksi itseänne kohtalostanne.
"'Te heräätte hautakammiossa, jossa ei kukaan ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja jossa kenties kukaan ei käy seuraavina kahtenakymmenenä vuotena. Älkää senvuoksi toivokokaan apua; se olisi hyödytöntä. Tämän kirjeen vierestä löydätte myrkkyä. Muuta en voi tehdä hyväksenne kuin että tarjoan teille helpon ja pikaisen lopun, pitkällisen ja tuskallisen kuolinkamppailun asemesta. Kummassakin tapauksessa, minkä vaihtoehdon valinnettekin, olette tästä hetkestä lähtien kuollut.
"'Kukaan ei ole nähnyt teitä, kukaan ei tunne teitä. Se nainen, jonka ammuin saadakseni Henrikin ja Maxin sopimaan riitansa, haudataan teidän sijastanne perhehautaanne Pariisiin, ja äitinne saa itkeä häntä, luullen itkevänsä omaa lastansa.
"'Hyvästi, Pauline! En pyydä unhotusta enkä sääliä. Olen kauan ollut kirottu, eikä teidän anteeksiantonne pelastaisi minua.'"
"Se on hirveätä!" huudahdin minä. "Oi, jumalani, jumalani, kuinka teidän on täytynyt kärsiä!"
"Niin, ja ainoa, mitä minulla vielä voisi olla teille kerrottavaa, olisi kuolinkamppailuni, niin että…"
"Jatkakaa", keskeytin nopeasti, "kuvatkaa se!"
"Luin tämän kirjeen kahteen tai kolmeen kertaan; en voinut uskoa, että se oli totta. On olemassa seikkoja, joita vastaan järki nousee. Ne ovat edessämme, käsissämme, nähtävissämme ja tajuttavissamme, mutta emme usko niitä tosiksi. Menin ääneti ristikolle; se oli lukittu. Kuljin kahteen tai kolmeen kertaan ääneti hautani ympäri, löin sen kosteita muureja epäilevällä kädelläni ja asetuin sitten istumaan luolan nurkkaan. Minut oli suljettu sinne, lampun valossa näin selvästi kirjeen ja myrkyn, ja kuitenkin minä yhä epäilin. Sanoin, kuten toisinaan unissa sanotaan: 'Nyt vain nukun, pian taas herään!'"
Istuin samalla paikalla liikkumatta siihen saakka, että lamppuni alkoi rätistä. Silloin minut äkkiä valtasi kaamea ajatus, joka ei tähän saakka ollut tullut mieleeni: että se sammuisi. Kirkaisin kauhusta ja hypähdin sen luo; öljy oli miltei lopussa. Minun piti pimeässä odottaa kuolemaa.
Oi, mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin saanut öljyä lamppuuni! Jos olisin voinut pitää sitä palamassa verelläni, olisin hampaillani repinyt suoneni auki. Se risahteli ehtimiseen, liekki pieneni joka kerta, ja pimeyden piiri, jonka se täydessä voimassa palaessaan oli karkoittanut kauas, ympäröi minua yhä lähempää. Makasin sen vieressä kädet ristissä; minä en rukoillut Jumalaa, vaan rukoilin tuota lamppua!
Vihdoin se alkoi taistella pimeyttä vastaan samalla tavoin kuin minä piankin alkaisin kamppailla kuoleman kanssa. Kenties lainasin sille omat tunteeni; mutta minusta näytti siltä kuin se itsepintaisesti riippuisi kiinni elämässä ja pelkäisi antaa tulen kadota, joka oli sen sielu. Pian alkoi sen kuolinkamppailu kaikkine vaiheineen. Se leimahti toisinaan, niinkuin kuoleva ajoittain saa takaisin voimansa; se levitti loistetta, kirkkaampaa kuin konsanaan, niinkuin kuumesairas sielu toisinaan keskellä houreitaan näkee kauemmas kuin ihmiskatse; senjälkeen seurasi voimattomuuden horrostila. Liekki lepatti kuin kuolevan huulilla liitelevä viimeinen hengähdys. Vihdoin se sammui ja riisti minulta valon, joka on puolet elämää.
Vaivuin luolani nurkkaan. Tästä hetkestä lähtien en enää epäillyt, sillä, ihmeellistä kyllä, nyt kun en enää nähnyt kirjettä enkä myrkkyä, olin varma siitä, että ne olivat siellä.
Niin kauan kun olin voinut nähdä, en ollut kiinnittänyt huomiota äänettömyyteen; kun valo oli sammunut, ahdisti se sydäntäni pimeyden koko painolla. Siinä oli muuten jotakin niin kamalaa ja jylhää, että jos minua mahdollisesti olisi voitu kuullakin, olisin kenties epäillyt huutaa. Oi, se oli sellaista kuoleman hiljaisuutta, joka ijankaikkisiksi ajoiksi asettuu vainajien hautojen ylle.
Ihmeellistä oli, että kuoleman läheisyys oli melkein saanut minut unhottamaan, mistä se aiheutui. Ajattelin tilaani, olin mitä suurimmassa vaarassa. Mutta minä voin sanoa, ja Jumala sen tietää, että jollen ajatellutkaan antaa hänelle anteeksi, niin en kironnutkaan häntä. Pian aloin tuntea nälän tuskia.
Kului joku aika, jonka pituutta en voinut arvioida. Päivä meni luultavasti mailleen ja tuli yö, sillä kun aurinko nousi, tunkeutui sen säde jostakin raosta ja valaisi erään pylvään juurta. Huudahdin silloin ilosta, ikäänkuin tämä säde olisi antanut minulle jotakin toivoa.
Katseeni kiintyi niin herkeämättömästi tähän säteeseen, että lopuksi eroitin selvästi kaikki esineet, jotka olivat valaistulla alalla. Siinä oli muutamia kiviä, pieni puunsirpale ja sammaltukko; päivänvalo oli viekoitellut maasta esiin tämän heikon ja kituvan kasvin. Oi, mitä olisinkaan tahtonut antaa ollakseni näiden kivien, tämän puupalasen tai tuon sammaltukon asemassa, nähdäkseni pienestä raosta vielä kerran taivaan.
Aloin tuntea polttavaa janoa, ja ajatukseni kävivät epäselviksi. Aika-ajoin häilyi verisiä pilviä silmissäni, ja hampaani painautuivat yhteen kuin hermokohtauksessa. Mutta katsettani pidin lakkaamatta suunnattuna valoon. Epäilemättä se tunkeutui hautakammioon hyvin ahtaasta aukosta, sillä kun aurinko ei enää paistanut suoraan siihen, heikkeni säde ja kävi tuskin huomattavaksi. Tämä häipyminen vei minulta viimeisenkin rahtusen rohkeutta. Vääntelin ruumistani raivoissani ja nyyhkytin kuin kouristuksessa.
Nälkä oli muuttunut ankaroiksi vatsanpohjan tuskiksi. Suuni oli polttavan kuuma, tunsin himoa saada purra jotakin. Otin hiussuortuvan, panin sen hampaitteni väliin ja pureskelin sitä. Tunsin pian olevani kovassa kuumeessa, vaikka valtimo tuskin löi. Aloin ajatella myrkkyä: silloin vaivuin polvilleni ja panin käteni ristiin rukoillakseni. Mutta olin unohtanut kaikki rukoukseni enkä voinut palauttaa muistiini muuta kuin joitakin irrallisia lauseita sieltä täältä. Mitä vastakkaisimmat ajatukset risteilivät aivoissani; eräs Gazza ladran sävel soi lakkaamatta korvissani; tunsin itse, että aloin hourailla. Laskeuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten.
