V.
HYVÄSTIJÄTTÖ.
Kun saavuimme satamaan, avasi Pauline jälleen silmänsä. Hänen ensimäinen tunteensa oli pelästys; hän luuli nähneensä vain lohdullista unta ja ojenteli käsiään ikäänkuin varmistuakseen siitä, että ne eivät enää koskeneet vankilan muureihin. Sitten hän katseli levottomasti ympärilleen ja kysyi:
"Mihin te viette minut?"
"Olkaa levollinen", vastasin minä. "Talot, jotka näette tässä edessänne, ovat erästä köyhää kylää; niiden asukkailla on liian paljon työtä ollakseen uteliaita. Voitte siis pysyä siellä tuntemattomana niin kauan kuin haluatte. Muutoin, jos tahdotte matkustaa, niin sanokaa vain minne, ja huomenna, tänä yönä, tässä silmänräpäyksessä minä lähden kanssanne. Seuraan teitä ja olen teidän oppaanne."
"Vaikkapa pois Ranskasta?"
"Kaikkialle!"
"Kiitos!" sanoi hän. "Antakaa minulle vain tunti aikaa miettiäkseni asiaa. Tahdon koettaa koota ajatukseni, sillä nyt on kuin pääni olisi sekaisin eikä sydämeni jaksaisi toimia. Kaikki voimani ovat näinä kahtena vuorokautena kuluneet loppuun, ja sielussani tunnen sellaista hämmennystä, joka tuntuu heikkomielisyydeltä."
"Kuten itse haluatte. Kun tahdotte nähdä minut, niin kutsuttakaa minut luoksenne."
Hän teki kiitollisuutta osoittavan liikkeen. Samassa me olimme perillä ravintolassa. Käskin järjestää hänelle huoneen rakennuksessa, joka oli aivan erillään siitä, missä itse asuin, jotta en loukkaisi Paulinen kainoudentunnetta, ja velvoitin emännän antamaan hänelle vain laimeata lihalientä. Kaikki muu ravinto saattoi käydä vaaralliseksi siinä kiihtyneessä heikkoudentilassa, jossa sairaan vatsa nyt varmaankin oli. Nämä käskyt annettuani vetäydyin takaisin huoneeseeni.
Siellä saatoin häiritsemättä antautua sen ilontunteen valtaan, joka täytti sieluni ja jota en ollut uskaltanut päästää näkyviin Paulinen läsnäollessa. Hänet, jota vielä rakastin, hänet, jonka muisto kahden vuoden erosta huolimatta aina oli elänyt sydämessäni, hänet olin pelastanut; hän sai kiittää minua hengestään. Ihmettelin niitä monia salaisia kiertoteitä ja eri tavoilla yhteenkiedotuita seikkoja, joita käyttäen sattuma tai sallimus oli minut siihen ohjannut. Mutta äkkiä tärisytti minua kamala värähdys. Ajattelin, että jos yksi ainoakaan näistä satunnaisista seikoista olisi jäänyt pois, jos olisi puuttunut yksi ainoakaan näistä mitättömistä tapahtumista, joista yhdessä oli tullut johtava lanka opastamaan minua tässä sokkelossa, niin Pauline vääntelehtisi nyt hautakammioon suljettuna myrkyn tai nälän kouristuksissa, kun taas minä, siitä tietämättä ja puuhaten toisella taholla jossakin pikku asiassa, kentiespä huvitellenkin, olisin jättänyt hänet alttiiksi kuolinkamppailun tuskille, jolloin ei yksikään aavistus, yksikään ääni olisi kuiskannut minulle: "Hän kuolee, pelasta hänet!" Sellainen ajatus on kamala, ja sen aiheuttama pelko on kaikkein hirveintä. Totta on, että se myöskin on kaikkein lohduttavinta; sillä sittenkun se on antanut meidän harhailla epäilyksen ilmapiirissä, vie se meidät uudelleen uskoon, joka tempaa ihmiset sokean sattuman käsistä, jättääkseen ne jälleen sallimuksen suojelevaan huomaan.
"Vietin tällä tavoin tunnin", jatkoi Alfred. "Olin onnellinen, olin ylpeä siitä, että olin pelastanut hänet. Tämä teko toi mukanaan palkintonsa, enkä pyytänyt muuta kuin sen onnen, että minut oli valittu sitä toimittamaan.
"Kun tämä tunti oli lopussa, kutsutti hän minut luokseen. Hypähdin seisomaan, ikäänkuin syöksyäkseni hänen luoksensa; mutta ovella voimani pettivät, minun oli pakko nojautua hetkiseksi seinään, ja tarjoilijatar ehti tuoda toisen kutsun ennenkuin olin kyennyt hillitsemään liikutukseni.
"Hän oli laskeutunut maata vuoteelle, mutta riisuutumatta. Lähestyin häntä niin levollisin liikkein kuin suinkin voin. Hän ojensi minulle kätensä.
"'En ole vielä', sanoi hän, 'lausunut teille kiitostani. Puolustuksenani on se, että minun on mahdoton löytää sanoja, jotka voisivat tulkita kiitollisuuttani. Ajatelkaa naisen kauhistusta sellaisessa tilassa, jollaisessa minut löysitte, ja antakaa minulle anteeksi!'
"'Kuulkaa minua, hyvä rouva', sanoin minä koettaen tukahduttaa liikutustani, 'ja uskokaa, mitä aion teille sanoa. Sattuu niin odottamattomia, niin ihmeellisiä olosuhteita, että ne vapauttavat sovinnaisista puhetavoista. Jumala on tuonut minut teidän luoksenne, ja minä kiitän häntä siitä; mutta minun tehtäväni ei ole vielä täytetty, toivoakseni, ja kenties voin vielä olla teille hyödyksi. Kuulkaa minua senvuoksi ja harkitkaa tarkasti sanojani.'
"Minä olen vapaa, minä olen rikas, mikään ei kiinnitä minua enemmän yhteen kuin toiseenkaan maailmanpaikkaan. Aioin matkustaa, tahdoin lähteä Englantiin ilman mitään varmaa päämäärää; voin siis muuttaa matkasuunnitelmani ja kääntää tieni mihin maailman seutuun sattumus vain suvaitsee minut viedä. Ehkä teidän on lähdettävä pois Ranskasta? En tiedä sitä, en pyydä saada tuntea salaisuuksianne enkä aio edes uskaltaa arvailla niitä ennenkuin itse olette antanut minulle siihen luvan. Mutta jos jäätte Ranskaan tai ette, niin käskekää minua, sanoen minua ystäväksenne tai veljeksenne. Käskekää, että seuraan teitä, läheltä tai kaukaa, tehkää minut suojelijaksenne tai vaatikaa, että minun on oltava niinkuin en tuntisi teitä, ja minä tottelen silmänräpäyksessä. Tämän teen, uskokaa minua, ilman mitään salatarkoituksia, ilman mitään itsekästä toivoa, mitään pahaa ajattelematta. Ja nyt, kuten olen sanonut, unohtakaa oma ikänne, unohtakaa minun ikäni tai kuvitelkaa, että minä olen veljenne."
"Kiitos!" lausui kreivitär äänellä, jossa kuvastui syvää liikutusta; "minä vastaanotan tarjouksenne teidän kuntoanne vastaavalla luottamuksella. Jättäydyn tykkänään teidän kunnianne varaan; sillä minulla ei ole maailmassa ketään muita kuin te, ainoastaan te tiedätte, että minä olen olemassa. Niin, olettamuksenne on oikea, minun täytyy lähteä Ranskasta. Te matkustatte Englantiin, te saatte viedä minut kanssanne sinne. Mutta minä en voi tulla sinne yksin ja ilman perhettä. Te olette luvannut antaa minun sanoa itseäni sisareksenne; tästä lähtien minä olen kaikkien silmissä neiti de Nerval."
"Oi, kuinka olen onnellinen!" huudahdin minä. Kreivitär viittasi minulle, että kuuntelisin, mitä hänellä oli minulle sanottavaa.
"Pyydän teiltä enemmän kuin ehkä luulettekaan", sanoi hän. "Minäkin olen ollut rikas, mutta kuolleilla ei ole mitään."
"Mutta minä olen rikas, ja kaikki, mitä minulla on…"
"Te ette ymmärrä minua", keskeytti hän, "ja kun ette anna minun puhua loppuun, niin pakotatte minut punastumaan".
"Oi, anteeksi!"
"Minä tahdon olla neiti de Nerval, isänne tytär, jos niin haluatte, äiditön, joka on uskottu teidän huostaanne. Teillä on varmasti suosituskirjeitä, te voitte hankkia minulle paikan jonkin kasvatuslaitoksen opettajattarena. Puhun englannin ja italian kieliä, kuten äidinkieltäni; minulla on hyvät tiedot musiikissa, ainakin minulle niin sanottiin ennen vanhaan; minä annan opetusta kielissä ja musiikissa."
"Se on mahdotonta", sanoin minä.
"Ne ovat ehtoni", lausui kreivitär. "Hylkäättekö ne, hyvä herra, vai hyväksyt tekö ne, veljeni?"
"Oi, kaikki mitä tahdotte, kaikki, kaikki!"
"No hyvä, silloin emme saa hukata aikaa: huomenna meidän täytyy matkustaa. Onko se mahdollista?"
"On kyllä!"
"Mutta passi?"
"Minulla on passi."
"Herra de Nervalille?"
"Minä lisään: ja sisarelleni."
"Aiotteko tehdä väärän passin?"
"Pienen viattoman väärennyksen. Vai tahdotteko mieluummin, että kirjoitan Pariisiin ja pyydän sieltä toista?"
"Ei, ei! Se tuottaisi liian suurta ajanhukkaa. Mistä me matkustamme?"
"Havresta.”
"Millä tavalla?"
"Höyrylaivassa, jos suvaitsette."
"Ja milloin?"
"Milloin tahdotte."
"Voimmeko matkustaa nyt heti?"
"Ettekö ole vielä liian heikko?"
"Erehdytte, minä olen voimakas. Saatte nähdä, että minä olen valmis heti kun ehditte lähteä."
"Kahden tunnin kuluttua?"
"Hyvä. Hyvästi, veljeni!"
"Hyvästi, hyvä rouva!"
