Kuollut maailmalta (Pauline)

language: Finnish

KUOLLUT MAAILMALTA (PAULINE)

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomentanut

Aukusti Simelius

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1921.

SISÄLLYS:

   I. Eräs nauta.
  II. Myrsky.
 III. Öinen näky.
  IV. Haudan salaisuus..
   V. Hyvästijättö.
  VI. Uusi koti.
 VII. Tiikerinpyynti.
VIII. Jälleennäkeminen.
  IX. Ratkaisu.
   X. Äkillinen matka.
  XI. Odottamattomia tapauksia.
 XII. Selitys.
XIII. Hautakammio.
 XIV. Muuan avioliitto-aie.
  XV. Kaksintaistelu.
 XVI. Loppu.

I.

ERÄS HAUTA.

Muuanna lauantai-iltana, lopulla vuotta 1834, olimme kokoontuneet pieneen salonkiin, joka oli Grisierin miekkailuhuoneen vieressä. Harjoitusmiekka kädessä ja sikaari suussa me kuuntelimme opettajamme syvämietteisiä neuvoja, joita silloin tällöin keskeyttivät jotkut aineeseen soveltuvat kaskut, kun ovi avautui ja Alfred de Nerval astui sisään.

Ne, jotka ovat lukeneet kertomuksen Sveitsin-matkastani, muistavat kenties tämän nuoren miehen; hän saattoi erästä salaperäistä ja hunnutettua naista, jonka ensi kerran näin Fruelenin luona, kun yhdessä Francescon kanssa kiiruhdin ehtiäkseni veneeseen, jonka piti viedä meidät Wilhelm Tellin kivelle. He eivät varmaankaan ole unhottaneet, että Alfred de Nerval, jonka tässä tilaisuudessa toivoin saavani matkatoverikseni, kaukana siitä, että olisi odottanut minua, päinvastoin kiirehti aluksen lähtöä, ja että hän, loitotessaan rannasta minun vielä ollessani kolmensadan askeleen päässä siitä, teki minulle kädellään merkin, joka yht'aikaa oli hyvästijättö ja ystävyyden-ilmaisu ja jonka ymmärsin seuraavasti: "Anteeksi, veli hyvä! Tahtoisin mielelläni tavata sinut; mutta minä en ole yksinäni, ja…" Tähän minä vastasin toisella viittauksella, jonka piti merkitä: "Ymmärrän täydellisesti."

Jäin sinne ja alistuin nurkumatta tähän hänen menettelyynsä, niin kovalta kuin se minusta näyttikin, kun en veneen ja soutajien puutteessa voinut päästä lähtemään sieltä ennenkuin seuraavana päivänä. Palatessani hotelliin kysyin, tunnettiinko siellä tätä naista, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli että hän näytti hyvin kärsivältä ja että hänen nimensä oli Pauline.

Olin tykkänään unohtanut tämän kohtauksen, kun eräällä matkallani Pfeffersin kuumille lähteille kohtasin pitkässä maanalaisessa käytävässä Alfred de Nervalin kävelemässä rinnatusten saman naisen kanssa, jonka ennen olin nähnyt Fruelenin luona ja joka siellä oli edellämainitulla tavalla osoittanut toivovansa pysyä tuntemattomana. Tälläkin kertaa hän näytti haluavan samalla tavoin jäädä oudoksi; sillä hänen ensimäinen liikkeensä ilmaisi, että hänen teki mieli kääntyä. Pahaksi onneksi ei voinut poiketa oikealle eikä vasemmalle siltä tieltä, jota me kuljimme; se oli polku, tehty kahdesta liukkaasta ja kosteasta lankusta, jotka sensijaan että olisivat johtaneet suoraan yli kuilun, missä Tamina kohisten vyöryi yli mustan marmori-uomansa, oli asetettu pitkin luolan yhtä seinämää, lähes neljänkymmenen jalan korkeuteen virran ylitse, kallioon tuettujen pylväiden varaan. Ystäväni salaperäinen seuralainen, joka näki paon olevan mahdottoman, laski harson kasvoilleen ja jatkoi kulkuaan minua kohti.

Olen maininnut sen ihmeellisen vaikutuksen, jonka teki minuun tämän naisen näkeminen, kun hän valkoisena ja ilmavana, aaveen kaltaisena käveli jyrkänteen reunaa näyttämättä välittävän siitä sen enempää kuin jos olisi jo kuulunut toiseen maailmaan. Hänen lähestyessään puristauduin kiinni vuoren seinämään viedäkseni tilaa niin vähän kuin mahdollista. Alfred tahtoi antaa hänen mennä yksin, mutta hän kieltäytyi päästämästä irti hänen käsivarttaan, niin että me kaikki kolme olimme silmänräpäyksen ajan korkeintaan kyynärän levyisellä porraspuulla; mutta se silmänräpäys oli pikainen kuin salama. Tämä ihmeellinen nainen kumartui äkkijyrkänteen ylitse kuin keijukainen, joka taivuttautuu virran uomaan päin ja antaa vyöharsonsa liehua kuohuissa, ja pääsi ohitseni kuin ihmeen kautta, ei kuitenkaan niin nopeasti, etten olisi ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit ja levolliset, vaikkakin kalpeat ja sairauden riuduttamat. Silloin tuntui minusta siltä kuin en nyt olisi nähnyt ensi kertaa näitä kasvoja; sielussani heräsi epäselvä muisto toisesta ajasta, muisto salongeista, tanssiaisista ja juhlista. Minusta näytti siltä kuin olisin nähnyt tämän nyt niin surullisen ja riutuneen naisen ennen iloisena, punastuvana ja kukkasin seppelöitynä hajuvesien tuoksussa ja soiton pyörteissä leijuvan kaihomielisen valssin tai helskyvän iloisen polkan tahdissa. Mutta missä? Sitä en tiennyt. Milloin? Sitä minun oli mahdoton sanoa; se oli ilmestys, unelma, kaukainen kaiku muistoissani, siinä ei ollut mitään varmaa eikä todellista, ja se pakeni minua niin kuin olisin koettanut tarttua kiinni kangastukseen.

Palatessani sieltä päätin, että minun on nähtävä hänet vielä kerran, vaikkapa minun tähän päämäärään päästäkseni täytyisi rikkoa hienotunteisuuden vaatimuksia vastaan. Mutta kun tulin takaisin, olivat sekä Alfred että hän jo ehtineet poistua Pfeffersistä, vaikka olin ollut poissa enintään vain puoli tuntia.

Kaksi kuukautta oli kulunut tästä toisesta kohtauksesta. Olin Bavenossa, joka on lähellä Lago Maggioren rantaa. Oli kaunis syysilta; aurinko oli laskeutunut alppien taakse, ja hämärä verhosi jo itäisen taivaan, jolle alkoi sinne tänne ilmestyä tähtiä. Huoneeni ikkuna oli kukkasten peittämää pengermää kohti. Astuin alas ja olin keskellä ruusupensas-, myrtti- ja oranssimetsää. En voinutkaan kestää kiusausta, vaan taitoin muutamia tuoksuvia oksia ja menin nojautumaan punaisesta graniitista tehtyä aitaa vasten, jota eroitti järvestä vain Genevestä Milanoon johtava maantie.

Olin tuskin ehtinyt perille, kun kuu nousi Seston taholta ja sen hohde alkoi hiipiä pitkin näköpiiriä rajoittavien vuorten kylkiä ja yli veden, joka uinui jalkojeni ääressä tasaisena ja loistavana, tavattoman suuren kuvastimen kaltaisena. Kaikki oli hiljaista; ei äännähdystäkään kuulunut, ei maasta, ei järveltä eikä taivaalta, ja yö alkoi kulkunsa valtavan juhlallisessa ja surumielisessä hiljaisuudessa. Rauhaa häiritsi kuitenkin pian vaunujen kolina; ne tulivat Domo d’Ossolasta ja lähestyivät nopeasti. Tien taipeessa näkyivät postivaunut, joita veti kaksi nelistävää hevosta ravintolaa kohti. Noin kahdensadan askeleen päässä minusta läimäytti ajaja lujasti ruoskallaan, ilmoittaakseen odottavalle virkaveljelleen tulonsa. Pian sen jälkeen natisikin suuri ravintolan portti saranoillaan, ja toinen valjakko tuli sieltä esiin. Samassa vaunut pysähtyivät sen pengermän alle, jonka reuna-aitaa vasten nojauduin.

Yö oli, kuten olen sanonut, niin puhdas, niin läpinäkyvä ja tuoksujen täyttämä, että matkustajat olivat, voidaksensa nauttia ilman vienoja höyryjä, laskeneet alas vaunujen kuomun. Heitä oli kaksi, nuori mies ja nuori nainen. Nainen, joka oli kiedottu suureen liinaan tai vaippaan, istui pää taaksepäin nojautuneena, nuoren miehen käsivarsi ympärillään. Tällöin tuli siihen ajaja kynttilä kädessä sytyttämään vaunujen lyhtyjä; valonsäde sattui matkustavaisten kasvoihin, ja minä tunsin Alfred de Nervalin ja Paulinen.