Kärsimistäni mielenliikutuksista vaivuin pian horrostilaan. Nukahdin, mutta unessakin olin tietoinen tilastani. Silloin alkoi sarja unikuvia, joista toinen oli toistaan hajanaisempi. Tämä tuskallinen uni murti voimani kokonaan, sensijaan että olisi suonut jonkun verran lepoa. Herätessäni olin tavattomasti nälissäni ja janoissani. Silloin ajattelin toisen kerran myrkkyä, joka oli vieressäni ja saattoi tuottaa minulle helpon ja pikaisen kuoleman. Suuresta heikkoudestani, polttavista tuskistani, vertani kuohuttavasta ankarasta kuumeesta huolimatta tunsin, että kuolema oli vielä kaukana, että vielä saisin odottaa sitä monta tuntia, ja että tukalimmat hetket olivat vasta edessä. Silloin päätin vielä kerran katsoa sitä auringonsäteen pilkahdusta, joka edellisenä päivänä oli käynyt luonani, niinkuin lohduttaja, joka hiipii vangin komeroon. Istuin tuijottaen siihen kohtaan, josta se ilmautuisi. Tämä odotus ja ajatus lievensi hiukan hirveitä tuskiani.
Kaivattu säde näyttäytyi vihdoinkin. Minä näin sen tunkeutuvan sisään kalpeana ja himmeänä; taivas oli luultavasti pilvessä tänä päivänä. Mielikuvitukseni toi silloin eteeni kaikki, mitä se maan päällä valaisi: puut, niityt, kuvastimenkirkkaan veden, Pariisin, jota en enää koskaan saisi nähdä, äitini, jonka olin jättänyt ainiaaksi, äitini, joka kenties jo oli saanut tiedon kuolemastani ja nyt itki elossaolevaa tytärtään. Kaikki nämä muistot paisuttivat sydäntäni; puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja sulin kyyneliin ensi kertaa tähän kammioon tuloni jälkeen. Pian tämä puuska meni ohitse, nyyhkytykset lakkasivat, ja kyyneleeni valuivat hiljalleen. Olin päättänyt juoda myrkkyä; nyt kärsin kuitenkin vähemmän.
Istuin, kuten edellisenäkin päivänä, katse suunnattuna auringonsäteeseen, niin kauan kuin se levitti valoaan. Sitten näin sen, kuten ensi kerrallakin, kalpenevan ja katoavan. Heilutin sille kättäni jäähyväisiksi, sillä olin varma siitä, etten näkisi sitä enää.
Sitten kokosin ajatukseni ohjaten ne yksinomaan korkeimpia ja tärkeimpiä asioita kohti. En ollut koskaan, en nuorena tyttönä enkä naimisissa, tehnyt mitään huonoa; lähdin elämästä tuntematta vihaa ja himoamatta kostoa. Jumala kyllä siis ottaisi minut vastaan tyttärenään; jättäisin maailman vain mennäkseni taivaaseen; se oli ainoa ajatus, joka tuotti minulle lohtua, ja minä tarrauduin siihen kiinni.
Pian tuntui minusta siltä, että tämä ajatus levisi ympärillenikin, eikä ainoastaan minuun itseeni. Aloin tuntea sitä pyhää innostusta, joka tekee marttyyrit rohkeiksi. Nousin, katse kohotettuna taivasta kohti, ja minusta tuntui siltä, että katseeni tunkivat holvikaton lävitse ja näkivät Jumalan istuimen. Tällä hetkellä poisti uskonnollinen innostus ruumiilliset tuskat. Astuin kiveä kohti, jolla myrkky oli, aivan kuin olisin voinut nähdä pimeässä. Tartuin lasiin; kuuntelin, kuulisinko mitään ääntä; katselin ympärilleni, näkisinkö vähääkään valoa; luin uudestaan mustistani kirjeen, jossa sanottiin minulle, että kukaan ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut tähän holviin ja ettei kukaan astuisi sinne seuraavinakaan kahtenakymmenenä vuotena. Vahvistin uskoani, että minun oli mahdoton päästä täällä uhkaavista kärsimyksistä, nostin myrkkylasin huulilleni ja join, liittäen viimeiseen kaipuun ja toivon huokaukseen äitini nimen, hänen, jonka nyt ainaiseksi jättäisin, ja Jumalan, jonka luokse nyt lähdin.
Sitten vaivuin kammioni nurkkaan. Näkyni olivat poissa; kuoleman harso oli levinnyt niiden ja minun välilleni. Nälän ja janon tuskat olivat taas palanneet, lisänä ne, jotka myrkky tuotti. Odotin maltittomassa tuskassa kylmänhikeä, joka olisi merkkinä viimeisen taisteluni lähestymisestä.
Äkkiä kuulin mainittavan nimeäni. Avasin silmäni ja näin valoa. Te olitte tullut ja seisoitte hautaristikon takana — te, ja teidän kerällänne päivä, elämä, vapaus! Kirkaisin ja syöksyin teitä kohden. Kaiken muun te tiedätte.
"Ja nyt", jatkoi Pauline, "muistutan teille kunnianne nimessä valaa, jonka vannoitte luvatessanne olla ilmaisematta sanaakaan tästä kauheasta näytelmästä niin kauan kuin yksikään siinä esiintyneistä päähenkilöistä on elossa."
Uudistin lupaukseni.
XIV.
MUUAN AVIOLIITTOAIE.
Paulinen minua kohtaan osoittama luottamus teki hänen asemansa minulle vielä pyhemmäksi. Hänen kertomuksensa kuultuani tunsin, kuinka rajattomaksi kasvaisi kiintymys, josta rakkauteni oli osa, mutta samalla tajusin, että olisi epähienoa minun puhua hänelle tästä rakkaudestani muutoin kuin hoitamalla häntä vielä huolellisemmin ja olemalla vielä kunnioittavamman huomaavainen häntä kohtaan.
Suunnitelma, josta keskenämme oli ollut puhetta, hyväksyttiin. Hän kävi sisarestani ja sanoi minua veljekseen. Sain hänet kuitenkin, huomauttamalla hänelle, että hänet saattaisi tuntea joku, joka oli voinut nähdä hänet Pariisissa, luopumaan ehdotuksestaan antaa kieli- ja soittotunteja. Kirjoitin äidilleni ja sisarelleni, että aioin viipyä vuoden tai kaksi Englannissa. Pauline esteli vielä, kun ilmoitin hänelle tämän päätökseni. Mutta kun hän näki, että se teki minut niin onnelliseksi, ei hän rohjennut puhua siitä, vaan se sai yhteisen sopimuksen luonteen.
Pauline oli kauan epäröinyt, ilmaisisiko hän salaisuutensa äidilleen vai ei ja eläisikö hän, kuolleena koko muulta maailmalta, sille, jota hänen oli kiittäminen elämästään. Olin itse kehoittanut häntä edelliseen, heikosti kylläkin, se on totta, sille se riistäisi minulta tämän suojelija-aseman, joka teki minut paremman puutteessa onnelliseksi. Mutta kauan aikaa ajateltuaan oli Pauline suureksi hämmästyksekseni hylännyt tämän lohdutuksen, ja niin hartaasti kuin olinkin pyytänyt saada tietooni syyt hänen kieltäytymiseensä, ei hän niitä ilmaissut, sanoi vain, että ne tekisivät minut surulliseksi.
