Kuopion takana: Kolminäytöksinen huvinäytelmä

KUOPION TAKANA

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

GUSTAF von NUMERS

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.

HENKILÖT:

Rovasti.
Ruustinna.
Naemi, heidän tyttärensä.
Apulainen, kihloissa Naemin kanssa.
Lilli, kihloissa rovastin pojan kanssa.
Pastorin rouva.
Kauppamiehen rouva.
Nimismiehen rouva.
Renki.
Sisäpiika.
Välipiika.
Talonpoika.

Tapahtuu savolaisessa pappilassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Pappilan sali. Perällä kaksi ovea. Oikeanpuoleinen vie eteiseen, vasemmanpuoleinen ruokasaliin. Ovien välissä kakluuni. Oikealla kaksi ikkunaa. Niiden edessä kukkia. Alempana oikealla piano. Pianon vieressä pieni pöytä; pöydän ympärillä keinutuoli ja kaksi pikku tuolia. Vasemmalla kaksi ovea. Ylempi vie apulaisen ja alempi rovastin huoneesen. Ovien välissä kellokaappi. Alempana vasemmalla sohva. Sohvan edessä pöytä, keinutuoli ja pari muuta tuolia. Apulaisen huoneen ja ruokasalin ovien välisessä nurkassa pöytä, Pöydällä piippuhylly, tupakkivehkeet ja sahtikaraffi. Seinillä Lutheruksen ja suomalaisten pappismiesten kuvia. Katossa harsotettu kynttiläkruunu. Huonekalut vanhanaikuiset. Lattialla käytävä-matot. Pöydällä vastatullut posti: kirjeitä ja sanomalehtiä. — Ruokasalin ja eteisen ikkunoista näkyy järvimaisema. Ruokasalin keskilattialla ympyriäinen pöytä. Iltapäivä.

Apulainen (tulee, papinkaulus kädessään; huomaa sanomalehdet). Kas, posti on tullut! Vihdoinkin! Ahaa! Kirje Finlandin toimitukselta! Lähetetty takaisin. Minun kirjoitussarjani lähetetty takaisin! "Liian pitkäveteinen". Ja tässä Vartijan toimitukselta. "Ei kylliksi helppotajuinen". Kas vaan! Tietysti! Arvasinhan sen. No, sama se. Välitän viis koko helsinkiläislehdistä. Eihän tämä oikeastaan kummastuta minua. Pääkaupunki! pääkaupunki! Sehän se nyt turmelee parhaimmatkin! "Liian pitkäveteinen". "Ei kylliksi helppotajuinen". Mitä vielä. Oikea syy oli sen maaseutulainen vakavuus. Sen saastuttamaton kristillis-siveellis-aatteellis-konservatiivis- kansallinen henki ei miellyttänyt herroja helsinkiläisiä. No, tässä on kirje Suomalaisen toimitukselta. Kieltävä vastaus sieltäkin. Hävytöntä! Koko sanomalehdistö onkin jonnin joutava laitos. Ottaa vastaan jokaisen tuhrijan töherryksiä. Valmis kaikenlaisen roskajoukon käytettäväksi. Ei nimeksikään kontrollia. Sopimaton, vallaton, hillitsemätön ja vaarallinen vapaus! Paras on olla sitä kannattamatta ja toteuttaa siveellisyyden aate seurakunnassaan puhutun sanan voimalla. (Istuu keinutuoliin, selaillen käsikirjoitusta.) "Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa ja oikeutensa". Kirjoittanut Elias Jussilainen. Hm. Minusta tämä ei ole ollenkaan pitkäveteistä. Päinvastoin hyvinkin mehukasta. Erittäinkin olen mieltynyt tähän lukuun: "Naisen kasvatuksesta kristillisessä nöyryydessä". Se tulee loistamaan oikeana helmenä siveellisessä kirjallisuudessamme. Pitkäveteistä! Ja kuitenkin olen hyvin elävästi kuvaillut naisen helmasynnit: hänen turhamaisuutensa puvussa ja… Kas sitä Naemaa! Ei ole taasenkaan silittänyt kaulustani mieleni mukaan. Ja hänen pikaisuutensa ja… No, olenhan minä tuhat kertaa selittänyt hänelle, kuinka papinkaulukseni pitää… Naema! Ja hänen kärsimättömyytensä ja… Naema! Ja hänen taipumuksensa antautua vihansa valtaan. Naema. Naema! Etkö sinä kuule? — Ihan kuin hän taas tahallaan tekisi kiusaa. Tuo ijankaikkinen naisen itsepintaisuus! No mutta Naema!

Naemi (kiiruhtaa sisään). Elias kulta! Mitä sinä tahdot? Oih! tuo inhottava kaulus!

Apulainen. Kuinka voit tuoda minulle tämmöistä? Olenhan tuhansia kertoja sanonut sinulle, kuinka papinkaulukseni pitää silitettämän: reunat kunnolliset ja suorat kulmat sisäpuolella. Mut eipäs! Naema! minun vaimoni…

Naemi. Elias kulta! Anna anteeksi!

Apulainen. Elä keskeytä minua. Minun tulevan vaimoni, sanon minä, pitää totella minua ja tehdä niinkuin minä käsken — ja — ja…

Naemi (itkua pusertaen). Minä silitin sitä kokonaisen puolen tuntia. Mutta se on niin kehnosti neulottu, että… Etkä sinä ollut kotona — ja minulla oli niin paljo tekemistä, ennenkuin Lilli tulee — ja — ja…

Apulainen. Mitä tuo tähän kuuluu? Minun tulevan vaimoni, sanon minä, pitää etupäässä ajatella minua — sekä toimissaan että muussa. Pane mieleesi, Naema: joka on uskoton vähässä, häntä ei myöskään voi panna paljon päälle. Sinulla on eräs suuri vika, suuri ja ruma vika. Tuo itsepuolustus. Itsepuolustus minua vastaan! Jos et saa kaulustani hyväksi puolessa tunnissa, niin silitä sitä kokonainen. Pääasia on, että se tulee semmoiseksi, kuin minä tahdon. Avioliitto, näetkös, ei ole mikään kevytmielinen laitos. Niin, niin, vie se nyt huoneeseni. Ja pane se sinne käsikirjan sisään — lasten kasteen kohdalle. (Naemi menee hänen kamariinsa. Apulainen seisoo vähän aikaa peilin edessä, istuu sitten mukavasti keinutuoliin ja ottaa sanomalehden. Naemi tulee takaisin.) Piippuni, Naema! Siellä uunilla. (Naemi tuopi piipun kamarista.) No, eihän siinä ole tupakkaa! Täytä se! (Naemi täyttää piipun. Tulee takaisin.) Tulitikut! (Naemi sytyttää tulitikun ja tarjoo tulta, seisoo vähän aikaa hänen vieressään.)

Naemi. Tahdotko muuta?

Apulainen. E—en.

Naemi (vähän ajan kuluttua). Oletko vihainen?

Apulainen. No, enkä. Sinä saat tulla tänne istumaan, pienokainen. (Osottaa polveansa.) Näetkös, minä ajattelen lakkaamatta tulevaisuuttamme ja koetan taivuttaa sinun lapsellista ja vähän lelliteltyä mieltäsi, että sinustakin kerran tulisi kunnollinen aviovaimo, ja ettäs käsittäisit, kuinka suuret velvollisuudet sinulla on täytettävänä, ruvetessasi miehen puolisoksi. Niin, minä en epäile sanoa: pappismiehen puolisoksi. Sillä nykyjään, kun itsepäisyys ja itsekkäisyys ja itserakkaus… niin — ja kaikki nuo pahat himot, jotka houkuttelevat ihmistä etupäässä ajattelemaan omaa itseänsä… niin — tuota — tuota — nykyjään, sanon minä, kun ne niin kauhistuttavassa määrässä kasvavat, ja kun nainen — niinkuin, heikompi astia ainakin — helpommin joutuu niitten valtaan, ellei hän lujasti kiinnitä itseänsä kristilliseen avioliittoon, ja luottamuksella ja kuuliaisuudella ja tottelevaisuudella kaikessa noudata sen määräyksiä, niin — tuota — tuota… No, tahdon vaan sanoa, että minä valvon sinun omaa etuasi, kun koetan kasvattaa sinua tosi puolisoksi, todelliseksi naiseksi. Ymmärrätkös?

Naemi. Ymmärrän, Elias kulta.

Apulainen. Niin. Semmoisille perusaatteille on avioliitto rakennettava, muuten ei se voi tehdä miestä onnelliseksi. Kaikki avioliitot ovat tosin edeltäpäin taivaassa määrätyt. Mutta useimmiten hajoittaa juuri nainen Herramme työt itsekkäisyydellään ja — ja omalla tahdollaan.