Aina nuo kaksi. Näytti siltä kuin olisi voima, jolla oli määrätympi tarkoitusperä kuin sattumalla, johtanut meidät kohtaamaan toisemme. Aina tuo nainen, mutta nyt niin muuttuneena siihenkin verrattuna, millainen hän oli Pfeffersissä, niin kalpeana, niin kuolevana, että hän oli vain pelkkä varjo. Ja kuitenkin herättivät hänen kuihtuneet piirteensä yhä vielä sielussani sen epäselvän naiskuvan, joka uinui muistojeni kätköissä ja joka aina, kun nämä nopeasti haihtuvat näyt tulivat eteeni, nousi pinnalle ja leijui aatosteni yllä kuten Ossianin unikuvat usvapilvien yläpuolella.

Olin vähällä puhutella Alfredia, mutta muistin, kuinka hartaasti hänen seuralaisensa halusi pysyä huomaamattomana. Ja kuitenkin veti minua hänen puoleensa niin syvä säälintunne, etten voinut vastustaa toivomustani antaa hänen ainakin jollakin tavoin tietää edes jonkun rukoilevan, ettei hänen sammuva henkensä, joka oli kohoamaisillaan ylös maan pinnalta, ennen aikojaan jättäisi ihastuttavaa ruumista, jossa se asui. Otin käyntikortin taskustani ja kirjoitin lyijykynällä sen toiselle puolen: "Suojelkoon Jumala matkustavaisia, lohduttakoon huolissaan olevia ja lääkitköön kärsiviä!" Pistin kortin poimimaani kukkavihkoon, jonka pudotin vaunuihin. Samassa ne lähtivät liikkeelle, mutta siksi hitaasti, että ehdin nähdä Alfredin kurottautuvan ulos ajoneuvoista ja vievän käyntikorttiani valon lähelle. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin, viittasi kädellään, ja vaunut katosivat tien mutkan taakse.

Majatalon ihastuttava paikka, se kun oli alppien ja niiden juurelta alkavan tasangon välillä, levollinen ja samalla vilkas näytelmä, jonka tarjosi Lago Maggiore kolmine saarineen — yksi niistä on puutarha, toinen kylä ja kolmas palatsi —, vuoria peittävä talven ensimäinen lumi ja Välimereltä tuleva syksyn viimeinen lämpö, kaikki tämä pidätti minua kahdeksan päivää Bavenossa; senjälkeen matkustin Aronaan ja Aronasta Sesto Calendeen.

Siellä minua odotti viimeinen muisto Paulinesta; siellä oli sammunut tähti, jonka olin nähnyt taivaalla väikkyvän; siellä oli jalka, joka niin kerkeänä astui kuilun reunamaa, kompastunut hautaa kohden; ja riutunut nuoruus, kuihtunut kauneus, särkynyt sydän, kaikki oli pantu kiven, haudan verhon alle, eikä tämä verho, ollen yhtä salaperäisesti kiedottu hänen tomunsa ympärille kuin harso aikoinaan hänen kasvojensa peitteeksi, antanut maailman uteliaisuudelle muuta tietoa kuin ristimänimen Pauline.

Kävin tällä haudalla, joka, päinvastoin kuin italialaiset haudat, jotka ovat kirkoissa, oli ihastuttavassa puutarhassa, järveä kohti viettävän metsäisen kummun jyrkänteellä. Oli ilta; kivi alkoi käydä valkeaksi kuun säteistä. Istuuduin sen lähelle ja koetin muistiani teroittaen koota yhteen kaikki ne hajanaiset ja epäselvät muistot, jotka minulla oli tästä nuoresta naisesta; mutta tälläkin kertaa kapinoi muistini. En voinut saada kokoon muuta kuin muodottomia utukuvia, en mitään määrätynmuotoista olentoa, ja minä luovuin toivosta tunkeutua tämän arvoituksen perille, kunnes jälleen tapaisin Alfred de Nervalin.

On helppo nyt käsittää, kuinka monta uutta miellettä hänen äkkiarvaamaton esiintymisensä hetkellä, jolloin kaikkein vähimmin häntä ajattelin, herättäisi yht'aikaa järjessäni, sydämessäni ja mielikuvituksessani. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä näin uudestaan: veneen, joka lähti järven yli, jättäen minut rannalle; maanalaisen sillan, joka muistutti käytävää kuoleman syvyyksiin ja jota pitkin kulkijat olivat varjojen kaltaisia; Bavenon pienen majatalon, jonka ohitse kuolemanvaunut vierivät, ja vihdoin tuon valkeaksi käyvän kiven, jossa ei oksien lävitse hiipivän kuunvalon loisteessa näe muuta kuin tämän niin nuorena ja varmaan kovin onnettomana kuolleen naisen etunimen.

Niinpä kiiruhdinkin Alfredia vastaan aivan kuten ihminen, joka on kauvan ollut suljettuna pimeään vankilaan, syöksyy avatusta ovesta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa kohden. Hän hymyili surumielisesti ja ojensi minulle kätensä merkiksi siitä, että hän ymmärsi minut; ja nyt minä vuorostani tein väistyvän liikkeen ja tavallaan vetäydyin pois, jotta Alfred, joka oli viisitoista vuotta ollut ystäväni, ei pitäisi tavallisena uteliaisuutena sitä tunnetta, joka oli saattanut minut astumaan hänen luokseen.

Hän lähestyi meitä. Hän oli Grisierin parhaita oppilaita, eikä hän kuitenkaan ollut lähes kolmeen vuoteen näyttäytynyt miekkailusalissa. Viime kerralla, kun hän oli siellä, hänellä oli kaksintaistelu seuraavana päivänä, ja ollen vielä epätietoinen siitä, mitä asetta siinä käytettäisiin, hän joka tapauksessa tuli harjoittelemaan mestarin kanssa. Sen jälkeen Grisier ei ollut nähnyt häntä, oli vain huhuna kuullut hänen lähteneen Ranskasta ja oleskelevan Lontoossa.

Grisier, joka on yhtä arka oppilaittensa kuin omasta kunniastaan, oli tuskin vaihtanut tavalliset kohteliaisuudet hänen kanssaan, ennenkuin jo pisti harjoittelumiekan hänen käteensä ja valitsi joukostamme vastustajan, joka oli yhtä voimakas kuin hän itse. Se oli, niin muistelen, sama Labattut-raukka, joka matkusti Italiaan ja jota Pisassa odotti yksinäinen ja tuntematon hauta.

Kolmannella hyökkäyksellä kävi Labattutin harjoitusmiekka hänen vastustajansa kilpilevyyn ja hypähti pari tuumaa pallon yläpuolelle sekä meni edelleen suoraan hankkiluksen lävitse ja repi rikki paidanhihan, joka värittyi punaiseksi verestä. Labattut heitti heti pois miekkansa, luullen, kuten mekin, että Alfred oli vaikeasti haavoittunut.

Kaikeksi onneksi se oli vain naarmu; mutta kun Alfred kääri ylös paidanhihansa, paljasti hän toisen arven, joka oli aiheutunut paljon pahemmasta haavasta. Pistoolinluoti oli mennyt suoraan olkapään lävitse.

"Mitä", lausui Grisier hämmästyneenä, "minä en tiennyt, että teillä oli tämä haava!"

Grisier tunsi meidät kaikki niinkuin imettäjä tuntee lapsensa. Yhdelläkään hänen oppilaistaan ei ollut ruumiissaan ainoatakaan naarmua, jonka päivämäärä ja syy ei ollut hänen tiedossaan. Hän voisi kirjoittaa rakkausseikkailukertomuksia, sangen huvittavia ja aivanpa häväistysjuttujen tapaisia, jos häntä huvittaisi tehdä kirja kaikista niistä miekanpistoista, joiden syyt hän tuntee; mutta siitä tulisi liian paljon melua ja siten liian paljon vahinkoa hänen laitokselleen; ehkä hän määrää sen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen.

"Minähän sain sen seuraavana päivänä senjälkeen, kun olin viimeksi miekkaillut teidän kanssanne", vastasi Alfred, "ja minä matkustin Englantiin samana päivänä kuin sain sen".

"Olinhan kieltänyt teitä taistelemasta pistooleilla. Yleinen sääntö: miekka on aatelismiehen ja urhoollisen ase; miekka on kallisarvoisin muisto, jota historia säilyttää isänmaallensa loistoa tuottaneista suurista miehistä. Sanotaanhan: Kaarle Suuren miekka, Bayardin miekka, Napoleonin miekka; mutta kuka on koskaan puhunut heidän pistooleistaan? Pistooli on maantierosvon ase; pistoolia rintaa vastaan ojentamalla pakotetaan kirjoittamaan nimiä vääriin vekseleihin; pistooli kädessä pysähdytetään vaunut metsätiellä; pistoolilla lopettaa vararikkoinen päivänsä. Pistooli!… Hyi!… Miekka sitävastoin! Se on miehen seuralainen, hänen uskottunsa, hänen ystävänsä; se vartioi hänen kunniaansa tai kostaa sen."

"No niin", vastasi Alfred hymyillen, "mutta kuinka te, jolla on sellaiset periaatteet, saatoitte kaksi vuotta sitten taistella pistooleilla?"

"Minun laitani on aivan toisin. Minun täytyy taistella millä aseella vaaditaan. Minä olen miekkailunopettaja; ja sitäpaitsi on tapauksia, jolloin ei voi hylätä esitettyjä ehtoja."