Päivämme kuluivat häneltä sitten surumielisyydessä, jossa toisinaan näytti olevan viehätystäkin, minulta toivossa, jollei todellisessa onnessa, sillä minä näin hänen päivä päivältä lähestyvän itseäni monenkaltaisten pienten sydämenkosketusten välityksellä, ja huomaamattaan hän antoi minulle hitaita, mutta ilmeisiä merkkejä hänessä tapahtuvasta muutoksesta. Jos istuimme yhdessä työtä tehden, hän neuloen jotakin koruompelusta, minä piirustaen tai maalaten vesiväreillä, sattui usein, että kun kohotin katseeni häneen, huomasin hänen katsovan minua. Jos menimme yhdessä ulos, tarttui hän aluksi käsivarteeni, niinkuin vieraan käteen tartutaan, mutta jonkun ajan kuluttua tunsin hänen joko heikkoudesta tai kiintymyksestä hiljaa nojautuvan siihen. Jos kävin kaupungilla; näin hänet usein, kun käännyin Saint-James-kadun kulmauksesta, jo kaukaa ikkunassa katsomassa sinne päin, mistä tiesi minun tulevan. Kaikki nämä merkit, jotka aivan yksinkertaisesti saattoivat ilmaista suurempaa tuttavallisuutta ja lisääntyvää myötätuntoa, esiintyivät minulle tulevan onnen enteinä. Olin kiitollinen kaikista niistä ja siunasin häntä niiden takia sydämessäni, sillä minä pelkäsin, jos puhuisin siitä hänelle, kääntäväni hänen huomiotaan siihen, että hänen sydämensä tottui vähitellen tällaiseen enemmän kuin sisarelliseen ystävyyteen.
Olin käyttänyt hyväkseni suosituskirjeitäni, ja niin erillään kaikista kuin elimmekin, otimme kuitenkin toisinaan vastaan vieraita, sillä meidän täytyi sekä välttää maailman hyörinää että olla näyttämättä etsivämme yksinäisyyttä. Tavallisimpien vieraittemme joukossa oli muuan nuori lääkäri, joka jo kolme tai neljä vuotta sitten oli hankkinut itselleen suuren maineen Lontoossa eräiden elimellisten tautien perusteellisena tuntijana. Joka kerta meillä ollessaan hän katseli Paulinea niin vakavan tarkkaavaisesti, että hänen mentyään aina olin hiukan levoton.
Se nuoruuden raikas ja kaunis väri, jonka olin ennen nähnyt somistavan hänen ihoaan ja jonka poissaoloa olin aluksi pitänyt hänen kärsimyksistään ja vaivoistaan johtuneena, ei ollut koskaan palannut sen yön jälkeen, jona löysin hänet kuolevana hautaholvista. Ja jos hänen poskilleen joskus hetkiseksi kohosi väriä, niin se vain oli omansa antamaan niille kuumeisen ilmeen, joka teki vielä levottomammaksi kuin itse kalpeuskaan. Toisinaan sattui myöskin, että hänen kasvonsa ilman mitään syytä ja säännöllisittä määräajoitta alkoivat värähdellä, minkä jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Ja näitä kohtauksia seuraavina päivinä hän oli vielä tavallista alakuloisempi. Vihdoin ne uusiintuivat niin usein ja niin paljon rajumpina, että eräänä päivänä, kun tohtori Sercey oli meillä tavallisella käynnillään, herätin hänet niistä mietteistä, joihin Paulinen näkeminen aina hänet vaivutti, tartuin hänen käsivarteensa ja menin hänen kanssansa puutarhaan.
Kävelimme useita kertoja ääneti pienen aukion ympäri. Sitten istuuduimme samalle penkille, jolla Pauline oli kertonut minulle hirveän tarinansa. Siinä olimme hetken ajatuksissamme. Vihdoin aioin katkaista hiljaisuuden, kun tohtori ehti minua ennen:
"Te olette levoton sisarenne terveydestä", sanoi hän.
"Myönnän sen", vastasin minä, "ja te itse olette antanut minun huomata pelkäävänne hänen puolestaan, mikä taas on lisännyt levottomuuttani".
"Ja te olette oikeassa", jatkoi lääkäri. "Häntä uhkaa kroonillinen vatsanpohjantauti. Onko hän ollut jossakin onnettomuudessa, joka on voinut vahingollisesti vaikuttaa siihen ruumiinosaan?"
"Hän on ollut myrkytetty."
"Sepä se", sanoi hän sitten. "Minä en olekaan erehtynyt. Annan teille määräyksiä, joita hänen on mitä tarkimmin noudatettava. Mitä hoidon sielulliseen puoleen tulee, niin se riippuu teistä; hankkikaa sisarellenne niin paljon huvitusta kuin mahdollista. Ehkä hänessä on tämän maan tavallinen tauti, ja kenties matka Ranskaan tekisi hänelle hyvää."
"Hän ei tahdo palata sinne."
"No niin, siis matka läpi Skotlannin, Irlannin, Italian, mihin ikinä hän haluaa. Mutta minä pidän sitä välttämättömänä."
Puristin tohtorin kättä, ja me palasimme sisälle. Määräykset hän lupasi toimittaa minulle omakätisesti. Jotta Pauline ei tulisi levottomaksi, aioin hänelle mitään asiasta puhumatta siirtyä uuteen meille määrättyyn elämäntapaan sen sijasta, jota tähän saakka olimme viettäneet. Mutta tämä varovaisuus ei auttanut mitään: tuskin oli tohtori lähtenyt luotamme, kun Pauline tarttui käteeni.
"Hän on sanonut teille kaikki, eikö niin?" alkoi hän. En ollut ymmärtävinäni häntä; hän hymyili surullisesti. — "No niin", jatkoi hän, "juuri sitä varten en ole tahtonut kirjoittaa äidilleni. Mitäpä syytä olisi antaa hänelle takaisin hänen lapsensa, kun kuolema kuitenkin riistäisi sen häneltä uudestaan vuoden tai parin kuluttua? Riittää, kun kerran suree rakkaansa kuolemaa."
"Mutta", huomautin minä, "te erehdytte suuresti tilastanne: se on lievä sairaus, ja siinä kaikki".
"Oh, se on paljon vakavampaa", vastasi Pauline yhä lempeästi ja surumielisesti hymyillen. "Tunnen, että myrkky on jättänyt syvät jäljet ja että olen hyvin sairas; mutta kuulkaa minua, minä en luovu kaikesta toivosta. Haluan hartaasti elää. Pelastakaa minut toistamiseen, Alfred! Mitä minun pitää tehdä?"
"Teidän on noudatettava tohtorin määräyksiä. Se on helppoa. Yksinkertainen, mutta jatkuvasti samanlainen elämänjärjestys, huvitusta, matkoja."
"Mihin toivoisitte meidän matkustavan? Minä olen valmis."
"Valitkaa itse maa, johon tunnette suurinta vetovoimaa."
"Skotlanti, jos niin tahdotte, kun kerran olemme puolitiessä."
"Skotlanti, olkoon niin!"