Naemi. Kyllähän sinä tiedät, että hartahin toivoni on kehittyä oikeaksi vaimoksi sinulle. Mutta välistä minua niin hirveästi peloittaa, etten osaa oikein. Kuules, minä odotan niin kauheasti Lilliä. Sittenhän on niin hauska jutella hänen kanssaan näistä asioista, kun hänkin on kihloissa, ja hän kun on käynyt Helsingin tyttökoulua ja…

Apulainen. Katsokaamme ensin ja päättäkäämme sitten vasta. Helsinki on hyvin turmiollinen kaupunki, eivätkä nuo tyttökoulutkaan ole juuri hyviä. Nainen oppii kyllä kodissaan sen mitä tarvitsee. Turvau sinä vaan minuun, ainoastaan minuun, eläkä kehenkään vieraasen. Rakkaus, näetkös, on sokea kaikille muille. Se seuraa ja tottelee, katsomatta oikeaan tai vasempaan. Kas, siinä oikea sopusointu, tosi naisellisuus eli todellisen naisellisuuden voitto itsekkäästä luonnostansa. Ymmärrätkö?

Naemi (hartaasti). No totta kai! Elää, elää ainoastaan sinua varten!

Apulainen. Niin! Naisen tehtävä, hänen ihanin oikeutensa on juuri se, että hän saa uhrata itsensä miehellensä, — ajattelematta itseänsä, — ilman itsekkäisyyttä, naisen itsekkäisyyttä. Ymmärrätkös?

Naemi (katsoo haaveksien kattoon). Niin, uhrata kaikki, kaikki sinun tähtesi! Voi, voi, Elias kulta!

Apulainen (liikutettuna). Me saavutamme tuon ihanan päämaalin. Niin, me saavutamme sen. Alttiiksiantava, rakastava nainen!

Naemi. Alttiiksiantava, rakastava nainen! Kuinka ihanata!

Apulainen. Niin, me saavutamme sen.

Naemi. Ihan varmaan!

(Syleilevät.)

Apulainen. Kah' Piippuni sammui. Tuopas tulta! No, saas nähdä, kenen se Antti veljesi on valinnut.

Naemi. Tunsithan sinä Antin jo ylioppilaana?

Apulainen. Minä olin teoloogi ja vakavammat tutkimuksemme estivät meitä enemmän seurustelemasta muiden tiedekuntien kanssa. Kummallista että mies rupeaa juristiksi, vaikka on papin poika. No niin, ei saa vaatia liikoja. Eihän kaikista voi pappia tulla. Sitä kutsumusta ei ole kaikille sallittu. Sen verran kun Anttia tunsin, näytti hänellä olevan hyvin kevytmielinen käsitys elämästä. Mutta ehkä hän sitten on tullut huomaamaan, että tuo ylistetty elämän-ilo on pelkkää pakanuutta, ja että todellinen ilo saavutetaan ainoastaan oman tahdon täydellisellä kukistamisella, polkemisella.

Naemi. Niin, mutta sanovathan kaikki, että Antti on niin hyvä ja niin lahjakas ja niin…

Apulainen. Naema kulta! Sinulla on hyvin paha tapa keskeyttää muita puheessa. Siitä tavasta sinun täytyy luopua. Muista nyt se. Lahjakas, sanoit. Siinäpä se juuri pulma onkin. Nuo niin sanotut lahjakkaat ovat vaarallisimmat vihollisemme. Aina ne tahtovat muutoksia, parannuksia muka. Aina ne tahtovat arvostella ja kritiseerata. Arvokkaimmatkaan auktoriteetit eivät vaikuta heihin.

Naemi. Niinhän se on, paratkoon. He eivät huoli pipistä eikä papista, Kas! housunlahkeesi on ratkennut! Korjaanko sen?

Apulainen. Tee se, lapsukaiseni! Teoksessani olen juuri selitellyt tätä kohtaa, joka epäilemättä on aikakautemme kipeimpiä.

Naemi. Niin, epäilemättä! Aikakautemme kipeimpiä!

Apulainen (lukee): "Aikakautemme surullisin ilmiö on nykyisen ihmisen vapaa luottamus itseensä, sen sijaan että hän turvautuisi vanhoihin, vakaantuneihin, isiltä perittyihin auktoriteetteihin. Tunnustettu on, että ihmiskunta turmeltuu turmeltumistaan vuosisatojen halki. Siis: valo tulee sitä kirkkaammaksi, mitä kauempaa se loistaa, niinkuin historian selvä tuomio todistaa. Mikä karkottaa hallitsijat valtaistuimiltaan? — Auktoriteetti-uskon puute. Mikä erottaa kirkon ja valtion? — Auktoriteetti-uskon puute. Mikä riivaa maallikoita pyytämään neljättä vaalipappia? — Auktoriteetti-uskon puute. Mikä villitsee naisen vastustamaan miehen ylivaltaa? — Aina sama auktoriteetti-uskon puute. Ranskan vallankumouksesta Minna Canthin Työmiehen vaimoon saakka loistaa auktoriteetti-uskon puute sinä punaisena lankana, jonka ihmisen turmelus on punonut viime vuosisadan köyteen, joka…"

Naemi. Voi, voi, Elias, kuinka kaunista! Onko tuo sama kirjoitus, jonka lähetit Finlandille ja Vartijalle, ja joka…

Apulainen. Ensin tosin ajattelin niin, mutta nyt olen muuttanut aikeeni. Luullakseni teokseni ansaitsee paremman kohtalon, kuin hukkua sanomalehtien lokavirtaan.

Naemi. Kas, nyt se on tehty.

Apulainen. Kiitos! Mistä me tässä puhuimmekaan? Oikein. Veljesi morsiamesta. Niin, niin. Suokoon Herra, että veljesi olisi tehnyt hyvän vaalin, vaikka ottikin morsiamensa pääkaupungista. Vaikka niinkuin minä tässä samaisessa teoksessani sanon, että tuota… "Suuret kaupungit ovat n.s. sivistyksen kehtoja, maaseutu taas yksinkertaisuuden ja kristillis-siveellisen konservatismin aatteellinen koti. Onnelliset ne naiset, joiden on sallittu täällä viettää elämäänsä, tietämättöminä kaikesta, mitä siellä liikkuu. Sillä nainen on heikko astia, ja mitä…"

Naemi. Niin, sinä et usko, miten kehnoja me olemme.

Apulainen. Mutta meidän kauttamme te tulette vahvoiksi. Näetkös, siten, että katsotte ylös meihin.

Naemi (hellästi). Niin, ylös sinuun! Voi, voi! Sinä oletkin niin paljoa korkeammalla kaikkia muita.

Apulainen. Tuommoisia lauseita en siedä kuulla, Naema kulta. Olenhan vaan nöyrimpiä ja vähäpätöisimpiä työmiehiä Herran viinamäessä. Mutta sanalla "korkeammalla" ehkä tarkoitat sitä, että minä olen vakaantuneempi periaatteissani, kuin moni muu. Ja siinä ehkä olet oikeassa.

Naemi. Voi, voi, kuinka hyvin sinä osaat selittää, mitä minä tarkoitan.

Ruustinna (huutaa kyökistä). Naemi!

Naemi. Mamma kutsuu!

Apulainen. Minun neuvoni ovat tärkeämmät kuin äitisi toimet. Mutta — saat kuitenkin mennä.

Ruustinna. Naemi! Vai niin. No, kaikella on rajansa! Luuletko, että sinun sopii juosta tiehesi ja jättää piparkakut uuniin?

Naemi. Ai, minä ihan unohdin!

(Juoksee ulos.)

Apulainen. Minun mielestäni, musteri…

Ruustinna. No, no, hyvä Elias. Hyväilemisellä on aikansa ja piparkakuilla myös. Muuten ne palavat. Vai tahdotko syödä palaneita piparkakkuja?

Apulainen. No, enkä. Minä myönnän, että tällä kertaa musteri on oikeassa, sillä minä puhuin juuri Naemalle hänen taloudellisista velvollisuuksistaan.

Ruustinna (Pyyhkii tomua). Sinä olet aina niin järkevä, Elias hyvä.

Apulainen. Kunpa nyt vaan tuo odotettu vieraamme, rakkaan Anttimme morsian, tuottaisi pysyväistä iloa tuleville vanhemmilleen!