"Minulle sattui juuri yksi sellainen tapaus, hyvä herra Grisier; ja te näette, ettei minun käynyt huonosti siinä leikissä."

"Niin, mutta saittehan luodin olkapäähänne."

"Olipa se sentään paljoa parempi kuin saada luoti sydämeensä."

"Ja saako tietää tämän kaksintaistelun syyn?"

"Anteeksi, herra Grisier; mutta koko tämä juttu on vielä salaisuus.
Myöhemmin kyllä kerron sen teille."

"Pauline?" kuiskasin minä.

"Niin", vastasi hän.

"Ja onko varmaa, että saamme sen tietää?" sanoi Grisier.

"Aivan varmaa", lausui Alfred, "ja todistuksena siitä on se, että Alexandra syö tänään illallista luonani ja että silloin kerron sen hänelle, niin että te saatte jonakin kauniina päivänä, kun ei ole mitään estettä sen julkaisemiselle, lukea sen jostakin kirjasta (jonka nimi on Contes bleus tai Contes bruns). Kärsivällisyyttä siis siihen saakka."

Grisierin oli tyytyminen siihen, ja Alfred vei minut lupauksensa mukaan kotiinsa ja kertoi minulle tarinan Paulinesta.

Nyt on poissa ainoa este, joka ehkäisi sen julkaisemista. Paulinen äiti on kuollut, ja hänen mukanaan on sammunut maailmasta sen nuoren tytön nimi, jonka elämäntapaukset näyttävät olevan lainatut aivan eri ajoilta ja eri oloista kuin missä nyt elämme.

II.

MYRSKY.

"Sinä tiedät", sanoi Alfred, "että opiskelin maalaustaidetta, kun kunnon setäni kuoli ja jätti sisarelleni ja minulle kummallekin 30,000 livren vuotuiset korot".

Nyökäytin päätäni, osittain ilmaistakseni, että se oli minulle tiettyä, osittain kunnioituksesta sen miehen muistoa kohtaan, joka tästä maailmasta erotessaan oli tehnyt niin hyvän työn.

"Senjälkeen", jatkoi kertoja, "pidin taidetta vain hauskana ajankuluna, ja minä päätin matkustaa nähdäkseni Skotlannin, alpit ja Italian. Tein tarpeelliset valmistelut notarini kanssa ja matkustin Havreen, aikoen aloittaa vaellukseni Englannissa.

"Havressa minut saavutti tieto, että Dauzats ja Jadin olivat Seinen toisella puolella, pienessä Trouville-nimisessä kylässä. En tahtonut lähteä Ranskasta sanomatta jäähyväisiä näille kahdelle taiteilijatoverille, vaan astuin höyryveneeseen ja olin kaksi tuntia senjälkeen Honfleurissa sekä aikaisin seuraavana päivänä Trouvillessa; mutta pahaksi onneksi he olivat matkustaneet edellisenä iltana.

"Sinä tunnet tuon pikku sataman, jonka asujamistona on kalastajia; se on Normandian somimpia paikkoja. Viivyin siellä useita päiviä, jotka käytin ympäristön katselemiseen, ja iltaisin istuin takkavalkean ääressä kunnianarvoisan emäntäni, madame Osseraien, luona kuunnellen kertomuksia ihmeellisistä tapahtumista, joita kolmen kuukauden kuluessa oli tapahtunut Calvadosin, Loiretin ja la Manchen maakunnissa. Kysymys oli rosvouksista, jotka tehtiin ihmeteltävän rohkeasti ja taitavasti: matkustajia oli kadonnut Buissonin ja Salennellyn kylien välillä, ja sitten oli ajaja löydetty side silmillä puuhun köytettynä, matkavaunut maantiellä ja hevoset kaikessa rauhassa syömässä läheisellä niityllä. Eräänä iltana, kun Caënin pää-veronkantaja toimeenpani illalliset Horace de Beuzeval-nimiselle pariisilaiselle nuorelle miehelle ynnä hänen kahdelle ystävälleen, jotka olivat tulleet viettämään metsästysaikaa hänen luonaan Burcyn linnassa noin 15 lieuen päässä Trouvillesta, oli hänen rahakirstunsa murrettu auki ja viety siitä 70,000 frangia. Vihdoin oli Pont-l’Evequen veronkantaja, joka oli matkalla Lisieuxiin jättääkseen sinne 12,000 frangia, löydetty murhattuna, ja hänen ruumiinsa, joka oli heitetty Touquesiin, mutta jonka tuo pikku virta oli vyöryttänyt rannalle, oli ainoa mitä saatiin ilmi murhasta, jonka tekijät pysyivät tuiki tuntemattomina, huolimatta siitä, että Pariisin poliisi oli näiden väkivallantekojen johdosta lähettänyt mainittuihin maakuntiin muutamia teräväpäisimpiä miehiään ottamaan asiasta selvää.

"Nämä tapahtumat, joita aika-ajoin valaisivat tuntemattomien syiden aiheuttamat ja vastustuspuolueen sanomalehtien silloin hallituksen töiksi väittämät tulipalot, levittivät koko Normandiaan kauhua, jota siihen saakka ei ollut tunnettu tässä rauhallisessa maassa. Omasta puolestani myönnän, etten paljonkaan uskonut näitä juttuja; ne tuntuivat minusta paremmin soveltuvan Sierran jylhiin rotkoihin tai Kalabrian kolkkoihin vuoristoseutuihin kuin Falaisen hedelmällisiin alankoihin ja Pont Audemerin viljaviin laaksoihin, jotka olivat täynnänsä kyliä, linnoja ja maataloja. Olin aina kuvitellut mielessäni, että rosvot asuvat keskellä synkkää metsää tai syvällä maanalaisessa luolassa; mutta yhdessäkään noista kolmesta maakunnasta ei ole ainoatakaan vuorenrotkoa, joka ansaitsisi luolan nimeä, eikä ainoatakaan puistoa, jota voisi sanoa metsäksi.

"Pian minun kuitenkin täytyi uskoa nämä huhut tosiksi. Muuan rikas englantilainen, joka tuli Havresta ja aikoi Alençoniin, pidätettiin vaimoineen puolen peninkulman päässä Divesistä, jossa hän oli vaihtanut hevosia. Ajaja heitettiin käsistä ja jaloista sidottuna ja kapula suussa vaunuihin niiden paikalle, joiden kuskina hän oli ollut, ja hevoset, jotka tunsivat tien, menivät tavallista kulkuaan Ranvilleen ja pysähtyivät majatalon eteen sekä seisoivat siinä sitten koko yön odottaen, että ne päästettäisiin valjaista. Aamulla löysi muuan tallirenki, joka avasi portin, hevoset ja vaunut, mutta vaunuissa ei ollut muuta kuin sidottu ajaja-raukka. Hänet vietiin heti pormestarin luokse, ja hän selitti, että hänen päälleen oli maantiellä hyökännyt neljä naamioitua miestä, jotka näyttivät kuuluvan alimpaan yhteiskuntaluokkaan. Kun englantilainen koetti puolustautua, ammuttiin hänet pistoolilla. Heti sen jälkeen hän oli kuullut vaikerrusta ja huutoa, mutta ei ollut nähnyt mitään, sillä hän makasi kasvot maata vasten. Hänet oli, muuten, oitis senjälkeen sidottu ja heitetty vaunuihin, joissa hän sitten oli päässyt majataloon.

"Poliisit lähtivät heti osoitetulle paikalle ja löysivät todellakin englantilaisen ruumiin eräästä ojasta; hän oli kahden tikarinpiston lävistämä. Hänen vaimostaan ei löydetty minkäänlaisia jälkiä. Tämä uusi tapaus sattui tuskin kymmenen tai kahdentoista lieuen päässä Trouvillesta. Murhatun ruumis vietiin Caëniin ja minun oli siis enää mahdoton epäillä, vaikkapa olisin ollut yhtä epäuskoinen kuin Tuomas; sillä lyhyemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa tunnissa saatoin mennä ja hänen laillaan pistää sormeni haavaan.

"Kolme tai neljä päivää tämän tapauksen jälkeen ja lähtöpäiväkseni määrätyn päivän aattona päätin vielä kerran mennä katsomaan rantoja, jotka nyt jättäisin. — Käskin panna kuntoon veneen, jonka olin vuokrannut kuukaudeksi, niinkuin Pariisissa vuokrataan vaunut, ja koska taivas oli pilvetön ja melkein varmasti lupasi koko päiväksi kaunista säätä, toimitin veneeseen päivälliseni ja piirustuskojeeni ja istuuduin hoitelemaan purjeita, ollen yksin alukseni koko laivaväkenä."

"Todellakin?" keskeytin minä. "Tunnen sinun edellytyksesi merimieheksi ja muistan sinun suorittaneen opinnäytteesi Tuileriain laiturin ja la Concorden sillan välillä Pavillon d'Ameriquen kannella."