Ryhdyin heti matkavalmistuksiin, ja kolme päivää senjälkeen me lähdimme
Lontoosta.
Oleskelimme jonkun aikaa kapean Tweedin rannoilla tervehtiäksemme niitä näillä kauniilla sanoilla, jotka Schiller on pannut Maria Stuartin suuhun:
"Luonto heitti englantilaiset ja skotit keskellä valtamerta olevalle maanpalaselle; hän jakoi sen kahteen eri osaan ja tuomitsi sen asujamet ainaiseen taisteluun sen omistamisesta. Vain Tweedin ahdas uoma eroittaa riitaiset mielet toisistaan, ja monta kertaa on molempien kansojen veri sekautunut sen laineisiin. Tuhannen vuotta ne jo ovat katselleet uhkaavasti toisiaan, käsi miekankahvassa, kummaltakin puolelta virtaa; koskaan ei vihollinen ole hyökännyt Englantiin skotlantilaisten yhtymättä heihin; koskaan ei ole sisällinen sota riehunut Skotlannin kaupungeissa jonkun englantilaisen heiluttamatta tulisoihtua sen muurien yläpuolella; ja näin tulee jatkumaan, ja viha on sovittamaton ja ikuinen siihen päivään saakka, jolloin sama parlamentti yhdistää toisiaan vihaavat kansakunnat kuten kaksi sisarusta, ja jolloin yksi ainoa valtikka ulottuu yli koko saaren."
Tulimme Skotlantiin.
Kuljimme, Walter Scott muassamme, läpi koko tämän runollisen maan, jonka hän vainajien varjoja esiin loihtivan taikurin tavoin on uudestaan kansoittanut sen entisillä asukkailla, pannen niiden joukkoon mielikuvituksensa luomia omituisia ja puoleensavetäviä olentoja. Näimme samat jyrkät rotkotiet, joita myöten viisas Dalgetty matkasi hyvällä Gustavus-hevosellaan. Kävelimme pitkin sen järven rantaa, jonka ylitse Avenelin Valkoinen rouva öisin liiteli sumukuvan kaltaisena. Lepäsimme Lochlevenin linnan raunioilla samalla päivän hetkellä kuin Skotlannin kuningatar pakeni sieltä, ja etsimme Tayn rannoilta taistelupaikan, jossa Tammen Torquil näki seitsemän poikansa kaatuvan aseseppä Smithin miekaniskuista, kuulematta muuta valitusta kuin nämä seitsemän kertaa toistetut sanat: ”Vielä yksi Eacharin puolesta!”.
Tämä matka jää iäti mieleeni onnellisena unena, jollaista tulevaisuus ei minulle enää koskaan tuo. Pauline oli niitä vaikutelmille niin herkkiä luonteita, jotka ovat taiteilijalle ominaisia ja joita ilman matka on vain siirtymistä paikasta toiseen, tavallisen liikkeen kiireellisemmäksi tekemistä, keino huvittaa mieltä niiden esineiden näkemiselläkin, joiden pitäisi sitä askarruttaa. Häneltä ei jäänyt huomaamatta mikään historiallinen muisto, ei yhdenkään esineen pieninkään runollinen piirre välttänyt hänen katsettaan, näkipä hän sen aamun sumussa tai illan hämärässä.
Mitä minuun tulee, olin ainaisen ihastuksen vallassa.
Menneisyydestä ei välillämme vaihdettu sanaakaan siitä päivästä lähtien, jona Pauline ilmaisi sen minulle. Se, mitä oli ollut, häipyi mielestäni, ikäänkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Ainoastaan nykyisyys, joka meitä piti yhdistettyinä, oli minun silmissäni kaikki. Vieraalla maalla, jossa meillä oli vain toinen toisemme, vahvisti yksinäisyys meitä yhdistävät siteet päivä päivältä yhä lujemmiksi. Joka päivä tunsin pääseväni syvemmälle hänen sydämeensä. Joka päivä oli kädenpuristus, hymy, nojautuminen käsivarteen, pään painaminen olkapäälleni, hänen minulle huomispäiväksi tietämättään antama lupaus. Ja kuta enemmän hän siten antautui huostaani, kuta enemmän pyrin saamaan tahattomia ilmauksia hänen sielustaan, sitä enemmän vältin mainitsemasta sanaa rakkaus, peläten, että hän kenties huomaisi meidän jo kauan sitten astuneen ystävyyden rajojen ylitse.
Mitä tulee Paulinen terveyteen, oli tohtorin edellytys jossakin määrin toteutunut. Tämä sieluntoiminta, jota hänessä ylläpitivät olopaikkojen vaihdokset, ja siitä syntyvät muistot johtivat hänen ajatuksensa pois synkistä tapahtumista, jotka painoivat hänen mieltään heti kun ei mikään tärkeä seikka kiinnittänyt itseensä hänen ajatuksiaan. Hän itse alkoi melkein unhottaa; ja samassa määrin kuin menneisyyden kuilut siirtyivät varjoon, alkoi kirkkaampi päivä valaista tulevaisuuden kukkuloita. Hänen elämänsä, jota hän oli luullut läheisen haudan rajoittamaksi, rupesi karkoittamaan pois synkkää näköpiiriään, ja yhä virkistävämpiä tuulahduksia sekoittui siihen tukehduttavaan ilmapiiriin, jonka ympäröimä hän oli tuntenut olevansa.
Vietimme koko kesän Skotlannissa. Sitten palasimme Lontooseen. Tulimme pieneen Piccadillyllä olevaan taloon ja tunsimme sitä iloa, jota matkustushaluisinkin tuntee kotiintulonsa ensimäisinä hetkinä. En tiedä, mitä Paulinen sydämessä tapahtui, mutta minä ainakaan en ollut koskaan ollut niin onnellinen.
Meitä toisiimme liittävä kiintymys oli puhdasta kuin sisarusten välinen rakkaus. Kokonaiseen vuoteen en ollut sanonut Paulinelle, että rakastin häntä; kokonaiseen vuoteen ei Pauline ollut tehnyt minulle vähäisintäkään tunnustusta, ja kuitenkin me luimme toistemme sydämestä kuin avoimesta kirjasta, eikä meillä ollut enää mitään sanottavaa toisillemme. Kaipasinko enempää kuin mitä olin saanut? En tiedä, tässä suhteessani oli jotakin niin suloista, että kenties olisin pelännyt suuremman onnen äkkiä syöksevän sen kehittymään johonkin onnettomaan ja tuntemattomaan suuntaan. Jos en ollutkaan rakastaja, niin olin kuitenkin enemmän kuin ystävä, enemmän kuin veli. Minä olin se runko, johon hän, hento köynnös, nojautui; minä olin se virta, joka juoksussani kuljetin hänen purttansa; minä olin se aurinko, josta hän sai valonsa. Kaikki, mitä hänessä oli, oli olemassa minun kauttani, eikä luultavasti ollut kaukana se päivä, jolloin se, mikä oli olemassa minun kauttani, olisi myöskin olemassa minua varten.
Niin pitkälle olimme ehtineet uudessa elämässämme, kun eräänä päivänä sain äidiltäni kirjeen. Hän ilmoitti minulle, että oli olemassa toiveita sisareni pääsemisestä ei ainoastaan hyväksyttäviin, vaan vieläpä edullisiinkin naimisiin. Kreivi Horace de Beuzeval, jolla oman omaisuutensa lisäksi oli ensimäisen vaimonsa, neiti Pauline de Meulienin jälkeen perimänsä 25,000 livren vuotuiset korkotulot, pyysi Gabrielien kättä.