Ruustinna. Niin, jospa tietäisit, kuinka minua peloittaa. Mutta sen minä sanon ja sanon vielä sittenkin: minun kyökkiini hän ei saa laahata silkkilaahuksia eikä turnyyriä…

Apulainen. Eikä uusia mielipiteitä. Ajatelkaahan Naemaa. Kuinka vahingollisen vaikutuksen ne tekisivät tuohon viattomaan lapsukaiseen! Nuoren tytön täytyy niin kauan kuin mahdollista pysyä viattomuuden tilassa. Sitten ei enää ole niin vaarallista, kun he voimakkaan käden tukemina ensin oppivat tuntemaan elämän todellisuutta, ja kun…

Ruustinna. Siinä asiassa en oikein tiedä, mitä sanoisin.

Apulainen (innokkaasti). Ai, ai, musteri kulta! Siinä kohdassahan naiskysymys juuri onkin niin mahdottoman vaativainen ja niin vaarallinen.

Ruustinna. Vai niin! Minä olen jo saanut nähdä jos jotakin.

Apulainen. Niin, niin. Maailma on niin paha.

Ruustinna. Minun mielestäni täytyy sekä tyttöjen että nuorten miesten pitää silmänsä auki myöhään ja varhain… (Koputtaa rovastin ovelle.) Pappa! kello on kuusi! — etteivät ostaisi sikaa säkissä. Pappa!

Apulainen. Mutta onhan sallimus…

Ruustinna. Sallimus on juuri antanut meille silmät päähän.

Apulainen (innokkaasti). Tarkoittaako musteri pahan tuntemista…

Ruustinna. Sitä ei myöskään saa pistää säkkiin sian kanssa. (Avaa rovastin oven ja kurkistaa sisään.) Malakias.

Rovasti (huoneessaan). Kyllä, kyllä, mamma.

Ruustinna (huutaa kyökkiin): Maija! tuo kahvia rovastille. (Järjestää sanomalehtiä.) Tässä ovat viimeiset sanomalehdet. Ne kärpäset ne ennättävätkin joka paikkaan ja likaavat kaikki.

Apulainen (ottaa sanomalehden). Aivan niinkuin realistinen kirjallisuus, joka penkoo yleisön nähtäväksi kaiken likaisuuden, aikoi musteri varmaan sanoa.

Ruustinna. En. Sitä en aikonut sanoa. Semmoisia kirjoja minä en lue, sillä minä en kärsi niitä. Mutta en minä myöskään salli, että tyttö istuu kuin mikäkin rusinatötterö jokaisen koulupojan katseltavana.

Apulainen. Tarkoittaako musteri minua?

Ruustinna. No, no, Elias hyvä! minä olen tänään vähän hermostunut tuon siunatun…

Apulainen. Helsinkiläis-miniän tähden.

Ruustinna. Niinpä kyllä. Sen pojan onni painaa niin sydäntäni. Kokemattomat poikaparat katsovat vaan kauniita kasvoja eivätkä sydäntä.

Apulainen (hurskaasti). Niinhän se on. Antin olisi pitänyt antaa musterin valita.

Ruustinna (terävästi). Ei, kiitoksia!

Rovasti (tulee unisena). Eikö häntä vielä kuulu?

Ruustinna. Ei, pappaseni. Mutta kyllä kai jo saamme ruveta odottamaan.

Rovasti (istuu. Ruustinnalle). Katriina hyvä, toisitko silmälasini ja nuuskarasiani ja tohvelini. Ohhoo! postikin on tullut. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Kaikkihan ne näkyvät olevan. On se sentään hyvä laitos, tuo posti. Pitäisi melkein saada se kahdesti viikossa. No, nyt kun olemme saaneet tänne rautatien, niin saanemme pian postikonttorinkin ja silloin…

Apulainen (innokkaasti). Sitä täytyy papiston vastustaa. Minun nähdäkseni juuri postikonttorit levittävät kansaan tuota likaista sanomalehti-kirjallisuutta. Ja rautatiet taas vetävät tänne matkustajia ja ulkomaalaista tapain turmelusta. Seurakuntamme saa tyytyä pitäjään postiin. Sitä voi papisto edes jossakin määrin pitää silmällä.

Rovasti (hyväntahtoisesti). Aivan oikein, aivan oikein. Tuliko kirjeitä?

Apulainen. Onhan tässä yksi. Varmaankin taas tuolta "Otava"-yhdistykseltä.

Rovasti. Vain niin! (Lukee.) Aiotaan panna toimeen yhdistys, joka kustantaisi uutta suomalaista kirjallisuutta.

Apulainen. Siveellisesti on väärin tukea semmoista hanketta, joka ei ole papiston tarkastuksen alaisena. Tuskin mikään kaunokirjallinen tuote tätä nykyä ansaitsee kannatusta.

Rovasti (selailee sanomalehtiä). Ajan vaatimukset, — ajan vaatimukset.

Apulainen. Niin. Nehän ne nyt kulkevat kohti mustaa yötä, lippujen ja helisevien kulkusten kanssa.

Naemi (juoksee sisään). Kuule, Elias. Nyt minulla on viisi peltiä ja jokaisella on kaksikymmentä piparkakkua. (Laskee sormillaan.) Ja sitten on yhdellä vielä kahdeksan. Kuinka monta niitä sitten on kaikkiaan?

Rovasti. No, Naemi, häpeä vähän.

Apulainen. Niitä on sata kahdeksan.

Naemi. Sata kahdeksan. Niin kaksikymmentä ja viisi ja… Niinhän minäkin arvelin, mutta en luottanut itseeni.

Ruustinna. Sen verran sinun toki pitäisi osata, vai aiotko elämäsi läpi aina juosta miehesi jäljessä?

Apulainen. Naema tekee ihan oikein, kun turvautuu minuun. Pieni asia tosin, niin tosin, mutta pienissäkin asioissa…

Ruustinna (ottaa sukankutimensa ja istuu sohvaan).

Naemi (puoleksi leikillä). Mamma, sanotaanhan raamatussakin, että mies on vaimon pää.

Ruustinna. Niin, sinä näyt käsittävän sen aivan puustavin mukaan.

Apulainen. Toisin sanoen: miehen pitää — vakavamman käsityksensä kautta…

Ruustinna (keskeyttäen). Mitä uutta niissä sanomalehdissä on?

Rovasti. Ai, ai! Nyt ovat vapaamieliset taas ajaneet kantoon. Enemmän naisylioppilaita.

Apulainen. Niin, se on tosiaankin huolestuttava. Ajan merkkiä! ajan merkkiä!

Rovasti. Uusi suomalainen henkivakuutus-yhtiö. No, sepä oivallista.

Apulainen. Arveleeko setä todellakin niin? Minusta on jonkunmoinen epäluottamus sallimukseen noissa henkivakuutuksissa.

Rovasti. Saattaa olla. Kuopiossa hommataan suomalaista yhteiskoulua.

Apulainen. Piispan omassa kaupungissa! Hävytöntä. Yhteiskouluja ja naisylioppilaita ja naisyhdistyksiä! Kas siinä, juuri siinä, juuri siinä on…

Ruustinna. Kyllähän niissä voi olla paljo hyvääkin.

Rovasti (nuuskaa). Hm — hm.

Apulainen. Ai, ai, musteri kulta! Ei saa väistyä hiuskarvaakaan. Niin, niin. Varo itseäsi, Naema. Juuri nuo naisylioppilaat ennustavat, että viimeiset ajat ovat käsissä ja että…

Naemi (vallattomasti). Kulkevatko ne oikein housuissa?

Apulainen. Hyvin sopimatonta pilaa tuo! Housuissa!

Naemi. Ja minä tiedän, että niillä on lyyryt ja silmälasit ja — ja — ne polttavat tupakkaa.

Apulainen. Amerikassa, joka on niin varoittavana esimerkkinä nykyiselle sukupolvelle… (Täyttää piippunsa.) Amerikassa on juuri… (Sytyttää piipun.) Amerikassa on tehty se…

Pastorin rouva (tulee).

Ruustinna. Kas, hyvää päivää, Gustaava!

(Nousee ja menee vastaan.)

Pastorin rouva (riisuu päällysvaatteensa). Kiitoksia, Naemi kulta. Päivää, päivää, päivää! Eihän minulla oikeastaan ole mitään asiata, ei ollenkaan. Mutta tulen juuri värjäristä. Oikein kauheata kuinka nuo käsityöläiset valehtelevat, Lupaavat vaan ja lupaavat, No — herrasväki voi kai hyvin? Ja ukko käski sanoa paljon terveisiä. Ja onko hän tullut?

Ruustinna. Ei vielä. Toimitapas kahvia, Naemi.

Pastorin rouva. Ei millään muotoa minua varten, hyvä Katriina!

Ruustinna. Nythän on juuri kahvin aika, hyvä Gustaava. Ja Naemilla on sitä paitsi lämpimiä piparkakkuja.