"Niin", jatkoi Alfred hymyillen; "mutta tällä kertaa edellytykseni olivat milteipä saattaa minut onnettomuuteen. Aluksi meni kaikki hyvin. Minulla oli pieni kalastajavene; siinä oli yksi ainoa purje, jota sekä peräsintä saatoin hoidella. Tuuli puhalsi Havresta käsin ja kuljetti minua tuskin väreilevää merenpintaa myöten todellakin ihmeteltävän nopeasti. Kuljin tällä tavoin noin kahdeksan tai kymmenen lieuetä kolmessa tunnissa; mutta äkkiarvaamatta tuuli tyyntyi, ja valtameri kävi sileäksi kuin kuvastin. Olin juuri Omen suun edessä. Oikealla minusta oli Langrunen tasanko ja Lyonin läheiset kalliot ja vasemmalla jonkinlaisen Burcyn linnaan kuuluvan luostarin rauniot. Siinä oli kaikki mitä oivalliseen maisemaan tarvitaan, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin jäljentää saadakseni täydellisen taulun. Laskin purjeeni ja kävin työhön käsiksi.

"Piirustin niin ahkerasti, etten voisi sanoa, kuinka kauan olin työskennellyt, kun tunsin kasvoillani sellaisen lämpimän leyhkän, joka ennustaa lähestyvää myrskyä. Samassa meri sai toisen muodon, sen pinta muuttui viheriästä tuhkanharmaaksi. Katsoin taakseni aavalle merelle. Taivaalle, joka oli mustien, tiiviiksi puristettujen pilvien peittämä, piirsi salama välkkyvän uran, ja minä päätin siitä, ettei minulla ollut hetkeäkään hukattavissa. Tuuli oli, kuten purjehtimaan lähtiessäni olin toivonut, kääntynyt auringon laskiessa. Pingoitin pienen purjeeni ja pyrin suoraan Trouvillea kohti sekä pysyttelin rannikon läheisyydessä voidakseni vaaran sattuessa antaa veneen ajautua maihin.

"Mutta tuskin olin purjehtinut neljännespeninkulmaakaan, ennenkuin purjeeni alkoi lepattaa. Laskin sen heti, sillä epäilin tätä näennäistä tyyntä. Tein oikein, sillä muutamien silmänräpäyksien kuluttua risteilivät vihurit ympärilläni, meri alkoi kohista ja ukkonen jyrähti. Se oli varoitus, jota ei sopinut halveksia; hirmumyrsky lähestyi nopeimman kilpajuoksijan vauhdilla. Riisuin päältäni takin, tartuin airoihin ja aloin soutaa rantaa kohti.

"Sinne oli lähes kahden lienen matka. Kaikeksi onneksi oli nousuveden aika, ja vaikka oli vastatuuli, tai oikeammin sanoen ei ollut laisinkaan varsinaista tuulta, vaan ainoastaan vihureita, jotka risteilivät kaikkiin suuntiin, kuljetti aallokko minua maihin käsin. Minä puolestani tein oikein ihmetöitä soutaessani kaikin voimin. Myrsky kulki kuitenkin nopeammin ja saavutti minut vihdoin. Muitten vastoinkäymisten! lisäksi alkoi tulla yö. Toivoin sentään pääseväni maihin ennenkuin oli pilkkosen pimeä.

"Vietin kauhean tunnin. Venheeni keinui kuin pähkinänkuori, seuraten aaltojen kaikkia liikkeitä, nousten ja laskien niiden mukana. Minä sousin lakkaamatta; mutta kun pian huomasin kuluttavani voimani loppuun ja tajusin, että minun olisi pakko pelastautua uimalla, otin airot irti hangoista, heitin ne veneen pohjalle ja riisuin päältäni, alusvaatteita ja paitaa lukuunottamatta, kaikki, mikä saattoi estää liikkeitäni. Kaksi tai kolme kertaa aioin heittäytyä mereen; mutta juuri veneeni keveys pelasti minut. Se keijui kuin lastu eikä siihen tullut pisaraakaan vettä; täytyi vain pelätä, että se millä hetkellä tahansa kaatuisi.

"Äkkiä tunsin voimakkaan sysäyksen. Olin joutunut karille; mutta en tiennyt, kalliolleko vai hiekkasärkälle. Hyökylaine irroitti venheeni taas, ja muutamien minuuttien kuluessa näin jälleen olevani menossa eteenpäin huimaa vauhtia. Vihdoin viskautui vene aaltojen mukana sellaisella voimalla, että veden peräydyttyä huomasin kölin kaivautuneen hiekkaan. Hetkeäkään kadottamatta otin päällystakkini ja hyppäsin mereen, jättäen kaikki muut tavarat veneeseen. Vesi ulottui ainoastaan polviini saakka, ja ennenkuin jäljessä tuleva vuoren korkuinen laine saavutti minut, olin päässyt lujalle maaperälle.

"Ymmärtänet, etten nyt päästänyt aikaa hukkaan. Heitin takin hartioilleni ja kiiruhdin ylemmäksi maihin. Pian tunsin astuvani yli pyöreiden piikivien, jotka osoittavat vuoroveden rajoja. Jatkoin kulkuani vielä jonkun aikaa; maa oli jälleen muuttanut luontoaan; kuljin sellaisten korkeiden kasvien seassa, joita kasvaa lietesärkillä. Nyt ei minulla enää ollut mitään pelättävää, vaan pysähdyin.

"Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, olivat yöt jo kylmät. Mietin, mistä voisin löytää suojan sadetta vastaan, ja muistin silloin rauniot, jotka olin nähnyt mereltä ja jotka eivät voineet olla kaukana siitä paikasta, missä olin. Jatkoin siis nousuani jyrkkää rinnettä ylöspäin ja huomasin pian olevani jonkinlaisella vuoritasangolla. Menin vielä eteenpäin, sillä edessäni huomasin mustan röykkiön, jota en voinut selvästi eroittaa, mutta joka, olkoonpa mitä tahansa, saattoi suoda minulle suojapaikan. Vihdoin välähti salama, ja minä tunsin kappelin raunioituneen sisäänkäytävän.

"Astuin sisään ja jouduin luostariin; etsin sieltä vähimmin vioittunutta paikkaa ja istuuduin muutamaan nurkkaan erään pilarin taakse, päättäen siellä odottaa päivänkoittoa; sillä kun en tuntenut seutua, en uskaltanut lähteä tässä ilmassa ulos etsimään ihmisasuntoa. Muutoin olin metsästysmatkoillani Vendéessä ja Alpeilla viettänyt ainakin kaksikymmentä yötä bretagnelaisissa tai sveitsiläisissä talonpoikaistölleissä huonommin kuin mitä nyt oli edessäni.

"Ainoa, mikä huoletti, oli hiukaiseva tunne, joka muistutti minulle, että jälkeen kello kymmenen aamupäivällä en ollut syönyt mitään. Mutta äkkiä muistin, että olin pyytänyt rouva Osseraieta panemaan ruokaa päällystakkini taskuihin. Innokkaasti pistin käteni sinne, ja kunnon emäntäni oli noudattanut kehoitustani: toisessa oli hiukan leipää ja toisessa pullo rommia. Se oli illallinen, joka oivallisesti soveltui olosuhteisiin. Tuskin olinkaan sen lopettanut, ennenkuin tunsin suloisen lämpimän jälleen levittäytyvän jäseniini, jotka olivat alkaneet kangistua; ajatukseni, jotka olivat käyneet synkiksi, kun olin odottanut paastoyötä, vilkastuivat heti kun näläntunne oli poissa. Tunsin unen lähestyvän, tiennäyttäjänään väsymys, ja minä kietouduin takkiini, nojauduin pilariin ja nukuin pian rantaa vasten loiskivan meren huminan sekä raunioihin katoavan tuulensuhinan tuutimana.

"Olin nukkunut noin kaksi tuntia, kun heräsin siihen, että saranoillaan nariseva ovi löi muuria vastaan. Avasin silmäni selälleen, kuten on tapana tehdä levottomasta unesta herättäessä; sitten nousin ja piilouduin vaistomaisesti pilarin taakse. Mutta turhaan vaivasin näköäni ja kuuloani; en nähnyt enkä kuullut niin mitään. Päätin kuitenkin pysyä varuillani, sillä olin varma siitä, että todellakin olin kuullut kolinaa, joka minut herätti, ja etten ollut vain nähnyt unta."

III.

ÖINEN NÄKY.

Myrsky oli tyyntynyt, ja vaikka taivas olikin vielä mustien pilvien peittämä, kurkisti kuitenkin silloin tällöin joku kuunsäde esiin niiden välitse. Erään tällaisen pikaisen valaistuksen aikana, jonka kohta sammutti täydellinen pimeys, käänsin silmäni pois ovesta, jonka olin luullut kuulleeni natisevan, tarkastaakseni hiukan ympäristöäni.

Olin, kuten luulin pimeydestä huolimatta huomanneeni, vanhan luostarin raunioissa, ja, mikäli voi päättää vielä jäljellä olevista merkeistä, sen kappelissa. Molemmilla puolillani oli kaksi matalien kuperain kaarten tukemaa käytävää, joissa jotkut korkeaan ruohoon kaatuneet rikki menneet hautapatsaat osoittivat paikkaa, missä tämän luostarin entiset asukkaat saivat levon elettyään kiviristin juurella, joka vieläkin oli paikallaan, mutta katkenneena ja ilman ristiinnaulitunkuvaa.