Onneksi olin yksin, kun avasin tämän kirjeen, sillä hämmästykseni olisi muutoin ilmaissut minut. Eikö tämä uutinen itse asiassa ollut erittäin merkillinen, ja eikö jokin kohtalon uusi salainen neuvo kätkeytynyt tähän ihmeelliseen seikkaan, joka vei kreivi Horacen ainoata hänet tuntevaa miestä kohti? Niin hyvin kuin olinkin oppinut hillitsemään itseäni, huomasi Pauline kuitenkin heti palatessaan, että minulle oli tapahtunut jotakin tavatonta hänen poissaolonsa aikana. Minun ei muuten ollut vaikeata salata häneltä mielenliikutukseni oikeata syytä, sillä heti kun olin lausunut, että perheasiat pakottivat minut matkustamaan Ranskaan, piti hän sitä aivan luonnollisesti eromme aiheuttamana suruna. Hän itse kalpeni ja hänen täytyi istuutua. Meidän piti nyt erota ensi kerran senjälkeen kun olin pelastanut hänet, ja siitä oli jo melkein vuosi. Sitäpaitsi herää toisiaan rakastavissa sydämissä lyhyenkin ja nähtävästi aivan vaarattoman eron edellä syvästi tunnettuja aavistuksia, jotka tekevät eroamisen levottomuutta synnyttäväksi ja tuskaiseksi, sanokoonpa järki rauhoittamiseksemme mitä tahansa.
En saanut menettää hukkaan hetkeäkään. Määräsin sen vuoksi seuraa van päivän lähtöpäiväksi. Menin huoneisiini, ryhtyäkseni tarpeellisiin valmistuksiin. Pauline oli puutarhassa, johon kiiruhdin häntä tapaamaan heti kun työni oli suoritettu.
Näin hänen istuvan samalla penkillä, jolla hän oli kertonut minulle elämänsä tapahtumat. Kuten olen sanonut, ei siitä saakka, jolloin hän oli, niin todellisesti kuin yleensä luultiin, nukkunut kuoleman uneen, ollut Ranskasta kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Mutta kenties hän lähestyi tämän rauhan rajaa, ja kenties hänen tulevaisuutensa piankin solmiutuisi uudelleen kiinni entisyyteen, jota kaikin voimineni olin koettanut hänen mielestään karkoittaa. Tapasin hänet surumielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Istuuduin hänen viereensä. Hänen ensimäiset sanansa osoittivat, miksi hän oli niin mietteissään.
"Te matkustatte siis?" sanoi hän.
"Minun täytyy, Pauline!" vastasin äänellä, jota koetin saada levolliseksi. "Te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, että on olemassa tapahtumia, jotka pitävät meitä vallassansa, eroittavat meidät paikoista, joita emme tahtoisi hetkeksikään jättää, kuljettaen meitä kuin tuuli lehtiä. Äitini ja sisareni onni, oma onneni, josta en puhuisi, jos se yksin olisi kysymyksessä, riippuu siitä, kuinka nopeasti teen tämän matkan."
"Lähtekää sitten", sanoi Pauline surullisesti, "lähtekää, kun se kerran on välttämätöntä. Mutta älkää unhottako, että teillä Englannissakin on sisar, jolla ei ole äitiä, sisar, jonka ainoa onni tästälähin riippuu teistä ja joka toivoisi voivansa tehdä jotakin teidän omaksi onneksenne!"
"Oi, Pauline!" huudahdin minä syleillen häntä, "sanokaa minulle, epäilettekö hetkeäkään rakkauttani! Ettekö usko, että eroan teistä särkynein sydämin? Ettekö usko, että elämäni onnellisin hetki on silloin, kun tulen takaisin tähän pieneen asuntoon, joka eroittaa meidät koko maailmasta? Ettekö usko, että tämä sisarus-elämä teidän kanssanne, tämä elämä, johon sisältyy vain toiveita vielä onnellisemmista päivistä, on minulle suurempi onni kuin olen koskaan uskaltanut toivoakaan? Oi, sanokaa minulle, ettekö usko sitä!"
"Uskon", vastasi Pauline, "sillä sen epäileminen olisi epäkiitollista. Teidän rakkautenne minua kohtaan on ollut niin hienotunteista ja ylevää, että voin punastumatta mainita sen yhtenä hyveistänne. — Mitä tulee toivomaanne suurempaan onneen, Alfred, niin sitä en käsitä. Onnemme, siitä olen varma, riippuu suhteemme puhtaudesta, ja mitä omituisempi ja kenties ainoalaatuinen asemani on, mitä vapaampi olen kaikista velvollisuuksistani yhteiskuntaa kohtaan, sitä ankarammin minun on noudatettava niitä itseeni nähden."
"Oi, niin… niin", vastasin minä, "ymmärrän teidän ajatuksenne, ja rangaiskoon Jumala minua, jos konsanaan koettaisin riistää kukkasta marttyyrinkruunustanne, pannakseni sen sijaan omantunnon okaan. Mutta saattaahan sattua tapauksia, jotka tekevät teidät vapaaksi; itse se elämäntapa, jota kreivi viettää, anteeksi, että palaan tähän asiaan, panee hänet enemmän kuin mikään muu alttiiksi…"
"Oi, niin, niin, minä tiedän sen. Ja luuletteko, että koskaan katson vapisematta sanomalehteen? Ajatus, että voisin saada nähdä nimen, joka minulla on ollut, esiintyvän verisen oikeudenkäynnin yhteydessä, sen miehen, jota olen nimittänyt puolisokseni, häpeällisen kuoleman uhkaamana — no niin, mitä tarkoitatte onnella tässä tapauksessa, edellyttäen, että voisin elää kauemmin kuin hän?"
"Oh, ensiksikin — ja ennen kaikkea, Pauline, siitä huolimatta te olisitte puhtain ja enimmin ihailtu nainen — eikö hän itse ole pitänyt huolta siitä, että olette häneltä turvassa ja ettei ainoakaan tahra hänen verestään voi tarttua teihin? Mutta minä en tahtonut puhua siitä, Pauline! Jossakin yöllisessä hyökkäyksessä, vieläpä kaksintaistelussakin, voi kreivi menettää henkensä. Hirveätä on, minä tiedän sen, ettei ole muuta onnellisuudentoivoa kuin mitä kohoaa haavoitetun verestä ja kuolevan viimeisestä huokauksesta! Mutta eikö sellainen loppu olisi teille itsellenne sattuman hyvätyö, kohtalon suoma unho?"
"Entä sitten?" sanoi Pauline kysyvästi.
"Eikö silloin, Pauline, sillä miehellä, joka ehdoitta on tullut ystäväksenne, suojelijaksenne, veljeksenne, olisi oikeutta muuhun nimeen?"
"Mutta onko tämä mies tarkoin ajatellut, mihin hän sitoutuu pyrkiessään saamaan tuon nimen?"
"Epäilemättä, ja hän näkee siinä pelkkiä lupauksia onnesta, voimatta keksiä mitään pelon syytä."