Pastorin rouva. Vai niin, pikku Naemi on leiponut. No, oletteko kuulleet mitään Antista ja hänen pikku morsiamestaan?

Nimismiehen rouva (tulee).

Ruustinna. Kas, Hulda! Tulitteko yhdessä?

(Menee häntä vastaan.)

Nimismiehen rouva. Kas vaan, onko Gustaavakin täällä? Tulen juuri suutarista, niin suutarista. Eveliinan kengät ovat siellä paikattavina ja — ja… Kiitoksia vaan! Kyllä minä saan silkkikappani mahtumaan tähän naulaan ja — ja… Päivää, päivää, hyvä herra rovasti! Päivää, herra maisteri! Päivää, pikku Naemi ja Gustaava. Vai niin, sinä tulit tänne. Kyllä minä näin kyökin akkunasta sinun ajavan ohitse, mutta et sinä tullutkaan sisään. Siellä on niin kaunis ilmakin tänään ja minä läksin vaan pikipäin pistäytymään täällä, kun oli niin kaunis ilma ja… Onko hän tullut?

Rovasti. Ei vielä. Kuinka nimismies voi?

Nimismiehen rouva. Tuhansia kiitoksia. Niin, nyt tulee kohta käräjät. Ja meillä on uusi kirjuri: herra Lundgren. Hän tuli meille Blomqvistilta, jossa hän oli ennen. Niin, niin, pikku Naemi! Nuori herra on tullut pitäjääsen, ha, ha, ha! Mutta mitä se Naemi siitä enää välittää, kun Naemi on kihloissa. No, eihän maisteri vaan tule mustasukkaiseksi, hi, hi, hi! Mutta enpä takaa, kuinka Sofi Andelinin Dagnyn käy — hi, hi, hi!

Sisäpiika (kurkistaa ovesta). Ruustinna kulta! Kyllä kahvi olisi valmista, kun ruustinna vaan tulisi antamaan sokeria. Ja leipää täytyy ruustinnan kai myöskin antaa, koska ruustinnalla näkyy olevan vieraita.

Ruustinna. Naemi, mihinkä ne avaimet taas joutuivat? Tulen paikalla.

(Nousee.)

Nimismiehen rouva (hiljaa pastorin rouvalle). Hän ei siis ole tullut?

Pastorin rouva. Hs!

Ruustinna (antaa avaimet Naemille). Kas tässähän ne ovatkin.

Naemi (menee).

Nimismiehen rouva. Niin, ei minulla ollut mitään asiata, Mutta tästä ohimennessäni sanoin rengille, että pistäytään nyt samassa pappilassakin. Ja herrasväki voi kai hyvin? Eikä suinkaan ole tapahtunut mitään uuttakaan? Ja eihän Anttikaan taida tulla kotiin tänä kesänä? Ehk'ei hänen morsiamensakaan?

Kauppamiehen rouva (tulee).

Nimismiehen rouva. Kas, Sofi Andelin! Ihme ja kumma, että me kaikki tänään satumme pappilaan.

Kauppamiehen rouva. Hyvää päivää, täti ja setä! Hyvää päivää, maisteri! Eikö Lillinne vielä ole tullut? Minun piti oikein vartavasten lähteä katsomaan sitä suurta kummaa. Pitäisihän hänen tulla tänään ja tottahan kuudessa tunnissa ennättää laivasillalta. Minä olen oikein utelias.

Ruustinna. Tule istumaan, Sofi kulta. Ei, ei hän vielä ole tullut.

Rovasti. Mutta kyllä me lähetimme hevosen häntä vastaan.

Kauppamiehen rouva. No, kyllä kai täti ja setä ovat hiukan levottomia. Paha on häiritä teitä näin sopimattomaan aikaan, mutta minä luulin hänen jo tulleen. (Naemi tulee.) Hyvää päivää, Naemi! Onko hauskaa, kun saat itsellesi toverin, melkeinpä sisaren?

Naemi. On, niin hirveän hauskaa!

Kauppamiehen rouva (pastorin ja nimismiehen rouville). No, te tulitte varmaankin samalle uteliaalle asialle kuin minäkin?

Pastorin rouva. Emme suinkaan; minä tulin värjäristä.

Nimismiehen rouva. Emme suinkaan; minä tulin suutarista.

Kauppamiehen rouva. No, no, eihän tää olekaan mikään jokapäiväinen tapaus. Ja niinkuin sanoin, minä olen kovasti utelias. Se vika minulla on.

Apulainen. Naisten tavallinen vika.

Pastorin rouva. Semmoista vikaa pitäisi koettaa vastustaa.

Nimismiehen rouva. Minä en ole koskaan utelias.

Rovasti. Minun luullakseni me kaikki olemme vähän uteliaita tänään. Vai mitä, mamma?

Ruustinna. Niinpä kyllä, pappa kulta, ja hyvältä tuntuu, kun on osan-ottavia ystäviä.

Naemi. Minä olen niin hirveästi utelias.

Apulainen. Uteliaisuus, tarkoitan naisten uteliaisuus, hyvä herrasväki, on todistus naisen heikommasta… Tarkoitan että…

Kauppamiehen rouva. Että miehet sanovat uteliaisuuttaan tiedonhaluksi? Sitäkö aioitte sanoa, maisteri?

Apulainen (kiivaasti). Te sekoitatte käsitteet, rouva Andelin. Saanko nöyrimmästi pyytää puheenvuoroa?

Kauppamiehen rouva. Varsin mielelläni.

Apulainen. Miehen tiedonhalun ja naisen uteliaisuuden välillä on päivän selvä erotus.

Pastorin rouva. No, senhän jo sokeakin huomaa.

Apulainen. Sillä, nähkääs, mies tahtoo tiedonhalullaan tietää asian ja nainen koettaa uteliaisuudellaan vain tyydyttää, tyydyttää — omaa uteliaisuuttaan.

Pastorin rouva. Ihan kuin naulaan, hyvä maisteri.

Apulainen. Sillä nähkääs, samoin kuin sama asia näyttää toiselta auringon valossa kuin kuun paisteessa, niin samoin, nähkääs, voi sama asia näyttää tiedonhalulta ja uteliaisuudelta. Mutta niitten välillä on pohjaton erotus. Sama erotus, nähkääs, kuin — kuin auringon ja kuun välillä.

Pastorin rouva. Kuinka maisterilla aina onkin eläviä vertauksia. Niin, aivan kuin auringon ja kuun välillä.

Apulainen. Sillä, nähkääs, minun viimeisessä saarnassani…

Kauppamiehen rouva. Joko tädin uusi mattokangas on kuteilla?

Ruustinna. Jussin-Maija on sitä par'aikaa luomassa. Vaan en tiedä, kudottaisiinko rääsy- tai karvamattoja.

Kauppamiehen rouva. Mitä rääsymatoista! Karvamatot ovat modernimpia ja sitte meillä olisi niin kaunista liussia ja lakkapunaista rannuiksi.

Ruustinna. En minä huoli niin heleistä väreistä. Pohjaksi panen vaan tumman-kellervää ja rannuiksi mustaa ja kahvipruunia.

Kauppamiehen rouva. Mutta se ei sovi tädin huonekaluihin. Iloisempia värejä tää sali vaatii.

Ruustinna. Taidat olla oikeassa.

Kauppamiehen rouva. Minun viimeisissä rääsymatoissani…

Naemi (huutaa): Nyt hän tulee!

(Juoksee ulos. Apulainen, rovasti ja ruustinna seuraavat häntä.)

Kauppamiehen rouva. Oli se sentään vähän tyhmästi, kun tulimme näin sopimattomaan aikaan.

Nimismiehen rouva. Mennään vaikka kyökkiin.

Pastorin rouva (arvokkaasti). Eikö mitä! Me istumme kaikki tänne — sohvaan. Istu sinä tähän, Hulda! (Istuvat juhlallisesti sohvaan ja nimismiehen rouva levittää hamettaan.)

(Kaikki tulevat sisään Lillin kanssa. Lilli on hyvin iloinen ja vilkas, vähän vallattomassa matkailija-puvussa.)

Lilli (syleilee rovastia). Noin oivallinen appivaari! (Juoksee ruustinnan luo.) Ja niin kiltti ja sievä anoppimuori! Niin, Antti lähetti hirmuisen, hirmuisen paljon terveisiä. (Huomaa maisterin.) Vai niin, varmaankin sulhasmies, herra Jussilainen. (Pudistaa reippaasti hänen kättään.) No, meistä tulee kai hyvät ystävät?

Ruustinna. Tässä nyt on Antin morsian. Pastuurska Pelonius. Rouva Andelin ja rouva Braxell.