"Sinä tiedät", jatkoi Alfred, "ja kaikki todella rohkeat myöntävät, että ruumiin saamilla vaikutelmilla on tavattoman suuri merkitys siihen, mitä sielussa herää. Olin vastikään pelastunut kauheasta myrskystä; kylmän miltei jäykistämättä olin tullut näiden tuntemattomien raunioiden keskelle; väsymys oli vaivuttanut minut uneen, jota häiritsi tässä yksinäisyydessä odottamaton kolina; ja vihdoin: herätessäni muistin olevani niiden murhien ja väkivallantekojen varsinaisella näyttämöllä, jotka jo kaksi kuukautta olivat riehuneet Normandiassa. Olin siellä yksin, aseettomana ja, kuten olen sinulle sanonut, siinä tilassa, jolloin ruumiilliset seikat estävät turtunutta henkeä saamasta takaisin joustavuuttaan. Et senvuoksi voi pitää ihmeellisenä sitä, että kaikki lieden ääressä kuulemani jutut palasivat muistiini ja että jäin liikkumattomana seisomaan pilaria vasten, sensijaan että olisin pannut maata ja koettanut nukkua. Olin muuten aivan varmassa uskossa, että joku ihmisolento oli aikaansaanut minut herättäneen kolinan; tarkastaessani pimeitä käytäviä ja hautausmaan valoisinta kohtaa katseeni senvuoksi alati kääntyikin muurissa olevaan oveen, josta varmasti, niin uskoin, joku oli mennyt sisään.

"Ainakin parikymmentä kertaa minun teki mieleni mennä tuolle ovelle kuuntelemaan, kuuluisiko sieltä mitään ääntä, joka saattaisi luoda valoa epäilyksiini; mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea kuutamon kirkkaasti valaiseman paikan ylitse. Muita ihmisiä saattoi kuitenkin minun laillani olla piilossa näissä raunioissa ja pysyä minulta näkymättöminä vain samalla tavoin kuin minä heiltä, siis olemalla hiljaa ja liikkumatta pimeydessä.

"Neljännestunnin kuluessa oli koko tämä kolkka kuitenkin tullut uudestaan niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että päätin käyttää hyväkseni ensi tilaisuutta, jolloin pilvi varjostaisi kuun, rientääkseni sen noin viisitoista tai kaksikymmentä askelta leveän paikan ylitse, joka eroitti minut muurissa olevasta syvennyksestä. Siinä aioin sitten kuunnella ovella.

"Minun ei tarvinnut kauan odottaa tätä tilaisuutta; kuu peittyi taas pian pilven varjoon, ja tuli niin läpitunkematon pimeys, että luulin ilman vaaraa voivani toteuttaa päätökseni. Irroittauduin senvuoksi hiljaa pylväästä, johon tähän saakka olin ollut kiinnikasvaneena kuin goottilainen kivikuva, ja hiivin pilarilta pilarille, henkeäni pidättäen ja joka askeleella kuunnellen, ja pääsin käytävän seinustalle. Seurasin sitä hetken, siihen nojaten, ja jouduin vihdoin portaille, jotka johtivat alas holviin; astuin kolme askelta alaspäin, ja nyt olin perillä, oven takana.

"Kymmenen minuuttia kuuntelin lakkaamatta, kuulematta mitään, ja vähitellen alkoi varmuuteni vaihtua epäilyyn. Aloin jälleen uskoa, että uni oli saattanut minut erehtymään ja että olin ainoa näiden minulle suojapaikan tarjonneiden raunioiden asukas. Aioin lähteä ovelta ja palata pylvääni luokse, kun kuu uudelleen tuli esiin pilvistä ja valaisi paikan, jonka ylitse minun oli kuljettava päästäkseni takaisin sinne, missä olin ollut. Olin juuri aikeissa lähteä liikkeelle huolimatta tästä epäkohdasta, joka ei enää ollut vaarallinen, kun kivi irtaantui holvista ja putosi. Kuulin kolinan, ja vaikka tiesinkin sen syyn, niin vavahdin kuin varoituksen saaneena; ja sen sijaan että olisin noudattanut ensimäistä päätöstäni, jäin vielä hetkiseksi pääni yläpuolella olevan holvin varjoon.

"Äkkiä luulin kuulevani kaukaista ja kestävää ääntä takaani, niinkuin ovi olisi suljettu maanalaisen käytävän pohjassa. Pian kuului etäältä askeleita; ne lähestyivät ja tulivat ylös samoja portaita, joita myöten olin laskeutunut kolmen askelen verran.

"Tällä hetkellä katosi kuu jälleen pilviin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä heittäydyin käytävään ja takaperin kulkien, kädet ojennettuina taaksepäin, ja tiukasti tuijottaen oviaukkoa kohti, josta olin lähtenyt, pääsin takaisin pylvään turviin ja asetuin entiselle paikalleni. Hetkisen päästä kuului samaa natinaa, joka oli minut herättänyt. Ovi avattiin ja suljettiin, ja nyt näyttäytyi mies, joka, puolittain varjosta pois siirtyneenä, pysähtyi silmänräpäykseksi kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen. Kun hän näki kaiken olevan rauhallista, astui hän käytävään ja lähti eteenpäin, mutta päinvastaiseen suuntaan kuin missä minä olin. Hän ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun kadotin hänet näkyvistäni, niin sankka oli pimeys. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua pilkisti kuu jälleen esiin, ja kaukana hautauspaikan perällä näin tuon salaperäisen tuntemattoman, lapio kädessään. Yhdellä tai kahdella lapionpistolla hän kai voi pienen kuopan, laski siihen jonkin esineen, jota en voinut eroittaa, ja epäilemättä kaikki jäljet peittääkseen nosti sitten hautakiven piilopaikan päälle. Näiden varokeinojen jälkeen hän taas katsoi ympärilleen; ja kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt, asetti hän lapion muuatta luostarin pylvästä vasten ja katosi erääseen holviin.

"Tämä hetki oli ollut lyhyt, ja se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui jonkun matkan päässä minusta; mutta työn nopeasta suorittamisesta ja toimivan henkilön etäisyydestä huolimatta olin saattanut päätellä, että mies oli kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleatukkainen ja pituudeltaan keskikokoinen. Hän oli puettu yksinkertaisesta sinisestä pellavakankaasta tehtyyn nuttuun, sellaiseen kuin talonpoikaisväestöllä tavallisesti on yllään sunnuntaisin; mutta hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko, jonka kahva ja koristeet välkkyivät kuunvalossa ja joka ilmaisi, että hän kuului toiseen kansanluokkaan kuin ensi silmäyksellä saattoi edellyttää. Mitä hänen kasvoihinsa tulee, kävisi minun vaikeaksi kuvata niitä tarkoin; mutta olin nähnyt niistä kuitenkin kyllikseni tunteakseni hänet, jos sattumalta hänet tapaisin.

"Huomaat, että tämä ihmeellinen tapahtuma oli omansa riistämään minulta niin hyvin kaiken toivon kuin ajatuksenkin saada nukkua enää sinä yönä. Jäin siis seisomaan vähintäkään väsymystä tuntematta, hautoen tuhansia ajatuksia, jotka liikkuivat sielussani, sekä varmasti päättäneenä päästä tämän salaisuuden perille. Sillä hetkellä se kuitenkin oli mahdotonta. Olin, kuten sanottu, aseeton, eikä minulla ollut avainta oveen eikä myöskään tiirikkaa, jolla olisin lukon rikkonut. Sitäpaitsi pidin parempana esittää kertomuksen asiasta tuomio-istuimelle kuin itse antautua seikkailuun, jonka lopulla olisin helpostikin voinut Don Quijoten lailla joutua taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Heti aamunkoitteessa lähdin senvuoksi ulos samaa tietä kuin olin tullutkin ja pian olin jälleen vuoren jyrkänteellä.

"Sakea sumu peitti merta. Menin alas rantaan ja istuuduin sinne odottamaan ilman selkeämistä. Puolen tunnin kuluttua nousi aurinko, ja sen ensimäiset säteet puhkaisivat usvan, joka peitti eilisen myrskyn jälkeen yhä vielä kuohuvaa ja vaahtoisaa valtamerta.

"Olin toivonut löytäväni veneeni, jonka nousuvesi kai oli heittänyt maalle, ja todella löysinkin sen kallellaan kiviröykkiöstä. Riensin sinne; mutta paitsi että vuoroveden laskeutuminen oli tehnyt mahdottomaksi saada sitä vesille, oli yksi pohjalaudoista särkynyt kallionsyrjää vasten, ja minun täytyi senvuoksi luopua ajatuksestakin käyttää sitä matkallani kotiin Trouvilleen.

"Kaikeksi onneksi liikkui rannikolla paljon kalastajia, ja puolen tunnin kuluessa sain erään veneen näkyviini. Pian se oli äänenkantaman päässä; tein merkkejä ja huusin. Merkkini nähtiin ja ääneni kuultiin, ja vene ohjasi maihin. Vein siihen maston, purjeen ja airot veneestäni, jonka uusi nousuvesi helposti saattoi kuljettaa mukanaan. Itse rungon jätin oman onnensa nojaan.