"Ah!" huomautti kreivitär hymyillen, "te rikotte jo sopimuksemme".
"Antakaa minulle aikaa tottuakseni tähän nimitykseen, niin suloinen kuin se onkin!"
"Kahden tunnin kuluttua", huudahdin sitten, "on kaikki järjestyksessä toivomuksenne mukaan".
Sitten kumarsin ja poistuin.
Neljännestunti sitten minä olin vilpittömin mielin tarjoutunut näyttelemään veljen osaa, ja nyt jo tunsin, kuinka vaikeata se oli. Seurustella veljen tavoin nuoren ja kauniin naisen kanssa on jo sinänsäkin vaikeata; mutta jos on rakastanut tätä naista, jos on kadottanut hänet, jos on löytänyt hänet jälleen yksin ja hyljättynä, vailla kaikkea muuta turvaa; kun se onni, johon ei ole rohjennut uskoa, vaan jota on pitänyt unelmana, todellisuudessa on niin lähellä, että siihen voi kättä ojentamalla tarttua kiinni, silloin käy hyvistä päätöksistä ja annetusta kunniasanasta huolimatta mahdottomaksi sulkea sieluunsa siellä hehkuvaa tulta, ja jokin kipinä siitä loistaa aina esiin silmistä tai huulilta.
Tapasin soutajani syömässä ja juomassa, ja nyt ilmoitin heille uuden ehdotukseni, että me yöllä purjehtisimme Havreen, ehtiäksemme perille ennen höyrylaivan lähtöä. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä tätä matkaa samalla venheellä, jota olimme ennen käyttäneet. Kun he pyysivät ainoastaan tunnin ajan hankkiakseen turvallisemman aluksen, sovimme heti maksusta, tai oikeammin sanoen he jättivät sen minun määrättäväkseni. Lisäsin viisi louisdoria niihin viiteenkolmatta, jotka he olivat jo saaneet, ja tästä maksusta he olisivat vieneet minut vaikka Amerikaan.
Rupesin sen jälkeen tarkastelemaan emäntäni vaatekaappia. Kreivittärellä ei ollut muuta pukua kuin se, johon hän oli puettuna, kun hänet vietiin vankeuteen. Kun hän vielä oli heikko ja sairas, pelkäsin, että tuuli ja yöusva saattaisivat olla hänelle vahingollisia. Löysin ison skotlantilaisen villahuivin, otin sen ja pyysin rouva Osseraieta panemaan sen minun laskuuni. Tämä huivi hartioillaan ja päällystakkini yllään Pauline varmaankin tulisi matkalla toimeen.
Meidän ei tarvinnut odottaa häntä; heti kun hän sai tietää, että soutajat olivat valmiit, tuli hän luokseni. Olin sillä aikaa suorittanut laskuni majataloon, ja nyt oli siis vain riennettävä satamaan ehtiäksemme laivaan.
Yö oli, kuten olin edellyttänyt, kylmä, mutta tyyni ja kaunis. Kiedoin kreivittären villahuiviin ja tahdoin saada hänet menemään telttaan, jonka soutajat olivat kyhänneet purjeesta, mutta kirkas taivas ja meren tyyneys pidättivät häntä kannella. Ja niin me istuuduimme penkille toistemme viereen.
Molemmat olimme niin ajatuksiemme vallassa, että pysyimme ääneti. Olin antanut pääni painua alaspäin ja mietin ihmetellen sitä kummallisten tapahtumain ketjua, jonka alussa olin ja joka todennäköisesti ulottuisi kauas tulevaisuuteen. Halusin kiihkoisasti tietää, kuinka kreivitär de Beuzeval, nuori, rikas ja kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen miehensä rakastama, oli joutunut siihen tilaan, että hänen oli täytynyt rappeutuneen luostarin hautakammiossa odottaa kuolemaa, josta olin hänet pelastanut. Missä tarkoituksessa ja mitä varten hänen miehensä oli pannut liikkeelle huhun hänen kuolemastaan ja toimittanut ruumispaareille toisen hänen sijastaan? Mustasukkaisuudestako?
Tämä oli ensimäinen ajatus, joka syntyi mielessäni. Se oli kauhea. Pauline rakastaisi jotakuta! Oi, silloin olivat kaikki unelmani turhia; sitä miestä varten, jota hän rakasti, hän kyllä palaisi elämään, se mies etsisi hänet käsiinsä, missä ikinä hän olisikin. Silloin olisin pelastanut hänet toiselle; hän kiittäisi minua kuten veljeä, ja siinä kaikki. Se mies puristaisi kättäni ja lausuisi, että hän on minulle velkaa enemmän kuin elämänsä. Sitten he nauttisivat onnea, joka olisi sitä varmempaa, kun ei kukaan tietäisi siitä mitään! Ja minä, minä palaisin Ranskaan, kärsiäkseni siellä, kuten jo olin kärsinyt, ja tuhat kertaa enemmän; sillä tämä autuus, jota ennen olin ainoastaan kaukaa katsonut, oli lähestynyt minua, paetakseen sitten luotani vielä julmemmasti. Ja silloin minä kenties kerran kiroaisin hetkeä, jona vapautin tämän naisen, ja minulle tuottaisi tuskaa, että hän, kuolleena kaikilta muilta, eläisi minun tieteni mutta kaukana minusta ja erään toisen likimmässä läheisyydessä. Muuten: jos hän oli rikollinen, oli kreivin kosto oikeudenmukainen. Siinä asemassa minä en olisi jättänyt nuorta vaimoani kuolemaan sillä tavoin, mutta varmasti olisin murhannut hänet, hänet ja sen miehen, jota hän rakasti.
Ettäkö Pauline rakastaisi toista! Pauline rikollinen! Oh, se ajatus jäyti sydäntäni. Nostin hitaasti päätäni. Pauline katsoi, pää taaksepäin taivutettuna, taivasta kohti, ja kaksi kyynelkarpaloa vieri pitkin hänen poskiaan.
"Oi, Jumalani!" huudahdin, "mikä teidän on?"
"Luuletteko", sanoi hän liikahtamatta, "luuletteko, että ainaiseksi voi jättää isänmaansa, sukunsa, äitinsä, tuntematta sydämensä pakahtuvan? Luuletteko, että tyynin mielin voi astua jollei onnesta, niin ainakin levollisuudesta epätoivoon? Luuletteko, että voi minun iässäni matkustaa valtameren ylitse viettämään jäljelläolevaa elämäänsä vieraassa maassa, kyyneleen putoamatta aaltoon, joka kuljettaa pois kaikesta rakastamastamme?"
"Mutta", sanoin minä, "onko tämä siis hyvästijättö ikuisiksi ajoiksi?"
"Ikuisiksi ajoiksi", kuiskasi hän ja nyökäytti hiljaa päätään.
"Ettekö näe enää koskaan ketään niistä, joita kaipaatte?"
"En koskaan!"
"Ja jäävätkö kaikki poikkeuksetta ja ainaiseksi tietämättömyyteen siitä, että se, jota he surevat kuolleena, elää ja itkee?"
"Kaikki, ainaiseksi, poikkeuksetta!"
"Oi!" huudahdin minä. "Oi, kuinka olen onnellinen; kuinka suuren painon olettekaan poistanut sydämeltäni!"
"En ymmärrä teitä", sanoi Pauline.
"Oi, ettekö aavista niitä epäilyksiä ja sitä pelkoa, joka on mielessäni herännyt? Ettekö te itse halua pian saada tietää niitä yhteensattuneita tapahtumia, jotka ovat tuoneet minut luoksenne? Kiitättekö taivasta pelastuksestanne, tahtomatta saada minulta tietää, mitä keinoja se on käyttänyt?"
"Olette oikeassa, veljellä ei saa olla salaisuuksia sisareltaan. Te kerrotte minulle kaikki, enkä minä puolestani salaa teiltä mitään."
"Te ette salaa minulta mitään! Oi, vannokaa se minulle! Te annatte minun lukea sieluanne kuin avointa kirjaa?"
"Niin! Ja te huomaatte siinä ainoastaan onnettomuutta, kieltäymyksiä ja rukouksia. Mutta nyt ei ole siihen sovelias hetki ja sitäpaitsi olen vielä liian lähellä näitä hirveitä tapahtumia, voidakseni niitä kertoa."
"Siis milloin haluatte. Määrätkää itse aika ja hetki; minä odotan."
Hän nousi.
"Tarvitsen lepoa", sanoi hän; "sanoittehan, että voisin nukkua tässä teltassa?"
Vein hänet sinne ja levitin vaippani lattialle, minkä jälkeen hän kädenviittauksella pyysi minua poistumaan. Tottelin häntä ja palasin siihen paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Nojasin pääni siihen kohtaan, johon hän oli päätään nojannut, ja olin siinä, kunnes saavuimme Havreen.
Seuraavana iltana tulimme Brightoniin, ja kuusi tuntia senjälkeen olimme Lontoossa.
VI.
UUSI KOTI.
Ensimäisenä huolenani oli hankkia asunto sisarelleni ja itselleni. Siinä tarkoituksessa käännyin samana päivänä erään pankkiirin puoleen, joka tunsi minut. Hän tiesi pienen kalustetun rakennuksen, joka täydellisesti soveltui kahdelle henkilölle, kun kummallakin oli oma palvelijansa. Annoin hänen tehtäväkseen sen vuokraamisen, ja seuraavana päivänä hän ilmoitti minulle, että saatoin milloin tahansa muuttaa uuteen kotiini.
Pian senjälkeen menin kreivittären nukkuessa erääseen liinavaatekauppaan, ja muutamassa minuutissa olin hankkinut yksinkertaisen, mutta täydellisen ja maukkaan varaston tätä tavaraa. Kaksi tuntia myöhemmin vaatteet oli merkitty Pauline de Nervalin nimellä ja pantu sen henkilön makuuhuoneen vaatekomeroon, jolle ne olivat tarkoitetut. Senjälkeen menin muotikauppiaan luokse, ja vaikka hän olikin ranskatar, osoitti hän voivansa olla yhtä nopsa. Mitä pukuihin tulee, en voinut antaa niihin mittoja, vaan ostin kankaita, kauneimpia mitä näin, ja pyysin kauppiasta lähettämään neulojattaren luokseni samana iltana.