Lilli (juoksee Naemin luo ja pyöräyttää häntä pari kertaa ympäri). Ja sinä, kukka kultain kuusistossa, niin raitis ja sievä! Kyllä näkyy, että olet Antin sisar. Hohoi, kylläpä tänne on matkaa laivasillalta, mutta niin kaunis tie, niin ihmeen kaunis.

Naemi. Ja sinä uskalsit tulla yksinään koko matkan, aina Helsingistä asti?

Lilli. Ihan yksinäni. Ei ollut edes noin suurta esiliinaa. Mutta minulla oli helkkarin hyvä onni höyrylaivassa.

Apulainen ja rouvat. Hän kiroilee!

Lilli. Siellä oli koko liuta ylioppilaita!

Naemi. Ylioppilaita?

Lilli. Niin. Alussa — Puumalasta Savonlinnaan — olimme hyvin totisia. Me vaan väittelimme korkeista tieteellisistä aineista. Eräs miekkonen oli hyvin mahtava. Yhtenään hän vaan hoki Darwinia ja Darwinia. Mutta minä stuukasin hänet, kun siteerasin Darwinia Englannin kielellä ja selitin heille, että kaikkein viimeisten tiedemiesten mukaan darvinismi on kokonaan voitettu kanta.

Apulainen ja rouvat. Hän lukee Darwinia!

Lilli. Savonlinnassa tuli joukko laulajia laivaan. Ämmiä. Hiivatun liftattuja toveria. Me lauloimme, joimme kahvia ja likööriä ja…

Ruustinna. Mutta Lilli kulta.

Lilli. Eihän se niin vaarallista ollut.

Apulainen ja rouvat. Hän juo likööriä!

Lilli. Kas, Pekka! Kiitoksia, Pekka, hauskasta matkastamme! Isä-ukko, etpä usko, kuinka hyviksi ystäviksi me olemme tulleet, Pekka ja minä. Me olemme yhdessä ihmetelleet Savon ihanuutta ja kaunista ilmaa ja laulelleet rekilauluja ja…

Apulainen ja rouvat. Hän laulaa rekilauluja!

Lilli. Ja riidelleet politiikista. Pekka on tietysti, kuten arvokkaalle pappilan kuskille sopii, Suomettaren ihailijoita, mutta minä kuulun nuoreen puolueesen, minä.

Apulainen ja rouvat. Vai nuoreen puolueesen.

Lilli. Ovatko kaikki kapineet nyt täällä? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Kaikki kunnossa. Kas tuossa vaivoistasi, Pekkaseni. Ja tuosta saat niin hyvän sikarin, ettet ole sellaista vielä eläissäsi polttanut. (Ottaa itse toisen ja sytyttää.) No, elä nyt kursaile! Mitä joutavia! Kas, tässä tulta! So! Sukkelaan vaan!

Apulainen ja rouvat. Hän polttaa tupakkaa!

Ruustinna. Pappa, hän polttaa tupakkaa!

Sisäpiika (tarjoo kahvia, mutta pudottaa hämmästyksissään tarjottimen). Mamselli polttaa tupakkaa!

(Esirippu alas.)

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone. Neulomakori pöydällä. Pari viikkoa myöhemmin.

Naemi. (Seisoo pellin edessä, katsoo varovasti ympärilleen, ottaa kähertimet taskustaan, sytyttää kynttilän ja kähertää otsatukkaansa. Jäljittelee Lillin liikkeitä ja polttaa sormensa; koettaa Lillin matkalakkia sekä hänen vyötänsä, jossa riippuu puukko. Ottaa paperossin taskustaan ja koettaa polttaa, vetää savua henkeensä j.n.e.) Uh, uh, uh! (Säpsähtää ja sammuttaa äkkiä kynttilän, heittää pois vyön, pistää paperossin taskuunsa j.n.e.)

Lilli (tulee, kyökki-esiliina vyötäisillä, punaisena ja tulehtuneena, heittäytyy sohvaan ja sytyttää paperossin). Oh, kuinka minulla on kuuma! Olen kerrassaan hurmannut äitimuorin kyökissä. Et ole vielä ikinä nähnyt semmoista perunalaatikkoa, kun tänään saat päivälliseksi. Vähä munaa, vähä voita, vähä lihaa ja hyvin, hyvin paljo perunoita. Ne ovat huokeita, näetkös. Äiti on ihan päättömästi ihastunut käytännöllisyyteeni. Minä olen paras miniä tähtien tällä puolen. Semmoista se on, kun käy talouskoulua, ennenkuin näyttäytyy rakkaalle anoppimuorilleen maalla. Kuulepas, nuo kiharat tuossa otsalla eivät taivu oikein hyvin.

    Tulepas tänne! (Järjestää Naemin otsatukkaa;
    Naemi asettelee hamettaan.)

Naemi. En voi käsittää, kuinka sinä saat vaatteesi laskeutumaan niin hyvästi! Vaikka ihmeitä tekisin, niin ei minun hameeni… Vaan minun vartaloni onkin kuin mikäkin tallukka.

Lilli. Eikö mitä! Ei vartalossa vikaa ole. Niinhän sinä olet sievä kuin keijukainen. Mutta hame on alusta alkain hassusti tehty. Maltapas, me ratkomme sen auki ja panemme leveitä punaisia kaistoja tähän eteen ja sivuille.

Naemi (vilkkaasti). Niin tosiaankin. (Empien.) Mutta eikö sininen sopisi paremmin?

Lilli (nauraen). Sininen — sinulle! Ei, hyvä ystäväni!

Naemi. Mutta Elias ei pidä punaisesta.

Lilli. Sitten täytyy sinun opettaa häntä. Pitää aina pukeutua semmoiseen väriin, joka soristaa. Ja punainen juuri sopii sinulle. Koetapas tätä takkia. (Antaa hänelle punaisen sametti-takin naulasta. Katselee häntä.) Juuri niin!

Naemi (katsoo peiliin). Se on erittäin sievä! Voi, voi, kun saisi aina käyttää sieviä vaatteita.

Lilli (pilkallisesti). Niin, sehän juuri on pääasia meille naissylikoirille. Semmoisiksi ainakin herrat holhojamme — nuo turkkilais-passhat — ovat tahtoneet meitä jo vuosituhansia. Mutta nyt me pukeudumme vaan itseämme varten, — muodin mukaan, näetkös.

Naemi (alakuloisesti). Mutta Elias ei hyväksy sitä. Hän sanoo muotia synniksi ja kauneutta…

Lilli. Tuo sinun Elias kultasi on… Sinun pitää ruveta häntä kasvattamaan. Sen neuvon annan sinulle. Sitä vartenhan meillä on kihlausaika, että hankaisimme heistä pois edes pahimman itserakkauden. Minun mielestäni sinulla on täysi syy pysyä varoillasi.

Naemi. Elias sanoo, että hänen pitää kasvattaa minua.

Lilli. Ha, ha, ha! Millä lailla hän sitten kasvattaa?

Naemi. Hän sanoo — että avioelämän sopusointu vaatii vaimolta…

Lilli. Sopusointu ha, ha, ha! No, anna tulla vaan.

Naemi. Enkä viitsi.

Lilli. Näkyypä sinussa sentään olevan hiukan naisellista ylpeyttä. Hän puhuu kai yhdestä sydämmestä, — tuosta vanhanaikaisesta aviollisesta sopusoinnusta, — eikö niin?

Naemi. Eikös sitten pidä ollakin niin?

Lilli. Ja sitten hän pistää esiin pienen, pehmeän jäniksenkäpälän, jonka nimi on tottelevaisuus, — rakkaudesta tietysti.

Naemi. Totta kai pitää totella miestänsä!

Lilli (matkien). Totta kai pitää totella vaimoansa!

Naemi. Eihän se sovi.

Lilli. Niin nuori ja niin paatunut! Ei, kuulepas, Naemi! Kohta minä laulan sinulle suoraan vasten silmiä. Tiedätkö sinä mitään meidän naisellisista oikeuksistamme?

Naemi. Elias sanoo, että naisen oikeus on kärsiä.

Lilli. Kiitoksia kunniasta! Anna sinä se oikeus miehille. Heillähän on vahvemmat hartiat. Ei! Tämä kääntyy minulle oikein omantunnon asiaksi, kun meistä nyt tulee sisarukset ja kun minä pidän sinusta. Sinä olet ihan muuttumaisillasi n.s. todelliseksi naiseksi, Naemi kulta, ja meidän valistuneena aikanamme se on peräti rumaa. Kaikki miehet ovat itsekkäitä, aina syntymästään saakka.

Naemi. Elias puhuu vaan naisten itsekkäisyydestä.

