Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta. Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin… Hän laittaa itselleen pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää… hän on niin pieni, heikkohenkinen ja vähäpätöinen… ei hän tee mitään hyötyä ihmisten yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.
Niin, — ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven viimaa vastaan…
Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei enää voinut sitä tyynnyttää.
Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät… Mietteet sekaantuivat, kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän lähti liikkeelle.
Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi pääkaupunkiin.
Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää, vieroittavaa vihamielisyyttä.
* * * * *
Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.
Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja samalla kertoi miten oli ne saanut.
Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava loiste.
— Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat ovat, hitto vie!… Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät lähteneet!… Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut, jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin…
— Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori väkinäisesti nauraen sanoi.
Eno vaaleni.
— Mitä sinä sanot?… Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota turkkejansa!
— Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, — eihän nykyään kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.
— Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle, että karhu nykyään itse myö nahkansa?… Sinusta, Hermanni, minä olen toivonut miestä, edes jonkinlaista…?
Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.
Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet.
Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana,
ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana
Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.
Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut. Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi karkotettu satu-urosten maailmasta.
— Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. — Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte — hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi — mitä miehiä me olemme?
Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.
Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.
Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen, sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.
Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen haltuun.
VI.
Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.
Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut, ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin tapaisia.
Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.
Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön, ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, — tuskin niinkään paljoa. Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt, — eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden, tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus, kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään elämän tuntemukseen.
Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.
Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.
Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. — Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä ja parantuneena.
Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.
Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, — mutta sitte kiintyi ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta. Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä syventyy kirjoihinsa — ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa — lukee, tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita selvennystä etsien, — kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen mukaisia suunnitelmia, — kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.
Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.
Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas, alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori, joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni vähitellen valmistuisi joksikin.
Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän, aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen…
Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.
Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan, mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja lähteä kulkemaan omille teilleen.
Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat, ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa muodoissa.
Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?
Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin, käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi, jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi. Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi. Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä, kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.
Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian sekä omalta kannaltaan, että oppineitten… silloin!
Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.
… Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä. Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko — tai heikonnettu — järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on…
Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili, väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se häntä.
Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.
Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.
Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala, ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.
VII.
Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa. Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen. Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.
Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei näkynyt.
Sepä omituista…
Aivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!
Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?
Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni, jolla hänen olemustansa kuvataan… Mitä kummaa siinä nyt on olevinaan…
Ja kuitenkin… onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse… minä itse…
Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.
Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta. Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti. Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli, saattaa olla noin ilmeetön ja eloton… Jos nyt olisi edessäni satoja, tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä, pyöreitä… Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei peloitti.
Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia, sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa, mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen. Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat… Huoneen seinät olivat niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat ottavat kummitusten muotoja.
Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.
Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan, kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi siinä muurahaisia, — niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni hän suoriutumaan tutkinnosta.
Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia, liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut aarre-aittaan, — mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.
Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui…
Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli… Ei tiedä ketä kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari, senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa, vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt kyyneleiksi purkautumaan.
Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään, omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta, joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista…
Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita… unohtaa, että hänelle ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset… Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin… miten elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena, jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, — lapsuudesta miehuuteen saakka, — hänen laittamansa esteet ovat sille tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa kulkuaan.
Minne se kulkee?
Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee oppineeksi, saa viran… Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen toisille sanoa, miksi hän aikoi. — Sellaisena kuin kysymys nyt tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava vastauksen vaadinnassaan.
Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen elämänsä sumua, — höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?
Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.
Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet. Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka oli ollut mieleistä…
Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului. Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä, vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja nyt kaiketi vaaditaan häneltä tiliä kuljetusta matkasta.
Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä kulettaneet?
Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin… mikä hän nyt olisi, — olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?
Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa — muistui mieleen mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet…
Hermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.
Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?
Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas etäisyyteen.
Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty, kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta… Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.
Ilta oli pimentynyt.
Hermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella tulevaisuuttaan.
Hän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan, mieluisimmin jonkun entisen torpan… Siinä on kaksi huonetta, pirtti ja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän pitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän kummallisiin kysymyksiin.
Minkäänlaista karjaa hän ei pidä… Navetta, joka muutenkin on liian lähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. — Paikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt, mutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin suorittaa yksin, kenenkään näkemättä. —
Uuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta silmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten hän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun kaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten Mooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen kukkivia omenapuita.
Unensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen alkoi ajatella.
Hän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä enää mikään poikanen… Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten talutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt olla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja kaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea elämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt maalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi raskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman valinnan oikeudelle.
Hänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta kiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua elämään.
Hänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt, ett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen pyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.
Vakavin mielin ja tulevaisuudestaan varmana hän lähti veljensä luokse.
VIII.
Vihtori oli rouvansa kanssa aamiaisella, kun Hermanni saapui heidän kotiinsa.
— Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. — Entä miten noin juhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.
— Ja miten kävi eilen tentissä, tiedusteli Vihtori.
— Mitäpä siitä…
— Kuinka niin?
— Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä viimeisen kerran.
— Mitä! Mitä sinä olet tehnyt? — Vihtori kävi aivan kalpeaksi.
— No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun en minäkään… Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä esi-isieni toimeen.
— Sinä! Mihin toimeen!
— Maanviljelijän, tietysti.
— Jaha, jaha.
Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys. Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä sanomalehden ja alkoi sitä lukea.
— Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta katsettaan.
— Täyttä totta se on.
— Hm. — Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi lukemistaan.
Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas. Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen, Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus: hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa, jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.
Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista asioista.
Vihdoin Vihtori pani pois lehtensä.
— Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, — hän veljeensä kääntyen kysyi.
— Niin, — ei mitään taloa, palstatila vain.
— Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. — Se sanottiin äänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan tulla mitään.
Hermanni huomasi sen ja hänen mielensä kuohahti. Hilliten hän virkkoi:
— Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja kuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut maanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.
Viimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun hän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:
— Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa sinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi, mutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin sekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi minulle liian epävarma liikeyritys?
— Mutta Vihtori! huudahti käly tuskastuneesta
Vihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen virkata.
— Olen toivonut sinusta jotakin, — alotti Vihtori Hermanniin kääntyen, — olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut huomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy…
Hän vaikeni äkkiä ja loi veljeensä vastausta odottavan katseen.
— Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, — virkkoi Hermanni puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä elämästään selkoa toiselle ihmiselle. — Minä pelkään, että joudun kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista kutsumusta huoneessa-istujaksi.
— Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, — kysyi Vihtori harvaan ja pilkallisesti.
Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä. Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.
— En tiedä, — hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi… kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että siellä minä voin elättää itseni, — hyvin tai huonosti, sehän sitte on kokonaan minun asiani… Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa, riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi mitään odottaa… Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja jalkaini alla…
Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin ja punastui.
— Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä, jota minä aion, — Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että käly häpesi miehensä takia. — Mielestäni on parempi, että kukin käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, — kuin että sen tuhlaa julkisuuden samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten, lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin. Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista tarkotusta.
— Ai, miten kaunista, — virkkoi Vihtori pilkallisesti — ja milloin on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.
Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.
— Jo kauan, — hän sanoi, — olen aavistanut, ett'ei elämäni ole sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin tahtoisin olla.
— Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja milloin aiot muuttaa maalle?
Kysymys pani Hermannin säpsähtämään.
— Onko sinulla jo maatila tiedossa? — Vihtori oli pilkallisen totinen.
— Ei ole.
— Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten työstään, — niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.
Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.
Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle ja korvan lehdelle.
— Minä tarkoitan, — toisti Vihtori, — onko sinulla maatilan ostoon tarpeellinen pääoma tiedossa?
— Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.
— Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, — sillä samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan hänestä vain jotakin tulee.
— Siinäpä se, — Vihtori sanoi, — jos hänestä tulee jotakin. Minä pelkään ettei hänestä tule mitään… Hermanni on jo monta vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle laiskottelemaan.
— Sinäkö, — kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, — millä sinä minua mihinkään kustannat.
— Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.
Hän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.
Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!
Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja kävi aivan Hermannin eteen.
— Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa. Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään odotettavissa minulta.
Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.
— Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, — eihän asiasta niin ollen ole sen enempää keskustelemista.
— Ethän toki noin hyvästele, — hätäili käly, — tuntuu kuin aikoisit sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?
— En, enhän toki… minun on vain sääli sinua.
Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.
IX.
Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa, vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen. Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi voinut pyörähtää.
Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.
Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on edessä… samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.
Kuolemaan asti…
Todellakin! Ei sen edemmäksi… Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen. Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti… Pitkä todellakaan ei ole tie.
Hermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.
… Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä luonnollista kuin se nyt on minulle — eikä jonkun ajan kuluttua minuakaan enää ole.
Tämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.
Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole. Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin kauan kuin se kestää.
Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie — — sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.
Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat köykäisillä aloilla.
Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot — tutut kaukaisilta ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.
— Hyvää iltaa, farbror, — tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sopersi: Hermanni-herra…
Hermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.
Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.
Mutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?
Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa. Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja ponnistetun julkea.
— Teistä on tullut iso ihminen, — Hermanni sanoi jotakin sanoakseen, — olitte lapsi silloin, Toivolassa.
Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään pois, ihmiset katsovat, — hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi ympärilleen, — merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies iskee silmää…
He lähtivät kävelemään sivukadulle.
Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja sanoi iloisesti:
— Nyt me mennään yhdessä johonkin!
— Ei, hyväinen aika, ihmiset… minä en tahdo. — Tytön silmiin tuli vainotun metsäneläimen katse.
Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi suunnitellen kysellä:
— Missä herra asuu? — Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? — Eikö siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?
Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen, pelokas sointu.
Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat
Hermannin asuntoon.
Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.
Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.
— Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja hattua ja istua peremmälle?
Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.
Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin. Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka…
Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys — muistoja — kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.
Mitä hän itki? — Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei luo kuvitteita erityisistä surun syistä.
Vihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.
— En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan… vain silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai luuletteko… Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin, kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.
— Kuulkaa, — hän samassa kysyi, — uskotteko te, että Jumala valitsee omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko… Jos ei Jumala olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi…
Hermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi:
— Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua vainoovat, — ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä tee kenellekään pahaa…
Etehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.
Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni aukaisi oven — siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi. Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.
— Minun täytyy nyt lähteä, — virkkoi tyttö vavahtaen… hyvä Jumala, jos se menee sanomaan poliisille…
Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen mukaansa.
Kadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:
— Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.
Hän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.
Kun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:
— Minä menisin mielelläni kotiin… voisiko herra antaa minulle yhden markan?
Hermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.
— Näin paljon!
— Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.
— Te olette hyvä… samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.
Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän ei saanut sitä selville, — tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan tietänytkään.
Miten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken kysynyt…
Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut askeleitaan asuntoonsa, — sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä — vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.
Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.
Hänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.
Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava… Häntä peloittaa suuruus, kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan, — mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!
Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, — sydämen polttava tuska, ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy… itsekään en tiedä koskaan olleeni… Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla. Jos ei olekaan ketään, eikä mitään… harhakuvia vain, tai kaikuja…
Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.
Eikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä…
Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.
X.
Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi. Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.
— Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta minusta…
Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista täällä!
Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena
Hermanni meni aukaisemaan.
Vaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.
— Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani, muistakaa se!
— Mitä?
— Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan kadulta naisia ja…
— Mistä te tiedätte kuka hän oli?
— Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan herran huoneeseen.
— Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?
— Ei pidä valehdella… Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan, herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin… Jos minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo, enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani…
Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja, kunniallinen vaimo — muoto kuihtunut, sormet leinin syömät — onpa siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa…
Kunniallinen vaimo…
Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja, enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita, niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. —
Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas! Mitkä vastakohdat!… Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja istutettuun luulotteluun? — Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. — — —
Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa…
Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä, ett'ei hän elämästä mitään tiedä.
LINTUPARI
Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni, ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet parempaa kaivata.
Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu, kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.
Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on, sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan. Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.
Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.
Nyt alkoi linnuille uusi aika.
Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.
Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.
Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.
Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta, että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.
Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika, pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.
Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin määrin saivat akkunan lävitse katsella.
* * * * *
Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.
Nämä olivat sangen erilaisia luonteita.
Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan, ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.
Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua, jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti… Ne olivat vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. —
Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään. Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen, missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.
Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista oli tällainen elämän ilta.
Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta nypittäväksi.
Kissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.
Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus. Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, — sitä, miten kiihkeästi hänen mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.
Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi pestä kaukaa korvansa taustaa.
Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, — se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.
Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli nukkuvinaan. — Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi, ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi noin vain sivumennen haistella ovenrakoa…
Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna pääsivät intohimot esille.
Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili ja — hän oli yksin.
Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.
Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki sähköisiä virtauksia.
Hän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia…
Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin. Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät kauhistuneina ympäri huonetta.
Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä, hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi…
Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä…
Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan pieluspuihin.
Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee. Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa maassa kiinni se hiipii, hiipii…
Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen ja sitte… vimmattu hyökkäys — ripsis! — akkunan harso halkeaa yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä suunnittelemaan. — Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. —
* * * * *
He ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.
Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.
Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja kolmas. Ne alkoivat visertää.
Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat lehdet…
Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä, kauniimpana kuin toisten.
Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa linnuille.
Ne olivat poissa.
Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.
Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.
Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.
Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. — Kissa heräsi neidin itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan…
Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat, niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut sinikatto vastaan…
Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja auringosta.
Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.
… Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.