"Kalastajat, jotka ottivat minut vastaan kuten uuden Robinson Crusoen, olivat kotoisin Trouvillesta. He tunsivat minut ja ilmaisivat ilonsa sen johdosta, että tapasivat minut hengissä. He olivat nähneet minun lähtevän edellisenä päivänä, ja kun he tiesivät, etten ollut palannut, olivat he luulleet minun hukkuneen. Kerroin heille haaksirikkoni ja sanoin viettäneeni yön erään kallion takana, tiedustaen heiltä vuorostani, mikä oli niiden raunioiden nimi, jotka olivat vuoren huipulla ja joita rannasta loitotessamme aloimme saada näkyviimme. He vastasivat, että se oli entinen Grand-Prén luostari ja kuului kreivi Horace de Beuzevalin omistaman Burcyn linnan puistoon.

"Tämä nimi lausuttiin minulle jo toisen kerran ja sai sydämeni lyömään levottomasti, sillä se herätti minussa tuskallisen muiston: kreivi Horace de Beuzeval oli naimisissa Pauline de Meulienin kanssa."

"Pauline de Meulien!" huudahdin minä keskeyttäen Alfredin kertomuksen, "Pauline de Meulien!"… ja nyt heräsi mielessäni muisto… "Niin, niin se on, hänetpä minä tapasinkin sinun kanssasi Sveitsissä ja Italiassa. Olimme nähneet toisemme prinsessa B:n salongeissa, F:n herttuan ja madame de M:n luona. Mutta en tuntenut häntä: hän oli niin kalpea ja kuihtunut! Oi, hän oli ihastuttava nainen, lahjakas, miellyttävä, nerokas! Komea musta tukka, ja silmät samalla kertaa lempeät ja ylpeät! Onneton tyttö-raukka! Ah, nyt muistan hänet täydellisesti!"

"Niin", jatkoi Alfred liikutetulla, tukahtuvalla äänellä, "niin, se oli hän. Hänkin tunsi sinut, ja siinä syy, miksi hän niin huolellisesti vältti sinua. Hän oli hyvä, lempeä ja suloinen kuin enkeli. Sinä tiedät sen, sillä, kuten sanoit, olimme usein nähneet hänet; mutta sitä sinä et tiedä, että rakastin häntä silloin koko sielustani ja että varmasti olisin koettanut saada hänet omakseni, jos niihin aikoihin olisin ollut niin rikas kuin nyt. Mutta minä olin vaiti, sillä häneen verrattuna minä olin köyhä. Minä ymmärsin, että jos edelleen tapaisin häntä, saattaisi koko tuleva onneni särkyä halveksivasta katseesta tai nöyryyttävästä kiellosta. Matkustin sen vuoksi Espanjaan ja Madridissa oleskellessani sain kuulla, että Pauline oli mennyt naimisiin kreivi Horace de Beuzevalin kanssa.

"Ne uudet ajatukset, jotka tämä kalastajain lausuma nimi herätti minussa, alkoivat haihduttaa yön ihmeellisten tapahtumien vaikutuksia mielestäni. Sen lisäksi päivä, auringonpaiste ynnä tavallisen elämämme ja sellaisten seikkailujen välinen ilmeinen ristiriitaisuus olivat omiaan aikaansaamaan sen, että pidin kaikkea unena. Minusta oli hävinnyt pieninkin ajatus kertoa asia viranomaisille, ja sensijaan minut oli vallannut yksinomainen toive saada itse omin päin siitä selkoa. Muutoin moitin itseäni pelosta, jota hetkisen olin tuntenut, ja tahdoin antaa siitä itselleni tyydyttävän hyvityksen.

"Saavuin Trouvilleen₍ kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä. Kaikki ihmiset onnittelivat minua, sillä minun luultiin joutuneen murhatuksi tai hukkuneeksi, ja nyt oltiin iloisia, kun nähtiin, että olin päässyt vain pienellä jäsenten jäykistymisellä. Jaksoinkin tuskin pysyä pystyssä, niin väsynyt olin, ja sen vuoksi menin maata annettuani käskyn, että minut on herätettävä kello viisi iltapäivällä ja että vaunut on pidettävä valmiina viemään minut Pont-l’Evequeen, jossa aioin viettää yön. Määräyksiä toteltiin täsmällisesti, ja kello kahdeksan olin perillä, määrätyllä paikalla.

"Seuraavana aamuna kello kuusi otin majatalosta hevosen ja ratsastin, opas edelläni, täyttä neliä Divesiin. Suunnitelmani oli lähteä tästä kaupungista jalkaisin meren rantaan ja kulkea sitä pitkin, kunnes tulisin Grand-Prén luostarin raunioille, katsellakseni pelkästään näköalojen ihailijana päivänvalossa tätä paikkaa, jonka tahdoin tarkasti tutkia, tunteakseni sen toiste ja palatakseni sinne yön tultua.

"Odottamaton tapaus teki tyhjäksi tämän suunnitelmani ja vei minut päämäärääni toista tietä.

"Kun tulin Divesin postinhoitajan luokse, joka samalla kertaa oli kaupungin pormestari, näin poliiseja hänen portillaan ja koko kaupungin olevan liikkeellä. Uusi verityö oli entisten lisäksi tehty, mutta tällä kertaa niin rohkea, ettei sillä ole vertaa. Kreivitär de Beuzeval, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Pariisista, oli murhattu puistossa lähellä linnaa, jossa asui kreivi sekä kaksi tai kolme hänen ystäväänsä. Ymmärrätkö? Pauline, se nainen, jota olin rakastanut, hän, jonka muisto, kerran herätettynä, eli sydämessäni uudelleen ja himmentymättä! Pauline murhattu… murhattu yöllä, murhattu puistossa oman linnansa lähellä sillä aikaa kun minä olin luostarin raunioissa, — viidensadan askeleen päässä hänestä! Sitä oli miltei mahdoton uskoa. Mutta yöllinen näky, ovi ja tuo mies, kaikki palasi salamannopeasti muistiini. Tahdoin puhua, tahdoin ilmaista kaikki, mutta en tiedä, mikä aavistus minua pidätti. En tiennyt vielä mitään varmaa ja siksi päätin, ennenkuin asiasta mitään ilmoittaisin, ulottaa tutkimukseni päämäärään saakka.

"Poliisit, jotka oli kutsuttu paikalle kello neljä aamulla, menivät etsimään pormestaria, rauhantuomaria ja kahta lääkäriä, jotta tapahtumasta voitaisiin laatia kertomus laillisessa järjestyksessä. Pormestari ja rauhan tuomari olivat saapuvilla; mutta toinen lääkäreistä, joka oli jollakin sairaskäynnillä, ei voinut noudattaa kutsua. Olin taideopintojeni takia lukenut hiukan anatomiaa; tarjouduin kirurgiksi. Paremman puutteessa minut hyväksyttiin, ja me lähdimme Burcyn linnalle. Koko toimintatapani oli vaistomaista; tahdoin nähdä Paulinen, ennenkuin kirstunkansi naulattaisiin kiinni hänen päällensä, tai pikemminkin minä tottelin sisäistä, selittämätöntä ääntä.

"Saavuimme linnalle. Kreivi oli samana aamuna matkustanut Caëniin saadakseen prefektiltä luvan viedä ruumiin Pariisiin, jossa hänen perhehautansa oli, ja matkaansa varten valinnut sen ajan, jolloin oikeus täyttäisi kylmät, surevalle mielelle niin tuskalliset muodollisuudet.

"Eräs hänen ystävistään vastaanotti meidät ja vei meidät kreivittären huoneeseen. Kykenin vaivoin pysymään pystyssä, jalkani notkuivat allani, sydämeni löi rajusti, ja minä olin yhtä kalpea kuin se uhri, joka odotti meitä. Astuimme sisälle huoneeseen; se oli vielä täynnä elämän tuoksua. Katsahdin kauhistuneena ympärilleni ja näin vuoteella, jo levitettyjen käärinliinojen alla, ihmisen; silloin tunsin koko rohkeuteni katoavan. Nojauduin oveen. Lääkäri astui vuoteen viereen niin levollisesti ja käsittämättömän tunteettomana kuin tottumuksen nojalla on mahdollista. Hän kohotti kuollutta ruumista peittävää hurstia ja kasvot tulivat näkyviin; silloin luulin yhä vielä uneksivani tai olevani jonkin pettävän sokaistumisen vallassa.

"Tämä ruumis ei ollut kreivitär de Beuzeval; murhattu nainen, jonka kuolemaa olimme tulleet todistamaan, ei ollut Pauline."

IV.

HAUDAN SALAISUUS.

"Se oli vaaleaverinen nainen, jolla oli siniset silmät, valkoinen hipiä ja kauniit ylimykselliset kädet. Hän oli nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan Pauline. Haava oli oikeassa kyljessä. Luoti oli osunut kahden kylkiluun väliin ja lävistänyt sydämen, niin että kuolema oli seurannut heti. Tämä oli niin eriskummainen salaisuus, että pääni alkoi mennä pyörälle. Epäluuloillani ei ollut kiinnekohtaa. Mutta se oli varmaa, että tämä nainen ei ollut Pauline, jonka hänen miehensä selitti kuolleen ja jonka nimissä aiottiin haudata joku muu. En tosiaankaan tiedä, mitä toimitin koko leikkauksen aikana, en myöskään, mitä sisälsi se tarkastuspöytäkirjan niminen asiapaperi, jonka alle kirjoitin nimeni. Kaikeksi onneksi otti Divesin lääkäri, joka epäilemättä tahtoi näyttää etevämmyytensä pelkän oppilaan rinnalla sekä maaseudun paremmuuden Pariisiin verrattuna, vaivakseen koko toimituksen ja vaati ainoastaan nimikirjoitukseni.