Lilli. Ha, ha, ha! Kylläpä teillä mahtaa olla ihania keskusteluja! Sinun pitää tulla minun kanssani Helsinkiin.

Naemi (Katsoa tuijottaa häneen). Helsinkiin!

Lilli. Niin. Sinun pitää käydä naisyhdistyksessä, että oppisit tuntemaan oman arvosi ja — ja naiselliset oikeutesi, — meidän oikeutemme, näetkös.

Naemi. Helsinkiin! voi, voi! Mutta en minä pääse.

Lilli. Et pääse! Meidän aikanamme pitää naisen osata tehdä kaikki, mitä tahtoo.

Naemi. Voi, voi! Lilli kulta!

Lilli (tarkastaa häntä). Pane tää vyö vyöllesi ja lakki vähän enemmän taaksepäin. Näytäthän oikein uljaalta. Sinä tulet herättämään huomiota pääkaupungissa, sen takaan. Tietysti sinun pitää päästä mukaan. Elä tee itse mitään. Minä kyllä pidän huolen vanhuksista. Täytyy olla varoillaan jonakin heikkona hetkenä. Äidin minä valloitan huomenna leivoksillani ja isän hyväilyllä ja jollakin vanhalla laululla.

Naemi (huokaa). Entäs Elias!

Lilli (kiivaasti). Joko taas tuo rakas Elias, Elias ja Elias! Hänen tähtensä sinun juuri pitääkin matkustaa. Niin kauan kuin olet kihloissa, on sinulla edes vähän valtaa. Ole varoillasi ja ota kaikki, mitä suinkin saat. Sittenhän sinulla on vähänkin myönnytyksen varaa, kun oikein kovalle pannaan. Muuten olet hukassa.

Naemi. Sinä olet niin hullunkurinen! Etkö puhuisi Eli— hänenkin kanssaan?

Lilli. Me emme välitä Eliaksesta tuon taivaallista. Me matkustamme vaan. Minä oikein toivon, että hän asettuisi vastakynteen. Kyllä hän sitten pehmenee, kun hän näkee, että sinulla on oma tahto. Ja sitten rupeaa hän kunnioittamaan sinua. Näetkös, kunnioittamaan itsenäistä naista. Ja sehän on ihan toista, kuin sopusointu ja muu homehtunut roska.

Naemi. Mutta…

Lilli. Ei mitään muttaa. Sinusta on varmaankin ihan paikallaan, kun hän ainakin kymmenen kertaa päivässä huutaa: "Naema, neulopas nappi takkiini! Naema, tuo tänne piippuni! Naema, sinun pitää ja sinun pitää!" Fi donc! Oikein minua inhoitti tänä aamuna, kun sinä makasit polvillasi lattialla ja paikkasit hänen repaleisia housunlahkeitaan, vaikka räätäli asuu aivan vastapäätä. Ja hän sitten seisoi kuin mikäkin sankari ja katseli peiliin, kuinka kauniilta se muka näytti. Tosiaankin ihana taulu! Hyi toki! Ei: kas tässä on neula ja lankaa, herra maisteri, pankaa ne talteen.

Naemi. Mutta Lilli kulta, tottahan meidän pitää paikata…

Lilli (kiivaasti). Heidän housujaan? Ei ikipäivinä! Ei iki-ikipäivinä! Nyt minä valmistan muorin ja vaarin ja sitten matkustamme ulos avaraan maailmaan ja näytämme herra Jussilaiselle pitkää nenää.

Naemi, Hyi! kuinka olet häijy! Voi jos saisit…

Lilli. Anna anteeksi, kultaseni. Minä laitan kaikki vaatteesi uudestaan. Helsingistä ostamme uuden päällystakin ja hansikkaat. Voimistelupuku sinulla myöskin pitää olla. Ja sitten menemme suomalaiseen seuraan ja tanssimme masurkkaa. Punaposkiset maalaistytöt saavat aina kovasti tanssia. Voi, siellä on niin erinomaisen hauska. Ja sitten teaatterit ja laulajaiset… Voi, meille tulee niin hauska, niin hirveän hauska.

Naemi. Voi, voi! Voi, voi!

Lilli. Sinä viaton olento! Tuo sinun hullunkurinen voivottelusi tulee kuulumaan oikein viehättävältä siellä Helsingissä. (Heittäytyy ylpeästi takaperin sohvaan.) Ja sitten sinä tulet kotiin oikein hienona neitinä, noin vähän veltostuneena, un peu blasée. Se vaikuttaa Eliakseen. Ooh — minulla on kokemusta.

Naemi. Mutta käymmehän myöskin talouskoulussa. Elias pitää hyvästä ruuasta.

Lilli. Oikein — siinä heti yksi keino! Elä puuhaa itse mitään. Kenties pilaisit koko asian. Anna minun vaan juonitella. Minä pidän tämmöisistä pienistä vehkeistä. Luullakseni minulla on hiukan syntyperäistä taipumusta komediaan. Naiskavaluus on hallinnut maailmaa kaikkina aikoina ja se hallitsee sitä yhä edelleenkin.

Naemi. Kavaluus — hyi!

Lilli. No, kekseliäisyys sitten. Se on miesten vika. Me käytämme semmoisia aseita, kuin meillä on. Ovat ne aina hiukan terävämmät, kuin miesten ruumiillinen voima, josta he niin kerskailevat, ja jolla he ovat vuosituhansia meitä sortaneet.

Naemi. Ovatko he vuosituhansia sortaneet meitä?

Lilli. Ovat. Raa'alla, eläimellisellä voimallaan he ovat aina sortaneet ja polkeneet meitä naisia.

Naemi (ihaillen). Raa'alla, eläimellisellä voimallaan!

Lilli. Orjamaisuus on melkein tullut meille perinnöksi, ja monen on hyvin vaikea vapautua siitä. Mutta nyt siitä tehdään loppu. Me katkaisemme kahleemme, — me uuden ajan naiset. Pois orjuus!

Naemi (innostuen). Pois orjuus!

Lilli. Me olemme vapaita, itsenäisiä naisia, — uuden ajan naisia!

Naemi. Uuden ajan naisia!

Lilli. Tiedätkö, etevimmät nykyiset fysioloogit ovat sitä mieltä, että naisen aivot ovat hienommasta aineesta kuin miehen. Minulle se on jo kauan ollut kumoamatoin totuus.

Naemi. Voi, kuinka sinä osaat!

Lilli. Ja tärkeimmistä tärkein asia: Elä koskaan unohda naisellista arvoasi, Naemi! Muista, ettet ole itämaan odaliski, etkä keski-ajan nunna, vaan moderni nainen, jolla on oma elämäntehtävänsä. Paina mieleesi nää kaksi asiata: naisen arvo ja naisen elämän-tehtävä. Vuosituhansien läpi…

Sisäpiika. Voi, voi! Mamsellit! Vasikat laukkovat taas puutarhassa.

Lilli. Vasikat! No, niiden kanssa pitää juosta kilpaa. Se on melkein yhtä hupaista, kuin riidellä sinun sulhosi kanssa. Tule, Naemi!

(Juoksee ulos.)

Naemi. Voi, voi! Kun pääsisi Helsinkiin! (Huokaa.) Helsinkiin! (Huokaa syvempään.) Elias!

Apulainen (kurkistaa sisään). Naema! Joko viimeinkin olet yksinäsi? (Tulee sisään, pysähtyy ällistyen, nähdessään Naemin puvun. Hillitsee mielensä ja istahtaa keinutuoliin.) Neulopas tuo nappi tuohon.

Naemi (empien). Nappiko?

Apulainen. Niin nappi.

Naemi. Nappi —!

Apulainen. No?

Naemi. Neulo itse!

Apulainen. Mitä?

Naemi (ojentaa hänelle lankarullan). Tässä on neula ja lankaa.

Apulainen. Vai niin? Neiti Stjernflyktkö sinulle tuon on opettanut?

Naemi (änkyttäen). Lilli sanoo… että pitää antaa neula ja lankaa.

Apulainen. Oikein! Sinähän opit erittäin hyvin. Viikon perästä jo tietysti katsot minua suoraan silmiin tuota sanoessasi. Ja koska tuo neiti Stjernflykt lähtee pois? (Naemi on ääneti; apulainen tarttuu hänen käsivarteensa ja taluttaa hänet keskelle lattiata.) Hyi, etkö häpeä ruveta tuolla tavalla kummittelemaan? (Osottaa hänen otsatukkaansa.) Ota nuo tuosta pois!

Naemi. Totta kai minä saan olla yhtä hyvin puettuna kuin Lillikin.

Apulainen. Naema?