Kello kahdentoista tienoissa päivällä olin taas kotona. Minulle ilmoitettiin, että sisareni oli noussut ja odotti minua teetä juomaan. Tapasin hänet hyvin yksinkertaisessa puvussa, sen hän oli ehtinyt teettää Havressa niiden kahdentoista tunnin aikana, jotka olimme siellä olleet. Hän oli ihastuttavan näköinen.
"No", sanoi hän nähdessään minun tulevan sisään, "enkö olekin jo ammattiini soveltuvassa puvussa, ja epäilettekö nyt esitellä minua apuopettajattarena?"
"Teen kaikki mitä käskette", vastasin minä.
"Oi, mutta te ette saa puhua sillä tavoin kanssani, ja jos minä pysynkin osassani, niin näyttää siltä kuin te unohtaisitte omanne. Veljet yleensä ja erittäinkään vanhemmat veljet eivät alistu niin sokeasti sisartensa tahtoon. Olkaa varuillanne, te ilmaisette itsenne."
"Todellakin, minä ihmettelen rohkeuttanne", sanoin minä ja katsoin häntä. "Teillä on suru sydämessänne, ja teidän sielunne kärsii; otsanne on kalpea, te kärsitte ruumiillisestikin; te olette ikuisesti eroitettu kaikesta, mitä rakastatte — olette sen itse sanonut — ja kuitenkin teillä on voimaa hymyillä. Ei, itkekää mieluummin, se on parempi; minuun ei koske niin kovasti, jos näen teidän itkevän."
"Niin, olette oikeassa", sanoi hän, "olen huono näyttelijätär. Kyyneleeni näkee hymyni lomitse? Mutta minä olen itkenyt teidän poissaollessanne, ja se on helpottanut mieltäni, niin että vähemmän läpitunkeva katse, vähemmän huomaavainen veli kenties jo olisi voinut luulla minun unohtaneen kaikki."
"Oi, olkaa levollinen, hyvä rouva!" vastasin hiukan katkerasti, sillä kaikki epäluuloni heräsivät jälleen, "olkaa levollinen, minä en luule sitä koskaan!"
"Luuletteko, että voin unohtaa äitini, kun tiedän, että hän luulee minun kuolleen ja itkee minua, kuten itketään vainajaa? Oi, äitini! äiti-raukkani!" huudahti hän kyyneltyen ja vaipui sohvalle.
"Katsokaa, kuinka itsekäs minä olen", sanoin lähestyen häntä. "Katselen mieluummin kyyneliänne kuin hymyänne; kun itkette, toivon voivani vähitellen huolenpidollani, huomaavaisuudellani ja kunnioituksellani teitä lohduttaa; mutta jos olette jo saanut lohdun, mitä toivoa jää silloin enää minulle?"
"Alfred", sanoi kreivitär sydämellisen hyväntahtoisesti, nimittäen minua ensi kerran nimeltä, "älkäämme käykö turhaa sanasotaa keskenämme. Meidän välillämme on tapahtunut niin ihmeellistä, että me olemme molemmat vapaat, te kiertelyistä, minä teeskentelystä teitä kohtaan. Olkaa suora, kysykää minulta! Mitä te haluatte tietää? Minä kyllä vastaan teille."
"Oi, te olette enkeli!" huudahdin minä, "ja minä olen hupsu! Minulla ei ole oikeutta saada tietää mitään eikä kysyä mitään. Enkö ole ollut niin onnellinen kuin ihminen voi olla, kun löysin teidät luolasta, kun kannoin teitä käsivarsillani alas vuorta, kun nojasitte päätänne veneessä olkapäähäni? En tiedä miksi, mutta minä toivoisin, että alituinen vaara uhkaisi teitä, jotta aina tuntisin teidän vapisevan rintaani vasten. Sellaisten tunteitten täyttämä elämä kuluisi nopeasti. En ehkä eläisi enempää kuin yhden vuoden, ja sitten sydämeni särkyisi; mutta kukapa ei vaihtaisi pitkää elämää sellaiseen vuoteen! Silloin te olisitte vain peloissanne ja minä olisin teidän ainoa toivonne. Pariisin-muistonne eivät tekisi teitä levottomaksi. Te ette koettaisi hymyillä salataksenne minulta kyyneleitänne. Minä olisin onnellinen enkä enää mustasukkainen!"
"Alfred", sanoi kreivitär ankaran vakavasti, "te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni, että minunkin on tehtävä jotakin teidän tähtenne. Sitäpaitsi te varmaan nyt kärsitte, ja kärsitte suuresti, kun puhutte noin. Sillä te osoitatte minulle unohtaneenne, että minä olen täydellisesti riippuvainen teistä. Te saatte minut häpeämään itseäni ja tuntemaan sääliä teitä kohtaan."
"Oi, anteeksi, anteeksi!" huudahdin minä ja heittäydyin polvilleni hänen eteensä. "Mutta te tiedätte, että rakastin teitä ennenkuin menitte naimisiin, vaikka en ole koskaan sanonut sitä teille. Te tiedätte, että omaisuuteni pienuus oli ainoa, mikä esti minua pyytämästä kättänne, ja te tiedätte myöskin, että tämä rakkaus, joka kenties on uinunut, mutta joka ei ole koskaan ollut sammuksissa, on nyt, kun olen teidät taas löytänyt, herännyt voimakkaampana kuin konsanaan. Te tiedätte sen; sillä sitä ei tarvitse sanoa, jotta se ymmärrettäisiin. Kas siinä syy, miksi kärsin yhtä paljon nähdessäni teidän hymyilevän kuin itkevänkin. Kun hymyilette, niin salaatte minulta jotakin, ja kun itkette, niin myönnätte kaikki. Ah, te rakastatte, te kaipaatte jotakuta!"
"Te erehdytte", vastasi kreivitär, "jos olenkin rakastanut, niin en rakasta enää, ja jos suren jotakuta, niin suren äitiäni!"
"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, "puhutteko totta? Ettekö petä minua!
Jumalani, Jumalani!"
"Luuletteko minun saattavan ostaa suojeluksenne valheella?"
"Oi, taivas varjelkoon minua siitä. Mutta kuinka heräsi miehenne mustasukkaisuus? Sillä ainoastaan se on voinut saattaa hänet niin katalaan tekoon."
"Kuulkaa minua, Alfred! Ennemmin tai myöhemmin minun joka tapauksessa olisi pakko ilmaista teille tämä kauhea salaisuus, sillä teillä on oikeus tuntea se. Tänä iltana te saatte tietää kaikki. Tänä iltana saatte lukea sieluni kirjaa. Tänä iltana saatte valtaanne enemmän kuin minun elämäni, sillä sekä omani että sukuni kunnia joutuu käsiinne; mutta yhdellä ehdolla."
"Millä? Sanokaa! Minä hyväksyn sen jo ennakolta."
"Te ette saa koskaan enää puhua rakkaudestanne; minä puolestani lupaan, etten unohda teidän rakastavan minua."
Hän ojensi minulle kätensä, ja minä suutelin sitä melkein kuin hartauteen vaipuneena.
"Istukaa tuohon", sanoi hän, "ja älkäämme puhuko siitä ennenkuin illalla. Mitä te olette tehnyt tänään?"
"Olen etsinyt pientä, yksinkertaista ja yksinäistä taloa, jossa voitte häiritsemättä vallita; sillä te ette voi jäädä hotelliin asumaan."
"Ja oletteko löytänyt sellaisen talon?"
"Olen, Piccadillyssä. Jos haluatte, niin menemme katsomaan sitä aamiaisen jälkeen."
"Lähden mielelläni. Antakaa minulle kuppinne!"
Joimme teetä ja ajoimme sitten katsomaan tulevaa asuntoamme. Se oli pieni kaunis talo vihreine ikkunaverhoineen ja puutarhoineen, joka oli täynnänsä kukkia, aito englantilainen, ainoastaan kolmikerroksinen talo. Pohjakerros saisi olla meille yhteinen. Ensimäinen kerros oli määrätty Paulinelle, ja toisen olin ajatellut itselleni.
Menimme Paulinen huoneistoon. Siihen kuului vierashuone, sali, makuukamari, kammio ja työhuone, johon oli koottu kaikkea, mitä tarvittiin soitannon ja piirustuksen harjoittamista varten. Avasin vaatesäiliön; liinavaatteiden myyjätär oli pitänyt sanansa.
"Mitä tämä on?" kysyi Pauline.
"Jos joudutte oppilaitokseen", vastasin minä, "niin tarvitsette näitä.
Ne on merkitty teidän nimellänne, P:llä ja N:llä: Pauline de Nerval."
"Kiitos, veljeni", sanoi hän ja puristi kättäni. Toisen kerran hän nimitti minua tällä nimellä, mutta tällä kertaa se ei koskenut kipeästi.
Menimme edelleen makuukamariin. Vuoteella oli kaksi täysin pariisilaismallista hattua ja aivan yksinkertainen kashmirihuivi.
"Alfred", sanoi kreivitär ne huomatessaan, "teidän olisi pitänyt antaa minun tulla tänne yksin löytämään tämä kaikki. Ettekö näe minun häpeävän, kun olen tuottanut teille niin paljon vaivaa? Sitäpaitsi en todellakaan tiedä, onko se oikein sopivaa."
"Oh, tehän voitte sitten korvata sen minulle oppitunneillanne", keskeytin hymyillen. "Veljen tulee lainata sisarellensa."
"Hän voi lahjoittaakin sisarelleen, kun on sisartaan rikkaampi", sanoi
Pauline, "sillä tässä tapauksessa on antaja onnellisempi."
"Oi, te olette oikeassa", huudahdin, "mikään sydämen hienotunteisuus ei jää teiltä huomaamatta. Kiitos, kiitos!"
Tulimme työhuoneeseen. Pianon kannella olivat madame Duchangen, La barren ja Plantaden uusimmat romanssit sekä Bellinin, Meyerbeerin ja Rossinin tunnetuimmat kappaleet. Pauline avasi erään vihon ja vaipui syviin mietteisiin.
"Mikä teidän on?" kysyin minä ja näin hänen katseensa kiintyneen vain yhteen sivuun. Hän näytti unhottaneen minun läsnäoloni.