"Onko hän ajatellut, että minä olen ranskalainen maanpakolainen, että kreivin kuolema ei peruuta tätä pannaanjulistusta, ja että samoin kuin olen kohdellut hänen elämäänsä, tahdon kohdella myöskin hänen muistoansa?"
"Pauline", sanoin minä, "minä olen ajatellut kaikkea. Se vuosi, jonka olemme viettäneet yhdessä, on ollut elämäni onnellisin. Olen sanonut teille, ettei mikään side kiinnitä minua yhteen maailmanpaikkaan enempää kuin toiseenkaan. Siitä maasta, jossa te oleskelette, tulee minun isänmaani."
"No hyvä", sanoi Pauline niin suloisella äänellä, että se antoi enemmän toiveita kuin mitkään lupaukset, "palatkaa matkaltanne samalla tavoin ajatellen! Odottakaamme toivoen tulevaisuutta ja luottakaamme Jumalaan!"
Heittäydyin hänen jalkoihinsa ja suutelin hänen polviaan. Samana yönä lähdin Lontoosta, ja puolenpäivän tienoissa olin Havressa. Otin heti kyytihevosen, ja kello yksi yöllä olin äitini luona.
Hän oli eräässä illatsussa Gabrielien kanssa. Kysyin missä, ja sain tietää, että he olivat Englannin lähettilään loordi G:n luona. Tiedustin, olivatko he lähteneet yksin; minulle vastattiin, että kreivi Horace oli noutanut heidät. Muutin nopeasti pukua, istuuduin pika-ajurin rattaille ja ajoin Englannin lähetystöön.
Kun tulin perille, olivat useat vieraat jo lähteneet, salongeista alkoi väki vähetä. Niin paljon siellä sentään oli ihmisiä, että saattoi huomaamatta mennä sisälle. Pian havaitsin äitini, joka istui, ja sisareni, joka tanssi. Edellinen tyynenä kuin tavallisesti, jälkimäinen lapsellisen iloisena. Pysähdyin ovelle. En ollut tullut sinne siksi, että minut otettaisiin vastaan ja sanottaisiin tervetulleeksi, sitäpaitsi etsin erästä kolmatta henkilöä, jonka aavistin olevan lähettyvillä. Kauan minun ei tarvinnutkaan tarkkailla. Kreivi Horace seisoi nojaten minua vastapäätä olevaan oveen.
Tunsin hänet ensi silmäyksellä; se oli se mies, jonka Pauline oli kuvannut; se oli sama, tuntematon, jonka olin pikaisesti nähnyt kuutamossa luostarin raunioilla. Näin hänessä kaikki, mitä etsin: hänen levolliset ja kalpeat kasvonsa, hänen vaalean tukkansa, joka teki hänet nuoren näköiseksi, hänen mustat silmänsä, jotka antoivat hänen piirteilleen niin ihmeellisen leiman, ja vihdoin vielä otsarypyn, jonka kai olisi nyt vuoden kuluttua pitänyt olla vielä pitempi ja syvempi huolista, jollei omantunnon soimauksista.
Tanssin loputtua Gabrielle palasi istumaan äitini viereen. Heti pyysin emästä palvelijaa menemään rouva de Nervalin ja hänen tyttärensä luokse ja sanomaan heille, että joku odotti heitä päällysvaatehuoneessa. Äitini ja sisareni huudahtivat minut nähdessään hämmästyksestä ja ilosta. Me olimme yksin; saatoin syleillä heitä. Äitini ei voinut uskoa silmiään, jotka näkivät minut, eikä käsiään, jotka puristivat minua hänen rintaansa vasten. Olin tullut niin kovin nopeasti, että hän tuskin oli luullut kirjeensäkään vielä saapuneen perille. Edellisenä päivänä samaan aikaan olinkin vielä Lontoossa.
Ei äitini eikä sisarenikaan aikonut palata tanssisalonkiin. He ottivat ylleen päällysvaatteensa ja käskivät toimittamaan vaunut portaiden eteen. Gabrielle kuiskasi silloin muutamia sanoja äidilleni.
"Se on oikein", sanoi äitini. "Ja kreivi Horace…"
"Menen huomenna hänen luoksensa ja esitän anteeksipyyntönne", vastasin minä.
"Kas, tuolla hän tuleekin", sanoi Gabrielle.
Kreivi oli huomannut, että naiset poistuivat salongista, ja kun hän ei nähnyt heidän hetken kuluttua palaavan, oli hän lähtenyt etsimään ja tapasi heidät nyt lähtövalmiina.
Myönnän, että vavahdin koko olemukseltani, kun näin tämän miehen astuvan meitä kohti. Äitini tunsi käsivarteni jännittyvän, hän näki katseeni kohtaavan kreivin katseen, ja sellaisen äidillisen vaiston ohjaamana, joka etukäteen aavistaa kaikki vaarat, kiiruhti hän, ennenkuin kumpikaan meistä ehti mitään virkkaa, sanomaan:
"Anteeksi, herra kreivi; se on poikani, jota emme ole nähneet kokonaiseen vuoteen ja joka vast'ikään on palannut Lontoosta." Kreivi kumarsi.
"Hyvä rouva", lausui hän lempeällä äänellä, "pitäisikö minun yksin olla suruissani tästä paluusta ja riistääkö se minulta onnen saattaa teidät täältä kotiinne?"
"Se on melkein varmaa, hyvä herra", vastasin minä, vaivoin kyeten hillitsemään itseäni; "sillä missä minä olen, siellä ei äitini eikä sisareni tarvitse ketään muuta saattajaa".
"Mutta se on kreivi Horace", huomautti äitini vilkkaasti, kääntyen minuun päin.
"Minä tunnen sen herran", vastasin minä äänellä, jota koetin tehdä niin loukkaavaksi kuin suinkin.
Huomasin äitini ja sisareni vuorostaan vapisevan. Kreivi kävi kalmankalpeaksi, mutta mikään muu kuin tämä kalpeus ei osoittanut hänen mielenliikutustaan. Hän näki äitini pelon, ja osoittaen sellaista maailmanmiehen taitoa, joka näytti minulle, millainen itseni kenties olisi pitänyt olla, hän kumarsi ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein hänen menoaan; sitten, kun häntä ei enää näkynyt, veti hän minut nopeasti ovelle ja sanoi:
"Lähtekäämme! Nopeasti!"
Menimme portaita alas, nousimme vaunuihin ja pääsimme pian kotiin. Koko matkalla emme puhuneet sanaakaan.
XV.
KAKSINTAISTELU.
On kuitenkin helppo tajuta, että sydämemme oli täynnä monenkaltaisia ajatuksia, ja heti kun äitini oli astunut sisään, antoi hän Gabriellelle merkin, että tämä vetäytyisi huoneeseensa. Lapsiraukka ojensi minulle otsansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä. Mutta tuskin hän oli tuntenut huulieni koskettavan sitä ja käsivarsieni painavan häntä rinnalleni, kun hän puhkesi itkuun. Katseeni, joka suuntautui häneen, tunkeutui silloin hänen sydämeensä saakka, ja minä tunsin sääliä häntä kohtaan. "Pikku sisko raukka", sanoin minä, "sinun ei pidä panna minun syykseni asioita, jotka ovat minua mahtavampia. Jumala se määrää tapaukset, ja tapaukset vallitsevat ihmistä. Isäni kuoleman jälkeen minä vastaan sinusta sinun itsesi edessä; minun asiani on valvoa sinun elämääsi ja tehdä se onnelliseksi."