Naemi (itku kurkussa). Ei minun ensinkään tarvitse totella… Eikä minun tarvitse neuloa sinun nappiasi… Enkä minä tahdo tulla todelliseksi naiseksi… Minä tahdon olla uuden ajan nainen… Enkä minä anna sinun sortaa enkä polkea itseäni… Enkä minä tahdo kärsiä… Ja minun aivoni ovat hienommasta aineesta kuin sinun… Ja minä tiedän että punainen väri soristaa minua ja… ja… ja…

Apulainen (istuu ja rupeaa neulomaan nappia liiveihinsä). Jatka pois!

Naemi. Kyllä minä neulon.

Apulainen. Ei! Ethän sinä tahdo. Jatka sinä vaan.

Naemi. Elias kulta, anna minun neuloa!

Apulainen. En!

Naemi. Rakas…

Apulainen. Elä tule tänne. Sinä haisetkin hajuvedelle kuin mikäkin — näyttelijätär.

Naemi (harmistuneena). Etpäs tiedä, mitä minä aion tehdä. Enkä minä sanokaan sitä sinulle.

Apulainen. Nyt en voi puhua kanssasi. Mutta minä olen huoneessani, jahka teet katumuksen ja tulet pyytämään anteeksi.

Naemi. Lilli sanoo, että minun pitää kasvattaa sinua niin kauan kun olemme kihloissa.

Apulainen. Mutta kun minä aionkin kasvattaa sinua.

Naemi. Ei, se ei enää käy laatuun.

Apulainen. Vai ei! Sepä hauskaa. Mutta kun minä sanon, että se käy laatuun, niin se käy laatuun.

Naemi. Sinulla on vaan raaka, eläimellinen voima.

Apulainen. Nyt sinä olet vaiti.

Naemi. Enpäs ole! Kaikki miehet ovat itsekkäitä.

Apulainen. Mitä?

Naemi (uhkarohkeasti). Emmekä me ole orjia! — Kaikki miehet ovat — raakoja eläimiä!

Apulainen. Tämä menee liian pitkälle.

(Nipistää häntä korvasta.)

Naemi (huutaa): Elä unohda minun naisellista arvoani! Muista että minä olen uuden ajan… Kuuletko: uuden ajan nainen. Voi, voi, voi!

Apulainen (mennessään). Kas niin pahankurisille lapsille käy! Ja tuo neiti Stjernflykt! Kyllä minä vielä…

(Menee kamariinsa.)

Naemi (yksin, kulkee kiivaasti edestakaisin). Hyi! Sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä Lillille. (Huutaa hänen jälkeensä.) Enpäs kerrokaan, mitä aiomme tehdä. Mutta saatpas nähdä! Saatpas nähdä!

(Menee vihoissaan ulos.)

Lilli (tulee, kävelee ensin miettiväisenä, istahtaa pianon ääreen ja laulaa):

"Kung Beles söner gärna drage" j.n.e.

Rovasti (tulee kamaristaan kuuntelemaan laulua).

Ruustinna (tulee kyökistä). Minun täytyi kerrassaan jättää paisti omille hoteilleen ja lähteä kuuntelemaan sinua, Lilli kulta. Tuota laulua laulettiin paljon ennen aikaan.

Rovasti. Niin, hauska on kuulla noita vanhoja säveliä.

Lilli. Voi, kuinka minulle tulee ikävä, kun täytyy jättää teidät. Olen niin mieltynyt teihin.

Rovasti. Istu tähän, Lilli kulta.

Ruustinna. Niin, lapsi kulta, meillä vanhoilla on omat tuumamme. Minun täytyy tunnustaa, että ensin olin hyvin peloissani, kun näin sinun kummallisen pukusi ja oudot tapasi.

Rovasti. Äiti, näet, luuli sinua tuommoiseksi epäkäytännölliseksi muotinukeksi.

Lilli (nauraa sydämmellisesti). Ja kauhean emansipeeratuksi!

Ruustinna. Niin, niin. Yhtä ja toista en tosin voi oikein kärsiä, esimerkiksi tuota inhottavaa tupakanpolttamista. Mutta onhan sinulla paljo järkeviäkin mielipiteitä. Esim. juuri se, että tyttöjenkin täytyy katsoa eteensä ja oppia jotain. Siitä minä saan joka päivä riidellä ukon ja Eliaksen kanssa.

Lilli. Vai niin, isä-ukko! Sinun mielestäsi meidän kai pitäisi olla kuin valkoinen laastari, niinkö? Hyi sinua!

Rovasti. Ei — ei! — Kyllähän minä ennen nuorempana veisasin sitä virttä oikein sydämmeni pohjasta. Katsos, kun näin koko ikänsä istua nököttää kaukana suuresta maailmasta, niin rupeaa helposti kammomaan kaikkea uutta. Mutta itsehän me näymmekin tulevan vanhoiksi ja veltoiksi. Maailma pysyy aina nuorena ja kauniina.

Ruustinna. Niin. Ei suinkaan meidän tapamme sopisikaan sinne suureen maailmaan. Kyökissä sinä olet oivallinen. Tee Antin koti hauskaksi, lapseni! Kyllä meille tosiaankin tulee ikävä, kun lähdet. Ja vaikka sinun pukusi alussa näytti minusta niin kummalliselta, niin on se kuitenkin hyvin käytännöllinen nuorille ihmisille, ja sehän onkin pääasia.

Rovasti (taputtaa Lilliä). Kun äiti pitää noin pitkän puheen, niin saat olla varma siitä, että hän on oikein tyytyväinen. Muuten hän kyllä osaa säästää sanojaan.

Lilli. Kuulkaahan isä ja äiti! Kun nyt näette, kuinka erinomainen tyttö minä olen, niin varmaankin lupaatte sen, mitä nyt aion pyytää.

Rovasti. No mitä sitten?

Lilli. Minä pidän niin hirveän paljon Naemista ja — ja…

Rovasti. Ja —?

Lilli (mietiskellen). Isä kulta, elä nyt vastusta! Äiti, sinun pitää auttaa minua.

Ruustinna. Kun vaan saan tietää…

Lilli. Minun täytyy viikon perästä taas lähteä kotiin ja… ja…
Antti tulisi niin iloiseksi ja hämmästyisi niin suuresti, jos… Eikö
Naemi saa tulla minun kanssani Helsinkiin? Ainoastaan viikoksi, äiti?
Yhdeksi ainoaksi viikoksi vaan?

(Kietoo käsivartensa rovastin kaulaan.)

Rovasti. Helsinkiinkö?

Ruustinna. Helsinkiin!

Lilli. Isä kulta! Rakas äiti! Hän asuisi minua huoneessani. Ja Antinkin tähden. Me kävisimme talouskoulussa. Eihän hän kumminkaan naimisiin mentyään voi enää koskaan päästä maailmaa katsomaan. Äiti kulta! Pariksi viikoksi vaan. Auta nyt minua, hyvä, rakas, herttainen isä-ukko!

Rovasti. Hm. Kyllähän hänellä nyt olisi hyvä tilaisuus, mutta…

Lilli. Eikä se maksaisi muuta kuin matkan. Vaatteet me neuloisimme yhdessä. Ajatelkaahan, kuinka reippaana ja iloisena hän sieltä palajaisi, — ihan samanlaisena kuin minä.

Rovasti. Mutta Lilli kulta!

Lilli. Ei mitään muttaa, isä-ukko!

Rovasti. Niin, mitä sinä arvelet, äiti?

Ruustinna. Niin, — mitä sinä itse mietit, isä?

Lilli. Isä suostuu, äiti suostuu ja siitä tulee näin suuri suostumus. Ajatelkaahan, kuinka hirveän iloiseksi hän tulee!

Rovasti (nuuskaa). Kyllä sinä näyt osaavan! Niin, äiti, mitä tuumit tästä mutkallisesta asiasta? Pitäisihän tytön vähän saada katsella ympärilleen.

Ruustinna. Jos Naemi saisi asua Lillin vanhempien luona… ja Antinkin tähden… ja jos Lilli ottaisi hänet huostaansa, ja jos isä voi antaa rahaa, niin kyllä minun puolestani.

Lilli. Eläköön! Naemi saa siis tulla!

Ruustinna. Mutta talouskoulua hänen pitää käydä. Etkä sinä saa laahata häntä tanssijaisiin etkä teaattereihin. Muista se!

Lilli. En, en, en! Me olemme niin äärettömästi ahkeria. Voi, kuinka hän tulee iloiseksi. Johan sinä lupasit, isä? Eikö totta?

Rovasti (nyykäyttää päätänsä). Jo.

Lilli. Hih — hei vaan! Missä Naemi?

Ruustinna. Mutta kyllä sinun pitäisi puhua Eliaksenkin kanssa..