"Ihmeellistä", puhui hän hiljaa, vastaten samalla kertaa omaan ajatukseensa ja minun kysymykseeni; "tuskin on viikkoa sitten, kun lauloin tämän kappaleen kreivitär M:n luona. Silloin minulla oli perhe, nimi, varma olemassaolo. Kahdeksan päivää on kulunut, eikä minulla ole mitään jäljellä."
Hän kalpeni ja pikemmin vaipui kuin istuutui nojatuoliin, ja tosiaankin olisi saattanut luulla, että hän veti viimeisiä henkäyksiään. Lähestyin häntä; hän sulki silmänsä. Ymmärsin, että hän tahtoi antautua vain muistojensa valtaan. Istuuduin hänen viereensä ja painoin hänen päänsä olkapäätäni vasten.
"Sisar-raukka!" sanoin minä.
Silloin hän alkoi taas itkeä, mutta tällä kertaa vavahtelematta ja joutumatta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Ne olivat hiljaisia ja surumielisiä kyyneleitä, sanalla sanoen sellaisia kyyneleitä, joissa on jonkinlaista suloisuutta ja joita ei saa ehkäistä. Hetken kuluttua hän avasi jälleen silmänsä ja hymyili.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "kun annoitte minun itkeä".
"En ole enää mustasukkainen", vastasin minä.
Hän nousi. "Täällähän on vielä toinen kerros", sanoi hän.
"Niin on, aivan samanlainen kuin tämäkin."
"Ja tuleeko sinnekin asukkaita?"
"Sen kysymyksen suvainnette itse ratkaista."
"Täytyy mukautua kohtalon vaatimuksiin. Maailman silmissä te olette veljeni, ja aivan luonnollista on, että te asutte samassa talossa kuin minäkin, kun sitävastoin varmasti pidettäisiin kummallisena, jos asuisitte muualla. Teidän on senvuoksi otettava toinen kerros asunnoksenne. Menkäämme puutarhaan."
Se oli ruohokenttä, ja sen keskellä oli kukkalava. Kuljimme kolme kertaa sen ympäri, pitkin sitä kiertävää hiekoitettua käytävää. Sitten Pauline poimi lavasta kukkakimpun.
"Katsokaa näitä ruusu-raukkoja", sanoi hän luokseni palattuansa, "kuinka kalpeita ja miltei tuoksuttomia ne ovat. Nehän ovat aivan kuin maanpakolaisia, jotka kaipaavat kotiaan. Luuletteko niidenkin osaa van ajatella kotimaataan ja tietävän kärsivänsä?"
"Te erehdytte", sanoin minä. "Nämä ruusut ovat syntyneet täällä. Ilmasto ja tuulet soveltuvat niille, ne ovat sumun ja usvan tyttäriä, lämpimämpi aurinko kuihduttaisi ne kuumuudellaan. Ne ovat, muuten, määrätyt kaunistamaan vaaleita hiuksia ja olemaan sopusoinnussa pohjolan tyttärien himmeän värin kanssa. Teille ja teidän mustille kutreillenne soveltuvat Espanjan hehkuvanpunaiset ruusut. Me matkustamme sinne niitä hakemaan milloin tahdotte."
Pauline hymyili surunvoittoisesti.
"Niin", sanoi hän, "Espanjaan, Sveitsiin, Italiaan, kaikkialle muualle, vaan ei Ranskaan".
Hän vaikeni, mutta jatkoi kulkuaan ja nyppi koneellisesti rikki kukkasia.
"Mutta", sanoin minä, "oletteko kaikiksi ajoiksi luopunut toivosta saada palata sinne?"
"Enkö ole kuollut?"
"Mutta eri nimellä?"
"Muuttaisinko siis myöskin kasvoni?"
"Tämä salaisuus on varmaankin kauhea?"
"Se on mitali, jossa on kaksi puolta: toisella puolen myrkky, toisella mestauslava. Kuulkaa minua, minä kerron kaikki. Teidän täytyy saada se tietää, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta sanokaa minulle ensin, mikä kaitselmuksen ihme johti teidät minun luokseni?"
Me istuuduimme, ja minä aloitin kertomukseni siitä, kuinka jouduin Trouvilleen. Kuvasin kaikki; kuinka myrsky oli minut yllättänyt ja ajanut maihin; kuinka etsin suojaa ja tulin luostarin raunioille; kuinka, kun oven narina oli minut herättänyt, olin nähnyt miehen tulevan holvikäytävään; kuinka se mies oli kätkenyt jotakin erään hautakiven alle, ja kuinka heti silloin olin aavistanut salaisuutta, josta olin päättänyt ottaa selvän. Edelleen puhuin matkastani Divesiin, siellä kuulemastani onnettomasta uutisesta, epätoivoisesta päätöksestäni mennä vielä kerran katsomaan häntä, hämmästyksestäni ja ilostani, kun näin käärinliinojen peittävän toista naista, ja vihdoin yöllisestä seikkailustani, kiven alta löytämästäni avaimesta, menostani hautaholviin, onnestani ja ilostani, kun löysin hänet. Ja minä kerroin kaiken tämän sellaisin sielunilmein, jotka, vaikka sanaa rakkaus ei mainitakaan, saavat jokaisen lauseen värähtelemään rakkautta.
Kertoessani olin onnellinen ja tunsin itseni täysin palkituksi, sillä minä näin, että tämä intohimoinen kertomus siirsi häneen oman mielenliikutukseni ja että muutamat sanoistani salaa hiipivät hänen sydämeensä. Kun olin lopettanut, tarttui hän käteeni, puristi sitä ääneti molempien käsiensä välissä ja silmäili minua kauan ilmaisten katseessaan puhtainta myötätuntoa. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden ja sanoi:
"Vannokaa!"
"Mitä? Sanokaa!"
"Vannokaa kaiken nimessä, mikä teille on pyhintä, ettette kenellekään ilmaise, mitä teille nyt aion kertoa, ennenkuin minä olen kuollut, ja äitini sekä myöskin kreivi ovat haudassa!"
"Vannon sen kunniani kautta!"
"Ja nyt, kuunnelkaa!"
VII.
TIIKERINPYYNTI.
"Minun ei tarvitse sanoa teille mitään suvustani, te tunnette sen ennestään: äitini ja sitten ainoastaan muutamia kaukaisia sukulaisia. Minulla oli jonkun verran omaisuutta."
"Niinpä kyllä", lausuin minä, "suokoon Jumala, että olisitte ollut köyhä!"
"Isäni", jatkoi Pauline, aivan kuin huomaamatta sitä tunnetta, joka oli saattanut minut noin huudahtamaan, "jätti kuollessaan jälkeensä lähes neljänkymmenen tuhannen livren vuotuiset korkotulot. Kun olin ainoa tytär, ei tätä summaa voi pitää varsin pienenä, ja senvuoksi minua seuraelämään joutuessani pidettiin rikkaana perijättärenä."
"Ja harvinaisen kauniina sekä erittäin oivallisesti kasvatettuna", huomautin minä.
"Näette kai, etten voi jatkaa", vastasi Pauline hymyillen, "sillä tehän keskeytätte minua alinomaa".
"Niin, sillä te ette voi, kuten minä, kuvailla kaikkea sitä huomiota, jota herätitte astuessanne seuraelämään. Sen tarinanne osan tunnen minä paremmin kuin te itse, sillä itse sitä aavistamattannekaan te olitte kaikkien juhlien kuningatar, jonka kruununa olivat ainoastaan teidän katseillenne näkymättömät ihailunosoitukset. Silloin minä näin teidät, ensi kerran prinsessa de Bel—n luona. Kaikki, mikä oli mainiota ja lahjakasta, oli kerääntynyt tämän milanolaisen maanpakolaiskaunottaren kotiin. Laulettiin, ja salonkitaiteilijamme astuivat vuorotellen pianon ääreen. Sitten joku puhui teistä ja mainitsi nimenne. Miksi sydämeni löi rajusti, kun lausuttiin tämä nimi, jonka silloin kuulin ensi kerran? Prinsessa nousi, tarttui teidän käteenne ja talutti teidät melkein kuin uhrina tuolle sävelten alttarille. Sanokaa minulle, miksi tunsin, nähdessäni teidät hämmentyneenä, pelkoa niinkuin olisitte ollut sisareni, minä, joka olin nähnyt teitä vain neljännestunnin? Suunne hymyili, äänenne ensimäiset soinnut olivat värähteleviä ja epävarmoja, mutta pian kaikuivat säveleet puhtaina ja sointuvina, katseenne kohosi maasta ja suuntautui taivasta kohden. Teitä ympäröivä joukko hajautui, enkä edes tiedä, tunkeutuivatko suosionosoitushuudot teidän luoksenne asti, niin korkealla tuntui sielunne leijailevan. Se oli Bellinin aaria, yksinkertainen ja sointuisa, mutta niin syvän kaihomielinen, kuin ainoastaan hänen musiikkinsa voi olla. Minä en taputtanut käsiäni, vaan itkin. Teidät vietiin takaisin, ja onnentoivotuksia tuli tulvimalla. Minä yksin en uskaltanut teitä lähestyä, mutta asetuin niin, että saatoin joka hetki nähdä teidät. Ilta jatkui entistä menoaan, soitanto oli edelleen pääasiana, mutta minä en kuullut enää mitään. Sittenkun te olitte jättänyt pianon, olivat kaikki ajatukseni kohdistuneina vain yhteen ainoaan. Minä katselin teitä. Muistatteko sen illan?"
"Luulen sen muistavani."
Olimme molemmat hetkisen vaiti. Pauline rupesi ensin puhumaan:
"Niin, se oli elämäni ihanin, onnellisin aika. Kolmena vuotena nuoruuteni aurinko tummeni tuskin ainoaksikaan päiväksi, ja tuskin sen ohitse liiteli pilvenhattaran tapaisena ainoatakaan sellaista viatonta liikutusta, jota nuoret tytöt luulevat rakkaudeksi. Kesäisin olimme linnassamme, Meulienissa; talvikausiksi palasimme Pariisiin. Kesä kului maaseudun juhlissa, ja talvi tuskin riitti kaupungin huvituksiin. Minä en aavistanut, että niin puhdas ja rauhallinen elämä saattaisi koskaan synketä. Elin iloisena ja luottavaisena. Tällä tavoin pääsimme syksyyn 1830.