"Oi, niin, niin, sinulla on oikeus käskeä", vastasi Gabrielle, "ja minä tottelen sinun määräyksiäsi. Ole levollinen; mutta en voi olla pelkäämättä, vaikka en tiedä mitä pelkään, enkä itkemättä, vaikka en tiedä, mitä itken."
"Rauhoitu", sanoin minä, "suurin vaaroistasi on nyt ohitse, kiitos olkoon taivaan, joka varjeli sinua! Mene huoneeseesi ja rukoile, niinkuin nuoren sydämen tulee rukoilla; rukous karkoittaa pelon ja ehkäisee kyyneleet!"
Gabrielle syleili minua ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein hänen poistumistaan. Kun ovi oli lukittu, kysyi hän:
"Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Se merkitsee, rakas äiti", vastasin minä kunnioittavasti, mutta järkähtämättömästi, "että avioliitto, josta kirjeessänne mainitsitte, on mahdoton, ja että Gabriellesta ei voi tulla kreivi Horacen puolisoa".
"Mutta minä olen jo melkein antanut lupaukseni", huomautti äitini.
"Minä otan vapauttaakseni teidät siitä."
"Mutta sanohan miksi, ilman mitään syytä?"
"Pidättekö minua niin järjettömänä", huomautin, "että tahtoisin rikkoa jotakin niin pyhää kuin annetun sanan, jollei minulla olisi siihen syytä?"
"Mutta sinä kai mainitset sen minulle, toivoakseni?"
"Mahdotonta, mahdotonta, äiti, minua estää vala sitä tekemästä."
"Minä tiedän, että kreivi Horacesta puhutaan paljon, mutta vielä ei ole voitu todistaa mitään. Uskotko sinä kaiken tuon panettelun todeksi?"
"Minä uskon silmiäni, rakas äiti. Minä olen nähnyt!"
"Oh!"
"Kuulkaa minua! Te tiedätte, rakastanko teitä ja sisartani; te tiedätte, voinko minä, kun on kysymyksessä teidän molempien menestys, kevytmielisesti tehdä järkähtämättömän päätöksen; te tiedätte vihdoin, saatanko, minä niin äärettömän tärkeässä tapauksessa kuin tässä säikähdyttää teitä valheella. No niin, rakas äiti, minä sanon, minä vakuutan, että jos tämä liitto olisi syntynyt, jos en olisi ehtinyt perille ajoissa, jos isäni ei olisi poissaollessani noussut haudastaan astuakseen tyttärensä ja tämän miehen väliin, jos Gabriellea nyt nimitettäisiin rouva de Beuzevaliksi, ei minulla olisi muuta kuin yksi tehtävä jäljellä, ja sen minä tekisin. Se olisi: viedä pois teidät ja tyttärenne, paeta Ranskasta kanssanne siinä tarkoituksessa, ettemme koskaan enää palaisi, ja etsiä jostakin maasta unhotusta ja piilossaolevaa suojapaikkaa sen häpeän asemasta, joka odottaisi meitä kotimaassamme."
"Mutta etkö voi ilmoittaa minulle…?"
"En voi ilmoittaa mitään. Olen vannonut valan. Jos voisin puhua, tarvitsisi minun lausua vain yksi sana, ja sisareni olisi pelastettu."
"Uhkaako häntä siis jokin vaara?"
"Ei, ei ainakaan niin kauan kun minä elän."
"Jumalani! Jumalani!" huudahti äitini, "sinä säikähdytät minut!"
Näin, että olin tahtomattani mennyt liian pitkälle.
"Kuulkaa minua", jatkoin; "ehkä kaikki tämä on helpompaa kuin pelkään. Mitäänhän ei vielä ole varmasti päätetty teidän ja kreivin kesken, mitään ei tiedetä ulkopuolella, epämääräinen huhu, joitakin arvailuja eikä mitään muuta, vai kuinka?"
"Kreivi saattoi meitä tänä iltana toisen kerran."
"No hyvä, äiti rakas, käyttäkää hyväksenne ensimäistä veruketta, jonka keksitte, ollaksenne ottamatta ketään vastaan; sulkekaa ovenne kaikilta ja myöskin kreiviltä. Minä otan ilmoittaakseni hänelle, että hänen käyntinsä eivät hyödyttäisi mitään."
"Alfred", sanoi äitini säikähtyneenä, "ennen kaikkea pidä mielessäsi viisautta, sääliä ja varovaisuutta. Kreivi ei ole sellainen mies, jonka voi tällä tavoin karkoittaa, ilman hyväksyttävää syytä."
"Olkaa levollinen, äiti-kulta, minä otan kaikessa tarkasti huomioon sopivaisuuden vaatimukset. Mitä tulee hyväksyttävään syyhyn, niin ilmoitan hänelle kyllä riittävän syyn."
"Tee niinkuin tahdot; sinä olet perheen päämies, Alfred, enkä minä tee mitään vastoin tahtoasi; mutta Jumalan tähden, harkitse jokaista sanaa, jonka sanot kreiville, ja jos hylkäät hänen kosintansa, niin tee se niin lievästi kuin voit." — Äitini näki minun ottavan kynttilän ja aikovan jättää hänet. — "Niin, sinä olet oikeassa", jatkoi hän; "minä en ajatellut väsymystäsi. Mene huoneeseesi, huomenna ehdimme puhua asiasta enemmän."
Menin hänen luoksensa ja syleilin häntä. Pitäen yhä kiinni kädestäni hän sanoi:
"Lupaathan säästää kreivin ylpeyttä?"
"Minä lupaan sen, äiti."
Syleilin häntä vielä kerran ja poistuin.
Äitini oli oikeassa: olin nääntymässä väsymyksestä. Laskeuduin levolle ja nukuin yhtä mittaa seuraavaan aamuun kello kymmeneen.
Kun heräsin, huomasin kreiviltä tulleen kirjeen; sitä odotinkin. En kuitenkaan ollut luullut, että hän siihen määrin säilyttäisi levollisuutensa ja mielenmalttinsa. Se kelpasi malliksi kohteliaisuudesta ja hienosta käyttäytymisestä. Kas tällainen se oli:
"Hyvä herra!
Niin hartaasti kuin olisin toivonutkin tämän kirjeen joutuvan pian käsiinne, en kuitenkaan ole tahtonut lähettää sitä teille ystävän enkä myöskään palvelijan välityksellä. Vaikka se tällaisissa tapauksissa onkin yleistä, olisi se voinut herättää levottomuutta henkilöissä, jotka ovat teille rakkaita ja joita te, toivoakseni, siitä huolimatta mitä eilen tapahtui loordi G:n luona, sallitte minun pitää tuttavina, jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.
Te ymmärrätte kuitenkin, hyvä herra, että meidän kesken vaihdetut harvat sanat vaativat selitystä. Tahtoisitteko olla niin hyvä ja määrätä ajan sekä paikan, missä voitte sen antaa minulle? Asian laatuun katsoen luulen olevan tärkeätä, että se jää salaiseksi, ja että sitä ei ole todistamassa muita kuin ne, joita se suoranaisesti koskee. Jos niin haluatte, otan kuitenkin mukaani kaksi ystävääni.