"Leikkaus kesti lähes kaksi tuntia, ja senjälkeen menimme ruokasaliin, jonne oli tuotu pöydälle virvokkeita. Sillävälin kuin toverini vastasivat tähän kohteliaisuuteen istuutumalla pöytään, menin nojautumaan pihalle päin olevaa ikkunaa vastaan. Olin seisonut siinä lähes neljännestunnin, kun eräs tomun peittämä ratsastaja ajaa karautti täyttä laukkaa pihalle, heittäytyi hevosen selästä, välittämättä siitä, ottiko kukaan sitä vastaan, ja riensi, portaita kohti.

"Sain toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Tämän miehen, jonka olin vain pikimmältään nähnyt, olin sentään tuntenut, erilaisesta puvusta huolimatta. Hän oli sama, jonka olin nähnyt tulevan raunioissa olevasta holvista: sinipukuinen mies, jolla oli ollut kädessään lapio ja vyöllään metsästyspuukko.

"Kutsuin palvelijan ja kysyin häneltä, kuka vastikään saapunut ratsastaja oli.

"'Se on isäntäni', sanoi hän, 'kreivi de Beuzeval, joka palaa Caënista; hän on ollut hankkimassa lupaa ruumiin poisviemiseen.'

"Kysyin matkustaako hän pian Pariisiin.

"Tänä iltana", vastasi hän, "sillä ruumisvaunut, joissa kreivittären ruumis viedään, ovat odottamassa, ja hevoset on tilattu kello viideksi."

"Kun menimme ulos ruokasalista, kuulimme vasaraniskuja; puuseppä naulasi kirstua kiinni. Kaikki tehtiin sääntöjen mukaan, mutta kuten näkyy, kiirettä pitäen.

"Ajoin takaisin Divesiin; kello kolme olin Pont-l’Evequessa ja kello neljä Trouvillessa.

"Olin päättänyt, mitä yöllä tekisin. Tahdoin koettaa ottaa selville kaikki, ja jos kokeeni olisivat tuloksettomat, ilmaista asian oikean laadun ja jättää poliisin haltuun asian lopullisen selvittelyn.

"Ensimäisenä tehtävänäni oli siis vuokrata toinen vene; mutta tällä kertaa otin kaksi miestä sitä kuljettamaan. Sitten menin huoneeseeni ja pistin kaksi oivallista kaksipiippuista pistoolia matkavyöhöni, jossa myöskin oli metsästyspuukko. Panin päälleni ja napitin kiinni päällystakki, jotta emäntäni ei näkisi näitä pelottavia varustuksia, käskin vielä viedä venheeseen soihdun ja murtoraudan ja kuljin itse perässä pyssy olalla, sanoen muka meneväni vesilintuja ampumaan.

"Tälläkin kerralla oli tuuli suotuisa; vähemmässä ajassa kuin kolmessa tunnissa olimme saapuneet Divesin suulle. Sinne tultuamme käskin merimiesteni laskea rantaan odottamaan pimeän tuloa; sitten, kun yö jo oli saapunut, nousin maihin. Nyt annoin viimeiset toimiohjeet miehilleni. Ne olivat sellaiset, että heidän piti odottaa minua erään kallionkielekkeen takana, valvoa vuorotellen ja olla sitten valmiit lähtemään saadessaan minulta pienimmänkin merkin. Jollen minä olisi päivänkoitteessa palannut, piti heidän lähteä Trouvilleen ja jättää pormestarille sinetöity käärö. Se sisälsi kirjallisen ja seikkaperäisen selostuksen yrityksestäni ja sen syistä ynnä tietoja, joiden avulla minut voitaisiin löytää kuolleena tai elävänä. Kun nämä varokeinot olivat selvillä, heitin tuliluikun olalleni, otin mukaani murtoraudan, soihdun ja sytytysneuvot ja koetin päästä samalle tielle, jota olin käyttänyt ensi matkallani.

"Minun ei tarvinnut sitä kauan etsiä; kiipesin ylös vuorenrinnettä, ja kuun ensimäiset säteet näyttivät minulle vanhat luostarinrauniot. Menin sinne ja pian olin samassa kappelissa kuin edelliselläkin kerralla.

"Tälläkin kertaa sykki sydämeni rajusti; mutta se tapahtui, enemmän odotuksen jännityksestä kuin pelosta. Minulla oli ollut aikaa varmistaa päätökseni, ei sellaisella ruumiillisella kiihkolla, jollaista hurja ja hetkellinen rohkeus herättää, vaan siveellisellä harkinnalla, joka tekee päätöksen varovaiseksi, mutta peruuttamattomaksi.

"Tultuani sen pylvään luokse, jonka juurella olin maannut, pysähdyin luodakseni yleissilmäyksen paikkaan.

"Kaikki oli tyyntä, ei kuulunut ääntäkään, jollei ota lukuun alituista huminaa, joka tuntui olevan meren solisevaa hengitystä. Päätin menetellä järjestelmällisesti ja ensin tutkia sen paikan, minne olin nähnyt kreivi de Beuzevalin kätkevän jonkin esineen, jota en silloin voinut eroittaa; sillä nyt olin ihan varma siitä, että se oli hän. Senjohdosta jätin soihdun ja murtoraudan pylvään luokse ja vedin auki pyssyn hanan ollakseni tarpeen tullen valmis puolustautumaan.

"Tulin käytävään ja kuljin pitkin tummaa kaarisarjaa. Yhtä sen tukena olevaa pylvästä vasten oli lapio. Otin sen, ja seisottuani hetken liikkumatta ja äänetönnä, varmistuakseni, että olin aivan yksin, uskalsin mennä itse paikalle. Nostin pois hautakiven, samalla tavoin kuin kreivi oli tehnyt, ja huomasin maata hiljakkoin pöyhityn. Panin pyssyn nurmikolle, asetin lapion samaan suuntaan kuin näin sillä ennen kaivetun, ja ensi otteella havaitsin avaimen välkkyvän mullassa. Täytin uudelleen kuopan, panin takaisin kiven, tartuin kivääriini, asetin lapion siihen, mistä olin sen ottanutkin, ja viivyin hetkisen synkimmässä pimennossa, selvittääkseni ajatuksiani.

"Oli selvää, että tämä avain aukaisi oven, josta olin nähnyt kreivin tulevan. Nyt en enää tarvinnut murtorautaa, vaan jätin sen pylvään taakse, ja vain soihtu kädessäni lähdin kaariovea kohti. Astuin kolme porrasta alaspäin ja pistin avaimen oveen; se sopi lukkoon, toisella kierroksella avautui salpa ja minä menin sisälle. Aioin sulkea oven, kun mieleeni juolahti, että jokin odottamaton tapaus saattaisi estää minut sitä uudelleen avaimella aukaisemasta. Palasin sen vuoksi noutamaan murtorautaa ja piilotin sen erääseen nurkkaan neljännelle tai viidennelle portaalle. Nyt suljin oven, ja kun olin sankassa pimeydessä, niin sytytin soihtuni, jolloin maanalainen holvi tuli valoisaksi.

"Paikka muistutti kellariin vievää käytävää; se oli enintään viiden tai kuuden jalan korkuinen, seinämät ja holvikatto olivat kivestä. Noin kaksikymmen-askeleinen porras oli edessäni; sen juurella oli kaarevasti alaspäin viettävä käytävä, joka johti yhä syvemmälle.

"Muutamien askelien päässä näin edessäni toisen oven. Menin sille ovelle ja panin korvani tammilaudoitusta vasten kuunnellakseni, mutta en kuullut mitään. Koetin avainta; tälläkin kertaa se avasi, ja minä kuljin eteenpäin, mutta lukitsematta tätä ovea, ja olin nyt alhaalla hautaholveissa, jotka olivat tarkoitetut luostarin johtajia varten; sillä muut munkit haudattiin ennenmainittuun luostarissa olevaan kalmistoon.

"Pysähdyin hetkiseksi. Oli selvää, että lähestyin matkani päämäärää. Päätökseni oli niin luja, että en horjunut, mutta sinun on kuitenkin muistettava", jatkoi Alfred, "että itse paikka ei ollut tekemättä minuun vaikutusta. Pyyhin kädelläni hikistä otsaani ja pysähdyin hetkeksi kootakseni ajatuksiani. Mitä minä löytäisin? Epäilemättä jonkin hautakiven, joka oli pantu sinne kolme päivää sitten. Äkkiä hätkähdin. Luulin kuulleeni vaikerrusta.