"Naapurinamme maalla oli eräs rouva de Lucienne, jonka mies oli ollut isäni erittäin hyvä ystävä. Hän kutsui eräänä iltana äitini ja minut seuraavaksi päiväksi maatilalleen. Hänen miehensä ja poikansa sekä muutamia nuoria miehiä Pariisista oli kokoontunut sinne metsästämään villisikoja, ja uuden Meleagerin voittoa juhlittaisiin suurilla päivällisillä. Me noudatimme kutsua ja lähdimme sinne.
"Perille tullessamme olivat metsästäjät jo lähteneet, mutta kun puisto oli muurien ympäröimä, saatoimme helposti tavata heidät. Muuten kuului aina toisinaan metsästystorvien toitahduksia, ja niitä seuraamalla me saatoimme täydellisesti nauttia metsästyksen tuottamasta ilosta, tarvitsematta ottaa osaa sen rasituksiin. Herra de Lucienne oli jäänyt kotiin pitääkseen seuraa rouvalleen ja tyttärelleen sekä äidilleni ja minulle. Hänen poikansa Paul johti metsästystä.
"Puolenpäivän aikaan lähestyi metsästystorvien toitotus huomattavasti, ja me kuulimme samaa merkkisäveltä soitettavan useaan kertaan. Herra de Lucienne sanoi sen olevan tiedonannon, että villisika oli näkyvissä ja alkoi väsyä, ja että nyt oli meidän aikamme nousta ratsaille. Samassa ratsasti joku metsästäjä täyttä laukkaa luoksemme, tuoden Paulilta tervehdyksen, että eläin varmaankin pian pysähtyisi ottelemaan koirain kanssa. Herra de Lucienne ripusti satulansarveen pyssyn, me nousimme kaikki kolme hevosten selkään ja ratsastimme sinne päin. Vanhemmat naiset sitävastoin lähtivät jalkaisin puistomajaan, jonka ympärille metsästys suuntautui.
"Saavuimme sinne pian, ja niin vähän kuin alussa olinkin tuntenut halua ottaa siihen osaa, innostutti kuitenkin torvisoitto, nopea ajo, koirain haukunta ja metsästyshuudot pian meitäkin, ja puolittain hymyillen, puolittain vavisten ratsastimme Lucie ja minä täyttä laukkaa taitavimpien ratsastajain tavoin. Kaksi tai kolme kertaa me näimme villisian syöksyvän lehtokujia pitkin, ja aina olivat koirat yhä lähempänä sitä. Vihdoin se kääntyi, asettui suuren tammen eteen ja rupesi tekemään vastarintaa. Se tapahtui pienen aukean reunalla, vastapäätä puistomajan ikkunoita, niin että rouva de Lucienne ja äitini saattoivat täydellisesti nähdä ajon päättymisen.
"Metsästäjät olivat järjestäytyneet piiriin neljän- tai viidenkymmenen askeleen päähän itse taistelupaikalta. Pitkän ajon kiihoittamina olivat koirat kaikki yhtaikaa syöksyneet villisian kimppuun, joka melkein peittyi niiden kirjavaan ja liikehtivään laumaan. Silloin tällöin kimposi joku niistä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen ja putosi sieltä maahan ulvoen ja verisenä; mutta vaikka se olikin haavoitettu, niin se jälleen heittäytyi vilinään, käydäkseen uudelleen vihollisensa kimppuun. Tätä taistelua kesti tuskin neljännestunnin, ja kymmenen tai kaksitoista koiraa oli jo kuolettavasti haavoittunut. Näytelmä oli niin verinen ja kamala, että se kiusasi minua, ja sama vaikutus sillä näytti olleen toisiinkin katsojiin, sillä minä kuulin rouva Luciennen huutavan:
"'Riittää, riittää, Paul, lopeta jo!'
"Heti heittäytyi Paul hevosen selästä, lähestyi pyssy kädessä villisikaa muutamia askeleita, tähtäsi siihen, vaikka se oli aivan koirien ympäröimänä, ja laukaisi.
"Samassa silmänräpäyksessä, sillä se, mitä nyt tapahtui, kävi salamannopeasti, väistyi koiralauma syrjään, haavoitettu villisika syöksyi sen lävitse, ja ennenkuin rouva de Lucienne ehti kirkaistakaan, oli se jo Paulin kimpussa. Paul kaatui selälleen, ja sensijaan että peto olisi jatkanut matkaansa, se pysähtyi, raivon vaahto suussa, uuden vihollisensa luokse.
"Syntyi kamala hiljaisuus. Rouva de Lucienne seisoi kalmankalpeana, kädet ojennettuina poikaansa kohti, koetti puhua ja sai tuskin kuuluvasti sanotuksi:
"'Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet!'
"Herra de Lucienne, joka yksin oli asestettu, otti pyssynsä ja aikoi ampua, mutta Paul oli pedon alla; jos luoti olisi mennyt hiukkasenkin harhaan, olisi isä surmannut poikansa. Kouristuksentapainen vavistus puistatti häntä, hän näki kykenemättömyytensä, heitti pois pyssyn ja juoksi Paulia kohden huutaen:
"'Auttakaa, auttakaa!'
"Muut metsästäjät seurasivat häntä.
"Samassa heittäytyi hevosen selästä eräs nuori mies ja huusi käskijän lujalla ja tottelemista vaativalla äänellä:
"'Pois tieltä!'
"Metsästäjät hajautuivat, antaakseen tilaa tälle kuoleman käskyläiselle, joka ehtisi perille ennen heitä.
"Se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin minuutissa.
"Kaikkien katseet kiintyivät heti metsämieheen ja hänen valitsemaansa kauheaan maaliin. Hän itse oli vakaa ja levollinen, niinkuin hänellä olisi ollut edessään tavallinen maalitaulu. Pyssyn piippu kohosi hitaasti; mutta kun se oli tullut määrättyyn asentoon, jäivät sekä pyssy että ampuja liikkumattomiksi, niinkuin ne olisivat olleet kiveen hakatut. Laukaus pamahti, ja kuolettavasti haavoitettuna kieri villisika kahden tai kolmen askeleen päähän Paulista, joka vapautuneena vastustajastaan nousi toiselle polvelleen metsästyspuukko kädessään. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä luodin suunnan oli määrännyt niin tarkka silmä, että peto oli kuollut.
"Rouva de Lucienne kirkaisi ja pyörtyi. Lucie vaipui kokoon hevosensa selässä ja olisi pudonnut, jollei joku lähelläolijoista olisi tukenut häntä.
"Hyppäsin hevosen selästä ja riensin rouva de Luciennen luokse. Metsästäjät taas olivat yhdessä kokoontuneet Paulin ja surmansa saaneen villisian ympärille, lukuunottamatta ampujaa, joka nyt aivan levollisesti asetteli pyssyään muuatta puunrunkoa vasten.
"Rouva de Lucienne tuli tajuihinsa poikansa ja puolisonsa sylissä. Paul oli saanut vain pienen haavan jalkaansa; niin nopeasti oli kaikki tämä tapahtunut.
"Kun ensimäinen liikutus oli tyyntynyt, silmäili rouva de Lucienne ympärilleen. Hän tahtoi ilmaista kaiken äidillisen kiitollisuutensa eräälle miehelle, hän etsi metsästäjää, joka oli pelastanut hänen poikansa. Herra de Lucienne arvasi hänen tarkoituksensa ja toi metsästäjän hänen luokseen. Rouva de Lucienne tarttui hänen käteensä ja aikoi kiittää häntä, mutta sulautui kyyneliin ja sai lausutuksi ainoastaan:
"'Oi, herra de Beuzeval!'
"'Se oli siis hän?' huudahdin minä.
"Niin, se oli hän. Sillä tavoin minä näin hänet ensi kerran, kokonaisen perheen kiitollisuuden ympäröimänä ja sen tunteen loisteessa, jonka minussa oli herättänyt tämä hänen kelpo sankarityönsä. Hän oli nuori, kalpea mies, pikemminkin pieni kuin iso, mustasilmäinen ja vaaleatukkainen. Ensi näkemältä hän tuntui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhalta, mutta lähemmin katsoessa huomasi muutamia kapeita ryppyjä, jotka lähtivät silmästä ja erosivat toisistaan ohimolla, ja tuskin näkyvän otsavaon, joka ilmaisi hänen sielussaan alati asuvan jonkin synkän ajatuksen. Ohuet ja kalpeat huulet, kauniit hampaat ja hienot naismaiset kädet täydensivät tämän kuvan, joka ensi näkemältä herätti minussa pikemmin vastenmielisyyttä kuin myötätuntoa: niin kylmänä pysyi yleisen vilkkaan liikutuksen aikana ilme tällä miehellä, jota äiti kiitti poikansa pelastuksesta.
"Metsästys oli loppunut ja palattiin linnaan. Saliin tultaessa kreivi de Beuzeval pyysi anteeksi, ettei voinut viipyä kauempaa, kun näet oli luvannut syödä päivällistä Pariisissa jonkun ystävänsä luona. Hänelle huomautettiin, että hänellä oli viidentoista lieuen matka kuljettavanaan ja vain neljä tuntia aikaa, niin että hän tuskin ehtisi ajoissa perille. Mutta kreivi vastasi hymyillen, että hänen hevosensa oli saanut tottua sellaisiin ratsastusmatkoihin, ja käski palvelijansa tuoda sen esille.
"Tämä palvelija oli eräs malaiji, jonka kreivi oli tuonut mukanaan Itä-Intiasta, missä hän oli käynyt vastaanottamassa suuren perinnön, ja joka oli pitänyt maansa vaatetustavan. Vaikka hän oli ollut kolme vuotta Ranskassa, puhui hän vain äidinkieltään, jota kreivi osasi muutamia sanoja; niillä hän teki tahtonsa ymmärretyksi. Malaiji totteli ihmeteltävän nopeasti, ja ikkunoista näimme pian kaksi tulista hevosta, joiden jalorotuisuutta seurueen koko miespuolinen osa yhtyi kiittämään. Ne olivat todellakin, mikäli minä voin arvostella, ihania eläimiä. Condén prinssi olikin halunnut ne saada, mutta kreivi Horace oli lisännyt toisen verran prinssin tarjoamaan hintaan ja saanut ne ennen hänen kuninkaallista korkeuttaan.
"Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.
"Keskustelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi uudestaan jälkiruokaan päästäessä entistä vilkkaampana, ja kreivi oli nytkin, kuten koko ajan oli ollut, sen esineenä. Mutta kun tämä alituinen yhdelle ainoalle henkilölle osoitettu huomaavaisuus näytti epäkohteliaalta muita vieraita kohtaan, tai kun itse asiassa muutamat niistä ominaisuuksista, joita hänellä sanottiin olevan, olivat kiistanalaisia, syntyi lievää sananvaihtoa hänen omituisista elämäntavoistaan, hänen rikkauksistaan, joiden lähde oli tuntematon, ja hänen rohkeudestaan, jonka eräs läsnäolijoista katsoi aiheutuvan hänen suuresta taidostaan käsitellä miekkaa ja pistoolia.
"Paul rupesi silloin tietysti puolustamaan sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä. Kreivin elämäntapa oli samanlaista kuin kaikkien muiden nuorten miesten siihen aikaan. Omaisuutensa hän oli saanut periä enoltaan, joka oli ollut viisitoista vuotta Itä-Intiassa. Mitä tulee hänen rohkeuteensa, niin se oli Paulin mielestä niin epäilemättömän selvä asia, että siitä oli mahdoton kiistelläkään. Hän ei ollut osoittanut sitä ainoastaan useissa kaksintaisteluissa, joista hän oli suoriutunut vahingoittumattomana, vaan monissa muissakin tilaisuuksissa. Paul esitti niistä useita, ja erittäinkin yksi juurtui syvälle mieleeni.
"Kun kreivi de Beuzeval tuli Goaan, oli hänen enonsa kuollut, mutta testamentti oli tehty hänen hyväkseen, niin ettei mitään riitaa syntynyt. Ja vaikkakin oli kaksi nuorta englantilaista — sillä kreivin äiti oli englannitar — jotka olivat yhtä läheisiä sukulaisia kuin hän, joutui hän yksin sen perinnön omistajaksi, jota saadakseen hän oli maahan tullut. Molemmat englantilaiset olivat muuten rikkaat, ja heillä oli sotilasvirat Bombayn varusväessä. He vastaanottivat senvuoksi serkkunsa jollei hyväntahtoisesti, niin ainakin kohteliaasti, ja ennenkuin hän palasi Ranskaan, kutsuivat he sekä heidän toverinsa, sen rykmentin upseerit, jossa he palvelivat, hänet jäähyväispäivällisille, ja hän ottikin kutsun vastaan.
"Hän oli silloin neljä vuotta nuorempi ja näytti tuskin kahdeksantoistavuotiaalta, vaikka hän todellisuudessa oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hänen solakka vartalonsa, kalpea ihonsa ja valkeat kätensä tekivät hänet mieheksi pukeutuneen naisen näköiseksi. Englantilaiset upseerit arvostelivatkin ensi näkemältään vieraansa rohkeutta hänen ulkomuotonsa mukaan. Kreivi puolestaan ymmärsi luontaisella nopealla käsityskyvyllään heti, minkälaisia ajatuksia oli toisissa synnyttänyt; ja ollen varma isäntäinsä aikomuksesta tehdä hänestä pilaa hän oli varuillaan ja päätti varmasti ennen Bombaysta lähtöään jättää sinne jonkin muiston sielläolostaan.
"Kun he istuutuivat pöytään, kysyivät nuoret upseerit sukulaiseltaan, puhuiko hän englannin kieltä. Mutta vaikka kreivi osasi sitä yhtä hyvin kuin omaa kieltämme, vastasi hän vaatimattomasti, ettei hän osannut sitä sanaakaan, ja pyysi, että herrat, jos he toivoivat hänen ottavan osaa keskusteluun, puhuisivat ranskaa.
"Tämä selitys antoi täyden vapauden englantilaisille, ja jo aterian alussa kreivi huomasi olevansa jatkuvan pilkanteon esineenä. Hän nieli kuitenkin suuttumuksensa hymy huulilla ja ilo silmissä; hänen poskensa vain kävivät hiukan kalpeammiksi, ja kaksi kertaa hänen hampaansa murskasivat lasin laidan, kun hän nosti sen huulilleen. Jälkiruoan aikana ranskalainen viini lisäsi iloisuutta, ja keskustelu sattui johtumaan metsästykseen. Kreiviltä kysyttiin silloin, mitä eläimiä hän Ranskassa metsästi ja millä tavoin. Kreivi, joka oli päättänyt noudattaa suunnitelmaansa loppuun asti, vastasi, että hän metsästi jäniksiä ja metsäkanoja tasangolla ja kettuja ja kauriita metsässä.
"'Vai niin!' sanoi eräs pöytävieraista nauraen, 'te metsästätte jäniksiä, kettuja ja kauriita? No niin, me sitävastoin metsästämme tiikereitä.'
"'Ja millä tavoin?' kysyi kreivi Horace yksinkertaisesti.
"'Millä tavoin?' vastasi toinen. 'Ratsastaen norsuilla ja mukanamme orjia, joista jotkut keihäillä ja kirveillä varustettuina asettuvat eläintä vastaan, kun taas toiset lataavat pyssyjämme, joilla me ammumme.'
"'Se on varmaankin ihanaa huvitusta', vastasi kreivi.
"'On kovin ikävää, hyvä serkku", lausui toinen nuorista englantilaisista, "että niin pian matkustatte pois, sillä muutoin olisimme voineet hankkia sen huvituksen teille.'
"'Todellakin?' lausui Horace. 'Minusta on kovin ikävää päästää sellainen tilaisuus käsistäni, ja jos minun ei tarvitsisi odottaa ylen kauan, niin jäisin tänne.'
"'Mutta', huomautti ensimäinen, 'tämähän soveltuukin erittäin hyvin. Kolmen lieuen päässä täältä, eräässä rämeikössä, joka on Surate-vuorten juurella, oleilee naarastiikeri kahden poikasensa kanssa. Hindut, joilta se on ryöstänyt lampaita, kertoivat sen minulle eilen. Aioimme odottaa poikasten kasvamista pannaksemme sitten toimeen säännönmukaisen metsästyksen, mutta kun meillä nyt on niin hyvä tilaisuus tuottaa teille iloa, tahdomme toimeenpanna sen kahta viikkoa aikaisemmin.'
"'Minä olen teille siitä perin kiitollinen', sanoi kreivi kumartaen. 'Mutta onko varmaa, että naarastiikeri on siellä, missä sen luullaan olevan?'
"'Siitä ei ole epäilystäkään.'
"'Ja tiedetäänkö varmasti, missä sen pesä on?'
"'Se on helppo nähdä, jos nousee eräälle kalliolle, joka on rämeikön vieressä. Murtunut kaislikko osoittaa sen teitä, jotka kaikki päättyvät samaan keskipisteeseen niinkuin tähden säteet.'
"'No hyvä', sanoi kreivi, täytti lasinsa ja nousi, ikäänkuin esittääkseen maljan. 'Minä tyhjennän lasini sen kunniaksi, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!'
"Näin sanoen hän otti malaijilaisen tikarin erään orjan vyöstä ja heitti sen pöydälle.
"Oletteko hullu?" kysyi eräs pöytävieraista.
"En, en, hyvät herrat, minä en ole hullu", vastasi kreivi katkeralla, hiukan halveksumisen sekaisella äänellä, "ja todistuksena siitä on, että minä esitän maljani uudelleen. Kuulkaa minua sen vuoksi tarkoin, jotta se, joka tahtoo maljan juoda, tietää sen tyhjentäessään, mihin hän sitoutuu. Minä tyhjennän lasin sen kunniaksi, sanon minä, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!"
Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kreivi silmäili kysyvästi jokaista seuran jäsentä. Mutta kaikki olivat vaiti ja katsoivat maahan.
"Kukaan ei vastaa!" jatkoi hän hymyillen, "kukaan ei uskalla juoda tätä maljaa, kukaan ei ole kyllin rohkea käydäkseen leikkiin! No hyvä, siinä tapauksessa minä menen itse! Ja jos minä en sitä tee, niin saatte sanoa minua lurjukseksi, aivan niinkuin minä nyt sanon teitä pelkuriraukoiksi!"
Näin sanoen kreivi tyhjensi lasinsa, laski sen tyynesti takaisin pöydälle, meni tiehensä ja sanoi:
"Huomenna, hyvät herrat!"
Seuraavana päivänä kello kuusi aamulla hän oli valmis lähtemään tälle hirveälle metsästysretkelle, kun koko eilinen seura saapui hänen luoksensa. He tulivat pyytämään häntä luopumaan tästä aikeesta, jonka tuloksena ei voinut olla mikään muu kuin hänen kuolemansa. Mutta kreivi ei tahtonut kuunnellakaan heidän esityksiään. He tunnustivat olleensa väärässä ja käyttäytyneensä edellisenä päivänä kuin nuoret narrit. Kreivi kiitti heidän anteeksipyynnöstään, mutta kieltäytyi noudattamasta heidän toivomustaan. He kehoittivat silloin valitsemaan yhden heidän joukostaan ja taistelemaan hänen kanssaan, jos hän piti itseään niin loukattuna, että asia välttämättömästi vaati hyvitystä. Kreivi vastasi ivallisesti, että uskonnolliset periaatteet kielsivät häntä vuodattamasta lähimmäisensä verta, ja että hän omasta puolestaan peruutti katkerat sanansa, mutta ettei mikään maailmassa saisi luopumaan häntä tästä metsästyksestä.
Näin sanoen hän pyysi kaikkia herroja nousemaan hevosten selkään ja vakuutti vielä, että jos he eivät kunnioittaisi häntä läsnäolollaan, niin hän kuitenkin kaikitenkin kävisi yksinänsä naarastiikerin kimppuun. Tämä päätös lausuttiin niin lujalla äänellä ja näytti olevan niin peruuttamaton, että he luopuivat enemmistä yrityksistä saada häntä jättämään aikomuksensa täyttämättä ja nousivat ratsaille saavuttaakseen hänet itäisellä kaupunginportilla, joka oli määrätty kokoontumispaikaksi.