Rovasti (nuuskaa). Elias saa tyytyä siihen, mitä minä kerran olen luvannut.

(Nousee ja menee apulaisen kamariin. Äänettömyys.)

Lilli. Eihän isä vaan suuttunut?

Ruustinna (vakavasti). Tuon kyllä ymmärrän. Minä vähän pelkäsin Eliasta. Tiedäthän että hänellä on omat mielipiteensä. Mutta kun isä kerran sanoo tuolla tavalla, niin silloin asia on päätetty, eikä meillä muilla sitten enää ole mitään sanomista. Näetkös, lapseni, vaimon pitää yhteisissä asioissa sanoa mielipiteensä. Mutta kun mies kerran on varmasti sanonut, mitä hän tahtoo, niin pitää vaimon vaieta, eikä riidellä vastaan, eikä näyttää happamelta. Se on minun ajatukseni. Silloin ei kotirauha tule rikotuksi.

Lilli. Se onkin viisas ajatus. Ja minä suostun kaikkeen, mikä on viisasta (veitikkamaisesti.) Mutta saammehan me sentään hiukan, hiukan vehkeillä?

Ruustinna (hymyillen). Täytyyhän meidän joskus, lapsi kulta.

Lilli. Eikä minun tarvitse puhua mitään herra Jussilaiselle?

Ruustinna. Miksi sinä aina sanot häntä herra Jussilaiseksi? Se kuuluu niin pahalta.

Lilli. No, meillä on vaan semmoista pientä kinaa keskenämme. Eihän minun tarvitse puhua tästä Eliakselle?

Ruustinna. Parasta että jätetään se isän toimeksi, niin ei siitä asiasta ole sen enempää puuhaa. Mutta pitäähän meidän mennä hakemaan Naemia.

Lilli. Naemi on puutarhassa. (Ruustinna menee. Lilli seisoo hetken miettien, katsahtaa sitten voitonriemulla apulaisen oveen päin ja tekee härnäävän liikkeen.) Piti, piti!

Rovasti (tulee kamarista).

Lilli. No, setä?

Rovasti. Toimitettu.

(Menee huoneesensa.)

Lilli. Piti! Piti!

(Kuuntelee apulaisen ovella, vetäytyy äkkiä takaisin.)

Apulainen (tulee kiivastuneena). Neiti Stjernflykt! Te — te — olette siis saanut toimeen tämän?

Lilli (viattomasti). Minkä tämän, hyvä herra Jussilainen?

Apulainen. Minkä tämän! Te olette… te olette — vehkeilijä ja…

Lilli (säikähtävinään). Hui! tehän olette ihan hirveä, herra Jussilainen! Ja minä kun aina olen luullut olevani todellinen nainen. Mistä te nyt taas olette vihoissanne?

Apulainen. Kuulkaa, neiti! Ennenkuin te tulitte tähän taloon, vallitsi täällä tuota — tuota…

Lilli. Sopusointu varmaankin. Niin, kyllä minä olen huomannut, että te tätä nykyä olette hirveässä epäsoinnussa.

Apulainen. Te — te — olette…

Lilli. — käärme paratiisissa. Mutta kyllä se pian menee matkaansa. Joko tiedätte, että aion ottaa Naemin mukaani?

Apulainen. Minä saattaisin pian loukata teitä.

Lilli (peittää korvansa, hullunkurisesti säikähtäen). Ai, ai, korva parkani! Elkää toki tehkö sitä!

Apulainen. Millä oikeudella tunkeudutte tänne häiritsemään ihmisten kotirauhaa?

Lilli. Jos te aiotte vävyksi taloon ja minä miniäksi, niin luullakseni toisella on yhtä suuri oikeus kuin toisellakin.

Apulainen. Millä oikeudella tunkeudutte minun ja Naemin väliin?

Lilli. En ole tahtonut vaivata teitä pyynnöilläni. Olen vaan puhunut Naemin vanhempien kanssa, — jos tässä nyt on kysymys hänen matkastaan.

Apulainen. Mutta minä kiellän sen.

Lilli. Minun luullakseni isä juuri sanoi, ettei hän tässä asiassa aio kysyä teidän lupaanne.

Apulainen. Minä vetoon Naemaan?

Lilli. Nainen vaietkoon seurakunnassa.

Apulainen. Niin, sen saisitte te tehdä. Ja miksi oikeastaan tahdotte viedä Naeman Helsinkiin?

Lilli. Miksi? Me käymme talouskoulua. Hylkäämme siellä kaikki pyhät, esi-isiltä perityt hurskaat kyökkikokemukset ja syöksymme hurjimpiin taloudellisiin muutospuuhiin. Me käymme luennoissa ja ryöstämme fysiikalla, botaniikalla, matematiikalla ja estetiikalla Naemista kaiken viattomuuden viehätyksen. Me käymme naisyhdistyksessä, esittelemme hänet noille emansipatsiooni-sankarittarille, jotka vaan väijyvät ja viettelevät viattomia naisparkoja lavealle tielle. Me luemme nykyisen kloaakki-kirjallisuuden Noorasta aina Kauppa-Lopoon asti ja revimme siten kaikki siveellisyyden juuret hänen sielustaan. Me käymme suomalaisessa teaatterissa ja pilaamme hänen ihanteellisen katsantotapansa Minna Canthin draamoilla. Ja kun näin olen saanut hänet taloudellisesti, tieteellisesti, siveellisesti ja esteetillisesti peräti turmelluksi, lähetän hänet takaisin tänne turmelemaan muitakin. Kas siinä minun ohjelmani.

Apulainen. Neiti Stjernflykt! Te olette — te olette — te olette…

Lilli. Teidän nöyrin palvelijanne.

(Juoksee pois.)

Apulainen (tuskissaan). Musteri! Musteri!!

Ruustinna (tulee).

Sisäpiika (tuo punssia. Panee tarjottimen pöydälle. Menee).

Ruustinna. Joko isä on puhunut sinulle Naemin matkasta?

Apulainen. Jo. Minä toivon, ettei musteri hyväksy sitä?

Ruustinna. Kyllä hänen täytyy päästä vähän maailmaan. Ja nyt on niin hyvä tilaisuus — Lillin kanssa.

Apulainen. Lillin? Tunteeko musteri tuon Lillin?

Ruustinna (tyynesti). Tunnen kyllä. Hän on toisesta maailmasta ja toisen ajan lapsi, kuin me. Hänellä on vikansa ja hyvät puolensa.

Apulainen. Hänellä! Hän on itse piru naishaamussa.

Ruustinna. No, no, no! Hänellä on oma tahto ja hyvä pää, Hän ei ole tavallinen tyhmä tallukka. Mutta semmoinen on Naemi.

Apulainen. Musteri ei siis asetu minun puolelleni?

Ruustinna (vakaasti). En, hyvä Elias. Tiedäthän, että minä aina teen isän mielen mukaan. Ja sitäpaitsi arvelen, että teille on parasta olla vähän aikaa erillänne, sillä minä en oikein pidä siitä tavasta, jolla sinä kasvatat Naemia.

Apulainen. Missä Naema on?

Ruustinna. Hän tulee kohta. Elä nyt anna tämän seikan niin kovin painaa mieltäsi, hyvä Elias.

Apulainen. Minusta tää asia on hyvin vakavata laatua.

Ruustinna. Mitä tarkoitat?

Apulainen. Tahdon puhua tästä Naeman kanssa.

Ruustinna. Elias.

Rovasti (tulee, huomaa punssin). Hei, katsos muoria, kun aikoo ruveta herkuttelemaan. No, missäs tytöt ovat? Miks'ei Naemi tule luokseni?

Ruustinna. Niin, hän on nyt hyväillyt minua niin, että niskani on ihan koukussa. Odotahan vaan, kyllä sinäkin vielä saat osasi. Siellähän he tulevatkin suinpäin alas portaita.

Naemi ja Lilli (tulevat).

Naemi (juoksee rovastin syliin). Voi, rakas isä, isä kulta! Sinä olet niin kovin hyvä!

Rovasti. No, no, no! Menepäs nyt sulhasesikin luo.

Naemi (lähestyy epäröiden apulaista). Annathan sinäkin minun matkustaa?

Apulainen. En.

Rovasti (on ottanut punssilasin ja aikoo kilistää). Häh?

Apulainen. Naema on kysynyt minulta ja minä sanon: en!

Naemi (rupeaa itkemään).

Rovasti. Kun minä lupaan, että tyttäreni saa matkustaa, niin hän matkustaa. Maljanne!

Apulainen. Kun minä sanon, ettei morsiameni saa matkustaa, niin hän ei myöskään tee sitä. (Hetken äänettömyys.) Eikö niin, Naema? Tule tänne, Naema!