Luulen eilen osoittaneeni teille, että jo pidin teitä veljenäni. Olkaa vakuutettu siitä, että minun olisi hyvin vaikea luopua, tästä nimityksestä, ja että minun pitäisi tehdä mitä suurinta väkivaltaa tunteilleni ja toiveilleni, voidakseni milloinkaan kohdata teitä vastustajananani tai vihollisenani.
Kreivi Horace."
Vastasin heti:
"Herra kreivi!
Te ette ollut erehtynyt; odotin kirjettänne, ja minä kiitän teitä vilpittömästi siitä, että toimititte sen minulle niin varovaisesti. Kun tämä varovaisuus olisi kuitenkin turhaa teihin nähden, ja kun on tärkeätä, että pian saatte vastaukseni, pyydän teitä suvaitsemaan, että lähetän palvelijani sitä tuomaan.
Kuten itse olette lausunut, on selitys meidän kesken välttämätön; se voi tapahtua jo tänään, jos niin haluatte. Lähden ratsastamaan ja olen kahdestatoista yhteen Boulognen metsässä, Allée de la Muettella. Minun ei tarvitse sanoa teille, herra kreivi, että olisin ihastuksissani, jos tapaisin teidät siellä. Mitä todistajiin tulee, niin olen aivan samaa mieltä kuin tekin, että niitä ei tarvita tässä ensimäisessä kohtauksessamme.
Jotta olisin vastannut kirjeenne jokaiseen kohtaan, on minun nyt puhuttava enää vain tunteistani teitä kohtaan. Toivoisin hartaasti, että ne lähtisivät sydämestäni, mutta pahaksi onneksi on omatuntoni niiden määrääjänä.
Alfred de Nerval."
Kun tämä kirje oli kirjoitettu ja lähetetty, menin äitini .. luokse. Hän oli tosiaankin tiedustanut, eikö kreivi Horacelta ollut tullut mitään viestiä, ja minä huomasin hänen olevan levollisempi, kun hän oli saanut kuulla palvelijain vastauksen. Gabrielle oli pyytänyt ja saanut luvan pysyä huoneessaan.
Aamiaisen jälkeen tuotiin hevoseni portaitten eteen, kuten olin määrännyt. Käskyäni oli toteltu, satulassa oli pyssykotelo. Panin siihen pari erinomaista luodilla panostettua kaksintaistelupistoolia; en ollut unhottanut, että kreivi Horace ei koskaan kulkenut aseitta.
Olin määrätyllä paikalla neljännestä yli yhdentoista, niin malttamaton olin ollut. Ratsastin lehtokujan päästä päähän; kun käännyin takaisin, huomasin ratsastajan vastakkaisessa päässä. Se oli kreivi Horace. Tuskin olimme tunteneet toisemme, ennenkuin kiihdytimme hevosemme laukkaan ja kohtasimme toisemme käytävän puolivälissä. Huomasin, että hänellä oli, samoin kuin minullakin, pistoolikotelo satulassa.
"Te näette", lausui kreivi tervehtien minua kohteliaasti ja hymyhuulin, "että halusin yhtä hartaasti tavata teitä kuin te minua, sillä me olemme molemmat tulleet liian aikaisin".
"Olen matkustanut sata lieuetä yhdessä vuorokaudessa, herra kreivi, jotta saisin tämän kunnian", vastasin, tervehtien minäkin. "Siitä näette, etten ole velkaa teille."
"Edellytän, ettei niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän nopeuden, pidetä minulta salassa. Ja vaikka toivoni saada tutustua teihin ja puristaa kättänne olisi helposti voinut saattaa minut tekemään sellaisen matkan vielä lyhyemmässä ajassa, jos se olisi mahdollista, en luulottelekaan, että sellainen syy olisi saattanut teidät jättämään Englannin."
"Arvaatte oikein, herra kreivi. Tärkeimmät seikat, perheasiat, joissa kunniamme oli vähällä joutua vaaraan, ovat olleet aiheena Lontoosta-lähtööni ja Pariisiin-tulooni."
"Teidän käyttämänne sanat", lausui kreivi Horace kumartaen uudelleen, ja hänen hymynsä kävi vähitellen yhä katkerammaksi, "suovat minun toivoa, ettei tätä matkaa ole aiheuttanut se kirje, jonka olette saanut äidiltänne ja jossa hän ilmoitti teille ehdotuksen neiti Gabrielle de Nervalin ja minun välisestäni avioliitosta."
"Te erehdytte", vastasin minä kumartaen, "sillä minä olen tullut tänne ainoastaan ehkäistäkseni tämän avioliittoaikeen, joka ei saa toteutua".
Kreivi kalpeni, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen. Mutta melkein heti palautui taas hänen tavallinen tyyneytensä.
"Toivon", sanoi hän, "että annatte arvoa sille tunteelle, joka saa minut levollisena kuuntelemaan kummallista vastaustanne. Tämä kylmäverisyys, hyvä herra, on todistus halustani päästä teidän sukulaiseksenne; ja se halu on niin voimakas, että olen kärkäs ulottamaan kysymykseni vielä loitommalle. Tahtoisitteko osoittaa minulle sen kunnian, että sanotte, mitkä syyt ovat voineet herättää teissä tämän silmittömän vastenmielisyyden, jonka niin suoraan ilmaisette? Ratsastakaamme rinnatusten ja jatkakaamme keskustelua."
Otin saman vauhdin kuin hänkin, ja me ratsastimme pitkin puistokäytävää ikäänkuin, olisimme olleet hyvät ystävät.
"Minä kuuntelen, hyvä herra", ryhtyi kreivi jälleen puhumaan.
"Sallikaa minun aluksi", vastasin, "oikaista luulonne siitä, mitä teistä ajattelen. Se ei ole sokeata vastenmielisyyttä, se on harkittua halveksimista."
Kreivi nousi seisomaan jalustimissa, niinkuin olisi hänen kärsivällisyyttään koeteltu äärimmäisyyteen saakka. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, ja äänellä, jossa oli vaikea huomata vähintäkään mielenliikutusta, hän sanoi:
"Sellaiset ajatustavat, hyvä herra, ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea on vaarallista esittää niitä julkisesti, ennenkuin tuntee täydellisesti sen, joka on niiden aiheuttaja."
"Ja kuka sanoo teille, hyvä herra, etten täydellisesti tunne teitä?" vastasin minä, katsoen häntä tiukasti kasvoihin.
"Jollei kuitenkaan muistini petä, näin teidät eilen ensi kerran."
"Ja sentään on sattuma tai oikeammin kohtalo jo ennen vienyt meidät yhteen. Totta on, että silloin oli yö, ja että te ette nähnyt minua."
"Auttakaa muistiani", sanoi kreivi, "minä olen hyvin huono selittämään arvoituksia".
"Olin Grand-Prén luostarin raunioissa syyskuun seitsemännen- ja kahdeksannenkolmatta päivän välisenä yönä."
Kreivi hätkähti ja tarttui pistoolikoteloonsa; minä tein saman liikkeen; hän huomasi sen.
"No niin?" sanoi hän ja tyyntyi taas heti.
"No niin! Minä näin teidän tulevan holvista ja kaivavan avaimen maahan."
"Ja minkä päätöksen teitte kaikkien näiden huomioittenne johdosta?"
"Sen, etten anna teidän murhata neiti Gabrielle de Nervalia niinkuin koetitte murhata neiti Pauline de Meulienin."