Ratsastajat lähtivät matkaan vaiteliaina; kullakin heistä oli kaksipiippuinen pyssy. Kreivi yksin oli aseeton; yllään hänellä oli erittäin hieno puku, sellainen, jollaista käyttää nuori maailmanmies, joka aikoo lähteä aamukävelylle Bois de Boulogneen. Kaikki upseerit katsoivat ihmetellen toisiaan eivätkä voineet uskoa, että hän pysyisi näin tyynenä loppuun saakka.
Rämeikön rantaan tultaessa upseerit koettivat uudelleen pyytää kreiviä, ettei hän menisi pitemmälle. Juuri heidän varoitellessaan ja ikäänkuin heidän avukseen kuului muutaman sadan askeleen päässä heistä ärjyntää. Levottomina kohosivat hevoset korskuen takajaloilleen.
"Te näette, hyvät herrat", sanoi kreivi, "että se on liian myöhäistä. Meidät on huomattu, eläin tietää, että me olemme täällä, enkä minä tahdo, lähtiessäni Intiasta, jota luultavasti en koskaan enää näe, jättää väärää käsitystä itsestäni, en edes tiikeriinkään. Eteenpäin, hyvät herrat!"
Ja kreivi kannusti hevostaan, tullakseen pitkin rämeikön reunaa kalliolle, jonka päältä saattoi nähdä sen kaislaryteikön ylitse, jonka tiikeri oli valinnut olinpaikakseen.
Kun he olivat tulleet kallion juurelle, kuului uudestaan ärjyntää, mutta niin voimakasta ja niin läheltä, että muuan hevosista hypähti syrjään ja oli vähällä heittää ratsastajan selästään. Kaikki muut hevoset vapisivat ja värisivät niinkuin olisivat tulleet jääkylmästä vedestä, vaahto pärskyi suusta, sieraimet levittäytyivät ja silmät pyörivät hurjasti. Ratsastajat nousivat ratsujensa selästä, jättivät ne palvelijoittensa huostaan ja alkoivat, kreivi edellä, kiivetä kukkulalle, jonka huipulta hänen piti tutustua paikkaan.
Päästyään määränsä päähän kreivi seurasi silmillään sen pelottavan eläimen jälkiä, jota vastaan hän aikoi taistella. Jonkinlaisia teitä, lähes kyynärän levyisiä, oli raivattu pitkään ruovikkoon, ja ne päättyivät, kuten upseerit olivat sanoneet, yhteen ainoaan keskipisteeseen, jossa tykkänään maahan poljetut kasvit muodostivat aukean paikan. Siitä paikasta kuuluva kolmas ärjyntä häivytti kaikki epäilykset, ja kreivi tiesi nyt, mistä hänen oli etsittävä vihollistaan.
Silloin astui vanhin upseeri jälleen kreivin luo; mutta tämä, joka arvasi hänen aikomuksensa, antoi hänelle kylmästi kädellään merkin, että se oli hyödytöntä. Sitten hän napitti kiinni päällystakkinsa, pyysi toiselta serkultaan lainaksi hänen vyötäisillään olevan silkkivyön, sitoakseen sen vasemman käsivartensa ympäri, viittasi malaijia tuomaan tikarin, sitoi sen silkkinenäliinalla kiinni käteensä, otti hatun päästänsä, pyyhkäisi sirosti hiukset kädellään otsalta ja meni suorinta tietä ruokoryteikköön, johon hän heti katosi.
Siihen jäivät hänen seuraajansa, jotka katselivat toisiaan pelästyneinä eivätkä voineet uskoa tuollaista rohkeutta.
Hän kulki hitaasti ja varovaisesti valitsemaansa tietä, joka oli niin suora, että oli mahdoton erehtyä suunnasta. Kuljettuaan noin kaksisataa askelta hän kuuli kumeata murinaa, joka ilmaisi, että hänen vihollisensa oli varuillaan, ja että jollei häntä vielä ollutkaan nähty, niin hänen kulkunsa oli ainakin kuultu. Kuitenkin hän pysähtyi vain silmänräpäykseksi, ja heti murinan loputtua hän alkoi uudestaan mennä lähemmäksi. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hän jälleen pysähtyi. Hänestä tuntui, että jollei hän jo ollut perillä, niin ainakin hänen piti olla varsin lähellä; hän oli näet aivan aukean laidassa ja näki paikan olevan täynnä luita, joissa muutamissa vielä oli verisiä lihapaloja. Hän katsoi senvuoksi ympärilleen ja huomasi neljä tai viisi jalkaa syvässä holvintapaisessa ruovikkoon kaivetussa syvennyksessä naarastiikerin kyyrysillään, kita auki ja silmät häneen tuijottaen. Sen poikaset leikkivät vieressä kuin pikku kissat.
Mitkä tunteet hänen sielussaan risteilivät hänen katsellessaan tätä näkyä, sen voi hän yksin sanoa. Mutta hänen sielunsa on pimento, josta ei mitään pääse ilmi. Hetkisen silmäilivät tiikeri ja hän liikkumatta toisiaan, ja kun hän näki, ettei tiikeri, luultavasti peläten jättää poikasiaan, tullut hänen luoksensa, meni hän sen luokse.
Hän lähestyi sitä niin, että oli siitä vain neljän askeleen päässä, ja huomatessaan sen nyt vihdoinkin liikahtavan hän hyökkäsi sen kimppuun. Ne, jotka katsoivat ja kuuntelivat, kuulivat yht'aikaa ärjyntää ja kirkaisun. He huomasivat ruoviston vavahtelevan muutamia silmänräpäyksiä; sitten kaikki oli ääneti ja liikkumatta; kaikki oli lopussa.
He odottivat hetkisen, nähdäkseen tuliko kreivi takaisin; mutta hän ei tullut. Silloin heitä hävetti, että olivat antaneet hänen mennä yksin, ja he päättivät ainakin pelastaa hänen ruumiinsa, jolleivät olleetkaan pelastaneet hänen henkeään. Senvuoksi he kaikki yhdessä lähtivät rämeikköön täynnänsä intoa, pysähtyivät joskus kuuntelemaan ja jatkoivat sitten taas matkaansa. Vihdoin he saapuivat aukealle paikalle ja löysivät molemmat vastustajat makaamassa päälletysten, tiikerin kuolleena ja kreivin pyörtyneenä. Molemmat penikat, jotka olivat liian heikot syödäkseen ruumista, nuolivat verta.
Tiikeri oli saanut seitsemäntoista tikarinpistoa, kreivi yhden pureman, joka oli murskannut hänen vasemman käsivartensa, ja yhden käpäläniskun, joka oli repinyt rikki hänen rintansa. Upseerit veivät pois kreivin ja surmatun tiikerin, jotka tuotiin samoilla paareilla vieretysten Bombayhin. Tiikerinpoikaset oli malaijilainen orja pyydystänyt turbaanillaan, ja ne riippuivat hänen satulansa kummallakin puolella.
Kun kreivi kaksi viikkoa senjälkeen nousi vuoteestaan, huomasi hän sänkynsä vieressä tiikerintaljan, jossa hampaina olivat helmet, silminä rubiinit, ja jonka kynnet olivat kultaa: se oli sen rykmentin upseerien lahja, jossa hänen molemmat serkkunsa palvelivat.
VIII.
JÄLLEENNÄKEMINEN.
Näillä kertomuksilla oli voimakas vaikutus sieluuni. Rohkeus on tehokkaimpia tenhoamiskeinoja, mitä miehellä on naiseen nähden. Johtuneeko, se omasta heikkoudestamme ja siitä, että emme itse kykene mihinkään, ja että alati tarvitsemme tukea? Mistä kreiviä lienee moitittukin, niin ainoastaan muisto näistä molemmista metsästyksistä, joista toisen olin itse nähnyt, kiintyi mieleeni. Senvuoksi ei varmaankaan teitä ihmetytä, että kreivi de Beuzevalin kuva tämän häikäisevän loisteen ympäröimänä piirtyi nuoren tytön sieluun ja mielikuvitukseen, johon vain niin harvat merkittävät tapaukset olivat jättäneet jälkiä. Niinpä tunsinkin, kun muutamia päiviä sen tapauksen jälkeen, jonka olen kertonut, näimme kahden ratsastajan tulevan suurta puistokäytävää pitkin linnaan ja Paul de Luciennen ja kreivi Horace de Beuzevalin ilmoitettiin saapuneen, ensi kerran sydämeni levottomasti sykkivän jotakin nimeä mainittaessa. Oli kuin pilvi olisi peittänyt katseeni, ja minä nousin aikoen paeta. Äitini esti sen, ja molemmat herrat astuivat sisään.
En tiedä, mitä ensi aluksi sanoin heille, mutta varmaan näyttäydyin hyvin kainoksi ja kömpelöksi, sillä kun nostin katseeni, olivat kreivin silmät suunnatut minuun, ja niissä oli ihmeellinen ilme, jota en voi koskaan unohtaa. Vähitellen kuitenkin sain karkotetuksi hajamielisyyteni ja tulin taas ennalleni. Silloin saatoin katsella ja kuunnella häntä, niinkuin katselin ja kuuntelin Paulia.
Huomasin hänessä taas saman tyynen ilmeen, näin saman lujan ja syvän katseen, jolla oli ollut niin voimakas vaikutus minuun; ja sitäpaitsi hänellä oli lempeä ääni, joka, samaten kuin hänen kätensä ja jalkansakin, tuntui pikemmin kuuluvan naiselle kuin miehelle. Tähän ääneen ilmestyi kuitenkin hänen innostuessaan jostakin asiasta sellaista voimaa, joka ei näyttänyt soveltuvan sen ensimäiseen sävyyn.