"Sensijaan että tämä ääni olisi vähentänyt rohkeuttani, se saattoi minut tykkänään entiselleni. Riensin eteenpäin. Mutta mistä oli tämä huokaus kuulunut? Tutkiessani ympäristöäni kuulin jälleen valittavan äänen. Syöksyin eteenpäin siihen suuntaan, mistä se oli lähtenyt, ja tarkastin jokaista hautaholvia, näkemättä muuta kuin kivet, joissa olevat kirjoitukset osoittivat niiden suojassa lepäävien nimiä. Vihdoin, tultuani viimeiselle ja enimmän piilossa olevalle, huomasin ristikko-oven takana naisen, joka istui käsiään väännellen ja pureskeli silmät kiinni hiussuortuvaansa. Hänen lähellään kivellä oli kirje, sammutettu lamppu ja tyhjä lasi.

"Olinko tullut liian myöhään? Oliko hän kuollut? Koetin avainta, se ei sopinut lukkoon. Mutta tästä kolinasta nainen avasi silmänsä, heitti kouristuksentapaisin liikkein taaksepäin kasvojaan peittävät hiukset ja nousi nopeasti ja koneellisesti kuin haamu. Kirkaisin ja lausuin samalla kertaa nimen — Pauline!

"Silloin hän syöksyi ristikon luokse ja heittäytyi polvilleen.

"'Oi', huusi hän kauheimman kuolonkamppailun tuskissa, 'vie minut pois täältä! En ole nähnyt mitään, en ilmaise mitään; vannon sen äitini muiston kautta!'

"'Pauline! Pauline!' toistin minä ja tartuin hänen käsiinsä ristikon lävitse. 'Pauline, teillä ei ole mitään pelättävää; minä tulen auttamaan teitä, pelastamaan teidät.'

"'Oi', sanoi hän ja hypähti seisomaan, 'pelastamaan, pelastamaan minua!… niin, pelastamaan minua! Avatkaa ovi, avatkaa se heti. Niin kauan kuin se ei ole auki, en usko teidän sanoihinne. Taivaan nimessä, avatkaa tämä ovi!' — Ja hän ravisti ristikkoa sellaisella voimalla, jollaista en olisi luullut naisella olevan.

"'Tyyntykää, tyyntykää', pyysin minä, 'minulla ei ole avainta tähän oveen, mutta minä saan sen kyllä auki. Minä menen hakemaan…'

"'Älkää jättäkö minua!' huusi Pauline ja tarttui ristikon lävitse käsivarteeni tavattoman lujasti. 'Älkää jättäkö minua; silloin en näe teitä enää koskaan!'

"'Pauline', sanoin minä ja siirsin soihtua lähemmäksi kasvojani, 'ettekö tunne minua? Oi, katsokaa minua ja päättäkää, voinko minä hyljätä teidät.'

"Pauline suuntasi suuret mustat silmänsä minuun, etsi hetken muistoistaan ja huudahti sitten:

"'Alfred de Nerval.'

"'Oi, kiitos!' vastasin minä, 'tekään ette ole unohtanut minua. Niin, minä se olen, ja minä olen rakastanut teitä niin suuresti ja yhä vieläkin rakastan. Luuletteko nyt voivanne luottaa minuun?'

"Hetkellinen punastus valahti hänen kalpeille kasvoilleen, niin syvään juurtunut on kainous naisen sydämeen. Sitten hän päästi käsivarteni.

"'Viivyttekö kauan?' kysyi hän.

"'Viisi minuuttia.'

"'Menkää sitten; mutta jättäkää minulle tämä soihtu, minä rukoilen sitä; pimeys tappaa minut.'

"Annoin hänelle soihdun. Hän tarttui siihen, pisti käsivartensa ristikon lävitse, painoi kasvonsa ristikkorautojen väliin voidakseen niin kauan kuin mahdollista seurata minua katseillaan, ja minä kiiruhdin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Ensimäisestä ovesta mennessäni minä käännyin ja näin Paulinen samassa asennossa; hän seisoi liikkumattomana kuin marmorikuva ja piteli soihtua.

"Parillakymmenellä askeleella pääsin toisille portaille ja löysin murtoraudan siitä, mihin olin sen kätkenyt. Palasin heti. Pauline seisoi yhä samassa paikassa. Minut nähdessään hän päästi ilohuudon.

"Riensin rautaristikolle. Lukko oli niin luja, että minun oli pakko ryhtyä murtamaan saranoita. Rupesin senvuoksi särkemään muuria, ja Pauline näytti minulle tulta. Kymmenessä minuutissa olivat toisen oven molemmat saranat rikotut; kävin kiinni oveen, ja se myötäsi. Pauline polvistui; vasta tällä hetkellä hän piti itseään vapaana.

"Jätin hänet hetkeksi hartauttaan harjoittamaan. Sitten menin sisälle hautaan. Silloin hän kääntyi nopeasti, otti kiveltä avatun kirjeen ja kätki sen poveensa. Tämä liike johdatti muistiini tyhjän lasin. Tartuin siihen peloissani. Sen pohjalla oli puolen tuuman paksuinen kerros vaaleahkoa ainetta.

"'Mitä tässä lasissa on ollut?' kysyin säikähtyneenä.

"'Myrkkyä!' vastasi Pauline.

"'Ja te olette juonut sen!' huudahdin.

"'Tiesinkö minä teidän tulevan?' sanoi Pauline ja nojautui ristikkoon; sillä nyt vasta hän muisti tyhjentäneensä tämän lasin tuntia tai kahta tuntia ennen minun tuloani.

"'Tunnetteko mitään tuskia?' kysyin.

"'En vielä', vastasi hän.

"Silloin heräsi toivo mielessäni.

"'Onko myrkky ollut kauan lasissa?'

"'Suunnilleen kaksi vuorokautta. Minä en ole voinut aivan tarkoin arvioida ajan kulkua.'

"Katsoin uudestaan lasia; sen pohjaa peittävä jäte rauhoitti minua jonkun verran: kahden vuorokauden kuluessa oli myrkkyaine ehtinyt eroittautua. Pauline oli juonut vain vettä, tosin myrkytettyä, se on totta, mutta ehkä ei niin myrkyllistä, että se tuottaisi kuoleman.

"'Emme saa panna hukkaan hetkeäkään', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. 'Meidän täytyy paeta, meidän täytyy etsiä apua.'

"'Voin kyllä kävellä itse', sanoi Pauline ja irroittautui; se oli samaa pyhää kainoutta, joka jo ennen oli levittänyt väriään hänen kasvoillensa.

"Lähdimme heti astumaan ensimäiselle ovelle, jonka lukitsin jälkeemme. Sitten tulimme toiselle; se avautui vaikeuksitta, ja nyt me olimme luostarissa. Kuu paistoi keskellä kirkasta taivasta. Pauline ojensi kätensä ylöspäin ja laskeutui toisen kerran polvilleen.

"'Kiiruhtakaa, menkäämme!' pyysin minä; 'jokainen hetki voi maksaa elämänne.'

"'Rupean voimaan huonosti', sanoi hän ja nousi.

"Kylmä hiki kihosi otsalleni. Nostin hänet käsivarsilleni kuten lapsen, riensin halki raunioiden pois luostarista ja juoksin vuorta alas. Rantaan päästessäni näin jo kaukaa miesteni tekemän tulen.

"'Vesille, vesille!' huusin minä sellaisella käskevällä äänellä, joka ilmaisee, että hetkeäkään ei ole hukattavissa.

"He kiiruhtivat veneelle ja toivat sen niin lähelle rantaa kuin mahdollista. Kahlasin veteen polvia myöten; he ottivat Paulinen käsivarsiltani ja laskivat hänet veneeseen. Hyppäsin laidan yli hänen jäljestään.

"'Ovatko tuskanne lisääntyneet?'

"'Ovat', vastasi Pauline.

"Tunsin jotakin epätoivon tapaista. Ei mitään apua, ei mitään vastamyrkkyä! Äkkiä johtui mieleeni merivesi; täytin sillä veneen pohjalta tapaamani äyskärin ja ojensin sen Paulinelle.

"'Juokaa', sanoin hänelle.

"Hän totteli koneellisesti.

"'Mitä te teette?' huusi toinen kalastajista. 'Aiotteko saada nais-raukan ylenantamaan?'

"Juuri sitä minä toivoin, vain se saattoi pelastaa hänet. Viiden minuutin kuluttua hän tunsi kouristuksen tapaista tuskaa, sitäkin tukalampaa, kun ei kolmeen päivään ollut nauttinut muuta kuin myrkkyä. Mutta tämän kouristuksen jälkeen hän tunsi itsensä terveemmäksi. Annoin hänelle silloin lasillisen raikasta suolatonta vettä, jonka hän joi halukkaasti. Pian tuskat vähenivät, ja niitä seurasi mitä suurin väsymys. Valmistimme vuoteen minun ja kalastajien takeista; Pauline paneutui maata tottelevaisesti kuin lapsi. Melkein heti hänen silmänsä sulkeutuivat. Kuuntelin hetkisen hänen hengitystään. Se oli nopeata, mutta säännöllistä. Vaara oli nyt ohitse.

"'No niin', sanoin iloisena miehilleni, 'nyt Trouvilleen, ja niin nopeasti kuin mahdollista. Viisikolmatta louisdoria, kun tulemme perille!'

"Reippaat venemieheni, jotka eivät pitäneet purjetta riittävänä, tarttuivat airoihin, ja vesilinnun lailla liukui vene eteenpäin pitkin vedenkalvoa."