Paul oli myötätuntoisena ystävänä johtanut keskustelun kreiville edulliseen aineeseen: hän puhui kreivin matkoista. Kreivi epäröi hetkisen, antautuako tämän itserakkauden viettelyksen valtaan. Olisi saattanut sanoa, että hän pelkäsi vallata keskustelua ja asettaa omaa persoonaansa yleisten asiain tilalle, joita käsitellään ensi kertoja yhdessä oltaessa. Mutta pian elpyi hänen mielessään niiden seutujen muisto, joissa hän oli ollut. Noiden villien maiden romanttinen elämä alkoi taistella sivistysmaiden yksitoikkoisia tapoja vastaan ja ikäänkuin voitti ne. Kreivi oli kohta sieluineen ja ruumiineen Intian rehevässä kasvullisuudessa ja Maledivien ihanissa näköaloissa. Hän kertoi Bengalin lahdella tekemiään matkoja, taisteluita malaijilaisia merirosvoja vastaan, ja innostui loistavin värein kuvailemaan tätä monivaiheista elämää, jossa jokainen hetki tuo sieluun uuden liikutuksen. Hän kuvaili laajasti koko tätä alkuperäistä yhteiskuntatilaa, jolloin ihmisellä vapaudessaan ja voimassaan, ollen mitä hän itse mielii, orja tai kuningas, ei ole muita siteitä kuin tahtonsa, ei muita rajoja kuin näköpiiri, ja kuinka hän, kun maa käy liian ahtaaksi, pingoittaa purjeensa, niinkuin kotka levittää siipensä, ja lähtee valtamereltä etsimään yksinäisyyttä ja mitatonta avaruutta. Sitten hän äkkiä palasi kuluneeseen yhteiskuntajärjestykseemme, jossa kaikki on niukkaa, niin hyveet kuin paheetkin, jossa kaikki on keinotekoista, niin kasvot kuin sielukin, jossa meidät, orjat, lain kahlehtimina kiedotaan tapojen verkkoon, niin että meillä päivän joka hetkenä on pienet velvollisuudet täytettävinämme, joka aamu valittavana vaatteiden kuosi tai käsineiden väri, ja kaikki tämä naurettavuuden uhalla, joka on kuin kuolemanrangaistus, sillä Ranskassa naurettavuus tahraa nimen kauheammin kuin loka ja veri.
En voi kuvata, kuinka katkeraa, ivallista ja terävää kaunopuheisuutta oli näissä kreivin hyökkäyksissä yhteiskuntaamme vastaan. Tapahtumia lukuunottamatta se todellakin oli samanlaista kuin runollisesti on esitetty Manfredissa tai Karl Moorissa; siinä oli yksi niitä myrskyisiä sieluja, jotka, käyvät hävittäen yli jokapäiväisten pikku vaatimusten; siinä oli maailmaa vastaan taisteleva nero, joka, turhaan sen lakeihin, käytäntöihin ja tapoihin kiedottuna, repii ne pois ja vie mukanaan, kuten leijona kettua tai sutta varten viritetyt kehnot ansat.
Kuuntelin tätä kauheata filosofiaa, niinkuin olisin lukenut Byronia tai Goetheä; ajatuksissa oli samaa voimaa, ja sitä lisäsi vielä kyky toteuttaa ne. Silloin oli hänen kasvoiltaan, jotka muuten olivat niin liikkumattomat, poissa tavallinen jäinen naamio; niitä elähdytti sydämen tuli, ja silmät säkenöivät. Silloin hänen lempeä äänensä kohosi asteettain synkkiin ja liikuttaviin sointuihin. Ja sitten äkkiä suli kaikki, ihastus ja katkeruus, toivo ja ylenkatse, haaveilu ja karu todellisuus hymyilyksi, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, ja johon yksistään sisältyi enemmän epätoivoa ja halveksuntaa kuin syvimmän tuskan huokaukseen.
Tunnin kuluttua lähtivät Paul ja kreivi. Heidän mentyään katselimme äiti ja minä toisiamme hetken aikaa vaiti ollen, ja minä tunsin äärettömän painon poistuneen sydämeltäni. Tuon miehen läsnäolo sai minussa aikaan yhtä painostavan tunteen kuin Mefistofeles Gretchenissä.
Hänen minuun tekemänsä vaikutus oli niin ilmeinen, että äitini alkoi puolustaa häntä, vaikka en ollut lausunut hänestä mitään. Jo kauan aikaa hän oli kuullut puhuttavan kreivistä, ja hänestä lausuttiin, niinkuin melkein kaikista huomattavimmista henkilöistä, mitä vastakkaisimpia arvosteluja. Äitini katsoi häntä muuten eri kannalta kuin minä. Kaikki nämä kreivin niin rohkeasti esittämät sofismit näyttivät hänestä ainoastaan neron leikiltä, jonkinlaiselta koko yhteiskunnan panettelulta, sellaiselta arvostelulta, jollaista joka päivä harjoitetaan yksityisiin henkilöihin nähden. Äitini ei siis asettanut häntä niin korkealle eikä niin matalalle kuin minä omassa mielessäni, ja kun ajatuksemme olivat näin erilaiset enkä tahtonut ruveta väittelyyn äitini kanssa, päätin olla niinkuin en enää ajattelisi häntä.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitin, että pääni oli muka hiukan kipeä, ja menin puistoon. Siellä ei kukaan voinut häiritä ajatuksia, jotka minua nyt askarruttivat, enkä ollut kulkenut sataa askelta, ennenkuin minun täytyi myöntää itselleni, etten ollut tahtonut puhua kreivistä, jotta saisin sitä enemmän ajatella häntä.
Tämä tunnustus säikähdytti minua. Minä en rakastanut kreiviä, sillä jos olisi kerrottu hänen palanneen, olisi sydämeni lyönyt pikemminkin pelosta kuin ilosta. En kuitenkaan pelännyt häntä, tai ainakaan minun ei pitänyt pelätä häntä, sillä mikäpä vaikutus hänellä voisi olla minun kohtalooni! Olin nähnyt hänet kerran sattumalta ja toisen kerran kohteliaisuuskäynnillä, kenties en enää näkisi häntä koskaan.
Kun hänen mielensä oli niin seikkailunhaluinen, ja kun hän piti niin paljon matkoista, saattoi hän lähteä maasta minä hetkenä tahansa. Silloin hänen ilmestymisensä elämääni tulisi nopeasti haihtuvaksi näyksi, unelmaksi, ja siinä kaikki. Parin viikon, kuukauden tai vuoden kuluttua unhottaisin hänet. Mutta kun päivälliskello soi, niin se yllätti minut samoihin ajatuksiin vaipuneena, ja minä säpsähdin hämmästyksestä, kuullessani sen niin pian soivan. Tunnit olivat kuluneet kuin minuutit.
Salonkiin palatessani ilmoitti äitini, että olimme saaneet kutsun kreivitär M:ltä, joka oli jäänyt Pariisiin kesäksi ja aikoi tyttärensä syntymäpäivänä toimeenpanna suuren, puolittain soitannollisen, puolittain tanssi-illanvieton. Äitini, joka aina oli niin hyvä minulle, tahtoi kysyä mielipidettäni siitä, ennenkuin vastasi. Otin kutsun innokkain mielin vastaan; se oli omansa irroittamaan mieleni siitä ajatuksesta, joka alati vainosi minua.
Kemuihin oli ainoastaan kolme päivää, ja ne menivät niin tykkänään tanssiaisvalmisteluihin, että kreivin muisto selvästi tuntui haihtuvan tai ainakin ajaksi väistyvän pukuhuolien tärkeyden tieltä. Omasta puolestani tein kaikki tähän päämäärään päästäkseni. Puhuin illanvietosta sellaisella innolla, jota äitini ei ollut koskaan ennen minussa huomannut, ja pyysin saada samana päivänä lähteä Pariisiin sillä tekosyyllä, että meillä tuskin oli kylliksi aikaa tilataksemme pukumme ja kukkamme, mutta itse asiassa siksi että, kuten luulin, olinpaikan vaihdos auttaisi minua taistelussa ajatuksiani vastaan. Hyvyydessään äitini nyt, kuten tavallisestikin, myöntyi kaikkiin päähänpistoihini, ja päivällisen jälkeen me lähdimme matkalle.
Minä en ollut pettynyt. Ne huolet, joita minulla välttämättä oli illanviettoon valmistautuessa, jäännös nuoren tytön iloista suruttomuutta, jota en vielä ollut kadottanut, ja toivo päästä tanssiaisiin sellaisena vuodenaikana, jolloin niitä on niukalti, haihduttivat hupsut epäilykseni ja karkoittivat hetkeksi sen kauhunkuvan, joka minua vainosi.
Kaivattu päivä tuli vihdoinkin. Se kului minulta jonkinlaisessa toiminnan kuumeessa, jollaista äitini ei ollut koskaan ennen minussa nähnyt. Hän oli onnellinen ilosta, jota odotin. Äiti-raukka!
Kello löi kymmenen. Olin jo kaksikymmentä minuuttia ollut valmiina. En tiedä, kuinka niin tapahtui; minä, joka muutoin aina viivyin, sain nyt odottaa äitiäni. Vihdoinkin lähdimme. Melkein koko talvinen seurapiirimme oli, kuten mekin, palannut Pariisiin tämän juhlan takia. Tapasin koulutovereitani, tavallisia tanssittajiani, vieläpä tunsin sellaista nuoren tytön reipasta ja vilkasta mielihyvää, joka jo vuosi tai kaksi vuotta sitten oli alkanut poistua mielestäni.
Tanssiaiset olivat erittäin hauskat. Lyhyen lepohetken aikana kreivitär M— tarttui käsivarteeni ja vei minut, päästäksemme pois tukehduttavasta lämmöstä, pelihuoneisiin. Saimme samalla kertaa mielenkiintoisen yleissilmäyksen: siellä olivat kaikki silloiset taiteellisesti, kirjallisesti ja valtiollisesti kuuluisat miehet. Tunsin jo monta heistä, mutta muutamat olivat kuitenkin minulle vielä outoja. Kreivitär mainitsi minulle rakastettavan kohteliaasti heidän nimensä, lisäten kuhunkin nimeen huomautuksen, jota sukkelinkin kirjailija olisi kadehtinut, kun äkkiä, erääseen salonkiin tultaessa, säpsähdin ja vastoin tahtoani huudahdin:
"Kreivi Horace!"
"No niin, kreivi Horace", sanoi kreivitär M— hymyillen, "tunnetteko hänet?"
"Olemme nähneet hänet rouva de Luciennen luona maalla."
"Ah niin!" lausui kreivitär, "olen kuullut puhuttavan eräästä metsästysretkestä, jossa sattui onnettomuus herra de Lucienne nuoremmalle, eikö totta?"